Itselläni on reippaan kymmenen vuoden siivu, kun yhteiskunta elätti edellä mainittujen tukien avulla. Silloisen arjen lähes kamalin sekoittaja oli, jos työvoimatoimistosta tuli ilmoitus mennä keskustelemaan jonnekin mahdollisesta työpaikasta. Se valvotti välillä koko yön. Että mitähän keksisin, jotten voi ottaa mahdollista työpaikkaa vastaan. Tiedän siis varmuudella mitä tarkoittaa olla työtä vieroksuva, passiivinen työnhakija. Mutta tiedän senkin, mitä on olla aktiivinen työnhakija. Siis sellainen, joka kiertää siistinä ja tukka kammattuna mahdollisia työpaikkoja esitellen kohteliaasti itsensä: "Olen Jorma Soini ja olen työtön. Olisiko teillä tarjota minulle mitä työtä tahansa, sillä kaikki kelpaa?" Nämä tyypit eivät kortistossa kauaa makaa.
Nyt esillä olevassa uudistuksessa on noussut aikamoinen älämölö. Että työttömän pitäisi peräti kerran viikossa hakea jotain työpaikkaa. Voi hyvänen aika sentään, sanon minä. Tai ei tarvitse hakea sitäkään, jos osallistuu työllistymistä edistävälle kurssille, muihin aktivointitoimenpiteisiin tai vaikka työkokeiluun. Josta saa päivittäin kymmenkunta euroa ruokarahaa sekä matkakorvauksen kaikkien olemassa olevien etuisuuksien päälle.
Kauppiaan lahjoittamaa leipää naapurin hevosille ilman pakkoa tai yhteiskuntavelvoitetta |
Vaikka vastikkeettoman rahan poistumisesta asteittain elämöivät itse kohteetkin, tuntuu siltä, että suurinta mekkalaa pitävät ammattiyhdistysliikkeet sekä kirjanoppineet. Ammattiyhdistysliikkeen ymmärrän, sillä heidän pitää mielestään olla määrättyä mieltä työnsä puolesta, vaikka ei pitäisikään. Itse sanon sitä opituksi tavaksi. Vähän samaan tapaan kuinka olla työnhakijana työvoimatoimistossa hakematta töitä. Mutta kirjanoppineiden elämöinti on minulle mysteeri muulta osin kuin, että iso osa heistä on arjesta ja varsinkin vastuullisesta ajattelemisesta kanssani aivan eri planeetalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti