Asumisen ja elämisen unelmia

jormas: Sanotaan, että keskeneräistä työtä ei näytetä kuin hulluille ja narreille. Vaikka oma asumisen unelmamme täällä on kesken, kirjoitan thaimaalaisen, köyhän pariskunnan asumisen unelmasta, jonka he ovat toteuttaneet, koiraperheen unelmasta samassa pihapiirissä ja vähän meidänkin Thaikotimme unelmasta, joka toivottavasti joskun valmistuu. Tehty sitä kuitenkin on kolme vuotta. Me olemme suhteellisen tyytyväisiä niin kauan kuin rakennusmiehiä ja -naisia on työmaalla.


Aikoinaan saimme ajatuksen täällä vuosittain osan vuotta vuokralla (130 €/kk) asuttuamme, että mitäpä, jos hankittaisiin oma. Tosin alkujaan se oli kyllä päivíksen ajatus, josta kannan osavastuun ilman omavastuusosuutta, sillä olin ajatuksessa innolla mukana ja kiertelimme kai lähestulkoon jokaisen seudulla rakenteilla olevan kohteen sekä lukuisia kiinteistövälittäjiä löytämättä sitä oikeaa.

Ajattelimme, että jos hankkeeseen satsaamme, niin sen on oltava just eikä melkein. Mutta niin ajatteli moni muukin, joten se mitä olisimme halunneet, oli jo myyty. Halusimme pienen asunnon ensimmäisestä kerroksesta, josta parvekkeelta menitiin suoraan omalle, puutarhanomaiselle allasosastolle porealtaineen. Oli siis hankittava Thaikotin kohteesta, jossa ei ole lapiotakaan vielä pistetty maahan. Se on tässä:  https://www.youtube.com/watch?v=sF5eLTfWRk0.

Oikella olevan Luurankotalon isännän scootterin kohdalla on luiska
heidä katoksessa olevaan avokotiinsa. Itse ruokin talon koiria

Kun omaamme etsimme, oli joukossa yksi mielenkiintoinen kohde, jota myi myös suomalainenkin välittäjä. Kohde valmistui niin pitkälle,  että ensimmäisiä asuntoja kalustettiin, kun huomasimme, että rakentajan purkivat rakennusaikaisia parakkeja, joissa asuivat. Ihmettelimme, että minnekäs he nyt kesken touhun. Se ei ole selvinnyt vieläkään, mutta valmiiksi ehkä 4-6 pienkerrostalon kohde ei koskaan tullut.

Asukkaiksi Luurankotaloiksi ristimäämme kohteeseen jäivät tai tulivat kolme koiraa, joista yksi sangen huonokuntoisena on siirtynyt varmastikin koirien taivaaseen. Mutta ei aikaakaan, kun kohteen pihamaalle ja talojen väliin alkoi ilmestyä paikallaista elämää, telttoja ja muuta  asumiseen tarvittavaa kalustoa asukkaineen, tietty. Me jatkoimme kohteessa käymistä, sillä ruokimme mainitsemiani koiria. Ja pian löysimme myös pennut, joita taisi olla lähes kymmenen. Sittemmin koirapariskunta on saattanut maailmaan toisenkin pentueen. Sama elämä ei ainakaan enää äitikoiralla jatku, sillä ystävämme Gerry vei äitikoiran steriloitavaksi, joihin kustannuksiin osallistuimme mielellämme.

Kala-allas

Pihamaan koiraperheen lisäksi katoksessa asuu nyt yksi thaimaalainen pariskunta, joka alussa katsoi meitä lievästi sanottuna alta  kulmien. Yhtenä päivänä nuorimies kasasi luunsa riippumatostaan ja kävellä lompsutti vadin kanssa kerrostalojen väliin, josta kulkee sadevedellä täyttynyt ramppi talojen alla olevaan autokatokseen. Kun näimme, että vadissa oli ruokaa, ajattelimme, että onkohan siellä lisää koiranpentuja, kunnes huomasimme isännän heittelevät ruokaa veteen. Ja aika kuhina siellä kävikin, sillä he olivat istuttaneet veteen kaloja, joita emäntäkin sitten innoissaan minulle näytti. Ja näytti myös kuinka hän niitä kalastaa ja paistaa hiilillä sekä pistelee miehensä kanssa poskeensa. Ruodot ja muut kalojen jätteen syö arvatenkin koirat, jotka ovat saaneet kaulapannat kaulaansa tunnusmerkiksi, että olen jonkun oma enkä ei kenenkään kulkukoira.

Kun omaa elämisen ja asumisen projektiamme täällä olemme vieneet jo useamman vuoden eteenpäin ajatuksella, että ihminen ei ole koskaan liian vanha aloittamaan alusta, niin siihen sopii oivallisesti Hesarista bongattu juttu saman tapaisesta ajattelusta: http://www.hs.fi/kotimaa/a1446879008023.