Matkalla jossain kotimaassa

päivis: Ennen matkapuhelinten aikaa piti olla tapa, miten matkoilla ollut ihminen tavoitettiin, jos kotipuolessa oli sattunut jotain ikävää. Silloin kuultiin varsinkin kesälomien aikaan Ylen kanavilla (muita ei ehkä juuri ollutkaan) ilmoituksia, joissa kehotettiin henkilöä tai henkilöitä, jotka ovat "matkalla jossain kotimaassa", ottamaan välittömästi yhteyttä kotiin tai johonkin muuhun ilmoitettuun paikkaan. Ilmoituksen yhteydessä mainittiin aina tietysti nimi, mutta yleensä myös mahdollisen auton rekisterinumero, jotta muutkin ihmiset osaisivat auttaa tavoiteltavan henkilön etsimisessä.

Nykyään ihmiset on äärimmäisen helppo saada kiinni, oli sitten kyse kotipuolen ikävistä uutisista tai vaikka pyynnöstä hakea töistä tullessa kaupasta leipää. Joskus oikein joutuu ihmettelemään, miten ennen pärjättiin, kun ihmiset eivät olleet kaiken aikaa tavoitettavissa.

Matkailuautolla pääsee näppärästi vaihtamaan maisemaa.

Muun muassa näitä mietiskelin, kun läksimme eilen omalle kotimaan matkallemme, tällä kertaa matkailuautolla. Mielessä oli matkustamisen helppous, vaikka Mäntästä lähtiessä matkapuhelimen gps takkuilikin ja ajelimme ehkä muutaman kymmenen kilometriä ylimääräistä Tuurin suuntaa etsiessämme.

Päästäkseen kävellen Mäntän
Pekiloon matkustamiseen olisi
varmaan pitänyt varata
ainakin kolme viikkoa.

Mäntässä kävin kuvataideviikoilla. Tyhjentyneeseen teollisuuskiinteistöön oli koottu monenlaista taidetta moneen kerrokseen. Siellä pyöri muun muassa video, jolla näytettiin, miten muutama ihminen valmistautui matkustamaan ratsain Turusta Helsinkiin tai päinvastoin. Matka ei toteutunut ihan pikapikaa, sillä ensin porukan piti opetella ratsastamaan.

Kun itse kuljimme Seitsemän veljeksen vaellusreitin, ajattelin useinkin ihmisiä, jotka päättävät lähteä jalkaisin jonnekin kauas. Olen aiemmin pitänyt ideaa hauskana, mutta oman kävelymme kokemuksella ajattelen, että hauskuuden sijaan kyseessä onkin sitkeyttä vaativa teko.

Varsinkin autotien vartta pitkin käveleminen on tylsääkin tylsempää. Myös entisajan kulkurien elämä näyttäytyi uudessa valossa, kun tajusi, miten aikaa vievää maastossa vaeltaminen voi olla. Luulen, että monen kulkurin liikuskelu rajoittui aika pienelle alueelle, jos kulkuvälineenä olivat vain omat jalat ja satunnaiset tilaisuudet päästä hevoskyytiin. Että se siitä kulkuriromantiikasta.

Jorma laskeskeli, että jos päättäisi kävellä maapallon ympäri (oletetaan, että se olisi mahdollista) aikaa kuluisi noin 11 vuotta, mikäli päivämatka olisi vähän yli 10 kilometriä.