Onko syytä olla mistään kotoisin?

Jormas: päivis kirjoitti eilen lipusta, joka kirvoitti kieleni tai ainakin mieleni tekemään siitä aasin tai jonkun muun sillan kodittomuuteen. Josta pääsen juurettomuuteen. Eli onko ihmisen hyvä kuulua jonnekin vai onko yksi lysti kuuluuko minnekään ja onko mistään kotoisin?

Olen suomalainen, laulaa Kari Tapio. Biisi kuitenkaan ei ole alkujaan suomalainen vaan käännössellainen. Mutta lauletaan tai ei, itse olen suomalainen. Tosin sukuni http://www.petterhallstrom.fi/ on Tankasta tullut 1700-luvulla. En silti koe olevani yhtään tanskalainen, joten juuretkin ainakaan suvussa ja mielissä eivät ehkä ole ikuiset. Luulen näin ajattelevan Nico Rosberginkin. Suomalaista hänestä tekevät formulafanit kisamenestyksen mukaan, me muut ehkä emme niinkään.

Kotini on linnani

Kengät on kulkurin koti ja kakkoskoti on korvien välissä, on yksi mieluisemmista motoistani. Kun aikoinaan Sininauhasäätiön toimitusjohtajan pestiltä ja asunnosta Mäkelänkadulta lähdin, ajattelin tämän todeksi myös itselleni. Sitä ennen naiviudessani ajattelin, että elän ja kuolen Sininauhassa ja se on iso osa minua ellei peräti ydin hautaan saakka. Ehkä sen jälkeenkin. Ajattelin, että iäkkäänä köpöukkona poistan asumispalveluyksikkö Pessin käytävillä ja muissa tiloissa siellä asuvien toiseksi suurinta ongelmaa osaltani. Yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta. Näin sieluni silmin itseni siellä muiden kotiaan pitävien joukossa. Ja he sanoivat, että "kuule Jormas tai Soini, ei sun tartte lähteä Valtsuun, mä haen sulle sen tsieguran. HK:n Sinistähän se oli?"

Vaan toisin kävi. Koin, että "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". Mutta rakas se oli. Jopa poikani Marko ja hänen vaimonsa laittoivat tyttärensä yhdeksi nimeksi Sini. Ja Sininauhaliiton toiminnanjohtaja kastoi hänet Jumalan yhteyteen Sininauhan omassa sakraalitilassa/kirkossa Hämeentiellä. Joka sekin on nyt myyty. Arvatenkin hyvinkin maallisiin tarkoituksiin. Sininauhasäätiö kuitenkin lakkasi olemasta minulle koti. Näin kävi myös monelle aikalaiselleni, jotka ajattelivat Sininauhan olevan jotain muuta kuin vain työpaikka. Sillä jossakin aivan muualla kuin palkkatyössä ovat koko Sininauhaliikkeen juuret niin Suomessa kuin isossa maailmassakin. Mutta ehkä nykyisin tilaa on yhä vähemmät sydämen työlle. Tilalla on ammattijohtajat, joille monelle sydämen ääni on vierasta, häiriötä tuovaa kolinaa. Mutta syynsä meissäkin. Me olemme aivan itse päättäneet lähteä tuottamaan rahalla niitä palveluita, jotka maksetaan verovaroin. Tilaa kuitenkin on aina kulkea omia polkujaan, kun ei myy rahalla mitään, ei itseäänkään.



Mutta Sininauha oli parasta mitä kristillisessä päihdetyössä oli pitkään aikaan tapahtunut. Se ei ollut vain asuntoja tai ---tanan luukkuja, vaan koteja kodittomille.

Näin sen koki myös eversti Jarl Jarkka, jonka ehdotuksesta aikoinaan Olga Hjelmman lahjoitti merkittävän omaisuuden Sininauhalle helsinkiläisten asunnottomien välittömäski auttamiseksi. Osin niillä ynnä Raha-automaattiyhdistyksen varoilla ostettiin Hämeentie 62:sta kodit 50 kodittomomalle. Joka nyt on myyty. Mutta mitä tilalle Olgan raholla vai eikö mitään?

Samoilla lahjoitusrahoilla mahdollistettiin aikanaan myös Sininauhaliiton toimitilat Hämeentiellä sekä nykyinen toimitalo Krämertintiellä. Vaikka olen itsekin ollut näitä hankintoja päättämässä, koen, että Olga on kääntynyt hankintojen johdosta toiseen asentoon siellä jossakin viimeistään silloin, kun toimitaloon sijoitettut varat eivät olekaan palautuneet siihen käyttöön, johon hän ne lahjoittaessaan tarkoitti.

Tänä päivänä ajattelen, että ihmisen on hyvä kuulua jonnekin. Kun tein päätöksen lähteä Vallilasta, ajattelin ja kysyin itseltäni, että milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta? Ja vastasin saman tien, etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä. Ja niin syntyi Jokilaakson sisään Merikonttikoti. Johon minun ei pitänyt kiintyä. Mutta kiinnyin kuitenkin. Tänään se on rakkainta materiaa, mitä minulla on koskaan ollut. Tai eihän Jokilaakso enää ole minun, vaan olen lahjoittanut sen Elämän tähden ry:lle.

Jokilaaksolla on sielu, joka rakentuu sisälläni koko ajan. Tilaa on Luojalle, mutta ennen kaikkea iso osa Jokilaakson syvintä olemusta on Päiviksessä sisällä ja kaikessa siinä mitä hänestä siellä huokuu.

Kodittomuuteen, juurettomuuteen, tarpeettomuuteen palaan blogikirjoituksissani kyllä pian, sillä tänä aamuna huomaisin raapaisseeni itseni sisältä jotain, joka on minule tärkeää ja voin kokea: "Elän siis olen."