Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 23. marraskuuta 2012

En ole katkera, mutta kuitenkin..

jormas: Kerronpa teille tarinan. Aikoinaan kuoli isäni, kuten myöhemmin äitinikin. Isäni kuoleman jälkeen olisi äidillä ollut ikänsä ja terveytensä puolesta mahdollisuus ainakin yhteen uuteen elämään. Ja niin hän viettikin, tosin aivan toisen- ja lyhyenlaisen kuin me jo iältämme aikuisiksi kasvaneet lapset toivoimme. Äitini alkoholisoitui varsin vinhaa tahtia ja mikä oli juodessa, kun samassa talossa asui muun muassa hänen hulttiopoikansa. Minä, joka join vielä äitiänikin enemmän.

Mielen taakkaa ja muuta kuormaa oli minulle kertynyt vuosien saatossa niin äidin kuin isänkin taholta, sillä minun oli niin kovin vaikea hyväksyä heidän puutteellista rakkauttaan. Monesti olin päättänyt ja mielessäni sanonut, että ennemmin tai myöhemmin tulee maksun aika.
Ikävä kyllä sama vaikeus näyttää olevan omalla pojallanikin. Omalta osaltani lopullisesti tilit selväksi ja anteeksiannot ja -pyytämiset olen vanhempieni osalta tehnyt heidän haudoillaan. Tosin anteeksi on tullut annettua muuallakin, josta vähän lisää. Hautuumaat ovat minulle kuitenkin hengellisesti paljonkin kirkkoja tärkeämpiä paikkoja.

Kun aikoinaan löysin äitini oksentamassa keittiön lattialla sapen paloja laskiämpäriin polvillaan, oli se minulle kova paikka. Hoidin tai hoidimme äitini siitä paikasta Hyrylän terveyskeskukseen, jossa häneltä vielä katkesi verisuoni päästä tehden hänet loppuiäksi laitoksessa eläjän.

Siellä terveyskeskuksen käytävällä sairaalasängyssä näin hänet langanlaihana, suu mutrulle sairaudesta vääntyneenä, kun peitto oli pudonnut lattalle. Aivan selvästi kuulin jostakin äänen, joka sanoi: "No niin Jorma, nyt on maksun aika kaikesta kokemasta, äitisi tekemästä vääryydestä."
Kyyneleet valuivat silmissäni, kun kristallinkirkkaasti koin, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin anteeksianto. Siinä minä sitten sen tein ja jälkeenpäin ajatellen koin kasvaneeni ihmisenäkin melkoisesti.

Mutta ankara kun itselleni ja muille olen, niin valmis en ole anteeksi antamisen suhteen vieläkään. Vapahtajan irvikuva, vaikka Hänen Isänsä loi minut yhdeksi kuvakseen. Mikä on nimittäin anteeksiantaessa, kun anteeksiannettava on täysin puolustuskyvytön. Jälkeenpäin ajatellen anteeksi antaminen äidilleni oli sekin vain itsekkyyttä, jonka moottori on havainto, että muuten en katkeroitumatta selviä itse itseni kanssa.

Mutta joku ehkä elää elämänsä alusta loppuun ja käyttövoima on vahingonilo ja muutenkin toisten pahasta olosta nauttiminen sekä oman polttoaineen ammentaminen. Aiheen tähän kirjoitukseen nimittäin sain toissapäivän kirjoitukseni Anonyymin kommentista, että "en ole katkera, mutta kuitenkin".

En tiedä olenko katkera, mutta Sininauhasäätiöstä lähden näillä näkymin sangen pahoilla mielin. Toki aion pitää itsekin huolta oman mielen myrkyttämisestä ja vastalääkkeistä, sillä vain sillä diagnoosilla on parantava vaikutus, jonka teen itsestäni peilin ääressä tai tähtitaivaan tai peiton alla. Minulla on kuitenkin hyvin pitkä matka anteeksiannosta puolustuskyvyttömälle äidilleni kykyyn ja ennen kaikkea haluun antaa anteeksi ihmisille, jotka on minuun nähden valtaa ja jotka ovat virtaa ja elinvoimaa täynnä.

Meitä on siis moneksi ja huomaan tuottavani mahdollisesti iloa jollekin, joka olettaa oman hyvinvoinnin paranevan tai olevan riippuvainen toisten pahasta olosta ja mielestä.Mutta ilonsa kullakin, sillä onhan mukavaa, jos joku saa nautintoa siitä, että puran ja kerron pahasta olostani varsin julkisesti muille.
Kateudesta elinvoiman saavalle olisin myös oiva ja oikea kohde, sillä vuoristoradasta huolimatta minulla on hyvä elämä ja pääsääntöisesti oikein hyvä olla.

Tosi ystävä tai edes sinne päin, olisi valmis kulkemaan kappaleen matkaa rinnallani ihan muuten vaan.

Ei kommentteja: