Kuorma

jormas. päivis on kirjoittanut useamman kerran kovin kauniisti Jokilaakson tapahtumista. Niihin on helppo yhtyä. Itselleni oli jonkinlainen prosessi ylipäätään luopua sosiaalisen isännöinnin tehtävistä, joskin kyseiselle tehtävälle on monta nimeä. Joka tapauksessa silloin puhutaan tuetun asumisyksikön isännästä ja emännästä, jotka asuvat yhteisönomaisesti puolimatkankodissa tai miksi asumisyksikköä kulloinkin kutsutaankaan. Tehtävässä asiakkaiden kanssa arkea ja elämäänsä yhteisössä ylipäätään jaetaan enemmän kuin perinteisessä palkkatyössä on tapana. Usein vuosien varrella sanoin ollessani johtavassa asemassa, että asemastani johtuen minua ei kukaan voi lempata päihdehuollon yksiköstä kuutamolle, vaan haluan viettää myös vanhuuteni yhteisönomaisessa asumismuodossa. Kuvittelin ja elin mielessäni, että vanhana istun keinutuolissa päiväkeskuksessa ja olen osaltani vastaamassa päihdeongelmaisten toiseksi suurimpaan haasteeseen. Yksinäisyyteen. Ajattelin, että iskemme tarinaa ja parannamme itsemme lisäksi maailmaa. Koin asiakkaat, vertaiseni, itselleni tosi tärkeiksi ja elin tulevaisuutta mielikuvissani heidän kanssaan. Ajattelin, että joku sanoo silloin minulle, kuule Soini tai jormas, me voidaan käydä sulle kaupassa, jos se on susta ok. Mutta kun omasta valinnasta meni asema johtajana, alkoi myös turvattomuus sosiaalisen talonmiehen työssä. Lähes jokaisena aamuna odotin, että vieläkö saan asua Pessissä. Kipeäksi asian teki myös se, että vaikka Sininauhasäätiön toimitusjohtajan kanssa asia oli kunnossa, riitti nakertaja, jonka itselleni hämäriksi jääneet tavoitteen veivät intoa tehdä sydämellä sitä minkä oikeaksi koen. Nyt on kohta rakennettu vuosi uutta tulevaisuutta ja kotia Jokilaaksossa ja täytyy sanoa, että paljon pitäisi korvieni välissä tapahtua, jotta palaisin ylipäätään mihinkään asumisyksikköön isännäksi.

Takana on yli kolmekymmentä vuotta päihdetyötä taatusti tunteja laskematta. Niinä vuosina on ehkä tullut lastattua taakkaa tai tehtyä tarpeetontakin kuormaa yhdelle jos toisellekin työtoverille, usein tosin huomaamatta. Ehkä olen saanut nyt osa-aikaeläkkeellä ollessani viimeisen kolmen vuoden aikana maistaa samaa lääkettä. Joka tapauksessa koen, että omaakin kuormaa on ollut jokunen sellainenkin tekemässä, jolle ainakaan minun lavalleni lastaaminen ei oikeastaan olisi kuulunut lainkaan. Vaan kun asema on taakottamisen mahdollistanut, niin kuormaa on tullut ja kertynyt. Mukana ei ole aina ollut kristillistä eikä muutakaan lähimmäisenrakkautta. Vaikka kuormaa onkin kertynyt, on sitä nykyisin helppo kuljettaa. Mutta jossain vaiheessa tulee minunkin lavani tyhjennyksen aika. Ehkä kipattavaa on kertynyt sen verran, että siitä riittää pikku läjiä sinne tänne.