Sala- ja valerikkaita

jormas: Itse en kuulu sala- tai valerikkaisiin, sillä taskut, kuten pankkitilikin ammottavat tyhjyyttään tai ainakin niissä olisi tilaa vaikka minkä valtakunnan valuutalle. Olen pyrkinyt keräämään sitä, jonka vien taatusti mukanani kirkkomultiin tai sitten se lähtee aikanaan savuna tai jonain muuna kanssani taivaalle kohti kadotusta tai iankaikkisuutta. Keräämäni ei käy kuitenkaan maksuvälineenä kovinkaan monessa paikassa maapallolla. Miten lienee taivaan portilla, on arvoitus sekin. Tosin ehkä ei olisi hassumpi paikka jäädä Ontuvan Erikssonin viereen portin pieleenkään: http://www.youtube.com/watch?v=SpjESEykWe8

Vuoden viimeisenä päivänä Hesarissa Janne Toivonen pohdiskeli salarikkaita. Jutun mukaan heitä ei oikein saatu haastateltua. Jotakin oli kuitenkin irronnut: "Työn arvo on luterilaisessa maassa juntattu tajuntaan pienestä pitäen. Laakereilla ei haluta levätä, koska se vie äkkiä elämänilon. Hollywood-mielikuvat viiniä luksuskodissa litkivistä rikkaista, kuin kultahäkissä elävistä stressaantuneista eläimistä, ei ole väärä. Alkoholismi ja mielenterveysongelmat ovat myös rikkaiden, jotka laukeavat usein siinä vaiheessa, kun elämisestä katoaa työn tuoma motivaatio. Ei voi vetäytyä Bahamalle polttelemaan sikaria. Elämästä kataoasi äkkiä merkitys."

Niinpä, juo kolinaa tai konjakkia, olo on aamulla sama, sanoi rantojen mies. Mutta onko tosiaan niin, että ainut, joka laittaa meidät nykyisin tekemään töitä, on raha? Eikö millään muulla ole merkitystä riittävästi työmotivaation luomiseen?

Kun aikoinaan maatalon emäntä ja isäntä ottivat pirtissä yhteen sanansäilällä, loppui riita tai ainakin siihen tuli katkos, kun piti lähteä iltalypsylle. Sinne ei menty siksi, että saadaan rahaa, vaan siksi, että muuten lehmät on aamulla maitokuumeessa ja lapset eivät saa aamupuuroa maidon kanssa. Jossain jälkijunassa tuli raha. Jos tuli silloinkaan, sillä töitä tehtiin ruuan ja elämisen eteen ja siksi, että lapsilla olisi helpompaa. Ei siksi, että päästäisiin polttelemaan sikareita kaukomaille. Ja kun olen seurannut sekä köyhien että rikkaiden elämää, ei raha ole tuonut onnea lapsille yhtään sen enempää kuin rahattomuuskaan. Aristoteles Onassiksen Christina tytär sanoi aikoinaan, että kukaan ihminen ei ole itkenyt Cadillacissa enempää kuin hän. Hänellä oli kaikki, mutta ei kuitenkaan mitään, mitä hän olisi arvostanut riittävästi elämänhalun säilymiseksi.

Usein onkin niin, että yksityisyrittäjän vaikein bisnes on parisuhde puolisoon sekä perhe sen jälkeen, kun niissä ei mitään voida ostaa eikä maksaa rahalla.

Oma lukunsa ovat valerikkaat, joita heitäkin mahtuu maailmaan. He elävät tai ovat elävinään kuin omistaisivat koko maailman tai ainakin puolivaltakuntaa, vaikka vaatteetkaan eivät olisi omia. Ja tämäkin tyyppi puree meihin tai ainakin osaan meistä.
Joku kypsään ikään ehtinyt muistaa tästä sarjasta Pertti Ylermi Lingrenin, josta Wikipedia kirjoittaa muun muassa näin:

Pertti Ylermi Lindgren eli "kreivi" Lindgren (s. 13. huhtikuuta 1936 Turku) on 1960- ja 1970-luvun vaihteessa kuuluisuutta saanut Auervaaran perinteitä jatkanut naistenmies. Lindgren julkaisi 1960-luvun lopulla Jallu-lehdessä muistelmansa, joiden mukaan hän oli ollut 76 kertaa kihloissa ja istunut vankilassa niihin liittyneiden rahahuijausten takia yli kolme ja puoli vuotta. Ruotsin MalmössäLindgren oli esiintynyt kreivi Oxenstiernana ja huijannut myös kaupungin silmäätekeviä. Lindgren pystyi esiintymään vakuuttavasti aatelisena, sillä hän oli ollut sotalapsena Ruotsissa erään aatelisperheen kartanossa ja päässyt tällöin seuraamaan aatelisten elämää. Lindgren siirtyi sittemmin rikolliselta uralta iskelmälaulajaksi ja muutti lopulta kokonaan Ruotsiin.Lindgren muutti Tukholmaan vuonna 1976 ja on asunut siellä siitä lähtien. Hän hankki myös perushoitajan koulutuksen ja ehti työskennellä seitsemän vuoden ajan dementiahoitajana, kunnes joutui lopettamaan hoitajan työn saatuaan sydäninfarktin.