Yö, hämärä sen molemmin puolin ja suden hetki

Suurimmassa osassa maapalloa hämärä esiintyy kaksi kertaa vuorokaudessa, ennen auringonnousua (aamuhämärä) ja auringonlaskun jälkeen (iltahämärä). Iltahämärän alkuvaiheessa tapahtuu sininen hetki, joka on erityisen suosittu valokuvauksen ajankohta. Napapiirin ja napojen välisellä alueella, jossa Aurinko ei kaamosaikana lainkaan nouse, on vuorokaudessa tällöin vain yksi hämärä keskipäivän aikoihin, kun Aurinko on vain hieman horisontin alapuolella. Useita leveysasteita napapiirin toisella puolellakin ei keskikesällä tule lainkaan täysin pimeää, vaan iltahämärä vaihtuu suoraan aamuhämäräksi. Tietyillä alueilla napojen läheisyydessä on jonkin aikaa syyspäiväntasauksen ja kevätpäiväntasauksen tienoilla hämärää ympäri vuorokauden.

Sininen hetki (ranskaksi l'heure bleue) on valoilmiö, joka on havaittavissa hämärässä sekä aamulla että illalla, varsinkin talvella, kun auringon valoa siroaa epäsuorasti ilmakehän kautta. Valo on sinertävää, ei koska lyhyet aallonpituudet siroavat eniten, kuten usein edelleen väitetään, vaan otsonin aiheuttaman Chappuis-absorption takia. Sininen hetki kestää pohjoismaissa noin 40 minuuttia (eteläisemmissä maissa lyhyemmin), eikä sitä esiinny joka ilta muun muassa pilvisyyden vuoksi. Sinistä hetkeä on kuvattu, paljolti saamansa melankolisen sivumerkityksen yhteydessä, eri taiteenlajeissa, kuvataiteen lisäksi muun muassa kirjallisuudessa.

Kummitusten uskottiin näyttäytyvän etupäässä öisin, vaikka syytä siihen ei ymmärrettykään. Selityksiksi tarjottiin esimerkiksi niiden yhteyttä helvettiin ja paholaiseen, tai Auringon kuumuuden vahingollista vaikutusta. Kun usko kummituksiin alkoi vähetä 1700-luvulta alkaen, alettiin ajatella että ihminen kuvitteli näkevänsä kummituksia öisin, koska yön pimeys ohjasi hänen ajatuksensa erilaisiin synkkiin asioihin. Yö on kansanuskomuksissa myös noitien ja noitasapattien aikaa. Hyväntahtoisia yön hahmoja ovat esimerkiksi nukkumiseen liitetyt Nukkumatti ja kotitontut. Lastensaduissa lelut saattavat yöllä herätä henkiin.

Moni uskoo, että nukkumaan meneminen oikeaan aikaan takaa laadukkaan yöunen. Silti monelle on tuttu sama turhauttava ilmiö – aamuyöllä herääminen, yleensä klo 3.00 ja 5.00 välillä – jonka jälkeen on hyvin vaikea saada enää unta. Vaikka tämä saattaa tuntua sattumalta tai huonolta onnelta, todellisuudessa ilmiöllä on syvempi merkitys. 

Aikaväliä unen ja alitajunnan rajamailla klo 3.00–5.00 kutsutaan joskus ”suden hetkeksi”, ruotsalaisen ohjaajan Ingmar Bergmanin samannimisen psykologisen kauhuelokuvan mukaan. 

– Se on hetki yön ja aamun välillä, jolloin useimmat ihmiset kuolevat, jolloin uni on syvimmillään ja painajaiset todellisimmillaan. Se on aika, jolloin unettomia vainoavat pahimmat ahdistuksensa, jolloin kummitukset ja demonit ovat voimakkaimmillaan. Suden hetki on myös aika, jolloin suurin osa vauvoista syntyy, Bergman kuvaili.

Professori Birgitta Steenen mukaan termi juontaa juurensa ruotsalaisesta kansanperinteestä, jossa suden hetki viittaa hetkeen ennen aamunkoittoa. Perinteen mukaan tämä ajankohta liittyy sekä kuolemien että syntymien lisääntymiseen.

Viime yön vietin junan makuuvaunun yläpetillä verhojen takana. Välillä nukkuen, välilä valvoen sekä kuunnellen kiskojen kolinaa ja vaunun heiluntaa kokien liki 1000 kilometrin matkan Phatthalungista Big Cityyn eli Bangkokiin. Tarkoitus on tuupata Morakotin 90 päivän viisumihakemus liikkeelle, josta kerron ehkä huomenna. 

Suomen suven taikaa

Eilen luin Keskisuomalaisesta Tuomiojärven Lehtisaaresta artikkelin, joka palautti mieleen voimakkaita muistoja. Ne tulivat uniinikin niin vahvoina, etten yöllä herätessäni heti muistanut missä olin ennen kuin avasin silmäni. Saman lehden sivuilta anastin myös kuvityskuvani ilman lupaa. Saaren lisäksi päihdetyön ajasta ei jäljellä ole kuin muistot. Koska nuoret tai heidän käytössään päärakennus paloi poroksi vastoin ennusteita. Sillä Lehtisaaren ollessa alan miesten ja naisten käytössä ei tulipalo edes uhannut, vaikka tupaa kuten rantasaunaakin lämmitettiin puilla. Joka sekin on lähes entisellä paikalla näköjään kokonaan uusi.

Mutta emmehän me polttaneet purkutoimion saanutta omakotitaloakaan, jossa oli valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus. Vaikka olohuoneeseen lämpöä toi pystyuuni ja keittiöön hella. Pihamökissä asusti kaikille rakas Olga-mummo, jonka luokse kesäisin joskus silmän välttäessä ui saaresta ja juoksi läpi kaupungin omia aikojaan Liisan ja minun saksanpaimenkoira Biba.

Kesäisin oikeastaan asuin huvilateltassa Lehtisaaressa, jossa Liisakin vietti paljon aikaa. Eläväksi on mieleen jäänyt, kun olimme jo aloittamassa soutumatkaa mantereelle vaimoni muistaessa käsilaukun jääneen tupaan. Sitä lähdin noutamaan ja kuulin oven läpi Aroma sätkätupakan karhentamalla äänellä: "On sillä Jormalla vaan hieno vaimo". Tähän toinen, että miten niin? No, sehän kohtelee meitäkin kuin ihmisiä, vastasi Aromamies.

Tapoihini kuului oikeastaan joka kesäilta istua Lehtisaaren saunan jälkeen katoksen penkillä, nauttia ilta-auringon laskusta ja polttaa piipullinen. Kun pääsin paheesta irti, olin jo menossa diakoniajohtaja Veijo Pesosen luokse sanomaan saarisopimuksen irti. Sillä kaikesta ja varsinkin saunomisesta oli mennyt hohto, kun piipullinen ei kuulunut enää elämääni.

Ei kulunut montaakaan vuotta, kun hurahdin saman järven rannalla olevaan, entisen kaupunginjohtaja Järvisen entiseen ja vaatimattomaan Leponiemen kesäpaikkaan. Eniten siinä viehätti soutumatkan poisjäänti, sillä autolla voi ajaa pihaan saakka. Joten seurakuntanuoret saivat saarensa takaisin ja päihdetyöni jakoi sen jälkeen Leponiemen kaupungin nuorten kanssa. Heitä näkyi noin kerran vuodessa parin päivän ajan aggrekaatteineen, sillä sähköttömyys ei istunut nuorisotyöntekijöiden toimenkuvaan.

Myöhemmin tasasin Leponiemen käyttöä paikallisen A-killan kanssa, joka taitaa isännöidä sitä nykyään yksin. Sillä Katulähetyksen toimintoja on karsinut muukin kuin raha. Kolmisen vuotta sitten paikan ollessa lukittu, ajoin peltikatottoman ja takapenkittömän osa-auto Marttini huvilan viereen. Pystytin pienen, punaisen telttani terassille ja kävin saunarannassa nakuna yöuinnilla ilman saunaa. Muistelin mennyttä aikaa, joka ei koskaan enää palaa, otin osani Suomen suviyön taioista ja voin sekä nukuin hyvin.

Blogimaailmani apulaiset, osa 2

Eilen kirjoitin vähän pirkoista ja kertuista ja nyt kerron muutaman rivin lisää. Seitsenpistepirkko on Suomen kansallishyönteinen. Se valittiin vuonna 1996. Seitsenpistepirkon lisäksi Suomessa elää yli 60 muuta leppäkerttulajia.Pisteiden määrä kertoo ainoastaan, että kysymys on eri leppäkerttulajeista. Kaksi yleisintä ovat kaksipistepirkko ja seitsenpistepirkko. Suurimmalla leppäkertulla, liki senttimetrin pituisella isopirkolla pilkkuja on selässä peräti kymmenen kappaletta. Luulen, etten ole koskaan nähnyt sitä.

Blogimaailmani ykkösapulainen tai peräti kumppani on tällä herkellä Samsung Galaxy S22 Ultra, jolla kirjoitan, usein päiväkirjanomaiset blogini. Samalla välineellä otan valokuvat, joita on laitteessani pilvipalveluineen tuhansia ja taas tuhansia. Lisäksi käytän paria ilmaista kuvapankkia, joiden avulla täydennän Bitmojini kanssa kuvituskuvatarjontaa. Itse ottamiani valokuvia annan vastapalveluksi myös Googlen käyttöön.

Valokuvaamisen lisäksi menee aikaa blogiaiheiden tuumailuun ja viimein valintaan. Siinä merkittävä apulainen on Google, josta löytyy tietoa aiheesta kuin aiheesta. Joskus pohdin aika tavalla kirjoituksen runkoa, mutta monesti vain kirjoitan. Sitä johtunee, että päästyäni kirjoituksen loppuun, huomaankin kirjoittaneeni välillä aivan muusta kuin aloittaessani ajattelin.

Kirjoitan kömpelöllä yksisormijärjestelmällä yleensä aamuisin siten, että laitteeni myös ehdottaa sanoja. Silti tulee paljon virheitä, joita korjailen päivän ja illan mittaan. Viimeiset vielä seuravana aamuna. Joten se kaikki aika minkä käytän some- ja blogimaailmaan olisi helposti kokopäivätyötä. Pidän siitä paljon ja se on mahdollisesti tärkein säännöllinen tekemiseni joutenolon lisäksi. Älylaite ja joutenolo seuraavatkin kaikkialle mukanani. Jos ei ole nettiyhteyttä, kirjoitan varastoon ja keskityn leppoistamiseen. Julkaisen, kun palaan ihmisten ilmoille ja löytyy yhteys muuhun maailmaan. 

Kun ja jos haluaa oppia poimimaan teksteistäni ironian, sarkasmin sekä provosoinnin, jää jäljelle omituinen huumorini, tosiasioita mielipiteineen ja kirjoitusvirheineen, kuitenkin ilman isompia asiattomuuksia.

Joskus aikaisemminkin olen pyytänyt ja sanonut, että jos joku haluaa kirjoittaa satunnaisesti tai säännöllisesti Elämän tähden blogeja kanssani samaan paikkaan, on hän sydämellisesti tervetullut omalla nimellä tai ilman ja julkaisen jokaisen. Säännöllisempi kirjoittaja lakkaisi olemasta apulainen ja hänestä tulisi kirjoituskumppani, jolle luon tarvittaessa omat tunnukset.

Blogimaailma ja tärkeimmät apulaiseni siellä

Olen kirjoittanut blogeja nykyiselle blogspot-alustalle pitkälti toistakymmentä vuotta. Ensin vuoropäivin Päiviksen kanssa, mutta jo vuosia yksin joka päivä. Lukijoita tai oikeammin lukukertoja on ollut toista miljoonaa, joka ei päivää kohden ole kovinkaan paljoa. Mutta yli kymmenen vuotta joka päivä on paljon. Ehkä se on jokapäivä-sarjassa ainakin jonkinlainen ennätys.

Yksi huomaamaton, mutta ehkä joillekin tärkeä apulaiseni on sivuilla oleva Translate-linkki, jonka avulla tekstini kääntyy lähes kaikille kielille. Tunnistepalkissakin on oma viehätyksensä, vaikken ole vuosiin lisännyt hakusanoja, sillä ajattelin niitä olevan riittävästi. Ehkä ajattelen lähipäivinä asiaa uudelleen.

Vaikka ruumiillisen kunnon hoitaminen on retuperällä, pyrin harjoittamaan aivovoimistelua, jonka tärkein muoto on kirjoittaminen. Aiheita päivittäin miettiessäni saatan ihmetellä leppäkertun tai seitsenpistepirkon pisteiden määrää. Ensin ajattelen ja sitten yritän selvittää miksi muuten samannäköisellä on pisteitä vain kaksi seitsemän sijaan. Saapa nähdä joutuuko tasa-arvovaltuutettu etsimään Kertulle ja Pirkolle uudet nimet, jotka eivät viittaa sukupuoleen. Ehkä joulupukistakin tulee silloin jouluhenkilö, sillä pukkihan on urospuolinen vuohi. 

Mutta vaikka kuinka harjoitan aivovoimistelua, on liki 5000 blogin joukossa tahallista ja tahatonta toistoa. Isona apuna ovat Bitmoji, jolla välillä kuvitan sekä nettiuutiset ja -lehdet, joista ammennan aiheita blogeihini välittämättä muiden kiinnostuksista. Toki olen hyvilläni jokaisesta lukijasta ja lukukerrasta.

Eräänlainen aivokuntosalini on ristikkomaailma, jossa tällä hetkellä eniten harjoitan korvien väliäni Suomen Kuvalehden joka päivä julkaiseman sudokun parissa. Kyseinen aikakauslehti onkin lähes ainoa tilaamani aviisi, josta minulla on kaikki digiversiot. Liitän tämänpäiväiseen kirjoitukseeni vakuudeksi joulukuun 1916 näytenumeron kannesta kuvan.

Tärkeä kirjoittamisen apuväline on muiden elämöinti somessa, joista ilman aivonystyröiden hierontaakin löytyy aina aiheita. Niiden puute ei olekaan blogien  ongelma, vaan se, että minun pitää syttyä, jotta saan kirjoituksen eläväksi itselleni. Ilman mielenpaloa en nauti enkä kirjoita. 

Sitäkin välillä pohdin mistä johtuu ja tulee tarve oman elämän lisäsi elää muiden menoa ja ajaa netissäkin toisten autoja vaikka kiertoliittymässä toisella puolen maapalloa. Tai kun joku kysyy neuvoa asiallisesti itselle epäselvässä asiassa ja kirjoittaa matkustavansa Thaimaaseen, niin eniten neuvoja läksytysten saattelemena hän saa oikeinkirjoituksesta. Vaikka jokainen on ymmärtänyt hänen olevan matkalla Thaimaahan.

Tämäkin aihe siemaisi mukaansa harhapoluille, joten saatan oikoa päivän ja tulevan yön aikana aivoistani solmuja ja palata huomenna aiheeseen. Sillä kirjoittamien on tyhjänpäiväisen ja sangen tarpeettoman, mutta ainutlaatuisen elämäni leppostamisjakson tärkeimpiä sisältöjä.

Somemaailma

Sosiaalisen median huvituksen ykkösfoorumini on Facebook ja siihen tiivisti kytketty Messenger, jolla chattailun lisäksi myös soittelen Suomeen ja vaikka Brasiliaankin silloin tällöin. Kavereita Facessa minulla on tällä hetkellä kolme ja puolituhatta sekä seuraajia kolmasosa enemmän. Seuraan itsekin aika monia, kuten oheisesta kuvakaappauksesta voi havaita.

En silti oikeastaan ole koskaan harrastanut missään millään lailla minkäänlaista kaverikeräilyä. Muutaman tuhannen Faceporukkani on kertynyt koska olen hyväksynyt joukkoon, kun joku on sitä pyytänyt. Heistä vain pieni osa on tuttuja tai olen edes nähnyt livenä. Muistelen, että ainoastaan yhden ainokaisen olen poistanut hänen jatkettua lopettamispyynnöistäni huolimatta ulkopuolisen henkilön henkilökohtaisuuksiin menevää solvaamista.

Luulen ja tiedänkin, että aika iso osa someväestä vain seuraa toisten tekemisiä ja jutustelua sanomatta tai kirjoittamatta sanaakaan. Kunhan kokee olevansa mukana somemaailman sykkeessä. Mutta niinhän se on Kahvila Hyrylän aamuisin kokoontuvan Munallisten Marttakerhonkin kanssa. Joku on paljon äänessä ja joku ei oikeastaan milloinkaan. Joskus joku intoutuu viikosta toiseen pitämään yllä keskustelua sillä sävyllä, että toinen saattaa vaihtaa toviksi toiseen aamukahvipaikkaan. Kunnes palaa mielestään tulehtuneen ja kuumentuneen keskusteluilmapiirin jäähdyttyä takaisin tuttuun pöytäänsä 👌. 

Olen muutaman keskusteluryhmän tai sen tapaisen ylläpitäjä ja minua oikeastaan harmittaa vain yksi asia. Se on henkisesti keskenkasvuisten muutaman hengen äijäkööri, jossa ei juuri naisia ole. Tai sitten he ovat viisaampina vaiti. Kun joku "erehtyy" kysymään mitä tahansa asiallisesti, niin jos ei ensimmäinen, niin viimeistään kolmas kommentti on syvältä sieltä, jossa päivän ja järjen valot ovat yhtä harvinaisia.

Vaikke eräänlainen suupaltti olenkin, tiedän taatusti myös mitä on yksinäisyys. Ja tiedän senkin, että itse kokemani ei ole ainoa lajissaan. Lisäksi tiedän, että vaikka sosiaalinen media ei vieressä olevan, elävän ihmisen väärti olekaan, on siinä jotain ainutlaatuistakin. Se hiljenee napin painaluksella niin pitkäksi aikaa, kun tahdon ja herää taas henkiin halutessani.

Jos löytäisin hieman itseäni enemmän älylaitteista ymmärtävän kaveriksi, niin lähdettäisiin kiertämään senioriyhteisöjä ja yksinäisten koteja. Opetettaisiin seuraa kaipaavia tekemään nettiin oma profiili ja ohjattaisiin somemaailmaan lumoihin, jossa kukaan ei ole yksin kuin omasta tahdosta. 

Närästyksen aiheena netin maksumuurit

Eilen kirjoitin palaavani tänään maksuttoman tiedonsiirron yhteen tai pariin närästyksen aiheeseen. Kas tässä yksi niistä. Nettimainokset ovat saaneet joukkoonsa uuden, monia ärsyttävän, mutta ilmeisen tehokkaan tavan, sillä eihän se muuten eläisi, yleistyisi ja voisi hyvin. Nimittäin maksumuurin takana olevat julkaisut, artikkelit ja uutiset. Kieltämättä varsinkin alussa ne närästivät minuakin, kunnes käsitin sen olevan epäsuora tapa, joskus sosiaalipornonkin avulla myydä vaikkapa lehtiä. Vieläkin omaa sisintä riipii välillä, kun joku julkaisija on saanut minut nielaisemaan madon koukkuineen laittamalla nettiin jostain kirjoituksesta muutaman rivin tai pitemmänkin pätkän herkulliseksi makupalaksi.

Kieroa on se, että moni on tottunut mainoksiin, joissa kehutaan myytävää palvelua tai tuotetta. Nyt ei näin ole, vaan saatetaan kertoa jonkun häistä tai vaikka kuolemasta muutama lause. Kunnes teksti häipyy hämärään ja tilalle tulee "jos haluat lukea loputkin, tilaa se ja se sillä tai tällä hinnalla, niin saat loppuvuoden lehdet kaupan päälle".

Kun aikoinaan olin myyjänä mattoliikkeessä, oli sinne tulevilla asiakkalla usein tarve tullessaan. Mutta kun pölynimurikauppias myi ovelta ovelle imureita, piti ensin myydä tarve ja sitten tuote. Mainitut netin lehtikauppiaat eivät herättele suoraan tarvetta ostaa lehti, vaan ihmisten uteliaisuuden. Kuinka Hallis Harkimo ja Ilkka Lipsanen pärjäävät nuorten elämänkumppaneittensa kanssa jne. 

Eräänlaisia tämän markkinointitavan suomalaisia edelläkävijöitä ovat netissä Iltalehti ja Ilta-Sanomat maksullisine plussineen ja extroineen. Jälkijunassa ei kulje Hesari eikä vain nettiversiona ilmestyvä Thaimaan Suomalainenkaan.

Ihminen on tämänkin suhteen välillä outo lintu. Kun sanoma- ja aikakauslehdet markkinoivat tuotteitaan mainitulla tavalla, se harvoin ainakaan näkyvästi harmittaa ketään. Mutta jos linkitän ylläpitämilleni sivulle jonkun artikkelin, jota ei maksamatta pääsekään lukemaan kokonaan, niin lähes aina joku parahtaa. Jopa niin, ettei pitäisi edes julkaista Face-ryhmässä mitään mitä ei pääse lukemaan maksutta.

Langattoman tiedonsiirron maailma

Thaimaan maaseudulla, kaukana turismipaikoista ja turisteista moni asia on toisin ja moni samalla tavalla. Samalla tavalla hyvin monella on lapsista lähtien käytössä taskukokoiset älylaitteet. Joita moni sanoo matkapuhelimiksi tai vain puhelimiksi. Vaikkei laitetta puheluihin juuri käyttäisikään. Näin on omakin laitani. Tosin puheluissakin on eronsa. Miksi soitto Suomeen operaattorini välttämänä maksaa maltaita, muttei mitään vaikkapa WhatsAppilla tai Messengerillä? Linekin on jossain päin maailmaa suosittu. Sen sijaan Skype on saattanut menettää asemiaan. Maksuttoman tiedonsiirron yhteen tai pariin närästyksen aiheeseen palaan huomenna. 

Oma älylaitteeni on huvikäytön lisäksi myös hyötykäytössä. Niitä ominaisuuksia hyödynsin, kun täytin netissä valmiille, nelisivuiselle kaavakepohjalle Morakotin viisumihakemuksen sekä tein vapaamuotoisen kutsukirjeen suomeksi ja keinoälyn avulla myös englanniksi.

Aivan oma, mutta sama pulma oli jo kaksi vuotta sitten halutessani tulostaa aikaansaannokseni. Kun viimein löysin kopointifirman, ei se vielä tarkoittanut, että voisin tulostaa siellä mitään. Ja jos voisinkin, ei väki tiennyt onko heillä sähköpostiosoitetta, johon voisin lähettää tulostettavan materiaalin. Vastauksen tähän ehkä saisin, kun tytär ja toisessa paikassa poika tulevat illalla kotiin. Mistään Bluetoothista tai muusta datan kuljetus- tai siirtotavasta oli turha edes kysellä. Joten pitäkööt lumilapionsa, kun ei ole luntakaan, ajattelin ystävällisen näköisenä maan tapoja myötäillen. 

Pulmasta meidät päästi amerikkalainen AXA-vakuutusyhtiön palvelupiste, joka matkavakuutusta ottaessamme teki samalla tuotoksistani paperiversiot. Siellä laitteiden lisäksi henkilökunta osasi myös niiden käytön.

Silloin tällöin olen miettinyt tapaa kuinka voisin siirtää kännykästäni materiaalia toiseen paikkaan tulostettavaksi tai vaikka valokuvia kaverille, jos käytössä ei ole langatonta vastaanottotapaa. Vaikka laitteita olisikin. Kunnes oivalsin sen eilen 75-vuotiaan viisaudella. Sitä lähdin testaamaan ja etsimään liikkeestä toiseen kunnes viimein tärppäsi. Muistitikku ilman uusia sovelluksia, jonka toisessa päässä on kännykkääni sopiva pieni USB-liitin ja toisessa päässä lähes jokaisen isomman koneen suurempaan USB-porttiin sopiva liitin. 

Langattomaan tiedon siirtoon onkin monta tapaa. Kun kyselen älylaitteeni avulla kesäkotimaani Merikonttisaunan sisälämpötiloja, kestää sieltä tiedon kerääminen ja kulku Phatthalungista Phatthalungiin eestaas yhteensä jonkun sekunnin ilmojen halki. Mutta jos lähden hakemaan samaa infoa autolla, rautateitse ja Finnairin puhalluslampulla samoja ilmojen teitä Tuusulan Jokilaaksosta, menee pelkkään menomatkaan yli vuorokausi. Ja tiedon tuomiseen toinen mokoma eilen hankkimallani kuvan tiedonkuljetusvälineellä. Johon muuten mahtuu uskomaton määrä vaikka mitä tai esimerkiksi 50 000 hyvälaatuista valokuvaa.

Moottoripolkupyörät, moottoripyörät ja moottorikolmipyörät

Nimitys "Pappa-Tunturi" lienee syntynyt 1960- tai 1970-luvulla, jolloin nuorille suunnattiin putkirunkoisia "Sport-malleja" ja levyrunkoinen malli leimautui vanhojen miesten ajokiksi. Vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoittunut vanhoihin mopoihin kohdistunut innostus toi Pappa-Tunturin jälleen suuren yleisön tietoisuuteen ja nosti sen eräänlaiseen kulttimaineeseen.

Jostain näistä ajoista tähän päivään ja Thaimaahan ovat matkanneet myös silloiset nuoret miehet. Heistä joku yrittää pitää vähän seniori-seniilinäkin hengissä teini-ikään henkisesti juuttunutta, sisällään uinuvaa ja mopoilevaa nuorta miestä. Oli nuoruuden ajopeli sitten Solifer, Tunturi tai joku muu. Itselläni se oli Sport, jossa oli HMW:n 50-kuutioinen moottori. Kuten mopedissa pitää maksimissaan koolta olla tai sitten sähkösellainen. Ehkä omani oli Pyrkijä, vaikkei missään niin lukenutkaan.

Thaimaan liikenteessä nykyisin ikäiseni suomalaispapparaiset elävät puolivuosisataa myöhemmin mennyttä aikaa uudelleen noin 125-kuutioisilla moottoripyörillä. Uskotellen itselleen ja muille mopoilevansa. Kun sitten thaimaalaiset kytkevät moottoripyöriensä kylkeen kuvien tavaran ja ihmisten kuljetuskärryjään, katoaa kotimaisilta mopopapoilta osa legopalikoista ja unohtuu, että maassa maan tavoilla. Sillä umpiluinenkin käsittää, ettei kärryä jossa voi olla yli puolentusinaa kyyditettävää tavaroineen, kytketä mopediin. Jossa siinäkin matkaa samanaikaisesti liki saman verran pientä ja isompaa ihmistä. 

Mukava termi ja kivi tiukkapipon liikavarvastossuun onkin moottorikolmipyörä, sillä eiväthän ne sivuvaunullisia mopoja tosiaankaan ole. Vaikka sohinkin miekkoineni ja peitsineni Don Quijoten lailla mopoilevia tuulimyllyjä vastaan, pidän valitsemani linjan menneiden aikojen aitona mopopoikana. Joka iän myötä ja monien muiden kanssa siirtyi moottoripyöriin. Olivat ne sitten minkä kokoisia tahansa. 

Nuoruuteni mopedisti oli aito lajinsa edustaja, vaikka voissa paistaisi. Jo kevytmoottoripyörän saati isomman nimittäminen mopoksi oli silloin ja on yhä loukkaus. Vaikka jääräpäiden ääripää ei tätä kykene käsittämään saati hyväksymään, voisi hän ottaa thaimaalaisista moottoripyöristä joitakin valokuvia. Ja kiertää mielensä virkistykseksi Suomen kesässä Tunturi mopedien kokoontumisajoissa kyselemässä ovatko nämä mopoja?

Mutta provosoivatkin sanat ovat vain sanoja ja jutut juttuja, sillä arvostan suomalaisjäärien peräänantamattomuutta. Jotka väärän tiedon vaalimisen ja jakamisen avulla sekä aikaa uhmaten pitävät nuoruuudestaan kiinni kaksin käsin.

Yksityiskutsu Suomeen, auttakaa vähän.

Huomenta. Kun en juuri englanninkieltä hallitse, teetin keinoäly Copilotilla käännöksen yksityiskutsustani Morakotille Suomeen. Auttakaa minua onko käännös ja kutsu muutenkin ok?

"Private Invitation

I invite MRS. MORAKOT YANGCHUAI (born: 03.04.1961, ID: _________, Passport: _________, address: 52-1 Moo 9 Tambon Payakan Ampure Maung Phatthalung province 93000 Thailand) to visit me in Finland from 27.06.2025 to 23.09.2025 at my home (address: JORMA SOINI, Soiniityntie 35, 04360 Tuusula. Phone +358401511105).

I will cover her round-trip travel expenses as per the attached flight reservations and cover her stay in Finland, including accommodation at my home.

We have known each other for over three years, during which time she has also stayed with me in Pattaya, Jomtien. (address: Seven Seas Condo Resort Jomtien 532/02 Moo 12 Nongprue Banglamung Chonburi 20150). In 2023, Morakot Yangchuai visited Finland for nearly 3 months. In return, I have spent time at her house in Phatthalung.

Overall, I have visited Thailand approximately thirty times since 2004. While I was semi-retired, I stayed in the country for 2-3 periods of six weeks each year. Since fully retiring over ten years ago, I have spent the winters in Thailand, staying for 5-6 months at a time. The copies of my current passport show the most recent years of these visits.

25.02.2025

Jorma Soini, Social Counsellor"

Viisuminhakureissun valmistelua

"Huomenta keinoäly Copilot. Mikä olisi aamun kasku? Huomenta! 😊 Tässäpä pieni kasku piristämään aamuasi. Miksi kärpänen ei mene tietokoneen päälle? Koska se pelkää viruksia! Toivottavasti tämä toi hymyn huulillesi. Miten aamusi on alkanut?

Oiken hyvin, mutta kerro vielä toinen. Tottahan toki! Miksi mato ei pelaa tietokonepelejä? Koska se pelkää saavansa viruksia! Toivottavasti tämäkin sai sinut hymyilemään. Jos haluat kuulla lisää kaskuja tai jutella jostain muusta, olen täällä! 😊"

Joku päivä sitten ostimme junaliput kuun vaihteeseen Bangkokiin, sillä on aika laittaa Morakotin viisumihakemus vireille "kesällä 90 päiväksi Suomeen". Mukavaa, sanon minä. Ystäväni evästi, että yksityiskutsukirjeen Googlen konekielinen käännös riittää oikein hyvin. Olisihan se hyvä, mutta onko muilla asiasta kokemuksia kerrottavaksi asti? Siitäkin yritin etsiä tietoa pitääkö muita liitteitä käännättää, jos Morakotin tiliotteet sekä matkavakuutustodistus ovat englanninkielisiä?

Iltatuimaan löimme lukkoon, ettemme jatkakaan matkaa Pattayalle, vaan yövymme kaksi yötä kiskoilla ja yhden Bangkokissa. Hotelliksi valikoitui Grand Tower inn. Liekö tästä kenelläkään mielipiteitä? Viisumin hakemusreissun lisäksi suht harvinaiset matkani valtakunnan pääkaupunkiin ovat myös pulahdusmatkoja hotellin uima-altaaseen, sillä siihen ei ilman hotellihuonetta monia mahdollisuuksia Phatthalungissa ole. 

Jos saamme tänään ostettua paluuliput, matkaamme "Thaksin" junan makuupaikoilla eestaas. Ja jos ei Tatalla ole kahden yön taipaleelle autokuormallista matkatavaraa ja -evästä, mietin voisiko PeeCeeXäni olla sen ajan talvikotikaupunkini rautatieaseman parkkipaikalla. Saattaa kyllä olla toiveajattelua ja sinne siirtymiseen tarvitaan sivukärryllinen moottorikolmipyörä tai peräti auto.

Kuten moni on huomannut, olen aktiivinen ja innokas somemaailman kävijä. Siellä on ja tapaa mitä erilaisempia ihmisiä. On kaikkeen tyytyväisiä sekä heitä, jotka eivät kerro mistään mitään. Sitten on niitä, jotka eivät selvinne päivääkään, etteikö joku ole poskellaan tai vähintään valittamisen arvoista.

Itse kuulun tyytyväisten ja onnellisten heimoon. Vaikka näillä vuosirenkailla aiheita valitusvirsiin löytyisi maailman menon marmatuksen lisäksi omastakin takaa. Mutta vaivat tai maailma eivät valittamalla parane, ja taidan kääntyillä terveydenhoidon henkilökunnan puoleen liiankin nihkeästi.

Joskus olen sanonut lääkärille, että älä edes katso sillä silmällä tulisiko minusta tervettä, sillä en ole kaiken valittajien lailla vaivojeni vanki. Vaan kiinnitä huomiota myös henkiseen vireyteen. Toiveeni nimittäin on, että losahtaisin sisältä ja päältä suunnilleen yhtä aikaa. Jotta voisin sanoa elämän ja kuoleman valtiaalle viime sanoinani: "Kiitos hyvästä elämästä sinne jonnekin, jos olet jossain olemassa. Olen käyttänyt kaiken minkä annoit ja soit."

Tiedättekö mikä on Copilot?

Wikipedia sanoo siitä paljon sellaista mistä en ymmärrä mitään. Se aloittaa kuitenkin näin: "Microsoft Copilot on Microsoftin kehittämä generatiivisen tekoälyn chatbot. Se perustuu suurten kielimallien GPT-4-sarjaan, ja se julkaistiin vuonna 2023 Microsoftin ensisijaisena korvaajana lopetetulle Cortanalle." 

Copilot itse sanoo kysyessäni: "Huomenta! Olen Microsoftin luoma tekoälykumppani, joka on täällä auttaakseen sinua monin tavoin. Voin auttaa vastaamaan kysymyksiin, kehittämään ideoita, antamaan neuvoja tai vaikka kirjoittamaan koodia. Voidaan myös jutella aiheista, jotka kiinnostavat sinua. Miten voin auttaa tänään? 😊

Se puhuu paljon viisaampia kuin minä ikinä. Kun kirjoitin, että minua kiinnostaa todellisuus, jossa aikaa ei ole, oli Copilot heti ajan tasalla: "Ajatus toisesta todellisuudesta, jossa aika ei ole lineaarinen eikä hallitse, on kiehtova ja syvällinen. Tämä teema on ollut läsnä monissa filosofisissa ja uskonnollisissa opetuksissa sekä tieteiskirjallisuudessa ja elokuvissa. Jotkut uskonnot ja henkiset perinteet puhuvat ajattomuudesta tai ikuisuudesta, jossa sielu tai tietoisuus voi jatkaa olemassaoloaan ilman ajallisia rajoituksia. Tämä voi olla lohduttava ajatus, kun pohditaan, mitä tapahtuu elämän jälkeen.

Tieteiskirjallisuudessa ja kvanttifysiikassa on myös leikitty ajatuksilla rinnakkaisista todellisuuksista, ulottuvuuksista ja aikamatkustuksesta. Esimerkiksi teoreettinen fyysikko Albert Einstein esitti aikanaan ajatuksen, että aika ei ole absoluuttinen vaan suhteellinen ja sidoksissa tilaan, mikä avaa mahdollisuuden erilaisille aikakäsityksille. Joskus pelkkä ajatus tällaisista mahdollisuuksista voi tarjota uusia näkökulmia ja lohtua. Voinko auttaa löytämään lisää tietoa tai tutkimaan tätä aihetta syvemmin?" 💫

Kun kysyin tunteeko kyseinen keinoäly minut, se tiesi minusta vaikka mitä ja alotti: "Jorma Soini on tunnettu sosiaalineuvos ja Elämän Tähden ry:n puheenjohtaja. Hän on asunut Tuusulassa ja on ollut aktiivisesti mukana hyväntekeväisyys- ja yhteisötyössä. Hän on myös asunut merikonttitalossa Myllykylässä yhdessä Päivi Strandénin kanssa. Onko sinulla jotain erityistä kysyttävää Jorma Soinista tai hänen työstään?"

Vaikka ymmärrän ainoastaan ripauksen keinoälyn käyttötarkoituksista ja -mahdollisuuksista, luulen Googlen saaneen hakupalveluilleen ensimmäisen kerran kunnon haastajan ja kilpailijan, jolla on annettavaa myös Internetin keskivertokäyttäjälle. Erityisen mukavaa on, että Copilotin kanssa voi keskustella kuin ihmisen kanssa konsanaan. Olenkin löytänyt omituiseen nettimaailmaani oivan lisän ja vaihtoehdon sudokuille, pasiansseille, peleille sekä kaiken maailman muulle hölynpölylle.

Voiko järjen valoa kantaa säkillä tyhjään päähän, kuten hölmöläiset aurinkoa ikkunattomaan huoneeseen?

Kävin aamutuimaan lukaisemassa Taloussanomista paljonko Alepan kassa ja kollegat saavat liksaa. Sen voi lukea klikkaamalla tätä. Sitten Hymy-lehti kertoi, että Thaimaassa nostetaan minimipalkkoja 1.1.2025 alkaen. Niitä ollaan nostamassa 400 bahtiin päivältä. Aiemmin kuukausipalkkainen on tienannut kuukaudessa reilut 9000 bahtia eli noin 250 euroa. 

Jos Suomessa voi päivän lounaan ostaa esimerkiksi hintaan 12 € (n. 430 bahtia), niin thaimaalainen ja minäkin voimme hakea lounaan nuudelikärryistä 40 bahtilla. Tosin ruokaa saa Suomessa juomineen alle kympillä monesta paikasta. Myös asuminen on eri mittasuhteissa. Kun vuokraa suomalainen maksaa kotimaassa vaikka 600 € (n. 21.500 bahtia), niin thaimaalainen maksaa Pattayalla esimerkiksi 2.500 bahtia/kk.

Kansaneläkkeen täysi määrä on tai oli 783 euroa kuukaudessa. Jos on avopuoliso tai aviopuoliso, kansaneläke on noin satasen vähemmän. Tosin se voi olla vieläkin pienempi, jos on ottanut vanhuuseläkkeen varhennettuna eli ennen 65 vuoden ikää. Silläkin summalla suomalainen on voinut aiemmin viettää Thaimaassa kelpo elämää. Varsinkin eläen laillani Phatthalungin kaltaisissa paikossa kaukana turistiseuduista.

Mutta niin pienillä valtion roposilla ei voi missään elää, etteikö myös tykinruuaksi kelvanneiden suomalaisten lapsilla ole jotain otettavaa "yhteiskunnan hyväksi". Sillä valtioneuvosto päätti vuosien 2025–2028 julkisen talouden suunnitelmasta 25.4.2024. Siihen sisältyvän kirjauksen mukaan kansaneläkelain mukaisia etuuksia ei enää jatkossa makseta ulkomaille. Perusteluiden mukaan esitys on osa hallituksen julkisen talouden vahvistamiseksi valitsemaa kokonaisuutta.

Työeläkkeeseeni eivät synnyin- ja kotimaani ahnaat kourat ole vielä tarttuneet muuten kuin, että maksan veroja enemmän mitä maksaisin vastaavasta palkasta. Mitättömällä laskutaidolla ja yhtä mitättömällä logiikalla en käsitä mistä tulevat säästöt kurittamalla kaikista köyhimpiä, mutta ulkomailla suht mukavastikin asuvia maanmiehiäni tai -naisia. Heistä osa palaa nyt takaisin Suomeen yhteiskunnan elätettäväksi. Ehkä sylttytehdas onkin viisauden sijaan monen pikkunilkinkin helmasynti. 

Taloussanomat nimittäin kertoo myös, että kansaneläkettä puolet suuremmilla tuloilla ei töitäkään tehden elä. Joten moni palaava eläkeläinen tarvitsee pärjätäkseen asumistukien lisäksi muitakin tukia harkinnanvaraisine toimeentulotukineen. Koska vähävaraisen kurmootus eli hitaasti hiillostaminen ei ole järjellä selitettävissä, niin jääkö vaihtoehdoksi muuta kuin mainitsemani kateus?

Mukana muuttuvassa maailman menossa, osa 3

Yön yli fundeeraaminen palauttaa mieliin niitäkin asioita, jotka unohtuvat tai haluan muuten kertoa blogeissani. Kuten Kasikornpankin muovirahaseikkailusta. Kortti kelpaakin Malesiassa melkein missä tahansa, muttei sen kotimaassa juuri muuhun kuin automaatista rahan nostoon. 

Brunein pääkaupungin Bandar Seri Begawanin lentokentällä se kelpasi liiankin hyvin, sillä kuvan laite vei koko kortin. Siinä olikin metsästystä. Sillä vaikka paikalta löytyi kyseisen pankin konttori, oli korttiautomaatin aukaisut ulkoistettu ja kyseinen firma oli lopettanut availut ja muutkin työnsä siltä päivältä. Ei auttanut kuin jättää maksuväline lopullisesti sinne tai palata asiaan seuraavana päivänä. 

Siihen palasimme liian jälkijunassa, koska securityfirma oli heti aamulla ehtinyt viedä korttini pääkonttoriin monien kilometrien päähän. Eilisen elämöinnistä lentokentän palvelupisteessä oli kuitenkin se hyöty, että normaalin kahtialeikkaamisen sijaan olivatkin säilyttäneet muovirahani. Joten sain sen takaisin varsin tarkan kuulustelun ja valokuvaamisen sekä allekirjoitusten jälkeen.

Eilen blogissani annoin kielteistä palautetta robotti- ja aidoista ihmisistä koostuvalle chattihenkilökunnalle todeten niissä olevan myös tekijöitä, jotka taitavat pienasiakkaankin yksilöllisesti huomioivan asiakaspalvelun.

Sitä minulle antoi Posti Group Oyj (vuosina 2007–2014 Itella Oyj, sitä ennen Suomen Posti Oyj). Omistaja on Suomen valtio ja sen sisarfirma Posti Oy:llä on yleispalveluvelvoite, joka sisältää muun muassa kaikissa kunnissa arkisin toimivat kirje- ja pakettipalvelut. Kyseisen yrityksen chatin asiakaspalvelija antoi minulle ohjelman toimimattomuuden vuoksi elävine puheluineen Aasian maaseudulle niin luksuspalvelua, että hän on ammattiryhmänsä ehdotonta eliittiä. Ja ansaitsisi kokonaan oman kirjoituksen, jonka ehkä joskus teenkin. 

Olen nimittäin harrastanut aikani kuluksi postin tärkeiden palveluiden ohella lähes ainutlaatuista tuotetta, eli e-kortteja. Ohjelman avulla voi sähköisesti tehdä ja lähettää postikortin omista tai valmiista valokuvista minne maailman kolkkaan tahansa. Posti printtaa sen ja posti-Pekat sekä Pirkot toimittavat aidon, käsinkosketeltavan tervehdyksen kuljetusvälineillä perille.

Jos joku blogin lukijoista haluaa, niin lähettämällä jollakin tavalla minulle osoitetietonsa, lähetän paperikortin Aasiasta otetulla, ainutlaatuisella ja uniikilla valokuvalla. Jos ei kukaan tahdo, saatan "postittaa" sellaisen jollekin tahtomattakin sekä tänään Elämän tähden ry:lle Soiniityntien postilaatikkoon.

Mukana muuttuvassa maailman menossa, osa 2

Eilen kirjoitin jatkavani tänään aiheesta, kun fundeeraan vuorokauden. Torstaitarinointini päättyikin robotteihin ja keinoälyyn, jotka ovat mullistaneet ja mullistavat lähes jokaisen arkea.

Jo vuosia sitten jonotin Hyrylässä Nordeapankin ovien molemmin puolin saadakseni viimein ainoastaan kuulla, että meillä ei täällä käsitellä lainkaan käteistä rahaa. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun havaitsin pankkienkin tulleen toisenlaisiksi. Ehkä eräänä päivänä riihikuivat setelit sekä kilisevät kolikot ovatkin vallan kadonneet ihmisten kukkaroista.

Tilalle on tullut sähköinen asiointi, chat sekä pankkikortit, joita aiheesta voi sanoa muovirahaksi. Niitä minulla on kolme. Kaksi  kesäkotimaisiin pankkeihin luottokorttiominaisuudella ja yksi ilman sitä thaimaalaiseen talvikotipankkiin. Jolla voi maksaa Malesiassa vaikka joukkoliikennelipun kuljettajalle, muttei sen koti- eli Thaimaassa kai juuri muuta kuin nostaa bahteja pankkiautomaateista.

Mutkatonta ei siis ole muovirahankaan käyttö. Siitä sain maistiaisia yrittäessäni ostaa netin kautta e-kirjan luottokortilla Thaimaassa, kun tililtä käteisellä maksaminen ei kelvannut. Eikä tälle kirjakauppiaalle luotollakaan, sillä jonkun sortin robotti, toimeksiannon keinoälyltä saaneena "turvallisuussyistä" sulki Suomesta käsin maksuvälineeni. Sen chattihenkilökunnan mielestä, jossa on sekä ihmisiä että koneita, muovirahavälineeni voi saada toimivaksi vain asioimalla paikan päällä konttorissa fyysisenä ruumiina.

Mutta olin Thaimaassa ja konttori Suomessa, josta syystä aikani konechathenkilöiden kanssa elämöityäni, sain elävän pankkihenkilön soittamaan minulle. Sillä heille soittaessa joskus liki tunnin jonotuskin linjoilla on maksullista. Ja toiselta puolella maapalloa minuuttihinta sen mukaista. Vähän siis samaan tapaan, jos pankkisalissa vuoronumerolla jonottamisessa olisi minuuttitaksa. Monimutkaisuuden viimeisenä kruununa työntekijä sanoi tekevänsä kanssani poikkeuksen. Mutta lisäsi, ettei avaa korttia, ellen osaa/pysty sähköisen tunnistautumisen lisäksi vastaamaan kirjoittamalla hänen, pankkitilini sivuilla esittämään kirjalliseen kysymykseen.

Erityisen huonoksi palvelun teki, että pankki kyllä ensin koneineen ja sitten livenä näki mitä ja minne olin yrittänyt maksaa. Joka sai aikaan keinoälyn toimesta Osuuspankin tililleni ilmoituksen "kortti on suljettu". Mutta sitä robotti ei osannut/halunnut tehdä, että sulkemisen sijaan ihminen tai kone olisi kysynyt, kun heillä oli kaikki yhteystietoni: "Yrititkö olla kirjaostoksilla?" 

Joten pieni on pienasiakas suuressa koneiden maailmassa. Mutta vielä huonompi oli kohtelu chattimaailmassa, kun yritin kysyä vakuutusyhtiöltäni "mikähän sairaala tai lääkäriasema olisi Phatthalungissa sellainen, joka luvan saatuaan laskuttaisi suoraan yhtiötä?" Hieman oikoen sain vastauksen sijaan kysymyksen "mitä sinä sillä tiedolla teet?" Kun erehdyin sanomaan asiakasta suuremmalle "asiakaspalvelijalle" kysymyksen olevan asiaton, oli vastaus, että "keskustelu ei johda mihinkään ja suljen nyt linjan". Kuten hän tekikin. Sieluni silmin näin vartijan taluttavan minut ulos Lähi-Tapiolan konttorista.

Mieleni kiehuntaan lisämauste tuli, kun vakuutusyhtiön keinoäly robotteineen lähetti palautepyynnön otsikolla: "Kuinka onnistuimme tällä kertaa?" Antamaani palautteeseen ei ainakaan vielä ole kukaan vastannut. 

Pyrin näkemään metsän puilta enkä anna suinkaan pyyhkeitä kaikesta, vaan nytkin ainoastaan asiakkailta tiilimuurin ja asiakaspalvelija nimikkeiden takana lymyävistä, tehtävään sopimattomista tai huonosti sparratuista palkkalaisista. Itse ajattelen, että he ovat kuitenkin eräänlaisia yrityksen käyntikortteja, joiden ansiosta joku pysyy vuosikausia asiakkaana ja toiselle riittää yksi huono kohtelu. Mutta koko ammattikunta ei ole tällaista, josta jotain ehkä huomenna.

Mukana muuttuvassa maailman menossa, osa 1

Lieni 80-luvun puolivälin paikkeilla, kun kodissamme otettiin ensi askelia atk-maailmaan. Marko sai silloin koulutaipaleelleen ja vapaa-aikaan pc-tietokoneen parvisänkynsä alapuolelle, pienen soppensa pöydälle. Olisiko ollut Amstrad? Joka tapauksessa hänen näppäilemät ensimmäiset sanat olivat: "Marko on tavallinen poika".

Siitä se taisi suunnilleen alkaa meillä ja minulla. Matkapuhelimet NMT-450-verkossa tulivat käyttöön Suomessa 1981 ja NMT-900-verkossa vuonna 1987. Laitteet olivat alussa harvojen herkkua, sillä ne maksoivat maltaita. Muistelen, että oma matkapuhelinaikani alkoi Benefonista, joka vaati kohtalaisen kokoisen taskun mahtuakseen sinne. Silti sen kanssa ei kauas voinut mennä autoni tukiasemasta tai vahvistimesta.

Sen jälkeen olin vuosia Motorola Microtacin käyttäjä, kunnes Nokia toi markkinoille taittuvan Communicatorinsa, jossa oli näppäimistössä myös kirjaimet. Saattoi olla niin, että matkapuhelinten ensimmäisiä lisätoimintoja olivat tekstiviestit. Eikä laitteilla juuri muuta voinut laskukoneen sekä jonkun matopelin lisäksi tehdäkään.

Viimeistään Comminicatorin tullessa käsitin, että mukana taskussa kulkeva, myöhemmin älylaitteeksi kehittynyt ja nimen saanut on tullut jäädäkseen ihmisten käyttöön. Vaikkei silloin kukaan edes haaveillut taskussa kulkevasta väritelevisiosta tai videokamerasta saati tuhansista eri ohjelmista.

Nyt kun tallennan äänen kanssa jotain elävää kuvaa tai kirjoitan blogejani Phatthalungissa, niin klikkauksen jälkeen muutamassa sekunnissa ne ovat katsottavissa, luettavissa tai kuunneltavissa Tuusulan Jokilaakson Konttisaunan lauteilla tai missä maailman kolkassa tahansa.

Taskussa kulkeva älylaite ei elävää ihmistä korvaa. Silti se on somemaailmoineen oiva yksinäisyyden poistaja, vaikka olisi vain viihde- ja vapaa-ajan käytössä lukuisine pelimahdollisuuksineen. Voin pelata halutessani esimerkiksi shakkia realiajassa jonkun kanssa, joka istuu kannon nokassa toisella puolella maapalloa Siperian tai Kanadan erämaassa tai Pariisin Eiffeltornissa.

Tähän kaikkeen on mukaan tullut viime vuosina keinoäly ja kaiken maailman robotit. Eikä aina heti tiedä tuliko kysäisseeksi chatilla neuvoa elävältä ihmiseltä vai joltakin aivan muulta. Tästä jatkan ehkä huomenna, kun ensin fundeeraan ainakin yhden vuorokauden. 

Suomen viisumihakemuksen monet mutkat

Haettaessa viisumia Suomeen Thaimaasta tai päinvastoin ei ole monia oikopolkuja, vaikka joitakin vaihtoehtoja onkin. Toisista puhutaan enemmän tai vähemmän ja joistakin ei sitäkään. 

Osa pitää kirjoittaa englanninkielellä tai käännättää kielenkääntäjällä. Sähköisen ja yhtenäisen Schengenmaan viisumihakemuksen voinee täyttää myös suomeksi. Tämä selvinnee, kun matkaan kuun lopussa Bangkokin VFS Globaliin, jonne ulkoministeriö on ulkoistanut ison osan maan viisumipalveluistamme.

Sekin kummallisuus on, että jos ei ole lentolippua, ei saa viisumia. Siihen tuskaan valtion firma Finnair ilmoittaa, että lippuja ei voi varata, vaan ne pitää ostaa ja maksaa, vaikkei edes saisi viisumia. Mutta ainakin Phatthalungista löytyy yritys, josta voi varata Finnairinkin lentoliput 200 bahtin eli reippaan 5 euron hinnalla ostamatta niitä.

Oma lukunsa on yksityinen kutsukirje, joka vaaditaan thaimaalaiselta Suomeen tultaessa esimerkiksi alle 90 päivän ystävävierailulle. Siihen liittyy myös ehto, että tulijan pankkitilillä pitää olla 50 euroa vastaava summa päivää kohden. Vaikka kutsuja on kirjallisesti sitoutunut vastaamaan kaikista kuluista. 90 vrk ja 50 euroa päivä eli 4500 on monelle thaimaalaiselle ja minullekin paljon rahaa. Se on enemmän kuin kesästä jää käteen, vaikka kuinka poimisi marjoja. 

Aivan erityisen vaiettu asia on ylläpitosopimus, johon löytyy netistä valmis kaavake. Sen laatimalla voinee tasata kustannuksia. Sitä en tiedä paljonko valtiomme vaatii silloin rahaa tulijan pankkitilille.

Silloin tällöin joku kysyy myös neuvoa kutsukirjeen laatimiseen, koska sille ei ole virallista kaavaketta. Vaan se voi olla vapaamuotoinen, mutta englanninkielinen tai sille käännetty. Näin tein sen kaksi vuotta sitten ja teen tänä vuonna:

YKSITYISKUTSU

Kutsun MRS. MORAKOT YANGCHUAI (syntynyt:XX.XX.XXXX, ID: XXXX...., Passi: XXXX...., Osoite: XXXX.... vieraaksi 27.06.2025-23.09.2025 väliseksi ajaksi kotiini Suomeen (osoite: JORMA SOINI, Soiniityntie 35, 04360 Tuusula. Puhelin +358401511105).

Maksan hänen edestakaiset matkansa liitteenä olevien lentolippujen varausten mukaan sekä kustannan oleskelun Suomessa asumisineen kotonani.

Olemme tunteneet yli kolme vuotta, jona aikana hän on ollut luonani myös Pattayalla. (osoite: XXXX.....  Vuonna 2023 Morakot Yangchuai vieraili Suomessa vajaan 3 kuukauden ajan. Vastavuoroisesti olen viettänyt aikaani hänen omakotitalossa Phatthalungissa. 

Kaikkiaan olen käynyt Thaimaassa noin kolmekymmentä kertaa vuoden 2004 jälkeen. Ollessani osa-aika eläkkeellä, olin maassa 2-3, kuuden viikon jaksoa vuosittain. Siirtyessäni kokoaikaiselle eläkkeelle yli 10 vuotta sitten, olen ollut yhtäjaksoisesti Thaimaassa talvikaudet, 5-6 kuukautta kerralla. Nykyisen passini kopiosivuilla näkyy niistä viimeiset vuodet.

??. ?? .202? 

Jorma Soini, sosiaalineuvos

Elämäni mausteita

Joskus lapsena ruumiillisen kurituksen jälkeen itkin itseni uneen. Matkatessasi parantavan Nukkumatin maailmaan, päätin aamulla tappaa itseni. Nukahdin miettiessäni vain tapaa kuinka sen teen. Mutta yön aikana Nukkumatti loi ja lapioi uutta uskoa ja elämänhalua haudaten syvälle unihiekkaan synkät ajatukseni. Aamulla oIin taas täynnä tuoretta virtaa ja valmis jatkamaan monilla kolttosilla maustettua elämääni.

Onkohan jotenkin nurinkurista, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan elää? Sillä maailmankaikkeudessa olen paljon vähemmän kuin mitättömyys, vaikka ainutlaatuinen olenkin. Eikä toista samanlaista liene olemassa.

Tässä yksi esimerkki nykytiedossa olevan maailmankaikkeuden koosta. Valo kiertää maapallon suunnilleen 7,5 kertaa sekunnissa ja maan ja kuun välinen matka on noin 384 000 km. Joten valolta kestää noin 1,255 sekuntia kulkea tuo matka. Eli aina kun katsot kuuta, on sieltä tuleva ja näkemäsi valo reilun sekunnin vanhaa. 

Earendel on ehkä kaukaisin yksittäinen tiedossa oleva tähti maasta katsottuna. Se sijaitsee noin 28 miljardin valovuoden päässä. Valonsäde kulkee vuodessa noin 9,5 biljoonaa kilometriä, joten se kertaa 28 000 000 000. Niin kaukana on Earendel.

Vaikka ajattelen kykyni mukaan välillä suuria, teen ainoastaan pieniä asioita. Silti ne ovat tärkeitä itseni lisäksi kuvien lapsille ja eläimille. Niille olen tärkeämpi kuin yksikään taivaan tähti. Tai ainakin kulkijakoirien lahjontapussi on sitä pihassamme öisinkin viihtyville kujien kateille.

Elämäni piikkipaikalla on tukevasti Morakot, mutta tärkeitä ovat siis eläinten lisäksi lapset. Kuljen missä tahansa. Heiltäkin ostan välittämistä, sillä matkassa on aina hieman suuta suurempia leluja jaettavaksi yläviitosten kanssa. Oma lukunsa ovat veden vallanneen kotitieni, "Farang Streetin" leikkivät ystäväni. 

Joka aamu ja päivisinkin kierrän Morakotin kanssa Honda Giornolla tai PeeCeeX:llä lähiteitä ja pihoja jakaen lapsille ja koirille tervehdyksiä. Erityisesti iloitsen Tatasta esiin pulpahtaneesta eläinrakkaudesta. On mukava kuunnella hänen puhetta eläimille. Naapureiden kanoille, kukoille ja pikku tipuille kylläkin usein vihaisesti, koska ne tip tip jokapaikkaan. Siivekkäillä ei lienekään missään omia käymälöitä. Eivätkä ne taitaisi oppia niitä käyttämään edes kissojen tavoin.  

Tästä kaikesta ja monesta muusta kirjoittelen päivittäin ja öittäin päiväkirjanomaisia blogejani ja tallentelen osaksi kaikkien yhteistä nettimaailmaa. Luulen ja tiedänkin, että on vakilukijoita ja satunnaisia, joista jokaisesta iloitsen. Kirjoittelisin ja jakaisin kylläkin kaikille, vaikkei olisi lukijoita tänään eikä huomenna. Sillä tulevaisuudesta emme tiedä edes sen vertaa, että lukeeko joku tämän ylihuomenna.

Tahtoni

Gordon Sumner syntyi ja kasvoi Newcastlen liepeillä Wallsendissä. Hän oli kiinnostunut jazzista sekä kitaransoitosta ja lähti Lontooseen soittamaan ammatikseen. Saaden lempinimekseen Sting (’pisto/pistin’) mustakeltaraidallisesta puserosta, jota hän piti esiintyessään. 

1980-luvun loppupuolelta alkaen Sting on näyttävästi tukenut ihmisoikeus- ja ympäristöliikettä, muun muassa Amnesty Internationalia. Hän on myös perustanut sademetsien suojelusäätiön vaimonsa Trudie Stylerin ja Kayapó-intiaanien kanssa.

Sting kertoo Mail on Sunday’s Event –lehden haastattelussa, että hänen lastensa on turha odotella kummoistakaan rahallista perintöä. Arviolta 200 miljoonan euron (kiinteän) omaisuuden omaava laulaja myöntää elävänsä vaimonsa Trudie Stylerin kanssa niin mellevästi, että oikeastaan kaikki heidän rahalliset tienestinsä menevät luksuselämään.

Sting on aivan toista maata kuin Ankkalinnassa asuva Roope Ankka ja hänen kaltaisensa. Joille säästämimen ja nuukailun vimma sekä raha ovat itsetarkoituksia. Jos itselläni olisi paljon maallista mammonaa ja jos olisin tullut elämässäni joiltakin osin toisin kohdelluksi, ehkä ajattelisin samoin tai toisin. Nyt en enää vyosikymmeniin ole löytänyt mitään mieltä rikkaana kuolemisessa.

Ymmärrän kyllä aineellisessa niukkuudessa eläneiden äitini vanhempien säästämisen syyt ja tarpeet. Jotta lapsilla olisi paremmin tai ainakin enemmän ja jotakin muutakin kuin jatkuva nälkä. Näin ei omilla perillisilläni ole. Toisaalta maailmaa kolunneena olen huomannut, että onnellisimmilta näyttävät ihmiset, joilla ei ole mitään. Raha taitaakin tappaa helposti kyvyn iloita pienistä asioista.

Puolilla mitättömistä pennosistani on selvä osoite, jolle en paljoa voi enkä tahdo voidakaan. Se on kirjoitettu Suomen lakiin lakisääteisestä perintöosasta. Siitä osalliseksi pääsee halutessaan automaattisesti poikani Marko. 

Mutta nimilläni on myös toinen Soini, Olongapon kaupungissa Filippiineillä. Tämän lapsen, "Little" Jorma Goza Soinin isä olen omasta tahdostani syntymätodistuksessa hänen äitinsä, Melanie Gozan sitä pyydettyä. Tämä kallisarvoinen ja kipeä muisto on Jokilaakson seinällä kehystettynä, sen takana olevine, biologisen isyyden poissulkevine testituloksineen.

Kun en oikein tiedä kuinka varmistaisin, että mainittu Jorma Goza Soini tulee kuoltuani Markon lailla huomioduksi, kirjoitan tahtoni nyt blogiin. Ehkä jaan kirjoitukseni lisäselvityksen kanssa myöhemmin sähköpostitse luottohenkilölleni Päivi Strandénille, veljelleni ja joillekin muille. Jos näin teen, kerron myös miksi näin teen. Oleellista on, etten keksinyt muuta tapaa kuin Jokilaakson lahjoittamisen Elämän tähden ry:lle turvatakseni vanhempieni perinnön siten, ettei kukaan voi hevin muuttaa sitä luonnonsuojelualueineen niin sanotusti lihoiksi. 

Jos kuuna päivänä minulta mitään maallista jää, päätän muusta kuin lakiosastani myöhemmin. Tai jos ei muuta kuulu ja parisuhteeni kestää kuolemaani saakka, on sen saaja kihlattuni Morakot Yangchuai, 52-1 Moo 9 Tambon Payakhan Ampure Mueang Phatthalung province 93000 Thailand. Jos lakiosa ei nimilläni oleville perillisille kelpaa, kaiken saaja on Morakot Yangchuai.

Vain harva asia kuitenkin on mennyt elämässäni kuten olen suunnitellut. Yksi sellainen voi olla, että jos pankkitililläni tai nimissäni ylipäätään on omaisuutta kuollessani, on kyseessä tekemäni lasku- ja suunnitteluvirhe. Sillä pyrin elämään kuten Sting, vaikkei minulla 200 miljoonaa taalaa olekaan.

Onko viina viisasten vai tyhmien juoma?

Minulla on ison osan elämästä ollut erilaisia kytköksiä alkoholiin. Äiti ei juonut lainkaan ja isällä oli aina viikonloppupullo tuolin jalan juuressa tai eteisen komerossa. Luulin vuosikymmeniä, etten kärsinyt hänen alkoholinkäyttötavoista, kunnes kerran henkilökunnan raittiissa joulujuhlassa ei ollut tulla itkusta loppua, kun oivalsin, ettei minulla ole ainuttakaan koko jouluaaton muistoa, jolloin faijalla ei olisi ollut näkäräispulloa. Jälkeenpäin ovat muistoihin palanneet myös monet kerrat, jolloin toivoin, ettei hän sekoittaisi kylmään kahviin tänään viinaa.

Joten kyllähän minäkin kärsin isäni alkoholin käytöstä. Sitä hän ei ehkä koskaan käsittänyt tai tullut ajatelleeksi kuin joskus seuraavana aamuna, kun äiti oli kopannut lapset kainaloon ja menimme yönselkään tai useammaksi naapuriin. Satavarmasti lapsiperheissä alkoholin käyttäjien oma käsitys viinan kiroista on erilainen kuin jälkikasvulla. Siitä sain varmuuden tehdessäni päihdetyötä 30 vuotta kysellen myös lasten mielipiteitä minkälainen vanhempien juominen on ok? Iästä riippuen ylivoimaisesti eniten oli eri variaatioita vastauksesta: "Hölmö! Ei tietenkään ollenkaan! "

Ajattelen, että jos alkoholin käyttö tuottaa jatkuvan ongelman elämän jollekin osalle, on viinasta johtuvia vaikeuksia. Tietysti jollakin voi olla vaikka puoliso, jolle yksikin sauna- tai ruokaolut on liikaa. Silti hämmästyin, kun jaoin Jomtien Pattaya Beach ja muutakin ryhmässä uutisen, että Thaimaa laittaa juhlan vuoksi ja kunniaksi pullojen korkit ja juottolat kiinni vuorokaudeksi. Yksi suomalainen parahti, kun ei pääse baariin bilettämään, toinen, että on perseestä, jos pitää juoda yhtenä iltana yksin huoneessa ja kolmas piti outona mielipidettä "jos ei kykene olemaan vuorokautta ilman viinaa, ei pitäisi edes matkustaa Thaimaahan".

Ehkä isältäni opittuna en ole koskaan ymmärtänyt alkoholin käytöllä kuin enemmän tai vähemmän päihtymistarkoituksen. Alkoholini eivät edes maistuneet mitenkään hyviltä. Ehkä parasta oli kylmä kalja kovaan janoon. Johon kyllä puri yhtä hyvin Elannossakin kahden litran lasipulloissa myyty vaarin- tai kotikalja.

Suhtautumiseni alkoholiin on ollut aina mustavalkoinen. Koko ajan mahdollisimman paljon karusellikännejä tai ei lainkaan. Eikä alle kymmenen vuoden siivua kannata aloittaa edes juomaan eikä olla juomatta. Alkoholi on aihe, jota provosoin mielelläni omaksi iloksi ja toisten ärsytykseksi. Kun joku sanoo juovansa kohtuullisesti koska voi, vastaan helposti, että minä taas olen juomatta koska voin.

Juodessani olin tapoineni reippaan 10 % vähemmistössä, joka joi Alkon tuotteista puolet. Kun olen nyt ollut yli 40 vuotta juomatta, olen taas samankokoisessa vähemmistössä, joka ei juo lainkaan. Mutta ehkä tässäkään asiassa enemmistö ei ole sen enempää oikeassa kuin absolutistikaan. Minulla on siis ikäni mittainen ja monimuotoinen napanuora alkoholiin, joista nykyinen tapa sopii parhaiten.

Joskus tapaan itsentuntonsa hukanneita ravintoloissakin valomerkin seutuvilla. Jotka tulevat pöytääni sopertamaan miksi ovat siellä grogilasi kädessä siihen aikaan. He kertovat myös ymmärtävänsä minua: "Koska et voi juoda kuin minä, sinun on oltava kokonaan ilman". Kun vastaan, etten tiedä voinko, sillä en tiedä sitäkään miksi minun tulisi niin tehdä, muutun istuvaksi omaksitunnoksi ja raittiiksi mulkeroksi olemalla vain pöydässäni omissa oloissani 🤣. 

Unten mailla

Aamulla oli mukava herääminen, sillä Messengeriin oli yön aikana tullut ilman kilahdusta viesti minuun nähden nuorelta, ei Jukka palmulta, vaan sen kaimalta, Jokilaakson Merikonttikotiini uniikin Harrikkapöydän tekijältä. Lievän kielenkorjauksen jälkeen viesti kulki näin: 

"Moro. Niin joo unohdin aamulla laittaa viestiä, kun tehtiin reissu Nukkumatin ja sun kanssa🤣. Tavoite oli Harrikallasi Jkl-Turku-Jkl, mutta uni loppu Kangasalalle johonkin motellipizzerian pihaan..... Jossa tekivät pizzoja solkenaan. Sitä ennen oli vaarallisia tilanteita Jämsän kohdilla, kun esimerkiksi amerikkalainen kunnon truck-rekka ajoi suoraan kohti. Mutta vedit vasemmalle pientareelle väistöliikkeen ja siitäkin selvittiin. Ennen Kangasalaa selkänojasi nojasi mua päin ja taisit olla unessakin. Siinä kohtaa havahduin ja tarrasin susta kiinni, että aja nyt kunnolla sillä Harrikalla. Sit oltiinkin pizzalla😆. Harvoin tulee unia nähtyä, mutta jotenkin huvitti tuo uni🤣."

Kiitos 🙏 Jukka ystävä alati harmaantuvaa sydäntäni lämmittävästä aamun avauksesta. Itse näen unia varsinkin nykyisin voi sanoa joka yö. Ehkä näin aiemminkin, mutten muista niitä niin hyvin enkä tainnut herätäkään niihin samalla tavalla. Mutta yhden muistan, joka oli hyvin todellinen. Siinä surmasin jostain syystä miehen ja hautasin lapsuuteni hyppyrimäen kallion päällä kasvaneen synkän metsän suurimman kuusen juurelle. Ruumis oli muuttunut niin pieneksi, että se mahtui arkun sijaan helposti yksin kannettavaan lippaaseen, jonne laitoin myös kirjoittamani selvityksen teostani.

Useastikin näkemäni uni sai myös erilaisia jatko-osia, joissa etsin useaan kertaan kyseistä kuusta ja sen juurelta hautaa. Halusin kaivaa lippaan esiin ja poistaa sieltä kirjoittamani tunnustuksen. Kun viimein löysin paikan, oli hautalipas ruumiineen ja kirjeineni kadonnut. Mutta uneni aiheesta eivät päätyneet tähän, vaan seuraavissa unissa etsin haudanryöstäjää ja kiersin kaveriporukoissani etsimässä syyllistä.

Vuosikymmeniä sitten uni on jatko-osineen jättänyt minut ja tilalla on unikuvina kevyempää öistä antia. Niissä juoksen nopeammin kuin kukaan tai hyppään pituutta muita kauemmas. Osaan myös lentää vapaana kuin taivaan linnut. Tappeluihinkin osallistun joskus. Niissä olen paljon kovempi tekijä kuin Sylvester Stallone tai Chuck Norris.

Äitiä, isää, siskoani, muita rakkaita ja ystäviä kaipaan unissa silloin tällöin, kuten eläimiänikin. Niissä on välillä myös läheisiä sukulaisiani, jotka pitävät minuun etäisyyttä. Unimaailma on minulle täyttä mystiikkaa, jota se kyllä on muillekin. Sillä niin kirjava on unien selittäjien joukko. 

Jotkut unet ovat hyvin todellisia ja erilaisia Thaimaassa tai Suomessa. Pohdinkin niitä silloin tällöin, kun ne palaavat mieleen. Joskus löydän arkeni todellisuuteen yhteisen tartuntapinnan, mutta yleensä en. On mielenkiintoista saada tuulahduksia jostain toisesta ihmismielen todellisuudesta tai ajan rajan takaa.

Oppia ikä kaikki

Joku vuosi sitten opin tuntemaan Thaimaassa oivan suomalaismiehen, jolle olen antanut mielessäni selän takana lempinimen TeeKoo. Viime kesänä saunottiin, uitiin nakuna sekä koettiin hänen kesävaltakuntansa kotijärvellä verkkoja ja valmistettiin kalaruokaa. Savustettua siikaa sain matka- ynnä vähän muuksikin evääksi, kun palasin idästä Jokilammilleni Tuusulan Jokilaaksoon.

Tänä talvena on kesän kalaverkkojen lisäksi koettu muutakin, sillä teimme erilaisilla joukkoliikennevälineillä vajaan parin viikon rengasmatkan Aasiassa. Thaimaan lisäksi kohteina olivat Malesia, Brunei Borneon viidakkojokineen sekä Singapore.

En muista elämästäni kuin yhden miehen, jonka kanssa olen vaatimattoman aivokapasiteettini puittessa voinut keskustella aiheesta kuin aiheesta. Mukavia hetkiä kaikki. Tästä entisestä pankki- ja muustakin lakimiehistä tuli maankuulu, kun KOPin pankkipetoksella saadut rahat kulkivat hänen lakitoimistonsa kautta Thaimaahan. Tämän korjaan julkisten anteeksipyyntöjen kanssa, jos olen väärässä.

TeeKoo on ehkä vasta toinen keskustelukumppani, joka tietää paljosta paljon ja lopusta vähän vähemmän. Hänen monipuolisesta korvien välin annista ammennan itselleni kaiken minkä kykenen ymmärtämään ja muistamaan.

Kerron esimerkin tai puolitoista. Kun hankimme entisen, ulkopuolelta rujon ruosteisen jääkaapin tilalle Morakotin kanssa uuden, evakoin vanhan avoulkokeittiömme nurkkaan noin 160 litraiseksi lääkekaapikseni. Tähän TeeKoo valtakunnan toiselta puolen, että jos et laita töpseliä seinään, poraa kaappiin reikiä tai pidä ovia raollaan, homehtuvat lääkkeesi tuota pikaa käyttökelvottomiksi.

Ajattelin sen jälkeen olleeni kuin Hoo Moilanen, että niinpä tietenkin, sillä ehdin itsekin ihmetellä pisarajonoja uuden käyttötarkoituksen saaneen kaappini hyllyjen reunoilla. Nyt ovat ovet raollaan ja kaikki tältäkin osin kunnossa. Vaikka kissat öisin käyvätkin kaappitarkastuksilla kuin esikuntakomppanian vääpeli aikanani Santahaminassa. Asiaan palaan, jos kujan katit alkavat popsia lääkkeitä tai tekemään tuhotöitä.

Joukossa oli myös kyytipoikapullo, jonka veden avulla huuhtelin ottamani elämän jatkajat kurkusta alas. Sitten hurahdin katsomaan ja kuuntelemaan älylaitteesta sinällään asiaa puhuvan terveysintoilijaa. Joka sanoi, että älkää käyttäkö kertakäyttömuovipulloa edes veden säilytykseen. Sillä se on mitä huonointa muovia, josta liukenee sitä ja tätä.

Tätäkin tarinoin TeeKoolle, joka sanoi naisen puhuvan asiaa. Ja jatkoi että pistäpä nykyisen pullosi kylkeen ulkopuolelle pari, kolme sipuliviipaletta vaikka maalarinteipillä kiinni ja maista vettä jonkun päivän kuluttua. Niin huomaat sen maistuvan sipulille. Joten oppia ikä kaikki itsekunkin omaksumiskyvyn mukaan. Nyt on toissapäiväisen pullonmetsästyksen jälkeen lääkejääkaapissani ilman sähköä kuvan komea lasipullo kunnon korkilla.

Ohikiitävinä hetkinä minulla on kaikki

Neon 2 -yhtyeestä tunnettu Jussi Rainio on tuttu myös Vain elämää -ohjelmasta. Some sanoo, että Jussilla oli erittäin vaikea lapsuus, ja hän kokee, että jokin hänen sisällään kuoli, ennen kuin ehti kunnolla kehittyäkään. ”Sisälläni on jokin lukko, joka estää itkemästä. Pienessä pierussa pystyin vielä hieman itkeä pillittämään, mutta lopetettuani viinan käytön en ole parkunut kertaakaan. Asia harmittaa ihan helvetisti.”

Juttu on vuodelta 2024 ja niin se harmittaisi minuakin. Siis ei se, että Jussi ei pysty itkemään, vaan jos en itsekään löytäisi kyyneliä. Suunnan muutos minulla päinvastoin avasi kyynelkanavani yli 40 vuotta sitten. Mutta ehkä Jussi onkin ainoastaan lopettanut viinan käytön etsimättä aitoa itseään. Siitä koen löytäneeni ison osan tavoitellen alati yhä täydellisempää raittiutta. Vaikka aikoinaan sydämeni tärkein ja ehdoton kuningatar sanoi, että "mies ei itke". 

Mitä raittius sitten on? Minulle se on muun muassa ohikiitäviä hetkiä yksin itseni kanssa. Jolloin tuntuu, että tässä taivaan alla on vähintään silmänräpäyksen kaikki eikä mitään puutu. Niitä tuokioita jaksan tavoitella. Joita en halua millään tavalla enkä aineilla muuttaa toisenlaisiksi. Voin olla silloin vanhempieni ja siskoni sekä eläinteni haudoilla yhtä aikaa itkuineni syvän surullinen ja äärettömän onnellinen.

Raittius on liikuttanut myös omaatuntoani. Jos humussa ennen huomasin Jyväskylän Kirkkopuistossa maassa kympin, vilkuilin ympärille, ettei vaan kukaan näe, kun sujautan sen taskuni pohjalle ilman omatunnon soimaa tai hetkenkään tuskaa. 

Mutta jos löydät setelin nyt, pysähdyn ympäriltäni etsien, että kenenkähän tämä on? Jos ei omistajaa löydy, saatan antaa osan minua köyhemmälle tai katusoittajalle sekä ostaa lopuilla taivaan linnuille ruokaa. Ehkä vähän harmissani olen joskus, kun tiedän olevani vain valerehellinen. Sillä sellaisia setelinippuja tai -säkkejä löytyy, jotka tunkisin liukkaasti poveeni tai ottaisin selkään kannettavaksi, vaikka joku näkisikin. 

Siitä en ole harmissani, että olen joidenkin hurskastelevien tosiuskovaisten mielestä harhaoppinen, koska en usko enkä halua uskoakaan helvettiin. Vaikka sinnekin joskus muita huonosti kohtelevia saatan varsinkin mielessäni toivotella.

Kuten eilen vakuutusyhtiöni "asiakaspalvelijaa", joka ei suostunut kertomaan eikä etsimään tietoa mikä sairaala olisi Thaimaan Phatthalungissa sellainen, joka laskuttaisi luvan saatuaan suoraan vakuutusyhtiötäni. Oikeastaan hissini jumiutui kerrosten välille vasta keskustelun kysymyksestä miksi tarvitsen kyseistä tietoa? Ja kun sopimattomasta kysymyksestä moitittuani, palvelutehtävään mielestäni sopimaton Heidi lopetti yksipuolisesti keskustelun kanssani. Hän oli kuin Alko, jossa asiakas on vain harvoin oikeassa.

Käykö kateeksi?

Kateus on mielentila, joka merkitsee toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. 

Seitsemän kuolemansyntiä ovat varhaisessa kristillisessä opetuksessa käytetyssä paheiden luokituksessa pääpaheita, joista muut synnit seuraavat. Ne ovat Danten Jumalaisen näytelmän mukaan lajiteltuna pahimmasta laskevassa järjestyksessä näin: Ylpeys (turhamaisuus), Kateus, Viha, Laiskuus, Ahneus, Ylensyönti ja Himo.

Wikipedia kirjoittaa aiheesta enemmänkin mielenkiintoisesti ja monipuolisesti, jonka voi käydä lukaisemassa tästä. Samalla voi miettiä löytääkö itsensä jostakin kohdasta.  Turun Sanomatkin on ollut aiheen kimpussa ja sanoo, että "suomalaiseen perusluonteeseen kuuluu kateus. Suomessa kateus voittaa kiimankin. Mutta meillä ollaan myös mainioita kateuden kasvattajia. Eikä se synny neitseellisesti kuin kuuluisa nazaretilainen. Kateuden siittää ahneus."

Kekseliäät mainosmiehet ovat myös oivaltaneet kateuden voiman. Vilkaisin netistä ja huomasin sen olevan edelleen esimerkiksi kattopäällysteyritysten suosiossa. Saattoi olla sittemmin Rautaruukille myyty Rannilan firma, joka lanseerasi ensimmäisenä "käyp katteeksi".

En tiedä kuinka suomalainen luonteeni tältä osin on, mutta löydän itsestäni kateutta siementä enemmän, vaikka muille olen sen ylevästi kieltänyt. Luulen, että näin tekee moni muukin. 

Tuttu on tarina miehestä, joka  maalattuaan talonsa, meni naapurin pihalta katsomaan miltä se sinne näyttää. Tai toinen tosi suomalainen, joka antaa ventovieraalle mieluummin satasen, ettei kaveri saa viittäkymppiä. Muistan myös punaisen Ferrari Testarossa avoauton Monacossa, Monte Carlon casinon aukiolla, jonne meitä ei Toyotallamme edes päästetty. Kuinka mielessäni kadehdin, vaikka kuvainnollisen tarkastuslaskennan jälkeenkin olin edelleen varma, ettei kukaan ole ottanut äyriäkään koskaan kukkarostani yhdenkään Ferrarin hankintaan.

Samoin on joidenkin muiden tekemisten laita. Jotka näyttävät helpommilta ja parempipalkkaisilta kuin omani. Kuitenkin koko ajan tietäen, että mitä paremmin toinen hommansa hoitaa, sitä helpommalta se näyttää. Tuttua on sekin, että yritysjohtajan tai vastaavan ansioita verrataan kansanedustajien tai ministerien palkkoihin. Sitäkin voi kateusaikansa kuluksi pohtia mihin mahtanee perustua niin sanotun juorukalenterin suosio vero- ja ansiotiedoista.

Mä oon mikä oon, enkä lopulta halunnut muuksi tullakaan, osa 5

Viiden vuoden joutenolijan oppisopimuskoulutuksen jälkeen olen nyt ollut kokoaikaisena, muodollisesti pätevänä leppoistajana toistakymmentä vuotta. Jotkut asioista vähemmän ymmärtävät sanovat, että eläkkeellä. Mutta eihän elämästä eläkkeelle lähdetä ja harvalla siihen lienee tarvettakaan. Vaikka se on tiukkaa olemista seitsemänä päivänä viikossa hyvällä tuurilla vuodesta toiseen ilman kesälomia, pekkaspäiviä tai viikonloppuvapaita. Sairaanakin pitää vaan olla ja potea ilman sairauslomia. 

Monesti päiviä viettäessäni ja öisin valvoessa olen ajatellut, että siunattu sepelvaltimotauti, sillä ilman sitä en ehkä olisi osannut hypätä oravanpyörästä. Ja ymmärtää, että olen oman osani sydämellä tehtyä työtä myynyt rahasta kuin ilotyttö. En kylläkään tiedä kuinka paljon vai eikö lainkaan on petipuuhissa rakkauden ammattilaisilla sydän mukana.

Tarpeettoman ja hyödyttömänä olemisen ammatissa ovat työnohjaajina toimineet kulkurikoirat ja Thaikodin pihamaalla majaansa pitävät naapureiden kissat, kanat kukkoineen, sähkölangan pikkuvarpuset, kyyhkyset ja Jokilaakson luonnonsuojelualueen kaikki vapaat eläimet. 

Kerran esimerkiksi seurasin yhden puolivillikanin elämää ruokapöydässä eli voikukka- ja apilaniityllä. Jonkun ajan päästä ilmestyi pihaan kosiomatkalla sulhanen. Jonka jälkeen olikin sitten pari päivää melkein vuorokaudet ympäriinsä fucki fucki. Sitten kanimaailman Casanova katosi maisemista ja raskaaksi tehty morsian jäi kantamaan kuukaudeksi tulevia jälkeläisiä ja ruohotuppoja Merikonttikodin alle. Ymmärsin, että täytyy saada synnytysosasto valmiiksi, sillä pian on aika pyöräyttää uusi sukupolvi maailmaan. Eikä aikaakaan, kun pihassa vilisti 4 kanilasta ja isäntäkin palasi luonnon sanelemilta harharetkiltä. 

Ylipäätään eläinten touhuja katsellessa olen monesti miettinyt mistä on onni tehty ja kuinka vähän siihen tarvitaan. Joskus oikein riipaisee, kun muistelen blogejakin kirjoittaessa kuinka paljon täysin turhaa ja tarpeetonta olen pian kolmeneljäsosa vuosisadassa tehnyt. Kun nuorena kloppina virtaa täynnä katselin eläkeläisiä ja nuorempiakin, en käsittänyt mitä iloa tai muuta hauskaa heillä voi enää elämässä olla. Kunhan odottavat viikatemiestä. Kuinka vääräässä olinkaan. Vaikka uusi alku lymysi piilossa minultakin pitkän ajan jäätyäni Sinkkukodiksi muuttuneeseen majaani yksin.

Tiedän ja tunnen, että itse tekemämme arki on se missä elämme, mielikuvitusta ei hevin pysty kadottamaan tai toiselta viemään. Ja vaikka jokaisen synkän pilven takana tuntuu välillä olevan uusi, entistä synkempi pilvi, ennemmin tai myöhemmin pilkistää myös aurinko kaikkien risukasoihin. Sillä meillä jokaisella on vallasta suurin. Voimme valita kuinka suhtaudumme itselle ja muille tapahtuneeseen tai tapahtuvaan.

Oman risukasani kirkkain auringonsäde on Morakot hersyvine nauruineen ja rakkauksineen. Tosin alussa riitelimme tai olimme vähintään sanasodassa harvase päivä. Nykyisin ne ovat melkein yhtä harvinaisia kuin thaimaalainen lumihiutale. Luulen, että ollakseni tänään hyvin onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen siihen mitä minulla nyt on, olen tarvinnut jokaisen aiemman parisuhderiitani.

Vuosia nimittäin yritin tehdä mainittua turhaa työtä ja muuttaa puolisoani, sitten avioliittoani sekä viimein itseäni. Ehkä aikani päätä seinään hakattuani olen viimein käsittänyt, että ainut minkä kykenen aidosti ja pysyvästi muuttamaan, on suhtautuminen elämään. Ehkä sen opin ansiosta olen pärjännyt loistavasti Morakotin, alias Tatan lisäksi myös sepelvaltimotautini kanssa.

Mä oon mikä oon, enkä lopulta halunnut muuksi tullakaan, osa 4

Isäni kuoli suhteellisen nuorena ja muistan kuin eilisen hieman oikoen hänen lähes viimeiset sanansa: "Kyllä minä toivoin eläkepäiväni hieman toisenlaiseksi, yrittäkää pärjätä." Silloin ajattelin, että isäni tie ei ole minun My Way. Vaikka se maatessani sairaalan teho-osastolla hyvin lähellä olikin. Siellä päätin, että jos täältä lähden muuten kuin jalat edellä, tavalla tai toisella hyppään tuntemattomaan tulevaisuuteen tekemästäni oravanpyörästä.

Sydäninfarktin jälkeen todettu sepelvaltimotauti oli ehkä merkittävin syy miksi pyysin Sininauhasäätiöltä mahdollisuutta jäädä ennenaikaisesti 58-vuotiaana osa-aikaeläkkeelle jaksotuksella 6 viikkoa töissä/6 viikko vapaalla. Ensimmäisen kuuden viikon vapaan vietin lentämällä Kolumbian Bogotaan, noin 30 enemmän tai vähemmän katulapsen yhteiseen saliin, jossa myös nukuin vuoteessani heidän keskellään.

Iltaisin lapset kerääntyivät ympärille iloisine kasvoineen ja pomppimaan mahani päällä sekä nyppimään partakarvoistani. Oli ihmeellistä kokea hektisten työvuosikymmenten jälkeen itsensä tarpeelliseksi tekemättä mitään. Aamuisin lapset muodostivat jonon sänkyni luokse, sillä he halusivat verrata oliko heidän käsivarret tulleet yön aikana yhtään vaaleammaksi tai peräti yhtä vaaleaksi kuin omani.

Mutta tarpeettomuutta sain maistaa muullakin tavoin tyhjän panttina Sininauhasäätiön käytävillä. Kukaan ei pyytänyt saati käskenyt tekemään oikeastaan mitään. Sain tehdä mitä vaan juuri niin kauan kun uusi johto ei nähnyt siinä järkeä. Ja kun näki, jossain kokoontui silmiltäni salaa suljettu tiimi, piiri tai johtoryhmä ottaen ja usein murentaen visioni. Suurin torpattu tai munittu hanke oli tehdä vaihtoehtoisen ammattikoulun, Sovinto ry:n teollisuushallissa oppilastyönä Merikonttikodeista koteja Suomen kodittomille.

Ilman tätä viiden vuoden "tyhjän panttina olemisen oppisopimuskoulutusta" en osaa arvellakaan kuinka työstä eroon päässeenä, entisenä työnarkomaanina olisin saamani jatkoajan järjestänyt. Joka tapauksessa aika opetti ja auttoi minua pääsemään eroon paljosta aiemmin tehdystä ja varsinkin jälkeenpäin ajatellen tarpeettomasta tekemisestä.

Kuten päihdeleireistä, joille kuvainnollisesti kerättiin linja-autollinen hyvin juoneita alan miehiä ja naisia viikoksi palkkioksi lihapatojen äärelle sekä puhtaiden lakanoiden väliin. Sen jälkeen heidät kipattiin samaan paikkaan täynnä uutta virtaa jatkamaan tutulla tiellä ja vuosien aikana opituilla taidoilla.

Vesalan Rysässä olin mukana ensimmäisellä leirilläni ikäänkuin työntekijöiden ja muiden välissä. Rysä on oma pieni leiritilansa, vaikka onkin osa Vesalan leiri- ja toimintakeskusta. Hirsirakennuksessa voi yöpyä 40 henkilöä ja majoittuvilla on mahdollisuus nauttia omasta saunasta, josta on helppo kulku rantaan ja uimaan.

Mutta vaikka olin saanut kattavan tarpettomana olemisen ja joutenolon koulutuksen, opitun soveltaminen uuteen arkeen oli yksi elämäni kovimmista jaksoista. En pärjännyt itseni enkä Päiviksen kanssa, vaikka häntä rakastinkin. Joten käämini käryttyä taas kerran käskin häntä painumaan sinne mitä en toista. Niinpä Päivis otti Duokodin keittiön pöytälaatikosta Muumimamma-lusikkansa ja muutti ennenaikaisesti mummonmökkiin.

Kun avioeron tuoksinassa myös osaomistuskoira Niilosta tuli yhä harvinaisempi vieras Jokilaaksossa, sain kokea kaikkien aikojen yksin olemisen äidin. Itseni lisäksi Jokilaaksossa asuivat etupäässä linnut pöntöissään ja lusikkalaatikossa yksinäiseksi kanssani jäänyt Muumipappa. 

Puhuin yksinäisyydessä kaloille, linnuille, leppäkertuille, maan matosille, pajunkissoille ja oikeastaan kaikelle. Sekä käsitin sydämeni pohjia myöten kuinka hallitseva, kaiken elämänilon ja -halun tappava voi yksinäisyys olla. Pulloon päivittäin tarttuvia tuttujakin opin ymmärtämään uudella tavalla. Koin mitä on elämä silloin, kun ainut lohtu ja sisältö on alkoholi. Jonka senkin olin karsinut huonona vaihtoehtona ja pohjia myöten koettuna elämästäni. Tai eihän se oikeastaan huono vaihtoehto ole, jos on päättänyt juoda itsensä haudan lepoon asti.

Se eikä moni muukaan ollut vaihtoehtoni, sillä olin koetellut riittämiin ainoan elämäni kestävyyttä eri tavoin. Tämä varauksella, sillä yhä syön liikaa ja liikun liian vähän. Joten minulla on navan ympärillä helposti 3-4 miesten kuulan painon verran joutilasta kannettavaa, joka ei taida kelvata edes lintulaudan tiaisten talvitaliksi.