Lähes pahinta mitä itselleen voi tehdä on alkaa pienentämään persoonaansa muiden vuoksi. Mutta sellainen minä oli lapsena ja nuorena. Tai ei minulla oikeastaan edes ollut omaa minää mitä pienentää. Olin nuorimpia kotitieni kakaroista koostuvasta porukasta, johon halusin kuulua. Omaa oli äidiltä peritty lättänenä sekä isäni työn vuoksi saamani nimitys kapiaisen kakara. Naapureiden lasten vanhemmilla oli varmasti osansa, että nimitys tuli ja istui myös lasten suuhun.
Lisäksi sain kerran jalkapallon päähäni ja pelikaverini kysyivät huolestuneena: "Sattuiko?" Vastasin ollakseni isompi ja hyväksytympi: "Ehei, sillä minulla on kova pää, kun minulla on puupää". Se on ollut koko tähänastisen elämäni suurin virhemöläys, josta olen kärsinyt eniten, sillä moni kutsui minua sillä nimellä vuosikaudet. Vieläkin sattuu, jos joku sen mainitsee.
Joten vaikka osasin pitää myös puoleni, tiedän taatusti luissa ja ytimissä miltä tuntuu olla kiusattu. Murkkuikäisenä vaivaan avuksi tuli joka viikonloppuinen, kylän mustalaisilta ostettu pimeän pullon puolikas. Niitä juodessamme Bostonin tupakkatehdasta vastapäätä sähkölinjan alla olin jotain ja vertainen "Linjan jengissä".
Koulussa olin kirjaimellisesti joka päivä muiden opetusta häiritsevä ongelmaoppilas, josta vararehtori sanoi puhuttelussaan: "Olet Jorma oikein tämän koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja." Sitä höysti kotonani käynyt rehtori ehdotuksineen: "Eikö se teidän poika voisi lopettaa koulunkäyntiä tai siirtyä vaikka takaisin kansakouluun?"
Joskus olisin ollut valmis antamaan kuun taivaalta ollakseni kuten muut ja joskus en mistään hinnasta olisi halunnut olla toisten kaltainen. En tiedä mikä olisi auttanut, että olisin käynyt edes koulua toisten lailla, vai onko kulkemani tie ollut minulle tarkoitettu Frank Sinatran "My way"?
Toivoin voivani käydä kansalaiskoulun loppuun ja mennä töihin tai ammattikouluun, kuten lähes kaikki kotiraittini kaverit. En saanut pidettyä haaveestani kiinni, sillä vanhempani houkuttelivat minut yhteiskoulun pääsykokeisiin. Lupaamalla Perä-Hyrylän kioskilla niin monta tötteröjäätelöä, kun yhdellä kertaa pystyn syömään. Joten minusta tuli oppikoululainen pistemäärällä 68. Sen jälkeen äitini haaveili ja puhuikin silloin tällöin siitä kuinka ylpeänä hän sitten joskus pitää rintapielessään kolmea ylioppilaslyyraa.
