Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 30. syyskuuta 2017

On the road

Näistä maisemista ajelin
muutamaksi päiväksi Laukaaseen.
päivis: Jorma oli pari viikkoa Sysmässä, joten nyt oli kai minun vuoroni lähteä maailmalle. Ei tosin Laukaata kauemmaksi. Eläkeläisen kalenterissa kun sattui olemaan muutama vapaa päivä, jotka ajattelin pyhittää käynnille entisille kotikonnuille ja sukulaisten luokse. Ja Laukaan kotikin on hyvä panna talviteloille.

Niilon kanssa siis ajelin kohti Keski-Suomea ja tein matkan varrella sen, mikä on monesti ollut mielessä ja josta on ollut puhettakin: poikkesin Lahden kupeessa olevaan Luhdan pääkonttoriin ja siellä olevaan tehtaanmyymälään. Outleteiksikin niitä nykyään kai kutsutaan. Korkean talon ylimmässä kerroksessa on kai kahvila, joka ei kuitenkaan viikonloppuisin kuulemma ole auki. Harmi. Sieltä olisi varmaan mahtavat näköalat.

Myymälä oli väärällään reippaasti alennettuja ulkoilu- ja muitakin vaatteita, sisustustuotteita ja kenkiä. Näitä ainakin.

Oli aika kutkuttavaa katsella toppatakkeja ja muita talvikamppeita ja ymmärtää, että en ehkä vuosikausiin tarvitse uusia talvivaatteita. Jos nyt tulevaisuus menee niin kuin ajattelemme eli vietämme kylmimmät kuukaudet Thaimaassa. En kyllä yhtään kaipaa talvikenkien, toppatakkien ja muiden paksumpien vaatteiden shoppailua. Thaimaahan vietäväksi ostin sovittamatta yhden viisi euroa maksavan mekon.

Leivonmäellä pysähdyin iltapäiväkahville Karoliinan kestikievariin. En ole varmaan missään saanut niin suuria pullia kuin siellä. Paikka on niin herttainen ja pöydässä istuskellessa saattoi samalla kuunnella vanhaa kotimaista iskelmämusiikkia.

Tavallisesta poiketen en lähtenytkään Vaajakoskelta Laukaan suuntaan vaan ajoin Seppälän uuteen Prismaan, jossa en ole vielä koskaan käynyt. Pitihän minun asiakasomistajana käydä se tsekkaamassa. Kauppaostosten lisäksi vingutin Prismassa työkavereilta läksiäislahjaksi saamaani S-ryhmän lahjakorttia. Ostin viemisen Thaimaahan.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Unisieppari

jormas: Voi olla, että olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta. Joka tapauksessa viime kesänä innostuin tekemään unisiepparia ja sen kimpussa on mennyt tovi jos toinenkin. Minusta ei ole koskaan saanut ainakaan suurelta osin tiukkupipoista kristittyä, joten maailmaani mahtuu unisieppari, Nukku-Matti, joulupukki ja monet muut, jotka ovat joillekin ei mitään, joillekin sielunvihollisen ansoja ja joillekin siltä väliltä. Jotkut siis ottavat aiheen minua vakavammin ja luinkin netistä kerran keskustelun, jossa äiti kyseli apuja siihen, kun heille oli syntymässä perheeseen toinen lapsi. Että riittääkö silloin enää yksi unisieppari. Jota sitten jotkut neuvoivat parhaansa mukaan, ja jotkut sanoivat mielenvikaiseksi.

Mutta mikä sitten moinen sieppari on? Unisieppari on pajurenkaasta, lankaverkosta ja höyhenistä tehty Pohjois-Amerikan intiaanien taikakalu, joita myydään matkamuistoiksi ja koriste-esineiksi. Se on alun perin ojibwa-intiaanien perinnettä, mutta 1960-luvun kansalaisuusliike nosti unisiepparin yleisen intiaanikulttuurin tunnukseksi. Unisiepparin alkuperäinen tarkoitus on suodattaa pahat unet ja ajatukset päästäen lävitseen hyvät unet ja ajatukset, mutta nykyisin se on usein koriste-esine.

Ojibwa-taruston mukaan hämähäkki-isoäiti (maailmanluoja) kutoi unisiepparin karkottamaan ihmiskunnan pahat unet. Pahat unet tarttuvat siepparin verkkoon ja valuvat höyheniä pitkin Äiti Maahan. Toisen tarinan mukaan pahat unet nousevat aamukasteen mukana tähtiin, josta ne eivät koskaan palaa. Unisieppari ripustetaan sängyn yläpuolelle ja sen väitetään karkottavan pahat unet, mutta houkuttelevan luokseen hyviä unia. Pajurenkaasta tehty unisieppari haurastuu ja hajoaa usein ajan myötä, joka kuuluu asiaan, sillä myös lapsuus päättyy aikanaan.

Nykyisin sosiaalisen median aktivistit pitävät unisiepparin käyttöä kulttuurin varastamisena ja sitä voidaan protestoida. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Ensi kerralla saatan hyvinkin kirjoittaa missä vaiheessa olen oman siepparini kanssa ja kuinka olen sitä tehnyt.

torstai 28. syyskuuta 2017

Vihreä aalto

päivis: Vähän on alkanut jännittää, saammeko kaikki paperit kasaan, jotta meillä molemmilla on passeissamme Thaimaan oleskeluviisumi ennen kuin lentomme Thaimaahan lähteen. Tilanne on tosin ollut sellainen, ettemme ole edes ostaneetkaan lentoja. Mutta tänään olemme.

Ns. eläkeviisumia varten pitää tuo matkakin olla varattuna. Menolippu ainakin. Vielä pitää tehdä selvitystä omista rahavaroista, jotta Thaimaan viranomaiset voivat vakuuttua siitä, että lämpöön lähtevän eläkeläisen rahat riittävät sen ajan, jonka viisumi mahdollistaa.

Rikosrekisteri tuli tänään. Sain puhtaat paperit. Lääkärikin on todistanut, etten sairasta esimerkiksi lepraa enkä elefanttitautiakaan. Pankkiasioita on vielä hoidettava ja leimoja maistraatista pitää käydä hakemassa, ennen kuin viisumianomuksen voi jättää.

Toivon, että viisumin hankinta olisi tästä lähtien yhtä "vihreissä valoissa" ajamista. Vähän niin kuin eilen, kun läksin ensimmäiselle laulutunnilleni. Lupasin samalla kaupunkireissullani toimittaa Jorman kansainvälisen ajokortin hakupaperit Autoliittoon ja mietin ääneen hiukan monimutkaisia reittivalintojani.

Jorma kuunteli ja kysyi, ettenkö voisi ajaa Kehäradan aseman sijaan suoraan Autoliiton kulmille, josta voisin hypätä ratikkaan ja ajaa keskustaan, ja takaisin tullessa hoitaa sitten ajokorttiasia kuntoon. Niin tein ja meno oli todella yhtä vihreässä aallossa menoa. Vähän jännitin myös sitä, löytyykö smartille ilmaista pysäköintitilaa, vaikka pienelle autolle se yleensä löytyy. Ja niin kävikin. Pysäköintipaikka oli täynnä autoja, mutta onnekkaasti joku oli juuri lähtenyt ja jättänyt minulle vapaan paikan.

Vihreiden valojen lisäksi laulutuntimatkalle
osui myös vihreä penkki, muusta
vihreästä puhumattakaan.
Seuraavaksi luulin, että ratikka meni aivan nenäni edestä. Mutta kuinka kävikään? Ratikkakuskeilla oli vaihto ja uusi kuski kai myöhästyi juuri sen verran, että ennätin kyytiin. Hetken aikaa näytti siltä, etten joudu edes maksamaan matkastani, sillä kaikki maksulaitteet oli suljettu. Jossain vaiheessa kuski kuitenkin näpsäytti ne ohjaamostaan päälle. En siis ihan ilmaiseksi päässyt kulkemaan.

Kun Oopperan luokse päästyäni aikaa oli vielä parikymmentä minuuttia, päätin kävellä Töölönlahden puiston kautta Kansallismuseon taakse, jossa laulunopettajani antaa tunteja. Hyvä reittivalinta sekin. Puistikoista löytyi Urho Kekkoselle nimetty teräsallas, josta en ollut koskaan edes kuullut.

Ihan näköismuistomerkki tuo kummallinen allas ei ole. Lintuja se on ilmeisesti ainakin kiinnostanut, sillä altaan vierelle oli pystytetty tuima kyltti, jossa kansalaisia kielletään ruokkimasta lintuja. Jos näin ei käy, Kekkosen allas uhataan tyhjentää vedestä. Kohta varmaan näin tapahtuukin. Talvi ja alkavat pakkaset pitävät siitä huolen.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Elämää Jokilaaksossa ja Myllykylässä kolmen kuvan verran

jormas: Silloin tällöin livahdan joka toisen päivän blogivastuusta julkaisemalla muutaman ottamani kuvan. Niin nytkin.
Jokilaakson toisella puolella on Senkkerimäen kiviainestehdas lähes 1000 hehtaarin maa-alueineen. Se pitää sisällään paljon muutakin kuin kivien murskausta. Matkalla tutustumaan yhteen "salaisuuteen".
Se on Seepsulamajaksi ristimämme paikka, jonne voin mennä päiviksen kanssa valitsemassamme seurassa. Kovin monelle ei valtavalle, aidatulle alueelle olekaan asiaa. Yksi syy on luonnollisesti turvallisuun, sillä kiveä irrotetaan kalliosta melkoisilla räjähdysainepanoksilla. Kuvassa Myllykylän Omakotiyhdistyksen johtokunta kokoustamassa puheenjohtaja päiviksen johdolla. Kokouksen kyytipoikana oli kahvia, teetä sekä makkaraa. Aitoa ja kasvissellaista.
Vaikka kesä on auttamattomasti takana, lähes joka amus pulahdamme edelleen veteen Jokilammellamme. Vesi oli karvan verran yli kymmenen asteista, joten kyllä sinne Nukku-Matin unihiekat silmistä katoaa.


tiistai 26. syyskuuta 2017

Eläkeläisen kiireet

päivis: Lupasin itselleni kaikkein ruuhkaisimpina työvuosinani, etten koskaan käytä kiire-sanaa. Jos ja kun sitä ilmeni, käytin jotain muuta ilmaisua. Esimerkiksi, että on paljon töitä, mutta liian vähän aikaa. Miten asian nyt milloinkin totesin. Huomasin, että sen ansiosta en ainakaan panikoinut tekemättömien töiden takia.

Tässäkään elämänvaiheessa - siis ensi kuun alussa eläkeläisenä ja nyt viimeisiä lomapäivien rippeitä viettäessä - en kiire-sanaa haluaisi käyttää, mutta täytyy myöntää, että tekemättömiä töitä tuntuu olevan vähän liiankin kanssa. Eläkeläisen kiireet on kai herja, mutta ehkä nyt on vaikeampi antaa lupa jättää asioita myöhempään ajankohtaan.

Keittiön arkkupakastimen sulatus on selvästi vain odottanut sitä, että jään pois työelämästä. Pihan merikonteista toinen on ahdettu täyteen muinaisen kaupunkiasunnon varastoon säilytykseen jätettyjä tavaroita. Ja nyt sieltä ennen pakkasten tuloa pitäisi löytää laatikko tai kassi, jossa on monta pulloa jäätyviä juomia. Olen aloittanut etsintäurakan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä.

Ainakin kaksi vuotta harkinnasta ollut Tuusulanjoen yli tulevan siltamme kaiteiden pesu on edelleen tekemättä. Loman päättymisellä asian siirtämistä ei ainakaan voi perustella. Voisiko tässä kohtaa ajatella, että nyt on jo liian kylmä? Ei ehkä ihan näinä suhteellisen lämpiminä syyskuun lopun päivinä. Jääköön silti ensi kesään. Kuten muutama muukin lämpimää säätä vaativa homma.

Kuva liittyy juttuun. Tässä minä laulan eturivissä vasemmalla.
Kirjoitustöitäkin on jonossa odottamassa. Ja illan omakotiyhdistyksen kokoukseen pitää hankkia ja haalia ties mitä tarjoiltavaa ja muuta tarpeellista. Siksi tätä blogiakin aloin kirjoittaa nyt aamulla, kun kauppaankaan ei voi vielä lähteä. Astianpesukonettahan ei voi jättää yksikseen touhuamaan.

Taitaa olla vain jotain kaupunkilegendaa, että eläkkeellä ollessa joutaa tekemään sitä mitä haluaa. Esimerkiksi lukemaan tuota lainaamaani kirjaston kirjaa. Turha toivo. Vaan huomenna teen sitä mitä haluan: menen ensimmäiselle laulutunnille. Ihan suotta taidan tässä avautua eläkeläisen kiireistä.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 4

jormas: Vierailu tai oikeastaan vastuunkantamisen sessio lähenee loppuaan. Edessä on vielä ensi yö ja päivä. Jonka jälkimmäisellä puoliskolla hipsin kotiin, jossa olen nytkin viettänyt sunnuntait. Autolla ajoa on kertynyt reipas tuhat kilometriä.

Toinen toistaan kovemman luokan tietäjiä tuvan täydeltä
Monella lailla mielenkiintoinen ajanjakso, johon mahtui tänään pitämämme enemmän tai vähemmän raittiusaiheinen tietokilpailu. Osallistujia oli kymmenkunta, joka kertoo sen, että ajanvietetoiminnan avulla voisi kävijämääriä lisätä helpostikin. Mutta maassa maan tavalla enkä tullut tänne säätämään mitään, vaan kuten taisin aiemmin kirjoittaa, pitämään laiva pinnalla sen aikaa, kun kippari on lomilla.

Yhdistetyssä päiväkeskuksessa ja kirpputorilla ei ole radiota eikä televisiota, kuten ei myöskään tietokonetta. Niiden puuttumiseen lienee syynsä, joita en ole keneltäkään kysellyt. Varsinkin televisio, mutta isolta osin myös radio lienevät pääosin huvitusta, vaikka niistäkin kyllä hyötyohjelmiakin löytyy. Kunnollinen tietokone olisi varsin perusteltu hankinta, sillä hyvin monen asian hoitamisessa se on verraton apuri.

Omalle mielelle on ollut kovastikin avartavaa huomata kuinka minua huomattavastikin iäkkäämmät ihmiset ovat niin sanotusti virtaa täynnä touhutessaan aamusta iltaan. Osa tekee ruokaa, osa siivoaa, osa järjestelee myytäviä tavaroita, osa kutoo sukkaa, osa mattoa, osa palvelee kirpparin asiakkaita ja osa keskustelee muuten vain kävijöiden kanssa. Toki senioreiden joukossa on myös asiakkaita.

Se on ollut myös hienoa havaita, että jos jossain EI ole ikärasismia, niin se on täällä. Sysmässä on mainio, puhtaasti vapaaehtoistyötä tekevä yhdistys, jolla on oiva, tarpeellinen paikkansa yhteiskunnassa ilman kunnille myytäviä palvelujakin. Kun lisäksi kyseessä on Sininauhaliiton jäsenjärjestö, herää väistämättä kysymys mitä keskusliitto pystyy antamaan sysmäläisen yhdistyksen kaltaisille toimijoille? Se nimittäin ei ole yksinkertainen eikä helppokaan tehtävä.

Kun nyt olen ollut paikan päällä yötä päivää kohta kaksi viikkoa, alkaa ensimmäinen vieraskoreus kadota. Joten tästä eteenpäin olisi kyettävä omalla tekemisellä ansaitsemaan paikkansa. Se ei ole itsestään selvää ihmisten keskuudessa, joilla on monien vuosikymmenten aikana hioutuneet tavat, jotka ovat saaneet loppusilauksensa usein hyvinkin pitkään kestäneen yhteistyön muodoissa.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Tarvitseeko eläkeläinen kelloa?

päivis: Näyttää siltä, että eläkkeellä ollessa mieleen pulpahtelee kaikenlaisia ajatuksia. Jopa sellaisia, että osa niistä pitää kirjata muistiin. Esimerkiksi eilen läksin Niilon kanssa kävelemään Ruotsinkylässä sijaitsevalle metsäntutkimuslaitoksen alueelle ja jäin miettimään ajankulua.

Katsoin kävelemään lähtiessä kelloa ja ehkä vartin päästä vilkaisin sitä uudelleen. Silloin kysyin itseltäni, että miksi. Kun menemme Thaimaahan, melkein ensitöikseni laitan rannekellon yöpöydän laatikkoon. Kellolle ei siellä ole muuta käyttöä kuin se, että siitä näkee yöllä, minkä verran on vielä nukuttava, että aurinko nousee. Paitsi että rannekelloni viisareista ei pimeässä ja ilman silmälaseja saa juurikaan selvää.

Todellisuudessa ajalla ei ole suurtakaan merkitystä. Eläkeläisenä vain sen verran, että tässä iässä ehkä ymmärtää elämän rajallisuuden paremmin kuin nuorena. Tajuaa, että aikaa ei ole loputtomiin.

Ajankulun seuraamisen sijaan metsässä on mielenkiintoisempaa ihmetellä
puita ja arvuutella, mitä seuraavan mutkan takaa mahtaa löytyä.
Näitä ajattelin myös Ruotsinkylän metsätietä kävellessäni. Tapahtumia voikin opetella tarkastelemaan jonkun muun kuin ajankulun näkökulmasta. Tässä tapauksessa voisin jäädä miettimään, mitä koin metsässä, sen sijaan, että tuijottaisin vain kävelyyn käyttämääni aikaa.

Metsässä kävellessä kiinnitinkin ranteessa kiristävää kelloa enemmän huomiota metsän valtaviin, vanhoihin puihin. Metsäntutkimuslaitoksen yksikköä Ruotsinkylässä ei enää taida olla olemassakaan, mutta sen perintönä metsästä löytyy kehnonpuoleisia kylttejä, jotka kertovat, mitä puita väylän varrelta löytyy. Taitavat muuten olla vieraslajeja. Ainakin alkuperään viittaavista nimistä päätellen.

Oli esimerkiksi Siperian ja joidenkin muidenkin kaukaisten paikkakuntien kuusia ja mäntyjä. Monen todella vieraalta näyttävän puun kohdalla kylttejä ei enää ollut tallella. Harmi. Suurten honkien juurella, olivatpa mistä tahansa peräisin, on joka tapauksessa hämmentävää seisoskella.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 3

jormas: Elo Sysmässä on osin jo tutuissa uomissaan, joskin uuttakin on joka päivään mahtunut. Toissa päivänä tai oikeastaan iltana nautin jotain supisuomalaista maustettuna nykyajalla. Sain nimittäin saunakutsun hallituksen puheenjohtaja Ritvan ja kai hallituksen jäsen Heikin kesämökille, jota pitäisi oikeastaan kutsua huvilaksi kaikkine mukavuuksineen. Luulen, että koko yhdistys on heidän käsialaansa ehkä ritva-painotteisesti.

Joka tapauksessa Sysmän kolmanneksi suurimman järven rannalla oltiin. Joka sinällään on tuusulalaiselle outo ilmaisu, kun kotikunnassani ei ole kuin kaksi järveä, jotka yhdessäkin lienevät vain murto-osa mainitsemastani järvestä. Nykyaikainen mauste suomalaisessa idyllissä tuli kylpytynnyristä. Josta varmastikin vanhempani olisivat sanoneet, että turhuuksien turhuus, jossa ei pala kuin suurella vaivalla tehtyjä puita.

Heikki ja kylpytynnyri Sysmässä ja sauna Hartolassa
Vaikka kyseinen kylpypaikka oli aivan saunan vieressä, oli siinä oma erikoisuutensa. Sauna nimittäin oli Hartolan kunnan puolella ja "palju" itsenäisessä Sysmässä. Kyllä oli puulämmitteisessä saunassa kylpemisen ja järvessä pulahtelun jälkeen hulppea olo, kun paransimme Heikin kanssa maailmaa ja toisiamme syysyössä sysmäläisen tähtitaivaan alla 40-asteisessa vedessä.

Ensimmäisen kerran koin tarvittavan myös toimintakeskuksessa bossia, kun tuli luvattua alan pariskunnalle, että he saavat tulla tekemään omenistaan mehua yhdistyksen tiloihin. Seuraavana aamuna oli nimittäin vastuunkantajien delegaatio vastassa ja jouduin puhutteluun. Olivat porukassa päättäneet, että  pariskunta kotiin päästyään laittaa tekemäänsä mehuun hiivaa ja käyttää sen omena- tai miksi viiniksi nyt sitten käyttäisivätkään. Ja juovat kylällä sekä kehuvat, että tekivät sen Uusi Mahdollisuus yhdistyksen tiloissa. Menee kuulemma maine ja joku kirjottaa vielä lehteenkin.

Toki en käämejäni polttanut, mutta sanoin, että porukkapäätöksestänne puuttuu yksi mielipide, joka on minun. Joka on enemmän kuin teidän yhteensä, kunnes lähden pois tai Ritva tulee ja heittää minut kuutamolle. Että päätökseni pitää ja sillä on puheenjohtajalta tarkastettu tuki takana. No, pariskunta ei sitten tullutkaan, joten päivän päätteeksi kutsuin kaikki vastuunkantajat, reipas puoli tusinaa pöydän ympärille. Ja sanoin, että katsokaapas nyt, armelias yhdistys antoi kohderyhmäläisilleen mahdollisuuden tehdä mehua, jonka tilaisuuden he itse hupiloivat. Joten etsikkoaika meni ohi ja minun aikanani he eivät yhdistyksen tiloissa keitä omeniaan mehuksi. Kaikki olivat tai ainakin näyttelivät olevansa lopputulokseen kovastikin tyytyväisiä.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Eläkkeelle täydellä rytinällä

päivis: En ole vielä virallisesti eläkkeellä, vaan pidin pari saldovapaapäivää ja ensi viikolle on vielä jäljellä viisi lomapäivää. Olen kuitenkin jo saanut jopa työeläkekortin Ilmariselta ja loppuvuoden eläkkeistä maksettava verosprosenttikin on jo varmistunut.

Asioiden nopeaa etenemistä auttoi varmasti se, että palkkapäivämme on kuun 15. päivä. Sain syyskuun puolivälissä ns. lopputilin ja työantajalta lähtivät viivyttelemättä palkkatiedot eläkeyhtiöön. Ilmarisen sivuillahan eläkepäätös luvataan vasta sille kuukaudelle, jolloin työsuhde on jo päättynyt ja eläkeläisen elämä on alkanut.

Täytyy myöntää, että vähän jännitin, milloin saan eläketietoni sille mallille, että voin hakea Thaimaata varten eläkeläisen oleskeluviisumia. Ajattelin, että ehkä se ei vielä edes onnistu tulevaa matkaa varten. Nyt asiat kuitenkin ovat sellaisella mallilla, että lennot voi ostaa ja hankkia kaikki tarvittavat liitteet viisumianomusta varten.

Eilen olin täysillä eläkeläinen ja läksin aamupäivällä kauppakeskus Jumbon yhteydessä olevaan Spa Flamingoon. Arkipäivän klo 10 - 15 edulliset hinnat eivät itse asiassa vaadi edes eläkeläisyyttä. Riittää, että ikää on riittävästi, jotta voi päästä nauttimaan kylpylän K18-tiloista 12 euron hinnalla. Vaaditun 60 vuoden iän lisäksi alennettu hinta koskee myös työttömiä, opiskelijoita ja varusmiehiä. Muut maksavat päivälipusta 29 euroa. Hintaan sisältyy myös vesipuiston käyttö, mutta ainakin itse ohitin vesipuiston sujuvasti.

Tuusulan Sarvikalliolla Niilon kanssa.
Kunhan tässä joudan, otan tarkemmin selvää, mitä kaikkia etuja eläkeläisenä voi saada. Ja aion myös käyttää niitä, mikäli noille palveluille tulee tarvetta. Ehkä tärkeämpää on silti löytää niitä asioita, joita voi tehdä maksutta. Kehno eläke kun ei kovin moneen maksulliseen rientoon riitä, vaikka kuinka pääsyliput ja muut maksut olisivat eläkeläisille edullisempia.

Koiran kanssa on kyllä helppo keksiä maksutonta tekemistä. Ei tarvitse muuta kuin mennä metsään. Tänään suuntasin Niilon kanssa keskellä päivää Tuusulanjärven rannalla sijaitsevalle Sarvikalliolle. Nyt eläkeläisenä sellaisetkin arkipäivän piipahdukset ovat mahdollisia.

torstai 21. syyskuuta 2017

Sysmän Raittiusyhdistys ry on kohta 130-vuotias

jormas: Edelleen kannan arkipäivän ja yönkin vastuuta sysmäläisestä Uusi Mahdollisuus ry:n arjesta. Öiden siksi, että yövyn yhdistyksen tiloissa. Yötäpäivää pelipaikalla siis. Yöt vietän pienen pienessä, viihtyisässä kellarikerroksen huoneessa. Vastuun kantaminen osaltani tarkoittaa, että olen täällä livenä olemassa vielä lähes viikon.

Päivis kirjoitti eilen ansiokkaasti eläkkeelle siirtymisestään. Ja pohti sitäkin, että ehkä on hyväksi itsellekin leppoistamispäivillä välillä vain olla eikä täyttää jokaista koloa jollakin tekemisellä. Olen samaa mieltä ja sitä olen harjoitellut kohta kymmenen vuotta. Viisi vuotta ensin osa-aikaisesti ja siitä eteenpäin kokoaikaisesti. Mutta sekin on totta, että ei ole ihmiselle hyväksi olla tekemättä mitään. Unohtamatta, että ajatteleminenkin on mitä parhainta tekemistä.

Mutta toisin on jouten olon laita mainitsemani yhdistyksen arjessa kuutena päivänä viikossa. Ensimmäiset vastuukantajat tulevat aamulla kuuden maissa. Päivällä vaihdetaan vuoroa ja uudet vetreät voimat jatkavat, kunnes kello on vähintään neljä iltapäivällä. Ja joskus ylikin, sillä milloin mikäkin keskustelunaihe pitää monen takapuolen penkissä, kunnes asia on saatu käsiteltyä kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Toki lauantaina tehdään vähän lyhyempää päivää. Tässä joukossa koen olevani välillä sangen keskenkasvuinen kloppi, vaikka minullakin on kohdalla 70-vuoden merkkipaalu muutaman vuoden kuluttua.

Viikolla tiloissa kokoontui Sysmän vanhin edelleen toimiva yhdistys, Sysmän Raittiusyhdistys, joka täyttää lähivuosina 130 vuotta. Vuonna 2011 yhdistysväki juhlii vuosipäivää itsenäisyyspäivänä kutsuvierasjoukon kera. Yhdistyksen puheenjohtaja Markku Kurkinen kertoi silloin, että yhdistys keskittyy ennen kaikkea ennaltaehkäisevään työhön nuorten parissa. "Keskeistä ovat terveet elämäntavat, joihin raittius oleellisesti liittyy", sanoi silloin yhdistyksen monivuotinen puheenjohtaja Kurkinen. Hänelläkin ikää on jo reipas 80 vuotta.

Raittiusyhdistys ei ole siirtynyt lepäämään laakereilleen, joten lupasin jakaa alla olevan, puheenjohtajan tekemän ilmoituksen nettiin. Siitä voimme huomata, että nuoret eivät ole Sysmän Raittiusyhdistyksen ainun kohderyhmä.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Tänään oli viimeinen työpäivä

päivis: Tältä kai sen kuuluu tuntua, eläkkeelle jäämisen. Yhtä aikaa on riemukas ja tyhjä olo. Tänään olin vielä muutaman tunnin töissä ja sen jälkeen tulin kaupan kautta kotiin hunajakakkua mukanani. Söin sitä yksinäni kahvin kanssa, koska Jorma on Sysmässä. Niilo oli tietysti seurana, mutta sille ei kakkuja syötetä.

Kun kiersin Niilon kanssa kuntopolun lenkin, keksin mielestäni oivan, eläkkeellä oloon liittyvän ajatuksen: "ei pidä täyttää jokaista tyhjää hetkeä jollain tekemisellä".

Aina sanotaan, että eläkkeelle jäävällä pitää olla harrastuksia, ettei jämähdä paikoilleen. Ehkä kuitenkin on hyvä välillä myös jämähtää. Olla tekemättä mitään, ja ajattelematta mitään.

Eläkeläisen elämää on tullut jo harjoiteltua. Tässä hetkessä tuskin on kovin
paljon ajatuksia, vaikka kädessä onkin joku tekstiä sisältävää lappunen.
Eilen Puoli 7 -ohjelmassa oli vierailijana Arja Koriseva, joka selitti julkkispurjehduksella olostaan, että vapaavuoroillaan hän usein istui purjeveneen kannella ja osasi olla jopa niin, ettei mieleen tullut minkäänlaisia ajatuksia. Varmaan eläkeläisenäkin voisi joskus tavoitella sellaisia hetkiä. Arja Koriseva oli lisäksi sitä mieltä, että tuollaisten hetkien jälkeen mieleensä voi suunnata pelkästään hyviä ajatuksia. Sellaisia, joita oikeasti haluaa ajatella.

Toisaalta aivoja ei pitäisi olla käyttämättä. Ainakin usein kuulee todettavan, että aivoja on hyvä harjoittaa. Tänään kuulin radiosta, että vanhemmiten pitäisi esimerkiksi lukea paljon. Se on yksi hyvä tapa ehkäistä muistisairauksia.

Kun keksin tuon mielestäni loistavan ajatuksen, ainakin yritän olla niin, etten koko aika miettisi tekemättömiä töitä ja suunnittelisi tulevia päivien ajankulua. Oikeassa ja korvien välissä olevassa kalenterissa pitää olla eläkkeelläkin sopivassa määrin valkoisia kohtia.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Der, die, das, Ellun kanat ja pissapoika

jormas: Ensimmäinen naispuolinen eduskunnan puhemies lienee ollut Riitta Uosukainen. Taisi olla pestissä useammankin kerran. Parin päivän takaisessa haastattelussa hän koki ylpeyttä, kun oli saanut olla traditionaalisen nimen mukaisesti nimenomaan puhemies. Ehkä hänellä onkin itsetunto ja naiseus kohdallaan ilman titteleitäkin.

Mutta nyt ovat lähinnä naiset vetäneet herneitä palkokaupalla nenäänsä, jos pesti kuin pesti viittaa sukupuoleen. Avuksi on löytynyt tutkimuksiakin. Naisten tekemiä, kuinkas muuten? Minä en varsinkaan kaikelta osin ymmärrä sitä. En ymmärrä, miksi minua ei voi lentokoneessa palvella lentoemäntä sukupuoleen katsomatta. Vaan miehen pitää olla nimitykseltään kai stuertti. Hieno nimi sekin, mutta kun se kerran on otettu käyttöön, niin miksi jäljelle on silti jäänyt lentoemäntä?

Entäpä sitten vieläkin valtakieli Saksa? Der Mann ja die Frau. Miten he ratkaisevat asian, vai sopiiko heille naisen olla opettaja, Der Lehrer, vaikka der tarkoittaa maskuliinia eli miespuolista? Koko saksankieli perustuu feminiiheihin ja maskuliineihin. Netti on pullollaan tietoa kyseisten sanojen käytännöistä, joten sinne vaan penkomaan.

Entäpä miten on sitten sinällään mainion yrityksen, Ellun Kanat laita? Miten valveutunut, naisvoittoinen strateginen yritys on voinut ylipäätään ottaa moisen nimen? Eikö miesten olisi pitänyt nostaa elämä eikä tyytyä olemaan Ellun kana?

Ellun kana on muuten Suomen kansan laajalti tuntema huoleton eläin, joka on yleensä humalassa tai muuten vaan viettää vetelää, toimetonta elämää.
Sanontaa ovat käyttäneet muun muassa Mika Waltari, Lauri Viita ja Väinö Linna.
Tuntemattomassa sotilaassa esimerkiksi luutnantti Koskela "varoittaa" miehiä kiljun valmistuttua: "Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kana munineen on mutenkin oiva esimerkki. Jos kerran tipujen syntymiseen tarvitaan sekä kukko että kana, niin miksi poikasia sanotaan kananpojiksi ja kukko sivuutetaan vallan? Ja miksi tipu joutuu kantamaan kananpojan nimeä, vaikka olisi kukonpoikanen? Tikusta ja tyhjästäkin saa siis asiaa. Ja vaikka en tiedä, kumpi oli ennen, kana vai muna, niin kristittynä oletan, että kana on tehty kukon kylkiluusta.

Kohta lähden taas päiviksen kanssa Thaimaahan. Jossa on sangen hyväksyttyä olla ladyboy. Joskus istumme jonkin tavaratalon penkillä ja leikkimielisesti seuraamme kumman sukupuolen toilettiin mahtaa mennä seuraava ladyboy.
Otan mielelläni vastaan varsinkin naisilta ehdotuksia miten nimittää jatkossa autoni pissapoikaa.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Eläkefestarit Itä-Pasilassa

päivis: Työpäivät alkavat käydä vähiin. Tänään pidettiin läksiäiset, vaikka työpaikalle menen vielä tiistaina ja keskiviikkona. Ennen eläkefestareitani osallistuin vielä tiimipalaveriin ja puuhastelin Webropolin ilmoittautumislinkkien parissa.

En halunnut mitään erityishuomiota tai muuta perinteistä eläkkeellelähtemistapahtumaa. Kun jotain kuitenkin toivottiin, keksin, että voisimme mennä ulkoiluttamaan hoitokodin asukkaita. Paikaksi löytyi melkein nurkan takana sijaitseva Päiväkumpu Oy:n Itä-Pasilassa sijaitseva hoitokoti.

Tässä oli osa meistä ja ulkoiluttamistamme hoitokodin asukkaista.
Aidan toisella puolella päiväkotilapset olivat leikeissään.
Saatiinhan ne kakkukahvitkin siellä kyllä juotua, mutta pääasia oli talon asukkaiden ulkoiluttaminen. Kaikkiaan päälle 50 asukkaasta ulos kanssamme pääsi kymmenkunta eri-ikäistä, enimmäkseen muistisairasta ihmistä. Osaa lykittiin pyörätuoleissa.Ulkona kuljeskelu ei heille ole jokapäiväistä herkkua.

Luulenpa, että iltapäivä jää kaikille mukana olleille työkavereilleni hyvin mieleen. Minä ainakin muistan tämän puolipilvisen ja tuulisen syyspäivän varmasti niin kauan kuin oma muistini pelaa.

Tässä mennään käsikynkkää pitkin Pasialan polkuja. Muutamalle työkaverille
tokaisin työpaikalle palattuani, että tässsä kuvassa minusta voi sanoa, että
"lyseo takaa, museo edestä". Eivät tunteneet eivätkä kai ymmärtäneetkään sanontaa.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 2

Jormas: Ensimmäinen vajaan kolmen päivän sessio on takanapäin ja viikonlopuksi hipsin vaimoni ja osaomistuskoira Niilon luokse Tuusulan Jokilaaksoon. On ollut oikein antoisa puolikas viikko Sysmässä, josta toivon mukaan on ollut itseni lisäksi hyötyä myös muille.

Tässä vietän yöni Sysmän vapaaehtoissession ajan
Kun pääsin sisään yhdistyken tiloihin, yhdistyksen henki ja sanoisinko elämä, Ritva Heinonen esitteli paikkoja ja minut noin puolelle tusinaa vapaaehtoisia. Uusi Mahdollisuus ry tekee ruokaa joka avoinnaolopäivä kaikille kävijöille sekä tietenkin omalle väellä. Todella maittavaa.

Lähes ensi työkseni törmäsin sukkia kutovaan reippaasti yli kasikymppiseen nuoreen tai sen oloiseen mieheen. Joka sanoi, että kudon sinullekin sukat, jos kelpaa. Tähän totesin, että jo vain, mutta yhdellä ehdolla. Jos syksyn korvilla tapaan kodittoman metsähiiren tai siilin, saan antaa niille sukat talvipesäksi. Näin sovittiin evästyksellä, että pääasia, kun menevät kotia vailla oleville.

Hartolan kirpputorilta löytyy apu moneen tavaravaivaan
Päiviin mahtui myös reissu naapurikunta Hartolaan, jossa yhdistys pitää monipuolista kirpputoria aivan kylän keskustassa kunnon tiloissa. Kun pääsin sisään ja sain esiteltyä itseni, sain vastaani yllättävät päivittelyt, että "ei voi olla totta, ei voi olla totta". Olin pudonnut kärryiltä enkä hevin päässyt niille takaisin, sillä päivittelijä jatkoi, että etkö muista häntä, Arjaa Hyrylän Huokausten laaksosta? Kun haettiin viinaa mustalaisilta, joista osa on jo kuollut normaalisti, osa tapettiin puukolla ja osa jollakin muulla välineellä. No, muistini palasi pätkittäin ja vanhaa tuttavuutta vahvistettiin Facebook-kaveruudella.

Hartolassa kävin tämän reippaan kasikymppisen sukankutojan kanssa. Kulkuneuvona hänellä oli hybridi-Toyota, kai jo kuudes laatuaan. Matkaa taitoimme tasaista seitsemänkympin nopeutta, jolloin polttoainetta kului noin 3 litraa satasella. Vapaaehtoistyöntekijä Kurvinen sanoi, että tällä iällä ehtii hyvin tällä nopeudella ja menkööt kiireisemmät menojaan.

Sama mies totesi, kun päästiin takaisin Sysmään, että hän ei suinkaan ole joukon vanhin. Sain tutustua 87-vuotiaaseen, joka oli kuin nuori tyttönen konsanaan. Sanoi vielä viime vuonna, kasikutosena olleensa Vantaan kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Lisäsi, että tienasin hyvät rahat, joilla ostin uudet silmälasit ja jääkaapin sekä laitoin loput säästöön.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Koiran kanssa matkalla

päivis: Hesarissa oli tänään artikkeli koiran kanssa matkustamisesta. Annettiin ohjeita ja kannustettiin yhteismatkailuun. Tuotiin esiin myös tilanteita, joissa koiran mielestä ei ehkä ole mukava olla reissun päällä. Osaomistuskoiramme Niilo on matkaillut vain rajallisesti, sillä yksi osaomistuksen ideasta perustuu juuri siihen, että koiraa ei ole pakko ottaa mukaan, kun ihmisten tekee mieli matkustella. Niilo saa olla silloin sen tai niiden luona, joilla ei ole erityisemmin tarvetta lähteä mihinkään pitemmälle.

Jos Niilo ei ole liiemmälti matkaillutkaan, niin mukana se sen sijaan saa olla ihan riittämiin.

Niilon pentuvuosina halusin opettaa sitä olemaan töissä mukana. Onnistuihan se, mutta kun työpaikka muutti avokonttoriin, koiraa ei enää voinutkaan ottaa mukaan. Kaikki eivät pidä koirista tai sitten joillakin voi olla sen verran hankala allergia, ettei koiraa ole sopiva viedä maisemakonttoriin.

Monenlaisilla matkoilla Niilo on kyllä ollut mukana. On matkustettu metrolla, bussilla, ratikalla ja Suomenlinnan lautalla. Varsinkin Jorman kanssa Niilo usein "matkailee" kesäkuukausina kuuautolla, jossa sillä on lavalla oma häkki. Veikkaan, että edellä mainittu parivaljakko tunnetaan hyvin ainakin Hyrylän suunnalla.
Riistakamera nappasi kuvan kuuautolla veden hakuun lähdössä olleista
Jormasta ja Niilosta. Niilolla on lavalla oma häkki.
Henkilöautomatkat ovat Niilolle tuttuja. Pitemmillä reissuilla se mieluiten asettautuu kuljettajan penkin taakse lattialle nukkumaan ja pomppaa sieltä ylös vain jos vauhti hiljenee ja vilkku laitetaan päälle.

Niilon varsinaiset matkustuskokemukset ovat kuitenkin rajallisia. Se ei ole koskaan yöpynyt hotellissa. Hotelliöiden sijaan se on saanut aina nukkua tutussa matkailuautossa. Tai sitten matkakohteena on Laukaan kakkosasunto, joka sillekin on kuin toinen koti.

En voisi kuvitella Niiloa lentokoneen ruumaan laitetussa kuljetushäkissä. Tai koska voin, lentäminen ei tule missään tapauksessa kyseeseen. Osa koirista kuulemma ei ole pitkistäkään lentomatkoista moksiskaan. Ovat varmasti melkoisen teräshermoisia yksilöitä. Niilo ei kuulu siihen joukkoon.

Monet tekevät koirien kanssa pitkiäkin laivamatkoja. En ymmärrä, mihin ne silloin tekevät tarpeensa. Niilo ainakin on joskus niin tarkka siitä, mihin koipea voi nostaa, isommasta hädästä puhumattakaan. Mutta ilmeisesti epävarmuuteni johtuu vain siitä, etten koskaan ole tehnyt laivamatkaa koiran kanssa. Tuota aikaisemmin mainitsemaani Suomenlinnan lauttamatkaa lukuun ottamatta.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Parin viikon vierailu yhdistykseen nimeltä Uusi Mahdollisuus ry, osa 1

jormas: Loppukesästä osallistuin Sininauhaliiton järjestämille Syysrasteille, joilla olen ollut ainoana ihmisenä maailmassa joka kerta. Saavutus sekin. Kyseessä on Sininauhaväen asiakkaiden ja vapaaehtoisten vastuunkantajien sekä työntekijöiden reippaan parin päivän yhteistapaaminen. Ollaan yhdessä ja ammennetaan Isän välittämää voimaa toisistamme.

Luultavasti juuri Syysrasteilla vuonna 00 olen tavannut Ritva Heinosen. 00 tarkoittaa luonnollisesti vuotta 2000. Joka tapauksessa, kun tällä kertaa Iitin Perheniemessä tervehdittiin, hän sanoi: "Kuule Jorma, kun minä en ole pitänyt lomaa moniin vuosiin, niin voisitko sinä tulla tuuraamaan minua Sysmään yhdistyksemme toimitalolle joksikin aikaa?" Kun tätä tovin tuumasin, sanoin että voisinhan minä tullakin.

Syitä oli monia. Ensinnäkin oli hienoa olla Ritvan ja varmasti koko väen luottamuksen arvoinen. Toisaalta tuntui elämänmakuiselta voida kokea olevansa tälläkin tavalla hyödyksi ja hyödyllinen. Mutta kolmanneksi ehkä se tärkein. Sininauhaliitossa on satapäinen kolmannen sektorin toimijajoukko, jossa on useita työn uuvuttamia tekijöitä. Jotka joko ovat tai kokevat olevansa niin korvaamattomia, että ei ole ollut mahdollisuutta virkistymiselle, itsekkäästi vain itselle, saati sitten oikealle lomalle. Toisaalta mainituissa järjestöissä on pilvin pimein laillani kypsään ikään ehtineitä senioreja, eläkeläisiä, elämänsä leppoistamisvaiheessa olevia, jotka ovat tehneet pitkän päivä ja joskus yötyönkin samalla sektorilla.

Joten kokemusta pitää jonkun yhdistyksen laiva pinnalla muutaman päivän tai vaikkapa kuukauden, olisi muillekin jaettavaksi. Ja mikä tärkeintä, kysymys ei ole silloin rahasta, sillä minua ei Sysmään olisi rahalla saanut. Tarvittiin siis jotain muuta, joista jo edelle kerroin.

Ritvasta ei kuitenkaan mitään kuulunut, joten ehdin jo ajatella, että luopumisen ja irrottamisen tuska jne. Kunnes joku päivä sitten häneltä tuli sähköposti, että päivämäärä Jorma lähestyy, oletko valmis ja lupauksesi takana. Olin päättänyt, että tässäkin asiassa voin olla yksi marmattaja muiden marmattajien joukossa tai tehdä asialle jotain. Nyt teen siis asialle jotain ja olen siitä esimerkkinä muille. Tuleva viikko tai pari osoittaa olenko hyvä vai huono esimerkki. Joten täällä ollaan. Siitä lisää tulevina päivinä.

torstai 14. syyskuuta 2017

Benettonin kylpytakki

päivis: Tänään on syntymäpäiväni ja Jorma hauskutti aamua laittamalla minusta kuvan Facebookiin. Asianmukaisin merkkipäivähuomioin. Lisäksi tekstissä oli maininta päälläni olevasta kylpytakista.

Ikivanha Benettonin kylpytakki on minulla lähes päivittäin päällä. Usein aamusta iltaan, jos ei ole syytä lähteä minnekään. Tästä on tietysti seurannut se, että vuosien varrella olen tallentunut Jorman ottamiin valokuviin tuon tuostakin tämä aina vain haurastuva laatutuote päälläni.

Kenen sitä sanotaankaan vaatteilla koreilevan? Minä se en ainakaan kotiokoissa ole.
Minulla ei ole yhtä laaja kylpytakkivalikoima kuin Jormalla, jolla takkeja on kaikkialla: kotona useita, Laukaassa, matkailuautossa ja Thaimaassakin, jossa kylpytakki on helposti aivan liian paksu vaate.

Kylpytakki Jokilaakson yleisvaatteena johtuu lähinnä siitä, että täällä pulahdamme veteen yleensä useammankin kerran päivässä. Muuten itse varmaan pitäisin yöpukua päällä vaikka koko päivän.

Muistan hyvin Benettonin kylpytakin ostotilanteen. Minulla oli kyllä kylpytakki, mutta se oli vanha eikä mitenkään mieluinen. Löysin takin Stockmannin alennusmyynnistä, josta ostin myös samaan sarjaan kuuluvan kylpypyyhkeen. Aluksi vierastin takin hieman oudoilta tuntuneita värejä.

Pyyhe ei ole läheskään niin kuilunut kuin kylpytakki, joka on paikoin ähes puhki. On varmaan vain ajan kysymys, milloin kylpytakki ratkeaa ja pakottaa etsimään uuden ja mielellään jonkun samankaltaisen kylpytakin. Muitakin vaihtoehtokylpytakkeja olen tässä välillä hankkinut, mutta mikään niistä ei ole tuntunut yhtä mieluisilta kuin vanha Benettonini.


keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Näiden henkilökohtaisten visioiden eteen teen Tuusulassa töitä, osa 3

jormas: Jos esimerkiksi pääkaupunkiseutuun tutustuva matkailija, ulkomaalainen tai suomalaisen haluaa yöpyä caravan- tai campingalueella, kohtuullisten joukkoliikenneyhteyksiä päässä, on hänen Helsingin Meri-Rastelaa lukuunottamatta mentävä kohtalaisen kauas. Heti ei tule edes mieleen mistä sellainen löytyisi.
Siihen lääkkeeseen perustellun vastauksen antaisi Tuusulan Hyrylä. Urheilukeskuksen ja Rykmentinpuiston välissä on tarkoitukseen mainio alue. Suojeltu Olympiakasarmin rakennus voisi olla esimerkiksi klubi- ja huoltorakennus, mutta myös paljon muuta mahdollisine yöpymishuoneineen.
Sen vieressä, puretun lämpövoimalan tontilla olisi hyvä paikka kesäteatterille sekä esiintymis- ja tanssilavalle. Olisi katsomorinteetkin valmiina, sillä Montturock ei voi jatkaa nykyisessä paikassa kovinkaan kauaa. Jos ylipäätään jatkuu missään. Esiintymislava voisi olla pyörivä tai ainakin kääntyvä. Jos sen ympärille rakentuisi laudasta tai vastaavasta tanssilattia, jonka peittäisi sateen varalta kangaskatokselta, istuisi kokonaisuus oivalla tavalla maisemiin. Kun kohde olisi välittömästi Urbaani-Campingin vieressä, se myös säästyisi tihutöiltä. Alue on kävelymatkan päässä Tuusulantieltä ja linja-autoasemalta, joten........?

Jos Camping olisi 100 matkailuajoneuvo-paikkainen, telttapaikat sekä tulevaisuudessa mökit lisänä ja käyttöaste olisi läpi vuoden 50 %, niin se on vähintään 40 000 kävijää vuodessa. Se hyödyntäisi monia seudun yrittäjiä ja palvelujen monipuolistumisen myötä kaikkia seutukunnan asukkaita.

Helsinkiin tulevan caravaanarin ainut vaihtoehto julkisten liikennevälineiden välittämössä läheisyydessä ei olisikaan enää Rastila, vaan lisänä olisi Hyrylä. Mikä olisi matkailijan piipahtaa päiväseltään Helsingissä, tutustua Hyrylän ympäristön luontoon, Rantatien kulttuuritarjontaan, Tuusulan Urheilukeskukseen palveluineen, käydä kaupoilla ja istahtaa iltasella paikalliseen ravintolaan?

Kun saisimme pään kunnolla auki matkailulle, elävöittäisi se Hyrylää monin tavoin. Aivan oma lukunsa on Hyrylän seudun lähes ainutlaatuinen venäläinen historia. Ei olisi kovinkaan vaikea saada bussilasteittain turisteja tutustumaan vanhaan venäläisten lasten lastenkotiin, kasarmirakennuksiin, entiseen ortodoksipappilaan, kulttuuritarjontaan laajemminkin jne. Metsän siimeksessä voi vielä aistia vanhaa ortodoksihautausmaata sekä kuunnella, että tällä ja tällä paikalla oli yksi Suomen kauneimmista ortodoksikirkoista. Sen historia purettuine kellotabuleineen ja ilmatorjuntatykkeineen on kuulemisen arvoista kaikille Tuusulan historiasta kiinnostuneille. Olen eräänkin kerran etsinyt kirkosta kuvaa sinne sijoitettuine tykkeineen.


tiistai 12. syyskuuta 2017

Kuudes vuosi blogspotia alkaa tulla täyteen

päivis: Ensimmäinen blogialustamme oli Vuodatus. Sitten vaihdoimme blogspotiin. Selailin ihan ensimmäisiä tänne kirjoittamiamme blogeja. Ne ovat aika tasan kuuden vuoden takaa. Välillä vanhoja kirjoituksia penkoessa tulee tunne, että kaikesta on varmaan jo tullut sanottua jotain ja siksi enää ei meinaa millään keksiä uutta sanottavaa. Tyhmä ajatus.

Tuntuu oikeastaan huvittavalta lukea asioista, joista kirjoittaessa ei ole vielä tiennyt mitään tulevasta. Blogspotia aloittaessamme ei vielä ollut mitään varmuutta siitä, että joku päivä asuisimme merikonttikodissa. Ehkä silloin vasta mietimme, että jotenkin nämä asumisasiamme pitää järjestää, koska halusimme jäädä Tuusulan Jokilaaksoon. Matkakodissa emme ehkä kuitenkaan loputtomiin voisi tai haluaisi asua. Jorma saattaa olla tästä eri mieltä.

Eikä tiedetty, että Elämän tähden ry:llä olisi jossain vaiheessa oma kirppari. Se tuli erityisesti mieleen, kun huomasin kirjoittaneeni havaintoja ja kokemuksiakin kirpputoreista.

Enkä tässäkään hetkessä, jakkaralle kavunneena lehteen tulevaa naisjoukkoa
kuvatessani osannut aavistaa, että vajaan vuoden päästä päätoimittajaurani
on katkennut kuin kanan lento. Ilman omaa syytä.
Thaimaassa olimme jo tuolloin alkaneet kulkea. Jorma osa-aikaeläkeläisenä useammin kuin minä. Vasta noina aikoina saatoin alkaa tehdä useamman viikon mittaisia etätyöjaksoja. Aika moni talvikuukausina, ja vähän jo syksyllä ja keväälläkin, julkaistu kirjoitus on kertonut arjestamme Thaimaassa. Vuonna 2011 ei kuitenkaan vielä ollut edes ajatuksissa, että jonain päivänä meillä olisi siellä omistusasunto.

Tuolloin näytin hyvinkin ymmärtäneeni sen, että jos jostain asiasta ei ole olevinaan kuin vähän aikaa, tarkemmin asiaa ajateltua on pakko todeta, että "vähän aikaa" voi olla vaikka 20 vuotta. Nyt sen sijaan on helppo kokea, että vaikkapa vain vuosi tästä eteenpäin on melkein kuin ihan kohta.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Näiden henkilökohtaisten visioiden eteen teen Tuusulassa töitä, osa 2

jormas: Tuusulan kulman läpi kulkee Helsingin Rautatieasemalta lähtevä Seitsemän veljeksen vaellusreitti. Kiersimme sen ja kirjoitimme kokemastamme blogisarjan.

Tuusulan infosivut sanovat reitistä olemattoman vähän: "Maakunnallinen Seitsemän veljeksen vaellusreitti kulkee Helsingistä Vantaan ja Tuusulan kautta Nurmijärvelle ja edelleen Hyvinkäälle. Aleksis Kiven luoman veljessarjan mukaan nimetty 80 kilometrinen retkipolku tarjoaa lähiseudun asukkaille lähellä sijaitsevan ulkoilureitin. Tuusulassa olevaa vanhaa reittiosuutta ei ole koskaan kiinteästi merkitty maastoon, jonka vuoksi sen käyttö on ollut käytännössä olematonta. Vanha linjaus jää osittain myös kiviainesten ottoalueelle."

Mutta toisin on Helsingin, Vantaan ja Nurmijärven laita, jossa reitti on merkitty erinomaisesti. Siellä pyöräilijöillekin tarkoitettu reitti käy Aleksis Kiven syntymäkodilla kuten myös Taaborinvuorella. Helsingin läpi kuljetaan koko Keskuspuisto aina Vantaalle saakka. Jonka läpi kuljetaan kevyenliikenteen väyliä. Mutta kun tullaan Tuusulaan, on edessä "ei mitään". Ja sielläkin missä sen pitäisi kulkea ei osin ole polun polkua eikä merkin merkkiä. Vaan kuljetaan kaukana kaikesta. Varsinkin Aleksis Kivestä ja Seitsemästä veljeksestä.

Mukaan eivät ole päässeet Aleksis Kiven Metsänpoika-patsas Hyrylän Jääkärinpuistossa, eivät Seitsemän veljesten mukaan nimettyjen kerrostalojen seinässä oleva kuvan reliefi, ei Aleksis Kiven hauta Tuusulan kirkon pihamaalla eikä Aleksin kuolinmökki Rantatiellä.

Seitsemän veljeksen vaellusreittiin pitäisi ehdottomasti saada lisäys tai peräti muutos. Vaikka nimeltään Aleksis Kiven kierros, joka kulkisi Vantaalta Myllykylän ja Ruotsinkylän Metsäntutkimuslaitoksen ainutlaatuisten koemetsien läpi. Sieltä tultaisiin Urheilukeskuksen kautta Hyrylän keskustaan ja Rantatielle. Valtakunnallisesti merkittävän kulttuuritarjonnan lisäksi löytyisi yön yli yöpymiselle Onnela saunamaailmoineen, Krapi ja Gustavelund. Edullisempaa yöpymistä kaipaaville olisi tarjolla vaikkapa Sulan hotelli. Jossa senkin lähimaisemissa oli aikoinaan Aleksis Kiven patsas.

Rantatietä myöten reitti voisi kiertää vaikka koko Tuusulanjärven. Matkaa Helsingistä Aleksis Kiven historian lähteille Tuusulaan tulee 40 kilometrin molemmin puolin, joka on pyöräilijälle, sähköavusteiset pyörät mukaan lukien oiva päivämatka.

Tarvitaan markkinointia aasialaisille, mutta myös muille turisteille, sillä muutaman vuoden sisällä Helsingissä kaupunkipyörien rinnalle tulevat yleisemminkin vuokrattavat sähköpolkupyörät. Tuusulassa on matkailulle "tuhannen taalan paikka". Josta aivan oleellinen palanen on Hyrylän venäläinen historia. Tämän eteen teen tulevina vuosina töitä. Mutta muutakin kunnan luottamushenkilöpuuhastelua on mielessäni, joista kirjoitan ehkä ylihuomenna.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Viimeisiä työviikkoja viedään

päivis: Työkaveri kyseli viime viikolla, joko olen hankkinut aamukamman. En heti tajunnut, mutta sitten ymmärsin, miksi minulla pitäisi olla sellainen: jään vajaan kuukauden päästä eläkkeelle. Ihan oikealle sellaiselle. Osa-aikaeläkeläisenähän tässä on tullut keikuttua jo kohta kaksi vuotta.

Kampaa tuskin tulee hankittua, mutta lasken kyllä kalenterista, montako työpäivää on vielä jäljellä. Niistä kun ei nykyisen sähköisen työaikaseurannan vuoksi oikein pysty etukäteen sanomaan mitään varmaa.

Osa-aikaeläkkeeni takia päivittäinen työaikani on 4 tuntia 30 minuuttia ja nykyään vielä joka päivälle 3 tai 4 minuuttia lisää. Kun olen töissä, teen suunnilleen 7.5-tuntista työpäivää, jolloin "ylimääräisestä" työajasta kertyy saldoa. Kun olen ollut eläkejaksolla, jokaisesta päivästä tuo saldo pienenee tuolla neljällä ja puolella tunnilla (ja muutamalla minuutilla vielä sen päälle).

Pahimmillaan saldoni on näyttänyt kai suunnilleen 140 miinusmerkkistä työtuntia, mutta taas töissä ollessa tunnit ovat tasoittuneet. Nyt alan olla melkein tasoissa, joten syyskuun puolivälin jälkeen olen taas tilanteessa, jossa tunnit ovat plussalla. Siksi viimeinen töihinlähtöpäivä selviää vasta lähempänä syyskuun loppua. Kuun viimeisen viikon olen joka tapauksessa jo vapailla, koska olen säästänyt sinne vihonviimeiset lomapäiväni.

Viime viikolla kun tyhjentelin työpöytääni ja kaappejani, löysin ties mitä työvuosien varrella mukana kulkenutta tavaraa. Osan nakkasin roskiin. Esimerkiksi eräätkin kuivuneet kuivamustekynät.

Paperitonta toimistoa en ole koskaan onnistunut toteuttamaan, mutta varmaan nuo merkilliset turhakkeet, joita työpisteestä toiseen tulee kuljetettua mukanaan, ovat papereitakin hankalampi vastustettava. On kai vaan niin ihanaa säästää juuri noita kyniä, erilaisilla nipsuttimilla varustettuja seminaarien ja muiden suurempien tapahtumien muovisia nimilappusuojuksia tai ilmaispostikortteja, joita olisi varmaan voinut lähetellä enemmänkin. Edellisessä blogikirjoituksessanihan tuskailin ikipostimerkkejäni, joita ei taida tulla koskaan käytettyä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Näiden henkilökohtaisten visioiden eteen teen Tuusulassa töitä, osa 1

jormas: Nyt olen ollut luottamushenkilö muutaman kuukauden ajan. Reppuun ei tarttunut valtuutetun vakanssia, mutta sen sijaan sain haluamani kuntakehityslautakunnan jäsenen paikan. Ehkä aikoinaan Keski-Suomessa olisin pitänyt tärkeimpänä olla valtuutettu, sillä silloin en pitänyt tärkeimpänä mitä teen tai saan aikaan, vaan sitä, että olen kuntavaltuutettu.

Vaan nyt on asia toisin, joten olen hyvilläni Tuusulan Vihreiden minulle osoittamasta luottamuksesta ja samastani tehtävästä, jossa aion tehdä parhaani, vaikka osan vuodesta tulen viettämään kaukomailla. Mutta sitä varten on varahenkilöt, joten hyvä niin.

Jokelan asioihin olen toistaiseksi perehtynyt sangen vähän, joten tällä hetkellä ainut asia, jota siellä osaan edistää, on Jokelan rautatieaseman saaminen jokalalaisten käyttöön. Sen eteen olen jonkun verran tehnyt töitäkin, mutta sangen pian huomasin sen herättävän niin paljon intohimoja, että yhteisen sävelen löytäminen on vaikeaa pelkästään kyläläistenkin keskuudessa.

Kellokoski on hieman tutumpi ja sieltä olen poiminut kaksi edistettävää asiaa. Tuusulan komein rakennus on niin sanottu Kellokosken kartano. Aivan oma lukunsa on sen ympärillä oleva ruukki. Jos sairaala kylällä lopettaa, pitäisin hyvänä, että valtuusto siirtäisi kokouksensa kartanoon. Mitä kaikkea se sitten tuo mukanaan tai vie mennessään Kellokoskelle, on oma lukunsa.

Tätäkö on Toimela ollut kauneimmillaan?
Alueella olevan, jo vuosia tyhjänä olleen Toimelan rakennukselle yritän löytää kunnostajan ja käyttöä. Realistinen mahdollisuus ja kulttuuriteko kunnalta olisi löytää toimija, joka ottaisi rakennuksen vastaan, jos kunta lahjoittaisi sen kunnostusvelvoitetta vastaan joko omalla tontilla tai nimellisellä tontinvuokralla. Uskoisin toimijan löytyvän vaikkapa kyläläisten yhdessä tätä varten perustamasta yhdistyksestä.

Ajatuksia, joiden avulla aion tehdä luottamustehtäväni henkilökohtaisesti mielekkäästi on aika kasa. Ja kun Etelä-Tuusulaa tunnen eniten, on päässäni pyörivä ajatuksia sieltä oman blogin verran

perjantai 8. syyskuuta 2017

Käyttämättömät postimerkit

päivis: Harrastan asioiden tarkkailua. Tarkkailun tuloksena saatan tehdä päätelmiä erinäisistä asioista. Kun esimerkiksi kotimatkan varrella on lentokenttäpysäköintialuea, kotimatkan suunnasta riippuen joskus kaksikin, autojen määrästä riippuen teen johtopäätöksen, että Suomella menee hyvin tai huonosti. Hyvin menee, jos pysäköityjä autoja on paljon. Huonosta ajasta taas kertoo se, jos parkkialueella on väljää.

Eilen katsoin lähellämme olevaa LentoPysäköinti-nimistä aluetta ja päättelin, että nousukausi on käynnissä. Autoja oli parkissa enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Noin silmämääräisesti arvioiden ainakin.

Viikolla tyhjentelin työpöytääni ja kaappejani valmistautuakseni tulevaan eläkkeelle jäämiseen. Toin osan tavaroista kotiin, koska ne olivat ajalta, jolloin ostin kaikki toimistotarvikkeet ja muut omilla rahoilla. Niinhän usein muutkin tekevät, mutta itse olen kyseisistä ostoksista laskuttamisen ottanut tavaksi vasta aivan viime vuosina.

Omilla rahoilla hankin myös postimerkkejä. Kun Ikeasta (omilla rahoilla) ostamastani pahvisesta laatikosta löytyi ikivanhoja käyttämättömiä postimerkkejä, tein siitäkin johtopäätöksen: perinteisten kirjeiden ja muun postin lähettäminen on vähentynyt, ehkä jopa dramaattisesti.
Postikin on kyllä edistänyt aktiivisesti muutosta, joka vähitellen
tekee postimerkit tarpeettomiksi.
Veikkaan, että vanhimmat löytämäni merkit olivat yli kymmenen vuoden takaa. Ehkä juuri niinä aikoina olen esimerkiksi alkanut käyttää skanneria ahkerasti. Dokumenttien skannaaminen on mahdollistanut niiden lähettämisen sähköpostin liitteenä. Se on tarkoittanut käytännössä hyvästejä tavalliselle kirjepostille.

Kerran reklamoin Postin maksullisesta palvelusta, joka ei kuitenkaan toiminut. Minulle oltiin oikein ystävällisiä ja hyvitykseksi toimimattomasta palvelusta sain tukun postimerkkejä. Oli kukkaa ja koiraa, muumejakin. Vaan mitähän teen noilla merkeillä? Eipä niille ole ollut kauheasti käyttöä. Onneksi sentään lähettivät ikimerkkejä. Saavatpahan jälkipolvetkin ihmetellä, mitä ihmettä näillä merkeillä tehtäisiin.

torstai 7. syyskuuta 2017

Ookko nää Oulusta?

jormas: Tänään ja huomenna on ohjelmassa Tuusulan kuntakehityslautakunnan seminaari- ja tutustumismatka Ouluun. Lentäen tultiin ja lentäen mennään takaisin. Mutta ei Finnairilla vaan norjalaisella lentoyhtiöllä. Arvatenkin hinnan vuoksi. Vaan huonosti se istuu siihen, että osta kotikunnan tuotteita.

Päivä on ollut hyvin mielenkiintoinen ja hyödyllinen, kun vaan keksin kuinka tämän kaiken hyödynnän. Tietysti on mukavaa tulla tutummaksi koko kaavaåuolen ja lautakunnan muiden jäsenten kanssa.

Sangen hyvä näppituntuma on tullut myös siihen mihin suuntaan Tuusula jatkossa menee. Voi olla, että jatkan tätä tänään tai ylihuomenna. Tai sitten en.

Nyt 9. päivä jatkan tätä parilla kappaleella. Reissu oli tosiaan tekemisen arvoinen ja lisäsi varmasti jokaiselle mukana olleelle motivaatiota tehdä enemmän Tuusulan kaikkien luottamushenkilön kotikunnan viihtyvyyden ja parempien palvelujen eteen töitä tulevan neljän vuoden aikana.

Itse kävin paljon kahdenkeskisiä ja pikku porukan keskusteluja itselleni tärkeistä asioista, joita pyrin tulevina vuosina edistämään. Niistä kirjoitan oman blogin.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Pahuksen liikenne

päivis: Kun joitakin vuosia sitten muutimme Helsingissä Tuusulaan, jouduin tottumaan töihin mennessä ruuhkiin. Ja sama takaisin kotiin tullessa. Siksi odotin innolla Kehäradan avautumista. Sen ansiosta olenkin päässyt lähes kokonaan eroon ruuhkassa kököttämisestä.

Jo ennen Kehärataa yritin kokeilla liityntäpysäköintiä ja bussimatkaa Tuusulasta kaupunkiin. Se ei oikein innostanut, sillä vähän harvakseltaan kulkeviin busseihin ehtiminen oli välillä melkoista minuuttien kyttäämistä. Toisinaan käytin myös hävyttömästi hyväkseni Jumbon Flamingon kahdeksan tunnin pysäköinnin mahdollisuutta. Tai joskus auto seisoi työpäivän ajan Tammiston Citymarketin parkkipaikalla. Tulihan samalla reissulla käytyä kaupassa.

Kesäloman jälkeen alkoi jossain kohtaa tuntua, että teille on tullut lisää kulkijoita. Kävin lämpiminä päivinä töissä Vespalla, jolla kulku sujui joutuisammin kuin autolla, mutta silloinkin liikennettä riitti. Nyt olen parina päivänä mennyt Pasilaan saakka autolla. Osittain ihan syystä, mutta myös siksi, että olen saanut auton työpaikan kanssa samassa rakennuksessa olevaan parkkihalliin. Ilmaiseksi.

Mutta ihan heti en kyllä viitsi enää Pasilaan ajaa. Sain tähään tarpeekseni liikenteestä, jossa jokainen tuijottaa vain omaan napaansa. Oli turhauttavaa seistä liikahtamatta seuraamassa miten valot vaihtuivat vihreiksi, punaisiksi, vihreiksi ja taas punaisiksi. Ja ihan vain siitä syystä, että jotkut autoilijat katsovat oikeudekseen ajaa vihreisiin valoihin, vaikka joutuvat jäämään keskelle risteystä seisomaan. Sen jälkeen ei käytännössä kukaan pääse liikkumaan. Voi kuinka kaipasinkaan tänään paikalle kunnon vanhan ajan liikennepoliisia.

Tällaista leppoisaa autoilua taitaa olla enää turha haikailla.
Toinen hammasten kiristyksen aihe ovat röyhkeiksi heittäytyneet jalankulkijat ja pyöräilijät. Kun ennen jalkaisin liikkuneet astuivat hieman aristellen suojatielle ja parhaassa tapauksessa odottivat, että suojatien ylittäjiä olisi yhtä aikaa useampia, nykyään jalankulkijat katsovat voivansa rynnätä suojatielle vähääkään välittämättä siitä, minkälaisen ruuhkan se voi saada aikaan.

Sama juttu pyöräilijöiden kanssa. En ole edes ihan varma, onko pyörällä oikeus ajaa jokaisessa paikassa suojatietä pitkin. Tätä on nyt tänä kesänä joutunut ihan liian kanssa todistamaan nimenomaan Pasilan muutenkin hitaasti etenevässä liikenteessä. En tiedä, miten sitä sietävät ne, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea päivästä toiseen omalla autolla töihin. Onneksi minulla on tuo Kehäradan käytön mahdollisuus.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Timo Soini ja Jorma Soini

jormas: Olen harvoin alentunut julkisesti haukkumaan tai edes puhumaan kriittisesti kenestäkään poliitikosta, mutta nyt teen poikkeuksen. Toivottavasti se näyttäytyy myös hyvässä hengessä ja pilke silmäkulmassa tehdyltä, sillä niin on tarkoitus.

Kyseessä on sukunimikaimani Timo Soini, joka tulee elämääni ja peräti kotiini, vaikken ole häntä koskaan kutsunut kylään. Onneksi mies tulee tupaan vain sähköisesti tai paperisena. Nimittäin kun kirjoitan Googlen hakupalveluihin jorma soini, niin saan alle sekunnissa vastauksia puolen miljoonan molemmin puolin. Ja kun niitä selaan, niin varsin pian on Jorma Soini kadonnut ja tilalle on tullut Timo Soini. Timo onkin kuin Jokilaakson jättipalsami, joka valloittaa kaiken sille suotavan tilan.

Arvostin Timoa ja pidin häntä aitona piikkinä herrain lihassa, mutta olen joutunut pettymään. Sillä aivan ilmetty Pekka Vennamo hänestä kuoriutui, kun hyppysiin tarttui valtaa ja ministerin pesti. Molemmista köyhän ja sorretun kansan asioiden ajajista jalostui vallan myötä vallan hienoja herroja.

Arvostin Timoa myös siksi, että hän ei ole koskaan silmieni nähden eikä korvieni kuullen haukkunut Toni Halmetta. Jota ilman Soinista ei olisi tullut koskaan kansanedustajaa. Eikä kai Halmeestakaan ilman Timoa. Kummankaan kaali ei tätä kestänyt kansankielellä sanottuna selkärankaisesti. Halmeelle herrahissi maksoi elämän ja Timolle jotain muuta.

Halme kertoi usein mitä arvoja hän edusti. Eikä Halla-aho jäänyt toiseksi. Mutta sitä saa mitä tilaa, sillä ääriarvojen ihmisillä ei ollut Persuissa  tilaa ilman puheenjohtajan hyväksyntää. Viimein kävi niin, että Soinilla ei ollut tilaa puolueessa. Tai olisi ollut, mutta se olisi maksanut vallan tavattomasti. Ministerin pestin.

Mutta ei niin suurta härkää, ettei salvaaja ole suurempi. Puheenjohtajan suusta kuului usein lausahdus Vihreistä takiaispuolueena. Kun valta mureni, murenivat myös puheet takiaispuolueesta. Eikä se tunnu istuvan Timon suuhun enää muutenkaan. Tosin eipä hänellä ole puoluettakaan.

Puheenjohtaja Timolle kävi niin, että uusi isäntä ei ollutkaan mieleinen, vaikka tulikin omasta joukosta. Mutta Soinin Halla-aholle asettama mantteli ei ollut puheenjohtajan takki, vaan kannatuksen kasvattaja. Ehkä siksi Timosta ei ollut vallasta luopujaksi itse valitsemansa jäsenistön edessä eikä haluamalla tavalla. Vaan pitemmän korren vei kansanmiehestä kuoriutunut herra, joka mieluummin oli valmis hajoittamaan puolueen kuin pienentämään itsensä. Joten miehestä ei jäänyt jäljelle muuta hyvää kuin sukunimi. Valitettavasti.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Mummuksi ennen eläkeikää

päivis: Tänään sain itselleni uuden roolin: minusta tuli mummu. Ei ehkä ole ihan oikein sanoa, että alkuvuodesta minulle kerrottu uutinen lapsenlapsen odotuksesta olisi tullut puun takaa, mutta kyllä se silti pääsi yllättämään. Enhän ole ihan vielä jäänyt eläkkeellekään!

Olen koko odotusajan välttänyt turhia uteluja. Siitä on voinut syntyä jopa käsitys, etten olisi kovin kiinnostunut. Näinhän ei toki ole. Olen ottanut ilolla vastaan jokaisen tiedonmurun, jonka tulevan lapsenlapsen odotuksesta olen saanut. Lapsesta otettua ensimmäistä ultraäänikuvaakin pidin aikani puhelimen taustakuvana.

Nyt on aika pohdiskella, minkälainen mummu minusta tulee. Sen suunnilleen tiedän, minkälainen en halua olla. Oma mummouteni varmasti selviää vähitellen, kun pääsen tutustumaan pojantyttäreeni ja voin seurata hänen kasvuaan. Toivottavasti meillä on edessä paljon yhteisiä vuosia.

Tässä on joukko entisajan mummuja. Tai ainakin yksi heistä tuli sellaiseksi:
toinen oikealta on minun Meksä-mummuni, jonka mielenkiintoisesta elämästä
olen saanut lisävalaistusta vasta kymmeniä vuosia hänen kuolemansa jälkeen.
Lapsenlapsen syntymä saa myös ajattelemaan sitä, että hänessä on jonkinmoinen osa minua. Niitä geenejä, joista nykyisin saamme aina enemmän ja enemmän tietoa. Oma dna-näytteenikin lojuu parhaillaan jossain Houstonin tulvien keskellä odottamassa, että joku siellä Texasissa saisi näytteen tutkittavakseen ja lähettäisi tänne Suomeen tietoa, mistä omat kaukaiset esi-isäni ja -äitini ovat kotoisin ja joiden perintöä minäkin kannan omassa elämässäni.

Kiitos Panu ja Aija, kun teitte uuden lenkin tähän jännittävään Strandénien/Kuparisten/Keskisten/Pynnösten/Salosten ja kenen lie muiden jo edesmenneiden ihmisten, minun kauttani tulevaan sukuketjuun.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Sarjakuvaviisauksia

jormas: Olen innokas sarjakuvien lukija. Mutta harkiten. Jotkut luen aina, jotkut joskus ja joitakin en koskaan. Olen huomannut, että ne noin yleisesti ottaen kiinnostavat eniten, joihin voin samaistua. Sika-Wagner on yksi niistä. Ja entisaikojen Lätsä oli toinen. Toki on monia muitakin. Harald Hirmuisen luen aina, sillä hänessä on mielestäni paljon minua. Tai minussa häntä. Helgastakin löydän usein päiviksen, vaikka en aina uskalla sitä sanoa. Tämän päivän sarjakuvasta löysin meidät molemmat:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Ruokakäyrä

päivis: Olen vähän ailahtelevainen ruoanlaittaja. Johonkin entiseen verrattuna teen kuitenkin nykyään paljon useammin ruokaa kuin ennen. Ruokaa blogin aiheeksi ajattelin taas, kun huomasin, että monen vuoden takainen Ruokaa mikrossa -kirjoitukseni oli kiinnostanut muutamaa lukijaa.

Taisin kokea jonkinlaisen innostuksen mikrossa valmistettavaa ruokaa kohtaan, kun asustelimme enimmäkseen matkailuautossa. Kokeilin ja teinkin silloin mikrossa muun muassa makaronilaatikkoa. Annoin reippaasti ohjeen riisin kypsentämiseksi, ja kakun tekoakin väitin kokeilleeni. Niin varmaan teinkin.

Jossain vaiheessa taas halusin kokeilla yksinkertaista ruoanvalmistusta. Yksinkertaisella tarkoitan avotulella kypsentämistä. Jostain syystä silloinkin halusin testata, onnistuuko makaronilaatikon kypsennys avotulella. Onnistuihan se.

Yksinkertaisten sarjaan kuuluu myös monen kesäpäivän pelastus: keitetyt uudet perunat. Jorma lisää niiden kanssa lautaselle silliä, minulle riittää yleensä salaatti. Salaatin kanssa olen jotenkin jäänyt jumiin. Turhan usein se tarkoittaa salaatinlehtiä (kesällä omassa kasvihuoneessa kasvaneita), kurkkua, tomaatteja ja fetajuustoa. Tai kreikkalaista juustoa, kuten virallinen termi kuuluu.

Tämä ei ole tuo mainittu itse tekemäni salaatti. Näin hienon annoksen sain
eteeni Thaimaassa kotimme naapurissa sijaitsevassa  kahvilassa. Se
oli kyhätty kasaan todella taitavasti.
Joskus ruokakäyrä kulkee melko korkeallakin. Lähes huippukoiksi tunsin itseni viime ravintolapäivän aikoihin, kun keksin keitellä saariston vegaaniherkkuksi kutsumaani nyhtökaurasoppaa. Keitto sai silloin kovasti kehuja niiltä Hyrylän torin ravintolapäivän asiakkailta, jotka asioivat teltallamme.

Vasta jälkeenpäin tajusin, että pienemmässä kattilassa kypsynyttä keittoa emme Liisan kanssa muistaneet edes maistaa. Sen verran tiukalle tarjottavien valmistuminen meni. Ehkä keiton maku oli kohdallaan. Kukaan ei ainakaan tunnustanut kaipaavansa lisää suolaa, jota sentään olimme muistaneet ottaa torille mukaan.

Huomenna aion taas keittää tuota soppaa, sillä yksi nyhtökaurapaketti jäi ravintolapäivästä yli. Toivon, että sen rakenne on kestänyt pakastamisen.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Syysrastit 2017

jormas: Tämän vuoden Syysrastit ovat takana. Pitkästä aikaa oltiin muualla kuin Vivamossa. Oltiin Iitin Perheniemessä sadan henkilön voimin. Oli mukavaa ja hyvähenkistä.

Tämän kertainen tietovisani oli muuttanut muotoaan. Syy siihen on kilpailijoissa itsessään, jotka lupauksista huolimatta hakivat vastaukset netistä. Mutta tällä kertaa olinkin tehnyt vain yhden kysymyksen. Laskutehtävän, jonka olin muuttanut suomenkieliseksi. Ketä kiinnostaa, alkuperäinen löytyy täältä.
Joka tapauksessa en saanut yhtään ainutta oikeaa vastausta. Mutta jos on lujille ottanut vastausten hakeminen netistä vastoin sääntöjä, niin lujille otti häviäminenkin. Eräskin osallistuja tuli kyyneleet silmissä sanomaan, että  sinähän jormas lupasit sitä ja tätä eikä nyt saatukaan kiertopalkintotaulua seinälle vuodeksi.

Mutta aikaa oli Rasteilla muullekin. Muun muassa hyvää päivää kirvesvartta -keskusteluille. Joista yksi lähti siitä, kun valtakunnan luotettavin uutisaviisi 7-lehti uutisoi, että Nykäsen Matti oli maannut sammuneena Tampereen kadulla. Johon alan mies vierestäni totesi, että "voi hyvänen aika, tämä tuli kyllä aivan puun takaa. Jotta kuinkas nyt Matti noin".
Kuva Seitsemän päivää -lehdestä
Oli saanut Nykänen silmän mustaksi ja umpeen lehden mukaan kaatuessaan. Itse ajattelen, ilman tietoa tosin, että kun sillä luonteella otetaan baarikierroksella näkäräisiä enemmän kun laki sallii ja seurana on entinen kamppailulajien mestari, saattaa silmään sattua muukin kuin katuasfaltti. Matin mukaan Pia-vaimo on kuitenkin kovin vihainen, eikä kotiin ole asiaa.

Kun olimme aikamme tätä pohtineet. loihe kaveri vierestäni lausumaan: "Aivan kuin minulla aikoinaan. Kun eräänä yömyöhäsenä hipsin kotiin, oli pihamaalle ilmestynyt mustia jäniksiä isoine korvineen. Niitä ovelle mennessäni ihmettelin, että mistäpä nuo ovat tulleet? Mutta asia selvisi, kun ei avain enää käynytkään lukkoon. Ja käännyin mainitsemieni pupujussien puoleen, että olisiko heillä asiasta tietoa. Tarkemmin katsottuna ne eivät olleetkaan jänöjä, vaan solmuun vedettyjä mustia jätesäkkejä, joihin elämänkumppani oli pakannut omaisuuteni."