Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 30. marraskuuta 2018

Filippiinit, osa 6

jormas: Viimein pääsin kurkistamaan ihmisten elämää, joilla on aineellisesti paljon minua vähemmän, mutta henkisesti, joskus tuntuu, että satamäärin. Joka näkyy muun muassa rakkautena lapsiin sekä tietysti paljon muuhunkin ja naapurisopuna. Jota todella tarvitaan tiiviissä yhteisössä. Luulen, että pitkäaikaiselle vihanpidolle ei hevin sijaa löydy.

Mutta kylän ja varsinkin kaipaamieni ihmisten löytäminen ei todella ollut helppoa, vaikka minulla taatusti oli oikea osoite. Sillä se oli saatu ja poimittu yhden äidin ID-kortin tiedoista. Niin tai näin, Google johdatti vuokraamani tricyklen (kolmipyörän) parhaimmillaankin vain jonkun kilometrin päähän oikeasta osoitteesta. Googlekin karttapalveluineen putosi maan pinnalle. Että eihän sekään nyt kaikkea tiedä, vaikka olen itsekin pitänyt sitä varsin kaikkitietävänä.

Kiertelin kujasta toiseen ihmisten keskuudessa näytellen kuvia ja nimiä, että tietääkö kukaan. Sain osakseni uteliaisuutta, ystävällisyyttä ja myötätuntoisia pään puhdistuksia. Mutta jo Suomesta lähtiessä olin päättänyt, että satavarmasti etsin paikan, jos se ylipäätään on olemassa. Pieniä peltikoteja kiertäessäni ajattelin jos en löydä tänään, jatkan huomenna.

Viimein yksi lapsi tunnisti Baby Janen, siis hänet kenelle järjestin 12-vuotispirskeet. Kun maksoin kolmipyörän, kysyi vielä kuljettajakin, että aiotko todella jäädä tänne. Aioin minä ja myös jäin. Sillä puolentusinaa paikallista, joiden kanssa olin chattaillut jo melkoisen tovin, olivat minulle usealla chattisormella luvanneet. Että jos tänne joskus tulet ja pääset, ole huoletta, me kaikki teemme sinun olosi turvalliseksi ja pidämme sinusta huolen. Näin koin varsinkin sen jälkeen, kun kujalla oli Baby Janen synttärit vietetty. Luotin heihin ja nyt tiedän, että satavarmasti se kannatti.

Olin varmasti melkoinen kummajainen, jota kaikki tulivat ihmettelemään ja tervehtimään. Joskaan en ainutlaatuinen, sillä myöhemmin törmäsin siellä päivittäin käyvään australialaiseen mieheen. Jonka kanssa löin iästä vetoa. Että kumpi on vanhempi ehdolla, että voittaja antaa summan lapsille. Oli ilo hävitä 50 peson veto lähes kymmenellä vuodella. Niin nuorekas tämä skootterilla kulkeva mies oli ja on.

Yksi ensimmäisistä tehtävistäni oli karsia nimeni edestä "sir" pois. Sitä en ole halunnut koskaan olla. Arvelin uuden oppimisen olevan helpointa lapsilla. Ja aina, kun kuulin sir, sanoin "I'm not sir, I'm Jorma." Jo parin tunnin kuluttua lapset opettivat aikuisille: "No no sir, he is Tsorma." Pidän tästä tavattomasti. Toinen opettamani oli omanlaiseni käden heilautus, johon kuuluu myös "hello tai hay hay". Joka aamu kun kävelen kujalle, näen monet iloiset kasvot ja kädenheilautukset sekä kuulen, että hay hay Tsorma.

Tämän päivän ja ensimmäisen huiskutuksen väliin mahtuu paljon kerrottavaa, joten taidanpa jatkaa näitä vielä jonkun kerran.

torstai 29. marraskuuta 2018

Makuja maailmalta

päivis: En ole koskaan kunnolla oppinut tunnistamaan mausteiden makuja. Jos jonkun maun esimerkiksi olen erottanut, se on luultavasti ollut valkosipuli tai mustapippuri. Thaimaassa kuljeskelun myötä mielenkiinto uusiin makuihinkin on lisääntynyt. Ja se näkyy varovasti jo omassa ruoanlaitossakin.

Olen kokkailuissani pärjännyt muutamalla luottomausteella. Mustapippuria, paprikaa ja suolaa voi laittaa lähes kaikkiin ruokiin. Kun tiedän, että makua saisi olla enemmän, lisään kattilaan kasvisliemikuution.

Olen kyllä hankkinut paljon muitakin mausteita, mutta pääsääntöisesti ne jäävät käyttämättä. Syy näihin hankintoihin selittyy reseptienkeruuharrastuksellani. Kun jossain on mielenkiintoinen ruokaohje, otan sen talteen ja huomaan, että pitää olla juustokuminaa, currya, sitruunapippuria ja mitä milloinkin. Niitä sitten ostamaan, vaikka ostaessakin saatan arvata, että kyseistä ruokaa ei tule koskaan tehtyä.

Facebookin ruokakeskusteluja seuratessa voin vähän ahdistua, kun huomaan, että ilman mustasuolaa joku ruoka ei ole sitä mitä sen kuuluu olla, erilaisista sokerilaaduista puhumattakaan. Sokerilaatujen runsaudenkirjon voi havaita kävelemällä vähänkin isomman ruokakaupan imellyshyllyn luokse.

Thaimaassa olen tietoisesti yrittänyt tottua chilin makuun. Onnittelen itseäni joka kerta kun olen onnistunut syömään kaikki annokseeni kuuluvat chilit. Tiedostan toki silloin, että lautasellani on ollut chileistä vain kaikkein miedoimpia.

Kotiin tuliaisena tuodut kuivatut chilit ovat kyllä ensimmäisen maistelukerran jääneet käyttämättä. Että voikin joku mauste olla tulinen!

Inkiväärin makuunkin olen ihastunut, ehkä juuri matkailun myötä. Viimeisimmät inkiväärimaisteluni tosin ovat täysin kotimaassa toteutettuja: tuoretta inkivääriä ruoan sekaan, inkiväärin makuisia pastilleja ja alkoholitonta inkivääriolutta.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Filippiinit, osa 5

jormas: Kun asuu kuin minä, kulkee Condon käytävällä hieman rinta rottingilla ja vielä vähän pullistaakin. Mutta kun kuljen kuvan kujilla, niin mietin kuinka pienentäisin itseäni, että olisi vähemmän ja tulisi hyväksytyksi muunakin kuin rikkaana kummajaisena jostain kaukaa.

Mutta vielä en siellä kulkenut, joten päätin, että maksan jonkun köyhän kodin sähkölaskun. Ja siihen olisin tarvinnut apua, jota ei hevin siis Filippiineillä aikaansa viettäviltä maanmiehiltäni irronnut. Paitsi yhdeltä, joka oli yhden Facebook-ryhmän ylläpitäjä. Hän maksoi sähkölaskun pyynnöstäni, jonka summan siirsin hänen pankkitililleen Suomessa. Loppujen lopuksi sillä ei edes ole merkitystä mihin raha meni, sillä jokaisen on maksettava laskunsa eikös juu?

Äitinsä kautta kuitenkin jossain mutkassa törmäsin köyhän kodin yhteen lapseen, jonka syntymäpäiville lupasin mennä. En mennyt. Korvatakseni sen päätin järjestää hänelle syntymäpäiväjuhlat. Helppo juttu. Minä kielitaidottomana Suomessa ja hän Angeles Cityn Pampangissa 10 neliön kodissa äitinsä, isoäitinsä ja kahden sisaruksensa kanssa. Ja minuun nähden yhtä kielitaidottomana.
Mutta järjestin juhlat, josta jo yksin tulisi vähän rönsytellen kirja.

Olin niin otettu tästä onnistumisesta ja päätin lähteä katsomaan onko koko reippaan kymmenen vuoden ikäistä tyttöä olemassakaan. Lisäpotkua tuli jo aiemmin mainitulta maanmiehiltäni. Ja vähän muiltakin, jotka sanoivat minua maailmankansalaisen kokemuksella taas yhdeksi huijatuksi tulleeksi hyväuskoiseksi hölmöksi.

Jokainen ihminen on jollakin tavalla jonkun hyväksikäytön kohteena. Tiedän sen satavarmasti ja osaltani yritän pitää sen hanskassa ja niissä puitteissa, että lämiskäni kestää sen. Itseäni hölmöyteni ei sinällään häiritse, sillä arvio on aivan oikea. Sellainen minä olen. Hölmö ja hyväuskoinen. Joka sen ansiosta kävelee tällä hetkellä kymmenen kilometriä päivässä Angelesin katuja viettääkseen päivänsä mainitussa kylässä tai kai oikeastaan kaupunginosassa. Jota heihin nähden rahassa kylpevä suomalainen sanoisi isoksi slummiksi. Jota se ei ole. Köyhien koteja vain.

Ja moskeija kaiken sen keskellä, sillä joukossa on vähintäänkin moskeijallinen muslimeja. Mukava yksityiskohta katolisessa maassa. Sitäkin elämää seuraan ja yritän katsoa mitä tapahtuu, kun kahta vaille kolme joka iltapäivä raikaa ylistysjoiku yli peltikattojen ja kapeiden kujien jokaisessa sopessa. Kumman kello lienee väärässä? Muslimien vai minun.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Taksiajossa

päivis: Olen merkinnyt kalenteriini työvuorot sanalla Taksiajoon. Thaimaasta paluun jälkeen ensimmäinen työvuoro, taksiajo, oli lauantaina, toinen eilen. Kotiin pääsin joskus aamukolmen aikoihin.

Taksiasiakkaiden kuskaamiset ovat lyhyitä, usein mukavia kohtaamisia. Eilisestä työvuorosta mieleen jäi erityisesti kaksi kyytiä.

Ensimmäinen näistä kahdesta oli englantilainen laivanrakennusinsinööri. Asiakas kysyi, puhunko englantia. No kyllä. Määränpää, tyyris keskustahotelli tuli selväksi. Sitä seurasikin kiusallinen hiljaisuus.

Päätin keskustella. Kysyin Brexitistä. Mies haukkui eropäätöstä tyhmäksi, tai siis niitä, jotka äänestivät eron puolesta. Sitten taas hiljaisuus. Katkaisin sen kysymällä, häiritseekö kun autossa soi joulumusiikkia.

Ei häirinnyt, päinvastoin. Asiakas tunnisti tutun joululaulun. Seuraava oli minullekin outo kotimainen kappale. Kerroin, että siinä lauletaan kyynelistä, kuolleista lähimmäisistä. Me kun olemme vähän melankolisia. Englantilainen totesi pitävänsä enemmän iloisista joululauluista.

Keskustelu jatkui, kun käännyimme Mannerheimintielle. Asiakas ihasteli Kansallismuseon rakennusta, esittelin eduskuntatalon ja Kiasman. Mainitsin, että nykytaiteenmuseon edustalla ratsastaa yksi presidenteistämme.


Katu kylvi valomeressä. Jouluvalaistus oli upea. Ei tarvinnut hävetä. Englantilainen sanoi palaavansa Manskulle ottamaan valokuvia. Kehotin käymään myös Esplanadin puistossa kameran kanssa. Hyvä taksiajo. Sain tippiäkin.

Työvuoron loppupuolella ajovälityslaitteelle tuli tilaus kuppilaan. Olin jo aikeissa lähteä kotiin, mutta päätin ottaa kyydin, vaikka se ilmiselvästi tarkoitti päihtynyttä asiakasta. Näin kävikin, mutta suomalainen voi olla hauska humalassakin. Ainakin savolainen.

Mies puhui leveää savon murretta, mutta tunnusti asuneensa etelässä yli kymmenen vuotta. Ja sitä ennen vuosia länsirannikolla. 

Kehuin hänen murteensa säilymistä. Mies uteli, mistä itse olen kotoisin. Kerroin, että Jyväskylästä. Siitäpä vasta vuolas kiittely alkoikin. Jyväskylä on ihana kaupunki, puhumattakaan minun omasta murteestani, jota miehen mukaan puhuin niin tunnistettavasti.

Totta tosiaan. Huomasin sen itsekin. Puhuin jyväskylää. Mää ja sää. Kuinka hauskasti sopivassa tilanteessa jo lapsena opittu puhetapa voikaan pulputa suusta ulos, vaikka vuosikaudet olen yrittänyt enemmän tai vähemmän häivyttää puheestani tuota vähän nolon maalaismaisena pitämääni murretta.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Filippiinit, osa 4

jormas: Tähän osaan tulee osin vanhan kertausta, sillä syitä juuri nimenomaan tähän reissuun, olen yrittänyt selittää jo aiemminkin. Tosin minulla käy usein niin, kun jokin juttu on saanut suuren sijan mielessäni, niin se elää siellä osin omaa elämäänsä. Käy niin, että joku, jonka olen luullut olevan niin tai näin, onkin vähän ajan kuluttua toisin. Mutta en laita hanttiin, sillä pidän leikistä ja pelistä oman mieleni kanssa. Vähän kuin pelaisi shakkia itseään vastaan.

Mutta tieto lisää myös tuskaa jonka sain eilen huomata, kun viime blogissani kirjoitin, että jeepit korvaavat Filippiineillä Thaimaan liikenteeseen verrattuna jotain muuta kuin lavataksit. Sillä juuri ne ne korvaavat Angeles Cityssä myös valmiine reitteineen. Tieto tosin lisäsi vain väärässä olemisen ja sen myöntämisen tuskaa

Määrätyllä lailla ajatellen yksi alku ja juuri matkaan on onneton ja olematon kielitaitoni. Jota päätin kohentaa Googlen kääntäjän avulla. Tähän minut innoitti Bangkok Hospitalin lääkäri, joka tulkin puutteessa keskusteli täysin sujuvasti vaivoistani mainitun translatorin avulla englanniksi.

Mutta minulta puuttuivat keskustelukumppanit, joita arvelin löytyvän netistä. Kuten löytyikin. Miehiä ja naisia ja siltä väliltäkin. Minulle ei kelvannut mikä keskustelukumppani tahansa, sillä etsin köyhyyttä.

Itseäni vetää uskomattomalla tavalla aineellinen köyhyys puoleensa. Että kuinka ihmisellä, jolla on kaikki, ei kuitenkaan ole kuin tyhjyys. Ja kuinka ihmisellä, jolla ei ole kuin nälkä, on kuitenkin kaikki.

Tässä etsinnässä pitkin nettimaailmaa törmäsin kaupunkiin nimeltä Angeles City Filippiineillä. Helsingin kokoinen ehkä eikä mikään rantakaupunki. Se sopi kuvioihin siksikin koska olimme päiviksen kanssa päättäneet ajan kanssa tutustua muihinkin Aasian maihin Thaimaan lisäksi.

Kun pyysin netissä hankkeelle suomalaisapua, tuli lunta tai mitä lieneekään tupaan parista kädestä, kun en suostunut etukäteen avaamaan kaikille mitä apua etsin.

Lisämausteena ryhmästä tuli kysymys, että mitä sinä siellä teet, sillä se on juoppojen, hullujen, pettäjien, varkaiden ja huorien helvetin esikartano, jonne kukaan täysipäinen ei mene kuin ihmisen alapään vuoksi. Hyvää puolijulkista suomalaismainosta siis maalle, joka on ystävällyyttä täynnä.

Samasta ryhmästä tuli vielä lisämausteena, että täällä ollaan parin kaverin kanssa keskusteltu ja sinut tiedetään. Tarkoitusperäsi ovat niin oudot, että kukaan ei sinua auta. Et ole tervetullut koko maahan ja pysy vaan Pattayalla. Ajattelin, että ehkäpä juuri tällaisella pienen miehen ja pienen mielen valtavalla uholla on osa suomalaista aikoinaan lähtenyt tekemään Suur-Suomea.

Minuun tämä maanmiesteni ystävällisyys vaikutti toisin kuin kertojat ajattelivat. Koska lisäksi olen sen verran outo kristitty, josta varsinkin vapaitten suuntien muutamat hurskaat veljet ovat sitä mieltä, että ikuinen tuli ja hammasten kiristys on jatkoni maalliselle vaellukselle, niin jo nimensäkin puolesta Angelesista minua ei pitänyt pois enää mikään. Täällähän sitä on hyvä valmistautua tulevaan.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Liekki lämmittää

päivis: Viides päivä koti-Suomessa on meneillään. Yksi päivittäisistä operaatioista on Merikonttikodin lämmitys. Pelkästään puita polttamalla en ole selvinnyt lämmityksestä. On tarvittu myös ilmalämpöpumpun apua.

Sää on ollut enimmäkseen nippa nappa pakkasella. Olen ladannut takkaan puita kaksi kertaa päivässä. Eilen aloitin työt, joten vain aamupäivällä oli aika touhuta tulen kanssa.

Parina ensimmäisenä päivänä takka savutti välillä aivan kauheasti. Yritin etsiä selitystä piipusta, joka on suhteellisen pitkään ollut kylmillään. Sitten keksin sytyttää puut yläosasta ja niinpä savuaminen loppui.

Savun vaikutus ei jäänyt pelkästään neljän seinän sisälle. Vein keskiviikkona tietokoneeni korjattavaksi ja siinä hetken aikaa asiaa selviteltyämme huoltofirman mies kysyi, haistanko minä palaneen hajua.

Yritin haistella, kunnes tajusin, että minähän se haisen. Tunnustin syyllisyyteni.

Taisimme molemmat vähän nolostua ja puhe siirtyi nopeasti lihapiirakan hajuun, joka leijuu ilmassa läheisen HK:n tuotantolaitoksen ympäristössä. Siitäkin huolimatta, ettei siellä edes valmisteta kyseisiä eineksiä.

Tuo hajujuttu oli viikolla puheena Yle Helsingin aamulähetyksessäkin. Siinä puhuttiin, miten ihmiset esimerkiksi kassajonossa saattavat haistaa jonkun hometalossa asuvan.

Mutta se kuulemma onkin väärä arvio. Joillakin vuosikymmenillä kun käytettiin rakentamisessa puuta, joka erehdyttävästi haiseen homeelle. 

Haiskaa siis huoletta kuka millekin. Ei se aina ole sitä miltä vaikuttaa.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Filippiinit, osa 3

jormas: Pariin ensimmäiseen osaan olin kirjoittanut otsikoksi ja vähän muuallekin Philippiinit. Väärinkirjoitus oli pieni piruilu kaltaisilleni pikkusieluille, joita löytyy aina. Tällä kertaa alkuvauhtia ei tullut siitä voinko kirjoittaa euroista tai pesoista, kun maksan Filippiineillä.

Tätä pitää ottaa hieman takaisin, sillä aivan yksityisviestinä tuli kesken kirjoituksen korjauspyyntö. Sen verran Facejoukkoa tunnen, että jos kielen korjaaja olisi laittanut kommenttinsa muiden joukkoon, olisi tullut joku kuutio lunta tai jotain muuta hänenkin tupaansa. Yksityisviestillä selviää ilman muiden mielipiteitä, joita hän ei ehkä kaipaakaan. Oma mielipiteeni kyllä tulee pyytämättä yksityisestikin. Jos pyytäjä olisi, arvatenkin tarkkasilmäisenä blogin avattuaan katsonut otsikon uudelleen, olisi hän nähnyt, että siellähän se aivan oikein suomen kielellä kirjoitettu. Kuten myös nyt suomenkielinen yhteen kirjoitettuna ja suomen kieli eri sanoina. Ja pienellä alkukirjaimella.

Suunnilleen sata kommenttia aihe taisi kerätä, joskin aiheet olivat laidasta laitaan. Paitsi blogin sisällöstä.
Angelesissa pääsin viimein koemaistamaan kolmipyörän, jotka ovat täkäläinen vaihtoehto Thaimaan lava- sekä mopotakselle ja tuktukille. Todella mielenkiintoinen ja asfaltinläheinen vaihtoehto ehdottomasti minun makuuni. Ja vielä kohtuuhintainenkin. Sillä on paikallinen nimikin, joka ei ole vielä hanskassa. Tricykle tai sinne päin.

Majapaikan kahdeksi yöksi olin valinnut todella kohtuuhintaisen hotelli Fensonista, jota käsittääkseni ylläpitää kaksi tai kolme englantilaista, hyvinkin ystävällistä miestä. Valinta osoittautui oikein mukavaksi, kun sopeutuu yön äänin. Lasten ja aikuisten.

Kun jäin kolmipyörästä pois ja maksoin kyydin, oli kadun toisella puolella ehkä suomalaisittain sanottuna autotallibaari. Sen oli kansoittanut kymmenkunta oluen ja muidenkin janojuomien siemailjaa, joita ei iltatuimaan ikä painanut. Vaikka sitä oli joka sällillä ympäri maailmaa muillekin jaettavaksi. Australialaisia ja englantilaisia useita.

Vähän ja aika paljonkin samanlaista väkeä istuu hotelli Fentonin allasbaarissa aamusta iltaan. Kummassakin kuppilassa olen kuin kala vedessä osin varmasti siksi, että jokunen moukku on itsekin tullut aikoinaan kaadettua kurkkuun. Eikä suinkaan elämän lisävaikeuksia kerätäkseni, vaikka niitä tapa on aika läjän taipaleelle tuonut.

Näissä kansainvälisissä joukoissa ei onnettomalla kielitaidollani ole juuri merkitystä. Vaan joukko on kuin konsanaan venäläiset Thaimaassa. Mitä pontevammin heille sanoo, ettei ymmärrä venäjää, sitä vilkkaammin he kielellään asiaansa selittävät. He eivät ymmärrä minua ja minä en ymmärrä heitä. Nauran innolla ja sopivalla volyymilla polpotukselle silloin, kun hekin nauravat.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Ihmiskokeita

päivis: Joka kerta kun tulen Thaimaasta Suomeen, olen eräänlaisessa ihmiskoetilanteessa, jossa voin tarkkailla itseäni suhteessa valoon, lämpöön, liikenteeseen ja vaikka hintoihin. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä ensimmäinen huomioni oli, että aika hyvin saatan sopeutua ainakin kotimaan kylmyyteen ja pimeään.

Viime talvena ajattelin vielä, että vasta jossain vuosien päässä saattaa olla se aika, kun tarvitsee ostaa uusia talvikamppeita. Silloinhan näköpiirissä oli, että jonnekin vanhuuden raihnauteen asti lennän syksyisin Thaimaahan ja palaan vasta kevätkeleillä. Enpä noita ajatellessani osannut vielä ottaa huomioon, että hurahdan ajamaan taksia. Vain ja ainoastaan se on syy, miksi palasin tiistaina kotimaahan.

Toistaiseksi ikävintä Suomen alkutalvessa on myöhäinen auringon nousu ja aikainen lasku. Kun Thaimaassa olen tottunut heräämään yhtä aikaa auringon nousun kanssa, nyt tuota ajankohtaa pitää malttaa odottaa parikin tuntia heräämisen jälkeen. Ja kun iltapäivä on parhaimmillaan, aurinko katoaa horisonttiin.

En osaa sanoa, mistä syystä herään nytkin kuuden aikaan. Thaimaassa kello on silloin jo yksitoista. Jos uskoo siihen, mitä aikaeron selättämisestä sanotaan, parissa kolmessa päivässä en vielä ole voinut päästä kotimaan aikarytmiin.

Toistaiseksi kotimaassa ei ole vielä ollut niin kylmä, että olisin kärsinyt siitä. Kuumassa ja kylmässä olosta selviää, kun pukeutuu oikealla tavalla. On kai selvää, että mieluiten olisin kuitenkin lämpimässä kuin kotimaassa, jossa todelliset pakkaspäivät ovat vasta edessä.

Kun Thaimaassa välillä oikein hikoiluttaa, toivoo, että jostain tulisi vilvoittava tuuli. Sitähän ei kodin ulkopuolella ole tarjolla juuri muualla kuin jossain kauppaliikkeen ilmastointilaitteiden viilentämässä sisätilassa. Joskus naapurin 7-Elevenissäkin on niin kylmä, että melkein tekisi mieli kääntyä ovelta takaisin.

Suomessa saunaa kaipaa enemmän kuin Thaimaassa. Tosin sielläkin käymme usein saunomassa. Saunareissulla viivähtää aikaa usein tuntikausia. Olisin tänään voinut lämmittää saunan kotona, mutta kun ennen töiden aloittamista minulla oli vielä yksi vapaapäivä, päätin käydä saunomassa ja viipyilemässä kylpylän altaissa Vantaan Flamingo Spassa.

Jonkinmoisena ihmiskokeen päätelmänä voisi sanoa, että loppujen lopuksi ihminen sopeutuu melko helposti vaihtuviin olosuhteisiin. Sopeutumisessa kyse on oikeastaan vain oikeasta asenteesta.

torstai 22. marraskuuta 2018

Filippiinit, osa 2

jormas: Taksi siis nylki minut. Ei se tosin ollut kuin jokunen kymppi, mutta oli kuitenkin. Tietysti voi sanoa, että pakko ja pakko, mutta jos en kohtuullisessa ajassa olisi löytänyt kaipaamaani linja-auto asemaa, olisi pitänyt etsiä yökortteeri Manilasta, joka helposti olisi maksanut kyydin verran.

Löytämäni busstatioin oli kokemus sekin vailla vertaa. Ensin joku kulman takaa saattoi minut katoksen alle ja penkille sanoen, että venttaa tuossa reipas tunti, niin lähtee Angeles Cityyn linjuri. Jotenkin aikani istuttua päätin mennä kyselemään menemisiä busseista, joissa oli jo matkustajia sisällä.

Yhdessä sanoivat, että tämä on väärä asema, ei täältä lähde busseja lainkaan Angelesiin. Toisessa sanoivat, että of course, mutta sinulla on vaihto siellä ja siellä. En luovuttanut, vaan jatkoin vielä kolmanteen. Jossa sanoivat heti, että come in, we start just now to Angeles City. Joten eikun sisään vaan.

Bussissa sattui heti pikkuinen alakuloa kehittävä episodi, sillä montaa tyhjää paikka ei enää ollut. Joten kysyin mukavan tuntuiselta miekkoselta, että onkohan tämä vapaa paikka. Johon hän, että ei. Ajattelin siis, että joltakin pysäkiltä tulee siihen joku hänen kaverinsa. Vaan eipä näyttänyt tulevan, joten joka kilometri sappeni kiehui kuumemmin ja kuumemmin. Tapailin mielessäni sanoja, joilla voisin kuitata epäystävällisyyden ja nöyryytyksen.

Ja Luoja kuuli huutoni, sillä yhdeltä pysäkiltä nousi bussiin taatusti seudun lihavin tai ainakin lähes ja tälläsi kankkunsa valtaisan ruhonsa tyhjälle paikalle kysymättä mitään. Siinä he sitten istuivat kumpikin tuppisuina kolmen tunnin matkan ja sieluni täyttyi aidosta vahingonilosta.

Kun viimein jäimme päätepysäkillä kaikki pois, en voinut olla sanomatta, että sorry, kun en ymmärtänyt, sillä olit näköjään varannut paikan miesystävällesi. Päälle tarjosin kättä, johon hän myös hymysuin tarttui.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Univelka

päivis: Eilinen päivä meni totaalisesti matkailun merkeissä. Kun Suomen aikaan puoliltaöin läksin Bangkokin lentokenttähotellista, melkolailla tasan vuorokauden päästä olin kotona Tuusulassa.

Jos pitkät lennot tuntuvatkin aina pitkiltä,  tällä kertaa olin kyllä totaalisen uuvuksissa. Ehkä istuttavia tuntejakin oli vähän enemmän kuin Finnairilla lennettäessä.
Tulin Norwegianilla Oslon kautta ja Oslon kentällä lentoa Helsinkiin piti vielä odottaa yli viisi tuntia. Tulipahan tuo puurakentamisestaan kuulu kenttä tutuksi.

Pitkä lento ei olisi niin ongelmallinen, jos osaisi nukkua. Vaan kun en yleensä osaa. Elokuvia katselemalla aika kuluisi nopeammin, mutta Norwegianin viihdetarjonta ei todellakaan ole parhaasta päästä.

Niin väsynyt Oslon ja Helsingin välillä jo olin, että poikkeuksellisesti nukuin melkein koko puolitoistatuntisen lennon ajan.

Kun jäin taksista pois postilaatikollamme, huomasinkin olevani niin piristynyt pienistä tirsoista, että yöunille ei ollut mitään kiirettä.

Univelka on kummallinen asia. Sehän pitäisi maksaa pois nukkumalla, mutta kun näin ei käy. Millä se kuitataan, kun seuraavana yönä ei nukuta? Tosin uskoin aiemmin, että nukkumattomuutta ei voi kuitata millään tavalla pois.

Ja tänään aamulla heräsin jo kuudelta. Kävin ylikierroksilla, kun mietin, mitä kaikkea pitää ja haluan tehdä. Ei puhettakaan velan maksusta nukkumalla.


Oli vielä hämärää, kun kävin katsomassa, mitä Jokilammen uimalaiturille kuuluu. Ainakin toistaiseksi laituri oli kunnossa, vaikka lampi oli jo saanut ohuen jääpeitteen.

Kaupoillakin piti käydä, Merikonttikodin takkaa lämmitettävä, tietokone oli vietävä korjattavaksi, puhelimen liittymä päivitettävä ja juomavettäkin oli vain ripaus jäljellä lentokentän Alepasta ostetun pullon pohjalla.

Onnekseni sää on kirkas. Enpä taitaisi kiitellä itseäni kotiinpaluusta, jos vettä tulisi taivaan täydeltä. Marraskuussa sekään ei olisi mikään maailman ihme.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Filippiinit

jormas: Tänä aamuna oli varhainen herätys Bangkokin kupeesta lentokenttähotellista. Jonne ei normi tavalla edes kentältä päästy, sillä talon auto oli losahtanut. Toki hotelli taksin maksoi, sillä kyydit kentälle eestaas kuuluivat huoneen hintaan.

Joka tapauksessa Päivis lähti Suomeen ja minä Filippiineillä. Vain kaksi paikkaa olin etukäteen päättänyt. Lennän Manilaan ja sieltä menen, jos suinkin pääsen jollakin kansan versiolla Angeles Cityyn. Kone oli Thai Airlinesin, palvelu huippuluokkaa ja ruoka hyvää.

Mutta yksinkertaisuudet lopuivat, kun pääsin Manilan kentälle. Löysin sieltä henkilökohtaisen securitaswomanin, jolta kysyin loistavalla kielitaidollani, että kun pitäisi päästä Angelisiin, että jeesaatko vähän? Johon hän, että istu tohon, niin hän sanoo milloin tulee Terminal threen bussi.

Sitä sitten osin yhdessäkin odotettiin lähes tunnin verran. Odotellessani söin hänen sämpylästäänkin puolet. Bussi terminaaliin oli kyllä vertaansa vailla oleva kokemus. Ihmisiä sekä laukkuja aivan täynnä ja kuljettajakin loikki niiden yli päästäkseen ulkona käyntien jälkeen ratin taakse. Jonka istuimen oli sillä aikaa aina joku matkustaja valloittanut.

Kaikki meni kuitenkin oivalla tavalla mainittuun terminaaliin saakka. Kunnes huomasin, että joopa, tämähän on lentoterminaali. Olisi pitänyt käyttää tiedusteluissa securitaswomanilta laajempaa sanavarastoa olemattoman älyn lisäksi, jotta olisin päässyt bussiterminaaliin tai asemalle. No, sinnekin pääsin joskin lentokenttätaksi nylki minulta jonkin niipun ylimääräisiä pesoja. Mutta tästä kaikesta lisää seuraavassa blogissa.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Taas kotoa kotia kohti

päivis: On joka kerta yhtä tuskaa, kun kotimatka Thaimaassa lähestyy. Oli sitten paluun syy ja ajankohta mikä tahansa. Minulla kotimatka on edessä huomenna, mutta Bangkokiin läksimme jo tänään, koska meidän molempien lennot lähtevät jo aamulla. On mukavampi lähteä kentälle lentokenttähotellista edes jollakin tavalla hyvin nukutun yön jälkeen.

Olemme tottuneet kulkemaan Suvarnabhumin ja Jomtienin välin lentokenttäbussilla. Sen yksi ihmeistä on matkan laskeva hinta. Kun se vielä joitakin vuosia sitten taisi maksaa 135 bahtia, nyt matkasta on maksettava enää vain 120 bahtia. Hintaero ei tietysti ole merkittävä, sillä tuo 120 bahtiakin on nykykurssilla vain vähän yli kolme euroa. Matkaa sentään on lähes 150 kilometriä.

Menimme Seven Seasin portin vieressä päivystävällä taksilla, yhdellä niistä, Jomtienin bussiasemalle. Tuosta parin kolmen kilometrin matkasta piti maksaa 200 bahtia. Täällä kai taksipalveluja voi tarjota kuka vain ja melkein minkälaisella kalustolla tahansa. Varasimme aamulla kyydin taksikopilta ja kun ilmestyimme paikalle kassseinemme, viereisen talon parkkipaikalta kurvasi viereemme ihan tavallinen henkilöauto, jonka kyydissä pääsimme kohteeseemme.

Lentokenttäbussi jättää matkustajat pääsisäänkäynnille, josta menimme kakkoskerrokseen odottamaan kuljetusta hotellillemme. Olemme oppineet tunnistamaan, mistä palvelun löytää: jostain nelos- ja vitossisäänkäynnin kohdalla on melkoinen hässäkkä. Sieltä pitää kysyä joltain virkailijan näköiseltä, mistä kohtaa kuljetus omalle hotellille järjestyy. Homma pelaa, vaikka tänään meillä kuljetus ei sujunut niin kuin olisi pitänyt.

Kun kävin toisen kerran ihmettelemässä, missä kyytimme mahtaa viipyä, ottivat uudelleen yhteyden hotelliin, josta kerrottiin, että kuljetuksen kanssa on ongelmia. Voimme ottaa kentältä taksin ja kyydin maksaa hotelli. Selvä.
Kuljetukset letokenttähotelleille hoituvat yleensä nopeasti. Tällä kertaa
odotus kesti pitkänlaisesti. Tulipahan samalla seurattua ihmisvilinää.
Menimme kerrosta alemmas ja valitsimme taksinvarausjonon, josta löytyy kuski, joka kuljettaa lyhyen matkan päähän siirtyviä matkustajia. Käteeni työnnettiin vielä englanninkieliset tiedot kuskista ihan kuvan kanssa. En kyllä olisi kuvan miestä tunnistanut keikkojaan odottavien kuskien joukosta. Työvuoronsa hän näytti aloittaneen aamulla seitsemän jälkeen.

Matkalla mietin, että minkälainen show mahtaa olla edessä, kun kuski odottaa meiltä rahaa ja hotelli kenties nostaa kädet pystyyn, kun alamme kysellä matkan maksajaa. Vaan kaikki sujui kuin Strömsössä,

Hotellivirkailija tuli ovelta vastaan parin setelin kanssa ja me saimme painua sisälle kirjautumaan. Enää piti vain katsoa lentokentälle lähtevien kuljetusten aikataulusta, moneltako olisi syytä lähteä huomisaamuna. Valitsimme lähtöajankohdaksi 5.20. Tiedossa on siis joka tapauksessa aikainen herätys.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Kukapa katin häntää nostaa, jos ei katti itse?

jormas: Joskus on mukavan itsekästä tallentaa blogiin jotain elämästä eikä ajatella kuin puolison lisäksi itseään. 

Kokemuksesta tiedän, jos Luoja päiviä suo ja nyt tallennetut kuvat pomppaavat esiin viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, tulee mukava tai haikea fiilis. Joka riippuu siitäkin, kuinka itsemme lisäksi kohtalo meitä nakkelee.


Lähes joka-aamuisen kävelylenkin jälkeen pulahdamme takana näkyvät Thaikotimme terdeltä omaan altaaseen uimaan.


Tänä aamuna jalkamme kuljettivat meitä jonkun sadan metrin päässä olevaan mereen. Hiekkarantaa on kilometrikaupalla, josta luulisi jokaisen löytävän itselle mukavan viihtymisen viitekehykset.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Joulu

päivis: Tänään tuli taas joulu mieleen. Kuuntelin netistä Jouluradiota. Luulen, että kun olen Suomessa ja työvuorossa, valitsen taksissa Jouluradion. Laitan pienemmälle, kun tulee asiakkaita, ja suljen koko toosan, jos matkustajaa eivät joululaulut kiinnosta. Niinkin voi käydä.

Tuleva joulu on ensimmäinen jouluni yksin. Minä olen Suomessa ja Jorma Thaimaassa. Olen aina viettänyt joulua kulloisenkin perheeni kanssa. Perheet ovat olleet erilaisia: lapsuuden perheet erilaisissa kokoonpanoissa ja aikuisena taas jouluun on kuulunut milloin minkäkinlainen perhe- ja sukuyhteisö.

Jouluun valmistaudutaan täälläkin. Central
Festivalin joulukuusi oli vielä hieman
keskeneräinen pari päivää sitten.
En ole huolissani yksinolosta. Luulen tai paremminkin tiedän, että vietän jouluntienoon taksin ratin takana. Viikon päästä ehkä tiedän jo tarkemmin, tarkoittaako joulu töissä kaikkia kolmea joulun pyhäpäivää, mutta näin saattaa olla. Ja kun työvuorojen välissä on vähän vapaata, se menee nukkuen ja varmasti vähän jotain jouluruokaa syöden.

Olen yrittänyt hahmottaa Facebookin vegaaniryhmien jutuista, mitä joulun perinteisiä laatikkoruokia löytyy eineksinä. Jotain saatan tietysti tehdä itsekin. Tänään taas netistä löytyi yksi mielenkiintoinen vegaaninen porkkanalaatikkoresepti. Mutta jos laiskuus iskee, tiedän nyt, että Kymppi-nimisiä laatikkoruokia saa myös maidottomina ja kananmunattomina.

Oma joulun odotukseni saattaa työvuorojen lisäksi painottua enemmänkin ruoanlaiton kanssa puuhailuun. Minulla on selvästi paineita päästä kokkailemaan jotain, josta en vielä tiedä tarkemmin. Jouluruokien aika ehkä on kuitenkin vasta lähempänä joulua.

Monenlaista kokeiltavaa on täällä Thaimaassa ollessa tallentunut puhelimeni muistiin, joten valinnanvaraa löytyy. Tärkein kriteeri vegaanisuuden lisäksi on, että valmistettavan ruoan pitää olla suhteellisen yksinkertaista eikä siinä saa olla hirveän pitkää maustelistaa.

Inhottaa, kun kotiin hankkii erilaisia mausteita, joita sitten ei tule kuitenkaan käytettyä kuin kerran tai kaksi. Johtuu tietysti siitä, että en ole oikeasti mitenkään innokas ruoanlaittaja. Taidan enemmänkin saada kulinaristisia nautintoja pelkästään reseptien tutkimisesta. Siinä on tietysti se hyvä puoli, että reseptit eivät lihota.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Ketä kiinnostaa, kysyy päiviksen eilisen blogin tapaan myös jormas

jormas: Päivis kirjoitti eilen julkisuuden henkilöistä, joista ehkä vähän minäkin. Ja lisäksi itseäni kiinnostavista uutisista. Jotka nekään eivät ole kuten ennen.

Jari Sillanpäällä on täällä Pattayan kupeessa asunto. Suomalaisen rakentajan tekemässä kerrostalossa. Ylimmässä kerroksessa, isolla parvekkeella, joka on Bangkokin eli pohjoisen suuntaan. Mutta varsinainen uutinen on se, että ei ole Jaria näkynyt ja verhot repsottaa.

Toinen uutinen on vesiskootterikilpa-ajaja Pancho Marjakista. Joka on suomalainen ja joka voitti viime vuonna luokkansa. Iso uutinen on, että hän ei pidä siitä, kun hengailen kadulla asuvien koirien kanssa. Ja vielä vähemmän siitä, että ruokin niitä. Sanoo sen olevan näpertelyä ja turhaakin turhempaa touhua. Tai jotain sinne päin. Siihen mies ei vastannut kuinka turhana pitää omaa ammattiaan.

Se ei silti estänyt minua olemasta katsomossa kannustamassa häntä voittoon, sillä katsomossa oli myös Pekka Salmela, jolla oli 8 metrin tangossa Suomen lippu. Iso uutinen siis. 

Mutta varsinainen jymyuutinen tulee lahden toiselta puolen, jossa suomalaisen julkaisun päätoimittaja on markkinoimassa tuotteitaan. Oli rypenyt kadulla sateessa jossain mutakossa ja telonut itsensä. Ei liene pahemmin käynyt, sillä hän oli uutisen mukaan päässyt vahinkopaikalta pois mopotaksilla. Sitäkään hänen itsensä tekemä uutinen ei kertonut oliko alkoholilla osuutta asiaan. 

Entäpä sitten muuta haaviin tarttunutta tärkeää? Paikallinen, suomalainen petankkiporukka ei hyväksynyt kerran joukkoonsa ruotsalaista pelimiestä, vaikka suosittelijana oli suomalainen. Lieneekö todellinen syy ollut, ettei jonkun repaleinen itsetunto olisi kestänyt tappiota länsinaapurille? (Sivujen ylläpitäjän oma epäilys).

Saman harrastuksen ja porukan parista kuuluu toinenkin uutinen. Yksi (tai toinenkin) pelimies veti viime vuonna herneen tai useammankin klyyvariinsa, joten tälläkään kaudella eivät entiset pelikaverit mahdu samalle kentälle. Eivät ainakaan yhtä aikaa.

Buddhavuoren toiseltakin puolelta kuuluu kummia. Olivat paikalliset poliisit pysäyttäneet eilen Jomtien Pattaya Beach Facesivujen toisen ylläpitäjän, päiviksen. Ja kysyneet mistä hän on kotoisin. Hän oli olettanut, että kun näyttää Thaiajokortin, niin asia on selvä. Ja näin olikin.

Ehkä samassa paikassa katsoin kerran, kun virkavalta pysäytti niin ikään kaksipyöräisellä liikkuneen venäläispariskunnan, koska rouvalla ei ollut kypärää. Sen esti kohtalaisen kokoisen tukkalaitteen runsas tupeeraus ja hiuslakka. Mutta poliisi ei antanut pyörän avaimia ennen kuin misu oli sullonut kypärän päähänsä. Tunsin aitoa vahingoniloa ilman syyllisyyden ripettäkään.

Olipas mukavaa uutisoida itselle tärkeistä asioista. Taidan näin tehdä toistekin. 

torstai 15. marraskuuta 2018

Ketä kiinnostaa?

päivis: Aamuisin tulee usein ajateltua kaikenlaista. Tänä aamuna mieleen tuli, että aika vähissä ovat viime aikoina olleet ne ns. suomalaiset julkisuuden henkilöt, joiden nimi nähtynä tai kuultuna on jotenkin onnistunut pysäyttämään. Tai että olisi edes jäänyt mieleen, miksi kyseiset julkimot juuri nyt ovat olleet joidenkin uutislaitteiden mielenkiinnon kohteena.

Vähän tuli kuitenkin puun takaa tämä aihe eli en ole nimiä ja ihmisiä joutanut miettimään ja listaamaan. Katsotaan kuitenkin, mitä muistista mahdollisesti nousee esiin.

Ihan ensimmäisenä muistan lukeneeni Facebook-kaverini sivulta jostain naisyrittäjien lounaasta tai vastaavasta, jossa paikalla oli myös Aira Samulin. Aira se vaan jaksaa, vaikka sairautta ja murhetta hänellä on viime aikoina ollut enemmänkin. Kerran olen hänet nähnyt livenä. Tuli samaan ratikkaan keskustassa. Sen ihmeempää tartuntapintaa ei siis tähän kestosuosikkiin ole.

Lehtiä lukemalla tai netissä julkaistavia muita uutisia selaamalla ei millään voi olla törmäämättä Juha Sipilän naamaan. Edelleen sitä näyttää koristavan parta, ellei kuva sitten ole vanha. Sipilän aivoitukset eivät tällä hetkellä kiinnosta pätkääkään. Voi olla, että Suomeen mentyäni asia on toisin. Mutta nyt: EVVK.

Hyvänen aika. Näinkö vähiin nämä tunnetut ihmiset jäävät? Ei nyt sentään. Jari Sarasvuosta oli joku maininta jossain, mutta en kyllä yhtään muista mikä oli asia. Ei jatkoon sanottaisiin jossain. Samuli Edelmannin naaman näin myös tänään Facebook-sivuilla. Näyttää juhlivan työn merkeissä viisikymppisiään. Tänään taisi olla juhlakonsertti Järvenpää-talolla. Samuli Edelmann on jonkinmoinen suosikkini, vaikka en sen suurempi fani olekaan.

Heidi Hautalakin vilahti jossain Thaimaahan liittyvässä asiassa. Luulin ensin, että hän on täällä, mutta taisikin olla paikalla vain jonkin etäyhteyden välityksellä. Voi tosin olla, että se oli mielikuvitukseni tuotetta.

Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas ovat tietysti kaksi ykköstä, joiden nimiin ja välillä kasvoihinkin törmää nettiä selaillessa. Suomalaiset Formula-fanittajat jaksavat täällä kokoontua yöaikaankin paikallisiin baareihin, voidakseen nähdä suomalaisten pärjäävän milloin missäkin päin maailmaa. En tiedä, onko täkäläinen aikaero hankalampi kuin Suomessa. Tosin onhan noita Formula-ratoja Aasiassakin.

Muista urheilijoista (en tosin pidä autourheilua urheiluna) en ole kuullut tai lukenut kai mitään. Hämärästi muistan, että jossain olisi jo hiihtokilpailukausi alkanut.

Vaan hetkinen. Luinhan minä lehden. Olemme kääntäneet tilaamamme Suomen Kuvalehden Thaimaan-kotimme osoitteeseen, jonne lehti tulee milloin sattuu. Kerran kävimme jo kyselemässä puuttuvia lehtiämme paikallisesta postitoimistosta. Pääsimme jopa käymään lajittelusaliin, jossa kohteliaasti vaihdoimme puhelinnumeroita. Minulla on postimiehen puhelinnumero ja hänellä minun, ei ole kuitenkaan soiteltu.

Postissa jonotimme vuoroamme päästäksemme kyselemään
Suomen Kuvalehtiemme perään. Ei löytynyt lehtiä, vaikka kohteliaita olivatkin.
Siinä kyseisessä lehdessä, joka oli tullut joko kesän aikana tai nyt yhden kerran, oli kansikuvassa Tiina Jylhä. Jos minun mielipidettäni kysytään, niin sanoisin, ettei kuva ollut erityisen imarteleva. Mutta silti kanteen oli laitettu Jylhän sitaattina toteamus, että "olen kaunis" tai jotain muuta yhtä epäuskottavaa. Luin kyseisen ylipitkän haastattelun ja niin kuin otsikossakin kirjoitan, jälkimauksi jäi ajatus, että ketä kiinnostaa.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Köyhäkö mä oon.....?

jormas: Päivis kirjoitti taas eilen niin mielenkiintoisesta aiheesta, jota jäin pohtimaan ja johon hirttäydyin. Ja josta en pääse irti kuin kirjoittamalla.

Jokainen kolikko hautajaiskulujen jälkeen, kun on jäänyt tililleni, on laskuvirhe minulta. Sillä voiko enää näköalattomampaa elämän visiota ja tavoitetta olla kuin kuolla rikkaana taskut sekä pankkitili pullollaan rahaa.

Juuri tätä kohtaa kirjoittaessani, chattailen samalla yhdessä aasialaista eloa ja oloa käsittelevässä ryhmässä. Jossa eräs ihmetteli, kun pitää Thaimaassakin köyhällä olla kännykkä ja mopo ynnä muuta ennen ihmettelijän mielestä tärkeämpiä asioita.

Ei auttanut kertominen, että kännyllä yökalastaja myy saaliinsa ravintolalle jo mereltä käsin ja kuljettaa mopollaan perille. Eikä, että kännykällä palveluitaan myyvät miehet sekä naiset ja joskus siltä väliltäkin kulkevat mopoillaan asiakkaidensa luokse. Pitäisi ilmeisesti rahattomana odottaa ikkunattoman peltikodin ovettomassa oviaukossa rahaa tai riisiä taivaalta.

Maailma on suurenmoinen tai kaikkea muuta eikä se tekemisieni tai tekemättä jättämisieni ansiosta muuksi muutu. Mutta minä voin muuttaa asenteitani ja vaihtaa ikkunaa mistä menoa katselen. Ja sitä teen. Omaksi iloksi ja joidenkin riesaksi.

Suomalaiset ovat koko kansakin taloudellisesti ajatellen rikkaampia kuin koskaan ja jonkun selvityksen mukaan myös sangen onnellisia. Mutta kitinää riittää, sillä elämme myös pahoinvoinnista. Omasta ja muiden.

Suomessa jokainen ihminen, joka haluaa elää yhdessä tehdyillä pelisäännöillä, saa meidän kaikkien yhteisestä rahaläjästä asunnon, lämmön, sähköt sekä ruuan ja vaatteet päälle, vaikka ei laittaisi tikkua ristiin. Mutta silti kaikki on jostain niin syvältä, jonne en ilman pakkoa edes kurkista.

Oman elämäni kokonaisuuteen on kuulunut iät ja ajat mahdollisuus kurkistaa hyvinkin rikkaiden elämään. Joka on opettanut minulle myös paljon, ja jonka ansiosta en heidän kanssaan hevin elämääni vaihtaisi. Vaikka omat taskuni eivät koskaan ole maallisella mammonalla täyttyneetkään.

Bangkokin kadulla kädetön ja osin jalaton kerjäläinen toivottaa mittatilauspukumiehelle tai ladylle korkokengissä hyvää päivän jatkoa. Vaikka heiltä ei irtoa kerjäläiselle edes myötätuntoa saati kolikkoa kipon pohjalle.

Minut se on laittanut monesti ajattelemaan, että kuka onkaan vähempi- tai parempiosainen. Ajattelen, että maallisessa mammonassa rypevä ja kylpevä ei koskaan kykene saamaan sitä henkistä pääomaa, joka on monella rahattomalla. Ja voi olla, ettei hän sitä milloinkaan tarvitsekaan.

Ellei sitten ole niin, että vaikka pumppu meiltä kaikilta joskus pysähtyy, mukanamme sinne jonnekin lähteekin se henkinen pääoma, jota itse kukin on täällä kerännyt. Tätä tietoa ei etukäteen maallisella valuutalla saa, vaikka maksaisi itsensä kipeäksi.

Mutta jos jossakin, sateenkaaren tuolla puolen, taivaanrannan ylisillä on eloa ja oloa tämän vaelluksen jatkoksi, toivon itselleni paikkaa, jossa ei ole kurssissa kerjäläisten eikä minkään muidenkaan eläväisten ylikävelyt.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Köyhyys, avustaminen ja kateuden puute

päivis: Puhuttiin aamulla köyhyydestä. Lähinnä tämän aasialaisen pallonpuoliskon meille näyttäytyvästä köyhyydestä. Mietimme, että osa näkemästämme ei ole ollenkaan todellista köyhyyttä. Siinä uskossa saatamme (tarkoitan tällä meitä kaikkia, jotka enemmän tai vähemmän touhuamme köyhäinavun parissa) myös avustaa kohteita, joissa avun tarve ei ole läheskään suurin. Jäin miettimään täällä näkemääni ja kokemaani.

Olen oman "avustustyöni" kohdistanut lähinnä koiriin, mutta jonkinlainen käsitys on syntynyt myös ihmisten mahdollisesta avun tarpeesta. Luulen, että sitä löytyisi melkein mistä tahansa, mutta ehkä vaikeinta onkin nähdä, milloin apu menee niin sanotusti oikeaan kohteeseen. Ja siihenkin voi vielä esittää lisäkysymyksen, että miten apumme oikeasti auttaa.

Valtioiden ja järjestöjen jakaman kehitysavun tarkoituksena kun on auttaa ihmisiä niin, että avun ansiosta he pystyisivät auttamaan itse itseään. Äkkinäisiin katastrofeihin avun vieminen on tietysti asia erikseen. Silloin meidän parempiosaisten on syytä olla läsnä tässä ja nyt, että edes jotenkin päästään elämässä eteenpäin.

Olen paljon Jormaa kitsaampi antamaan seteliä sinne tai tänne. Kun sen teen, ajattelen vain, että sillä rahalla kyseinen köyhäksi tai muuten heikompiosaiseksi kokemani ihminen voi vaikka hankkia yhden ruoka-annoksen itselleen. Siihen ei täällä kovin suuria summia edes tarvita, mutta jollekin vaikkapa epätoivoisesti pieniä piparipusseja kauppaavalle apu voi kuitenkin olla tärkeä.

On tietysti myös selvästi avun tarpeessa olevia ihmisiä, usein pahasti vammautuneina syntyneinä, mutta jos he ovat "hyvällä kerjäyspaikalla", en ole ensimmäisenä ajattelemassa, että minun tehtäväni on auttaa. Kerjääjistä osalla on selvästi silmää valita paikkansa, johon asettua. Uskon silti, että heidän elämänsä on kovaa ja jokainen ansaittu seteli menee tarpeeseen. Rikastumaan kerjäämällä tuskin koskaan pääsee.

Thaimaassa suuri osa ihmisistä joutuu tulemaan toimeen äärimmäisen pienillä rahoilla. En tiedä, mikä täällä lasketaan köyhyysrajaksi vai onko sellaista edes määritelty. Usein vertaan omaa rahankäyttöäni tietoon, että tarjoilijalle voidaan maksaa 10 000 bahtia kuussa. Se jäi mieleen yhdestä näkemästäni englanninkielisestä työpaikkailmoituksesta. Tipit tietysti sen päälle, mutta niiden varaan tuskin kukaan voi elämäänsä rakentaa. Tai Thaimaassa ehkä voi helpommin kuin Suomessa, jossa tippien antaminen on suhteellisen harvinaista.

Joskus kun seuraan omia, kuukausittaisia menojani, saatan huokaista, että nyt olen jo kuluttanut sen verran kuin tarjoilija saa kuukausipalkkaa. Tämän hetken valuuttakurssilla laskettuna se on alle 270 euroa. Eikä tarjoilija varmaankaan edes kuulu tämän maan huono-osaisimpiin.

Elämä, jota mekin näemme ympärillämme, on sellaista, joka vaatii rahaa. Kaikkialle nousee toinen toistaan kalliimman näköisiä asuinrakennuksia ja hotelleja, yltäkylläisistä ostoskeskuksista puhumattakaan. Voin vain kuvitella, miltä pienellä palkallaan tai muilla tienesteillä kituuttava thaimaalainen siitä ajattelee. Vai kuvittelenko vain ymmärtäväni?

Hänkään ei taida kantaa huolta huomisesta.
Ehkä on ainakin niin, että meihin suomalaisiin verrattuna thaimaalaiset kantavat huomattavasti vähemmän huolta huomisesta kuin me. Meitähän, ihan järkevästi tosin, kannustetaan hankkimaan pankkitilille puskuria tai pahan päivän varaa. Jo pelkästään elämäntyylimme on sellainen, että yhä useampi haluaa sen tehdä.

Joskus ihmettelen, kun esimerkiksi Jorman Harrikka saa niin avoimia peukutuksia ja ihailua osakseen. Varsinkin niiltä, joilla pelkästään jokapäiväisen ruoan hankkiminen on täyden työn takana.

Epäilen, että köyhyydessäänkään thaimaalaiset eivät osaa olla edes kateellisia. Suomalaisesta se tietysti tuntuu lähes käsittämättömältä. Meillä kun kateus vie kalatkin vedestä, mitä se sitten tarkoittaakaan.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Milloin ihminen on vanha?

jormas: Vaikka tämänkertaisessakaan ei taida olla ainuttakaan uutta ajatusta, jatkan päiviksen eilisen blogin innoittamana samasta aiheesta.

Kun olin kaikkea muuta kuin aikuinen, halusin tulla vanhemmaksi. Halusin täyttää neljä vuotta, kun tiesin, että saan silloin tai vuoden kuluttua ensimmäisen polkupyöräni. Ja kun sain, olin siskolleni katkera, sillä hän sanoi, että istui sen satulassa jo edellisiltana.

Sitten halusin tulla seitsemän vuotiaaksi ja päästä kouluun. Ja neljä vuotta myöhemmin yhteiskouluun. Jonne vanhempani huijasivat minut lupaamalla perä-Hyrylän kioskilta niin monta jäätelötötteröä, kun kerralla pystyn syömään, jos selviän pääsykokeista.

Sitten halusin tulla 15-vuotiaaksi saadakseni mopedin. 18-vuotiaaksi halusin päästäkseni vapaaehtoisena armeijaan. Ja saada ajokortin sekä auton. Piti myös päästä ravintolaan, jonka ansioista menetin ajokortin tai useammakin ja elämä sai muutenkin suunnan, jota oli välillä raskastakin kulkea. Hyvä polku minulle kuitenkin.

Vielä 20-vuotiaanakin minulla oli tavoitteita. Saada amnmattiajokortti ja ajaa rekka-autoa ympäri maailmaa.

Sillä kouluja käymään minusta ei ollut. Tyhmyyttäkö lienee, sillä ajattelin, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää.

Tiedä häntä miten lienee, mutta pärjännyt olen ilman kouluja minäkin. Paitsi elämän koulua, jossa on ollut hyvä oppia pärjäämään. Sitä paremmin mitä paremmin olen tullut juttuun itseni kanssa.

Mutta 20 ikävuoden jälkeen en ole halunnut tulla vanhemmaksi. Olen kuitenkin tullut. Ainakin ruumiiltani. Mutta en mieleltäni. Tänään koen kohteliaisuudeksi, jos joku sanoo, että kasva aikuiseksi tai älä ole lapsellinen. Mutta olen, koska haluan.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Nuoria ja vanhoja vanhuksia

päivis: Kotikunnassani Tuusulassa tuntuu olevan kahdenlaista mielipidettä siitä, minkälaista ikääntyvien ihmisten elämä on - tai kuuluu olla. Toisaalta ikäluokkaa, johon itsekin kuulun, 60+, kutsutaan joukolla virkistäytymään arvatenkin vanhustyön metodein, ja samaan aikaan joku porukka keksi järjestää päälle viisikymppisille diskon, joka kuuluu olleen melkoinen menestys. Ikäihmisten virkistyspäivä on vasta edessä, joten sen vetovoimasta ei vielä tiedä. Mutta epäilen.

Tuo aloitus liittyy pohdintaan siitä, milloin oikein koen olevani vanha. Välillä huomaan olevani vanhin jossain seurassa, mutta se ei vielä tee minusta vanhaa, vanhusta eikä ikäihmistäkään, vaikka 60+ sitä jollain kriteerillä näyttäisi edellyttävän.

Jossain iässä aloin pohtia omaa vanhuuttani, mutta edelleenkään en ole päässyt pitemmälle kuin silloin, kun mietin mielessäni, miltä vanhempana haluaisin näyttää. Nekin ajatukset liittyivät lähinnä hiustyyliini. Harmaa, suora tukka.

Vielä en ole vanha ainakaan omasta mielestäni, sillä huomaan olevani valmis heittäytymään uusiin asioihin, kunhan vain ovat riittävän mielenkiintoisia. Kyse ei ole mistään kynsin hampain nuoruuden ihannoinnissa roikkumisesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että sisimmässään ei koe olevansa se vanha ihminen, joksi joku ulkopuolinen ajattelee voivansa määrittää minut syntymävuoteni perusteella.

Siksi vierastan todella tuota alussa mainitsemaani kutsua osallistua ikäihmisten (60+) virkistyspäivään. Ehkä tuolla tosi alhaisella alaikärajalla on ajateltu tavoitettavan peräkamareista niitä kotiinsa jumittuneita, jotka ensin ovat jo alle viisikymppisinä alkaneet odottaa eläkeikää ja eläkkeelle jäätyään eivät osaakaan enää tehdä mitään.

Mutta onko kuitenkaan oikein niputtaa kuusikymppiset ja esimerkiksi yli 80-vuotiaat, joille virkistystapahtuma varmasti voi istua paremmin? Tai osalle heistä. Meitä kun on niin moneen lähtöön, iästä riippumatta. Mutta toki, hyvä kun järjestetään, ja hyvä kun touhutaan.

Tiedän, että oma ikäihmisyyteni on vielä jossain kaukana tulevaisuudessa. Näin ajattelen esimerkiksi siksi, että uusi tai uudehko harrastukseni taksin ratissa on saanut jotkut kollegat nimittämään minua blondiksi. Näin kuulin. Ei siis taksia ajavaksi mummoksi. Taksi-isäntäni tosin paljasti kerran maininneensa jollekin, että hänellä on uutena kuskina Päivi-rouva. Enkä kyllä olisi pannut pahakseni, vaikka olisi sanonutkin, että blondi.

Ehkä ihan vanhuksen elämältä ei kuulosta tämä seuraavakaan, jonka tässä nyt paljastan. Meillä on Jorman kanssa ollut aukko sivistyksessä, koska kaikkina näinä vuosina emme ole saaneet kertaakaan raahattua itseämme Pattayan syntiseksikin mainitulle Walking Streetille. Päiväsaikaan olemme sitä pitkin ajelleet moottoripyörällä eräätkin kerrat, mutta sehän on ihan eri juttu kuin käppäillä siellä iltamyöhäisellä. Eilen paikkasimme tuon aukon.


Mitä tekemistä tällä nyt on minun vanhuuskokemuksieni kanssa? No, kaikki voivat arvata, että kyseisen kadun baareissa on jos jonkinlaisia pimuja tanssahtelemassa ja houkuttelemassa väkeä peremmälle. Ja ehkä jopa viihtymään. Mutta voi pyhä sylvi. Melkein yhdestä suusta totesimme Jorman kanssa, että satavarmasti osaisin tuon homman hoitaa monin kerroin paremmin.

Ulkonäköni puolesta en kyllä pärjäisi nuorille typyköille, mutta rytmitajua ainakin löytyisi. Kai minä siitä tangosta kiinni pitämällä saisin aikaan vaikka minkälaisia taivutuksia. Taustalla pauhaavan musiikin tahdissa pysymisestä puhumattakaan. Minkä kerran on Palokan Rientolan lavalla oppinut tanssimisesta, niin niillä pohjilla kyllä pärjää elämänsä loppuun asti.

Mutta ei tämä mikään myötähäpeän paikka ole. Taksihomma riittää minulle toistaiseksi. Nytkytelköön ne nuoremmat siellä polviaan epätahtisesti ja luonnottomasti. Näyttäköön ihan rauhassa kaikkea muuta kuin viehkoilta. Vähän koomisilta sanoisin.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?

jormas: Myös entsessä elämässä tuli pohdittua ikuisuuksia syleileviä asioita. Että jos voisin ja lähtisin tästä suoraan ylöspäin, niin tulisiko joskus loppu tai seinä vastaan. Ja jos tulisi, niin mitä olisi sen takana.

Samaan nippuun olen laittanut he tai ne, jotka sanovat tietävänsä, että Jumala tai jotain ihmistä suurempaa on. Tai sitten sanovat yhtä totena, että ei ole.

Entä voiko tyhjyydessä olla sattuma ja jos on, niin lakkaako se silloin olemasta tyhjyyttä? Tiedä en tätäkään eikä sillä liene väliäkään. Sillä jos olisi, kai sen tietäisimme. Viimeistään silloin, kun sillä on väliä. Ehkä siis ei koskaan.

Koko ikäni olen tavalla tai toisella pohtinut hyödyttömiä ja tehnyt yhtä lailla hyödyttömiä. Itsekkyyttäni tai omaksi iloksi, harvoin muiden. Mutta joskus muiden murheeksi, vaikka vahingonilo ei vahvinta aluettani lienekään. Eikä pahansuopaisuus. Hyväksynkin oikeastaan kaikki muut luonteenluvaukseni, mutten sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin piirteeni on ilkeys. 

Uskokaan ei ole vahvuuteni, vaikka se joissakin asioissa onkin aitoa ja itselleni täyttä totta. Uskon vahvasti esimerkiksi siihen äsken mainittuun pahansuopaisuuteen liittyen, että oma oloni ei parane, jos jollakin muulla menee tai käy huonosti.

Mutta vitivalkoinen tai muutoinkaan puhtoinen en ole tässäkään asiassa. Vaan takinliepeisiin on vuosikymmenten saatossa tarttunut parikin elävää inhotusta, joille soisin oikein mielelläni hieman muhkuroita tielle. Samoja, joita he ovat asetelleet minun poluilleni. Mutta heikkouttaniko lienee, tosipaikan tullen taitaisin ojentaa vahingonilon sijaan auttavan käteni. Ehkä hieman yläviistosta, mutta kuitenkin.

Ehkä omalle mielelle onkin hyväksi kokea olevansa jollakin lailla tarpeellinen. Vaikka niin, että joku kaipaisi vaikkapa anteeksiantamistani tai -saamista. Mutta eipä niitä juuri taida minulla olla. Mutta ripaus ilkeyttä minussa on, sillä mieleni sopukoissa ei tunnu lainkaan pahalta, jos olen jollekin kivenä kengässä tai hampaankolossa muuten vaan. Varsinkin, jos tiedän miksi siellä hierrän.

Mutta aina en sitä tiedä. Huomenna on Isänpäivä ja kirjojen mukaan olen tänä vuotta 40 täyttäneen Markon isä. Hänellä, Päivi-vaimolla ja Sini Olivialla on arvatenkin ja toivottavasti hyvä elämä. Sitä en enää vuosiin ole kuitenkaan tiennyt. Arvellut vain. Enkä tiedä olenko heidän mielessä Isänpäivänä tai milloinkaan.

Niin tai näin, en tiedä miksi näin on. Ehkä joskus sen joku kertoo. Vaikka Isänpäivälahjaksi. Esimerkiksi Sini Olivia kasvettuaan naiseksi. 

perjantai 9. marraskuuta 2018

Vaihtelu virkistää ja tarjoaa uusia koiratuttavuuksia

päivis: Kävelemme lähes joka aamu saman lenkin. Siihen on jumituttu, koska matkan varrella on useita tutuksi tulleita koiria, joita on mukava tervehtiä. On jopa sellaisia, jotka ensin ovat suhtautuneet meihin lähes pelon sekaisesti, mutta nyt tulevat jo kaukaa vastaan meidät nähdessään. Viime aikoina olemme tavanneet vain joitakin näistä vanhoista koiratuttavista. Olisiko aika vaihtaa reittiä?

Tänään aamulla näytti siltä, että koko aamulenkki jää kävelemättä. Varhain alkanut sade tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Mistään kunnon sateesta ei sentään ollut kyse, mutta mitäpä sitä turhaan itseään kastelemaan.

Puolen päivän aikaan sade lakkasi. Veimme pyykkiä pesulaan ja sen edustalla olevaan pesukoneeseen ja saimme samalla hyvän alun tehdä lenkki johonkin muuhun kuin tavanomaiseen suuntaan. Päätimme kävellä Jomtienin kakkoskadulta pientä poikkikatua pitkin rantaan.

Heti rantaan johtavalle kujalle päästyämme huomasimme ne, ainakin seitsemän koiranpentua. Sanoin ääneen, etten kestä. Kuka voi vastustaa koiranpentuja? Kun näkee kodittomilta vaikuttavia koiranpentuja, tulee heti tunne, että ne pitää pelastaa. Pelastaa nälältä, vihamielisiltä ihmisiltä, liikenteen vaaroilta, taudeilta, vihaisilta koirilta. Siis siltä koiran elämältä, joka niitä vääjäämättä odottaa.

Vaan jos aikoisi kaikki pelastaa, muuta ei voisi tehdäkään. Tapaamamme pennut ja niiden kolme (!) äitiä onneksi elelevät paikassa, jossa niillä on hyvät edellytykset tulla yhteisökoiriksi. Sillä nimellä olemme tottuneet nimittämään niitä nelijalkaisia, jotka ovat jotenkin päätyneet ihmisten läheisyyteen kauppojen edustoilla, mopotaksitolpilla tai muissa vastaavissa paikoissa.

Oli ilo seurata äitikoirien tomeraa käytöstä ja pentujen intoa tutustua meihin ohikulkijoihin.

Pentujen ja niiden äitien asuinpaikka oli kolkko veneyrittäjien parkkialue.
Voi silti olettaa, että siellä on ihmisyhteisö, joka tuo koirille 
jonkinlaisen turvan edes satunnaisina ruoka-annoksina.
Muutaman kymmenen metrin päässä pentuja oli lisää, nyt hieman suurempia ja selvästi jo arempia. Elelivät kuitenkin rakennustyömaan kulmilla, jossa niilläkin on oma yhteisönsä ihmisineen. Kunnes rakennus valmistuu ja uudet ihmiset ehkä eivät enää siedäkään niitä ovenpielissään.

Vuosia sitten koiria oli Jomtienin rannalla paljon. Nykyään yhä vähemmän. Olemme joskus kuulleet, että niitä kuljetetaan johonkin Sattahipissa sijaitsevaan paikkaan, jossa olot eivät ole häävit. Valitettavasti selitys tuntuu hyvinkin uskottavalta. Nytkin satuimme näkemään vain yhden, selvästikin rotukoiran, jolla näytti olevan ulkoiluttaja matkassaan. Tasan eivät käy onnenlahjat koiramaailmassakaan.

Kun palailimme kakkoskadun suuntaan toista pientä kujaa pitkin, tapasimme taas monta koiraa. Arastelivat meitä, mutta kaikki halusivat silti tutkia, mitä makupaloja meillä olisi tarjolla. Yksi koirista näytti imettävän, mutta pentuja emme havainneet. Ehkä ne olivat jossain kaksikerroksisen omakotitalon uumenissa, josta aikuiset koirat ryntäsivät luoksemme. Niiden asiat jonkinmoisina kotikoirina ovat varmasti niin hyvin kuin voi toivoa. Nälkiintyneitä koiria ainakaan meidän seudullamme ei juuri näe, onneksi.

torstai 8. marraskuuta 2018

Thaimaan arkikuvia

jormas: Koppa- tai jonkun muun kuoriaisen kanssa olin menossa samalla oven aukaisulla Chayapruekin postiin Sukhumvitin varrella. Arvelin kuoriaselle käyvän siellä huonosti, joten nostin siipiveikon kukkapenkkiin.
On Suomesta tilattu Suomen Kuvalehti vähän heikolla jakelulla, sillä usein ovat kuukauden lehdet kateissa. Lehtiä ei löytynyt, mutta ehkä löytyi ainakin yksi syy miksi jakelu jumittaa, kun pääsimme kurkistamaan jakelukeskuksen arkeen.
Silloin tällöin silmiin sattuu samanlainen leposija kuin meilläkin Konttisaunan edessä Jokilaaksossa. Kyse on riippumatosta eikä -keinusta.
Jomtien Beachin varrella on Night Market ja sen edessä tuulimylly ilman Don Quijotea. Mylly ei Suomen arjessa selviäisi ilman pikku ja vähän vanhempienkin kriminellien tuhovimmaa yhtä viikonloppua.
Yksi rantojen kantapaikkojamme on numero 33. Kymmenelle kilometrille mahtuu jokunen tuoli, joista tänään iso osa oli vailla käyttäjiä.
Joskus olen tuumaillut mistä postiauton keltainen jakeluauto hakee jakeluvetensä. Tänään se selvisi. Naapurin lammesta.
Yksi kauneimpia koiratarinoita on Cryn elämä. Joka selvisi pentueesta ainoana aikuiseksi, joskin osin jalkansa menettäneenä. Me pelastimme sen vesikourusta, eläinsairaalan kautta takaisin elämään.
Täällä sattuu harvemmin silmiin matkailuajoneuvoa ja varsinkaan maan rekisterissä. Mutta nyt sellainen on ilmestynyt Jomtienin sivukadulle.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Vegaaninen ruokavalio vaatii mielikuvitusta

päivis: Olemme viime aikoina syöneet ehkä tavallista enemmän leipää, pääasiassa kyllä hapankorppuja ja näkkäriä. Niitä toimme mukanamme Suomesta, mutta niitä voi myös ostaa täältä Dee Rentin Suomi-tuote-valikoimasta. Myös 7-Elevenin vähän tummemmista jauhoista leivotut paahtoleipäviipaleet ovat kelvanneet. Vegaaninen leivänpäällinen alkoi tuottaa päänvaivaa, kun matkalaukussa Suomesta tuotu vegejuusto loppui.

Thaimaasta vegaanista juustoa on luultavasti lähes mahdoton löytää, kun eivät juuri syö tavallistakaan juustoa. Kauppojen juustotarjonta onkin todennäköisesti pääosin turistien tarpeita varten. Mutta juusto ei minulle ole kynnyskysymys. Voin laittaa leivälleni muutakin. Mutta mitä?

Suomessa en asiaa ole viime aikoina juuri ajatellut. Olen ostanut kaupasta leivän päälle laitettavaksi Vegan-merkillä varustettua Keijua tai Floraa. Voin syönnin jätimme lähes kokonaan jo ennen kuin innostuin vegaanisesta ruokavaliosta.

Samoihin aikoihin kun vegaanijuusto loppui aloin kantaa torilta thaimaalaisia avokadoja. Yksi kerrallaan tietysti, sillä ne ovat huomattavasti suurempia kuin mihin Suomessa olemme tottuneet. Ja myös merkittävästi edullisempia. Tuontiavokadot sen sijaan maksavat täälläkin suhteellisen paljon. Juuri näin niitä jossain kaupassa, jossa hinta oli 80 bahtia kappale. Kunnon muhkea thaimaalainen avokado, jossa syötävää on tuontiavokadoon verrattuna ehkä kolminkertainen määrä, maksaa suunnilleen 50 bahtia. Se on reilusti alle 1,5 euroa. 

Keksin, että varsinkin kunnolla kypsynyt avokado sopii hyvin leivän päälle korvaamaan levitteen. Tai en sitä vasta nyt keksinyt, mutta siitä tuli vakio levitteeni. Usein laitoin vielä päälle tomaattiviipaleita. Mutta kun kumpaakaan lajia ei lähikaupasta saa, alkoi käydä niin, että päälle ei ollut mitään laitettavaa, jos en ollut käynyt torilla. Välillä avokadoja löytyy myös suuremmista ruokakaupoista, mutta ei aina.

Yritin olla luova ja ostin hyväksi havaitsemaani paikallista tofua leivänpäälliskorvikkeeksi. Pilkoin tofun kapeiksi siivuiksi ja paistoin ne yhdessä valkosipulin kanssa. Valkosipuli on täällä lähes ilmaista, joten yritän välillä miettiä, mihin kaikkeen sitä sopii tunkea, että tulisivat käytettyä ennen kuin pilaantuvat. Huonostihan siinä kävi, kun laitoin levyn kuumalle, niin kuin tofuja paistaessa olen tottunut tekemään. Valkosipulit kärähtivät mustiksi, mutta tofusiivut kyllä paistuivat niin kuin halusinkin. Mausteeksi laitoin soijakastiketta.

Makuasia on, sopivatko ohuen ohuet jääkaappikylmät tofusiivut korvaamaan leivän levitettä tai muita vastaavia yritelmiäni. Tänään mutustin sellaista leipää aamulla tiedostaen, että vielä on ainakin yksi levite kokeilematta. Siis jotain sellaista, jota täältä voisi löytää. 

Jostain keksin seesaminsiemenistä jauhetun tahinin, jota en muista koskaan edes maistaneeni. Googletin ja löysin aiheesta keskustelun, jota Pattayalla asuvat ulkomaalaiset olivat netissä käyneet. Sain siis vinkin ja suuntasin iltapäivällä Friendship-nimiseen ruokakauppaan, joka usein ennenkin on osoittautunut hyväksi valinnaksi, kun olen tarvinnut jotain hieman spesiaalimpaa ruokatarviketta.

En ole vielä koemaistanut tahinia leivän päällä, mutta lusikallisen söin. Mieleen tuli, että ehkä tahini tarvitsisi jonkinlaista jatkojalostamista. Hummuksen raaka-aineena sitä ainakin käytetään, mutta ehkä jätän hummuksen teon osaavammille. 

Mutta mielenkiintoinen tuttavuus tahini silti on. Nopeasti googlettamalla löysin sille oikeinkin mieluisia lisukkeita: tomaatti, sitruunamehu, oliiviöljy ja valkosipuli. Juuri kun ennätin harmitella, että saattavat pilaantua ennen kuin keksin niille sopivaa käyttöä.

Ehkä vähän turhan iso tuo purkki on. Vähempikin määrä olisi riittänyt. Toisaalta sen sanotaan säilyvän pitkään. Jospa totun sen hieman outoon makuun ja suorastaan ihastun. 

tiistai 6. marraskuuta 2018

Meow's sanctuary

jormas: Me olemme jo vuosien ajan tehneet vastuullista työtä eläinten parissa Thaimaassa. Kaikki muu tekemämme on saanut lähes kaikkien lukijoiden keskuudessa hyväksyntää paitsi koirien parissa tekemämme vastuunkanto. Sitä vastustaa pieni äänekäs vastuuttomien suomalaisten joukko, jotka ei kykene tekemään mitään Thaimaan irtokoiraongelman korjaamiseksi.

Olemme kustantaneet eräänkin kastraation, steriloinnin tai muun eläinlääkärin laskun. Olemme vieneet lääkäriin auto-onnettomuudessa olleita koiria, olemme olleet mukana pyydystämässä nukutusnuolilla ja verkoilla koiria, antamassa panoksemme 6 metrin kuristajakäärmeen saamiseksi Jomtienin Kakkoskadulta "viidakkoon vuorille" ja niin edelleen. Eräänkin päivän on Päivis nyppinyt punkkeja koiratarhalla ja eräänkin koira kodin hän on siivonnut ja niin edelleen.

Kertomista riittäisi Gerryn ja Louisen töiden tukemisesta Meowin työhön, jonka uuteen koira-sanctuariin kävimme eilen tutustumassa.
Meowinkin tekemää työtä olemme tukeneet pitemmän aikaa, sillä moni kadulta hänen luokseen viemämme koira on saanut kodin satapäisessä laumassa.
Pelkästään Meowin vaikeuksista voisi helposti kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kuten myös hänen tekemästä kaikesta hyvästä.

Yksi pitkäjänteisen työn suurimmista ongelmista on, että hänellä ei ole koskaan ollut rahaa eikä ehkä muitakaan mahdollisuuksia hankkia omaa paikkaa. Siis sellaista, jonka omistaisi. Vuokrapaikkaan on usein rakennettu tuhansien vapaaehtoistyön tuntien avulla  häkkejä, aitauksia sekä koira--ja ihmiskoteja vuosia. Kunnes yhtenä päivänä tulee manomistaja ja sanoo, että on myynyt maan bisnekselle tai johonkin muuhun tarkoitukseen. Ja taas kerran on kaikki aloitettava alusta.

Tällä kertaa aiomme olla mukana sekä itse, että pienen yhdistyksemme Elämän tähden ry:n avulla, jos oma paikka toiminnalle löytyy.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Koti-Suomen pimeintä aikaa odotellessa

päivis: Tänään tulin ajatelleeksi, että olemme olleet Thaimaassa jo kuukauden, vähän ylikin. Ja Suomeen lähtööni on aikaa enää kaksi viikkoa. Maanantaina kahden viikon päästä tähän aikaan illasta olen luultavasti jo lentokenttähotellissa odottamassa seuraavaa aamua, jolloin lentoni Osloon lähtee. Ja Jorma on kanssani odottamassa lähtöään omiin seikkailuihinsa.

Moni saattaa ajatella, että olen hullu tai asiat eivät muuten vain ole oikealla tolalla, koska haluan tulla Suomeen juuri silloin, kun päivä on kaikkein pimein. Näin on. Sen satuin juuri lukemaan Hesarista.

Asiaa oli selvitetty siltä pohjalta, että marraskuun 20 päivän paikkeilla auringon nousun ja laskun väli on suhteellisen lyhyt. Keskimäärin silloin on niin pilvistä, että auringon valoa saattaa olla tarjolla vain muistaakseni 0,6 tunnin ajan. Ja kun yleensä luntakaan ei vielä silloin ole maassa, siitä ei voi saada valoa, joka valaisisi päivää. Saatan siis olla äärimmäisen typerä, kun suostun tähän ja vielä ihan vapaasta tahdostani.
Tätä ei kotimaassa takuuvarmasti ole tarjolla: aurinkoa, valoa ja lämpöä.
Syyni Suomeen tuloon ennen aikojaan johtuu uudesta harrastuksestani, josta aiemmin loppukesästä olen kirjoittanut: taksin kuljettamisesta. Myönnän, että hurahdin hommaan, vaikka sen tuoma lisäansio ei ainakaan vielä ole ollut kummoinen. Mutta haluan opetella.

Ihan pelkästään rahan takia en taksihommiin myöskään ryhtynyt. Koska en ole erityisen sosiaalinen, taksissa ihmisten tapaaminen ja enemmän tai vähemmän small talk pysyy juuri niissä rajoissa, joissa sen haluankin olevan. On mukava, kun ihmisiä tulee ja varsinkin menee.

Oma ilonsa tulee siitäkin, että nimenomaan voin viedä heidät sinne, mihin haluavat päästä. Vaikka lentokentällä saattaa harmittaa, kun ensin on joutunut odottamaan kohtuuttoman kauan päästäkseen terminaalin eteen ja sitten kyytiin hyppää tyyppi, joka tahtoo, että vien hänet muutaman sadan metrin päässä olevaan hotelliin, koska asiakkaan jalka on sen verran kipeä, ettei hän halua kävellä perille. Näinkin on käynyt.

Silloin ajattelen, että minun tehtäväni on viedä ihmisiä sinne minne he ovat menossa. Joskus käy noin kuin kerroin, hyvällä tuurilla taas saan kyydin jonnekin Porvoon taakse, jonne yöaikaan hurauttaa hetkessä ja ihan pikapikaa olen taas poimimassa kyytiini uusia asiakkaita.

Ajatukseni taisivat viivähtää taksiasioissa siksikin, että viime yönä näin jotain unta tuosta aina vain yhtä mielenkiintoiselta tuntuvasta harrastuksestani. Ja tiedän, että ilman uniakin ajatukset aivan tahtomattakin kääntyvät tulevaa kohti. Näin käy joka kerta, kun paluu kotimaahan alkaa lähestyä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Thaimaa ja Harvian höyryhuoneet

jormas: Viime syksynä tai talvena kirjoitin blogin muodossa avoimen kirjeen Harvialle, jonka lähetin kyseiselle yritykselle myös sähköpostina. Kirje on luettavissa tästä

Oikeastaan tätä ei ehkä kannata edes lukea, ellei lue mainitsemaani kirjettä ensin. Mitättömänä ajatuksenani ja toiveenakin oli, että Harvia jotenkin vastaisi, sillä saunoja höyrysaunoineen on Thaimaassakin melkoisesti varsinkin seuduilla, joissa turismilla on jalansijansa.

Harrastan saunomista itsekin, vaikken varsinainen kovien löylyjen ystävä olekaan. Aika usein tai ainakin silloin tällöin lauteilla ja altailla käydään asiantuntevaakin keskustelua saunan saloista ja ihanuuksista, joihin suomalaisena on ollut mukava osallistua.

Avoimessa blogissani välitin viestiä Harvialle, että 1500 asunnon yhteisössä, Seven Seasissa ovat Harvian höyryhuoneet tai - saunat niin sanotusti huonossa hapessa ja siten huonoa mainosta firman lisäksi koko suomalaiselle saunakulttuurille.

Mutta kuten ajattelin, vaikken toivonut, ei Harvian norsunluutornista kukaan laskeutunut käyttäjän tasolle sen vertaa, että olisi edes kuitannut sähköpostini saapuneeksi saati välittänyt jonkun viestin kauttani saunojen lauteille Thaimaassa. Vaikka, että kuntoon tulee, olkaa huoleti.

Nyt sitten vuosi tapahtuneen jälkeen palaan asiaan, sillä eilen käyskentelin pyyhe olalla katsomaan miten on Harvia hoitanut suomalaista saunakulttuuria Seven Seasissa.

Vielä luonnonkiviportaita ylös kavutessani oli mieli toiveita täynnä, sillä useat märät jalanjäljet kielivät käytöstä. Ja toki sitähän se olikin, mutta ei saunojen käytön vuoksi. Sillä Harvian höyryhuoneet ovat molemmat kokonaan pois käytöstä. Henkilökunnan mukaan ainakin kuukausia, sillä "höyryä ei tule", kuten thai asian englanniksi ilmaisee.

Harvian kannalta myönteistä on, että koska ohjauskeskukset ovat pimeinä, ei missään myöskään näy kenen tuotteista on kysymys.

Ja kuten vuoden takaisen bloginkin, jaan tämänkin Harvialle, vaikkakaan en tällä hetkellä vielä tiedä keille kaikille. Ja taas jään odottamaan vastausta.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Se oli taas lauantai

päivis: Thaimaassa ollessa ei juuri tarvitse miettiä mikä päivä on milloinkin. Kokemuksesta tiedän, että viikonpäivät on helppo unohtaa. Vähän hakusessa tahtoo nykyään olla sekin, monesko kuukauden päivä on meneillään. Vaikka sillä ei juuri suurta merkitystä olekaan. Thaimaassa ollessa päivämäärällä on väliä lähinnä vain silloin, kun on huolehdittava ilmoittautuminen Immigrationiin tai kun tulee Suomeen lähdön aika.

Tänään on lauantai, mutta tekemisiimme se ei millään tavalla vaikuttanut. Käytiin aamulla lenkillä niin kuin muinakin aamuina. Lenkille lähtö tosin taisi venyä myöhempään kuin tavallisesti, sillä huomasin meidän syövän aamupalaa vasta kello 12 aikoihin.

Usein aamulla jompi kumpi meistä kysyy, että mikä on päivän ohjelma. Usein sellaista ei ole tai sitten se on jotain vähän epämääräistä tyyliin "pitää ostaa ruokaa jääkaappiin tai on haettava hedelmiä tai vesi alkaa olla loppu". Ohjelman voi tosiaan tehdä jo pelkästään siitä, että päätetään lähteä käymään Pattayalla. Tänään ei jaksettu sinne asti.

Lauantailla ei ollut mitään merkitystä siihen, että halusimme mennä saunaan. Olimme maanantaina maksullisessa saunassa, joten tänään ajattelimme käydä Seven Seasin omassa höyrysaunassa. Siellähän emme ole koko tällä reissulla olleet kertaakaan. Kerran vain kävimme katsomassa, että nyt on näköjään toteutettu ero naisten ja miesten saunan välille. Aikaisemmin kaikki käyttivät sitä saunaa, joka ei ollut rikki. Tai jos molemmat toimivat, kumpikin höyryhuone oli sekakäytössä.

Kotisaunaan emme kuitenkaan päässeet. Joku paikallisista osasi kertoa, että höyrylaitteet ovat remontissa, joka kestää kuukauden. No höh. Päätimme ajaa Jomtienin Saunalle. Sielläkään kun emme ole vielä tämän Thaimaan-matkan aikana olleet. Saunoimme, uimme, laiskottelimme ja söimme. Pois lähdimme vasta auringon laskun aikoihin.

Muillekaan saunojille ei viikonpäivillä näytä olevan merkitystä, sillä päinvastoin kuin kuvittelin, lauantaisaunojia oli vähänlaisesti.

Päivän toinen "ohjelma", josta olimme tainneet sopia jo eilen, oli käynti Jomtienin iltatorilla. Sekin oli ensimmäinen käyntimme siellä tällä reissulla. Emme ole ilmeisestikään kauheasti käyneet juuri missään!

Torin tavaratarjontaa katsellessa saattoi ensin syntyä mielikuva, että vieläkään ei ole high seasonin aika. Ihmisiä oli vähänlaisesti. Mutta kun viimeiseksi menimme ruokaa tarjoaville käytäville, siellä kävi sellainen kuhina, ettei sekaan meinannut mahtua. Myös kuvassa taustalla näkyvät, ruokailijoille tarkoitetut pöydät olivat täpösen täynnä.

Iltatorin ruokamyymälät ovat varsinkin venäläisturistien suosiossa. Ja sen ovat myyjätkin huomioineet kohteliaasti: vähän joka paikassa tuotteen nimi on kirjoitettu myös kyrillisin kirjaimin. Eikä pelkästään niin. Palveluammateissa toimivat thaikut tuntuvat yhä enemmän osaavan puhuakin venäjää, niin että ainakin kaupankäynti sujuu. Mutta englannilla ja venäjällä täällä ei enää pitkälle pötkitä. Sen verran vilkasta näkyy kiinalaisten Thaimaan-matkailu nykyään olevan.

Siitäpä sainkin syyn miettiä, että mitenkähän hyvin kiinalaisten palveluja ollaan koti-Suomessa mietitty ja niihin varauduttu. Jo nykyään ainakin Helsingin keskustassa voi nähdä laumoittain kiinalaisturisteja. On tietysti nähty ennenkin, mutta näinä aikoina kiinalaisten maailmanmatkailu taitaa lisääntyä vauhdilla.

Jos ennen Stockmannin myyjälle on riittänyt, että molempien kotimaisten lisäksi englannin kieli on hallussa, seuraavaksi lisäpisteitä on saanut venäjän taidoista. Mutta kuinkahan moni tai paremminkin harva asiakaspalvelija toistaiseksi vielä osaa kiinaa? Kysyntää sille ainakin alkaisi jo olla kovastikin.