Kiitos kaikille menneestä ja elämänmakuista menoa vuodelle 2024

Monella on tapana vuoden vaihtuessa toivotella muille ja itselleen parempaa ensi vuotta. En kuulu joukkoon. Entinen meno riittää minulle oivallisesti, sillä nyt päättyvästä vuodesta selvisin oikein hyvin elossa, oman diagnoosin mukaan kuluneempana, mutta yhä täynnä elämänvirtaa. Jos ensi vuosi menee yhtä hyvin, selviän siitäkin hengissä. 

Tänään on merkityksellinen päivä senkin vuoksi, että on kulunut 19 vuotta kihlajaisistamme. Eikä se muuksi muutu, vaikka viiletämme nykyisin tahoillamme eri polkuja. Erityisen hyvää ensi vuotta ja olkoot myös uudet pasaatituulet meidän molempien elämissä suotuisia.

Melankolisen ja yksinäisen ajan jälkeen tänään päättyvä vuosi on pursunnut onnea ja hyviä hetkiä sekä on ensimmäinen Morakotin kanssa. Ensin kolme kuukautta Phatthalungissa hänen ja vähän minunkin Thaikodissa, sitten kolme kuukautta yksin Merikonttikodissa ja taas kolme kuukautta Morakotin kanssa Jokilaaksossa minun ja vähän Tatankin Suomikodissa. Vuoden viimeiseksi kolmeksi kuukaudeksi matkasimme yhdessä takaisin Phatthalungiin, jossa otamme ensi yönä uuden vuoden avosylin vastaan. 

Suomessa ollessaan Tata poimi harvase päivä mustikoita. Tätä todella kovaa työtä hieman sponsoroin, jotta Morakot sai 50 000 kilometriä ajetun skootterinsa vihreän kirjan takaisin rahanlainaajilta. Pistin myös koko ajan eläkkeestäni hieman sivuun, mutten puhunut mitään ajatuksistani saada jollakin keinolla Tatalle uusi pyörä. 

Monena aamuna olin nimittäin salaa seurannut epätoivoisia yrityksiä saada jalkakäynnisteinen ja -vaihteinen, vanha pyörä käyntiin. Joskus istahtaen kiukkuisena kotipihan kivipenkille hiljaa sadatellen, kerätäkseen jalkoihinsa uutta voimaa. Välillä Morakot käveli tien yli kaupalle pyytämään polkuvoimaa naapurin mieheltä. Silloin säälin häntä samalla ihaillen sisua ja sinnikkyyttä.

Mutta niin minun kuin useimpien muidenkin rahavarat ovat rajalliset, joten on tehtävä kompromisseja. Niinpä eräänä päivänä ehdotin, että jos hän ei tule ensi kesänä Suomeen, autan häntä saamaan vanhan pyörän tilalle uuden skootterin.

Oikeastaan jo etukäteen tiesin Tatan innostuvan, koska hän oli viime kesänä saanut maistaa kuinka kovaa työtä on mustikanpoiminta marjojen siivouksineen. Työpäiville tuli pituutta 15 tuntia, kun hän Jokilaakson kodassa siivosi marjoja aamuyöhän saakka pienen tuikun valossa, jotta sai ne seuraavaksi aamuksi myytäväksi. 

Yhtä vaikea kuin hänen on joskus myöntää olevansa väärässä, on näyttää iloaan, hyvää mieltä tai peräti onnellisuuttaan. Minä, joka inhoan saivartelijan maineeseen saakka rivien välistä lukemista, olen joutunut hyväksymään ja opettelemaan sen taidon voidakseni jakaa hänen hyvän mielen hetkiään. 

Kerron esimerkin. Kun olimme hankkineet Honda Giornon etäavaimella, sähkökäynnistyksellä ja ilman vaihteita, kysyin Tatalta ensimmäisten ajoharjotteluiden jälkeen, että oletko onnellinen? Ilon ilmaisua odottaessani sain vastaukseksi, että "I don't know, becouse I can not drive" - en tiedä, koska en osaa ajaa.

Mutta kun yö tuli, Tata herätti minut, sillä hän oli yöllä istunut yksin ulkona, tähtitaivaan alla ihailemassa pyöräänsä. Herättämisen syy oli mittaristossa vilkkuva, punainen, pieni led-valo. Hän oli päätellyt moottoriöljyn olevan loppu, koska oli nähnyt liikkeessä myyjän kaatavan pullosta polttoainetta, muttei laitettavan öljyä. Näytettyäni PeeCeeX:n samantapaisen valon, sain selitettyä sen olevan varkaudenestojärjestelmän merkkivalon, jonka vuoksi akku ei hevin tyhjene, joka olikin seuraava kysymys ja pelko. 

Tänä aamuna Morakot kävi ensi kerran omin nokkineen hakemassa uudella Hondallaan jotain ruokapöytään. Tullessaan pihaan nauravin suin, hän kertoi antaneensa mustikanlehtien väriselle pyörälle nimeksi Blueberry, koska sai sen osaltaan marjanpoiminnan ansoista. Kova työ suomalaisessa metsässä ja Jokilaakson kodassa oli saanut uuden arvon.

Kirkollisvero

Yleisimmiksi kirkosta eroamisen syiksi suomalaiset ilmoittavat kirkon jäsenyyden kokemisen merkityksettömäksi, vähäisen tai puuttuvan uskon ja itse kirkollisveron. Hervannan Sanomat selvitti, mihin kirkollisveroa käytetään. Kysymyksiin vastasi yhtymäjohtaja Tapani Rantala Tampereen seurakuntayhtymästä.

Rantala kertoo, että kirkollisverolla mahdollistetaan seurakuntien toiminta, kuten jumalanpalvelukset, kasteet, rippikoulut, vihkimiset, hautajaiset, kirkkomusiikkityö, laaja työ lasten, nuorten ja kaiken ikäisten parissa, diakoniatyö, perheneuvonta ja esimerkiksi sairaalasielunhoito.

- Verovaroin ylläpidetään myös kirkkorakennuksia, jotka ovat kaikille avoimia hiljentymispaikkoja ja puhuttelevia arkkitehtuuriluomuksia, pohtii Rantala.

Syy erota kirkosta vuoden viimeisinä päivinä saattaa olla verokikkailu. Jos henkilö eroaa kirkosta ennen vuoden loppua, hänen ei tarvitse maksaa kirkollisveroa seuraavana vuonna, vaikka hän liittyisi kirkkoon uudelleen heti tammikuun ensimmäinen päivä.

Monesti kirkkojen ympärillä on myös hyvin hoidettuja hautausmaita, jotka ovat itselleni sijainnista riippumatta tärkeitä itsetutkiskelun paikkoja ja linkkejä henkilökohtaiseen menneisyyteen. Mutta en halua olla enkä kulkea kirkkomailla kuokkavieraana, vaan maksan kirkollisveron mielelläni.

Näillä näkymin en tule haudatuksi tuhkana tai muutenkaan seurakuntani maille, vaikka siellä on varattu paikka. Vaan olemme tehneet loppusijoituspaikan Jokilaaksoon, Ison kiven juurelle. Ajatus on matkan varrella avioeron myötä kärsinyt kolhuja, mutta messinkilaatankin mukaan vieressä on paikka Päivikselle.

Maksan kirkollisveroa eläkkeestäni 30-40 euroa kuukaudessa, jolle toki olisi käyttöä muuallakin. Mutta niin olisi ollut oluihin ja savukkeisiin käyttämilläni rahoillakin, joten se siitä. Minulle kirkollisvero on nimenomaan tunne-elämäni sijoitus tuonpuoleiseen.

Joskus olen ajatellut hautajaisia, jossa arkunkantajatkin ovat kirkon verovaroin seurakunnan puolesta. Kun ei ole ainuttakaan ystävää tai hyvästien jättäjää, on siinä jotain äärettömän yksinäistä ja surullista, joka voi olla omakin osani. Miksi esimerkiksi veljeni ja poikani, jotka eivät halua eläessäänkään pitää yhteyttä, tulisivat haudalle sanomaan hyvää matkaa tai tervemenoa? Eikä sitäkään voi vielä kukaan tietää, vaikka viime sanoinani huutaisin maailmalle: "Nahkurin orsilla tavataan."

Sanonta on levinnyt laajalti Länsi-Eurooppaan ja sitä käytetäänkin muun muassa hirtehisenä hyvästelynä. Se tarkoittaa, että kuolema korjaa erottelematta. Eli me kaikki lopulta olemme tasa-arvoisesti nahkurin orsilla.

Lipponen käytti sanontaa eduskunnassa vastatessaan kansanedustaja Mauri Pekkarisen kysymykseen, kertoiko toinen valtiovarainministeri Arja Alho Suomen Erm-tavoitteet etukäteen ulkomaille. Lipposelle sanonta tarttui hänen ollessa pääministeri Mauno Koiviston poliittisena sihteerinä 1979-1982. Hän tykästyi esimiehensä huumoriin ja hänen murjaisuihinsa.

Mitä kaikkea mahdankaan syödä tietämättäni

Jokunen aika sitten kirjoitin vaatimattoman ja täkäläisittäin tyypillisen aamun kantapaikkani antimista Thaimaan Phatthalungissa. Kerroin tunnistavani kymmenestä sortista varmuudella yhden ja epävarmuudella toisen, joista kasvisvoittoisessa pöydässä kumpikaan ei ole kasvis eikä vihannes. Vai onko se sama asia? Eivätkä ne kyllä ole hedelmiä, marjoja tai juureksiakaan. 

Epävarmaksi tunnistamaani otan kaksi, tikun nokassa hiilillä paistettua palaa, jotka ovat saaneet minulta nimen "tuu muu". Siksi koska luulin syöväni nautaeläintä, mutta taitavatkin olla ei joulu-, vaan jotain muuta possua. 

Kananmunista olin varma, mutta eilen selvisi, että siipiveikottaren tuotoksissakin olin väärässä, kun emäntä toi pöytään nähtäväksi kananmunia, lentokyvyttömän ankan pienempien munien rinnalle.

Niiden laumoja, parvia tai joukkoja olenkin jonkun kerran ihmetellyt vetisillä riisipelloilla ja välillä betoni- tai asfalttiteiden täydeltä. Että miten mahtavat pysyä ruodussa ilman aitauksia? Vaikka eivät lentotaidottomina taida kovin pitkälle pötkiä. En tiedä sitä vieläkään, kun lähes kaikkitietävältä somelta ei vastausta herunut.

Samassa huomasin yllättäen, etten tiedä ankoista juuri mitään. Missä ovat ankanmunat, minne parhaimmillaan ehkä kerran päivässä ne pyöräyttävät? Entä tarkoitetaanko ankalla rouvaa vai herraa tai molempia, kun kanalassakin on kukko ja kanat sekä tipuja, jos eivät ole päätyneet ennen syntymää minun tai muiden suihin?

Piirroksissa ankat Iines ja Aku, kuten veljenpojatkin, Tupu, Hupu ja Lupu näyttävät suht samannäköisiltä. Ne kyllä erottaa helposti aina onnekkaasta eri heimojen Hannu Hanhesta ja Repe Sorsasta, puhumattakaan Kelju K. Kojootin jahtaamasta Maantitiekiitäjästä. Piirtäjä sai muuten aikoinaan innoituksensa Kelju K. Kojootin animaatiohahmoon Mark Twainin kirjasta Koiranelämää. 

Onnetonta ja onnellista elämää

Muun muassa tämän kirjoituksen vuoksi herra X siirtyi lukuisten varoitusten jälkeen näin aluksi kolmeksi päiväksi muille foorumeille: "Isänmaallinen armeijan käynyt suomalainen mies, jolla on thaivaimo, jätettiin kuolemaan Bangkokin lentoasemalle kuolemaan, maksettu lentolippu kädessään, kun Finnairin homostuertit eivät suostuneet ottamaan al-kohol sairasta heteromiestä koneeseen. Homopekka kävi hakemassa Al- hol leiriltä terroristien huorat ja äpärät yksityiskoneella Suomeen. Boikotoikaa Finnairia."

Jatkoa tyhjänlänkyttäjän karanteeniin varmasti seuraa, sillä en usko alkuunkaan, että tavat muuttuvat. Useammilla ylläpitämilläni Facebook-sivuilla siedän paljon, mutten määrättömästi henkilökohtaisuuksiin meneviä loukkauksia. Tekstinpätkässä liikaa oli haukkua ventovieraita suomalaisäitejä huoriksi ja heidän lapsiaan äpäriksi.

Joskus yritän mielikuvitella millaista elämä mahtaa silloin olla, kun ei näe eikä koe muutenkaan missään mitään myönteistä. Sitäkin tässä esimerkkitapauksessa pohdin, kuinkahan auvoista mahtaa olla kyseisen suomalaismiehen vaimon arki?

Yllä olevan esimerkin poimin perustamamme muutaman tuhannet jäsenen "Jomtien Pattaya Beach ja muutakin" Facebook-ryhmän sivuilta, joita kysymysten, arjen sälän ja keskustelun lisäksi muutamat yritykset käyttävät mainoskanavanaan.

Ryhmän voi sanoa olevan varsin hyvähenkinen, jossa alun mainittu "vähän tai ei ollenkaan herrasmies" sai kyllä kyytiä muiltakin; miksi yhden suvakiksikin haukutun annetaan pilata hyvä ryhmä tai miksi karanteenia tulee vain kolmeksi päiväksi.

Sitä en itse ymmärrä miksi tätä oman ja muitten mielen pahoittajaa joku haukkuu suvakiksi, sillä se on pilkkanimi ihmisestä, jota pidetään liian suvaitsevaisena. Suvakki-nimitystä käyttävät sellaiset ihmiset, jotka vastustavat maahanmuuttoa. Heidän mielestään Suomeen ei pitäisi muuttaa ulkomaalaisia. Erityisesti he vastustavat ulkomaalaisia, jotka tulevat maista, joissa on paljon islamin uskoisia ihmisiä.

Oikeastaan mainitsemassani Facebook-ryhmässä kuohuttaa vain kaksi vakioasiaa. 

Toinen on koirat, joilla ei Suomen tapaan ole kahleita tai muitakaan riimuja kulkiessaan. Talutushihnassa ei näe kuin ehkä nuorella thainaisella farangimiehen hankkiman perhos- tai vastaavan seurakoiran ja lemmikin. 

Kun koirat kulkevat vapaana, ei ole helppoa erottaa mitkä asuvat kadulla, tyhjillä tonteilla tai metsiköissä ja mitkä ihmisten kodeissa. Jos ja kun turistin kävelysauvalla tai bambukepillä peloittelema ja ihmistä vihaamaan opetettu eläin sitten tarttuu jalkamiestä tai -naista pohkeesta, on satavarma, ettei koiraa omista kukaan. Mutta kun 70-vuotias, teini-ikäinen suomalaismies ajaa koiran päälle mopediksi kuvittelemallaan skootterilla, saattaa maan kanta-asukkaalla ollakin yht'äkkiä viisi omistajaa, joista jokainen vaatii käsi ojossa satoja bahteja korvausta.

Oma vaihtoehtoni on kulkukoirien lahjontapussi, josta jaan päivittäin makupaloja. Joistakin änkyräpalautteista kylläkin voisi tehdä päätelmän, että ruokin kaikki Thaimaan koirat.

Joskus maistiasten sijaan ruokinkin, sillä viikko, pari sitten löysin läheiseltä risubaarilta äitikoiran roikkuvine, täysine tisuineen kerjäämästä ruokaa. Siitä päättelin jossain olevan koiralapsetkin. Muutaman päivän kuluttua löysinkin temppelialueen kauimmaisen vajan, pimeimmästä nurkasta uikuttavat pennut, joista yksi oli jo kuollut.

Mutta neljää ruokin. Toissapäivänä huomasin, että temppelin väki oli tuonut ne ehkä juuri sen ansiosta niin sanotusti ihmisten ilmoille. Tuli hyvä mieli, kun äitikoirakin aloitti uudelleen pentujensa ruokkimisen. 

Toinen intohimoihinsa havahtunut ryhmä onkin nämä reippaasti keski-iän ylittäneet, kaltaiseni papparaiset. Joista osa kuvittelee ajavansa suomalaisittain edelleen mopoillaan Thaimaassa ehkä henkisesti teini-ikään juuttuneina. Heitä väärine termeineen ei oikealle tielle ojenna Thaimaan laki eivätkä keskustelupalstoilla tai Autoliitosta kansainvälistä mopokorttia kyselevät heimoveljet, jotka tämän vuoksi luulevat Thaimaassakin olevan mopoja kotimaan tapaan.

Joulukuusi

Aamun ajankuluksi poimin hieman joulukuusen tai -puun historiaa, joka näyttää jakavan mielipiteitä. Perinteen omijoitakin on monessa suunnassa. Tallinnan mukaan ensimmäinen julkinen joulukuusi oli heillä jo vuonna 1441. Riikalaisten arkistolähteiden mukaan joulukuusi olisi kotoisin Latviasta, jonne Mustapäiden veljeskunta toi sen vuonna 1510. Eräs tarina kertoo tavan olevan peräisin 1500-luvun Saksasta, nykyisen Strasbourgin alueelta.

Luultavimmin joulupuun pystytys on tätäkin vanhempaa. Kuuset olivat aluksi pieniä ja niitä ripustettiin kattoon tai pidettiin pöydillä. Koristelu alkoi 1600-luvun alussa ja kynttilöitä alettiin käyttää 1600-luvun lopulla. Saksasta joulukuusi levisi Englantiin ja Pohjoismaiden aatelisten keskuuteen 1800-luvulla.

Perinne saapui Suomeen ensin 1800-luvulla säätyläiskoteihin, sitten talonpoikaisiin tupiin 1870- ja 1880-lukujen tienoilla. Joulukuusi yleistyi kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. Sitä edisti vanhan kansan tapa laittaa koristeeksi juhannus-, nimipäivä- ja hääkuusia, joskin lähinnä ulos.

Kristittyjen tapana on ollut iät ja ajat omia omiin tarkoituksiinsa maallisia juhlapäiviä, -tapoja ja perinteitä, joten joulukuusikin on alun perin lähtöisin pakanajuhlista. Se viittaa myös paratiisin elämänpuuhun ja on lujuuden, uskollisuuden sekä kukoistuksen vertauskuva.

Kuusi vakiintui suomalaiskotien joulukoristeeksi 1800-luvun lopulla. Aikoinaan joulupuun ei tarvinnut ollakaan vain kuusi vaan tarkoitukseen sopivat muutkin ikivihreät puut, kuten mänty tai kataja.

Ensimmäinen tieto joulukuusesta Suomessa on vuodelta 1829, jolloin paroni von Klinckowströmin joulujuhlassa oli peräti kahdeksan kuusta ja niistä yhden takana piilossa posetiivinsoittaja.

Merkittävä joulukuusiperinteen levittäjä Suomessa oli 1863 perustettu, suomenkielisiä kansakoulunopettajia kouluttanut Jyväskylän seminaari, jossa alettiin pitää joulun alla omia kuusijuhlia. Tapa levisi sitten seminaarista valmistuneiden opettajien mukana ympäri maata ja koristeita askartelivat aluksi koululaiset opettajiensa johdolla.

Omaanikin joulukuuseen liittyy myös perinne, jonka voisi kiteyttää niin, että joulu ei tunnu miltään, ellei kuusi ole varastettu. En muista ainuttakaan, että olisin sellaisen ostanut, vaan olen aina hankkinut sen enemmän tai vähemmän omine lupineni. Poikkeuksen ovat tehneet myöhemmin joulukotini valloittaneet muovikuuset, jollainen meillä on tämäkin vuonna. Niitä en ole anastanut koskaan.

Ne ovat tuoneet uuden mausteen jouluun, sillä metsästä sahattu puu varisi viimeistään loppiaisena siihen malliin, että suunta oli usein saunan kiukaan tulipesä ja joskus takkakin. Tänä jouluna ensimmäisen kerran kuvan muovikuusemme nöpöttää Thaikotimme pienen pienellä terassilla Nuutinpäivään saakka omana sekä kotikatumme tai -tiemme kulkijoiden ilona ja ihmetyksenä.

Ongelmansa kullakin

Toukokuussa 2022 ystäväni sai massiivisen sydänkohtauksen Suwarnabhumin kansainvälisellä lentokentällä. Saman vuoden kesäkuusta lähtien hän on ollut Pattayalla hoitolaitoksessa. Moni teki voitavansa, jotta olisimme saaneet hänet Suomeen, sillä vakuutusyhtiö ei suostunut maksamaan matkaa kotimaahan lääkärin edellyttämällä tavalla.

Itse käytin kaikki vuosikymmenten aikana hankkimani suhteet ulkoministeriötä myöten. Paras saavutus oli yksi ja vain yksi kansanedustaja, joka vastasi soittopyyntööni, mutta siinä kaikki. Joten Markku vietti nyt toisen joulun hoito- tai hoivakodissa, jossa hän ei edes pysty pyytämään apua. 

Mutta ystäväni ei ole ainut ulkomaille jumiin jäänyt suomalainen, vaan jouluksi Meksikoon jäi kai 300, joukossa myös hyvinvointivalmentaja Manninen, joka on huutanut apua senkin edestä ja parkunut tuskaansa muun muassa pitkin aamuisin ilmestyviä iltapaivälehtiä. 

– Kuka tämän kaiken korvaa ja kuka ottaa vastuun näistä neljästä päivästä? Minkälaisen reklamaation tästä voi tehdä Tuille?

– Ymmärrän muutaman tunnin tai jopa vuorokauden myöhästymisen. Mutta tämä neljä päivää ei mene millään mun järkeen nykyaikana. Koneen pystyisi varmasti järjestämään vuorokaudessa tänne. Mutta miksi sitä ei ole tehty? Mun mielestä ulkoministeriön kuuluisi ottaa kantaa tähän asiaan. Ja ulkoministeriön olisi kuulunut hoitaa kone tänne ja lennättää meidät kotiin.

MTV Uutiset tavoitti ulkoministeriön viestinnän joulupäivän iltana.

– Niin kauan kuin kaupalliset yhteydet ylipäätään toimivat, kyseessä on asiakkaiden ja matkanjärjestäjän välinen asia. Ulkoministeriö ei tällaisissa tapauksissa ryhdy toimenpiteisiin. Ulkoministeriö ei ylipäätään ryhdy toimenpiteisiin, ellei kyse ole todellisesta hätä- tai kriisitilanteesta, kommentoi viestintäpäivystäjä Vilma Sorri sähköpostitse. 

Manninen sen sijaan jatkaa, että joutui jopa perumaan tapaninpäivän sadan hengen ja tuhansien eurojen arvoisen yksityistilaisuuden.

Tuohtumusta lisäsi, kun lentoyhtiö ei ollut halukas maksamaan 650 dollaria yöltä maksavaa hotellia, vaan edullisemman vaihtoehdon 100 kilometrin päästä.

Mielessäni ajattelin, että hyvinvointivalmennuksen sijaan Manninen olisi tarvinnut sparrausta pahoinvointiin. Sitä olisi voinut saada aivan ilmaiseksi menemällä meksikolaisen sairaalan vuodeosastolle viemään joulutervehdyksen heille, jotka eivät pääse edes vuoteesta ylös kuin viimeisenä päivänä jalat edellä.

Sitten häpesin omaa, eilistä blogiani, kun kirjoitin, etten saanut joulutervehdystä heiltä joilta toivoin ja salaa odotinkin. Ehkä en silti pärjää marmatusmittarillani Manniselle, joka pääsee kulkemaan 10 000 kilometriä Meksikoon, muttei siellä enää 100 kilometriä lentoyhtiön laskuun toiseen hotelliin.

Tänä aamuna luin, että paluulento Meksikosta Suomeen on viimein järjestynyt. Joka tosin sekin on aiheuttanut lisää tuskaa ja ongelmia, sillä koneessa ei ole kuin turistiluokka eikä ehkä ruokatarjoiluakaan. 

Pääasia, että tuntuu

Aikoinaan join paljon ja etsin sekä koin tunteita. Oli sama sainko lopputilin tai uuden työpaikan, joka tunteeseen piti juoda. Kunnes viimein piti juoda, kun ei muuten tuntunut miltään. Sitten aloin ajatella järjellä, tullen lopputulokseen, että vain siinä tapauksessa, jos tahdon kuolla ennen aikojani, olen oikealla tiellä.

Mutten halunnut kuolla, joten järkisyistä lopetin juomisen ja tunne ensin elämisen, koska se vei aina uudelleen pullon ääreen. Jonne eivät hukkuneet murheet eivätkä löytyneet ilot. Vuosia elin järki edellä ja opettelin käsittelemään tunteitani ilman niiden muuttamista kemiallisilla aineilla toisenlaiseksi. 

Kunnes viimein opin itkemään läheisteni haudalla ilman päihteitä ja iloitsemaan sekä suremaan aidosti, kuten päivät kohdalleni tulivat ja ne koin. Mutta vain pieni osa nuorista tai aikuisista osaa tai edes haluaa elää ilman alkoholia, joten kuulun vähemmistöön. Josta enemmistö sanoo, että koska en voi juoda kuten he, joudun olemaan kokonaan ilman.

Heiltä on aivan turha kysyä "kuinka niin joudun tai täytyy?" Sillä he ovat oman totuutensa vankeja, jossa sinisellä liekillä palava neste kuuluu ihmisen sisään. Maailmaan ei silloin mahdu, että päihteetön elämä voi olla vähintääkin yhtä oikea vaihtoehto kuin enemmän tai vähemmän kohtuukäyttö. Parhaimmat perustelevat juomistaan, että kännääväthän tilhitkin pihlajamarjojen kanssa sekä omalla laillaan jokien ja järvien ruutanatkin.

Kun viimein olen oppinut elämään vahvasti tunteella ilman, että se vie juomakentälle, siitä en luovu. Järjellä on monesti sijaa elämässäni vain siteeksi, jota on mukana, jos sille on tilaa.

Jäädessäni työelämästä pois, jäi sinne monia, jotka tuntuivat ystäviltä, joina heitä myös pidin. Sanon heitä nykyään mandaattiystäviksi. Vuosi vuodelta ovat myös puhelut vähentyneet, kuten Suomessa moni muukin henkilökohtainen yhteydenpito. Kai moni viittaa sille kintaalla tai elämä jatkuu eläkkeelläkin niin hektisenä, jottei sillä ole väliä tai ei huomaa koko asiaa.

Tänä jouluna päätin, että ensi kertaa en ole itse aktiivinen tervehdysten lähettäjänä. Ajattelin katsoa kuinka moni lähettää henkilökohtaisen joulun toivotuksen minulle. Jos joku on lähettänyt peräti perinteisen kortin, näen sen maaliskuussa, kun palaan Suomeen. Luulen, ettei kukaan tai niille on käynyt samoin kuin Thaiosoitteeseeni lähettämilleni korteille, jotka eivät koskaan saapuneet perille.

Vaikka minulla on Morakot, tai juuri sen vuoksi, minun on äärimmäisen helppo ymmärtää yksinäisyyttä ja ihmisiä, joilla joulunaikaankaan ei ole ketään. Ei ihmisen, ei kortin eikä chatviestin vertaa.

Vahvasti tunteella elävänä sain mitä tilasinkin. Syvälle sisälle menevää yksinäisyyttä, hiljaisuutta, hylkäämisen tunteita ja pettymyksiä heiltä, joille toivoin olevani sähköisen sanan arvoinen. Ehkä on aika inventoida tätäkin, etten enää tuppautuisi kenenkään luo joulutervehdyksinäkään, jos ei tykätä tai en ole edes sanan väärti. 

Mutta ilman Tataakaan en olisi ollut aivan yksin. Sillä sinä, joka laitoit joulutervehdyksen ja nukuit ehkä sen vuoksi jouluyön unessa kanssani teltassa, olit jotain sellaista mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Kiitos sinulle siitä.

Siiri Angervon ja Kustin joulutarina

Sydämessäni suurin sija on lapsilla, vanhuksilla sekä kodittomilla. jotka kantavat kaiken mukanaan ja eläimillä. Heidän keskuudessa sieluni on hyvä olla. 

Joululahjana pyydän, että tänään joku tuntematon saisi meiltä tuokion ja lämpimän sanan tai parikin yksinäiseen jouluunsa. 

20 vuotta sitten kirjoittamani, jo perinteeksi tulleen rakkaus- ja joulutarinan myötä toivotan kaiken anteeksiantavaa joulumieltä jokaiselle. 

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi hän, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti katsoi tuimasti ja sanoi, että en varmasti tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämäkin on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja jatkan, että kaiken uhalla jatkan, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on myös lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Joululaulujen sanat merkitsevät minulle paljon

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Järven aalto jäätynyt, talvipakkasessa. Varpunen pienoinen, syönyt on kesäeinehen.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta. "Tule varpu riemulla, ota siemen multa!

Joulu on koditon, varpuseni onneton. Tule tänne riemulla, ota siemen multa!"

Tytön luo nyt riemuiten, lensi varpukulta. "Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta. Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. En mä ole lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta."

Morakotin ja vähän minunkin pihapiirissä asuu monta pikkuvarpusperhettä. Niiden sirkutusta kuunnellessani ja elämää seuratessani, joskus kyynelsilminkin ajattelen pikkusiskoani, joka myös on enkeleitten maassa. Että toisiko ilmastointilaitteen päällä asuva pikkulintu tervehdyksen myös Irmeliltä. Sitten käsitän, että on jo monesti tuonutkin, mutten ole ymmärtänyt sitä.

Varpunen jouluaamuna on Zacharias Topeliuksen runo vuodelta 1859. Hänen sanotaan olevan Suomen luonnonsuojelun uraauurtajia ja saman miehen käsialaa onkin myös Sylvian joululaulu. 

Sylvia eli mustapääkerttu on muuttolintu, joka talvehtii Sisiliassa, Italiassa. Laulussa mainitaan ”häkki mi sulkee mun sirkuttajain”, joka tarkoittaa häkkiä, johon laulun minä eli kerttunen on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan lentämään suoraan pyydystäjien verkkoon. Sen jälkeen niiltä otetaan kieli herkuttelijoiden syötäväksi. Topelius vastusti tätä julmaa verkkopyyntiä.

Laulujen sanat merkitsevät minulle paljon. Elän niiden myötä muistojani, tätä päivää ja unelmiani. Mutta vain yksi "uuden ajan joululaulu" on onnistunut löytämään tiensä sydämeeni. 

"On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen. 

Ja sanaton on sydämeni kieli.

Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen.

Ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen.

On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa, kuin yhtä puhdas itse olla voisin.

Se ajatukset joulun tuntuun virittymään saa, kuin harras sävel sisälläni soisi...."

Kappale syntyi levy-yhtiön toimistolla marraskuussa 1988, kun sanoittaja ja yhtiön pomo Vexi Salmi huomasi, että Vesa-Matti Loirin tekeillä olleelta joululevyltä puuttui vielä yksi kappale. Salmi rustasi kiireesti tekstin ja vei sen viereisessä huoneessa istuneelle säveltäjä Kassu Haloselle. Vexi antoi ohjeeksi, että mieluiten Bachia kunnioittaen fuugatyyppisesti.

Halonen luki Salmen tekstin kolme kertaa ja hänen päässään alkoi soida. Kassu napsautti mankan nauhoittamaan ja lauloi kappaleen läpi, eikä nauhoitusta tarvinnut katkaista kertaakaan. Taustaksi hän soitti syntikkaa.

Kun sanat tehnyt Salmi palasi huoneeseen muuttaakseen tekstistä muutaman sanan, Kassu soitti kappaleen. Vexi totesi, että mitään muutoksia ei tarvita ja kappale on valmis virsikirjaan. Koko hommaan ei kulunut puoltakaan tuntia. Kappale äänitettiin seuraavana päivänä, jolloin Loiri lauloi joululaulun purkkiin yhdellä ainoalla otolla.

Tänään osaomistuskoira Niilo täyttää 13 vuotta

Minulla on aina ollut koira. Joten pidän niistä, kuten voisi sanoa kaikista muistakin eläimistä. Tai ainakin hyväksyn niiden itseni kanssa yhtäläisen oikeuden elämään. Punkeista hyttysiin ja paarmoista sontakärpäsiin.

Koirani ennen Niiloa ovat kaikki olleet rotukoiria. Niilo onkin ensimmäinen rotujenkoira. Sen isä on jackrusselin terrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta.

Olin jo pitkään ajatellut, että aika, jolloin koira asuu kanssani samassa taloudessa on ohi, koska en halua luopua matkustelusta ulkomailla enkä Thaimaan kodistamme. Kunnes kerran jossakin keskustelussa tuli mieleeni, että sehän on nykyään kovin trendikästä osaomistaa sitä ja tätä. Mutta se ei vielä vienyt ajatusta satamaan, että minula olisi koira yhdessä muiden kanssa.

En halunnut koiran olevan vieraalla hoidossa. Tarvittiin siis muitakin, jotka haluaisivat osan Niilosta. Heidän kanssa jakaisimme vastuun tasan fiftysixty, kuten Matti sanoo. Koiralla olisi useita koteja, joissa se eläisi elämäänsä erikseen sovittavin ehdoin ja jaksoin.

Näin on ollut Niilolla nyt jo iät ja ajat. Tosin nykyisin se on Jokilaaaksossa vain etupäässä vieraileva tähti. Mutta päivät tasaantuvat, koska joskus se muuttaa sinne pysyvästi. Siellä on odottamassa viimeinen leposija sen parhaan koirakaverin Rudin vieressä. 

Osaomistuskoira Niilolla on koteja maalla ja kaupungissa sekä siltä väliltä, joihin kaikkiin se on aina yhtä innokas lähtemään ja jäämään. Niilo ei olekaan perhekoira vaan perheiden koira.

Yhtä mielellään se lähtee korvalääkäriinkin, sillä se yhdistää asiat vasta, kun eläinlääkäri avaa toimenpidehuoneen oven. Inholistan ykkösenä on korva-sana, jonka Niilo, alias Nipa poimii ihmisten välisistä keskusteluistakin etsien silloin pikaisesti piilopaikan.

Mutta miksi meillä on monen rotukoiran jälkeen rotujenkoira? Muiden Niilon emäntien ja isäntien (lue ihmispalvelijoiden) motiiveista en sano mitään, mutta sanon yhden omistani. Rotujenkoira on henkilökohtainen vastaiskuni pentutehtailua vastaan, sillä monirotuisia ei kai juuri kukaan jalosta myytäväksi.

Näin on myös katu- ja kulkijakoirien sekä vastaavien kanssa, joita tuodaan Suomeenkin monesta maasta. Jokainen Suomessa syntynyt tai sinne tuotu monirotuinen vie yhdeltä jalostetulta koiralta paikan. Siitä minä pidän. Joten hyvää syntymäpäivää Niilo. Olet meille jokaiselle äärettömän rakas. 💞

Kolme yötä jouluaattoon

Jouluun on liittynyt jotain erityistä, jota en ole vapusta enkä juhannuksesta löytänyt. Olen ehkä aina odottanutkin sitä eri tavalla. Toisaalta vanhemmatkin pitivät talven juhlaa erityisesti esillä. Mutta olihan juhannusyössäkin oma taikansa porraspielen juhannuskoivuineen. Alkoholikin on aikoinaan liittynyt kaikkeen juhlimiseeni, oli juhlapäivä tai ei. Nyt en kirjoita niinkään siitä, vaan etupäässä lapsuuteni joulumuistoista.

Joskus kiersin isän ja saksanpaimenkoira Jerimme kanssa lähimetsiä jo kesällä katsellen valmiiksi joulukuusta. Isä sanoi, että komeaa kuusta on vaikea jouluna löytää, kun kaikki ja koko metsä on valkoisen lumivaipan alla. Lunta odotettiinkin joka vuosi viimeistään jouluaatoksi. Muistelen sen kerran tulleen vasta aivan viime hetkillä. Riemu oli suuri sillä silloin tiesimme, että joulupukki pääsee Korvatunturilta Petteriporonsa ja tonttujoukkojen kanssa jokaiseen kotiin aattoiltana.

Vaikka kuusta koristellessa mieleen tuli myös Jeesuslapsi tallin seimessä eläimineen ja paimenineen sekä tietäjät, olivat lahjat meille lapsille joulun tärkein juttu. Joskus joulupukki kävi lahjasäkkeineen ollessamme joulusaunassa ja jokaiselle löytyi jotain kuusen alta.

Mieleen on myös jäänyt, kun kylpemisen ajaksi kotimieheksi jäänyt Jeri söi koko kinkun valmiiksi katetusta joulupöydästä. Eikä siinä kaikki, vaan hermostuksissaan äiti pudotti lipeäkalankin lientä pelliltä kaataessaan likasankoon.

Aika usein joulupukilla oli kuitenkin aikaa jakaa itse lahjat, joka olikin jännittävää puuhaa. Mielessäni arvuuttelin kustakin joulupaperiin kääritystä paketista kuka saa minkäkin. Selvästi pehmeän lahjan toivoin menevän vanhemmilleni ja itselleni toivoin kovaa pakettia, sillä se tarkoitti melko varmasti lelua. Lapsena ajattelin, että vanttuut, villasukat tai kaulaliina eivät oikein edes ole joululahjoja.

Silloin emme päässeet ainakaan ennen kirkonmenoja joulupäivänä ulos. Eikä varsinkaan naapuriin saakka katsomaan mitä muut lapset ovat saaneet ja kehumaan omia lahjoja. Vanhemmat pojat ja joskus tytötkin pitivät lapsellisena, jos uskoi joulupukkiin. Mutta lapsen mielen murtamisessa meni aikansa, kuten uskossa joulupukkiinkin.

Joidenkin mielestä ei ole sopivaa verrata joulupukkia ja Vapahtajaa toisiinsa. Olen kuitenkin usein tehnyt niin, sillä molempia pitää elossa usko, mikä joulupukin osalta katoaa aikanaan aikuisten maailmaan. Mutta uskot tai et johonkin jumalaan, sitäkin ylläpitää tiedon sijaan usko tai epäusko, jonka todenperäisyys selviää joskus tai ei koskaan.

Kohta meillä on joulu..

Pian on joulu, jota ilman ei taitaisi olla kristinuskoakaan. Minäkin sitä tavallani juhlin. Sen vuoksi hankimme eilen pienen kuusen, koristeet siihen ja valot tähtineen. Koko lysti maksoi kaupungin keskustan kaupassa 600 bahtia eli viitisentoista euroa. Tata piti komistusta sylissään takanani PeeCeeX:n satulassa kuuden kilometrin matkan, joten samalla tuli koristeltua kotitietäkin joulukaduksi, kun jos jotakin tippui sateessa pitkin matkaa. Mutta jäi niitä vielä kuvan kotiterassillekin, joka on "christmas treen" paikka loppiaiseen saakka. Niin kaunis ja harvinainen se täällä on, että naapuritkin kävivät sitä valokuvaamassa lapsineen ja ilman.

Sitä ja varsinkin valoja laittaessani muistelin joulujani tai oikeastaan uskoani, sillä jokainen ihminen ja moni eläinkin uskoo johonkin. Joku uskoo vain siihen minkä ymmärtää ja joku johonkin muuhun, josta jotakin poimin netistä joulupuumme tuikkivia valoja katsellessani. 

Murphyn laki on Yhdysvaltain armeijan kapteeni Edward A. Murphyn mukaan nimetty periaate, jonka mukaan ”jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla”.

Karman laki on syyn ja seurauksen laki. Hyvistä teoista seuraa hyviä hedelmiä ja huonoista huonoja. Ihmisen on käytävä nämä seuraukset kokemuksina läpi ja ne saavat meidät syntymään yhä uudelleen. Päämääränä ei ole hyvä karma vaan karman loppuminen, sillä myös hyvät teot sitovat meidät jälleensyntymään ja estävät lopullisen vapautumisen.

Alkukielellä synti merkitsee erehdystä, tieltä eksymistä, maalin ohi ampumista ja jumalallisen lain rikkomista. Kristillisissä tulkinnoissa painotetaan merkitystä, joka viittaa Jumalan asettamin käskyihin, asetuksiin ja lakia tai järjestystä rikkovien tekojen toteuttamiseen tai motiivien edistämiseen ajatuksin tai toimin.

Paratiisi voi olla ihmiskunnan onnellinen alkukoti, jonne palaaminen on ihmisen lopullinen tavoite. Tai ehkä se on paikka, jonne kuolleet siirtyvät kuolemansa jälkeen jatkamaan elämäänsä. Paratiisi voi olla myös todeksi tuleva maailma, jossa Jumala hävittää kaiken vanhan ja luo tilalle maanpäällisen paratiisin, täydellisen aikakauden, jossa valitut saavat jatkaa elämäänsä joutumatta kuolemaan sitä varten.

Kadotus on uskomusten tai uskontulkintojen mukaan kohtalo pahalle, pelastusta vastaanottamattomalle tai vääräuskoiselle henkilölle. Sillä voidaan tarkoittaa helvettiä, mutta myös täydellistä katoamista tai joutumista vaeltamaan iäti maailmassa tai tyhjyydessä. Tässä maailmassa vaeltava sielu on kadonnut sielu tai kummitus. Helvetin lisäksi rinnakkainen käsite on tuonela tai kadotus, vastakohtana taivaalle tai paratiisille.

Aswang (tai Asuwang) on myyttinen olento filippiiniläisessä kansanperinteessä, joka oleskelee puissa ja pitää Tik-tik ja Wak-wak ääntä. Se on luonnostaan paha vampyyrintapainen olento, joka voi muuttua eri eläimiksi. Olennon elinympäristön lähellä olevan kylän asukkaat ovat usein rakentaneet kirkon kyläänsä sen puun viereen, jossa Aswang vaanii uhrejaan. Myytin mukaan, jos kirkkoon menee sisälle, Aswang tulee ja tappaa hänet. Aswangia kuvataan yleensä naispuoliseksi.

Aswang on yksi pelätyimmistä myyttisistä olennoista Filippiineillä. Sen verran olen siellä elänyt kansan parissa, että tiedän kuinka äiti suojelee öisin rankkasateessa ja myrskyssä lapsiaan hatarassa kodissaan, kun Aswang rymistelee pimeässä aaltopeltikatolla vaanien itselleen lapsiuhria.

Ajatteletko olevasi niitä ihmisiä, jotka eivät taikauskohömppään usko? Et usko täysikuun tekevän hulluksi tai pidä kuolleen jäniseläimen käpälää taskussasi hyvää onnea tuottamaan? Etpä tietenkään, mutta saatat silti pitää vihkisormustasi vasemman kätesi nimettömässä sormessa. Ehkä viet tupaantuliaisiksi ystäviesi uuteen kotiin suolaa sekä leipää? Et myöskään skoolaa vedellä ja ripusta vastanaineiden ystäviesi hääautoon kolisevia purkkeja tai kenkäpareja?

Nämäkin tavat ovat silkkaa taikauskoa, vain vakiintuneiksi käytöstavoiksi naamioituneita, kertoo folkloristiikkaa ja etnologiaa opiskellut toimittaja-kirjailija Piia Kaskinen tietokirjassaan Mustan kissan kirja.

Mandaatti- ja valeystävät

Melko lailla päivälleen kahdeksan vuotta sitten kirjoitin mandaattiystävistä.  Niistä, jotka ovat olleet tai näytelleet olevansa kavereitani silloin, kun minulla oli niin sanottua asemaa. Ollessani omalla sektorillani järjestöjen bossina tai hallitusten puheenjohtajana, tuli joulukorttejakin melkoinen määrä. Lähettelin niitä itse tai en.

Nykyisin asemat ja melkein kaikki joulukortitkin ovat mennyttä elämää. Taakse ovat jääneet valeystävät, jotka muistivat mukavasti silloin tällöin. Joukossa työtovereita sekä heitä, joista tulee haikea mieli luullessani vuosikaudet meillä olleen tosi ystävyys tai ainakin hyvä kaveruus, joka ei hiivu eikä pala tulessakaan.

Viime yönä tuli mitta täyteen yhdeltä tällaiselta ja hän poisti minut sosiaalisessa mediassa kavereittensa joukosta. En tiedä jäinkö sydämeen tai en, häneltä jäi kuitenkin ehkä lukematta viimeinen, avoin kirjoitukseni. 

Jotkut haluavat oman tunkionsa lisäksi kukkoilla muidenkin reviireillä. Mutta vain harvoin tontilleni mahtuu toista, varsinkaan huonokäytöksistä kukkoa. Siitä kylläkin seuraa vain, että tulen juttuun edelleen kaikkien kanssa, mutta yksi enemmän ei tule enää juttuun minun kanssani 😖. En oikein tiedä pitäisikö siitä olla ylpeä? 

Joku myös katsoo tai luulee kynineensä kanan ja sanoneensa viimeisen sanan kirjottamalla loppuun sivuilleni "heippa" ja poistamalla minut sen jälkeen kavereistaan. Mutta eihän se niin mene, sillä aina on ja voi perustaa keskustelukanavia ja muita foorumeja, joista ei toisten valta riitä deletoimaan edes vihamiestä.

Joku haluaa kulmikkuuden sijaan ympärilleen, kai asemansa pönkittämiseksi etupäässä joo joo miehiä, joksi minusta ei ole eikä taida tullakaan. Pärjätäkseen kanssani pitää olla särmää ja särmässä pitää olla myös yhtä särmikkään erilaisuuden vähintään sietämistä, jos ei itsetunto muuhun riitä. Joten tässä nimet poistettuna viimeinen aiheeseen liittyvä postaukseni hieman siistittynä Facesivuiltani:

"Minä tiedän mitä on treidaaminen ja tiedän mitä on ystävyys. Siksi voit vetää päälleni rastin tai ruksin, mutta minä en niin tee. Kaipaan ja etsin sitä entistä miestä, joka tuli työtoverikseni ja jonka kanssa korjasin veneeni moottoria. Silloin rannassa koin aitoa ystävyyttä, jonka säilytän. Eikä se henkseleitä päälle vetelemällä tai niitä paukuttelemalla mihinkään katoa."

Kuka on trolli ja mitä on trollaus kalastamisen lisäksi?

Joku aika sitten laitoin Facebook-sivuille ilman selityksiä oheisin tilaston kuvankaappauksen ylläpitämiltäni sivuilta. Oletin, ettei se ketään häiritse saati kiinnosta. Vaan toisin kävi. Jotakin ärsytti yllättäen tuntuvasti, että postausta piti klikata nähdäkseen otsikosta sen olevan osa kyseisen ryhmän lyhyen ajan  kävijätilastoista. Kun se selvisi, toista ärsytti mikä on postauksen informaatioarvo. Siihen vaivaan ei auttanut Mika Isokedon vastaus tilastosta selviävän kuinka paljon sivuilla on trolleja. Ja kyllähän viiden joukossa on parikin Afrikan seutua. 

Mutta mitä trolli ja trollaus on? Siitä poimin hieman tietoa mm. Wikipediasta, joten olkaa hyvät, vaikkei kiinnostaisikaan: "Trolli on Internet-slangissa viesti tai henkilö, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada fleimejä (kiihkeitä tai muuten tunteellisia vastauksia) sekä ennalta arvattavia viestejä, taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa. 

Trolli viittaa myös aggressiivisiin ja tyhmiin peikkoihin, joista kerrotaan muun muassa skandinaavisissa myyteissä ja nykyajan fantasiakirjallisuudessa. Tätä selitystä tukee se, että Internet-trollit kuvataan yleensä rumina hirviöinä yleisellä kehotuksella ”Älä ruoki trollia!”

Se on kirjoittamista uutisryhmiin, keskustelupalstoille, irkkiin tai wikeihin. Henkilö kuvaannollisesti vetää viehettä saalisparven läpi toivoen jonkun tarttuvan siihen. Myös viestejä, jotka näyttävät kokemattoman tai lapsellisen kirjoittajan postaamilta, on syytä epäillä, sillä tyhmää esittäviä trolleja esiintyy keskustelupalstoilla ja irkissä jatkuvasti.

Siihen voi liittyä myös massalähetyksiä, jolloin trolli lisää foorumeille tahallaan useita samoja puheenvuoroja toisten keskustelijoiden ärsyttämiseksi. Pahimmillaan se on järjestelmällistä kiusantekoa, poliittista propagandaa tai hybridivaikuttamista. Käytännössä sitä voi olla äärimmäisen vaikea erottaa pelkästä syvästä tietämättömyydestä, joskin säännölliset trollaajat yleensä oppii tunnistamaan.

Sanaa käytetään usein väärin tahattomasti, mutta joskus myös tahallisesti lyömäaseena muita kirjoittajia vastaan. Pelkkä kritiikki tai eriävä mielipide, radikaalikaan sellainen, ei vielä ole trolli. Trollaus ei myöskään ole lakitermi, eikä se ole sinällään lainvastaista missään maassa. Jotkin siihen yhdistyvät törkeimmät loukkaukset ja psykologinen vahingonteko sen sijaan ovat laittomia esimerkiksi Euroopan unionissa ja anglosaksisissa maissa.

Netiketti suosittelee olemaan ruokkimatta trollia. Tämä tarkoittaa käytännössä trollin jättämistä omaan arvoonsa ja suhtautumista viesteihin tai viestiketjuihin ikään kuin niitä ei olisi koskaan kirjoitettukaan. Se on usein vaikeaa, sillä muutaman ihmisen trollaantuminen saattaa aiheuttaa aloitetun keskustelun laajenemisen tai olemassa olevan väärille urille ajautumisen. 

Yleisen käsityksen mukaan trolleja motivoi itse trollauksesta tai sen seurauksista nauttiminen, ja näin myös trolleiksi itseään kutsuvat ihmisetkin ovat kertoneet. Nautintoon kuuluu saatu huomio ja sen aiheuttamat reaktiot sekä haitat. Muita motivaatioita ovat ikävystyminen, huomionkipeys, pätemisen tarve, yksinäisyys, uteliaisuus, hallitsemisen halu, pahantahtoisuus, viha tiettyjä ihmisiä kohtaan, kosto ja vihamielisyys keskustelun tarkoitusta kohtaan. Myös poliittisia uskomuksia ja ideologioita sekä tiettyjen poliittisten tavoitteiden ajamista on esitetty trollauksen syiksi.

Internetin mahdollistama suhteellinen anonyymiys edesauttaa trollaamista ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin, Internetin käyttäjiltä yleensä puuttuu taustatieto muista keskustelijoista, minkä vuoksi toisten pettäminen onnistuu helpommin kuin kasvotusten.

Toisekseen, Internet-trollin ei tarvitse pelätä kielteisiä seuraamuksia, kuten väkivaltaa, minkä vuoksi jotkut käyttäytyvät Internetissä eri tavoin kuin todellisessa maailmassa.

Kolmanneksi, anonyymiys voi piilottaa sen, että toiset ovat oikeita ihmisiä eivätkä vain virtuaalihahmoja, minkä vuoksi trolli ei ymmärrä teoillaan olevan haitallisia, psykologisia vaikutuksia.

Trolleilla tehtyjen psykologisten kokeiden perusteella he ovat useimmiten nuoria miehiä, joilla saattaa olla matala itsetunto. Trolli on keskimääräistä enemmän sadistinen luonne ja persoonallisuushäiriöinen. Psykologit uskovat, että heissä yhdistyvät persoonallisuuden kolme "pimeää" piirrettä: psykopaattisuus, macchiavellismi ja narsismi."

Integroituminen tarkoittaa monia asioita

Yhteiskunnallisesti se tarkoittaa erilaista toiminnallista yhdistämistä. Sosiaalinen integraatio tarkoittaa vastaavasti ihmisten liittymistä tai liittämistä osaksi yhteiskuntaa ja sen sosiaalisiin suhteisiin, vastakohtana eristymiselle.

Aika monissa thaimaa-aiheisissa Facebook-ryhmissä käydään silloin tällöin keskustelua aiheesta ja toinen toistaan tietävämpiä onkin moneen menoon. Jos jotain on katessa, se on suvaitsevaisuus sekä erilaisuuden hyväksyminen. Ehkä liian kireä tonttulakki päässä tallustaville "maassa maan tavalla" tarkoittaa, ettei siihen istu ulkomailla syöty Oululaisten hapankorppu eikä HK:n Sininen makkaralenkki, puhumattakaan Fazerin Sinisestä suklaalevystä.

Valeintegraationsa vangit siemailemat kuitenkin minkä tahansa ulkomaan baarissa Kouvistoisen Jukan Thaimaahan roudaamaa lonkeroa tai vaikkapa jostain tuotua skottiwhiskyä sekä venäläistä vodkaa.

Vaikka Hartwallin pääkonttori sijaitsee Helsingissä, virvoitusjuomatehdas ja panimo Lahdessa sekä lähdevesipullottamo Karijoella, vuonna 1836 perustetun yrityksen omistaa tanskalainen Royal Unibrew -yritys. 

Integraatio onkin monelle ainoastaan omien luutuneiden tapojen tai periaatteiden kauppaamista. Minulle maassa maan tavalla tarkoittaa, että istutan tottumuksiani paikallisuuteen sitä loukkaamatta. Tästä eräänlainen oiva esimerkki on Pattayan seudun kymmenkunta yleistä saunaa uima-altaineen. Oma lukunsa ovat lukuisat condojen ja hotellien vastaavat. Joista yksikään ei liene suomalaisomistuksessa eikä edes -vetoinen. Joten siinähän sitä on, integroitunutta Harvian höyryhuonetta ja kiuasta.

Tiukkapipoisinkaan ei kapua portaita 21. kerroksen condoon siksi, että hissit ovat suomalaisen Kone Oyj tekemiä ja myymiä. Tai pitäisikö hänen edes mennä koko rakennukseen, sillä enemmistön omistavat ehkä farangit ja muut ulkomaalaiset?

Tätä kaikkea on kuitenkin mukava miettiä Suomessa, kotikylän italialaishenkisessä pzzeriassa tai turkkilaisten kebab-paikassa ja siemailla jälkiruuaksi Suomessa paahdettua, brasilialaista kahvia. Ajattelua voi jatkaa ajaessa etupäässä ulkomaisesta öljystä tehtyä pikitietä, kaukoidässä valmistetut vaatteet päällä, osin virolaisten ja muunmaalaisten rakentamaan kotiin japanilaisella autolla 🤣🤣.

Suur-Suomi

Alle 80 vuotta sitten iso osa suomalaisista uskoi tosissaan, että Suomi voisi kasvaa monta kertaa silloisia rajojaan suuremmaksi. Karjalan heimoveljet olivat tärkein neuvostoikeen alta pelastettava ryhmä, mutta enemmänkin haluttiin. Hurjimmissa haaveissa rajat piirrettiin lännessä Norjaan ja idässä Uralin vuoristoon.

- Kun alun perin tutustuin näihin suursuomalaisten puheisiin, ne tuntuivat hourupäiden käsittämättömiltä houreilta. Oli ihan mahdoton ymmärtää niitä ihmisiä, historiantutkija Jenni Kirves kertoo.

Sodan loputtua Suur-Suomi-aatetta on käsitelty lähinnä harvakseltaan julkaistuissa historiateoksissa. Häpeällisesti päättynyttä historian osaa ei ole haluttu muistella.

Eikä haluta vieläkään, mutta kummasti on ajatus vaan alkanut nostaa päätään ja netissä vilisee nyt outoja karttoja, kun Venäjä ei pysy kuosissaan. Ikään kuin olisi jäänyt kana kynittäväksi ja muutakin suuruuden hulluutta. Surullista, että haaskaa itärajan tuolta puolen näyttää olevan lähes eturintamassa kyttäämässä myös suomalaisia.

Isäni sodat käyneenä ei suostunut sota-ajoista juurikaan puhumaan, mutta jotkut puhuivat. Joidenkin mukaan osa rintamalla oli aidosti puolustamassa vain isänmaataan. He kokivat valtakunnan rajan ylitettyään olevansa vieraalla maalla ja tekevänsä väärin, vaikka Venäjä Suomeen hyökkäsikin. Mutta osa uskoi muun muassa Leningradin piirityksessä tekevänsä natsi-Saksan avulla ja kanssa Suur-Suomea.

Ehkä masentavinta ja isänmaallisuuttani nakertavaa on havaita, että emme ole kaikilta osin edelleenkään rauhaa rakastava kansa. Vaikka tilaa yhtenä Euroopan harvimmin asuttuna maana on taatusti jokaiselle riittämiin. Osa maata autioituu, kun väki pakkaa itsensä eteläiseen ruuhka-Suomeen. Joka tosin isossa maailmassa on harvaan asuttua sekin. 

Kuka on veneestä pudonnut eno?

Kotimaisten kielten keskus ei pysty sitä kertomaan. Sanonnan taustalla voi olla yksittäinen tilanne tai tarina, jossa uusi sanonta on syntynyt ja sittemmin jäänyt elämään, eri tilanteisiin varioituen.

Helsingin Sanomat kirjoitti 14.9.1972 enonsa hukuttaneesta kuopiolaismiehestä, joka sai teostaan yli viisi vuotta kuritushuonetta. Mies oli alkoholin vaikutuksen alaisena lyönyt veneessä enoaan melalla päähän, koska eno ei ollut ottanut tarpeeksi kiljua. Vene oli kaatunut ja eno hukkui.

Ei ole varmaa, onko sanonta pudota kuin eno veneestä peräisin tuosta tapauksesta. Sanontojen alkuperää on yleisestikin melko vaikea selvittää.

Mutta sanasta pataluha (haukkua pataluhaksi) on tarjolla useitakin selityksiä. Ilmaus haukkua, arvostella, joskus myös lyödä pataluhaksi, siis ’pahanpäiväiseksi, perin pohjin’, on juuri semmoisia, jotka monia kiinnostavat: mitä pataluha merkitsee, mistä se tulee?

Todennäköisin selitys on, että pataluha liittyy murresanaan luha, luho, joka merkitsee ’huonoa, rikkinäistä, kelvotonta tai heikkoa’. Sana luha lienee useimmille vieras, mutta samaa perua oleva luhistua on kaikille tuttu.

Luulen, että joka kielessä on paljon sanontoja ja sen tapaisia, joita ei hevin sanakirjoista löydy eivätkä ne sano monelle kieltä taitavalle ulkomaalaisellekaan yhtään mitään:

"Sopia kuin nyrkki silmään.

Asia on pihvi.

Olla käärmeissään.

Levällään kuin Jokisen eväät.

Matti kukkarossa.

Helppo nakki.

Olla nakit silmillä. 

Katsoa kuin halpaa makkaraa."

Sanontojen lisäksi kaikilla mailla ja seuduilla on omia tapojaan ja tottumuksia, joista jotkut ovat levinneet toisille seuduille, jotkut koko maahan ja jotkut jopa ulkomaille saakka.

Luulen, että yksi pienimmistä on enimmillään kolmen hengen viettämä Hyrylän sunnuntai, jota vietimme joka heinäkuun toinen tiistai. Ei menty töihin, vaan ryypättiin aamusta iltaan ja yöhönkin. Eikä selvitty töihin keskiviikkonakaan. 

Ainut työnantaja, joka meitä jollain lailla ymmärsi, oli Kinnusen Hannu, joka juoppoja ymmärsi muutenkin. Hänen kanssaan kävin kerran myöhemmin henkilöautolla Ukrainan Odessan Mustassameressä uimassa ja juomassa rantatuolissa alkoholittomat oluet sekä neuvottelemassa merikonttitehtaalla merikonttikodeista. Hannu ajoi kuudessa päivässä 6000 kilometriä.

Taidan kaivaa enimmillään kolmen hengen juhlamme, Hyrylän sunnuntain esiin ja vaihtaa sen liputuspäiväksi, sillä kaksi muuta juhlijaa ovat vaihtaneet maalliset juhlat muihin maisemiin. Ensi heinäkuun toisena tiistaina nostan Jokilaakson minitangon minilipun salkoon ja nimeän juhlan Kulutushysterian vastaiseksi päiväksi ja liputan "En tarvitse mittään päivää". Silloin juhlan kunniaksi kaneli- tai sokerikorppu saa kastajansa ja lähiniityn hevoset omansa, jos ovat tulleet. 

Meitä on moneen junaan ja lähtöön. Tässä yksi sähköpostiyrittäjä

"Hei! Valitettavasti minulla on sinulle huonoja uutisia. Noin muutama kuukausi sitten sain täyden pääsyn kaikkiin sinun laitteitiisi, joita sinä käytät internetin selaamiseen. Pian tämän jälkeen aloin seuraamaan kaikkia sinun tekemisiäsi Internetissä. Kertaan sinulle vielä että miten onnistuin tekemään sen: Aluksi ostin hakkereilta pääsyn sinun sähköposteihin (se on todella helppoa tänä päivänä Internetin avulla) Kuten näet niin onnistuin kirjautumaan juuri sinun sähköpostitilille ja vielä todella helposti (in105@in105.fi). Viikon sisällä asensin jo järjestelmääsi troijalaisen viruksen, joka on saatavilla kaikille laitteille,joita sinä käytät sähköpostien lukemiseen Suoraan sanottuna se oli todella helppoa (koska olit tarpeeksi ystävällinen avaamalla joitain linkkejä postilaatikossasi.) Kyllä, neroja on keskuudessamme. Tämän hyödyllisen ohjelmiston avulla voin nyt päästä käsiksi kaikkiin laitteissasi oleviin ohjaimiin (esim, videokameraan, näppäimistöön, mikrofoniin jne.) Tämän seurauksena onnistuin lataamaan kaikki valokuvasi, henkilökohtaiset tietosi, selaushistoriasi ja kaikki muut tiedot palvelimelleni ilman mitään ongelmia. Lisäksi minulla on myös pääsy kaikkiin sinun viesteihin, sosiaalisen median kanaviin, sähköposteihin, yhteystietoihin sekä chat historiaasi.

Kuvituskuva Kotimikron sivuilta

Troijalainen virukseni jatkaaa allekirjoituksiaan taukoamatta (koska sitä ohjaa ohjain) joten tietokoneellesi tai laitteellesi asennettu viruksentorjuntaohjelmisto ei havaitse sitä. Joten toivon että ymmärrät vihdoin syyn miksi olen pysynyt huomaamattomana ennen tätä kirjettä…. Henkilökohtaisten tietojesi kokoamisen aikana en voinut olla huomaamatta että olet aikuisille tarkoitettujen sivustojen valtava ihailija sekä säännöllinen vieras. Koet paljon iloa katsoessasi pornosivustoja, pornoelokuvia ja saavuttaessasi henkeä salpaavia orgasmeja. Haluan olla rehellinen, oli todella vaikea vastustaa nauhoittamasta joitain noita tuhmia soolo kohtauksia missä sinä olit pääroolissa ja kokoamasta ne erityisiksi videoiksi, jotka paljastavat itsetyydytyksesi. Jos sinulla on vielä epäilyksiä, minun ei tarvitse kuin napsauttaa hiirtäni ja kaikki nuo ikävät videot sinun kanssasi jaetaan ystävillesi, työkavereillesi ja sukulaisillesi. Lisäksi mikään ei estä minua lataamasta kaikkea tuhmaa sisältöä verkkoon julkisten silmien nähtäviksi. Toivon vilpittömästi että et halua sen tapahtuvan, kun pidät mielessä kaikki likaiset asiat, joita olet halunnut katsoa, (tiedät varmasti mitä tarkoitan),se pilaa maineesi täysin. Tähän asiaan on edelleen ratkaisu, seuraa näitä ohjeita: Teet 1350 € maksun tililleni (vastaava määrä bitcoineina varojen siirron kurssista riippuen), ja kun maksu on vastaanotettu, poistan kaikki tietosi viipymättä. Sen jälkeen voimme käyttäytyä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Lisäksi voin vahvistaa, että kaikki Troijalaiset virukset poistetaan heti käytöstä kaikista laitteistasi. Sinulla ei ole mitään hätää, sillä pidän sanani aina. Se on todellakin edullinen tarjous, joka tulee suhteellisen alennettuun hintaan, kun otetaan huomioon, että profiilisi ja liikenteesi olivat tiiviissä seurannassa jo pitkän ajan. Tässä on bitcoin lompakkoni viitteeksi: 13XbYjAxrgSwsvMM4hXQpdwEqQTA5vbvnE 

Tästä eteenpäin sinulla on vain 48 tuntia ja lähtölaskenta on alkanut, kun avasit tämän sähköpostin (toisin sanoen 2 päivää). Seuraava luettelo sisältää asioita, joita sinun tulee ehdottomasti välttää tekemästä tai edes yrittämästä: > Älä yritä vastata tähän sähköpostiin (koska sähköpostin luodaan postilaatikossasi palautusosoitteen kanssa). > Älä yritä soittaa tai ilmoittaa poliisillen tai muille viranomaisille. Lisäksi on huono idea, jos haluat jakaa tämän ystäviesi kesken toivoen, että he auttaisivat. Jos saan selville (mahtaita taitojani käyttäen, se onnistuu vaivattomasti, koska minulla on kaikki laitteesi ja tilisi hallinnassani ja tarkkailen jatkuvasti.) - kivoja videoitasi jaetaan julkisuuteen samana päivänä. > Älä etsi minua - sekään ei joda mihinkään. Kryptovaluuttojen tapahtumat ovat täysin anonyymejä, eikä niitä voi seurata. >Älä asenna järjestelmääsi uudelleen laitteisiin tai heitä niitä pois. Se ei myöskään ratkaise ongelmaa, koska kaikki henkilökohtaiset videosi on jo ladattu palvelimelleni. Asioita, joista saatat olla hämmentynyt: > Että rahansiirtoasi ei toimiteta minulle. Tsemppiä, voin jäljittää kaikki tapahtumat heti, joten varojen siirron yhteydessä saan myös ilmoituksen, koska hallitsen edelleen laitteitasi (troijalainen virukseni pystyy ohjaamaan kaikkia prosesseja etänä, kuten TeamViewer). > Että aion jakaa likaiset videosi saatuani rahansiirron sinulta. Täällä sinun täytyy luottaa minuun, koska ei ole mitään järkeä edelleen vaivata sinua rahan vastaanottamisen jälkeen. Lisäksi, jos todella haluaisin, kaikki nuo videot olisivat julkisesti saatavilla kauan sitten! Uskon että voimme silti ratkaista tämän tilanteen reilusti! Tässä on viimeinen neuvoni sinulle... jatkossa sinun on parempi varmistaa, että pysyt poissa tällaisista tilanteista! Neuvoni – älä unohda päivittää salasanojasi säännöllisesti tunteaksesi olosi täysin turvalliseksi."

Oonhan vain mies, jol' on ymmällä pää...

Ketä äänestäisin pressaksi vai olenko paikassa, etten voi äänestää ketään? Itselläni on Morakotin ja vähän minunkin thaikotiin vain yksi osoite, jonka olen tarkistattanut Tatalla monesti. Hänen mukaansa lähes suuttumiseen asti se on taatusti oikein. Mutta mutta....

Osoitteeseen olen lähettänyt Suomen Postin nettipostikortin kahdesti tai oikestaan kolmesti eikä yksikään näytä osaavan perille. Posti jopa uusi tai sanoi uusivansa lähetykset. Yksi on Morakotin, toinen minun ja kolmas muistaakseni meidän molempien nimillä. Maksut on otettu pankkitililtäni, joista voin päätellä vain sen, että tilaukset ovat menneet onnistuneesti perille.

Neljännen kortin lähetin Kahvila Hyrylän loistavalle henkilökunnalla ja siellä istuvalle Munallisten Marttakerholle. Sen lähetyksen Postin chatpalvelu sanoi epäonnistuneen ja on nyt luvannut kolme kertaa palauttaa 4,10 euron summan. Vaan eipä näytä palauttavan 🤬.

Postin nettikortti toimii tai pitäisi toimia siten, että valmistan ja lähetän kortin älylaitteellani ottamastani valokuvasta ja kirjoittamastani tekstistä osoitteineen sähköisesti Postille. Joka painaa sen jossain paksulle paperille tai ohuelle pahville ja lähettää kortissa olevaan osoitteeseen, kun olen ensin lähetyksen maksanut.

Samaan osoitteeseen tilasin myös Suomen valtiolta kirjeäänestysasiakirjat, josta sain kuittauksenkin. Siihen myötämäki sitten loppuikin. Uusia, kertaalleen nimelläni pyydettyjä äänestysasiakirjoja lienee turha edes kysyä, joten jäänee äänestämättä.

Hyvää siinä on, ettei tarvitse päättää omaa ehdokasta. Sillä pressan suhteen en ole ollut puolueuskollinen ja ääneni on saanut niin Elisabeth Rehn, Pekka Haavisto, kuten Paavo Väyrynenkin ja myös joku muu. 

Seuraavat vaalit ovat Suomen kansan kannalta ehkä elämäni tärkeimmät, sillä presidentin tontilla on ulkopolitiikka. Siellä taas on Venäjä, joka ei näytä mahtuvan rajojensa sisälle montaa vuosikymmentä kerrallaan. Vaan lisää pitää saada, sillä eihän naapurikaan aivan turhan takia tai ilman syytä tapata omaa kansaansa. Vaikka Venäjällä ei taida kansalaisen kyljessä olla hengellä samaa hintalappua kuin Suomessa. 

Joten on siinä tulevalla valtakuntamme päämiehellä työmaa, kun ehdokkailla ei ole yhteneväistä käsitystä edes siitä mitä pitäisi tehdä polkupyörillä Venäjältä Suomeen pyrkivien kanssa.

Valikoiva tiedon sisäistäminen

Alkoholi on kuulunut elämääni aina tavalla tai toisella, joita en ainakaan nyt ryhdy erittelemään ellei joku sitä erikseen pyydä. Voi olla, että joskus sen teen pyytämättäkin.

Nykäsen Matin tunsin ja saunottiinkin silloin tällöin Jyväskylän Leponiemessä, entisen kaupunginjohtaja Järvisen kesäpaikassa. Jonka voisi sanoa olevan melkoisen rannassa, sillä saunan pukuhuoneen ulkopenkiltä voi kirjaimellisesti astua Tuomiojärven veteen.

Muistan kerran, kun puhuttiin löylyjen lomassa viinanotosta ja Matti sanoi homman olevan hyvin hanskassa. Lääkäri oli kuulemma hiljan sanonut, että munuaiset ovat kuin nuorella pojalla. Kun kysyin mitä muuta hän sanoi, niin sillä ei ole väliä, sillä munuaiset on tärkein. Tähän minä, että voi ollakin, jos aivot ja muutkin sisäkalut maksasta lähtien ovat munuaisten kanssa samassa nipuussa.

Matti oli mukava kaveri ja varsinkin selvinpäin oiva seuramies, jonka elämä olisi ollut vielä lyhyempi, jos hän ei olisi nuorena koltiaisena löytänyt tietään Laajavuoren mäkitorniin ja latuja myöten hypyriltä alas monttuun uudelleen ja uudelleen. Tämän hän hetkenä jos toisenakin myönsi itsekin. Varsinkin puhuessamme veljestä Halme-/Kytökadun Inkkarikylässä.

Mutta samassa veneessä valikoivan tiedon omaksumisen suhteen olen minäkin milloin minkäkin asian kanssa. Kun olisi hyväksi olla jänteikäs, liikunnallinen ja muutenkin reipas yli seitsemänkymppinen sekä alle 80-kiloinen seniori, olenkin liki 100-kiloinen kömpelö mohkäle, joka askellan varoen, etten mahdollisesti kaatuessani katkoisi luitani.

En pysähdy niinkään lukemaan kuinka kunnosta ja terveydestä olisi hyväksi pitää huolta. Mutta jos joku jossain kirjoittaa, että lihavat ovat leppoisia tai että lievästä ylipainosta on jotain muutakin hyötyä, sen pysähdyn lukemaan voidakseni paremmin nykyisten kilojeni kanssa.

Jos jonkun asian parissa teen töitä, on se oma pää. Nimittäin vahvasti tunteella elävänä käytin vuosikymmenen ja enemmänkin itseni löytämiseen pullosta. Kunnes oli sama kuoliko tai syntyikö läheinen vai eikö tapahtunut mitään. Jokaiseen olotilaan piti juoda pää täyteen ja juomisesta oli tullut itsetarkoitus ja elämäni tärkein sisältö.

Mutta sillä tiellä laulujen lunnaat ovat suuret ja vievät liian usein ennenaikaisesti hautaan, joten oli löydettävä uusi tie. Sen oli oltava enemmän kuin entinen elämä, sillä "kaikki tai ei mitään" ihmisenä en hevin tyydy toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Vaan uskon, että kantilla kuivilla oleminen vie takaisin juomakentille ennemmin tai myöhemmin, vaikka kuinka purkaisi pahaa oloaan toisiin ihmisiin.

Oli tavoiteltava mielen, sielun ja ruumiin raittiutta. Tuokioita, joita voi kokea vaikkapa kesäyönä yksin istuessaan laturilla, jalat vedessä kuuntelemassa hiljaisuutta ja haistelemassa luonnon tuoksuja. Niissä hetkissä tuntuu siltä, että tässä on kaikki eikä minulta puutu mitään. Tuskin kukaan pystyykään täydellistä balanssia ja harmoniaa itsensä kanssa saavuttamaan pysyvästi. Mutta ne, usein ohikiitävät hetket, ne ovat enemmän kuin paraskin nousuhumala.

Töitä on korvien välin kanssa teettänyt päästä myös eroon enemmistön kauppaamista känneistä silloin tällöin tai edes joskus. Oli omaksuttava ja sisäistettävä itselle pohjimmaiseksi ajatus, että päihteiden suhteen hän, joka ei halua kemiallisesti muuttaa tuokiotakaan toiseksi omasta todellisuudesta, on vähintään yhtä oikeassa kuin itseään kohtuukäyttäjänä pitävä.

Joillekin olen joskus puhunut raittiudesta sanoen esimerkkinä, että kun viimein olen oppinut itkemään läheisteni haudalla viikosta ja vuodesta toiseen selvinpäin, niin siitä en tahdo luopua. 

Joskus luulen tunnin keskustelun jälkeen toisen ymmärtäneen kuulemastaan jotain nyökyttelyjensä lomassa. Kunnes kai perustellakseen itselleen juomatapojaan hän kysyy, että "tarkoittaako se, ettet Jorma voi ottaa edes yhtä ryyppyä?" Vastaan kysymyksellä, että "kun minulla ei koskaan ole ollut yhden ryypyn, vaan karusellikännin tarve, niin mistä luulet, että se nyt yli 40 vuoden raittiuden jälkeen olisi tullut?"

Ehkä alkoholin käyttäjä ei koskaan pääsekään eroon käsityksestä, kun ei siitä pääse irti kaikki entiset juopotkaan. Että, jos ei voi juoda kuten minä ja muut, täytyy olla kokonaan juomatta. Että raittius olisi jotenkin toiseksi parasta. 

Kun aikoinaan keittelin kotona usein kolmen päivän pikakiljusta pontikkaa, mittasin sen vahvuutta polttamalla valmistamaani juomaa kossupullon korkissa. Sinistä liekkiä tuojottaessani pää pyörällä tiesin jo silloin, että hulluus tai edes tyhmyys tuskin alkaa siitä, jos en kaada tuota sisääni. 

Parasta ennen, nyt ja sen jälkeen

"Kylmäketjulla tarkoitetaan elintarvikkeiden kuljettamista ja säilyttämistä niin, että ne pidetään koko ajan tiettyjä lämpötilarajoja kylmemmässä tilassa. Muun muassa lihan tuoreus pyritään takaamaan katkeamattomalla kylmäketjulla, joka alkaa teurastamolta ja päättyy kuluttajan jääkaappiin. Kylmäketjussa lihan lämpötila ei saa lain mukaan nousta missään vaiheessa yli 6–7 °C. Tässä lämpötilassa esimerkiksi jauhelihan sisältämä mikrobimäärä kaksinkertaistuu noin kuudessa tunnissa, joten käytännössä suositellaankin selvästi alempia säilytyslämpötiloja (2–4 °C)."

Edellä mainittu on varsin outo asia varsinkin Thaimaan maaseudulla, mutta kyllä muuallakin. Joskus katselinkin Pattayan Jomtienilla lämpöisten hallien yhtä lämpimiä liha-altaita ja niiden kimpussa hääriviä kärpäsparvia, etten taida noita lihoja suuhuni laittaa.

Vaan toisin on käynyt. Phatthalungissa saa ajaa kymmenen kilometriä ennen kuin löytyy ilmastoitu Lotuksen kauppahalli ja lihojen kylmäaltaat. Joka sekin saattaa olla vasta ensimmäinen paikka, missä possunkylki tai kana on teurastamisen jälkeen viilennettynä.

Syön kalaa tai muuta lihaa lähes päivittäin. Tuoreudessa kala vetääkin reippaasti pitemmän korren, sillä melko usein se on elossa vielä tunteja muoviämpärissä kotonamme. Teurastus on Tatan heiniä, kuten oli Jokilampien katiskan kalojenkin Jokilaakson laiturilla.

On pihvi sitten hankittu Lotuksesta, lämpöisestä kauppahallista tai kadun varren kojusta, yhtä hyvää se on joskus minun, mutta useimmiten Morakotin laittamana. Ei ole ollut vatsanväänteitä eikä ruokamyrkytyksiä. Täytyy koputtaa nyt varmuuden vuoksi kolme kertaa ja sanoa samalla seitsemän, yhdeksän, kolmetoista, jolla islantilainenkin turvaa selustansa huonoa onnea vastaan. 

Joka päivä syön paikallisen väestön kanssa samoissa paikoissa. Eikä pikku kylällä muita olekaan, kun ei ole ulkomaalaisiakaan. Oikeastaan yhtään annosta en ole näissä paikoissa syönyt, etteikö lautaselleni olisi jotain mätetty vierain, paljain käsin ja sormin. On ollut totuttava paikallisiin tapoihin tai kärsittävä jatkuvaa nälkää. Joka sinällään kaltaiselleni sadan kilon möhkäleelle ei olisi pahitteeksi.

Aamiaiseksi syön kärpästen vuoksi muovisen verkkokuvun alta usein liki kymmentä sorttia, joista en lajeja tunnista. Omilla rahoilla vetoa löisin oikeastaan vain kananmunista. Mukana on kaksi tikun nokassa paistettua lihasiivua, joille kantapaikkani on saanut minulta nimen "tuu muu." Kanavaihtoehdon uskallan karsia pois ja ehkä varauksella naudankin, joten syönen possua.

Pöydästä ja kattiloista syön sitten kasviksia mitä siellä on. Joukossa monesti meidän kotipihalta tuomaa thaibasilikaa, jolle ei netin uteluillani kuvineen täyttä varmuutta tullut. Kyläläiset ruokapaikoissa aika usein ihmettelevät Morakotille, kun farangina syön heidän ruokiaan. Ihmetys ei kyllä tule kokemuksesta, vaan jostain muualta hankitusta käsityksestä länsiruuista tai sen syöjistä.

Vuosikymmenten saatossa tulleet ruokatottumukset istuvat ainakin minulla lujassa. Kun mieleen tulee ruisleipä, HK:n Sininen tai vaikkapa Jalostajan hernekeitto, vesi herahtaa kielelle. Samoin oli viime kesänä Morakotin laita Suomessa, joka ei kolmen kuukauden aikana löytänyt suomiruokaa, josta hän olisi todella pitänyt. Piikkipaikan taisi saada kauppakeskus Jumbon sushiravintola 😅. 

Parasta ennen....

 – Olin lukenut maailmalla olleista monta vuotta vanhoista hampurilaisista, joten päätin itsekin kokeilla, mitä sille tapahtuu. Se oli ajatuksena hauska. Sipe Myllyniemi säilytti hampurilaista vuosien ajan vanhemmillaan vanhan huoneensa vaatekaapissa. Burgeri sai tekeytyä kaapin hyllyllä, vaikkakin sitä on tarkasteltu joitakin kertoja vuosien saatossa. Nyt kahdeksan vuoden jälkeen paperikääröstä paljastui yllättävän hyvän näköinen hampurilainen. Siinä ei ole hometta, eikä se haise epämiellyttävälle. Hampurilainen on niin sanotusti kuivunut kasaan, kirjoitti Iltalehti. 

Uutinen sai minut pohtimaan ruokaa ennen Suomessa ja nyt Thaimaassa, josta tosin tarinointi saattaa mennä huomiseen.

Meillä ei ollut jääkaappia, vaan kylmätilana puukannellinen, maahan upotettu betonirengas, jossa viileää tarvitsevia syötäviä säilytettiin. Talvisin sisällä oli vastaava paikka eteisen lattian rajassa. Väärä yölämpötilan arviointi saattoi saada aikaan jäätymisen. Keittiön lattian alla, pienen luukun takana oli maakellarin tapainen perunoita ja juureksia varten, jossa renkaan tapaan oli keväisin kymmenen senttiä vettä lattialla. Että tilat olivat kulloinkin laadultaan muuten ok, sen takaavat niissä elävät sammakot, sanoivat vanhempani. 

Maakuoppa sai väistyä, kun isä sai päähänsä, että tarvitsemme sodan varalta pommisuojan. Joten hän rakensi ulkorakenuksen autokatoksen viereen varsinaisen betonibunkkerin. Jossa senkin lattialla oli keväisin vettä, joten peruna- ja vihanneslaatikot oli nostettu tiiliskivien päälle. Isä totesi kerran jollekin kylän miehelle luomusta näyttäessään, että jos tulee äkkilähtö, ei tarvitse ottaa kuin viltti ja vaatteita mukaan, sillä ruuat ovat täällä valmiina. 

Ei ollut ruokapakkauksissa viimeistä käyttöpäivää, vaan näppituntuma tuoreudesta oli äitini hyppysissä, näössä ja suussa. Kun irtomaito oli saanut uuden maun, valmistettiin siitä viiliä tekeytymään kaapin perälle. Samantapaisesti oli myös jauhelihan ja muidenkin syömisien laita. Mutta tunkiolle ne eivät peltisessä likasangossa päätyneet, sillä niin huonoksi ei ruoka mennyt, ettei se kissalle tai koirallemme kelvannut. Ei ollut Elannossa Mirrille eikä Tepsulle Whiskasia eikä Jerille Sertiä.

Eikä sähkö- tai kaasuliettäkään, vaan ruoka tehtiin puuhellalla, jolla oli talvisin myös keittiön lämmittämisen virka sekä yksi isältä salattu tehtävä. Äitini poltti salaa tupakkaa ja puhalsi savut hellanluukun kautta hormiin. Siskoni Irmelin ja minun tehtävä oli vahtia ikkunassa milloin isä on tulossa sisään. 

Tältä osin ruokamaailma on Suomessa kovasti muuttunut ja syomisten tuoreuden ratkaisee rasian kylkeen jossakin päin maailmaa lätkäisty "parasta ennen" päivämäärä kuin herran sana konsanaan. Ehkä tältä osin on menty parempaankin suuntaan, sillä ruokakaupoissa on suosiotaan nostanut uusi hittituote. Paketit, jotka ovat saaneet kylkeensä punaisen prosenttitarran. Niiden vuoksi joku jopa odottaa aamuisin kaupan ovella saadakseen parhaat päältä.