Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Karhunköynnös, isokierto tai elämänlanka

Jormas: "Sydämenmuotoiset tai keihäsmäiset lehdet, valkoiset trumpettikukat. Kiertyy lähellä kasvavien kasvien ympärille ja peittää ne. Nopeakasvuinen. Leviää voimakkaasti. Tunnetaan myös nimellä elämänlanka.

Luonnonvaraisena se kasvaa pensaikoissa, etupäässä merenrannoilla. Jokseenkin harvinainen.
Se on myös myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen ei yleensä aiheuta oireita.
Sopii säleikköön, puuta kiipeämään, luonnonläheiseen puutarhaan. Voi levitä vaikesti hävitettäväksi rikkakasviksi."

Koulussa oli joitakin tehtävien kokonaisuuksia, joissa en nähnyt mitään järkeä. Yksi oli kasvien kerääminen, niiden tunnistaminen ja nimien opettelu heimoineen myös latinankielillä. Tämän mielestäni järjettömyyden opiskelu tapahtuikin minulla pääsääntöisesti yhdistettynä jälki-istuntoihin, joissa usein istuin muiden häiritsemisistä tunneilla.

Nyt kuitenkin vanhana gubbena haluaisin tietää kasveistakin enemmän. Yksi niistä on otsikon mukainen mamu, joka ei luonnossa ole niitä hyvätapaisimpia. Kun se kietoutuu jonkun ympärille, on se kyllä elämänlangan sijaan enemmänkin kuolemansyleily. Ainakin siltä suvelta.

Jokilaakso on kuitenkin monelle häirikkökasville turvasatama, jota eivät jotkut vieraslajien vihaajat suopein silmin katso. Nyt näyttävät saavan EU :nkin puolelleen hävittämisvimmassaan. Jopa teiden varsien lupiinit ovat tappolistalla.

Kaikki tähän turhuuteen käytetty aika ja rahat olisivat paljon paremmin hyödynnetty, kun tarmo ynnä hynät käytettäsiin ihmisten roskaamisen estämiseen ja ympäristön siivoamiseen.

Mutta minä suojelen kaikkea elämää niin kauan kuin rahapussista riittää painetta ja henkeä piisaa.

Ensi kerralla taidan kirjoittaa apilasta, joka sekin on muualta muuttanut. Suomessa se on mamuna päässyt asteikossa eteenpäin ja on muinaistulokaslaji. Voi pyhä tai vähemmän pyhä yksinkertaisuus! Tänä kesänä apila on erityissuojelussani.


lauantai 29. kesäkuuta 2019

Hautausmaaan rikkain luuranko

Jormas: Aikoinaan luin tarinan jos toisenkin Arsistotéles Onassiksesta ja hänen läheisistään. Luin kun hänen tyttärensä Christina sanoi, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacissa niin paljoa kuin hän. Luin kun hänen isänsä lupasi kuolinvuoteella uuden sairaalan tai sen osan, jos lääkärit pystyisivät pelastamaan hänen elämänsä.

Jossain niillä main näin aiheeseen liittyvät unen. Näin kun yön hiljaisuudessa koditon kulkuri laahusti Aristotelesin vuoteen viereen. Mies, jonka elämää kuoleva laivanvarustaja ei ollut koskaan pitänyt minkään arvoisena. Unessa näin, kun koditon kulkuri kysyi rikkaalta mieheltä, että mitä antaisit, jos voisimne vaihtaa elämiä? Tämän sanottuaan kulkuri kääntyi ympäri ja laahusti pois samaa tietä mitä oli tullutkin.

Itselläni on Marko-poika, nykyisin aikuinen mies, joka pärjää perheineen taloudellisesti kelpo tavalla. Hän ei tarvitse sinällään vaatimattomia ropojani nyt eikä myöhemmin.

Eikä niitä olisikaan jaettavaksi, sillä pyrin antamaan kaiken pois eläissäni. Annan ne köyhääkin köyhemmille ihmisille sekä koirille vailla ihmiskotia.

Ajattelen, että jokainen kolikko tililläni tai rahamassissani on kuollessani lasku- tai ajoitusvirhe minulta.

Kun olin aikuisiän kynnyksellä ja sen jälkeenkin, haaveilin ja unelmoin, että minulla on jonain päivänä tolkuttomasti varallisuutta. Ei ole koskaan ollut, sillä en osaa rakastaa rahaa.

Myöhemmin sen sijaan rakastuin viinaan. Silloin unelmoin, että omistan jonain päivänä ravintolan ja asun sen yläkerrassa. Siellä heräisin aamulla kohmeloissani ennen kuin kukaan muu. Laskeutuisin portaita alas Reinot jaloissani, ottaisin kolpakon ja laskisin siihen hanasta huurteisen oluen.

No, ravintolan tai osan siitä omistin Las Palmasissa. Mutten juonut enää silloin alkoholia, joten sekään unelma ei toteutunut.

Nyt unelmoin, että kuolen köyhänä ja ihmiset sanovat, että olin omituinen mies, jonka hallitseva luonteenpiirre ei kuitenkaan ollut ilkeys.

Luulen tietäväni kenestä tulee Tuusulan kirkkomaan rikkain luuranko enkä tavoittele hänen asemaansa. En halua koko hautausmaalle.

Voisi ajatella, että olipa synkkää pohdintaa. Ehkä sitäkin, mutta jos uskoo iankaikkisuuteen, niin niillä elämän korteilla pelataan, jotka Luoja on jakanut. Uusia kortteja ei saa ostamalla eikä vaihtamalla.

Vai kuinka on asian laita te kaikki siellä jossakin ajan vankilan ulkopuolella?

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Onko elämäni nyt valmis ja eletty?

Jormas: Merikonttikoti, Duokodiksikin kutsuttu valmistui Hyvinkään asuntomessuille vuonna 2013. Edellisiltana vielä myöhään hitsasimme viimeisiä kaiteita paikalleen. Kävijöitä tulevassa kodissamme kävi kuukauden aikana ehkä 50 000. Koko loppuelämän vieraat yhdessä nipussa.

Mutta sitä ennen teimme melko tavalla töitä Jokilaaksossa. Sillä tarkoitus oli, että vietämme Merikottikodissamne yhteisen vanhuuden, jos Luoja sen meille suo.

Hän sen ehkä olisi suonutkin, mutta me emme. Päiviksestä ja minusta kasvoi niin suuria, itsenäisiä ja itsekkäitä, jotka eivät tarvinneet toisiaan, emmekä enää mahtuneet saman katon alle.

En tiedä kauanko Päivis olisi ollut valmis kestämään tuttua turvallista tuskaa. Itse en sitä halunnut jatkaa. Sydämessäni tunnen, että ei Päiviskään.

Mutta ikäni olen kuullut, että olen usein syyllinen. Koin, että päivä päivältä olin yhä huonompi puoliso enkä osannut enää tehdä mitään oikein enkä elää päivääkään, että olisin ollut onnellinen.

Minusta oli vuosien saatossa tullut tarpeeton yhteiskunnan osanen, sillä olin myös hankkinut työeläkkeeni maksajalle, Ilmariselle oman osuuteni. Ilmarinen onkin loppuelämäni pääsponsori enkä siihen tehtävään muita tarvitse.

Ainakin kuusi vuotta rakensin Päiviksen kanssa seniori-iän satamaa, Jokilaksoa, jonka koen nyt olevan valmis. Se on niin valmis ja itseni näköinen, että ainoat kompromissit teen Niilo-koiran kanssa ja vuoksi.

Millään näkymin Päivis ei enää elämääni livenä palaa, vaikka hänellä sydämessäni oma huone iäti onkin.

Se on haikeaa, sillä harva avioituu erotakseen. Mutta on siinä iloakin. Monta asiaa tein mieleni vastaisesti, sillä halusin olla hyvä puoliso.

Tässä ja nyt koen, että se ei ole koskaan riittänyt toisen ihmisen kanssa. Ehkä uskon ja hyväksyn sen viimein. Ja etten liikaa syyllistyisi, opettelen muistamaan, että parisuhteessa on aina itseni lisäksi joku toinenkin. Joskus useampiakin. Lapsia, muita aikuisia jne.

Nyt on osin itse valittua yksinäisyyttä ja rauha maassa enkä edes yritä miellyttää ketään. Tässä kaikessa, josta puuttuu se jokin, on kuitenkin nyt hyvä olla, sillä olen menettänyt sydäntäni raastavat riidat ja saanut oman elämäni takaisin.

Onko elämäni nyt siis valmis ja eletty? Vai vieläkö kerran aloitan alusta? Milloin ihminen on liian vanha siihen? Tätä kyselin vuosikymmen sitten, kun jälleen kerran keräsin leluni laatikolta, jossa ei ollut enää tilaa minulle.

Luulen, etten ole koskaan liian vanha aloittamaan alusta, vaikka makaisin vuoteen pohjalla, jos minulla on mielikuvitukseni. Sillä vaikka elämä laittaisi istumaan tai makaanaan, sydämessäni seison ja juoksen ikuisesti.


torstai 27. kesäkuuta 2019

Rikos ja rangaistus

Jormas: Ennen tämän blogin lukemista pitäisi lukea linkin takana oleva kolumni:
https://yle.fi/uutiset/3-10846632

Kiersin aikoinaan monta laitosta Virossa. Mieleen ja takkiinkin tarttui jotain. Esimerkiksi tämä: Monen sadan yhteiskunnan valtavirrasta pudonneen isossa laitoksessa oli parikymmenpaikkainen osasto väkivaltaisille miehille. Tarkemmin sanottuna niille, jotka kännissä hakkasivat vaimojaan ja lapsiaan.

Sosiaaliministeriön tarkastaja selitti minulle kuinka osastolle joudutaan. Sanoi, että kun viranomaisten tietoon tulee tälläinen väkivaltatapaus, tekevät työntekijät kotikäynnin. Ja jos aihetta on, seuraa tiukka varoitus ja infopaketti mitä tapahtuu, jos joudumme tulemaan uudelleen.

Tarkastaja sanoi, että se on kuusi kuukautta tätä suljettua laitosta. Jos tekee päivät työtä, saa kuusi tupakkaa. Jos ei tee, ei saa kuin ruuan.

Laitoksen tarkoitus ei ole parantaa kenenkään päihdeongelmaa. Mutta se antaa miehelle mahdollisuuden selvinpäin tuumailla puoli vuotta kuinka kohdella vapauduttuaan päihtyneenä perhettään. Yleensä mies ei tule uudelleen.

Sen  verran olen yhteiskunnan laitoja kolunnut, että tiedän tietäväni jotain sellaisesta, josta äänensä saavat kuuluviin yleensä ne, joilta puuttuu kokonaiskäsityksestä tai sen ymmärtämisestä jotain oleellisista. Sekin, että ihmisessä istuu hyvän lisäksi myös pahuus.

Kun jollekin, joka ei ole koskaan suljettua laitosta kokenut, tarjotaan yhä uudelleen ja uudelleen ehdollista sekä rakkautta ilman rajoja, saa siitä moni syytön ja sivullinen kärsiä.

Jos itselläni olisi valta, tarjoaisin sopivina annoksina parin viikon paketin kohtuullisen ankarassa laitoksessa ikänsä lusineen sellikaverina, joka ymmärtää pilanneensa elämänsä.

Pari viikkoa keskustelua yötä päivää sellikaverin kanssa, joka kyselisi lisäksi silloin tällöin, että tätäkö todella elämältäsi haluat.

Tämän reissun jälkeen minäkin antaisin vapautuvalle varoituksen sanan. "Jos uudestaan tavataan näissä merkeissä, et enää joudu tai sanoisinko pääse tänne. Sillä rikoksen uusijoille ostamme nykyisin vapausrangaistuspalveluja Venäjältä ja Romaniasta. Suomen viranomaiset kiikuttavat sinut tuomionluvun jälkeen rajalla, josta jatkat maan viranomaisten kanssa uuteen paikkaan, jossa lusit kakkusi.

Ja kun se on joskus sitten lusittu, tulemme vastaan tähän samaan paikkaan rajalle katsomaan. Että oletko tulossa takaisin Suomeen tai onko sinussa ylipäätään mitään palautettavaa."

Aivan liian helposti unohtuu rikoksissa sen kohteeksi joutunut syytön osapuoli. Jos yhteiskunta katsoo saavansa sovituksen päähän  taputtelulla, on rikoksen kohteeksi joutuneella teon kärsimykset kannettavanaan joskus peräti loppuelämän.

Hänellä on minun maailmassani oikeus vaatia konnalle tai äidin ja isän tulevalle, pikku  kriminellille rangaistusta. Silloin rangaistuksen tulee myös tuntua rangaistukselta.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Mukavaa kutsumanimenpäivää Jorma

Jormas: Tänään olen lähes kaikkien Jormien kanssa yhdestä asiasta samaa mieltä. Etunimi takaa laadun.

Jorma on suomalainen miehen etunimi. Se on vanha ortodoksinen ristimänimi. Joka on ollut suomenkielisessä almanakassa 26. kesäkuuta vuodesta 1950 asti. Aiemmin nimipäivä oli 13. syyskuuta vuodesta 1908 alkaen. Nimi on alkuaan heprean Jeremia, jonka karjalaiset ovat omaksuneet venäjästä.

Koska olen syntynyt 16.5.1950, on kutsumanimeni ollut nykyisellä paikallaan lähes syntyessäni. Mutta kun en kastepäivääni muista tai tiedä, en tiedä onko nimipäivääni juhlittu ensi kerran 1950 vai vasta vuotta myöhemmin.

Hällä väliä, sillä en muista mahdollisista juhlista mitään. Tosin myöhemminkin on ollut jokuset kekkerit, joista ei ole muistikuvia.

Meillä kaikilla on ainakin kaksi henkilökohtaista, vuosittaista juhlapäivää, joita ei juuri arvosteta. Toinen on kutsumanimipäivä, jonka kaikki muistanevat.

Toinen on kastepäivä tai päivä, jolloin nimi on annettu. Ja jota harva edes tietää. Joissakin kummilahjoissa se saattaa olla ylhäällä.

Joka tapauksessa kutsu- eli ristimänimi on se, jolla Jumala meidät tuntee. Uskon, että tuntee, uskomme Hänen olemassa oloonsa tai emme.

Ja toinen, enemmän unholassa oleva on kastepäivä. Silloin useimmat suomalaiset on liitetty Luojansa yhteyteen.

Jolla ei vapaiden suuntien joillakin kristityillä ole mitään virkaa. Jos ei kasteta uudelleen, on suunta tuonelaan selvä ja sillä saletti.

Sinne he väittävät minun olevan menossa muutenkin, kun minulta ei irtoa kivien nakkelu kohti lesboja tai homoja. Nämä kivimiehet ja -naiset ovat harhaoppisessa maailmassani ihme veijareita. Heillä olisi kyllin tekemistä omassakin syntisessä elämässä. Mutta he kulkevat musta Raamattu kainalossa ja olalla kivipussi, josta viskotaan kylmiä kirpaleita sinne tänne oman, valikoidun Raamatunluvun mukaan.

Minulle he ovat tämän ajan kirjanoppineita ja fariseuksia, jotka ovat menossa aivan muualle kuin minä. Yksikin ei voinut tulla kerran saunaan kanssani. Sanoi, että vuolukivinen löylynhenki kiukaalla ei ole hänen Herransa henki, joten se on perkeleestä. Ja sen herran huoneeseen hän ei astu.

Uskokoon kuka mihin lystää. Itseäni yritän armahtaa siksikin, että olen hyvää vauhtia menettämääsä uskoani helvettiin. Minun Luojani ei nimittäin päästä sinne ainuttakaan luomustaan.

Silti ajattelen näin vaikka tiedän, että pahuus istuu ihmisessä kuin täi tervassa. Kuten hyvyyskin. Sillä silloin tällöin väärin tehdessäni koen, että joku tuijottaa minua niskanappiin. Sanon sitä omaksitunnoksi. Luulen, että minulle sitä istuttaa yhä uudelleen Hän, joka kutsuu minua nimellä Jorma. Nyt, aina ja viimeisenä päivänä.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta, osa 3

Jormas: Tällä hetkellä jaan kymmenyksiäni sillä tavalla, että se sattuu. En niin paljoa, mutta niin, että se sattuu senkin edestä koko sydämessäni.

Thaimaassa ollessani ja ollessamme autan koiria. Lähinnä niitä, joilla ei ole ihmiskotia lainkaan tai ne odottavat koiratarhassa, että joku antaisi niille uuden elämän.

Useat sanovat, että eivät ne sitä kodittomuutta ymmärrä ja minä sanon, että ymmärtävät. Ajattelen, että 14 000 vuoden yhteisellä taipaleella ihmisen matkassa on jotain tarttunut niidenkin takkiin. Vai sanoisinko turkkiin.

Annan rahaa ruokaan, lääkäriin,  leikkauksiin sekä rokotuksiin ja muuhunkin hoitoon. Yksikään koiratarhaan päätynyt koira ei enää palaa kadulle. Eikä lähde ilman sterilointia ja rokotusta raivotautia vastaan ylipäätään minnekään.

Toinen lähelläni sydäntä oleva ryhmä on niin sanotusti isättömät lapset. Joita tietty löytyy joka puolelta maailmaa. Minun hyppysiini heitä tarttuu eniten Filippiineiltä. Ehkä rahallisesti avustan heitä yhtä paljon kuin koiriakin.

Facessa minulla on monta kymmentä kaveria ja ystäviäkin Aasiasta. Thaimaalaisille äideille tai lapsille en ole juuri taloudellista, sinällään vaatmatonta apuani antanut.

Mutta Filippiineille kylläkin. Voisin kertoa lukuisia tarinoita, joista osa on täysin totta ja osa sinne päin. Ehkä joskus kerronkin. Toisaalta vajaa vuosi sitten kirjoitin pitkän blogisarjan aiheesta.

Jokinen aika sitten tutustuin somessa henkilöön, joka ei koskaan hymyillyt suu auki. Pidin hänestä, koska hän ei milloinkaan ole pyytänyt minulta mitään. Kerran kysyin miksi hän ei naura koskaan. Sanoi häpeävänsä, koska ylähampaat puuttuivat.

Se kolahti minuun, sillä näin on ollut juomavuosien aikaan ja jälkeen omassakin elämässäni.

Joten kysyin voisiko hän käydä hammaslääkärissä ja kysyä mitä maksaa uusi kalusto yläkertaan. Ensi torstaina tiedän onko rahoillani ostettu hampaat.

Luulen, että tämä on totta, sillä eilen minulle chattasi yksi hänen neljästä lapsestaan. Sanoi, että äidiltä salaa. Ja kysyi saako sanoa minua isäkseen. Kysyin miksi. Hän vastasi, että koska isä lähti ja löi äitiä ja sillä on uudet lapset uuden äidin kanssa. Hän lisäsi, että olisin hyvä isä, koska äiti saa uudet hampaat.


sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Juhannusruoka

Jormas: Juhannusaaton aattona hain Niilon kanssa täydennystä ruokapöydän antimiin. Sillä mieleisen, keskikesän juhlan aterian valmistaminen on minulle enemmän mieleen kuin konsanaan juhannussaunan koivuvihta tai -vasta.

Koko ruokapöydän ydin ovat uudet perunat. Mieleisen löytäminen onkin ollut vuosien työ. Eikä mikään ihme, sillä vasta toissa kesänä sellainen onnistuttiin jalostamaan. Viime kesänä se loppui kesken.

Kesän hittejä oli perunarintamalla kaksikin. Toinen oli kevytperuna ja toinen juhannusateriani sielu, Jussi-peruna. Kiinteä, hyvänmakuinen eikä lainkaan jauhoinen.

Ne keitin sadevedessä, jota kerään viherhuoneeni katolta. Samaan keittoveteen laitan kiehumaan mainitun Greenhouseni ruohosipulia kukkineen. Jotka päätyvät lautaselleni perunoiden kera.

Saksitulla, raikkaan vihreällä tillillä peitän perunat. Luomutomaatille, sekä niin ikään luomukurkulle ja sipulille on myös omat paikkansa. Jokaisen suupalan kylkeen kuuluu luonnollisesti maustesillin palanen sekä makuhermoja kutkuttamaan voin sijaan Floraa. Tällä kertaa normaalisuolaista.

Vapaan kanan luomumuna tai kaksi keitettynä ja viipaloituna lisää makuelämystä. Ullan Pakarin täysjyväruisleipä odottaa lautasen kupeessa syöjäänsä. Leivännpäälle en mainitun Floran lisäksi laita mitään, sillä haluan sopivan rouhean rukiin maistuvan joka puraisulla.

Ruokajuomia on kahta laatua. Metsikön siimeksessä olevan avolähteen vettä ja pihan koivun mahlaa.

Perunoita keitän sopivan kokoisen kattilallisen, joita aaton kattauksessa syön lämpiminä vatsan täydeltä. Juhannuspäivänäkin yhtä tuhdisti, mutta kylmänä. Ikään kuin entisajan leikkelelautanen konsanaan. Jussi-perunoita riittää vielä seuraavankin päivän rääppiäspöytään.

Näistä on minun juhannusruokani tehty. Jotain pientä jää Niilollekin. Jos ei muuta, niin lautaseni nuoleminen kumminkin. Josta se saa kimmokkeen syventyä oman kuppinsa antimiin.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Mistä on Niilon ja minun juhannuspäivä ja -ilta tehty?

Jormas:  Eilen kirjoitin keskikesän juhlan aamusta ja nyt päivästä sekä illasta.

Aamupäivällä sanoin Niilolle, että mitäpä jos vien sinut Riihikallion koirapuistoon ja ollaan niin kauan, että sinne tulee sinulle vähintään yksi juhannusheilaehdokas. Näytti sopivan, joten matkaan.

Kun tunti oltiin ventattu, käveli tiellä joku Hifk-fanipaita päällä valkoisen koiran kanssa.  Yritettiin houkutella puistoon. Oli kuulemma morsiamen koira, joka ei hevin anna ottaa kiinni, jos se saa vapauden vaikkapa koirapuistossa.

Toimin Niilon puhemiehenä ja puolen tunnin tarinoinnin jälkeen, sanoi mies, että okei, tulkoon Luna puistoon Niilon kaveriksi, jos minä otan sen sitten kiinni.

Ei ollut riemulla rajaa, vaikka rakkautta ei heillä ilmassa ollutkaan. Ei ollut sen aika, ajattelin. Kaverruutta oli senkin edestä.

Mutta kaikki loppuu aikanaan ja tuli poislähdön aika. Hifk-fani sanoi, että nyt alkaa sinun jobisi, sillä Luna pitää saada kiinni.

Tähän minä, että istutaan penkille. Pyysin siihen sitten Niilon viereen ja selitin Lunalle, että katsopa nyt kuinka Niilo antaa ottaa kiinni. Se oli ennen samanlainen kuin sinä, josta seurasi, että puistoissa ei käyty.

Että etköhän sinäkin Stadin friiduna tsennaa, että pääset toistekin messiin, kun annat ottaa kiinni, kuten sun uus frendisi Niilokin. Johon Luna, että, okei, mä bonjaan tän nyt. Sitten se käveli viereeni kaulaansa työntäen, että laita sitten kahleet takaisin. Mä luotan siihen, että pääsen tänne toistekin. Hifk-fani katsoi touhua pää kallellaan ja sanoi, että oot ihme äijä ja toivotti hyvät jussit sekä meni matkoihinsa.

Niilon kanssa haettiin kaupasta vielä juhlapäivän murkinat, joista taidan kirjoittaa oman juttunsa. Iltatuimaan pantiin sauna lämpiämään ja käytiin uimassa molemmissa lammissa. Tai minä uin ja Niilo vahti touhua. Iltaa saunan päälle istuttiin Jokilampien laiturilla. Ja ilta sekä meidän molempien mieli oli kaunis.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Mistä on Niilon ja minun juhannusaamu tehty?

Jormas: Juhannus tarkoittaa valon ja keskikesän juhlaa, jota vietetään kesäkuussa kesäpäivänseisauksen tienoilla. Suomessa, Ruotsissa ja Baltian maissa juhannus on ollut alun perin muinaisuskontoon liittyvä juhla. Monet kristilliset kirkkokunnat viettävät juhannusta Johannes Kastajan syntymäpäivänä, mistä tulee nimi juhannus. Joskus se siirrettiin tasan puolen vuoden päähän joulusta. Kristinuskon mukaan siis syntymäpäiviä molemmat.

Tänä vuonna vietän keskikesän juhlaa Jokilaaksossa seuranani upea luonto kasveineen ja eläimineen. Sitä joukkoa eläinten osalta johtaa paras ystäväni, osaomistuskoira Niilo.

Käytännössä jokaiseen aamuun kuuluu luontopolun kiertäminen Niilon ehdoilla. Sitä ennen, usein jo neljän, viiden aikaan aamulla olemme käyneet postilaatikolla noutamassa ihmispostin sekä kastelemassa päivän- tai mitkä lienee kakkarat.

Luontopolulle mentäessä Niilo päättää usein kummin päin reippaan kahden kilometrin lenkki kierretään. Ja missä pysähdytään lukemaan vuorostaan Niilolle yön aikana jätetty posti. Jokaisen lähetyksen hän kuittaa koiven nostolla lirauksineen. Joka tosin loppumatkasta on vain koivennosto, sillä muste loppuu joka kerta kesken 😂, kun postia on niin tavattomasti.

Jos keli hemmottelee, kuten tänään, menee aika tovi laiturilla aamu-uinnin lisäksi kauniin luonnon keskellä. Katsomme myös Niilon katiskan yhdessä ja päästämme kalat takaisin veteen. Se tai hän jaksaa aina ihmetellä minne kala katosi. Tai luulen, että se ihmettelee.

Nykyisin vietän myös paljon aikaa ilman ihmisseuraa. En tällä hetkellä siis riitele kuin netissä ja somemaailmassa. Lähinnä niiden kanssa, jotka ovat saaneet tehtäväkseen passittaa Luojan luomia helvettiin milloin mistäkin syystä.

Elävässä  elämässä puhun kasvelle ja eläimille entistä enemmän. Ehkä olen mieleltäni jonkun mielestä viallinen, ehkä en. Mutta selvyyteen en ole päässyt kummin päin on ymmärrystä enemmän. Sen olen käsittänyt, että kasveille ja eläimille ovat eri asiat tärkeitä ja sen, että ne eivät tee niin paljon turhaa kuin minä.

Tänään tapasimme leppäkertun, jota seitsenpistepirkoksikin kutsutaan. Tämä yksilö oli ilmeisen värivammainen, sillä en löytänyt kuin viisi mustaa pistettä. Tai  oliko niitä viittäkään. Ja sille puhuin kuten lapsena olen oppinut, miten leppäkertuille puhutaan. Niilo kuunteli pää kalleellaan, nyökytteli ja seurasi, kun Pirkko tai tai Kerttu lähti jatkamaan matkaansa lorun myötä.

Lausuin sille kaikki kolme versiota. Vasta kolmannella, jonka äitini minulle opetti, se sai siivet alleen.

"Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen,
leikkikedon kautta unipuuhun suureen.
Kulta-kultalehden alla äiti puuron keittää.
Unituutu leppäkertun lämpimästi peittää.
Laula, laula, unilintu, tuoksu, tuomenterttu.
Nuku, punapaitulainen, pikku leppäkerttu.

 ***

Lennä, lennä leppäkerttu, ison kiven juureen,
lennä kukkaniityn halki tuomipuuhun suureen.
Siell’ on, siell’ on sinun isäs, äitis puuron keittää,
tekee terttuvuotehen ja lämpimästi peittää.
Siinä, siinä leppäkertun kelpaa kellahdella.
Hellän tuulen tuutiessa päivänpaistehella.
Uni, unilintu laulaa, tuoksuu tuomen terttu.
Nukkuu punapaitasillaan pieni leppäkerttu.

 ***

 Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen,
siellä on sun isäs, äitis, keittää sulle puuroo."

torstai 20. kesäkuuta 2019

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta, osa 2

Jormas: Eilen  kirjoitin ensinmäisestä avustusprojektistani sekä syistä miksi sen lopetin.

Mutta kymmenysten antamisesta en ole koskaan luopunut. En vaan halunnut olla ainoastaan kasvottoman rahan jakaja, vaan tahdon olla mukana kokemassa tavalla tai toisella mitä sinällään vaatimattomille roposilleni tapahtuu ja mitä niillä tehdään. Mutta tähän oli kuljettava pitkä ja kipeä tie.

Yhdessä vaiheessa Viron saatua takaisin itsenäisyytensä keräsin Radio Jyväskylän ja Meri Tirroniemen kanssa autokuormallisen leluja ja lasten vaatteita virolaiseen lastenkotiin. Kaikille lupasin, että satavarmasti toimitan kaiken lahjoitetun perille asti.

Mutta kun pääsin Tallinnan satamaan, sanoi paikallinen yhteistyökumppani, Eestin kristillinen yhdistys, että valitettavasti emme voi nyt viedä kuormaa valitsemaamme lastenkotiin Latvian rajalla. Vaan ne on jätettävä Tallinnassa autotalliin, josta ne toimitetaan perille myöhemmin.

Tähän totesin, että ei käy, sillä olen sanonut toimittavani kaiken perille saakka. Jos se ei sovi, vien kuorman takaisin Suomeen.

Yhteistyökumppanit tuumasivat aikansa satamassa korvakuuloni ulkopuolella todeten viimein, että okei, mutta minun on hyväksyttävä heidän tapansa toimia. Tähän minä, että no problem ja lähdimme matkaan.

Yön hiljaisuudessa oli tankattava pimeällä tiellä. Autoni ikkunasta näin, kun kanistereista tankkiin kaadettu polttoaine maksettiin Punaisen Ristin lääkkeillä. Tätä tuskin oli tarkoittanut lääkkeiden lahjoittaja.

Kun pääsimme lastenkotiin, lapset saivat vain nähdä, kun henkilökunta kantoi kaiken Suomesta keräämäni lukittuun huoneeseen. Koskaan en saanut tietää päätyivätkö vaatteet ynnä lelut milloinkaan lapsille.

Vuosia tapahtuneen jälkeen törmäsin Virossa ympyröissä, jotka nekään eivät olisi päivänvaloa kestäneet, lastenkodin silloiseen johtajapariskuntaan. Siitä voisin päätellä, että kuormani ei päätynyt lastenkodin lapsille, vaan mustaan pörssiin. Arvoitukseksi jäi sekin olisiko lapsille tarkoitetuilla tavaroilla ollut sama kohtalo, jos ne olisivat jääneet Tallinnassa ehdotettuun autotalliin.

Kuten sanoin, tie on ollut kipeä ja tänään ymmärrän tavallani mitä tarkoittaa, että on hyvä antaa niin, jotta tuntuu. Kyse ei ole rahasummasta, vaan aivan muusta. Tästä jatkan ensi kerralla.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta

Jormas: En usko pyyteettömään auttamiseen enkä vastuunkantoon. Uskon siihen, että jos ei auttamisesta saa mitään itse, emme sitä myöskään tee. Ja hyvä mielikin on oiva saaminen, joka riittää itselleni oivasti.

Luulen, että olen saanut äidinmaidossa jotain, joka on pienentänyt itsekkyyteni sen kokoiseksi, että voin sen kanssa elää. Tai ehkä vaan piiloitan sen paremmin muilta ja itseltäni.

Äitini omilla tekemisillään joka tapuksessa opetti minulle, että muita pitää auttaa ja toiset pitää ottaa huomioon.

Ehkä ensimmäinen itsenäinen avustusprojektini oli, kun sain (mme) World Visioinin kautta kummipojan Intiasta. Dwarka nimeltään oli tai on hän. Vuosikymmeniin en ole hänestä  kuullut.

Tuin hänen elämäänsä monta vuotta taloudellisesti. Erikoista Dwarkassa oli, että hän oli rampa eikä pystynyt kävelemään lainkaan. Erikoista oli se, että kyseisen järjestön kautta ei mitenkään meinannut Intiasta löytyä vammaista lasta. En lähde arvelemaan julkisesti syitä tähän.

Auttamisessa, kuten monessa muussakaan asiassa sydämelleni ei ole riittänyt sama kuin monelle muulle. Niinpä sain päähäni, että hankin ja vien Dwarkalle Intiaan pyörätuolin.

Monta, monta kirjettä lähetin järjestöön asian johdosta vailla vastausta. Kunnes viimein tuli kirje, jossa oli kuva jä lyhyt viesti. Kuvassa tämä pieni poika seisoi käsillään surkastuneet jalat sidottuna miehen vyöllä vartaloon kiinni. Ja alla teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä."

Vuosikymmenten jälkeenkin edelleen tuntuu pahalta saamani vastaus. En usko, että kukaan tarkoitti mitään pahaa, mutta minulle selvisi, että näin en kymmenyksiäni halua jakaa enkä myöskään kantaa yhteiskuntavastuuta.

Haluan kulkea rinnalla ja laittaa itseni likoon sekä itkeä ja nauraa yhdessä. Ehkä kirjoitan lisää aiheesta ensi kerralla.


tiistai 18. kesäkuuta 2019

Jokilaakson kaunis kesä

Jormas: Eräänkin kerran on tullut kirjoitettua kauniisti Tuusulan Myllykylän Jokilaaksostamme.

Jatkan samalla linjalla ja julkaisen muutaman kuvan uimapolkumme varrelta Merikonttikodista Jokilammille ja takaisin.

Vetensä ne saavat Tuusulanjärvestä, joten siinä on ripaus myös Päijänteen ja Keiteleen vettä. Siis pohjoisesta Keski-Suomesta aina Kolimajärvelle saakka.

Jokilampien vesi vastaavasti laskee Tuusulanjokea myöten Vantaanjokeen ja siitä Suomenlahteen. Samaa vettä siis kuin Thaikotimme lähirannassa Siaminlahdella. Pitkä on vedellä matka.







sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Portti ikuisuuteen

Jormas: Pidän hengellisten asioden pohtimisesta ja joskus yritän niistä puhuakin. Ja toivon, että voisin vaihtaa mielipiteitä jonkun kanssa. En ole onnistunut, sillä lienen ajatusteni kanssa omituinen ja joillekin peräti harhaoppinen.

Kun joku suostuu asiasta jotain sanomaan, hän muksii mustalla Raamatulla ja sen lauseilla varsinkin, jos pitävät itseään tunnustavina kristittyinä. Muut eivät sano sitäkään, vaan vaihtavat kiusaantuneena puheenaihetta tai kävelevät pois.

Viimeisten kuukausien aikana olen joiltakin myös kysellyt pirullisia. Niiltä, jotka eivät tiedä miksi lohi osaa takaisin Tenojokeen, mutta jotka tietävät iankaikkisuudesta kaiken. Olen kysellyt, että joudunko ikuiseen tuleen, kun olen menettänyt uskoni helvettiin.

Olen heidän mukaansa harhassa elävä, jonka pitäisi lukea Raamattua lisää. Ja sulkea silmät ja korvat muulta. Omia mielipiteitä heillä ei ole, sillä he uskovat sokeasti, mutta valikoiden kirjaan, johon kristinuskon Vapahtaja ei ole itse kirjoittanut sanaakaan. Ja muutenkin vain kerran ja silloinkin hiekkaan. Taisi kirjoittaa madonlukuja hurskaille, joiden piti kivittää kaivolle tullut syntinen nainen.

Mutta mikä on elämän tarkoitus minulle? Se on löytää "portti ikuisuuteen", sillä jos "matkalla oleminen on kaikki, on perillä olo pettymys".

Syvästi hengellisiä viisauksia molemmat. Toinen on Areenan kautta vielä kuusi päivää nähtävissä olevan 3,5 tunnin lännenelokuvan nimi. Ja toinen on yhden Helvetin enkelin liivin etumuksesta bongaamani viisaus.

Haluan uskoa, että olen löytänyt tai löydän polun pään, joka vie ikuisuuden portille. Ja vaikka elämä tässä ja nyt on kaikki mitä minulla on, toivon, että portin takaa löydän sen miksi olen ylipäätään olemassa.

Minun Jumalallani ei ole rajan takana kadotusta, sillä se ei ole tarkoitettu yhdellekään Hänen luomalleen.

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Tasan ei käy onnen lahjat

Jormas: Minulla lienee sosiaalisessa mediassa ystäviä, kavereita ja muita tuttuja paljon enemmän kuin tuhat. Enemmän joka tapauksessa kuin minulla on koskaan ollut niin sanotusti kasvotusten.

Joidenkin mielestä ne eivät ole mitään oikeita kavereita, kun en ole niitä livänä tavannut. Mutta olen eri mieltä. Ja sitä paitsi tapaan heitä myös livenä. Sopivina annoksina riippumatta missä maailman kolkassa he asuvat. Ensi talvenakin poimin jostakin annoksen ja teen niistä somemaailmaa enemmän.

Mutta joukossa on myös niitä, joiden kanssa evääni eivät riitä huonona päivänä rakentavaan keskusteluun edes puhelimessa saati kasvokkain. Niitä onkin hyvä olla elämässäni vain hyvin rajallinen määrä, sillä pieni kun on mieleni, enkä kovin usein halua pahoittaa toista mieltä, onnistuvat he pahoittamaan mieltäni joskus enemmän kuin kaipaan tai on itselleni hyväksi.

Ehkä pahimpia tai parhaimpia ovat omien totuuksiensa vangit tai he, keillä on mielestään kaikki minua paremmin ja suurempaa.

Kun sanon olevani reservin korpraali, ovat he vähintään luutnantteja  ja kertausharjoitukssakin he ovat olleet useammin. Sekä tietysti  itse armeijassakin kauemmin.

He ovat myös penkoneet, että olen sosiaalineuvos. Eivät suinkaan sanoakseen, että hienoa, mistä ansioista olet sen saanut. Vaan kysyäkseen paljonko maksoi ja kuka sen maksoi. Että kun en ole kouluja käynyt kuten hän, ei niitä palkoillani varmaankaan kyetä maksamaan.

Ja kun hän puhuu krapulasta ja sanon, että minulla ei ole ollut kohmeloa kohta 40 vuoteen, ei sekään ole yhtä hyvin kuin hänellä. Sillä tosi miehellä on kunnon kohmelo, jota ei voi saada, jos ei voi juoda viinaa kuten hän.

Ja jos sanon, että vaimoni on yhä kaunis, on hänen vaimonsa kauniimpi ja nuorempikin. Sillä koska olen jo vanha mies tai ainakin häntä vanhempi, täytyy vaimonikin olla vanhempi.

Aikani heitä kuuntelen ja odotan aikaani. Sitten saatan sanoa, että ei sinulla kuitenkaan ole kaikkea enempää kuin minulla. Ja hän kysyy kuinka niin. Vastaan, että minä olen saanut jo pelkästään viinankin takia useamman lopputilin kuin hän.

Silloin seuraa kaiken kertova hiljaisuus  ja vastaanottaja katkaisee puhelun. Ja minun pieneen mieleen luikertaa aito ilo. Siitä, että joiltakin osin jollain on vielä minunkin mieltäni pienempi mieli 😂😂😂😂😂.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Olen aivan eri mieltä

Akavan puheenjohtaja sanoi, että kaikkien äitien ja isien pitäisi olla töissä eikä hoitaa itse varhaiskasvatusta tai pitää omia tarhojaan. Jos me halutaan pitää työllisyysaste korkeana ja säilyttää pohjoismainen hyvinvointimalli, niin kaikkien pitää olla töissä ja käyttää yhteiskunnan palveluita, eikä olla itse poissa työelämästä kolme tai kuusi vuotta, Fjäder lisää.

Minun on hyvin vaikea käsittää, että omien lasten kasvattaminen ei olekaan enää kurssissa tai edes mahdollista. Samalla lailla ajattelen isistä ja äideistä. En siis ymmärrä isiäkään, jotka eivät vapaaehtoisesti osaa/halua jakaa kasvatusvastuuta äidin kanssa, vaan asia pitää säätää Arkadianmäellä saakka.

Yhtä vähän ymmärrän äitejä, jotka ajattelevat tasa-arvoa olevan, että lailla turvataan, jotta kaikki pitää voida ja on hyväksi tehdä kuinka sen ovat miehet tehneet iät ja ajat.

En ymmärrä sitäkään miksi kaikkea säätelee rahan ja muun maallisen mammonan yliarvostus. Itse olin mainitsemassani oravanpyörässä vuosikymmenet, kunnes hyppäsin siitä vapaaehtoisesti pois.

Tuloni pienenivät tasan puolella ja sen vuoksi koen eläväni elämäni parasta aikaa tältä osin. En enää myy enkä anna tuntiakaan ajastani rahasta kenellekään.

Tiedän että länsimaisen hapatuksen kyllästämä nainen ei minua ymmärrä. Ei ole koskaan ymmärtänyt. Enkä minäkään häntä. Ja nyt kun asun vailla vaimoa, ei minua ymmärrä aasialainen nainenkaan. Hän ei ymmärrä kuka huolehtii kodistani ja kuka huolehtii minusta. Vielä vähemmän hän ymmärtää sitä mitä minulle tapahtuu kun tulen vanhaksi. Hän kysyy kuka pesee pyykit, kuka laittaa ruokaa, kuka siivoaa. Hän ei usko, kun sanon tekeväni sen itse. Minä ymmärrän häntä, sillä lähes kaiken mainitsemani teki vaimoni päivis.

Aasialainen  nainen, ajattelee, että naisen tehtävä on huolehtia lapsista ja kodista miehineen, jos sellainen on. Ja miehen tehtävä on hankkia tähän kaikkeen rahat.

En sano, että hän oikeassa, mutta sanon, että hän on sata kertaa oikeammassa kuin Akavan puheenjohtaja Fäder. Joka on sitä mieltä, että äidin sekä isän tehtävä ei ole huolehtia lapsista, vaan olla töissä, jotta on varaa maksaa vieraille lapsenhoidosta ynnä monesta muusta kotiin liittyvästä.

Mutta yhtä väärässä on pääministeri Rinne. Joka on sitä mieltä, että yhteiskunnan pitää maksaa siitä, että vanhemmat voivat olla kotona hoitamassa lapsiaan.

Kenen pitää vaihtaa autoa tai kahta määräajoin uudempaan ja kenen pitää päästä tienesteillään kerran, kaksi vuodessa ulkomaille lomalle perheineen sekä ylläpitää koko perheen kalliit harrastukset ynnä paikata monet muut rahanreiät, ei saa tätä yhtälöä toimimaan.

En saisi minäkään, vaan jostain pitää luopua, kuten tein itsekin nuorena kymmenen vuoden siivun. Luovuin työnteosta, jotta minulla oli aikaa juoda joka päivä ja istua myös kuppiloissa.

En ymmärrä vieläkään miten pystyin maksamaan juomani, asuntoni, ruokani ja vaatteeni. Mutta luulen, että jos minulla olisi ollut lapsia, niiden hoitaminen kotona ei olisi tullut minulle millään lailla kalliimmaksi.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Google maps ja Jokilaakso


Jormas: Google kertoo kartoissaan, että Myllykylään pääsee autolla Jokilaakson Soiniityntien kautta.

Mutta ei pääse, ei ainakaan silloin, kun olen kotona. Mutta yrittäjiä riittää, vaikka pitää uhmata liikennemerkkejä, infotauluja ja vielä nousta autosta avaamaan puomikin. Lienevät niitä, jotka hyppäävät kaivoon, jos Google niin sanoo.

Joskus kyseiset kotirauhan rikkojat saavat mieleni kuohumaan ja kiehumaan ja joskus eivät. Tämä riippuu tähtieni asennosta ja kuinka on mieleni laita. Sekä tietty kuinka kotirauhan suojaa nauttivaan pihapiiriin tunkeutuja itse käyttäytyy.

Monta vuotta olen pohtinut reklamoisinko Googlea ja pyytäisin muutosta tietoihin. En olen halunnut asiaa ratkaista, sillä jotain jäisi silloin myös kokematta.

Kuten viime öinenkin. Joskus Niilo vaan nukkuu, vaikka aura-auto tai muu työkone jyrää koko pihan. Ja joskus se näkee ja on valppaana, jos elämää on sekametsän takana sadan metrin päässä. Josta ei näy  päiväsaikaan mitään. Ja öisinkin sillan tuolta puolen, lehtipuiden välistä ainoastaan auton valojen pilkahdus.

Viime yönä oli valikoivan vartiokoiramme valppaus kohdallaan, sillä valojen pilkahdus sai sellaisen metakan aikaan, että hetken jo luulin kolmannen maailmansodan alkaneen.

Oli lähdettävä tiedustelumatkalle. Sillan takana oli kalustoa tien täydeltä ja miestä kuin meren mutaa. Ehkä naisiakin. Pienemmät ajoneuvot laitoin peruuttamaan takaisin Myllykyläntiellä ja osan päästin pihaan kääntymään peruuttamisen vaikeusasteesta riippuen.

Tovin päästä, kun olin jo päässyt takaisin petiin, alkoi vartija Niilolla uudelleen sama ralli. Siinä selvisi syykin, joka ei pelastuslaitoksen väeltä irronnut.

Vanhemmat olivat samalla asialla, mutta henkilökohtaisemmasta syystä. Poika oli yön pimeydessä karauttanut enduropyörällä jonnekin tai johonkin, joka ei ollut tarkoitus.

Heillä oli melkoinen huoli, johon  ei olisi istunut Niilon räksytyksen lisäksi käämieni käryäminen.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Osaomistuskoira Niilo

Jormas: Niilo on tavallinen koira, kuten kaikki muutkin. Ja yhtä ainutlaatuinen omistajalleen tai omistajilleen, kuten kaikki muutkin.

Omistajia Niilolla kuitenkin on tavallista enemmän. Peräti neljä ihmistä kantaa sen koiranelämästä huolta sekä vastuuta. Kukin neljäsosan.

Kani leluna suussa tai elävänä
pihalla on parasta elämässä
Sen myötä sillä on kotejakin kaksi, kolme tai neljä. Silti se ei koe olevansa usean asunnon loukussa. Yhtä kotonaan se on kaupunkiasunnossa Mellunmäessä kuin Merikonttikodissa Jokilaaksossa. Ja Matkakodissa sekä tulevaisuudessa myös Jokelassa.

Kesäpaikkakin sillä on Laukaan Pitkäniemessä Nurminen-järven rannalla. Juha Kakkusen kotitilan naapurissa. Mutta ei se elvistele kuuluisalla naapurillaan eikä millään muullakaan.

Paitsi egollaan isoillekin koirille. Kunnes joku sitä hieman pyöräyttää tai muuten osoittaa sille kokoaan paremmin vastaavan paikan.

Katiska katsotaan aamuin illoin. Ja annetaan
kaloille elämä takaisin
Tänä kesänä olen asunut Niilon kera kaksin enemmän kuin koskaan sen kahdeksan vuoden elinaikana. Sen kanssa on hyvä elää, sillä se ei pienistä välitä eikä valita. Ei haittaa likaiset housut, ei paita väärinpäin eikä sen oma, sijaamaton vuode.

Mutta tyhjä peltinen juoma-astia närästää. Se saa lattialla joskus kyytiä keskellä yötä, kunnes  ihmispalvelijat sen täyttävät.

Sille olen kertonut itkien ja nauraen elämäni ilot ja salatut surut. Paremmin kuin puolisolle tai vanhemmilleni hautakummun äärellä koskaan.

Niilo ymmärtää kaiken ja kuuntelee tarkkaan päätään puolelta toiselle kallistellen. Se kuuntelee myös sitä, ettei viestissä vaan ole piilotettuna korva-sanaa. Se saa Niilon etsimään piilopaikkaa, koska sana yhdistää puhumani inhottavaan eläinlääkäriin. Silti se lähtee innoissaan Askeleeseen. Koska tuoksut siellä ovat ylivoimaisia kiusauksia sen pienessä elämässä.

Niilo ystävänsä Rudin haudalla
Nyt toista kesää se on opetellut  kanssani irti olemista Jokilaaksossa, autokorjaamoissa ja muuallakin, missä sen elo ilman kahleita on hyväksyttyä. Se silminnähden nauttii, kun kukaan ei kisko sitä voikukan juurelta tai Harley Davidsonin takarenkaan ääreltä pois. Vaan saa lukea omat postinsa rauhassa.

Kun vietän paljon aikaa somessa, on siellä myös Niilo. Vaikka se ei itse tiedä siitä ehkä mitään. Sillä on ystäviä Ghanassa, Ugandassa Norsunluurannikolla, USAssa, Thaimaassa, Filippiineillä, Euroopassa ja niin edelleen. Joka puolella maailmaa.

Ystävät, lapset ja aikuiset koirineen toivottavat sille huomenta, hyvää yötä sekä kyselevät kuulumisia ja pyytävät uusia kuvia. Moni vanhempi onkin niitä lastensa kanssa katsellut, kun olen kertonut samalla sen elämästä. Voisikin ajatella, että Niilolla on oma maailmanlaajuinen faniklubi. Ehkä hän vielä sen virallisemmin perustaakin.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Jokilaakson toinen puoli

Jormas: Jokilaakson 8 hehtaarista ehkä 1/3 on vettä ja 1/3 on varattu Carunan ylläpitämälle sähkölinjalle. Inhosin lafkaa joka vei maastani ison osan, mutta myös siirtomaksujen vuoksi.

Mutta käänsin kelkkani, sillä  olin tuonut omin lupineni linjojen alle kaksi, kuvassakin näkyvää merikonttia, jotka ovat saaneet nimen "Muistojen merikontit".

Niissä on melkoisesti tavaraa, jota on tarttunut mukaan kohta 70 vuoden taipaleeltani. Jolla en tee mitään ja joita annan pois, kun joku jotain haluaa. Tai vaihdankin. Kuten Aikka Hakalan kitaran Duokotimme rakennuslupiin.

Joka tapauksessa uutta rakennuslupaa ei Merikonttikodillemme irronnut ellei Muistojen merikontteja siirretä sähkölinjojen alta pois. Tai Caruna anna sijoitukselle lupaa.

Kun sitä lähes kaiken tietäviltä kavereiltani kyselin, oli vastaus yksiselitteinen. Ei taatusti heru lupaa, joten varaudu vaan siirtämään kontit pois.

En uskonut kaikkitietäviä, vaan odotin oikeaa tähtien asentoa ja soitin Carunan insinöörille ja pyysin käymään. Että please, älä sano ei, vaan tule ensin tänne.

Luotin tähtiin ja luotin puhelahjoihini, jotka ovat pelastaneet minut monesta pulasta aina linnatuomioita myöten ja luotin insinöörin inhimillisyyteen.

Kun mies tuli, huomasin heti, että järjen valo ohjaa kotikunnassani asuvaa miestä. Ja aikansa tuumattuaan hän sanoi: "Että joo, kyllä ne siinä voivat olla, kun maadoitat ne, laitat laput, että katolle ei saa kiivettä ja varsinkaan tikapuita et laita." Sanoin hänelle, että kiitos.  Tästä lähtien olen Carunan onnellinen siirtomaksujen maksaja. Ehkä ainut sellainen."

Viime kesänä firma raivasi linjanalustan ja jälki on sen mukainen nyt. Mutta jo ensi kesänä risukasat ovat jääneet selkävoiton alle ja vihreys voittaa. Mielenkiinnolla seuraan mitkä kasvit ovat ensimmäisenä kurkottamassa kohti auringonvaloa.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Jokilaakso

Jormas: Näitä aiheita jo hieman pyörittelinkin Facessa ja jatkan täällä.
Jokilaakso on  kesällä uskomattoman kaunis, jossa juuri mikään ei ole just, vaan lähes kaikki on sinne päin. Vain Merikonttikotimme ja muut kontit saunoineen rikkovat luontoa. Mutta näin on hyvä ja luonto kirjaimellisesti rehottaa joka puolelle.

Yksi kauneimpia ja mieltä rauhoittavimpia on kesäyö. Kun vielä sattuu, että Helsinki-Vantaa Airport käyttää jotain muuta kiitorataa. Yössä ei kuulu kuin lintujen äänet. Käkikin kukkuu lähes yötä päivää. Ehkä enemmän kuin  koskaan aiemmin.

Jokilaakson keidas on turva kaikelle elävälle.  Viereisen lehtolaakson liito-oravineen, viitasammakoineen ja vuollejokisimpukoineen se on jotain valtakunnallisestikin ainutlaatuista.
Meille mahtuvat parjatut mamukasvit karhunkiertoineen, lupiineineen ja himalajanpalsameineen.

Lupiini on alkukesästä viereisen niityn mehiläisyhdyskunnan suosiossa. Mutta mielenkiinto hiipuu, kun tarjonta lisääntyy.

Sen sijaan syrjitty himalajan- eli paukkupalsami on  pörriästen topten-listalla koko kukintansa ajan. Sen kukkakin on kovasti mehiläisen vartalon mieleen.

Mutta työmaansa on Himalajan kasvillakin ennenkuin jalansija irtoaa sinällään lyhyessä Suomen kesässä. Kun se on kevään torkku, ovat nokkoset, horsmat ja monet muut ehtineet ennen sitä jo täyteen mittaansa.
Kun kesä kuluu, on sekin löytänyt sijansa. Jossa se keikkuu kukkineen kaikkein korkeimmalla ja heittelee siemeniään sinne tänne turvatakseen heimonsa elon myös ensi kesänä.

Vaikka käytössäni olisi koko maailma (kuten onkin) Jokilaakson kesää en hevin vaihtaisi.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Keskari Cruising

Jormas: Tämän päiväisen blogin ajattelin eilen väsätä otsikon mukaisesta tapahtumasta. Johon olen ja olemme osallistuneet monena vuonna. Mutta miksi kirjoittaa itse, kun paikallislehti on tehnyt tapahtumasta oivan jutun kuvineen. Joka  saattaa aueta muillekin kuin tilaajille. Koittakaa tästä.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Kiusaaminen

Jormas: Ymmärrän helposti, että lasten keskinäiseen kiusaamiseen on syytä joskus puuttua. Eri asia sitten on millä keinoilla ja kuka, sillä usein mennään ojasta allikkoon.

Itse olin lapsena puupääksi haukuttu, lättänenäinen kapiaisen kakara, jota myös kiusattiin. Puupää-nimitykseen olen itse täysin syyllinen. Pienenä poikana sain tai otin päälläni jalkapallon vastaan, ja joku isompi kentällä kysyi, että sattuiko. Koska  halusin olla itsekin iso ja rehvakas, muiden hyväksynnän saanut poika, sanoin, että ehei, minulla on kova pää kun se on puupää. Saadakseni naurua aikaan ja ollakseni myös huvittava, toistin sitä pitkin kenttää aikani. Ja tarttuihan se, jonka kuulen joskus vieläkin, nyt kuusysinä. Se sattuu vieläkin.

Mutta ovatko aikuiset sitten yhtään parempia tai asiassa oppineita? Joskus tuntuu, etteivät lainkaan. Vaan vuosirenkaiden myötä ovat keinot vain jalostuneet ja satuttavat vähintään saman kuin lapsenakin.

Mutta silti tuntuu, johon en löydä edes oikeaa sanaa, että aikuisten välisiin sanojen ja elekielten mittelöihin puuttuminen on syvältä jostain. Jolle sillekään en keksi sanaa. Ja onko puuttumisesta usein apuakaan.

Isäni aikoinaan puuttui kiusaamiseeni, jonka suurin vaikutus oli, että hänkin sai osansa ja minun kiusaamiseni lisääntyi. Kujan kakarat, naapureiden lapset raakkuivat viereisen tontin peltitynnyreiden päällä sekä välissä nyt isällekin, että "kapiainen, kapiainen......"

Faija laski yksi plus yksi, että sana on valistunut lasten kielivarastoon naapuriin muuttaneilta Karjalan evakoilta. Sen seuraus oli, että isä vihasi tai ainakin inhosi myös kyseisten lasten vanhempia.

Kun itse olen kohtuullisen suulas itsekin, tulee sanottua pahasti jonkun mielestä, vaikka tarkoitus olisi sanoa hyvästi. Jos ei tiedä loukanneensa, ei voi osoittaa katumustakaan.

Silti koko lapsuuden soppa on ollut hyväksi minulle. Olen oppinut ymmärtämään, sanat voivat satuttaa ja olen oppinut pyytämään anteeksi, kun huomaan loukanneeni.

Mutta aina ei ole apua siitäkään. Joskus voi olla vuosien tai vuosikymmenten etäisyys johonkin syistä, joista ei tosiaan ole itsellä mitään käsitystä

Kerran minulla oli veljeni kanssa pitkä välirikko enkä tiennyt syytä. Kunnes selvisi, että hän oli luullut minun kultauttaneen vain osan vanhempieni ja siskoni hautakivestä. Tottahan se ei ollut, vaan eri aikaan tehdyt kultaukset olivat kuluneet eri tavalla. Tämän solmun aukaisi serkkuni. Jolla on ehkä ikuinen välirikko veljensä kanssa 😂.

Voikin myös kokea tulleensa kiusatuksi, vaikka toinen ei tekisi mitään.

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Nyt on kesä

Jormas: Monelle kesä alkaa kesäkuun ensimmäinen päivä eikä kelillä ole väliä. Johtuneeko siitä, että silloin päättyivät koulut ja kaikki koululaiset lähtivät kesälaitumelle? Kesä jatkui ikuisesti, aina paistoi aurinko ja päivien määrä oli rajaton.

Näin voi toki kaikilla ollakin. Mutta jos se olisi niin sanottujen kunnon kristittyjen päätettävissä, vain pieni osa menisi ahtaasta portista ja iso osa ikuiseen tuleen. Ikuisuutta toki tietty molemmat.

Ja jos pakanat päättäisivät jatkosta, koko lysti loppuisi, kun pumppu yskäisee viimeisen kerran.
Nautitaan siis mahdollisuuksien mukaan siitä mikä on varmaa tässä ja nyt.

Kun luuhaan pallon muilla laidoilla, tulee pohdittua mikä on Suomessa ainutlaatuista kesässä. Lähes ikuista kiertoa sekin.  Sitä on alkukesän hempeä vihreys, aamukaste ja tuoksut, jotka voi kokea vaikka ei haistaisi mitään.

Maailma on kaunis ja melkein joka aamu löydän luonnosta uuden kukan. Minulle se on käsittämätöntä, kuten suurin osa maailmankaikkeudesta.
Elämäni aikana olen joutunut keräämään tai muuten kerännyt silloin tällöin leluni ja laittamaan ne uuteen järjestykseen. Ja aloittamaan alusta pääomana vain menneisyys iloineen ja suruineen.

Merkittävimpiä lienevät koulun lopettaminen kesken, työelämään lähtö, syntymäkodista maailmalle, Keski-Suomeen muutto, alkoholin käytön lopettaminen, avioliitot ja avioerot.

Sekä elämän leppoistamisjakso, jota sanotaan myös eläkkeellä oloksi. Toki Marko-poikani, joka tuli luokseni 6-vuotiaana, antoi elämälleni jotain ainutlaatuista.

Nyt olen iloinen saadessani oman elämäni takaisin ja olen surua täynnä, sillä tälläkään kerralla se kaikki mitä minussa ja minulla on ja oli ei riittänyt.

Mutta melankoliani ja alakulo ei ole jokapäiväistä saati ikuista. Minunkin risukasaan paistaa joskus aurinko ja jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi.

Mitä kysyinkään itseltäni, kun jouduin lähtemään rakastamastani yhteisöstä Mäkelänkadulla? Eloni  siellä ei ollut uuden bossin mieleen eikä sitä kokenut vaimonikaan vanhuudennkodikseen. Lähdin, vaikken halunnut.

"Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?" Ja vastasin silloin, etten tiedä, mutta ei ainakaan vielä. Ja niin elämäämme tuli Jokilaakso.

Ensi vuonna ikäni alkaa seiskalla ja nyt kysyn samoin. Ja vastaan samoin. Täältä tullaan elämä. Taas kerran.