Tarvitseeko eläkeläinen kelloa?

päivis: Näyttää siltä, että eläkkeellä ollessa mieleen pulpahtelee kaikenlaisia ajatuksia. Jopa sellaisia, että osa niistä pitää kirjata muistiin. Esimerkiksi eilen läksin Niilon kanssa kävelemään Ruotsinkylässä sijaitsevalle metsäntutkimuslaitoksen alueelle ja jäin miettimään ajankulua.

Katsoin kävelemään lähtiessä kelloa ja ehkä vartin päästä vilkaisin sitä uudelleen. Silloin kysyin itseltäni, että miksi. Kun menemme Thaimaahan, melkein ensitöikseni laitan rannekellon yöpöydän laatikkoon. Kellolle ei siellä ole muuta käyttöä kuin se, että siitä näkee yöllä, minkä verran on vielä nukuttava, että aurinko nousee. Paitsi että rannekelloni viisareista ei pimeässä ja ilman silmälaseja saa juurikaan selvää.

Todellisuudessa ajalla ei ole suurtakaan merkitystä. Eläkeläisenä vain sen verran, että tässä iässä ehkä ymmärtää elämän rajallisuuden paremmin kuin nuorena. Tajuaa, että aikaa ei ole loputtomiin.

Ajankulun seuraamisen sijaan metsässä on mielenkiintoisempaa ihmetellä
puita ja arvuutella, mitä seuraavan mutkan takaa mahtaa löytyä.

Näitä ajattelin myös Ruotsinkylän metsätietä kävellessäni. Tapahtumia voikin opetella tarkastelemaan jonkun muun kuin ajankulun näkökulmasta. Tässä tapauksessa voisin jäädä miettimään, mitä koin metsässä, sen sijaan, että tuijottaisin vain kävelyyn käyttämääni aikaa.

Metsässä kävellessä kiinnitinkin ranteessa kiristävää kelloa enemmän huomiota metsän valtaviin, vanhoihin puihin. Metsäntutkimuslaitoksen yksikköä Ruotsinkylässä ei enää taida olla olemassakaan, mutta sen perintönä metsästä löytyy kehnonpuoleisia kylttejä, jotka kertovat, mitä puita väylän varrelta löytyy. Taitavat muuten olla vieraslajeja. Ainakin alkuperään viittaavista nimistä päätellen.

Oli esimerkiksi Siperian ja joidenkin muidenkin kaukaisten paikkakuntien kuusia ja mäntyjä. Monen todella vieraalta näyttävän puun kohdalla kylttejä ei enää ollut tallella. Harmi. Suurten honkien juurella, olivatpa mistä tahansa peräisin, on joka tapauksessa hämmentävää seisoskella.