Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Lastenkotielämää

jormas: Minunkin mielestä matka lastenkotiin oli monin tavoin rikastuttava kokemus. Ajatuksia herätti myös päiviksen eilinen blogikirjoitus aiheesta. Joskus on virkistävää katsoa länsimaisen elintasomaan hampurilaispaikassa käytännössä aina tahtonsa läpisaavaa ja saanutta lasta, joka kitisee vanhemmilleen ranskalaisten koosta tai muuten vaan väärän mallisista nauravista nakeista.

Sitä ajattelin seuratessani lastenkodin lasten kiitollisuutta, kun he saivat jotain sellaista, joka ei ollut heille jokapäiväistä. päivis jakoi nimittäin kaikille purukumi- ja sipsipaketin. Saatuaan omansa jokainen laittoi kiitokseksi thaimaalaiseen tapaan kätensä yhteen ja kumarsi. Kaikilla lapsilla oli purukumi sen jälkeen suussa. Voin kuvitella sen olevan poskessa vielä kauan senkin jälkeen, kun viimeinenkin maun ripe on poissa.

Mutta olihan kodin piirissä paljon muutakin elämää. Esimerkiksi koiria, kissoja ja joitakin hyötyeläimiä. Ehkä joskus kirjoitan jotain syvällisempääkin lapsista, jotka aineellisesta köyhyydestä huolimatta ovat vähintään yhtä onnellisia kuin alun lapsi hampurilaispaikassa. Mutta sitä ennen tässä alla jokunen kuva muustakin kuin kodin lapsista.
Kotikissan pitää viidakon kupeessa näyttää myös petoeläimeltä, jos aikoo selvitä hengissä

Lastenkodin vanha päärakennus on käytössä edelleen

Vanhassa päärakennuksessa asuu pakolaisperhe. Kuvassa heidän olohuoneensa
Karjaeläimet ottivat vastaan päiviksen rapsutukset korvan takaa

lauantai 30. tammikuuta 2016

Iloa meille ja apua heille

päivis: Avustusmatka Burman tai ehkä muiden kuin jenkkien ja Thaimaan mielestä Myanmarin rajalle on ohi. Palasimme muutama tunti sitten kotiin Jomtienille hyvän, mutta välillä raskaankin reissun jälkeen. Raskaana sitä voi pitää monestakin syystä. Ehkä vähäisin ei ole se ikuinen ihmetyksen aihe, että miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen paikka. Miksi meillä on asiat niin hyvin ja toisilla sitten taas ei?

Hieman ristiriitaisin miettein tuli nukuttua yö upouudessa ja hienossa hotellissa. Tuli lilluteltua sen uima-altaalla ja käytyä Ratchaburin kaupungin keskustassa shoppailemassa, vaikka mitään ei oikeasti olisi tarvinnutkaan. Saimme viilennettyä niin hotellihuoneen kuin pikkubussinkin juuri itsellemme sopiviksi.
Tällä matkalla ajatukset olivat välillä samanlaista sekamelskaa
kuin tämä Ratchaburin kaupungin keskustassa oleva graffitiseinä.
Tämä kaikki samaan aikaan, kun hieman kauempana vuorten kupeessa reilun 30 pakolaislapsen orpokodissa mietittiin ruoan tai käyttöveden riittävyyttä. Onneksi ilma sentään on vaihteeksi ollut lämmin. Välillä kodin asukkaat ovat palelleet kevyissä vaatteissaan lämpömittarin painuessa lähelle plus kymmentä lämpöastetta. Thaimaan ilmastossa!

Saan tai joudun pureskelemaan matkaamme vielä jonkin aikaa, sillä olen luvannut kirjoittaa käynnistämme jutun Pattayalla ilmestyvään suomalaislehteen. Ehkä käynti orpokodissa - tai kenties lastenkoti olisi oikeampi nimi - sujui siksi "ammatillisissa" merkeissä. Yritin keskittyä tunteilun sijaan asiaan.

Maailma osaa olla myös ihmeitä tarjoava paikka. Vaikka ajatus pienistä lapsista ilman omia vanhempiaan on murheellinen, on hämmästyttävää nähdä, miten paljon iloa lapsista kaikesta puutteesta huolimatta pursuaa. Nauravia suita näkyi varta vasten lasten käyttöön rakennetun talon asukkaiden naamoilla, mutta vähintään yhtä iloisina outoja vieraita tervehtivät myös naapuritalon pikkulapset. Orpokodin lapsille aikoinaan huteraksi suojaksi kyhätty rakennus palveli nyt uusien tulijoiden, köyhän lapsiperheen ensimmäisenä, mutta mahdollisesti pitkäaikaisena kotina.

Tunsin itseni melkein hyvän tahdon lähettilääksi, kun sain kunniatehtävänä
jakaa kaikille lapsille purkkapaketin. Vasemmalla lastenkodin "äiti" puolestaan
ojentaa joka tenavalle pikkupussin chipsejä.
Ja kun suomalaiselle osaa asiansa esittää oikealla tavalla, meillä näyttää olevan vahva tahto auttaa. Lastenkodin "isä" kertoi, miten kuivan kauden aikaan talossa kärsitään vesipulasta. Yksi tai kaksi parin tuhannen litran vesisäiliötä turvaisi pesuveden riittävyyden. Orpokotirakennuksen lapsille rakennuttanut ja lahjoittanut suomalainen Juha Timonen oli kanssamme paikalla ja kysäisi, löytyisikö meiltä vaikka tonnin (euroina noin 25) verran jokaiselta. Jos löytyisi, niin talon vesiongelma olisi ohi. Löytyihän niitä, sileinä ja vähän ryppyisinäkin seteleinä. Loppulaskelma osoitti, että jatkossa talon nurkalla seisoo kaksi paisuntasäiliötä. Vähän rahaa taitaa jäädä ylikin moniin pienempiin tarpeisiin.

perjantai 29. tammikuuta 2016

Avustusmatka orpokotiin

jormas: Tänään on sitten edessä erilainen matka. Lähtijöitä on pari pikkubussillista. Lähdemme aamulla kohti Ratchaburi-nimistä kaupunkia, jossa yövymme yhden yön. Lauantaina ajelemme Suan Phung -nimiselle, vähän pienemmälle paikkakunnalle. Sieltä jatkamme entisen Burman rajanpintaan, jossa sijaitsee pakolaislasten orpokoti. Se on suomalaisten ja muiden yhteistyökumppaneiden avulla aikaan saatu koti Myanmarista tuleville pakolaislapsille.

Kuvassa on tavaroita, joita mukanamme menee lapsille, mutta miten ne on hankittu? Ne on hankittu hyväntahtoisten ihmisten lahjoitusten avulla. Tästä Pattaya Suomi-Seura kiittää kaikkia, jotka tähän tapahtumaan tavalla tai toisella ovat ottaneet tai ottavat osaa erilaisin toimin.

Mekin, päivis&jormas, olemme tässä mukana, kuin myös pieni yhdistyksemme http://www.elamantahden.fi/, jolla ei juurikaan ole omia varoja, mutta halua hyvän mielen tuottamiseen sitäkin enemmän. Tähän pyrimme myös omassa, pienessä toimipisteessämme Suomessa  https://www.facebook.com/elamantahden/?fref=ts.

Pattaya Suomi-Seuran nimissä viemme orpokotiin http://www.siamoriental.net/fi/news/37-orpokoti.html kaikkea hyödyllistä, joka pääosin koostuu ruuasta. Elämän tähden vastaavasti vie pari, kolme kassia iloisia hetkiä; vesivärejä, piirustuspaperia, hyppynaruja, sulkapallomailoja, -verkkoja, värikyniä, heiteltävien bumerangeja ja niin edelleen. Onpa mukana jokunen vaatekin.

torstai 28. tammikuuta 2016

Aika kuluu roskia kerätessäkin

päivis: Luimme eilen aamulla hieman haikein mielin Gerryn Facebook-kirjoitusta, jossa hän arveli joutuvansa lopettamaan jo pitkään kestäneen avustustyönsä Pattayan Jomtienilla. Syynä on sekä taloudellisen tuen väheneminen että Gerryn korkeahko ikä. Gerryn tekemästä vapaaehtoistyöstä ovat päässeet nauttimaan alueen kulkukissat ja -koirat sekä köyhät ihmiset. Niille ja heille Gerry on ollut sanoin kuvaamattoman suuri apu.

Tapasimme Gerryn myöhemmin päivällä ja juttelimme näistä asioista lisää. Hänen mietteensä ovat hyvin ymmärrettävissä. Vapaaehtoinenkaan avustustyö ei ole mahdollista, jos ei ole rahaa hankkia ruokaa eläimille ja ihmisille. Niille, jotka ovat pitkään olleet tuon avun varassa. Tulee melkein itku, kun ajattelee, ettei Gerry ja hänen persoonallinen autonsa enää liikkuisi Jomtienin kujilla ja rantakadulla.

Gerry on kertonut aloittaneensa vapaaehtoistyönsä keräämällä ensin roskia Jomtienin rannalta. Sitä samaa hän oli tehnyt jo kotipuolessaan Havaijilla. Facebook-kirjoituksessaankin hän viittasi roskien keräämiseen. En tiedä mikä minuun meni, mutta kun eilen, keskiviikkona, jolloin Jomtienin rannoilla ei hallituksen määräyksestä saa olla palveluja ja tilaa on jokaisen levittäytyä pitkin poikin hiekalle, kävelimme Jomtienin toiselta laidalta meille kotiin noin parin kilometrin mittaisen matkan, minun oli aivan pakko alkaa kerätä roskia.

Roskiahan riitti. Ensin nappasin käteeni hiekalla pyörivän ohuen muovikassin. Sellaiseen jokaisessa kaupassa asiakkaan ostokset pakataan, vaikka ostaisit vain pullon vettä tai jäätelötikun. Kun roskaaminen on täällä jotenkin puolisallittua, ihmiset ovat tottuneet heittämään tyhjät pussit ja kassit, muovimukit ja styroksilautaset tasan siihen paikkaan, jossa niille ei enää ole käyttöä. Näin tapahtuu liian usein, vaikka roskis olisi aivan vieressä. Ja moni turisti tekee valitettavasti samoin. Maassa maan tavalla.

Aloin siis kerätä. Noukin muovikassiin lähes jokaisen muovi- ja muunkin roskan ehkä noin viiden metrin leveydeltä rantaviivasta. Jos olisin katsonut ylemmäksi rannalle, kerättävää olisi ollut kaksin verroin, mutta tiedostin sen, että jossain on pakko olla raja. Jorma osallistui samaan puuhaan ja hetkessä olimme sulloneet monta kassillista täyteen roskia.

Jo pelkkä kapean rantakaistaleen putsaaminen tuntui palkitsevalta. Ajattelin, että jos edes yksi ihminen huomaa mitä teemme ja vie omat roskansa roskikseen, homma kannattaa. Ja vielä paremmalta tuntuisi, jos joku muukin päättäisi kerätä vaikka kerran samalla tavalla rannalla näkemiään kasseja ja pusseja. Uskoin sillä hetkellä vahvasti esimerkin voimaan.

Meidät kyllä huomattiin. Ensin mukanamme kulki mies, taisi olla englantilainen, joka hänkin halusi osallistua hetken aikaa siivousurakkaamme. Sitten perään kipitti norjalainen nainen, joka tuli luoksemme vain sanoakseen, että "hyvä homma ja kiitos". Jonkun peukutuksenkin saimme osaksemme.

Roskien noukkimisesta tuli niin hyvä mieli, että päätimme toistaa sen heti seuraavana keskiviikkona, kun rannalla on taas tilaa kävellä. Ja taatusti kerättävää on jälleen yhtä paljon kuin eilenkin. Mutta kuka tietää, minkälaisen kansanliikkeen vielä saamme esimerkillämme aikaiseksi. Ja jos emme saakaan, niin tiedämme ainakin tehneemme osamme pitääksemme Jomtienin rannan siistinä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Huvitus kuvitus

jormas: Kun Jomtien-Pattayalla kuuntelee määrätyissä paikoissa määrättyjä suomalaisia, jotka eivät löydä mitään hyvää Thaimaasta, se tarttuu ja niin mekin päätimme puuttua epäkohtiin, mutta marmattamisen sijaan tehdä jotain. Hyvää tässä epäkohdassa on, että kuvien koirat ovat sentään pukeutuneita, kun lähtevät julkiselle paikalle ja viihteelle, vaikka "virvokkeiden" käyttö muuten lieneekin välillä liian holtitonta, koska virkistymisen sijaan on käynyt aivan toisin.
Koira sammunut kaupan eteen todennäköisesti juomanhakureissulla

Toinen irrottelija on hyytynyt kesken kotimatkan keskelle katua

päivis soittamassa matkapuhelinkioskista Thaimaan viranomaisille kadulle sammuneista koirista

3. vara-Niilolle kelpaa selvitellä päätään vaikka viemäriaukon vieressä

tiistai 26. tammikuuta 2016

Moottoripyöräretki hunajafarmille

päivis: Jorman hunajaa koskeva avaus täällä blogissa ja Facebookissa sai meissä vielä aikaan sen, että piti päästä käymään paikallisella hunajafarmilla. Netistä löysimme Big Bee Farm -nimisen paikan hieman Pattayan ulkopuolelta. Sinne siis.

Reitti farmille näytti helpolta, mutta Sukhumvitilta pois käännyttyämme tajusimme olevamme moottoritiellä. Moottoriteille Thaimaassa ei ole kaksipyöräisillä asiaa, joten ajelimme noin kahdeksan kilometrin matkan tietoisina siitä, että poliisin haaviin jääminen tietäisi kunnon sakkoja. Näin ei kuitenkaan käynyt, onneksi. Paluumatkan teimme sallittua tietä käyttäen.

Farmilla pääsee tutustumaan muun muassa perinteisiin hunajantuotantotapoihin.
Jorma tarttui ronskisti kiinni
oppaamme ojentamaan kennoon.
Big Bee Farm on huolella rakennettu mukavaksi retkikohteeksi, jossa mehiläisten kanssa ahertaminen käy kävijälle hyvin selväksi, mikäli kielitaito riittää. Paikan hunajaan liittyvässä näyttelysalissa englanninkieliset opasteet olivat vähissä. Mutta kaksi opasta, joiden mukana kuljimme, tekivät parhaansa, jotta saisimme käsityksen siitä, miten hunajaa syntyy mehiläisten ja ihmisen yhteistyön tuloksena.

Farmin päärakennuksessa oli myynnissä hunajaa monessa erilaisessa muodossa: oli luomuhunajaa, hunajalla makeutettuja keksejä ja suklaata, hunajasaippuaa tietysti unohtamatta. Pahalta haiseva durian-hedelmäkin oli saanut hunajakuorrutteen.

Jäin ihmettelemään, miksi Suomessa hunaja myydään yleensä vain hunajana. Ehkä meillä tuotanto on niin pienimuotoista ja hunajantuottajat kaukana toisistaan. Big Been myymälässä sen sijaan oli myynnissä jopa alkoholia, jossa hunajalla oli ilmeisen suuri rooli. Luulisi maistuvan suomalaisillekin.

Kahvilan tapaisessa myytiin myös hunajalla makeutettua jäätelöä ja herkullista hunajajogurttia. Toisen tiskin takana näytti olevan tarjolla hunajapossua.

Kotona kävin vielä Big Bee Farmin nettisivuilla etsimässä lisätietoa mehiläisten käytöstä lääkinnällisiin tarkoituksiin. Farmin yhteyteen on muutama vuosi sitten perustettu klinikka, jossa kiinalaisen alan ekspertin opastuksella on perehdytty kansanlääkinnästä peräisin oleviin sairauksien hoitokeinoihin. Hunajan lisäksi siis ilmeisesti myös mehiläisessä olevalla myrkyllä voidaan parantaa tai ainakin tuoda helpotusta moniin tauteihin ja vaivoihin.

Big Bee Farm löytyy Pattayan pohjoispuolelta kohti Rayongia lähtevän tien numero 36 varrelta.


maanantai 25. tammikuuta 2016

Hunajakahvia ja kani hyötyeläimenä

Pikkulammesta jokeen laskeva
 puronvarsi on täynnä elämää 
jormas: Eilen innostuin kirjoittamaan Facekirjaamme hunajasta ja sen käyttämisestä kahvin makeutusaineena. Se avasi joillekin palautteen perusteella muistojen bulevardin, sillä niillä aloitin kirjoituksen itsekin. Totesin, että kun äiti ja isä olivat isoja ja minä pieni, join jo silloin kahvia. Joukkoon laitettiin sokeria, maitoa ja ennen kaikkea pullan paloja. Sitä sanottiin pullamyssöksi. Ilman niitä ei kahvi ollut minulle kahvia. Myöhemmin jäi pulla pois, mutta sokeri ja maito jäivät. Maidon sijaan silloin tällöin vapaaehtoisesti, mutta joskus mahdollisuuksien puutteen vuoksi laitoin kahviin kermaa. Se ei ole koskaan oikein istunut makuhermoihini. Jossain vaiheessa maito jäi pois, mutta makeutuksesta pidin kiinni. Se on mukana kahvissani edelleen. Sokerin vaihdoin Hermesetakseen tai muuhun vastaavaan, joka onkin ollut kuviossa viime vuoteen saakka. Välissä kokeilin Canderelin tai Hermesetaksen tilalla Steviaa, joka sekään ei iskenyt makumaailmani ytimeen.

Pari kesää sitten kiinnitin huomiota kahvini makeutusaineeksi hunajaan. Sitä välillä kokeilin ja maistelin yhdessä sen kanssa, kun aamuHesaria hakiessani kävin tarkistamassa koivussa roikkuvat pari lasipulloa, joihin keräämme edelleen aamuryypyksi mahlaa. Hunaja ja mehiläiset ovat minulle tuttuja aivan lapsesta saakka, joten niihin sisältyy aimo annos tunnetta ja muistoja. Jokilaaksomme pihapiirissä kasvaa paljon monen suomalaisen yhtä inhokkikasvia, suomalaisittain sanottuna paukkupalsamia. Joka alkuperäiseltä nimeltään taitaa olla Himalajanpalsami sen synnyin- tai varsinaisen kotiseudun mukaan. Joka tapauksessa sen kukka on kovastikin mehiläisten mieleen, sillä se on niille oivassa asennossa. Ja kun jokemme toisella puolella pitää majaansa toistakymmentä mehiläisyhdyskuntaa, jotka hakevat hunajansa raaka-ainetta meidän hyvin rikkaasta kasvi- tai kukkakannasta, on helppo lisätä hunajankäyttöön aimo annos tunnetta ja muistoja. Kyseisen tarhan pitäjältä ostammekin silloin tällöin hunajaa, joka on "meidän mailta" kerättyä.

Nykyisin juon siis kahvia, joka on hunajalla makeutettu. Kun ensin on löytänyt itselleen oikean kahvimerkin, joka meille usein on Luomu Katriina ja siihen oikein annostuksen, on sama tehtävä hunajan kanssa. Juokseva sellainen on helpoin ja monin tavoin miellyttävä muutenkin. Ihanteellisinta meille olisi luomuhunaja, jota saa monesta paikasta. Mutta ei meidän pihapiiristä kerätyistä raaka-aineista, sillä vaikka kotimme ympärillä suurin osa on luonnon- metsää ja niittyjä, on vieressä myös oikein mukava Myllykylä. Se on täynnä omakotitaloja hoidettuine puutarhoineen, joita hoidetaan kaikkea muuta kuin luonnonmukaisin menetelmin.

Hunajahan on luonnosta peräisin olevaa makeaa ainetta, jonka hunajamehiläinen on tuottanut kasvien medestä tai kasvien elävien osien eritteistä tai kirvojen mesikasteesta. Mehiläiset saavat lentää niin tavanomaisessa kuin luonnonmukaisessa tuotannossa vapaasti kukasta kukkaan. Koska ei voida valvoa, että ne vierailisivat vain luomukasveilla, luomumehiläistarhauksessa kiinnitetään huomiota ensisijaisesti mehiläistarhojen sijaintiin. Mehiläiset lentävät 2 - 3 kilometrin säteelle pesästään. Luonnonmukaista tuotantoa harjoittava mehiläistarhat sijoitetaan usein niin, että lähellä sijaitsevat mesikasvit ovat pääosin luonnonmukaisesti viljeltyjä tai luonnonkasveja. Luomuhunaja on myös tuotettava kaukana mahdollisista saastelähteistä. Suomessa määritellään, että tarhat sijaitsevat vähintään kuuden kilometrin päässä vilkkaista teistä (yli 6000 autoa/vrk) tai kaatopaikoista.

Aamu-uinnilla Jokilammille tulee seurattua myös mehiläisten elämää
Meillä kulkee autoja liikaa ja vaikka kylän ja Jokilaakson kantrikanit syövät urakalla kaikkea sitä mitä myllykyläläiset istuttavat, luomuhunajan normisto ei täyty. Ehkä tämän kirjoituksin suurin oivallus onkin, että meille tämäkin monen inhokko, villi tai lähes villi kani on meille hyötyeläin. Mitä enemmän ne syövät puutarhoista ja kasvimailta kukkia, sitä luomumpaa on joen toisella puolella mehiläisten tuottama hunaja.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Thaimaassa kasvissyöjällä on vain rajallisesti valinnanvaraa

päivis: Vielä pari vuotta sitten saatoin todeta, etten oikein pidä thaimaalaisesta ruoasta. Syynä oli se, että runsaasta kasvisten käytöstä huolimatta täällä on tapana useimpiin ruokiin laittaa lihaa. Pääasiassa se on kanaa.

Kokemuksen kautta olen oppinut tilaamaan ruokia, joissa lihaa ei ole. Varmimmin niitä tietysti voisi käydä syömässä pelkästään kasvisruokia tarjoavissa ravintoloissa, joita on intialaiskuppiloiden lisäksi muitakin. Syystä tai toisesta niihin tulee harvemmin poikettua. Kerran löysin yksin kaupungilla ollessani arabiravintolan, jonka ruokalistalta löytyi monenlaisia minulle ennestään tuntemattomia vegeruokia.

Kovin laaja normaali ruokavalikoimani ei täällä ole, mutta se on sitäkin maistuvampi. Tosin aina ei viitsi syödä khau phat pakia eli kasvisversiota suositusta khau phat paista. Molemmat annokset ovat lähdes identtisiä, missä tahansa sen tilaakin. Omassa kasvisversiossani olen huomannut suurimman eron vain sen suhteen, että joissakin paikoissa paistetun riisin, vihreiden vihannesten ja kananmunan lisäksi annoksessa on myös sieniä ja sipulia, usein myös pieneksi pilkottua porkkanaa.

Kuvan annoksen nimeä en muista, mutta sitä olen löytänyt vain Tesco Lotuksen tavaratalon yläkerrassa sijaitsevan Foodmarketin yhdestä myyntipisteestä. Kuvassakin lähinnä läskiltä näyttävät palaset ovat jonkin sortin porkkanakakkua, jota paistetaan yhdessä bambunversojen ja vihannesten kanssa. Pinnalle ripotellaan lopuksi paksulta ruohosipulilta näyttävää sipulisilppua. Olisikohan suomenkielinen nimi pillisipuli? Lisäksi pyydän aina paistamaan annoksen joukkoon kaksi kananmunaa. Tämä on hyvää varsinkin tuon kuvassa näkyvän, melko tulisen kastikkeen kanssa nautittuna. Juomana tarjottimen kulmassa on vihreää jääteetä.

Porkkanakakkuruokaan kuuluu normaalisti muutama katkarapu, joista en erityisesti pidä. Nyt olen huomannut, että annoksen valmistamisen aikana kokki kysyy, laitetaanko katkarapuja. Ei laiteta, kiitos.

Käymme silloin tällöin syömässä erityisesti venäläisturisteja huomioivassa Y Mishi -ravintolassa. Tai tarkemmin sanottuna tuon ketjun ravintoloissa. Kotikatumme Mishi tosin näyttää lopettaneen toimintansa. Mishissä olen usein tilannut mustapippurilla maustettua kalaa, jossa on lientä ja paljon vihanneksia. Sen kanssa syödään tietysti myös riisiä. Olen nyt vähentänyt kalan syöntiä, joten valitsen silloin listalta perunasalaatin ja friteerattuja sipulirenkaita. Silläkin uhalla, että perunasalaatti saattaa välillä olla mitättömän makuista.

Olemme monena sunnuntaina käyneet HiCoff-saunalla, jonne on maksuton kuljetus Pattaya-Suomi Seuralta. Yleensä syömme siellä, sillä jos listalta ei muuta sopivaa löydy, voin aina tilata tutun ja turvallisen khau phat pakin. Tänään tilasin tutuksi tulleen maissisalaatin. Ensimmäisellä kerralla salaatti maistui hyvälle, suorastaan herkulliselle, toisella kerralla ei ja nyt siinä oli edellisistä kerroista poiketen annokseen kuuluvaa kananmunaa. En ole koskaan syönyt rakenteeltaan ja maultaan niin kummallisia keitettyjä kananmunia. Päätin, että jatkossa unohdan koko annoksen. En lähde enää arpomaan, miltä se mahtaisi tällä kertaa maistua.

Jorma usein toteaa, että minulla on aina ruoka mielessä. Totta. Nytkin jo mietin, mitähän sitä huomenna söisi.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Yhteiskuntavastuuta siellä täällä

Jokilaakson riistakameran kuvan luvut kertovat ajan ja lämpötilan
 jormas: Suomessa, ainakin sen eteläisessä osassa on ollut huippukylmä viikko. Pakkasta parhaimmillaan yli -30, kun samaan aikaan pallon toisella laidalla, Jomtien-Pattayalla on ollut samat numerot, mutta +etumerkillä. Kun lähdimme viime viikon puolessa välissä, olin kohtuullisen varma, että kylmimmät kelit ovat tältä talvelta takana. Olin väärässä, sillä huomenna päättyvä viikko oli vielä kylmempi.

Vaikka meillä täällä Thaimaan auringon alla on lämmin sekä sisällä että ulkona, on Suomen keleistä maininkeja yltänyt tänne saakka. Yhdistyksemme Elämän tähden ry:n pieni ja kodikas Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka on kärvistellyt pakkasten kourissa niin, että vastuunkantajamme ovat joutuneet ottamaan vapaata, kun lämpötilaa ei ole meinannut saada sisätiloissakaan plussan puolelle.

Itse en tästä tiennyt mitään, kunnes eilen sain parikin puhelua, että milloin kauppa taas aukeaa. Täältä käsin minkä tahansa Suomessa olevan asian selvittäminen vaatii vähän enemmän ja aika pitkälle piti mennä varmistusten varmistusten kanssa ennen kuin pääsin kartalle mukaan.

Kun joskus tulevaisuudessa on tarkoituksena olla Suomesta pois talvella pitempiä aikoja, on tullut aika myös pohtia mitä tehdä Omia polkuja kulkevien kaupan kanssa, sillä vastuunsa on minullakin. Jotenkin  on kirkastumassa, että vaikka Kaupan arkea pyörittääkin aivan loistava yhteiskuntavastuuta kantava jengi, on se liian haavoittuvainen äkillisten ja kriisitilanteiden sattuessa kohdalle.

Paikka on tarjonnut monelle hyryläläiselle tärkeän arjen sisällön piipahduspaikkana lähes jokaiseen päivään. Oma merkityksensä on ollut myös sillä, että se on ollut yksi harvoista Tuusulan kuntouttavan työn ja tekemisen paikoista, joka on kunnan organisaation ulkopuolella. Moni on löytänyt sieltä itselleen ja kavereilleen jotain mukavaa hyllyjen tai huoneiden uumenista. Unohtaa ei myöskään pidä sitä, että monelle se tarjonnut paikan, jonne on voinut viedä tarpeettomaksi tullutta. Näin on jatkunut yhden jos toisenkin käyttökelpoisen tavaran elämänkaari. Onpa joskus puettu kylän raittia kulkenut enemmän tai vähemmän laitapuolen kulkijakin uusiin ja puhteisiin tamineisiin. Suihkunkin sekä kahvikupillisen on meillä saanut.

Mitä löytyy rajalta lasten pihapiiristä, selviää myöhemmin
Yhdistyksemme ja henkilöinä mekin (päivis & jormas) olemme etsineet ulkomailla olevaa kohdetta, jossa voisimme pienimuotoisesti olla mukana kantamassa yhteiskuntavastuuta. Viikon kuluttua osallistumme Pattaya Suomi-Seura ry:n järjestämälle matkalle, joka suuntautuu suomalaisen Juha Timosen rakennuttamaan orpokotiin nimeltään Siam Oriental House. Täällä lähes kaikki puhuvat entiseen malliin Burmasta, mutta koti sijaitseen Myanmarin rajaseudulla. Lapsia kodissa on ennakkotietojemme mukaan lähes 40. Tästä aiheesta syntyy varmastikin kerrottavaa ja kuvia useammallekin päivälle.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Naposteltavaa thaimaalaisesta ruokakaupasta

päivis: Thaimaassa voisi varmaan syödä chipsimäisiä tuotteita päivittäin ilman, että tarvitsee kuitenkaan valita samaa naposteltavaa kovin usein. Sama tuote voisi tulla vastaan ehkä vasta viikkojen päästä, tai kuukausien. Suurimmissa ruokakaupoissa on metreittäin monessa kerroksessa erilaisia chipsejä, jotka on tehty milloin mistäkin. Tuttuja perunalastuja tietysti löytyy myös moneen lähtöön.

Tänään katselin taas tuota kiiltävien ja värikkäiden chipsipussien runsauden sarvea. Ajattelin valita sieltä jonkun pussin, josta voisi esimerkiksi laittaa lisuketta lautasen reunalle, kun toisinaan syömme mikromunakasta aamupalaksi.

Vihreistä pavuista tehdyt chipsituotteet ovat tuttuja ja maistuvia. Arvelen, ettei niiden valmistuksessa edes käytetä öljyä tai jos käytetäänkin, niin vain hyvin vähän. Papuchipsit myös ovat pavun muotoisia, joten niitä ei höylätä samalla tavalla ohueksi, kuten perunalastuja. Otin ostoskoriin yhden papuchipsipussin. Tai koska en ole sitä vielä avannut, voi olla, että pussista löytyykin hernechipsejä, koska pussissa oli myös herneen kuvia. Voi olla, että pavuiksi luulemani olivatkin herneenpalkoja.

Valitsin myös pussin, jossa olevan kuvan perusteella päättelin, että chipsien valmistukseen on käytetty kovaa juustoa, ehkä jotain emmental-tyyppistä. Vaikka kuinka pyörittelin pussia, en löytänyt sen kyljestä oikeastaan ainuttakaan ymmärrettävää sanaa. Joskus elintarvikepakkauksissa saattaa olla jokunen sana englanniksi, mutta nyt selvisi oikeastaan vain, että tuotteella on yhteys Pepsi-yhtiöön.

Kun tutkin kotona pussia tarkemmin, huomasin, että siinä oli kuva tytöstä, jonka hiuksissa voisi mielikuvitusta käyttäen nähdä shampoovaahtoa. En olisi ehkä osannut edes ajatella shampoota, mutta kun oikeastaan ainokainen paketista ymmärrettävissä oleva sana oli chompoo, siitä täytyi olla kyse. Yhtään ei auttanut sekään, että omaa selvitystyötä jatkettuani päädyin Instagramiin, josta löytyy lukemattomia selfieitä, joissa thaikku-tyttösten lisäksi näkyy myös tuo chipsipussi. Yhteys hiustenhoitoon ei käynyt selväksi. Toivottavasti eivät ainakaan ole käyttäneet shampoota näiden naposteltavien valmistukseen.

torstai 21. tammikuuta 2016

Kulkurikoiraperheen elämää

jormas: Jonkun kerran olen kirjoittanut blogissamme ja Facebook-sivuillamme reilu vuosi sitten löytämästämme kulkurikoiraperheestä, joiden ainokainen, kotona oleva pentu on parantumattomasti sairas eläinlääkärin tekemän diagnoosin perusteella. Kun toissa päivänä kävimme koirien luona, näytti, että pentu oli luovuttanut, sillä sille ei maistunut enää ruoka eikä vesi. Päätäänkään se ei juuri jaksanut nostaa.

Jaoin kokemaani sosiaalisessa mediassa. Ymmärrystä sain vain vähän ja minun olisi kiivaampien mukaan pitänyt tavalla tai toisella päättää koiran elämä. Thaimaassa se ei ole oikein edes mahdollista ja muutenkin ajattelen, että jos kivut eivät ole suuria, saavat koirat kuten muutkin eläimet puolestani kuolla luonnollisen eläimen kuoleman. Tämän päivän "kotikäynniltä" jaan muutaman valokuvan, sillä pentu, Gerryn Sweetheartiksi ristimä, ei ollutkaan luovuttanut.
Vesi maistui minulle kuin vanhoina hyvinä aikoina

Minä olen edelleen elämässä kiinni, vaikka etujaloistani näettekin kuinka on laitani

Minulle on tärkeää, että ihmiset myrkkypiikin sijaan suojelevat elämääni

Kun sain kupuni täyteen päiviksen tuomaa ruokaa, pääsin omilla jaloillani portaita alas ja ylös

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Mielipide pakkoruotsista

päivis: Keskustelu ruotsin kielen asemasta ei tällä hetkellä taida olla mitenkään akuutti. Kirjoitan nyt kuitenkin siitä, koska vihdoin ja viimein tänään aamulla Thai-kodin sängyssä aamukahvin jälkeen tiesin, mikä mielipiteeni on niin kutsutusta pakkoruotsista. Keski-Suomessa suurimman osan elämästäni eläneenä, mutta reilut kymmenen vuotta Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla asuttuani olen jotenkin onnistunut luovimaan niin, että selvää omaa kantaa en ole asiasta saanut muodostettua.

Ehkä jo otsikon sana pakkoruotsi viittaa siihen, että olen nyt päättänyt mielipiteekseni, että ruotsin kielen opiskelun pitäisi olla vapaaehtoista. Jokainen lapsi tai vanhemmat voisivat itse päättää, onko lapsen yritettävä oppia ruotsia. Veikkaan, että ruotsin kielen opiskelu jäisi aika vähiin aivan eteläistä Suomea ja joitakin rannikkoseutuja lukuun ottamatta. Liuta ruotsin kielen opettajia jäisi varmaan myös työttömiksi, elleivät sitten olisi turvanneet omaa ammattiosaamistaan pätevöitymällä myös jonkun muun kielen opettajiksi.

Ruotsin osaaminen edellä mainittujen Suomen osien ulkopuolella on melko lailla turha taito. Esimerkiksi omalla kohdallani ei kai voi edes rehellisesti puhua taidosta. Huonosti ymmärsin viikonloppuna norjalaista, joka yritti ruotsiksi kysyä, missä baarissa voisi katsoa telkkarista tulevaa jalkapallomatsia.

Joulukuussa tapasin kroatialaisen pariskunnan, jonka kanssa yritin puhua ruotsia. He olivat Suomeen muutettuaan opiskelleet ensin ruotsin kielen, joten suomi sujui heiltä kohtalaisen huonosti. Pietarsaaressa asuessaan he tarvitsivat ruotsia ja olivat oppineetkin puhumaan sitä (tässä kohtaa pitää lukea rivien välistä, että ruotsia voi tarpeeseen opiskella aikuisenakin), mutta minun ja varmaan monen muun kaltaiseni motiiviksi ei taida ihan riittää se, että kerran elämässään pitäisi sopia jonkun muualta tulleen kanssa asioita ruotsiksi.

Kimmokkeen ruotsin kielen opiskelun pohtimiseen sain siitä, kun lensimme tänne Thaimaahan Itävallan pääkaupungin, Wienin kautta. Siinä yhteydessä tuli samalla vähän googletettua Itävaltaa, sillä huomasimme Jorman kanssa molemmat, että tietomme maasta ovat melko huteralla pohjalla. Siinä yhteydessä tarttui tietoisuuteen se, että vajaan 8,5-miljoonaisen asukkaan maassa on neljä virallista kieltä: saksa, kroatia, unkari ja slovenia.
Myös rannalla on usein mukava pohtia maailman asioita ja laittaa
niitä mieleiseensä järjestykseen.
Ruotsin kielen vahvaa asemaa Suomessa perustellaan melko suoraviivaisesti sillä, että se on toinen virallisista kielistämme. Minäkin olen erityisesti tuosta poiminut mielipiteeni ruotsin opiskelun pakollisuutta pohtiessani. Mutta nyt käänsin kelkkani. En nimittäin saata mitenkään uskoa, että Itävallassa kaikkien lasten ja nuorten pitää maan pääkielen, saksan lisäksi opiskella myös kroatiaa, unkaria ja sloveniaa, vaikka nekin ovat virallisia kieliä, kuten meillä ruotsi.

Minulla ei ole mitään ruotsin kieltä vastaan, mutta luulen tietäväni, että Suomessa aivan turhaan vihataan suomenruotsalaisia tuon kielikysymyksen vuoksi. Ehkä siinä on myös jokunen muukin argumentti vihaamisen pontimena, kuten esimerkiksi jotkut paremmat palvelut, opiskelumahdollisuudet tai jopa se, että suomenruotsalaisten keskimääräinen elinikä taitaa olla suomea äidinkielenään puhuvia pitempi.

Pitää vielä lisätä, että haluaisin kyllä osata ruotsia, koska todennäköisesti jatkossakin asun pääkaupunkiseudulla tai ainakin sen liepeillä. Siellä ruotsia kuulee melko usein ja olisihan ihan mukava välillä vaikka salakuunnella ruotsinkielisten keskusteluja. Samoin mielelläni ymmärtäisin alkuperäiskielellä puhuttuja ohjelmia, joita Suomen ruotsinkielinen kanava lähettää. Sieltä tulee harvoin mitään ala-arvoista. Mutta silti, mitä tekisin tökeröllä ruotsillani, jos olisin sattunut jäämään Jyväskylään?

tiistai 19. tammikuuta 2016

Huvitus kuvitusta

jormas: Yritän kulkea silmät auki sekä kamera ja eläkepäiviä viettävät aivot mukana. Räpsin kuvia ja ajattelen niihin kuvatekstejä, jotka huvittavat minua ja joskus ehkä muitakin. päivis on tässä(kin) lajissa kirjoittamisen lisäksi tosi hyvä. Mutten sano sitä hänelle, ettei mahdollinen ylpistyminen tyrehdytä hänen luovuuttaan tältäkään osin. Osan kuvista olen julkaissut blogeissa, osan Facebookissa, osan Instagramissa ja osaa en missään.

Kalastusaltaansa kullakin

Käsiamputoitu sisäänheittäjä

päivis johtoryhmän kanssa yhteiskuvassa

Koko valuuttakioski myytävänä. Emme saaneet tietoa myydäänkö se valuutan kanssa

Joskus portista voi tulla muutakin kuin ihmisiä

Yhden hengen sellit

Pariskunnan yhteinen selli vaiko vankilavierailu selliluvalla?

maanantai 18. tammikuuta 2016

Omalla ajalla

päivis: Jorma toteaa usein tietävänsä, miksi eläkeläiset ovat niin kovin kiireisiä. Siksi kuulemma, kun kaikki pitää tehdä omalla ajalla. Jos kuulija ei ihan heti ole kärryillä, mistä on kyse, niin täydentävä lause kuuluu esimerkiksi näin: "No kun ei voi käydä parturissakaan työajalla. Kaikki pitää tehdä omalla ajalla:"

Olen nyt toista kertaa opetellut eläkkeellä oloa eli on osa-aikaeläkkeeni toinen kuuden viikon jakso. Olen siis aamusta iltaan eläkkeellä lähes helmikuun loppuun asti. Ja kaikki mitä teen, pitää tosiaan nyt tehdä omalla ajalla. Siksi kai on asioita, jotka ovat jääneet tekemättä tai ainakin vähemmälle huomiolle, jos Jorman oivallukseen on uskominen.

Olen käynyt melko vähän Facebookissa. Siellä en kyllä käy juuri työajallakaan, paitsi oman työpaikan Facebookissa. Siellä on pakkokin käydä, koska olen yksi sivujen ylläpitäjistä.

Olen yrittänyt miettiä, mihin aika oikein kuluu. Se menee päivittäiseen kävelyyn, johon kuluvan ajan käyttöä eivät enää rajoita etätyöt. Tänään käveltiin tämän Thaimaan-reissun ennätys. Aktiivisuusrannekkeeseen tallentui yli 17 000 askelta.
Päiväkävelyn alkumatkasta kävin poseeraamassa viherseinämän edessä. Yhden
työkaverin kanssa näistä oli puhe jokin aika sitten. Kuva tuli otettua lähinnä hänelle
lähetettäväksi. Valtavissa seinissä, joita on neljä, on varmasti tuhansia tai ehkä kymmeniä
tuhansia erilaisten kasvien taimia kehikkoihin ja kastelujärjestelmään kiinnitettyinä. 
Kävelyn lisäksi kävimme katsomassa Seven Seasin rakennustyömaan edistymistä. Pääsimme jopa käväisemään tulevassa kodissamme ja kiinteistön oheistiloissa intialaisen insinöörin opastuksella. Meitä ilahdutti erityisesti se, että Seven Seasiin on asennettu Koneen hissit. Oma asuntomme ei juurikaan ollut edistynyt siitä, minkälaisena sen pääsimme näkemään viime matkallamme. Ulko-oven lisäksi ovet oli asennettu olohuoneen ja makuuhuoneen välille ja kylppäriin.

Lähes omiksi kokemiamme koiria kävimme myös tervehtimässä. Koiraperheen nuorimmainen tekee kuolemaa, jota Thaimaassa ei eläintenkään kohdalla ole tapana jouduttaa. Syöpää sairastava pentu ei jaksanut enää nousta jaloilleen. Viime viikolla se vielä tulla köpötti luoksemme. Onneksi Gerry Koto Rasmus tuntuu tietävän, miten tässäkin tapauksessa on paras toimia. Murheellista joka tapauksessa.

Matkalla kohtasimme muitakin koiria. Aika moni jälleen kerran ylenkatsoi varta vasten koiria varten valmistettuja makupaloja. Kai ne ovat niin tottuneet syömään ihmisiltä jääviä eväitä, että pikkunaposteltavat eivät niille maistu.

Kävellessä tuli jano, joten pysähdyimme kevyesti kyhätylle kaupalle. Sen
valikoimiin kuului kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Ensisijaisesti riisiä, jota
oli tarjolla montaa laatua. Katosta roikkui erilaisia kertakäyttölautasia. Jos
jotain täällä vihaan, niin niitä. En tiedä, miten thaimaalaisten ruokkiminen on
järjestetty ennen styroksista valmistettujen kerta-astioiden keksimistä.
Pitkät lenkit tai sunnuntain saunareissu eivät yksin selitä sitä, miksi esimerkiksi juuri Facebook on jäänyt vähemmälle. Olen nimittäin löytänyt taas aikaa lukemiselle. Luen parhaillaan kahta kirjaa. Tämän vuoden Finlandia-voittajan toin mukanani Suomesta. Thaimaasta pari vuotta sitten ostamani tabletti sai puolestaan uutta käyttöä, kun Jorma onnistui asentamaan sinne muutaman sähköisen kirjan. Niiden joukossa oli Markku Ropposen ehkä uusin dekkari, Pimento. Se taitaa tulla luettua loppuun ennen kuin palaan korkeamman kaunokirjallisuuden pariin.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Sunnuntaisauna

jormas: Lähes tulkoon tavaksi on tullut käydä kerran viikossa saunomassa 3-4 kilometrin päässä http://www.hicoff.com/ saunalla. Isäntä hakee porukan maasturilla tai avolavallaan Seuran edestä ja tuo takaisin. Välillä lähtijöitä on autollinen, välillä kaksi. Saunalla ei lasten uimakoulun lisäksi juurikaan käy muita kuin suomalaisia. Joten jos oman kansan seurassa viihtyy, on tämä yksi oiva tapa viettää sunnuntaipäivä leppoisasti.

Paikan aivan ehdoton erinomaisuus on hyvin puhtaan tuntuinen allasvesi. Se on puhdasta siksi, että kävijöitä on vähän ja/tai siksi, että altaalla on tehokkaat puhdistuslaitteet. Tai sitten se ei ole sen puhtaampaa kuin muuallakaan, vaan raikkaan siniset kaakelit saavat aikaan puhtaan veden tunnun. Saunoja on kolme, joista kaksi on suomalaisia sähkösellaisia ja yksi höyrysauna. Lisäksi 200 bahtin (5 euroa) kyyteineen  kuuluu kuntosalin käyttöoikeus sekä pyyhkeet ynnä juomavesipullo. Samalla hinnalla voi viettää halutessaan vaikka koko päivän. Me olemme siellä yleensä noin 4 tuntia.

HiCoffin kokonaisuuteen kuuluu myös vuokrattavia huoneita sekä oikein hyväruokainen ravintola, josta ruuan voi tilata vaikka altaalle. Me teemme aina niin. Pihan reunassa on pitkähkö kala-allas, jossa kalat ovat meikäläisittäin kooltaan vonkaleita. Sitä en tiedä ovatko ne syötäväksi vai jotakin muuta tarkoitusta varten. Pihan perällä on pari koirahäkkiä, joissa koirilla ei ole mitään virikkeitä. Mielestäni rodultaan ne ovat koiria, joita käytetään koiratappeluissa. Niitä ja kukkotappeluita harrastetaan salaa Thaimaassa, sillä ne ovat laittomia. Kuten uhkapelikin. Kun koiria menee pihan nurkkaukseen katsomaan, usein niiden nukkuessa, ei toinen juuri korvaansa lotkauta. Vaan toisin on toisen laita. Kun se aikansa itseään herättelee, on sen käyttäytyminen ja äänetkin sitä luokkaa, josta voisi päätellä, että virikkeeksi sille sopisi hyvinkin vieras ihminen, joka erehtyisi sen häkkiin.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Kotikadullemme on muuttanut kukko ja lisää kanoja

päivis: Kirjoitin edellisessä blogissani kotikadun tatuointiliikkeen edustalle asettuneesta kanasta. Eilen huomasimme, että niitä oli tullut kaksi lisää. Tatskaliikkeen "kanalassa" on nyt lisäksi myös kukko. Kaksi kanoista on niin kutsuttuja vapaita kanoja ja yksi kanoista sekä kukko ovat täkäläisesti melko tyypillisen ritiläkuvun sisällä keskenään. Ehkä siten varmistetaan kananmunien tuotanto tai kenties myöhemmin odotettavissa on lisää kanoja. En oikein tiedä, sillä minulla on vähän huonot tiedot kanankasvatuksesta.

Kauppojen kananmunavalikoima on paikoin niukka, mutta varsinkin suuremmissa liikkeissä valikoima vetää vertoja Suomelle. Tosin täällä hyllystä löytyy myös keitettyjä kananmunia ja muun muassa ankan munia. On myös omegaa ja luomua. Mitään hajua ei ole siitä, miten luomutuotanto toteutetaan tai miten sitä valvotaan.

Ja onko täällä myös häkkikanaloita? Kananmunien suurtuotantoa varmasti harjoitetaan jossain päin, vaikka kanoihin voi tosiaan törmätä jopa edellä kuvatuissa paikoissa. Tänään satuimme kävelemään yhtä rannan tuntumassa olevaa katua pitkin. Siellä oli useitakin tontteja varattu pelkästään kanoille. Osa oli irrallaan, jokunen näytti karkailevan ja loput olivat erilaisissa, voi sanoa hyvinkin tilavissa häkeissä. Saivat tietysti myös kuopsuttaa ihan aitoa Thaimaan maaperää. Yritin olla ajattelematta, että osa kanoista varmasti päätyy myös pataan. Kanaahan täällä syödään yleisemmin kuin possua tai naudan lihaa.

Jos tuo kanankasvatus vaikuttaa helposti järjestettävissä olevalta bisnekseltä, niin samaa voi sanoa myös ompelijan ammatista. Ompelijan tarvitsee löytää vain muutaman neliön kokoinen tila esimerkiksi jonkun kaupan edustalta. Pari päivää olemme etsineet ompelijaa, sillä Jorman olkalaukku kaipasi korjausta. Tänään tärppäsi.

Thaimaalaisessa asiakaspalvelutilanteessa on usein mukana muitakin
kuin palvelun suorittaja. Mutta valmista tuli ja nopeasti.
Olemme vaihtaneet viralliseksi punnituspaikaksemme Family Mart -nimisen pikkukauppaketjun myymälän, jonka edustalta ompelija olisi ollut löydettävissä. Mutta eipäs vain sattunut silmiin ennen kuin tänään, vaikka olemme vierestä kulkeneet.

Aamulenkkimme varrella istuskelee myös astrologi tai joku muu vastaava ennustaja. Aika monta kertaa hänen ohitseen on pitänyt kulkea, että olemme lopulta keksineet, mistä on kyse. Välillä asiakkaita on näyttänyt olevan oikein jonoksi asti. Useimmat heistä ovat nuorehkoja naisia. Astrologin työhuone on yksikertainen. Sen kattona on puiden oksat ja kalusteina pöytä ja muutama tuoli ammatinharjoittajalle ja hänen asiakkailleen. Ehkä puuhun kiinnitetyssä kyltissä lukee, että säävaraus.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Kulkurikoirien kotielämää

Kulkurikoirien ihmisperhe asuu taustalla 
jormas: Blogimme on välillä kuin jatkokertomus, josta edellinen osa saattaa olla kuukausien takaa. Aina ei voi aloittaa alusta, joten aukkoja tarinaan tulee lukijoille, mutta itsellekin. Joka tapauksessa löysimme aikoinaan yhdellä reissullamme kesken jääneen työmaan uumenista koirapariskunnan sekä yhden itsekseen eläneen, hyvin nälkiintyneen koiran, joka lienee jo kuollut. Kun koirapariskunta tottui meihin, löysimme läheisen talon vartijan opastuksella kerrostalon luurangon uumenista myös pentulauman.

Ainokainen pentu on saanut nimen Sweetheart
Ruokimme niitä lähes päivittäin ja kannoimme huolta, kuka koirista huolehtisi silloin, kun olemme Suomessa. Tähän tehtävään löysimme hawaijilaisen Gerryn, joka on pyhittänyt elämänsä köyhien ja eläinten, lähinnä kulkukoirien auttamiselle Jomtienilla, Pattayan kupeessa. Paljon on tapahtunut löytömme jälkeen. Muun muassa toiset pennut ovat nähneet päivänvalon, joista jäljellä on enää yksi. Toki muutkin ovat saattaneet saada kodin jostakin muualta. Äitikoira on sittemmin osin meidänkin avustuksellamme sterilisoitu, jonka lopputuloksesta emme eilisen käynnin perusteella ole aivan varmoja. Niin pulskassa kunnossa on koiramamma.

Tämä ainokainen pentu näkyy kuvassa ja vanhempiensa ja Gerryn kanssa alla olevilla videoilla. Surullisen kauniiksi tarinan tekee, että pentu on parantumattomasti sairas ja elämä jää lyhyeksi. Se sairastaa syöpää tai kasvainta, joka on levinnyt jalkojen lisäksi myös muualle kehoon. Eilen, lähes ensimmäiseksi kävimme katsomassa koiriamme, josta tapaamista tämän kertaisen blogimme kuvat.

https://www.facebook.com/100009647251673/videos/232023460462561/?pnref=story

https://www.facebook.com/100009647251673/videos/232409940423913/?pnref=story



torstai 14. tammikuuta 2016

Kotikadullemme on muuttanut kana

päivis: Kirjoittelen tätä blogia Thai-kotimme parvekkeella. Katselen samalla toisella silmällä vastapäisen kerrostalon edustalle, jonne on rakennettu ilmeisesti jonkinlainen ravintolan sivukeittiö. Parhaillaan siellä paidaton kokki hämmentelee suurta soppakattilaa. Thaimaa on yllätyksiä täynnä.

Otsikossa mainitun kanan tapasimme aamulla, kun läksimme kävelylle. Sille oli tatuointiliikkeen eteen laitettu vettä kuppiin ja maahan jotain kanalle sopivaa syötävää. Sujuvasti se nokki myös riisiä, jota oli henkien lepyttelemiseksi aseteltu ihan kanan ruokakupin viereen. Henkiä tai Buddhaa, tai jotain siltä väliltä, oli tavan mukaan muistettu myös suitsukkein ja astiaan kaadetulla juomalla. Yhteen aikaan nesteenä oli lähes poikkeuksetta punaista Fantaa sisältävä juomapullo.


Meillä on virallinen punnituspaikka Jomtienin rantakadun päässä sijaitsevan SevenElevenin edustalla. Sinnepä taas kävelimme saadaksemme tietää lähtöpainon, josta hieman voisi enemmällä liikunnalla ja kevyemmällä syömisellä pudottaa. Puntarin luona oli kuitenkin jo yksi venäläinen päivittelemässä, kun laite vain vie kolikot, mutta ei kerro punnitsijan painoa.

Yhdessä jatkettiin hetki ihmettelemistä, kunnes Jorma keksi, että puntarin pistoke on irrotettu pistorasiasta. Apua ei ollut pistokkeen laittamisestakaan, mutta sen ymmärsimme vasta sen jälkeen, kun olimme omatkin kolikkomme työntäneet turhaan puntariin. Mutta ei uskonut venäläinenkään. Vielä piti hänenkin hukata yksi kolikko, ennen kuin uskoi, että pistoke on varmasti irrotettu siksi, että kaikki painostaan kiinnostuneet ymmärtäisivät, ettei pimentyneestä laitteesta kerta kaikkiaan voi saada tietoa omasta elopainostaan.

Thaimaassa oleskeluun liittyy varsinkin nykyään, kun tulevasta Seven Seasin asunnostamme on vielä vajaa puolet maksamatta, armoton parhaan vaihtokurssin löytäminen. Jo taksin ikkunasta yritin kurkkia, mitä bahteja myyvät valuuttakioskit ilmoittavat euron kertoimeksi. Valuutan kanssa voi todella stressata. Esimerkiksi viimeksi kävi niin, että asuntoon tarkoitettuja bahteja vaihtaessa jäimme odottamaan euron kurssin nousua, mutta kävikin päinvastoin: euro heikkeni ja osa rahoista jäi vaihtamatta. Nyt samat rahat ovat taas mukana ja kurssi on suunnilleen sillä tasolla kuin viimeksi täältä pois lähtiessä. Nyt se kuitenkin tuntuu melkein hyvältä, kun ottaa huomioon, että tässä välillä kurssi on ollut paljon huonompikin.

Jorma osti Suomesta kaksi lämpömittaria, joilla päätimme mitata myös meriveden lämpötilan. Toinen mittareista näytti 31 astetta ja toinen asteen vähemmän. Rannalla tapasimme monta tutuksi, ellei jopa ystäväksi tullutta suomalaista. Kuulimme muun muassa sen, että aurinkoon nukahtamisesta, selvin päin, voi huonolla tuurilla saada kolmannen asteen palovammat. Todennäköisesti paikalliset lääkärit ovat joutuneet hoitamaan samanlaisia vammoja useinkin, sillä täällä kuuluu olevan siihen tehokkaat lääkkeet. En silti suosittele nukkumaan Thaimaan paljaan auringon alla. Sen voi hyvin tehdä päivänvarjonkin suojassa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Miinusmerkkiset lämpötilat muuttuivat plussaksi

jormas: Eilen karistimme Suomen pöllyävät lumet jaloistamme tarkoituksena ottaa Aeroflotin tai Russian Airlinesin puhalluslamppu alle ja karauttaa kuudeksi viikoksi Thaikotiimme Jomtien-Pattayalla.

Kaikki sujuikin alussa loistavasti, sillä meillä ei ollut mukana kuin käsimatkatavarat ynnä netissä tehty lähtöselvitys ja sieltä tulostetut liput. Virkailijaa tarvitsimme vasta, kun olimme nousemassa koneeseen. Ja siihen loppui lystimmekin, sillä saimme kuulla, että Suomessakin päällämme ollut talvimyräkkä on myös Moskovan kentällä. Jonne voi laskeutua, mutta ei päästä ylös. Ei siis ollut jatkolentoa ja Moskovaan emme olisi voineet jäädä ilman viisumia.

Ei auttanut kuin hipsiä Vantaa-Helsinki lentoaseman ainokaisen Aeroflotin virkailijan luokse jonon hännänhuipuksi. Sillä muut olivat saaneet peruuntumisesta tiedon aiemmin lähtöselvityksessä, jonka me teimme netissä. Jonossa oli ennen meitä 20-30 henkilöä, mutta ryhmiä ehkä kymmenen. Silti heidän palvelemiseensa kului aikaa viisi tuntia.

Jomtienin kotikatumme oli entisellä mallillaan täynnä iltaelämää ja sykettä
Väliaikaraportteja kirjoittelin Facebook-sivuillemme, mutta silti tuppasi vitsit vähenemään sitä mukaa kuin aika kului ja muut poimivat uudelleen buukkauksessa parhaat vaihtoehdot päältä. Mutta viimein pääsimme matkaan mekin. Lensimme Wieniin Austrian Airlinesin koneella ja 4-5 tunnin venttaamisen jälkeen saman firman toisella koneella Bangkokiin.

Normaalisti Bangkokin kentältä kuljemme Jomtienille ilmastoidulla linja-autolla 140 kilometrin matkan. Lysti maksaa alle viisi euroa. Mutta nyt otimme publik-taksin, sillä mukana oli turkulainen vesseli, jolle kyseessä oli ensivisiitti Thaimaahan. 140 kilometrin taksimatka maksaa noin 50 euroa. 27 tunnin matka on takana ja oli oikein mukava piipahtaa kotikadullemme syömään Papukaija-ravintolaan.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Häirintää ja lääppimistä

päivis: Kölnin uuden vuoden tapahtumien jälkeen julkisuuteen ryöpsähti melkoinen määrä erilaisia naisten ja nuorten tyttöjen häirintä- ja kiinnikäymistapauksia. Aiheesta tuntuu tulevan kaiken aikaa uutta tietoa ja uusia näkökulmia. Yksi jos toinenkin viranomainen on joutunut selittelemään tiedottamistaan. Myös Ylen uusittu a-studio tarttui aiheeseen maanantai-iltana.

Poliisi sanoo, että nyt häirinnästä uskaltaa puhua. Vihdoinkin tytöillä on rohkeutta kertoa kokemuksistaan. Jos kyse edes on rohkeudesta. Jostain syystä tapana on ollut pitää inhottavat kokemukset omana tietona. Korkeintaan ehkä kavereille on asiasta voinut puhua.

En edes keksi, mitä muuta olisi voinut tehdä kuin olla hiljaa, kun itsellä nuorena oli pari saman sarjan kokemusta. Jollekin muistan kertoneeni, kun omalla kotipaikallani naisten ahdistelijaksi kaikkien tietämä hullu-Onni juoksi keskellä yötä kilometrin verran perässäni lavatanssien päätyttyä. Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin viimeistään seuraavana päivänä painellut kertomaan kokemuksestani poliisille? Ehkä asiaa ei olisi edes kirjattu mihinkään, koska jostain näkökulmasta mitään ei tapahtunut. Koulutytön pelko ja ahdistus ei tuohon maailman aikaan ollut kovin kovassa kurssissa.

Kun olin parikymppisenä töissä rakennuksilla, oli kai olevinaan ihan normaalia, että vanhempi muurari voi käydä kiinni rintoihini, kun satuimme tulemaan toisiamme vastaan jossain kapeassa paikassa. Mitäänhän ei silloinkaan tapahtunut. Tai eikö? Jotenkin vain muistan tuon itseeni kajoamisen kuin eilisen päivän. Muurarin nimeä myöten.

Kun korkea ikäkään ei ainakaan Suomessa tunnu suojaavaan naisia häirinnältä ja raiskauksilta, omat liikkumisensa on iästä riippumatta oppinut suunnittelemaan niin, että mitään tuollaista ei pääsisi tapahtumaan. Oppii pelkäämään paikkoja, joissa varsinkin iltamyöhällä saattaisi kohdata raiskaajan tai jonkun muun ahdistelijan. Muistan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Pelon maantiede -romaanin, joka ehkä ensimmäistä kertaa tarttui kyseiseen aiheeseen. En tiedä, onko mikään kuitenkaan muuttunut, varsinkin kun ahdistelijoita Suomessa tuntuu riittävän, mikäli on uskominen nuorten tyttöjen ja naisten #lääppijä-twiitteihin, joita muutama päivä sitten jaettiin.

Sanotaan, että öiset kaupunkien kadut ja nakkikioskien jonot ovat miehille takuuvarmoja paikkoja joutua pahoinpidellyksi. Jos ei omasta syystään, niin ihan vain siksi, että jonkun mielestä on hauska pahoinpidellä tuntematon ihminen. Joku on pahasti pielessä, kun kirkassilmäisistä suomalaisista pikkupojista kasvaa nuorina ja aikuisina vieraisiin tyttöihin ja poikiin, naisiin ja miehiin kajoavia petoja. Mutta syyttää ei voi pelkästään suomalaispoikia ja -miehiä tai heidän kasvattajiaan.

Pasilan asemalla saa ainakin päiväsaikaan kulkea rauhassa. Pahimmat
"ahdistelijat" ovat lähinnä edullisten sähkösopimusten kauppaajia.
Nyt tiedotusvälineetkin ovat alkaneet kertoa, jos naisiin kohdistuneet häirinnät ja raiskaukset ovat ulkomaalaistaustaisten tekosia. Ymmärrän silti hyvin, että poliisin ja poliitikkojen pitää asetella sanansa tarkasti, ettei tulisi leimatuksi rasistiksi. Ylen Saksasta raportoivan toimittajan maininta, että joillain maahanmuuttajamiehillä todetaan olevan kiero suhtautuminen naisiin, kuulosti siksi melko rohkealta toteamukselta.

Joukolla häirintä on uusi ilmiö ja ainakin Helsingissä poliisi sanoo selvittävänsä sitä. Termi on liitetty selkeästi maahanmuuttajiin. Kölnissä moni epäilty oli ulkomaalaistaustainen. Näin kuului olleen Suomessakin. Tiedot tapahtumista vain tulivat meillä tietoon vähän viiveellä. Viive saattoi johtua poliisin hitaasta tiedottamisesta, tai sitten asia vain oli niin kuin ennenkin: ollaan hiljaa ja nuollaan omat haavamme. Samaa ongelmaa taidetaan potea Ruotsissakin.

Kun tätä aihetta on jossain vaiheessa puitu riittävästi, käy kuin muillekin uutisille tai kiihkeää keskustelua aiheuttaneille asioille: ne unohtuvat ja lopulta joutuvat vedetyiksi vessan pytystä alas. Tätä pelkään. Tai sitten voiton vievät ne, joilla on taas olevinaan joku suuri viisaus, jolla ilmiötä selittävät. Puhuvat mustan valkoiseksi.

En ollut uskoa silmiäni ja korviani, kun televisiossa sallittiin jonkun jo asemansa luoneen maahanmuuttajan selittää, että joukolla häirintä on ihan ymmärrettävää, kun nuoret miehet pääsevät porukalla vapaasti ihmisten ilmoille. Että siitä vain kaikkia tytöt ja nuoret naiset. Ymmärtäkää. Ottakaa vastaan, mitä tuleman pitää, kun ei näille kuitenkaan mitään mahda. Onkohan yllyttämistä, jos kirjoitan, että Pelon maantiede kannattaisi kaivaa esiin ja lukea.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Rusakko varastaa neniä

jormas: Jokunen päivä sitten elämöin täällä ja vähän muillakin foorumeilla luonnon roskaamisesta ja liikenteen ajolinjoista sekä -tavoista. Näyttää nimittäin, että jos kiertoliittymästä pystyisi ajamaan suoraan keskeltä kivetyksen yli tai liittymän keskustaan tehdyn taideteoksen päältä, osa meistä niin tekisi, jos sen voisi tehdä omaa autoa vaurioittamatta.

Sillä ja vain sillä näytti palautteen perusteella olevan merkitystä elämästä kaiken tietäville kommentaattoreille. Ja sillä, etten tiedä mistään mitään. Sekin tuli selväksi, että muut osaavat ajaa autoa ja suunnitella liikenteen sujuvuutta, mutta minä en. Oma lukunsa olivat he, jotka yrittivät ajatella minun aivoillani kyetäkseen määrittelemään ongelman suuruutta. Ei liikenteessä, ei roskaamisessa eikä missään muussakaan kuin korvieni välissä. Lohtua olisi pitänyt yrittää etsiä siitä, että jos ongelmani ovat tämän suuruisia, niin minulla ei ongelmia olekaan enkä niistä mitään tiedä ja olen onnellinen. Lohduksi heille, että olen onnellinen, mutta en ongelmaton. Mukavaa sekin, jos voin olla jollekin ongelmaksi saakka. Olenko silloin heille ihmisongelmajätettä... heh?

Mutta koska itsekin lähden mukaan mielestäni alamittaiseenkin keskusteluun, on se mahdollisesti jonkinlainen mittari myös minun henkisestä pääomastani, joutilaasta ajasta tai ainakin kipukynnyksistä. Ehkä niinkin, mutta toisaalta en pidä toisen mielestä mitättömäänkin mukaan lähtemistä yhtään huonompana vaihtoehtona kuin laittaa joka päivä tuntitolkulla pieniin neliöihin numeroita ykkösestä ysiin yhden isomman neliön sisälle. Sitä sanotaan Sudokuksi. Ja kirjainten sullomista samaan tapaan sanotaan sana- tai kuvaristikoiksi. Tosin silloin pitää osata kirjoittaakin eikä pelkkien numeroiden raapustelu riitä enää.

Joskus, työelämässä ollessani sanoin itsestäni, että hyväksyn kaikki luonteenpiirteitteni kuvaukset, mutta en sitä, jos joku sanoo, että hallitsevin piirre on ilkeys. Sitä se ei ole eikä toivon mukaan tulekaan. Joiltakin osin kyseinen piirre on vähenemään päin, mutta ei aina. Samaa piirrettä lienee monessa muussakin, sillä esimerkiksi Facebookissa hieman ilkeilemällä saa kaikkein kipakimmat keskustelut aikaiseksi. Toki muutenkin, kun onnistuu kaivamaan esiin mieliä ja tunteita liikuttavan aiheen kiinnostavalla tavalla.

Yksi kestoaihe monelle on eläinten ja varsinkin koirien kiinnipitäminen. Kanssani siitä saa helposti aikaan keskustelun, sillä en pidä siitä, vaikka meilläkin osaomistuskoira Niilon on oltava lähes aina kiinni. Nykyisin lain lisäksi siksikin, että Niilo kelpaisi kovasti koiravarkaille tai pihipiirissä silloin tällöin vieraileville ilveksille gourmet-ateriaksi. Kiinnipitämisen itsekkäimpiä ja irvokkaimpia esimerkkejä minulle ovat kuitenkin akvaariokalat ja häkkilinnut sekä muut -eläimet. Suopein silmin en tosin katsele kaikilta osin koe-eläimiäkään.

Viikon piristykseksi laitan Facesta bongaamani lehtileikkeen, joka istuu huumorina monelle. Minua lehtileike huvitti suuresti, sillä meillä on piha täynnä vapaita kantrikaneja, joiden luona vierailee silloin tällöin metsien tai peltojen irtojänis. Ja vievät kyllä muutkin kuin neniksi laitetut porkkanat. Mutta koska on lisäkseni muitakin, joilla on pikkuinen sielu isossa sydämessä, lopuksi myös anteeksipyyntö, sillä onhan rusakko voinut viedäkin jonkun suurella vaivalla tekemiltä lumiukoilta porkkananenät.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Merikonttikodistamme puuttuu suomalaiskeksintö

päivis: Meillä on Merikonttikodissamme suunnilleen samat mukavuudet kuin muissakin asunnoissa. On astianpesukone, kiertoilmauuni ja pyykinpesukone, jossa on myös kuivausrumpuominaisuus. Puolivaraava takkakin meillä on, kuten myös ilmalämpöpumppu. Viimeksi mainitun avulla olemme kylmimmillä ilmoilla tasanneet sisätilan lämpötiloja silloin, kun takan tuoma lämpö alkaa hiipua.

Meillä on myös katon rajassa muutama säteilylämmitin. Ne ovat olleet lähes käyttämättöminä, mutta nyt olemme kokeilleet niitäkin lisälämmön lähteinä. Mukavasti ovat antaneet lämpöä, mutta muuten ne ovat päällä vain silloin, kun olemme pitempään pois ja sisällä riittää vain noin kymmenen asteen lämpötila.

Kompostoivasta ekokäymälästä, Mulltoasta, kirjoitin viimeksi, kun sen hajunpoistoputki jäätyi. Ongelma on nyt korjattu ja muutkin tarvittavat huoltotyöt on tehty. Huolto tarkoittaa käymälän säiliön tyhjentämistä kompostoriin. Tyhjennys on huomattavasti siistimpi toimenpide kuin perinteisen ulkohuussin tyhjennys. Silti hieman kaipaan meidän toisen ekokäymälämme, Separetin huollon helppoutta.

Jos pitää arvostella, niin Mulltoan suunnittelussa ei ole riittävästi otettu huomioon käyttäjää. Tällä kertaa jouduin puhdistuspuuhien takia makaamaan rähmälläni lattialla ylttääkseni juuri ja juuri poistamaan säiliötilan perälle karisseet kuivat mullat. Sillä hetkellä huoltohomma ei tuntunut kovin hauskalta.

En ole varma, kaipaanko kotiimme astiankuivauskaappia. Tuota sinänsä mainiota suomalaiskeksintöä. Nykyisenlaisen astiankuivauskaapin kehitti Työtehoseuran päällikkö, Maiju Gebhard heti sotien jälkeen.
Tiskialtaassa oleva kuivausteline on varsinainen monitoimiväline. Siinä kuivuvat
käsin pestyt astiat, mutta usein siihen tulee laskettua myös tomaatti- ja
hedelmäpusseja odottamaan siirtoa toisaalle. Välillä on vähän ahdasta.
Jostain syystä tiskialtaan yläkaappeihin ei meillä suunniteltu kuivauskaappia. Taisi mennä ainakin minulta ohi koko asia. Onneksi Bauhausista löytyi tupla-allas, jonka toinen puolikas on matala ja siinä oli mukana eräänlainen kuivausteline. Samankaltainen ritiläteline meillä on Laukaassakin, joten astioiden kuivattaminen pöytätelineessä oli tuttu juttu. Kuivauskaapin "unohtamisen" syynä voi myös olla tiskikone, jossa ehkä on ajateltu pestävän kaikki astiat. Mutta eivät kotityötkään aina mene niin kuin joku jossain miettii.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Kuka lisäisi turvallisuuttani?

Kyllikin siskot haastavat Soldiers of Odinin katupartiot. Sen tarkoituksesta ja toiminasta voi lukea seuraavan linkin takaa: https://www.facebook.com/niina.ruuska.9/posts/1032435340110259?fref=nf'
Katupartiot ovat mielenkiintoinen ilmiö, johon minulla ei ole selkeää kantaa. Sen tiedän, että jos kuljen yöaikaan Jomtien-Pattayan kaduilla, ei minulla ole lainkaan turvaton olo, enkä pelkää saavani niin sanotusti turpiini. Mutta jos kuljen yöaikaan Helsingin Rautatieasemalta jalkaisin laitakaupungille, niin tulla pahoinpidellyksi muuten vaan tai siksi, että se on jonkun mielestä hauskaa, on huomattavasti suurempi riski. Sen tiedän myös, että turvaton olo kaduilla yöaikaan on totta muillakin kuin tytöillä tai naisilla. Eikä turvattomuuteen ole tarvittu maahanmuuttajia vaan siihen ovat riittäneet syntyperäiset suomalaiset.

Jos minulta anastetaan tai suorastaan varastetaan irtainta omaisuutta, ei poliisin puoleen kääntymiseen ole kuin yksi syy. Vakuutusyhtiö ei maksa mahdollisia korvauksia, ellen ole tehnyt tapahtuneesta ilmoitusta virkavallalle. Sama pätee moneen muuhunkin, poliisin pienenä pitämään lainrikkomiseen pahoinpitelystä lähtien. Poliisin apua ei heru. Yleiseksi syyksi saan kuulla yleisselityksen resurssipulasta. Poikkeuksen tekee ylinopeus ja monet muutkin pienet liikennerikkomukset. Niihin näyttää olevan aikaa ja resursseja.  Kuten myös kunnalliseen tai yritysten ylläpitämään pysäköinninvalvontaan. Niistä minulle rapsahtaa sakko tai muu sanktio suoraviivaisesti taulukon mukaan.

Ei siis mikään ihme, että ihmiset kaipaavat lisäapuja turvattomuuden torjuntaan ja järjestyksen valvontaan. Maailman sivu ovat hyväksyttyjä olleet yksityiset vartiointiliikkeet, joita monet ovat pestanneet omaisuuttaan suojelemaan tai saadakseen anastajat vastaamaan rötöstelyistään.
Tuttuja ovat myös festareiden aikaan ja muutenkin viikonloppuisin erilaiset nuorten turvallisuutta lisäämässä olevat seurakuntien, kuntien, kolmannen sektorin ynnä muiden muodostamat katupartiot sekä muu järjestyksenvalvonta. Joukossa on myös yksityisiä toimijoita. Sininauhakin tekee Töölössä katupartiointia, joka kulkee nimellä Ympäristötyö. Näiden kaikkien suurin tarve lienee seurausta liiallisen alkoholin käytöstä. Jota sitäkään ei tietenkään pitäisi olla lainkaan, sillä alkoholin käyttöön ja päihtymykseen ylipäätään on tiukka lainsäädäntö ikärajoineen. Jonka noudattamista poliisi ja alkoholitarkastajat valvovat yhtä tarkasti ja antaumuksella kuin liikenteen ylinopeuksia tai kuunallinen pysäköinninvalvonta liian kauan paikallaan ilman maksua seissyttä moottoriajoneuvoa. Eikö niin?

Mutta on katupartioita ja katupartiota sekä katupartiointia ja katupartiointia. Termin alla on kirjava joukko toimijoita ja toimintaa, joita kaikkia en voi hyväksyä. En silti, vaikka välillä ihmettelen, kun seuraan jonkun ulkomailta tulleen rikollisjoukkion toimintaa. Joka näyttää siltä, että kotimaisin voimin sitä ei saa aisoihin kuin liivimiehet.

Se on selvä asia, että Suomen mittapuun mukaan merkittävä maamme rajojen ulkopuolelta tullut ihmismäärä on saanut kansan maljan yli äyräiden. En tätä ihmettele, vaikka se ei perussyy turvattomuuden lisääntymiseen olekaan. Kun tavallinen kansalainen ei voi luottaa siihen, että poliisi repeää joka paikkaan, on aivan tervettä, että turvallisuutta ja sen tunnetta haetaan sieltä mistä sitä on saatavissa. On kertakaikkisen käsittämätöntä, että virallisen koneisto ohjeistaa osaa kansastamme tai ihmisisiä, että ei pidä liikkua siellä tai täällä siihen ja siihen aikaan. Meille kaikille markkinoidussa turvallisessa lintukoto-Suomessa.

Kaikkinensa on niin, että katupartiointia ja -partioita kodin turvajoukoista lähtien on ollut hyvin kauan. Myös minä tarvitsen itseni ja läheisten suojaksi kameravalvontaa ja välillä yksityisiä vartiointipalvelujakin. Onpa joskus pitänyt käydä porukalla lukemassa joillekin madonluvutkin. Aikoinaan leipätyötä tehdessä oli tilanteita, jossa turvallisuutta lisäämässä oli työkaveri ja taskussa kaasusumutin, vaikka en sitä koskaan käyttänytkään. Ja ennen kuin aloin kulkemaan niin sanotusti ihmisiksi, kuljin siellä, missä päivänvalo ei ole hyväksi. Siellä oli syytä kulkeakin niin, että mukana oli välillä tuhti kalu kättä pidempää.