Kai(k)usta on moneksi

Kieku ja Kaiku on sarjakuvapiirtäjä Asmo Alhon piirtämä ja kirjailija Mika Waltarin kirjoittama sarjakuva, joka ilmestyi Oma Koti -lehdessä vuosina 1932–1934 ja Kotiliedessä vuosina 1934–1975. Ainut sivu jota pidin lapsena mielenkiintoisena. Oma Koti -lehdestä en tiedä juuri muuta kuin, että kaikkien 60 lehden kansikuvat maalasi taiteilija Martta Wendelin.

Samaa tekemistä hän jatkoi Kotiliedessä, jossa Kieku ja Kaiku ja myös Possukin jatkoi seikkailujaan. Tuusulan Rantatiellä Taiteilijakoti Erkkolasa asuneesta taiteilijasta voi lukea lisää edellä ollutta keltaista linkkiä klikkaamalla.

Sarjakuva sijoittuu aikansa suomalaiselle maaseudulle, ja sen päähenkilöt ovat valkea kukonpoika Kieku sekä musta kukonpoika Kaiku. Päähenkilöt olivat aivan aluksi, kuuden sarjan verran, normaaleja kanalintuja, mutta sitten ne muuttuivat antropomorfisiksi eläimiksi eli enemmän ihmisenkaltaisiksi. 

Kieun ja Kaiun maailma oli konservatiivinen, ja siinä opetettiin lapsilukijoille hyviä tapoja sekä käyttäytymissääntöjä pienten arkipäiväisten kommellusten avulla. Yhden sivun mittaisissa sarjakuvissa oli tavallisesti jokin opetus, jossa joku päähenkilöistä sai kokea, mitä esimerkiksi ylpeydestä, laiskuudesta tai hätäilemisestä seuraa. Kieku ja Kaiku saattoivat myös opettaa yhteisvastuuta kutsumalla kodittomia eläimiä viettämään joulua kanssaan tai jakamalla ateriansa vähäosaisille.

Vanhaan eurooppalaisen sarjakuvan tapaan Kieku ja Kaiku ei käyttänyt puhekuplia, vaan tarina kerrottiin ruutujen alle sijoitetuilla, Mika Waltarin riimittelemillä kuvateksteillä. Sarjakuvan tavallinen syntyprosessi oli se, että Asmo Alho keksi tarinaluonnoksen ja Waltari kirjoitti siihen kuvatekstit, joiden pohjalta Alho piirsi sarjakuvan puhtaaksi. Siitäkin riittää irvailjoita, joista osoitus on toinen kuva alla.

Sarjakuvan suosion salaisuus olivat Waltarin nokkelasti riimittelemät tekstit, joissa tavallisesti käytettiin vaikeita kolmitavuisia loppusointuja, kuten ”Kissakin jää joskus hiirettä / jos se pitää liian kiirettä” tai ”Opetus on oiva tällistä / törmäily on häpeällistä”.

Muun muassa runoilija, professori V. A. Koskenniemi kertoi lukevansa Kiekua ja Kaikua vain nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään. Vaikka Waltari lopetti varsinaisen kirjailijannuransa 1964, jolloin häneltä ilmestyi viimeinen romaani, Kieku ja Kaiku -riimejä syntyi yhä helposti. Sarjakuvan tekeminen päättyi Asmo Alhon kuolemaan 1975.

Käytin melkoisesti aikaa huonolla menestyksellä löytääkseni jotain viitteitä, mistä tekijät ylipäätään saivat aiheen kahdesta kukosta. Itse asian sivupolkuna sen sijaan löytyi tieto, että Walt Disneyn ankkalauma sai alkunsa vasta pari vuotta myöhemmin.

Tämän päivän aihe tuli mieleen katsellessani päivästä toiseen Thaikotipihamme kukkoja ja kanoja kiekumisineen ja kotkotuksineen. Mutta mistä löytyy polku Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kieku ja Kaiku nimiin, on ehkä kaikille mysteeri.

Kun olimme lapsia kotipihallani Perä-Hyrylän Haukkasaaressa, jota sitäkään ei moni tiedä, huutelimme välillä joka suuntaan metsäänkin. Joistakin suunnista kaiku vastasi ja joistakin ei. Ehkä ilmoillakin oli kuuluvuuteen merkityksensä. Lapsena ihmettelinkin millainen kaiku oikein mahtaa olla, jos sen näkisi, sillä se oli usein siinä suunnassa minne huutelimme. Yhtä outo juttu kuin sateenkaaren alku ja loppukin. 

Ehkä kaiulla on osansa myös viisaudessa "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Josta yksi uskomus on, että ennemmin tai myöhemmin kukin saa ansionsa mukaan ja pahakin palkkansa. Harva tullee ajatelleeksi toivovansa silloin jeesiä koston enkeliltä tai peräti jumalalta, harvemmin rouvalta. Thaimaassa ja muuallakin puhutaan myös monelle suomalaisellekin tutusta karmasta ja sen laista. 

Voiko presidentti olla jotain muutakin kuin mies tai nainen?

Poliitikolla ja saarnamiehellä on ainakin yksi yhteinen ominaisuus, jota ilman ei juuri ole menestymisen mahdollisuuksia. Se on armoitetut puhelahjat ja kyky vastata kuulijan hyväksymällä tavalla mahdollisimman moneen kysymykseen. En osaa sanoa kumpi vaatii enemmän. Osata raamattu selityksineen ulkoa vai uskoa tietävänsä kaikki muut maailman asiat. Ehkä menestymiseen riittää hyvä sanavarasto ja sen käyttö, jos niitä osaa käyttää kansaan menevällä tavalla.

En ole koskaan tavannut evankelistaa enkä poliitikkoa, jolla ei olisi vastausta jokaiseen esitettyyn kysymykseen. Sellaisiakin olen tavannut, jotka vastaavat melkein mihin tahansa jollakin ulkoa opitulla raamatunpaikalla.

Pressan tehtävän ydin on ulkopolitiikka ja armeijan ylipäällikkyys. Yllättävän isoon rooliin on kaikkitietävissä somekeskusteluissa noussut Haaviston sukupuolinen suuntautuminen. Sijaa ei silti juuri ole saanut Alexander Stubbin maininta, että hän on biseksuaali. American Psychological Associationin määritelmän mukaan biseksuaali kokee vetoa useampaa kuin yhtä biologista sukupuolta tai sosiaalista sukupuolta kohtaan. 

Ehdokkaista vain Halla-aho ja Essayah ovat sitä mieltä, että sukupuolia on kaksi. Siihen määritelmään mahtuvat kyllä homotkin, sillä jos vetovoiman kohde on oman sukupuolen edustaja, käytetään termiä homous. Homo on miehistä kiinnostunut mies ja lesbolla viitataan naiseen, joka on kiinnostunut naisista.

Mutta koko maailma ei ole Suomi. Esimerkiksi katoey tai katoi (thaiksi กะเทย) on Thaimaassa naiseksi pukeutuva mies tai naiseksi sukupuolensa korjannut henkilö. Usein heistä käytetään nimitystä "ladyboy". Alkukielinen kiertoilmaus, jota käytetään Thaimaan mediassa, on 'toisen kategorian nainen'.

Homoudesta aasinsillalla presidentin armeijan ylipäällikkyyteen löysin vain jokunen vuosi sitten armeijan käytöstä poistaman ohjeen. Puolustusvoimissa on ollut käytössä koulutusaineistoa, jossa asepalvelukseen astuvan homoseksuaalisuuden on viitattu tarkoittavan estettä asevelvollisuudelle. Sotilaslääketieteen keskuksen terveydenhuoltoalan ammattilaisille tarkoitetussa koulutusmateriaalissa on annettu ymmärtää, että homoseksuaalisuus on rauhanajan palveluksen este. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että silloinkin homo on kelvannut rintamalle tykinruuaksi.

Somessa on mielipiteitä, että ei homoa äänestä. Kun persujen ja kristillisten ehdokkaat jäivät mittelön toisen kierroksen ulkopuolelle, joutuvat jotkut heitä äänestäneet uuden tilanteen eteen. Että jättääkö äänestämättä vai äänestääkö ehdokasta, jonka mielestä sukupuolia voi olla enemmän kuin kaksi?

Pekan mahdollisuudet ovat oljenkorren luokkaa, mutta tuleva äänestys on silti hyvin mielenkiintoinen. Vaikka Haavisto saisi kaikki ensimmäisen kierroksen vasemmiston äänet ja omien lisäksi puolet Olli Rehnin äänistä, se ei vielä riitä. Joten myös toisella kierroksella Persuja äänestäneet ovat mitä suuremmassa määrin presidentintekijöitä. Vaikka jotkut joutuvat syömään tiukan piponsa tupsuineen. 

Presidentintekijät

Viime yönä Thaimaan aikaa sai Suomen pressanvaalien 1. kierros päätöksensä. Kun Nukkumatti lähti töppösineen puolenyön paikkeilla viemään unihiekkaa toisiin silmiin, seurasin ääntenlaskentaa vuoteessani hiljaa peiton alla, pimeässä älylaitteeni näytöltä. Morakotin tuhistessa vieressä jossakin unten kaukomailla. 

Vaikka maalijärjestyksessä ei yllätyksiä nähtykään, sisälsi tulos paljonkin pohdittavaa. Pekan kannalta hyvä uutinen on, että hän oli varsinaisen vaalipäivän äänestyksen valtakunnan ykkönen, vaikka ennakkoäänissä takkiin Alexanderilta tulikin.

Kansan syvien rivien mielipiteitä ja äänestyskäyttäytymistä on monesti vaikea tai  peräti mahdotonta ennakoida. Sitä saivat kolmannen kerran peräjälkeen maistaa demarit, jotka hylkäsivät Urpiaisensa. Keskusta vastaavasti masinoi Olli Rehnin taakse väkeä enemmän kuin on puolueen kannatus. Hieno saavutus.

Harkimokin sai pohdittavaa. Sillä vaikka nyt ei eduskuntavaaleja käytykään, kävi selväksi, että hänen johdolla ei Liike Nytistä tule koskaan merkittävää puoluetta.

Kansanliikkeen Anttolasta en osaa sanoa oikein muuta kuin, että sumensiko hetken kansansuosio harkintakyvyn tai miksi hän ylipäätään asettui ehdokkaaksi? Toisaalta ehkä Mika kampanjan avulla pyrkiikin jonnekin, josta en tiedä mitään.

Paavo Väyrysen kannatus ei riittänyt edes ehdokkaaksi. Joten ehkä hänenkin harkintakyvyssään olisi kalibroimisen tarvetta. Ellei sitten Presidentinlinna ole pakkomielle, josta kielii närkästys, kun hän ei saanut kutsua Saulin ja Jennin viimeisiin Itsenäisyyspäivän pirskeisiin.

Surullisin olen Sari Essayahin puolesta, joka mielestäni oli ainut inhimillien tekijä, jonka vuoksi hän olisi ollut valmis myös köyhän kansan presidentiksi. Ehkä ollakseen enemmän kuin pienpuolueen airut, on tunnustava kristillisyys Suomen politiikassa eräänlainen riippa. Toisaalta olimmehan kerran kansana vakavissamme tekemässä RKP:n Ellu Rehnistäkin presidenttiä.

Li Anderssonista huokuu jotain aitoa monesti kukkaan puhkeavan puhetulvan takaa. Luulen, ettei hän ole muiden tai muodon vuoksi mitään, vaan on enemmän aito vasemmistolainen kuin minä vihreä. 

Tämän päivän Suomen poliittisesssa kartassa on jotain yllättävää, vaikka jos jotkut, niin presidentivaalit ovat henkilövaalit. Niinkään yllättävää ei ole, että olemme ehkä jälleen saamassa kokoomustaustaisen presidentin. Yllättävää on, että Vihreiden ehdokas on kolmatta kertaa peräkkäin  kakkosena haastamassa.

Koska Suomen valtio ei kyennyt toimittamaan minulle äänestyslappuja, voin äänestää vain mielikuvissani. Joten tsemii Pekka, toivottavasti kolmas kerta toden sanoo. 

Toisenkin kierroksen kamppailusta tulee mielenkiintoinen ja jännittävä, sillä tuleva presidentti tarvitsee tielleen Rehniä ja Halla-ahoa äänestäneitä. Joku sanoikin kerran vähän alamittaisesti, mutta osuvasti koiran ja äänestäjän eroista. Koiraa pitää kusettaa joka päivä, mutta äänestäjää vain äänestyspäivänä 🤣🤣. 

Elämänmakuisia asioita

Kun olin noin alakouluikäinen, monella oli auton renkaan sisäkumista ja koivun haarasta itse tai kaverin tekemät ritsat, joilla ammuttiin kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta mitä uskallettiin. Ritsat ovat nyt palanneet elämääni yli 60-vuoden jälkeen. Siitä hieman lisää blogini lopussa. 

Isäni sanoi eläessään silloin tällöin, että älä osta mitä tarvitset, vaan ainoastaan sen mitä ilman et tule toimeen, niin sinulla on aina rahaa. Niin hänellä olikin ja minulla ei. Mutta aina hän ei lainannut, vaikka välillä aidosti ja tarpeeseen tarvitsinkin.

Joskus ritsaiän jälkeen olin saanut tai ainakin luulin saaneeni isojen poikien yskän, jota tippuriksikin kutsuttiin. Edessä oli lääkärireissu, johon isä sanoi, ettei hänellä ole lainata siihen rahaa, vaikka olikin. Sen sijaan hän sanoi, että mene kysymään kummisedältäsi, joka oli isäni veli. Kyllä hävetti, mutta menin, vaikka arvasin heidän jälkeenpäin nauravan 🤣 selkäni takana marjapussia tai jotain muuta korttipeliä pelatessaan.

Eikä se ollut ainut kerta, kun Asser minua auttoi. Otti vaimonsa Eiran kanssa töihinkin ja lainasi rahaa eräänkin kerran. Kerran olin joutumassa vankilaan maksamattomista sakoista, kun olin juonut tapojeni mukaan sakkorahani. Tästä puhuin läheiselle ihmiselle, joka lainaamisen sijaan soitti Asserille: "Älä lainaa sille, linnaan se joutaa." Tähän kummisetäni oli kertomansa mukaan vastannut: "Hyvä kun soitit, sillä se ratkaisi asian. Sanotko Jormalle kun ja jos näet, että hakee sakkorahat?" 

Minusta ei ole monestikaan pottujen maksajaksi pottuina, vaikka välillä niin mutkan kautta teenkin. Nyt en tehnyt, sillä sylttytehdas olisi menettänyt työnsä muiden tekemisiensä seurauksena, jos olisin kuitannut samalla mitalla takaisin.

Kolmannenkin kerran kummisetä ja Eira, joka hänkin taisi olla kummini, auttoivat taloudellisesti. Minulla oli lähes aina suussaan kaljapulloa kantanut hyrylänkuulu Moni-koira, joka tunsi myös nimen Lankinen. Kun en ollut maksanut koiraa entiselle omistajalle, hän halusi Moonlightin takaisin. Siihenkin Eira ja Asser lainasivat rahat.

Mutta sitten takaisin niihin ritsoihin. Tatan ja vähän minunkin Thaikotini yhden oven karmit olivat termiitit syöneet osin suihinsa ja siksi ei oveakaan ollut. Kun hankimme huoneeseen parisängyn päälle hyttyshäkin, tuli tarve asentaa ovikin paikoilleen, jos vaikka joku tulisi yökylään. 

Asennusta varten palkkasimme 83-vuotiaan kirvesmiehen, joka teki loistavaa työtä. Puhdetöinään hän askarteli ritsoja, jotka ovat täälläpäin ainakin karjapaimenten työn apuväline. Vaikka en itse mitään paimenna, kauppasi hän yläkuvan ritsan minullekin muutamalla kymmenbahtisella, jonka ostin kohteliaisuussyistä.

Kun tulee jo useammassakin blogissa mainituille kanoillekin annettua heikkoina hetkinä kulkijakoirien lahjontapussista kuivamuroja silloin tällöin, on niistä tullut entistä kesympiä kerjäläisiä. Ne eivät toilettia käytä, vaan prujauttavat jätöksensä, kun ne ovat tullakseen. Siivoamisesta Morakot sai tarpeekseen kysyen missä ritsa on? Pengoin sen matkarepustani hänelle. Pyrstösulat vain pöllähtävät kotkotusten kera, kun Tata antaa kanoille kyytiä käymälätilojen etsimeen muualta kuin pihalaataltamme. 

Oppia ikä kaikki

Kanaäiti eli Chickenmother sai eilen mielestään päätökseen kolmisen viikkoa kestäneen työnsä haudontaosastollaan. Se oli kovia kokenut operaatio, sillä kiikutimme välillä äitikanan syömäreissun aikana Morakotin kanssa munat kattilaankin syödäksemme ne. Kun Tata kopautti kuorta lusikalla, oli se melkein kuin olisi lyönyt pikkutipua päähän, niin valmiita poikaset olivat.

Joten veimme yhtä vaille entisen määrän munia takaisin ja jäimme katsomaan mitä rouva tuumaa tullessaan aamiaiselta ja toilettireissulta naapurin kanalasta. Kaikki näytti jatkuvan kuten ennenkin hänen sovitellessa itsensä tulevien tipujen päälle jatkamaan haudontaa.

Eilen sitten kuului thaibasilikapensaiden alta uudenlainen, hillitty kotkotus, joten kurkkasin osastolle. Ja kas, emäntä siellä yritti pitää ruodussa kahta juuri syntynyttä kanalasta, joista toinen oli ruskea ja toinen musta, vaikka pihapiirissä ei mustaa kukkoa olekaan. Ajattelinkin missä lienee rouva ollut riiulla tai miten kanojen sulkien värit periytyvät? 

Niin tai näin, Chickenmother otti kaksi vastasyntynyttä tenavaansa aika olemattomien siipiensä suojaan ja tepasteli jälkikasvunsa kanssa naapurin kanatarhaan näytille. Pesään jäivät loput kuoriutumattomat munat yksinäisyyteen ja orpouteen, sillä rouva katsoi työnsä tulleen tältä osin tehdyksi.

Monesti pihalla istuessani katselen ja yritän ajatella siellä liikkuvien eläinten elämää, sillä oppia ikä kaikki. Jos pikkuvarpunen erehtyy tulemaan maahan, saa se pian seurakseen vaanivan kissan tai pari. Yhden virhearvion tehnyt pikkulintu päätyikin Black & Whiten ateriaksi, vaikkei sen olisi nälän vuoksi tarvinnut sitä teurastaa. Surumieltäni ei pyyhkinyt pois yritykseni lohduttautua, että minkä kissa luonnolleen voi? Eikä senkään muistelu auttanut, kun aikoinaan oman pikkutipulamme aikuisista kanoista naapurin metsästyskoira tappoi puolet. Silloinkin ajattelin, että tämäkö on koiran vietti ja luonne?

Kanat, pienemmätkin ovat saaneet olla ainakin silmiemme alla kissoilta rauhassa, jota pohdin oikeastaan päivittän. Pengoin hieman YouTubea löytyisikö sieltä vastausta videona kissojen ja kanojen yhteiselämään. Ja löytyihän sieltä. Yksikin, jossa Black & Whiten näköinen, mustavalkoinen kissa kävi useamman kerran eri kanan kimppuun. Vaan joka kerta peliin puuttui myös toinen kana, jotka yhdessä antoivat kissalle kyytiä.

Eilen kuitenkin huomasin, kun Thaikotimme tietä kipitti kiireen vilkkaa salamyhkäisesti kaksi kissaa, joista toisen suussa saattoi olla ilman silmälaseja katsottuna musta saalis. Joten voi olla, että pikkutipun tai molempien yhden päivän elämä oli lyhyempi kuin kanan lento 😥.

PS. Olin jo päättänyt päivän blogini ja pannut pisteen perään lähtiessäni terassille aamun inkiväärijuomalle. Samalla tulin kurkanneeksi synnytysosastolle ja huomasin kanamuorin palanneen. Mutta ei aikaakaan, kun hän ilmestyi pihamaalle kahden varpusenkokoisen tipun kanssa. Toinen musta ja toinen ruskea. Yksinhuoltajaäti oli kai yöpynyt kahden lapsensa kanssa osin epäonnistuneen pesinnän munien päällä 🤗. 

Näöllä on väliä

Nuorempana oli näkeminen sillä tolalla usean vuoden ajan, etten meinannut selvää päivää nähdä. Sen suhteen on ollut toisin jo yli 40 vuotta ja olen nähnyt kristallinkirkkaana elämäni jokaisen päivän. Joihin kylläkin päivä päivältä tulee lisää muuta sameutta ja sumeutta, sillä kuulun joukkoon, jossa kulkee monen ikäihmisen tavoin matkassa silmissä myös kaihi.

Tämänkertaisen Aasian talveni aikana olen moottoripyöräskootterillani (Honda PCX) ajaessa niin Thaimaassa kuin Malesiassakin ja muulloinkin pohtinut tarvetta tehdä näkökyvylleni jotain muutakin kuin uusia parin vuoden välein laseja niiden rikkoonnuttua tai menettäessä kykyään auttaa minua näkemään.

Sen verran olen veroja maksanut, että ajattelen olevan kohtuullista, että kotimaani tulisi mukaan jakamaan kustannuksia helposti tuhansia euroja maksavaan silmäoperaatioon, joita lienee useamman sorttisia. Mutta taitaa olla niin, että näkökyvyn pitää olla sillä tolalla, että menettää ajokortin tai ei saa sitä enää uusittua ennen kuin osan rahoistani vienyt verokarhu avaa tässä asiassa kukkaronsa nyörejä.

Joku vuosi sitten ostin kohtalaisen kalliit ruotsalaisen Tigerin kehykset laseineen, joihin ajattelin hankkia aina uudet linssit tarpeen vaatiessa. Vain kerran onnistuin niin tekemään muistaakseni edelliskesänä. Tulin siihen tulokseen, että tässä tapauksessa hinta ei tuonut kestävyyttä, vaikka mieleistä näyttävyyttä tai ulkonäköä toikin. Talven aikana on kolme kertaa pitänyt korjauttaa kehyksiä, joista osaa ei Suomessa olisi edes tehty. Ei ehkä niinkään osaamisen puutteesta, vaan työn hinnan vuoksi.

Aivan sama ilmiö on esimerkiksi rikkoutuneiden matkapuhelinten kanssa, joita ei kannata farangien kotimaissa korjauttaa. Mutta Thaimaassa työn hinta on toinen ja jotkut ulkomaalaiset tuovatkin lomamatkoillaan älylaitteita reppukaupalla maahan korjattaviksi.

Luulen, että kaihi tekee näkökyvylle muutakin kuin vie katseesta terävyyden. Vaikka ajoneuvossa olisi kuinka hyvät valot, yhä vaikeampaa on ajaa pimessä ja sateessa, jota pahentaa tiedostettu reagointiajan pidentyminen. Malesian liki 3000 kilometrin reissulla huomasin myös kasvoihin paistavan auringon saavan entistä enemmän aikaan, että välillä piti oikeasti arvailla missä on tie.

Niinpä päätin pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen uusia silmälasit vielä ainakin kerran. Sen olisin kohtuullisen vaivattomasti voinut tehdä ainakin Suomessa, Virossa ja Thaimaassa, joita kaikkia vaihtoehtoja olen käyttänyt. Kokemukseni mukaan kalleinta lysti on Suomessa ja hyvää vauhtia perässä tulee Tallinnan seutu. Sama ilmiö taitaa olla ainakin Thaimaan turistikaupungeissa.

Mutta minä olenkin kaukana turismista, jossa farangi on yhtä harvinainen kuin hihnassa kulkeva koira. Thaikotikulmillani riimussa kävelevät karjaeläimet, joita karjankasvattajat kuljettavat sierainten läpi kulkevasta köydestä aamulla laitumelle ja illalla takaisin pitkin tienreunaa ja välillä koko leveydeltä.

Phatthalungista ilman etsimistä löysimme lähes vierekkäin neljä silmälasiliikettä, joissa myytiin myös kelloja. Kävimme kaikissa ja meille oltiin hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, kuten hyvän asiakaspalveluun kuuluu. Mutta näön heikkeneminen ei ole vienyt kykyä ymmärtää kehonkieltä. Joistakin luin, että on aika sama ostaako tuo vai ei, kunhan vain pääsen pian takaisin chattailemaan kavereille älylaitteellani.

Heiltä en koskaan osta mitään, sillä tuotteiden lisäksi ostan myös palvelua, kun sitä tarvitsen. Silmälasien osto onkin minulle aivan eri juttu kuin S-Marketista ruisleivän nouto ja maksaminen itsepalvelukassaan.

Yksi silmälasikauppa oli erityisen sopiva, jossa oli peilinkin kautta katsottuna myös ulkonäköön istuvat, mieleiset sangat. Kun sanoin, etten tee kauppaa nyt, vaan nukun Paavo Väyrysen opettamalla tavalla yön yli ja katselen netistä Viron sekä Suomen hintoja, ei ystävällisyyteen tullut pienintäkään säröä. Vaan toivomus, että toivottavasti näemme huomenna uudelleen.

Sillä hetkellä päätin, että tänne tulen lasikaupoille, jos onnistun saamaan Suomesta vähän lisää rahaa. Oikeasti olen melkoisen tyhjätasku, jolle 9500 bahtia, eli 250 euroa on paljon, vaikka maailmalla resuankin. Sen uudet lasit maksoivat ja oletan, että samalla hinnalla en saa mieleisiä kehyksiä enkä yksilöllisesti hiottuja, kovapintaisia ja auringossa tummuvia linssejä Helsingin enkä Tallinnan seuduilta. 

Rakkaus ei jää eläkkeelle

Rakkaus ei jää eläkkeelle - seniorirakkaus voimavarana, sanoo professori (emerita) Kaarina Määttä Lapin yliopistolta: "Aineistoni seniorit ovat iältään 50-92 -vuotiaita, ja vanhimmatkin puhuvat rakkauden tunnelatauksen voimakkuudesta, kuinka “ikääntyneenäkin voi haltioitua ja lumoutua” tai “kuinka vahvasti voi iskeä amorin nuoli”. Moni rakkaustarinan kertonut on juhlinut kultahäitä, jotkut jopa kruunuhäitä 65 avioliittovuoden jälkeen, jollakin yhteinen taival on vasta alullaan ja käynnistynyt ikääntyneenä."

Näin ajattelen minäkin 74-vuotiaana, vaikka korvillekin on tullut parisuhteissa nuorena ja seniorina. Luojaani kiitän, ettei itselläni ole kuvankaappauksen kaltaisia huolehtijoita, vaan olen saanut suhteellisen itsenäisesti kokea elämäni ilot ja surut sekä nuolla haavani.

Huomioni kinnittänyt tytär sanoi, ettei ole poistanut Tinder-sovellusta äidiltään. Vaan kokee sen oleva  kotihoidon tehtävä, kun kotihoito on sen alun perin asentanutkin. Ilmoitukset Tapiolinna on kuitenkin laittanut sovelluksesta pois päältä. – Siinä kohtaa, kun henkilön toiminnallisuus on sellaista, että tämä ei itse enää pysty niitä sovelluksia käyttämään, herää kysymys, että kuka niitä käyttää, Tapiolinna sanoo.

Oma arvaukseni on, että tytär ei poistanut sovellusta koska ei osannut. Vaikka Tapiolinna on pöyristynyt tilanteesta, jaksaa se osaltaan myös naurattaa häntä. – Että käykö se kotihoitaja siellä tinderöimässä päivittäin ja katsomassa, onko tullut matcheja, hän heittää. Tapauksesta kertoi ensimmäisenä Nurmijärven Uutiset.

Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivät Trump ja Biden, joista toinen on 77-vuotias ja toinen 81. Kovinkaan paljon, jos lainkaan löisin vetoa, että heistä on Tinder-ohjelman asentajiksi tai itsenäisiksi käyttäjiksi kaikkine ominaisuuksineen.

Vaikka Amerikassa on moni asia toisin ja suurempaakin, ihmisten äly ja älylaiteohjelmat ovat samoja, jotka toivon niin Joen kuin Donaldinkin saavan pitää laitteissaan, vaikka itsenäinen käyttö ei aina aivan onnistuisikaan, sillä tepposia ne tekevät kaikenikäisille.

Koko uutiseen kiinnitin huomiota ehkä siksi koska joku päivä sitten sorvasin netissä tavoitesuunnitelmaa, joka toteutuessaan olisi oiva työkalu poistaa sosiaalisen median avulla ikäihmistenkin yksinäisyyttä. En osannut lainkaan ottaa huomion, että vaikka kotihoito näkisi sopivaksi esimerkiksi Tinderin, saattaa lähiomainen olla eri mieltä mikä on täysivaltaiselle sukulaiselle sopivaa ja mikä ei.

Se ei uutisoinnista auennut, kuinka joku Auervaara tai huijari voisi maksullisen nettisovelluksen kautta käyttää ikäihmistä hyväkseen, jos hän ei kykene käyttämään koko ohjelmaa ilman kotiapua. Mutta ehkä on niin että niin vanhaksi ei eläkään, etteikö joku olisi nitistämässä elämän iloja ja rosoisuuksia sekä säätämässä mikä on parasta tai vähintään hyväksi.

Laajennetun Thaipihapiirin eläinelämää

Parin sadan metrin päässä pihastamme, erään temppelin tienhaarassa on vaatimaton ruokapaikka, jossa aina joskus haukkaamme aamupalaa. Huomioni kiinnittyi joku viikko sitten langanlaihaan koiraäitiin, joka arkana varovasti kerjäsi ja yritti löytää syötävää. Vatsan alla roikkuvista tisseistä huomasin, että pennutkin ovat jossain, jos ovat elossa, ja maitoakin olisi tarjolla. Morakotin avustamana ja käsikielellä, jota ei voi sanoa viittomakieleksi, ymmärsin ruokapaikan pitäjältä, että "tuolta temppeliltä päin koira tulee joka aamu."

Niinpä menin Tatan kanssa katsomaan ja etsimäänkin olisivatko pennut jossain. Viimein löysimme uikuttavat jälkeläiset perimmäisen varaston pimeimmästä nurkasta. Peloissaan olivat eikä puhettakaan, että olisivat tulleet lähelle. Kunhan opettelivat murisemaan. Kulkija- ja muidenkin koirien lahjontapussistani jätimme kuitenkin aamuisin vähän purtavaa. Ennen pitkää huomasimme pentuja olevan viisi, joista ainut musta kuoli parin päivän päästä.

Sitäkin surin, jonka ehkä temppelin rouva huomasi, kuten ruokkimisemmekin, sillä eräänä aamuna hän oli siirtänyt yksinhuoltajaäidin jäljelle jääneet pennut temppelin toisella puolella olevan kotinsa pihamaalle.

Nyt ne juoksevat, kuten koiraäitikin innoissaan vastaan, kun ajamme sinne skootterilla pienen ruokapussimme kanssa. Ehkä intoa on nykyisin liikaakin, sillä vain kolme on jäljellä. Yhden pieni elämä päättyi lähes alkuunsa auton renkaan alle. Aika näyttää kuinka moni niistä selviää aikuiseksi.

Kun lähden Suomeen maaliskuussa, on Tata luvannut ja halunnutkin jatkaa niiden ruokkimista. Eniten kuitenkin iloitsen Morakotin eläinrakkauden heräämisestä. Nykyisin hän puhuu koirille, pihamme kissolle ja nyt myös kanoille. Ehkä enemmän kuin minulle, vaikka ymmärrän kieltä tasan yhtä paljon kuin eläimetkin.

Kun aamulla hautova äitikana oli menossa naapurin kotipihaansa thaibasilikapensaiden alla olevalta haudontaosastoltaan, kipaisi Tata hakemaan sisältä kourallisen, kaksi riisiä. Chickenmaman matka toppasi uuden herkun ruokakupille. Siitä minä pidän.

Vielä suurempi mysteeri on laajennetun pihapiirimme ankkalaumat, jotka viettävät paljon aikaa veden valloittamilla riisipelloilla, joilta sato on korjattu. Kun itselläni on yhtä huono ulkomaiden kielitaito kuin ankkatarhurillakin, on kommunikointi muotisanaa käyttääkseni haasteellista.

En esimerkiksi ymmärrä mikä saa ankat tulemaan takaisin ahtaaseen avolava-auton häkkiin riisipeltojen vapaudesta, vaikka tulevatkin ehkä ruuan perässä rantaan. Tosin purtavaa taitaisi vetisellä pellolla olla ilman odottavaa vankeuttakin. Siihenkään en ole vielä löytänyt varmuutta minne ankat munivat munansa.

Laajojen pihapiirieni elämää

Jokilaakson luonnosuojelualueella asumisen eräänlainen erikoisuus on, että siellä ei ole ihmisjuttukavereita. Kun kuitenkin olen jo ammoisista ajoista ollut liikaakin äänessä sekä suuna ja päänä, on se ollut outoa, välillä yksinäistäkin. Jos en kävele 350 metrin matkaa Ison tien varteen tai lähde kylälle, saattaa mennä päiviä, etten näe edes ristin sielua. Vain lentokoneet laskeutuvat Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Niissä tiedän olevan ihmisiä, joita en näe, mutta mielikuvittelen näkeväni. Elän heidänkin elämää ja pohdin joutessani itsekunkin loman, liikematkan tai jonkun muun reissun onnistumista ja epäonnistumista. 

Tykkään puhumisesta, vaikkei olisi asiaakaan. Kuulijoiden mielestä varmasti joskus kyllästymiseen saakka. Erityisen arvokas päiväni uusi osa onkin, kun lähden hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa aamu-uinnille jollekin Hyrylän seudun monista uimapaikoista. Sitten ajan Munallisten Marttakerhon palaveriin Kahvila Hyrylään ja aamupuurolle karjalanpiirakoineen. Porukalla laitamme päivän asiat järjestykseen päissämme, joka tarkoittaa kaiken tapahtuneen, olevan ja tulevan ääneen ihmettelyä.

Jos jotain jää sanomatta, kerron sen palatessani Soiniityntien sillanpielen pajunkissoille ja joen sorsille aukaistessani rautaveräjää. Loput puhun pihan linnuille ja viereisen niityn mehiläisille niiden hakiessa hunajan raaka-aineita Carunan sähkölinjan alla kasvavien lupiinien, himalajanpalsamien ja vähän muidenkin lainsuojattomien kukista.

Eräänlainen sieluni syvimmän sopukan yksinäisyys on ollut aina seuranani. Aivan kuten keltaisen linkin takana Tapsa Rautavaaran Reissumies ja (musta) kissa, jollainen Tatan ja vähän minunkin Thaikotini pihapiirissä asuu nukkuen usein yöllä PeeCeeX:n satulan päällä. Kun siirryn aamulla terassin tuoliin nauttimaan inkiväärijuomaa, siirtyy Black & White syliini aamupesulle ja jatkamaan uniaan, kun on saanut ensin Morakotilta aamiaisen.

Ystävällisen kohtelun ja ruuan vuoksi pihapiirissä kulkee 4-5 muutakin kissaa, joista yksi, lähes valkoinen pyöräyttää minä päivänä tahansa maailmaan pikkukissoja. Kissojen ansioista maassa ei vilistä ainuttakaan pikku jyrsijää, jos vilistäisi muutenkaan.

Muitakin uusia pieniä jalkoja pihalla pian näkynee, sillä kissat ovat jakaneet reviirinsä kanojen ja niistä laillaan huolta pitävien kukkojen kanssa. Niille en ole juuri ruokaa tai makupaloja antanut, sillä maasta nokittavaa on naapurin asukkailla riittänyt muutenkin aamusta iltaan. Vaan sanonut, että "ei munia, ei ruokaa". Mutta kuinka ollakaan, muutama päivä sitten tuleva äitikana juoksi thaibasilikan varsien joukosta kiireellä jonnekin, joten kurkkasin kasvillisuuden joukkoon. Ja kas, siellä oli pitkälti puolenkymmentä pienenpuoleista kananmunaa.

Ajattelimme Morakotin kanssa pistää ne kattilaan tai paistaa pannulla. Kun Tata kopautti ensimmäistä lusikalla, niin hyvä, kun ei lyönyt tipua päähän, niin valmiita pikkukanoja ne olivat. Joten kiikutimme loput munat takaisin synnytysosastolle ja tuleva äiti palasi hautomaan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut syömä- ja toilettimatkan aikana. Nyt sitten toivomme maan tapojen mukaan Buddhan tietämiltä voimilta tipujen syntymää ja pitkää ikää kissoista ja ihmisistä huolimatta. Kukotkin saivat kunniotukseni, sillä ne olivat hoitaneet suvun jatkamisen minua menestyksekkäämmin. 

Kun mikään ei riitä

Eilen kirjoitin Putinista, joka nyt peräänkuuluttaa ulkomailla olevaa Venäjän omaisuutta. Vaikka blogini oli hulluudessaan puhtaasti mielikuvituksen tuotosta, ei se näköjään ollutkaan aivan puuta heinää, sillä samoilla linjoilla on aamulla ilmestyvän itapäivälehden kuvankaappauksen tuusulalainen evp-kenraali, joka vaikuttaa valtakunnan asioihin nykyisin kansanedustajana. 

Maan viimeisessä suuressa myllerryksessä kommunismi menetti valtansa ja peräti 15 valtiota sai itsenäisyytensä takaisin, joukossa myös Viro ja muut Baltian maat. Se on paljon ja kertoo myös paljon maasta, joka siitä huolimatta taitaa edelleen olla pinta-alaltaan suurin, itsenäinen valtio.

Koko Venäjän historian ajan se on hamunnut lisää maata ja valtaa, joka sotaa kokemattomilta suomalaiselta unohtuu liian helposti, myös itseltäni. Kuinka syvä totuus ja viisaus onkaan usean muistissa: "Ryssä on aina ryssä, vaikka voissa paistaisi."

Meillä on idässä naapuri, jolle ei ole koskaan mikään riittänyt. Eikä riitä nytkään, vaikka jossain vaiheessa tulee Putinia suurempi salvaja, sillä senkin jälkeen tulee uusia härkiä ja härkäpäitä. Se on kieroituneen ihmismielen surullisimpia puolia, jonka vuoksi maailma ei osaa olla sotimatta eikä ihminen tappamatta toista. Vaikka tilaa ja ruokaakin olisi yllin kyllin kaikille. Mutta samaa suuruudenhulluutta löytyy kyllä rajan tältäkin puolen, kuten toisesta kuvakaappauksesta näemme. 

Ihmisillä on myös tapa ja tarve muistaa historiaa valikoidusti ja rajalliselta ajalta. Niin venäisillä kuin suomalaisillakin. Moni tietää, että olemme entinen Venäjän suuriruhtinaskunta ja yrittää ajatella Venäjästä myönteisesti koska Lenin, Vladimir hänkin, antoi meille itsenäisyytemme.

Mutta ehkä olisi syytä selvittää ja pohtia omaa historiaamme kauemmas ja huomata, että vastaavasti läntisellä naapurillamme oli näppinsä vahvasti pelissä, että ylipäätään jouduimme Venäjän taskuun. Joten Putinin oppien mukaan monella maalla ja kansalaisella olisi oikeus peräänkuuluttaa nykyisenkin Venäjän alueelle jäänyttä sukunsa omaisuutta, sillä maa olisi ilman vuosisatojen aikana käytyjä valloitussotia huomattavasti pienempi.

Sen puki oikestaan eilisen blogin palautteessa mukavalla tavalla sanoiksi kaimani ja ystäväni, Jorma Lehikoinen Lapin portilta Kuusamosta: "Meilläkin on saamisia Jaakkimassa. Smirnov on rakentanut äitini vanhempien maalle talon ja muita rakennuksia." 

Varkaan sukuako?

Presidentti Vladimir Putin on antanut määräyksen, jolla pyritään etsimään Venäjän valtionomaisuutta aina tsaarinajasta lähtien, kertoo yhdysvaltalainen talousmedia Bloomberg.

Putinin torstaina allekirjoittama ukaasi koskee Venäjän nykyisten rajojen lisäksi myös Neuvostoliiton ja Venäjän keisarikunnan alueita. Ukaasi myöntää varoja Venäjän omaisuuden etsimiseksi, rekisteröimiseksi ja suojaamiseksi. Siitä ei kuitenkaan käy ilmi rahoituksen suuruus tai se, minkälaisen omaisuuden etsimiseksi määräys on tarkalleen ottaen tehty. Suomen suuriruhtinaskunta oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa vuodesta 1809 vuoteen 1917.

Venäjän keisarikunta hajosi ensimmäiseen maailmansotaan ja vuonna 1917 tapahtuneeseen lokakuun vallankumoukseen, jolloin Vladimir Leninin johtamat bolševikit nousivat valtaan. Sattumaa tai ei, Putinin ukaasi julkaistiin vain päiviä ennen kuin Neuvosto-Venäjän luoneen Leninin kuolemasta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Lenin kuoli 53-vuotiaana 21. tammikuuta 1924. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Siitä itsenäistyi 15 eri valtiota.

Mielenkiintoista, kun antaa mielikuvitukselle tilaa. Olisiko syntymä- ja kotikunnassani Tuusulassakin Vladimirin mielestä heille kuuluvaa omaisuutta? Onhan minut omien  perimätietöjeni mukaan laitettu alulle venäläisten tarpeisiinsa tekemän ortodoksipappilan yläkerran pienessä hellahuoneessa. Äitini ollessa silloin rakennuksen alakerran Elannon myyjänä.

Elintarvikekaupan jälkeen venäläisten rakentamasta rakennuksesta oli moneksi. Viimeisinä vuosinaan sen omisti tuusulalaiset Sjöblomit ja se toimi hyryläläisittäin legendaarisena ravintola Päämajana. Että onko nyt tulossa lasku niille, jotka rakennuksen purkivat uuden tieltä? Entäpä sitten Hyrylässä olleen ortodoksikirkon purkajat. Odottaako heitäkin lähetystä vaille oleva maksumääräys jossakin Venäjän virastossa?

Mutta muutakin Venäjän omaisuutta Putinin ajattelun mukaan kotikylässäni on. Onko itäisestä naapurimaasta tulossa joukko purkamaan venäläisten rakentamat punakivi- ja puiset rakennukset ja kuljettamaan tiilet sekä puutavaran käytettäväksi naapurimaassa uudelleen vai varastoivatko he tavaran "pahojen päivien varalle"?

Eihän se kuitenkaan aivan tavatonta olisi, sillä kambodzhalainen pariskunta halusi välttää mutkikkaan oikeusprosessin. Niinpä he sahasivat  90 kilometrin päässä pääkaupunki Phnom Penhistä sijainneen kotitalonsa kahteen osaan. – Miehelle kuuluva osa on kuljetettu pois, mutta naisen osuus talosta on yhä paikallaan ja hän oleilee siellä päiväsaikaan, Cheachin kunnanjohtaja Vorng Morn kertoi puhelimitse uutistoimisto AFP:lle.

Vähän samantapaisesti voi käydä Thaimaassakin, sillä maassa ei ulkomaalainen voi omistaa maata, mutta sillä olevan rakennuksen kylläkin. Joten kyllä myrskyisässä eroprosessissa suomalaismieheltäkin onnistuu, että hän vie rakentamansa talon pois tai hävittää sen muuten thaimaalaisen ex-puolison mailta.

Sen suuntaista sai maistaa myös kaverini Roi Etissä, joka rakensi temazcalin, meksikolaisen saunan tai kuumahuoneen ja vesikäymälän osittain naapurin maille. Kun ne olivat valmiit, sanoi naapuri, että osta maa, pura tai siirrä rakennukset omalle maalle. Joten hän siirsi ne, jota saimme seurata netinkin välityksellä. 

Siunauksella lienee sijansa joka puolella maailmaa

Hesarin Paavo Tukkimäki kirjoitti parikymmentä vuotta sitten siunaamisesta Hesarissa näin:

Papeilla on viime aikoina ollut kaikenlaista vientiä - Mikkelin piispan Voitto Huotarin sihteeri Kaija Tolvanen sanoo, että miestä on kysytty jo lähes kaikkeen muuhun mutta ei koiranäyttelyn avajaisiin. "Ortodoksithan menevät reippaasti eri tilaisuuksiin, mutta meillä luterilaisilla on periaatteellisia, oikeastaan teologisia ongelmia. Ensinnäkin siksi, ettei meidän kirkkomme tunne esineellistä pyhyyttä. Tapoihimme ei kuulu ortodoksien tavoin siunata ajoneuvoja, kouluja, vettä tai laskettelurinteitä", sanoo piispa.

"Ortodokseilla ja katolisilla on esineellisen pyhyyden ajatus: ajatellaan, että pyhitetyn esineen kautta Jumalan armo voisi välittyä käyttäjien elämään. Meidän kirkkomme vieroksuu ajatusta." Huotari epäilee, että vieroksunnan taustalla saattaa olla jo uskonpuhdistuksen aikoihin liittyvä pyhäinjäännösten, reliikkien huono maine. Piispan mukaan luterilainen pappi tuntee itsensä hieman vaivautuneeksi vihkiessään teollisuushallia, mutta ihmisten työn siunaaminen on jo ihan eri juttu. Se tehdään mielellään.

"Joskus siunataan norppien pesintärauha, mutta kyllä norpatkin siunata voi. Ei se ainakaan minun teologiaani vastaan sodi." Huotari kertoo kohdanneensa jokin aika sitten ruotsalaisen kollegansa. Tämä totesi "hieman kyynisesti", että kirkko kelpaa kyllä siunaajaksi, mutta ei oikeastaan mihinkään muuhun. Ihmiset odottavat, että kirkko "siunailisi" heidän tekemisensä, ja siihen liittyy kirkollisen hampaattomuuden vaara. "Toisaalta ihmisillä on vahva tarve, että siunaisi heidän toimensa. Minusta kirkon pitäisi lähteä tähän vahvasti mukaan."

95 % thaimaalaisista uskoo vähän tai enemmän Buddhan ja munkkien välittämään voimaan ja siunaukseen. Maassa voidaankin siunata kai melkein mitä tahansa. 

Eilen oli Morakotin uuden skootterin aika, kun aamupalapaikkamme rouva sanoi läheisen temppelin munkkien olevan nyt valmiita siunaamaan kulkuneuvon. Niinpä hipsimme pikku puotiin ja hankimme väriainetta, punotun köynnöksen pätkän ja jotain muutakin. Sitten sujautimme 100 bahtia suljettuun kirjekuoreen ja ajoimme munkkien juttusille. 

Ystävällistä väkeä. Selvästi koin mustikanlehtien värisen Blueberry-pyörän siunaamisella olevan Morakotille merkitystä. Häntä myös ymmärsin, sillä minunkin maailmassa on esineitä, joilla on sielu pikkutytön Molla-Maija räsynuken tapaan.

Ehkä omalla laillaan omituiseen maailmaani Tatan itsensä tuoman ilon lisäksi, sydämeni iloitsee, että olen kaivanut hänestä esiin piilossa lymyilleen eläinrakkauden. Vuosi sitten kotipihankin eläimet olivat ilmaa, mutta nyt on mukava seurata, kun hän puhuu pihapiirissä kulkeville ja osin asuvillekin kissoille ja kysyy olisiko aamiaisen, päivällisen vai illallisen aika. Kun menemme kilometrin päähän aamupalalle, ajamme aina temppelin pihan kautta mukanamme kulkija- ja muidenkin koirien lahjontapussi. Jo kaukaa pyörän satulasta takaani Tata kutsuu koiria. Mamadog-nimen saaneen äidin viidestä pennusta on kolme elossa, jotka eivät ainakaan nälkään kuole. 

Monessa kodissa on henkien asunto pihalla tai puutarhassa. Pyhä paikka voi olla myös sisällä talossa. Sellainen on Morakotin ja vähän minunkin thaikodissa. Joskus olen huomannut, kun Tata ostaa siihen kukan tai pari ja pitää muutenkin siistinä. Silloin tällöin sen äärellä hän mumisee kädet 🙏 yhteenliitettyinä jotain. Kaunista ja herkkää arjen keskellä.  Mielessäni toivon, että hänen huokauksiinsa sinne jonnekin on nykyisin liitetty myös vähintäänkin tutuiksi tulleet kissat ja koirat. 

Kaiken maailman onnen ja muun onkijoita

Olen avannut nykyiset Facebook-sivuni jouluna 2008. Voi olla, että ennen sitä meillä oli Päiviksen kanssa yhteiset vastaavat tai sitten muutin ne omalle nimelleni. Joka tapauksessa aika kauan sitten.

Facebookin suomennos saatiin valmiiksi samana vuonna keväällä. Translations-sovelluksen avulla käyttäjät itse ehdottivat käännöksiä Facebookissa käytettäville sanoille ja käsitteille. Sovellusta käyttävä yhteisö äänesti parhaat sanat, jotka sitten otettiin käyttöön suomenkieliseen Facebookiin.

Silloin jäin myös viideksi vuodeksi jaksotukselle 6 viikkoa töissä ja 6 viikkoa vapaalla. Käytännössä olin kuitenkin koko ajan vapaalla. Sillä sain tehdä mitä halusin juuri niin kauan, kun uusi sikariporras ei nähnyt tekemisissäni mitään järkeä. Ja kun viimein näki, kokoontui jossain pomon työryhmä, joka vei tekemiseni "osaavampiin" käsiin. 

Moni hyvä hanke jäi sen vuoksi toteutumatta, joista merkityksellisin oli tehdä merikonteista koteja kodittomille. Sellaisia, jossa olen nyt asunut ensin Päiviksen kanssa ja sittemmin yksin yhteensä yli kymmenen vuotta.

Kun Päiviksestä tuli Sovinto ry ylläpitämän Helsingin Roihupellossa vaihtoehtoisen ammatti- ja oppisopimuskoulun toiminnanjohtaja/rehtori, oli ajatus, että tämä monikulttuurinen opinahjo alkaa valmistamaan kyseisiä asuntoja, jos Päiviksen pesti vakinaistetaan. Kun itse luovuin kyseisen järjestön puheenjohtajuudesta, eivät pitäneet kynnet rakennettavien kotien, eikä Päivikselläkään työpaikan osalta.

Se oli yksi osa Sininauhakonsernin surullisen osan historiaa ja sitä mitä tarkoittaa itsensä esiinnostaminen muita painamalla, kun eväät eivät muuhun riitä. Sittemmin Sininauha menetti koko Sovinnon, joka kuitenkin oli ehkä sen onni, sillä se päätyi osaaviin, uusiin käsiin.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kirjoittamiseni lähti harhapoluille, sillä aihe oli oudot hiipparit Facebookissa, joiden pyydyksiin on silloin tällöin valistuneempikin käyttäjä jäänyt.

Ehkä yksi harmittomimmista joukoista on tarotkorteista ja vaikka mistä yksilöllistä elämän totuutta kauppaavat ennustajaeukot, joista ei saa selvää ovatko he edes naisia. He lähettävät samoja tekstinkopioita yrittäen saada lukijan klikkaamaan lähetystä ja kuuntelemaan maksullisen ennustusnauhoituksen. Eivätkä lopeta pommitusta ennen kuin heille laittaa eston lähettää tekstiä millään lailla.

Huomattavasti inhottavampia ovat varsinaiset muiden rahojen toivossa ja perässä viestittelevät pahemman luokan huijarit, joiden yrityksistä laitan tähän blogiini muutaman kuvankaappauksen.

Erilaisia erotiikkapalveluita kauppaavat ovat oma heimonsa, joista heistäkään ei selvää hevin saa. Seksiä tavalla tai toisella markkinoiva saattaa hyvin olla yönmusta nuorimies Ghanasta.

Sitten on heitäkin, jotka kirjoittavat yksityisemmin vaikkapa Messengeriin murtautuneensa koneelle, käyttäneesä älylaitteen kameraa ja tallentaneensa käynnit pornosivuilla, kun teet sitä ja sitä. Jos ei heille maksa, he lupaavat julkaista kaikille kavereille tekemiset. No, en ole maksanut, mutta olen julkaissut kiristyskirjeitä sivuillani.

Ehkä kuitenkin kaikista harmittomimpia ovat tuiki tuntemattomat, jotka ilmeisesti vain keräävät kavereita saadakseen 5000 täyteen. Heitäkin olen hyväksynyt, mutten ole kuullut mitään sen jälkeen. Joskus olen laittanut viestin Facessa tai muulla tavoin perään ja lähes aina he vastaavat, vaikkei mitään asiaa ole koskaan ollutkaan.

Kaiken kaikkiaan kaikkine konnien ja konnattarien koukkuineen pidän sosiaalista mediaa asialinjojen lisäksi oikein mukavana ajanvietteenä, jota joku ymmärrä lainkaan. Vaikka ymmärtääkin ristikoiden tai sudokun täyttämisen 😅. 

Matkan varrelta mukaan tarttunutta

Viikon suunnitelma: En tee mitään.

Makaava mies sohvalla on mies paikallaan. 

Jokilaakson luonnossa upeinnta on sen villiys ja kurittomuus. 

Makunsa kullakin sanoi koira, kun takapuoltaan nuoli. 

Seisova kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa. 

Islannissa täytyy koputtaa kolme kertaa ja sanoa samalla seitsemän, yhdeksän, kolmetoista. Sillä tavalla turvaa selustansa huonoa onnea vastaan.

Joskus on yhtä hyvä tuuri kuin kaljulla miehellä, joka voitti arpajaisissa kamman.

Liputuspäiväksi En tarvitse mitään päivä.

Kaikki jotka nauravat kanssani, eivät ole ystäviäni. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä mukavampi on olla tekemättä mitään. 

Kyyneleet ovat sielun pesuvettä.

Porot ja Lapin kelot kiertävät lähes aina vastapäivään.

Koskaan ei ole liian myöhäistä elää onnellisena elämänsä loppuun asti. 

Elämä on niin kallista, että kun katsoo arkkujen hintoja, niin kohta ei ole varaa edes kuolla. 

Mörökölli minut vieköön, jos olen väärässä, sanoi jyväskyläläinen Jukka Paananen. 

Jouten olo ja elämisen keveys. 

Abortti estää tulemasta olemassaolon kurjuuteen. 

Pitääkö elämässä tehdä arvokasta? 

Ei ole tärkeää kuinka vanha olet, vaan kuinka olet vanhana.

Pyykkipoika vai pyykkihenkilö? 

Varmista, ettei pahin vihollisesi asu korviesi välissä. 

Uppotukkiunet. 

Mutta kerrankos sitä erehtyy, sanoi siili kavutessaan juuriharjan päältä.

Kaikki on kotiinpäin mitä lapsetkin varastaa, sanoi mustalais(e)ukko. 

Joskus en uskonut kuolemanjälkeiseen elämään, mutta uskoin elämänjälkeiseen kuolemaan.

Mielen miinakenttä. 

Joku vuosi sitten Thammasatin yliopistossa pidetyssä seminaarissa todettiin, että tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla.

Onko vintillä valot päällä? 

Olo on kuin yksikorvaisella tuusulalaisella keinuhevosella, sanoi Annika Lappalainen

Tottakai puhun itsekseni. Tarvitsen silloin tällöin hyviä neuvoja. 

Carlos Santana: "Sen sijaan, että haluaisin passittaa hänet kadotukseen ikuisiksi ajoiksi, ajattelen hänet pienenä lapsena. Siten näen hänessä valoa. Jos toivon hänet mielessäni helvettiin, menen hänen mukanaan sinne. Jos vuorostani lähetän hänet valoon, tiedän meneväni itse perässä." 

Aira Samulinin Hilja-täti sanoi, että pitää ojentaa jalkoja vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa.

Aurinko nousee aina. Joskus sitä vaan joutuu odottamaan vuositolkullakin. 

Rantojen keräilijä kerää tukkilautoista karanneita puita. 

Onko etanalla hampaita?

Kenen pitää todistaa onko Jumala olemassa vai ei? 

Ukkostrubaduuri saapuu joskus säveltämään säätä. 

Missä on Kadonneiden askelten sali? 

Kaikkea on tarpeeksi tai kaikkea on liian vähän. 

Joskus tuntuu, että menen päin helvettiä kaikkea muuta kuin ensimmäisessä luokassa. 

Itselläni on paljon minäaikaa ja taas tiedossa suurenmoinen matka leposohvalta jääkaapille ja takaisin. 

Kun on sisäinen rauha, on kaikki vaikkei olisi mitään. Kun puuttuu sisäinen rauha, ei ole mitään vaikka olisi kaikki.

Viides todellisuus ja unet ovat kurkistuksia alitajuntaan. Menneisyys, unelmat, haaveet, tulevaisuus ja mielikuvitus. Nykyisyydessä on myös fyysinen minä, ajan vankila.

Varhainen lintu löytää madon, joka ei tietenkään ole madon onni. Lisäksi kalastaminen on hengenvaarallista, sanoi onkimato lapsilleen viimeisinä sanoinaan. 

Toivossa ja varsinkin Joukossa on mukava elää, sanoi pikkuserkku lapamato. Silloin ei tunne oloaan yksinäiseksi ja on hyvä Rauhassa kuolla. 

Minun ei tarvitse hiljentää itseäni miellyttääkseni muita.

Aika entinen ei koskaan enää samanlaisena palaa

Onkohan ihminen vanha tai elämänsä illassa, jos hän ajattelee enemmän menneisyyttä kuin tatä päivää ja tulevaisuutta? Ehkä teen niin itse ainakin kausittain, johon tiedostan moniakin syitä. Yksi on palkkatyön ja ylipäätään rahan vuoksi tekemisen lopettaminen ja siirtyminen elämän leppoistamisjaksolle.

Moni sanoo olevansa eläkeläisenä kiireisempi kuin koskaan aiemmin eikä ole aikaa eikä intoa muistella mennyttä aikaa. Ajatuksissa on vain tässä ja nyt sekä huomisia. En kuulu tähän heimoon, vaan on mukava pyöritellä mielessä kaikkea tehtyä ja elettyä ikäänkuin uudelleen, mutta tavallaan ulkopuolelta.

Tähän vaikuttaa ehkä eniten päiväkirjanomaisten blogien kirjoittaminen ja julkaiseminen valokuvineen päivittäin yli kymmenen vuoden ajan. Niistä iso osa kertoo menneestä, osa tästä hetkestä ja loput tulevasta.

Mutta vaikka itse tai muut ovat karsineet vuosikymmenten saatossa mukavaa ja vähemmän mukavaa, on myös uutta tullut tilalle ikään kuin olisin kuolematon. Ja ehkä osin olenkin, en vaan tiedä mikä ja missä muodossa jää elämään jonnekin.

Itselleni elämän sykettä antavaa olen halunnut säilyttää, vaikkakin monesti muunneltuna. Kun petolliset naiset veivät minulta melkoisen summan rahaa, jouduin tai ainakin myin Thaimaassa uutena ostamani Harley-Davidson-moottoripyörän. Samaan harrastuslaatikkoon kuului Päiviksen kanssa yhteinen, 300-kutioinen Vespa, josta luovuimme, kun Muumimamma muutti Jokilaakson lusikkalaatikosta uuteen kuivauskaappiin Päiviksen kanssa. Kadonneen harrastuksen korvasin ostamalla hänen Honda Zoomer-X skootterista puolet ja Honda PeeCeeX:n, molemnat Thaimaahan. 

Myimme myös uutena hankkimamme Matkakodin, joka oli kova pala purtavaksi. Realismia oli kuitenkin näkökyvyn huononeminen, joten kuorma-auton ajokortin uusiminen olisi ollut monen kiven takana. Mutta automatkailusta en luopunut, vaikka sekin muutti muotoaan. Vaan hankin hopeanharmaan vanharouva Avensiksen, jonka ympärille keräsin peräkärryyn vuosien aikana kertynyttä matkailuvarustusta. Kun viime keväänä Pohjanlahden ollessa osin vielä jäässä, heräsin aamulla sen rannalta, kylpylä Edenin laitamilta, vanhan rouvan makuuhuoneesta, tuntui äärimmäisen hyvältä, sillä harrastus oli loksahtanut uudelleen paikalleen.

Viime kesänä varkaat veivät Jokilaaksosta kumiveneemme, jonka vakuutus korvasi. Mutta siinä meni veneilyn viimeinen palanen, sillä hollantilaisesta teräsveneestä olin luopunut jo aiemmin. Päivis taisi ehdottaa, että tasataan vakuutusrahat, josta en innostunut. Ehkä eniten siksi, että tuntui liian luovuttamiselta yhteisen Jokilaakson toimintojen riisuminen. Olihan se ja me eromme myötä menettäneet matkailuautoilun ja moottoripyöräilyn sekä aiemmin moottorikelkkailun. Sanoinkin Päivikselle, että hankin tai hankimme rahoilla Jokilaaksoon jotain. En vaan silloin tiennyt mitä.

Samoin kuin viime talvena Thaimaassa selvisi miten herätän automatkailun uudelleen henkiin, tänä talvena selvisi miten teen saman veneilylle. 17-vuotias Avensis mahdollistaa veneen kuljettamisen, joten olen hurahtanut kahden- tai kolmenistuttavaan intiaanikanoottiin, jonka taidan tai taidamme hankkia.

En kuitenkaan aio tähän(kään) ainakaan vielä hirttäytyä, sillä sängyn uumenissa, vällyjen alla tai vastaavassa on näillä kiloilla ja vuosirenkailla sekä yleiskunnolla huomattavasti helpompi harrastaa, kuin meloa joella, merellä tai järvellä joka paikan ollessa märkänä, sateen piiskatessa kasvoja.

Hyttysen elämä

Onnistuin välttämään hyttysiä Malesiassa kuukauden ja kolme Thaimaan maaseudulla. Viime yönä pari tyttöitikkaa oli kuitenkin ängennyt samaan makuuhuoneeseen kanssani, joten heräsin aamuyöstä niiden yöllisen ruokapaikan kutinaan. Samalla ne antoivat aiheen tämän päivän blogitekstiin. 

Suomen Jokilaaksossakin siipiveikkoja riittää enkä selviä kesästä joutumatta hyttysnaisten veriateriointien kohteeksi. Ennen ne pitivät inhokkieläinten listani piikkipaikkaa, kunnes huomasin kutinan loppuvan puolen tunnin sisällä, on imijä alku-, keski- tai loppukesän aterioija, vaikka kutiavatkin eri tavalla. 

Hyttyset ovat kaksisiipisten hyönteisten heimo, johon kuuluu monia verta imeviä lajeja. Puhekielessä hyttysiä kutsutaan usein nimellä sääsket tai itikat, joita ulkomailla taidetaan sanoa moskiitoiksi. Tieteellisesti kaikki ovat sääskiä, mutta kaikki sääsket eivät ole hyttysiä, sillä sääsket ovat kaksisiipisten alalahko, jonka yksi heimo ovat hyttyset.

Alunperin itikka on tarkoittanut pientä eläintä, esimerkiksi hyttystä. Se on ikään kuin pienen eläimen itu. Tästä se on levinnyt tarkoittamaan muitakin pieniä tai sairaalloisia ja kitukasvuisia eläimiä, ja lopulta naudankin nimeksi.

Monimerkityksisyys saattaakin aiheuttaa hämmennystä suomalaisten välillä. Pohjalainen kertoi ruokolahtelaiselle keittävänsä itikan lihasta keittoa. Ruokolahtelainen piti moista touhua naurettavana, kun kintutkin ovat niin laihat.

Hyttysen elämänkaari munasta aikuiseksi on sen verran vaativa, että paljon riippuu säätiloista. Yksi ennusmerkki siitä, että pääkaupunkiseudullakin nitistetään hyttysiä ensi kesänä urakalla, on luminen talvi. 

Lumien sulamisvesiä jää kuoppiin ja monttuihin, missä edelliskesänä alkunsa saaneet ja lumen alla talvehtineet hyttysten munat odottavat vesipeitettä. Sieltä kuoriutuu toukkia, jotka sitten uiskentelevat lätäköissä kunnes kotiloituvat ja lehahtavat lentoon. Jos alkukesä on vaikkapa kolea ja parin viikon kuluttua lämpenee, seuraa siitä puolestaan hyttysryöpsähdys. Mikäli kesä on tasaisen viileä, hyttysiä on tasaisesti pitkin kesää.

Suomessa on 40 hyttyslajia. Yksi hyttynen elää kuukauden ja munii kerran vuodessa. Se on siinä mielessä "ovela" ja pelaa varman päälle, että edellisvuonna munittuja munia kuoriutuu pitkin kesää. Mikäli sateita riittää, riittää myös verenimijöitä.

Live fast, die young. Lause kuvaa hyvin koirashyttysen elämää. Se elää lyhyen, vain muutaman päivän kiihkeän elämän lähinnä rilluttelen, hurvitellen, juoden mettä sekä yrittäen iskeä sopivan naaraan ja naiden. Sen jälkeen ne yrittävät löytää vielä toisenkin naaraan samaan touhuun, joiden tehtävä on puolestaan saada aikaan munia.

Aikaa rillutteluun ei juuri jää, sillä se kuluu lymytessä pusikossa, vaanien uutta uhria. Naaras tarvitsee veriaterian, jotta se saisi paljon hyviä munia aikaiseksi. Naissääski saattaa näyttää olevan näennäisesti pusikossa levossa, mutta sen aistit ovat koko ajan valppaana. Se lähtee heti liikkeelle kun tieto tuntosarviin tulee, että nyt lähestyy joku lämminverinen. Hyttyset etsivät uhrinsa hengityksen hiilidioksidin, ihon lämmön ja tuoksun perusteella.

Naaraat elävät yleensä muutaman viikon luonnossa, joskin ne pääsevät usein vain parin viikon ikään. Osa jää kiinni hämähäkinverkkoon ja linnutkin niitä syövät. Vaikka Pentti Linkola ei iholtaan hyttystä hengiltä läpsäissyt, vaan puhalsi sen muille ateriointipaikoille, riittää meitä muita kyllä niiden kiukkuisiksi tappajiksi.

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 4

"Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi" toimintaselosteen viimeinen eli 4. osa. Ehkä juuri tässä viimeisessä osassa olisin tarvinnut eniten apua, ideoita ja ehdotuksia, sillä en ole lainkaan tyytyväinen. Eikä sen antaminen ole mitenkään myöhäistä nyt tai myöhemminkään joko sovitusti nimellä tai nimettömänä.

Mutta sitten asiaan. Luonnollisesti tarvitaan tekijä, jolla ei tarvitse olla koulutusta, vaan riittää kohtuulliset tietokoneen ja kämmenenkokoisen älylaitteen käyttötaidot, jotka on hankittavissa muutaman tunnin koulutuksella.

Sitten tarvitaan yksinäisiä, jotka haluavat päästä siitä eroon. Hekin tarvitsevat vähintään tietokoneen tai älypuhelimen käyttömahdollisuuden. Hyvin monella on omakin, mutta laitteita löytyy kirjastoista, päivätoimintapisteistä ja vähän joka puolelta. Lisäksi vain harvalle uuden tai käytetyn älylaitteen hankinta on taloudellisesti ylivoimasta. 

En erittele missä kaikkialla yksinäisyys lymyää, sillä sitä on ihmismaailma pullollaan, josta tietää netti ja esimerkiksi kuntien työntekijät paljon.

Työntekijän kanssa ja käytön opastuksella perustetaan kullekin oma Facebook-tili salasanoineen, valokuvineen ja profiileineen, jossa voi kertoa itsestään mitä tahtoo kuvin, mutta varsinkin sanoin. Facebookin lisäksi on paljon muitakin foorumeita yhteydenpitoon, mutta tässä selvityksessä pitäydytään Facessa ja siihen kytketyssä Messengerissä, joka mahdollistaa yksityisten viestien sekä tavallisen puheluiden lisäksi videopuhelut ja valokuvien lähettämisen lähes kenelle tahansa.

Työntekijä käy seuraa kaipaavan luona opastaen ja ohjaten niin kauan kuin on tarpeellista tai muuten on yhdessä sovittu. Opetellaan käyttöä sekä karsimaan ja estämään joukosta epämääräisiä onnenonkijoita, rahanlainaajia, ennustaeukkoja ja mitä kaikkea heitä onkaan. Alun jälkeen iso osa perehdytyksestä ja ylläpidon avusta onnistuu etänäkin. 

Pelkästään Facebookissa on paljon yksinäisiä, jotka kaipaavat juttuseuraa ja heitä, jotka etsivät ystävyyttä tai peräti parisuhdetta. Kavereiksi itselleen voi pyyntöjen odottamisen lisäksi myös pyytää. Tarkoitusta varten on omia, ilmaisia ohjelmiakin, kuten HappyPancake ja niin edelleen.

Selosteessa olisi voitu avata monia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, mutta halusimme pitäytyä Google-kääntäjineen ilmaisissa ja yksinkertaisissa apuvälineissä, joiden oppiminen ei ole kenellekään kirjoitustaitoiselle ylivoimaista. Mutta kuten sanottu, tämä tavoitesuunnitelma ei ole valmis, joten auttakaa nyt, please. 

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 3

Jo eilen piti jatkaa "Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi" kolmannen osan toimintaselosteen sorvaamista, mutta väliin kiilasi nuutinpäivänä Nuuttipukki ja piti hoidella hänen kanssaan joulukuusi kuusisäilöön odottamaan ensi joulua.

Mutta nyt jatketaan. Versio 2. aluksi oli keltaisen linkin takaa mahdollisuus kuunnella Simo Silmun esittämä biisi "Vain yksinäinen". Nyt on sama mahdollisuus kuunnella suomennoksen alkuperäisversio "Only the Lonely" itsensä maestro Roy Orbisonin esittämänä.

Itselläni on Facebook-sivuilla noin 5000 seuraajaa ja lähes sama määrä kavereita, jotka ovat isossa maailmassa minimaalisia määriä. Avointen sivujeni seuraajista en tiedä mitään enkä suurimmasta osasta kavereistanikaan. Olen heidät hyväksynyt, kun ovat pyytäneet. Monet ovat ainoastaan sosiaalisessa mediassa ympäri maailmaa. Heidän kanssa keskustelen tarvittaessa Google-kääntäjän avulla, sillä kielitaitoni on vain televisiosta opittua englantia.

En muista pyysikö 62-vuotias Morakot Siaminlahden toiselta puolen minua Facebook-kaveriksi vai minä häntä. Joka tapauksessa siinä tuli kylkiäisenä Messenger-yhteys, jota harrastamme välillä kääntäjän avulla välttääksemme pahimmat väärinymmärrykset.

Kuukausitolkulla pidimme somessa yhteyttä enkä itse ajatellut juuri sen kummempaa tai enempää. Kunnes kerran vuosi, kaksi sitten päätin kysyä tulisiko hän käymään luonani lahden toisella puolella Pattayan Jomtienilla. Mielessäni ajattelin, että jos hän vastaa kyllä, otan hänet tosissani, sillä olin piripintaan täynnä itse hankittua yksinäisyyttä.

En unohda hetkeä, kun olin häntä vastassa Jomtienin linja-autoasemalla. Siitä lähtien olemme olleet yhdessä välillä hänen kotonaan Phatthalungissa ja välillä kodissani Tuusulan Jokilaaksossa ja välillä nettimaailman välityksellä 8000 kilometrin päässä toisistamme.

Tiedän jaarittelevani niitä näitä, mutta haluan esimerkein osoittaa, että sosiaalisesta mediasta on yksinäisyyden poistajaksi, vaikkei se koskaan johtaisi edes tapaamiseen, kuten Niilon fanikerho osoitti. Jos tämä useampi osainen selvitys jalostuu aidoksi rahoitus-/avustushakemukseksi, saattaa lopullinen versio olla tiiviimpi paketti.

Luulen, että enää puuttuu yksi, huomisen osa, jossa kerron mitä ja miten teemme, jos rahoitus järjestyy ja sitä haemme. Toisaalta, kun viimein olen tämän jo vuosia mielessä pyörineen ajatuksen saanut kirjalliseen muotoon, olen tehdessäni pitänyt mielessä miten tämän voisi pienimuotoisesti toteuttaa vapaaehtoistyönä ilman rahoitustakin.

Nuutti ja muita mörkojä

Tänään, Nuutinpäivänä muistetaan kahta tanskalaista pyhimystä: Tanskan suojelupyhimystä pyhää Knutia ja herttua Knut Lavardia, joista molemmat kokivat marttyyrikuoleman varhaisella keskiajalla. Jälkimmäisen murhasi hänen oma serkkunsa heti joulurauhan päätyttyä 7.1.1131.

Suomalaisessa pakanallisessa kansanperinteessä tunnetaan vanhastaan kekripukki ja nuuttipukki. Nuuttipukki kuului joulunjälkeisen ajan rituaaliin, jossa karvaiseksi ja sarvekkaaksi pukiksi pukeutunut väki kulki talosta taloon ruokaa ja juomaa pyytäen.

Se päättää joulun, jota olen tänä vuonna viettänyt etupäässä sydämessäni monin eri tavoin. Olen myös tullut vakuuttuneeksi, että useammassakin pyhässä ja muissa kirjoissa sekä tarustoissa mainittu Jeesus on oikeasti syntynyt, elänyt ja kuollut. Siitä mitä mies teki ja oli ollaan maailmassa montaa mieltä. Itsekin uskon välillä yhtä ja välillä toista.

Kristinuskossa hän oli Jumalan poika, jota juutalaiset edelleen odottavat, islamissa hän oli profeetta jne. Historiantutkijat ovat kuitenkin lukuisten todisteiden vuoksi varsin yksimielisiä siitä, että oli Jeesus sitä tai tätä, hän on todellinen henkilö.

Piipahdetaanpa samaan hengenvetoon Aatamissa ennen Eevaa ja parissa naispaholaisessa.  Kabbalan mukaan Lilith oli Aatamin ensimmäinen puoliso, demoni jonka Jumala oli luonut. Aatamin ja Lilithin yhtymisestä syntyivät demonit.

Lilithin myöhempänä avopuolisona pidettiin Saatanaa, joka houkutteli Eevan syntiinlankeemukseen. Joskus oletettiin myös, että viettelijä olisi ollut käärmeen hahmon ottanut Lilith, joka Jumalan kirouksen takia ei pystynytkään enää vapautumaan ottamastaan käärmeen hahmosta.

Juutalaisessa perinteessä Lilithin uskottiin olevan siivekäs, pitkähiuksinen, viekoitteleva nainen, jolle oli alistettu 480 demonin sotaväki. Lilith liikkui öisin ja saattoi olla vaaraksi yksin nukkuville. Keskiaikaiset juutalaiset uskoivat, että Lilith voi lennellä ympäriinsä pöllön hahmossa, ja pelkäsivät, että tuo vampyyrin kaltainen demoni voi ryöstää lapsia. Lilithin oletettiin olevan lapsen kimpussa, jos lapsi hymyili sapatin tai uudenkuun yönä unissaan. Tällöin nukkuvaa lasta lyötiin kolme kertaa nenälle ja manattiin Lilith lapsesta pois.

Hyvinkin samantapainen on Aswang (tai Asuwang), myyttinen olento filippiiniläisessä kansanperinteessä. Aswang oleskelee puissa ja pitää Tik-tik ja Wak-wak ääntä. Se on luonnostaan paha vampyyrintapainen olento, joka voi muuttua eri eläimiksi. Aswangin elinympäristön lähellä olevan kylän asukkaat ovat rakentaneet kirkon kyläänsä sen puun viereen, jossa se vaanii uhrejaan. Myytin mukaan, jos kirkkoon menee sisälle, Aswang tulee ja tappaa hänet. Aswang on yksi pelätyimmistä myyttisistä olennoista Filippiineillä.

Mystinen ja myyttinen on maailma kekri- ja nuuttipukista muihin mörköihin, joihin itse kukin voi uskoa kuten tahtoo, sillä hengissähän niitä pitää oikeastaan vain ihmisten usko. Nyt on kuitenkin kuvan terassin pienen kuusen aika lähteä koristeineen ja tähtineen sisätiloihin odottamaan ensi joulua.

Huomenna syvennyn jatkamaan yksinäisyyden toimintaselostetta näillä näkymin yksin. Ehkä siksi, että muut näkevät ajatuksen järjettömäksi. 

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 2

Aloitetaan Simo Silmun laulamalla Roy Orbisonin biisillä Vain Yksinäinen. 

Eilen haastoin mukaan tekemään yhdessä toiminta- ja tavoitesuunnitelmaa "Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi." Sain kaksi vastausta, joka on tietysti kaksi enemmän kuin ei mitään.

Iiris Jyväskylästä kirjoitti: "Mä toimin täällä pieneltä omalta osaltani juuri saman teeman parissa.

Todella tiedostaen sen, mitä on ei valittu, kivuista ja tarpeettomuudesta näyttäytyvä yksinäisyys ja sen mitä ainakaan en vanhetessani halua, enkä myöskään tahdo sitä muillekkaan!"

Ja Annika Tuusulasta vastaavasti: "Mä mietin jossain kohtaa, että haluaisin tehdä vaikka vuoden töitä istumalla erilaisilla penkeillä 8 tuntia päivässä, ihan vaan juttuseurana. Uskon että ne palkkakulut maksaisivat itsensä takaisin."

Hienoja avauksia molemmat, mutta nyt etsimme ja tavoittelemme jotain muuta kuin palkkatyökseen kuuntelijaa. Jotain enemmän kuin kelloa vilkuileva terapeutti tai sielunhoitaja, joka lopuksi sanoo ajan olevan tältä päivältä valitettavasti loppuun käytetty.

Tarkoitus on opettaa ja auttaa yksinäisiä perustamaan omat Facebook-sivut ja Messenger-tili, joiden avulla pääsee kontakteihin vaikka ympäri maailmaa kielellä millä tahansa, jos opitun kokonaisuuden maustaa Google-kääntäjällä. Mutta kyllä kotimaankin rajojen sisällä ja kielellä löytyy yksinäisyyteen apuja yllin kyllin.

Kerron esimerkin asian vierestä nyt ja toisen huomenna lievällä mielikuvituksella ytimestä. Meillä neljällä on yhteinen perheenjäsen, osaomistuskoira Niilo, joka asui kunkin luona neljäsosan vuodesta. Alusta alkaen se kiintyi 3-4 asunnon loukkuunsa ja on jokaisessa kuten kotona kuuluukin. 

Nykyisin Niilo on Jokilaaksossa vain vieraileva tähti, joten itselläni ei ole käytössä siitä alati uusia valokuvia. Mutta kun oli, jaoin niitä Facebook-sivuillani, joka huomaamatta poiki epävirallisen fanikerhon etupäässä lapsista ympäri maailmaa. Kaukaisimmat Niilon nettikaverit asuivat Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa kotimaan lisäksi, jotka päivittäin kysyivät yksin tai aikuisten avulla uusia kuvia Niilosta.

Viimein lapset ja vähän vanhemmatkin keskustelivat kääntäjän avulla ja ilman keskenään omista lemmikkieläimistä, kotioloista, kavereista sekä koulunkäynnistä. Kuka ratsasti kamelilla, kuka oli isän mukana verstaalla ja kuka leipoi äidin kanssa. Niilo oli kuitenkin keskiössä koko ajan. Kun en enää saanut riittävästi uusia kuvia, on kerhokin hiipunut 😥.

Siinä sivussa monista lapsista tuli etäystäviäni, vaikka en ole heitä nähnyt enkä koskaan näe netin videokuvaa lähempää. Omalla laillaan on haikeaa ja surullistakin, kun alle kouluikäinen gambialaistyttö sitkeästi uskoi, että eräänä päivänä tuon hänen kotikyläänsä Niilon käymään. 

"Vain Yksinäinen — Only the Lonely" versio 1

Kun jäin elämäni leppoistamisjaksolle kokoaikaisesti kymmenen vuotta sitten harjoiteltuani ensin osa-aikaisesti viisi vuotta, päätin, etten liikauta enää evääkään rahan vuoksi. Mutta aika tekee tepposia ja vain harvoin on hyväksi sanoa "ei koskaan". Niinpä värkkään aikani kuluksi otsikon aiheen mukaisen toimintaselosteen muiden kanssa tai yksin. Mukava olisi jos joku innostuisi. Työstäisimme ja etsisimme lopuksi rahoitusta yksinäisyyden poistamiseen. 

Uskon tietäväni ja kokeneeni montakin häiväihdystä siitä mitä on todellinen yksinäisyys. Joka voi johtaa itsemurhaan, kun kokee olevansa täysin tarpeeton ja hyödytön, josta kukaan ei välitä. Sen saattaa kokea yksin tai eläessään jonkun kanssa. Silloin tällöin muistuu mieleen vuosien takaa oma kokemus, jota koen yhä joskus. Sen voi pukea sanoiksi, että suljet asuntosi oven sisä- tai ulkopuolelta, koet olevasi yksin, olet seurassa tai et.

Ehkä osa tulee siksi, ettei koe kuuluvansa minnekään, eikä koe olevansa kotonaan missään. Vaan aina lopulta yksin, eikä kukaan ymmärrä syvimpiä tuntojasi. Kaipaat yksinäisyydessäsi seuraa, elämäsi jakajaa tavalla tai toisella ja jotain mitä ei oikein osaa selittää itselle saati toiselle. 

Vaikka nettimaailma ei koskaan fyysistä seuraa korvaa, voi se joskus olla myös sitä enemmän ja hyvä keino sen jälkeen, kun oivaltaa, että yksinäisyyden poistamiseen ei aina edes tarvita toista ihmistä. "Niin kauan kuin luen ja kirjoitan en ole koskaan yksin, vaikkei ketään olisi läsnä", sanoi chatissa 93-vuotias nainen. 78-vuotias mies taas kirjoitti: "Mukava, kun on Facebookissa paljon kavereita. Ei ole yölläkään yksinäistä, vaikken saisi nukuttua." Eräs 15-vuotian vastaavasti sanoi ainoiden kavereiden olevan netissä. Vastaavia viestejä on sosiaalinen media pullollaan.

"Nettimaailmasta ja sosiaalisesta mediasta yksinäisyyden poistajaksi". Siihen ideaan haen jalostajia, kumppaneita, ajatuksia ja mitä vain mikä antaisi jo vanhalle työkalulle uuden tarkoituksen. Enkä pahastu, vaikka joku veisi kaiken mukanaan ja toteuttaisi hankkeen toisten kanssa. Tästä kuitenkin jatketaan huomenna joko yksin tai yhdessä. Foorumi on vapaa, olkaa hyvät. 

Haitta-apulaiset

Ystäväni tai vähintään kaverini Outi Huusko on puolisoineen innokas rakentaja. Joskaan en tiedä mitä muuta he rakentavat tai tekevät valmiiksi kuin tuhansien palojen palapelejä. Niiden yhteydessä on tullut tutuksi heidän kotikissa perheenjäsen, joka tunkee itsensä moneen paikkaan. Nimeä en muista tai tiedä, mutta somesssa olen oppinut tuntemaan hänet ammattinimikkeellä "haitta-apulainen".

Luulen jokaisen kissaihmisen tietävän mitä tarkoitan. Joskus kun tämä oiva eläin on ylipäätään muiden mielestä kateissa, se saattaa omasta mielestään olla hyvässä tallessa ja löytyä kirjahyllyn ylimmältä tasolta kirjojen takaa tai välistä. Jonne sen ei ihmisjärjen mukaan pitäisi edes päästä, kuten ei mikroaaltouuniin, pyykinpesukoneeseen tai suljettuun pyykkikoriinkaan.

Eilen saimme pihavalun tehtyä. Kun betoniauto sekä rakennusmiehet lähtivät, vuoroaan sileälle, uudelle pinnalle tepastelemaan odotti kymmenpäinen haitta-apulaisten joukko. Kanat, kukot, pikkutiput ja kissat pitivät minut iltaan asti kiireisenä vartiointitehtävisissä. Vain kerran lauman ykköskukko yllätti selän takaa. Sen jälkiä sain sittten tasotella, ja kukko puhdistaa betonisia varpaanvälejään 🤣.

Vaikka onkin vähän kornia verrata suomalaista ja thaimaalaista työn hintaa, teen joskus niin. Sillä työlläni hankkimista euroistahan on kysymys, käytän niitä missä ja mihin tahansa. Kolmena päivänä, välillä monen miehen voimin tehdyn työn hinnalla Suomessa rakennusliikkeen yksi mies tekee työtä 20 minuuttia. Tai ei tee sitäkään, siilä minimiveloitus on 1 tunti + alv + kilometri- sekä työkalukorvaus ja kirsikaksi kakun päälle laskutuslisä.

Morakot oltuaan ensin vähän tyytymätön oli niin tyytyväinen, että kysyi ostaisinko kai 50 bahtin kuvan alkoholipitoisen virvoitusjuomapullon extrana miehille.

Yksinkertaiset työkalut ja -tavat yleisemminkin ovat olleet usein ihmettelyn kohteena. Moisilla vehkeillä ei suomalainen saisi kuin sutta aikaan, jos ylipäätään keksisi mitä ja miten milläkin kotikutoisilla työn apuvälineillä tehdään.

Tästä sain esimakua, kun värkkäsimme Soi Welcomelle silloisen Pattaya Suomi-Seuran päälle viistokaton. Kun talonmittaiset rautapakit tulivat kadulle talon eteen, en mitenkään keksinyt kuinka ne saadaan kattotasanteelle, kun ei näkynyt minkäänlaista nostovälinettä. Mutta ei aikaakaan, kun pomo oli pestannut kadulta miehen tai pari kunkin neljän kerroksen parvekkeelle ja oitis palkit olivat käsin nostettuina katolla yksi kerrallaan. 

Henkilökohtaisia juhla- ja liputuspäiviä

Kun täytin 50 vuotta, antoi serkkuni Markku minulle lahjaksi pienikokoisen Suomen lipun, joka on kulkenut matkassani siitä lähtien. Se on merkityksellinen muisto senkin vuoksi, että se tuo tuulahduksia eletystä elämästä. Samalla asialla pienen keittiönhyllyni ylimmällä tasolla on puolentusinaa pöytästandaaria, mutta vain Markun lahja on lippu.

Vuosi, kaksi sitten tein Joklaaksoon juhlapaikan, jonka minisalkoon nostan yleisinä ja henkilökohtaisina merkkipäivinä joko minilipun tai jonkun viireistäni fiilisten ja juhlapäivien mukaan. Kuvassa juhlapaikalla on sukuni pöytästandaari.

Muita henkilökohtaisia liputuspäiviä ovat muun muassa kastepäiväni, osaomistuskoira Niilon syntymäpäivä, tänään en tee mitään päivä, korpunkastajan päivä sekä syntymäpäiväni ja niin edelleen. 

Kirjoittaminen meni tänään blogin osalta vähän kiville, sillä oli puuhapäivä, kun valettiin pihan patio uudelleen. Tai enhän minä muuta tehnyt kunhan jaloissa pyörin. Tietysti koko suunnittelu ja tekemisen organisointi olivat käsialaani. Lopputulokseen olen hyvin tyytyväinen.