Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 30. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen vappu Merikonttikodissa

päivis: Vaikka olemme asuneet jo melkein kaksi vuotta Merikonttikodissa, on tämä ensimmäinen vappumme täällä, sillä vuosi sitten olimme Thaimaassa. Kuinka vappua sitten merikonteista rakennetusta pientalossa vietetään? Eipä juuri mitenkään.

Töistä livahdin kotiin jo kahden jälkeen. Tai ei sitä livahtamiseksi oikein voi kutsua, sillä kaikki muut olivat lähteneet jo ennen minua. Aikaa vappuaaton valmisteluun olisi siis ollut vaikka kuinka. Mutta eipä ole serpentiinejä, ei ilmapalloja, eikä simaakaan. Kaksi tippaleipää sentään söimme TV:stä nauhoitettua ruotsalaista poliisisarjaa katsellessamme.
Vappuna pitäisi tietysti kuvituskuvana olla vaikka ilmapalloja, mutta kun
sellaista ei omissa kansioissani ole, niin kelvatkoon nämä napit vappukuvaksi.
En usko sen olevan ikäkysymys, ettei vapun aatto jaksa innostaa. Sen verran olen vappuja käynyt ihmisten ilmoilla ihmettelemässä, että tiedän kaikenikäisten osaavan ottaa ilon irti tästä työläisten ja ylioppilaiden juhlasta. Niinhän vappua ainakin ennen vanhaan kuvailtiin. Tuo määritelmä tietysti jättää osan väestä juhlakansan ulkopuolelle. Lapsetkin.

Vapun mahdollinen viehätys ainakin minulla perustuu paremminkin siihen, että juhla osuu vuodenaikaan, jolloin luonto taas herää. Tosin tällä kertaa pitää jättää huomiotta se, että Keski- ja Itä-Suomeen satoi viime yön aikana paksu lumipeite. Jo jonkin aikaa iltaisin ulkona on kuulunut mahtava lintujen laulu. Varmaan ne laulavat muinakin vuorokauden aikoina, mutta jostain syystä sen huomaa parhaiten illalla.

Mutta takaisin otsikkoon ja vapun viettoon Merikonttikodissa. Mitä muuta täällä kevään juhlan aattona ajatellaan kuin ruotsalaisen TV-sarjan juonen käänteitä? Mietitään, milloin seuraavan kerran pitää hakea vettä säiliöön. Jo tulevana viikonloppuna vai vasta ensi viikolla? Tai joko kompostoivan Mulltoa-ekokäymälän säiliö pitäisi käydä kippaamassa kompostoriin? Komposti onkin jo lähtenyt talven jäljiltä mukavasti käyntiin. Kovin arkisia tuntuvat ajatukset olevan. Ikkunatkin kaipaisivat pesua.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Yön sudet ja Venäjä-suhteet

jormas: Mediassa on noussut aikamoinen keskustelu venäläisestä moottoripyöräjengistä, joka on tai oli menossa Berliinin voitonpäivän paraatiin. Siis juhlimaan ja kunnioittamaan esisisiensä tekoja Euroopan vapauttamiksi Hitlerin ikeen alta. Joka oli samaa sakkia missä joukoissa Suomikin taisteli Venäjää vastaan maailman parannustöissä Jota kutsutaan myös toiseksi maailmansodaksi.

Pyöräporukan matka toppasi Puolan rajalle, sillä uutisten mukaan matkalaisilla oli puutteita ainakin matkustusasiakirjoissa. Ja vaikka näin ei olisi ollutkaan, saattaa haave Saksaan pääsystä päättyä Saksan rajalle, sillä kaikilla ei taida olla viisumeita, joita saatetaan tässäkin tapauksessa edellyttää.

Itäisen naapurimme prätkäjengi suunnittelee nyt uutta reittiä, jossa yhtenä vaihtoehtona on kotimaamme. Joku jo elämöi, että sitten tutkimaan suurennuslasilla tai peräti mikroskoopilla maahantulopaperit, että jos vaikka ei tämänkään kautta.

Mutta minä olen eri mieltä, sillä valtakunnassamme on järjestetty huomattavasti huonomaineisempienkin prätkäjengien jäsenten hautajaisia ynnä kissan ristiäisiä ja muita karkeloita, joihin osallistujia on ollut pitkin palloa. Lisäksi nythän on tarkoitus vaan ajaa kauttamme ja mennä Saksaan bailuihin.

Koska en ole kuullut kenenkään mainitsevan, että kyseessä olisi rikollisjärjestö, olisi nyt tuhannen taalan mahdollisuus korjata hieman rapautuneitakin naapurisuhteita, sillä kyseiseen moottoripyöräjengiin taitaa kuulua myös itäisen naapurimme pääboss Vladimir. Tai ainakin hänelle on sinne suhteet kunnossa.

Tästä kerrassaan loistavasta ideasta kiitos osaltani kuuluu Seppo Riikoselle: https://www.facebook.com/seppo.riikonen.98?fref=nf

Syystä tai toisesta itselleni käsittämättömästä syystä en kuitenkaan voi päättää kuka maahamme tulee ja kuka ei. Jos voisin, ottaisin porukan avosylin vastaan, kylvettäisin Katinkullan kylpylässä, syöttäisin, majoittaisin ja juottaisin sekä tarjoaisin tarvittaessa valtiomme kustantamana saattojoukon Saksan lautalle matkalippuineen.

Olen nimittäin kohtuullisen varma, että ainakin suomalaisten motoristien olisi vieraanvaraisuutemme jälkeen varsin räyhäkästä vierailla Venäjällä. Mutta tässäkin asiassa olen Suomen lisäksi ollut länsimaisen uutisoinnin varassa. Aika usein olenkin pohtinut, että onkohan tietooni maailmalta tullut asia nyt aivan noinkaan. Maailmalla kulkiessa saa nimittäin huonollakin kielitaidolla samasta asiasta monta totuutta. Joten nyt aion vähintään mielenkiinnosta seurata mitä tapahtuu täällä: http://fi.sputniknews.com/suomi/

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Paljain jaloin

päivis: Hesarissa oli juttu kotkalaismiehestä, joka kulkee lähes aina paljain jaloin. Artikkeli liittyi  HSTV:n uuteen Mun juttu -sarjaan, jossa ihmiset esittelevät omiksi kokemiaan asioita. Lehtijutun mukaan mies totesi muun muassa olevansa paljain jaloin rohkeampi kuin kengät jalassa.

Minulla paljain jaloin kulkeminen liittyy erityisesti lapsuuteen. Kesät kuljin ilman kenkiä varmasti enemmän kuin kengät jalassa. Olin niin tottunut paljasjalkaisuuteen, että helposti juoksin mummun ja vaarin luokse metsän poikki avojaloin. Siinä eivät risut ja männyn kävyt paljon vauhtia hidastaneet.

Paljailla jaloilla voi vaikka pestä mattoja.
Kengistä taas muistuu lapsuudesta mieleen kevät, kun ensimmäistä kertaa sai laittaa kaupungille mennessä pikkukengät jalkaan. Se kenkien kopina on erityisesti jäänyt mieleeni. Tosin ehkä muistissa on paremminkin keväiset naisten korkokenkien kopinat kuin omat lapsen kengistä lähteneet äänet.

Hieman vanhempanakin oli mukava kulkea kesällä ilman kenkiä. Ehkä se oli sen ajan tyyli. Elettiinhän hippikulttuurin kuumimpia aikoja. En muista kenenkään koskaan ihmetelleen sitä, että minä ja varmaan monet muut ikäiseni kulkivat paljain jaloin, mutta kuinkas kävikään, kun vietin yhden kesän Kiteellä sukulaisten leipomon kesätyttönä.

Auta armias miten sukulaistäti pillastui, kun hän huomasi minun kulkeneen silloisen kirkonkylän kesäisellä raitilla ilman kenkiä. Se kai tuntui hänestä lähes pyhäin häväistykseltä. En kuitenkaan jaksa muistaa tarkemmin, mikä paljasjalkaisuudessa oli niin järkyttävää. Ehkä häntä vain hävetti, jos ihmiset olisivat luulleet, ettei yrittäjäperheen sukulaistytöllä ole varaa kenkiin. Mene tiedä, mutta toiste en paljain jaloin kylille lähtenyt.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna paljasjaloin kaupungilla kulkeminen tuntuu vähintään yhtä omituiselta kuin huopatöppösten käyttö. Niillä kuljettiin ainakin joinakin teinivuosina koko talvi. Töppösten tuotekehittely ei vielä silloin ollut niin pitkällä, että pohjia olisi ulkopuolelta vahvistettu kumipohjallisilla. Kun sää lämpeni, huopapohjat alkoivat aika tehokkaasti kastua. Ja kun talven oli kulkenut myös kovilla kaupungin asfalteilla, pohjat olivat kevään korvalla lähes puhki.

Paljain jaloin on edelleen mukava olla. Varsinkin sisällä. Aika usein lumikelillä käyn sen verran paljain jaloin ulkonakin, että ainakin sanomaan pääsee.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Asunnoton vai koditon?

jormas: Tämän päivän Hesari kertoi, että asunnottomuus on vähentynyt Helsingissä, mutta kasvanut Vantaalla ja Espoossa. Näin saattaa ollakin, mutta miten määritellään asunnottomuus? Lisäksi kodittomuus ja asunnottomuus ovat kaksi eri asiaa. Joku voi asua  suhteellisen leveästi ja kokea olevansa koditon ja toinen taas reissaa pitkin maailmaa, nukkuu missä sattuu ja kokee olevansa kotonaan missä tahansa. Joku ei siis koe olevansa kotona missään ja toisen koti on korvien välissä ja aina mukana .

Tein yli 30-vuoden palkkatyörupeaman asunnottomien parissa ja koko ajan minua häiritsi miten määritellä asunnottomuus, jotta mittarit ympäri valtakunnan olisivat yhdenmukaiset ja vertailu luotettavaa. Sinä aikana maistoin itsekin omakohtaisesti asunnottomuutta, vaikka koditon en ollut silloinkaan. Ehkä kirjoitan siitä ylihuomenna.

Esimerkiksi Jyväskylässä Katulähetyksellä on  asumispaikkoja yli kaksisataa, joten aikoinaan oli aivan minusta lafkan bossina kiinni kuinka kyseisen määrän ilmoitin tilastoihin. Määrä oli merkittävä asunnottomuutta määriteltäessä silloisen 60 000 asukkaan Jyväskylässä. Nykyisin käytännöt lienevät tältä osin selkeämpiä ja yhdenmukaisempia. Mutta paikkakuntakohtaisia kirjauseroja on yhä, sen tiedän satavarmasti.

Miten sitten tehdä tilastot yhdenmukaisiksi? Tässä siihen eväitä. Ensinnäkin asunnottomiksi pitäisi luokitella kaikki, joilla tulojen puolesta olisi oikeus yleiseen, eläkeläisten tai opiskelijoiden asumistukeen, mutta eivät voi sitä saada asumismuotonsa vuoksi. Tosin jo mainitulla tavalla luokittelu laittaa asukkaita eriarvoiseen asemaan, sillä kaikilla kolmella erilaisella asumistukijärjestelmällä on erilaiset kriteerit.

Asumistukijärjestelmä on kuitenkin tarkoitettu kaikille, joten lähtökohtaisesti edellä mainittu olisi ehkä luotettavin ja oikeudenmukaisin alku tilastoimiselle. Koska jokainen suomalainen tavalla tai toisella on verottajan tiedossa osoitteineen, olisi tilastoista hyvinkin helposti poimittavissa kenen asumismuoto tai osoite olisi ylipäätään asumistukeen oikeuttava. Verottajalta selviää kuka on päätoiminen opiskelija, kuka päätoiminen eläkeläinen ja kuka työssä tai työttömänä työnhakijana ja/tai kunnan sosiaalitoimen toimeentulotuen asiakkaana. Kun verotiedot ja osoitteet ovat lähtökohtaisesti julkisia, niin ei olisi lainkaan ylivoimaista yhdistää tietoja ja saada aikaan luotettava tilasto.

Tässä tapauksessa tilastojen tekemistä Suomessa helpottaa myös käytäntö, että asunto-osoite on oltava sellaiseen paikkaan, joka on saanut luvat toimia vähintään asuinkäyttöön tarkoitettuna huoneena. Huoneen on käytännössä silloin lähes aina oltava omakoti-, kerros- tai rivitalossa. Jos näin ei ole, olet vailla vakinaista asuntoa, jonka pitäisi olla tilastollisesti  yhtä kuin asunnoton. Vasta edellä mainitun kaltaisen tilaston jälkeen tiedämme kuinka monella meillä ei ole lainkaan kattoa päämme päällä tai majamme on sellainen, että viranomainen estää sinne kodin tekemisen. Jos tämä on näin simppeliä, niin miksi näin ei tehdä?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viikonloppu Jokilaaksossa

päivis: Eilen huomasin kahden nuoren naisen kulkevan aivan talomme vierestä rinkat ja muut retkeilyyn liittyvät tykötarpeet selässään. Tulivat Rantabulevardiksi kutsumaani pikkutietä pitkin jostain metsästä.

En ollut tarpeeksi nopea juostakseni naisten perään, jotta olisin kysynyt, mistä ovat tulossa ja minne menossa. Ehdin kuitenkin ajatella, että olisivatkohan Seitsemän veljeksen vaellusreitin kulkijoita. Uusi reittiehdotus tosin ei mene pihamme, eikä edes Jokilaaksonkaan kautta. Oikealla reitillä ollakseen pitäisi kulkea Myllykylältä kuntopolulle.

Retkeilijöiden kulkusuuntakin oli väärä, sillä reittihän alkaa Helsingistä Aleksis Kiven patsaalta ja Myllykylästä reitti suuntaa Ruotsinkylän metsien kautta kohti Lahelaa.

Mutta tänään tein Niilon kanssa ihan oman vaelluksen Jokilaakson mailla ja vähän ulkopuolellakin. 

Reittimme kulki mainittua Rantabulevardia pitkin, mutta jouduimme kääntymään kohti lampea, koska bulevardi muuttui märäksi mössöksi. Niilohan ei mielellään poistu valmiilta poluilta, joten en hennonut pakottaa sitä kiertämään lätäköitä.

Lammen rannassa havainnoin veden pintaa. Vettä on vielä ehkä parikymmentä senttiä enemmän kuin yleensä. Huomasin myös, että Jorma oli jo asentanut tikkaat rantaan. Pääsisimme siis uimaan, mutta olemme puhuneet, että meillä kummallakaan ei ole tarve näyttää rohkeuttamme, jota kylmässä vedessä uimisella ehkä voisi osoittaa. Lammella uiskentelivat kotijoutsenemme. Ehkä Jokilammen sijaan voisimme puhuakin Joutsenlammessa.

Jokilammessa olevalle Strandölle johtaa joskus tulevaisuudessa silta, mutta vielä saarelle ei Niilon kanssa pääse, sillä siltaa varten on toistaiseksi olemassa vain kaksi kannatinpylvästä. Sillan pielessä ollessamme keksin, että voisimme ehkä päästä pitkin joen rantaa Soiniityntien sillalle saakka. Niinpä pääsimmekin. Kesällä ranta kasvaa nokkosta ja on muutenkin niin ryteikköinen, että rannalla kulkeminen ei tule kysymykseen. Toistaiseksi vasta rentukka pukkasi kukkaa.

Koska vesisade oli vain tihkua, kävelimme vielä Hevoshaalle johtavalle tielle. Siellä huomasin Myllykylän tien poikki juoksevan eläimen, joka saattoi olla valkohäntäpeura tai ilves. Epävarmuus tunnistamisessa johtui siitä, että jätin sateen vuoksi silmälasit kotiin. Vähänkös harmitti.

Ennen kotisillallemme tuloa huomasin tien poskessa roskan. Päätin poimia sen ja laittaa roskikseen, joka meillä on sillan pielessä sitä varten, että esimerkiksi Tuusulan kunnan joen rantaan rakentamalla uimapaikalla kävijät laittaisivat roskansa sinne. Ettei tarvitsisi jättää niitä maastoon. Hieman ikävältä tuntui huomata, että löytämäni roska oli läpipainopakkaus, jossa joskus oli ollut neljä Subutex-tablettia. Veikkaan, että se, joka on nuo pillerit käyttänyt, ei ole tullut Soiniityntien sillan pieleen korvaushoitotarkoituksessa. Tienoomme vetää näköjään luokseen monenlaista retkeilijää.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Ruisrääkästä tasa-arvoon

jormas: Vastakkainasettelu on mielenkiintoinen ilmiö, johon ajaudutaan monesti, koska emme halua ottaa muita riittävästi huomioon ilman pakkoa. Esimerkkejä löytyy helposti ja paljon. Yksi oiva on miesten ja naisten välinen tasa-arvo. Se on saanut aikaan lakeja, joista yksi on, että monissa hallituksissa ja toimielimissä on lain määräämät kiintiöt molemmille sukupuolille. Kiintiöihin on jouduttu siksi, että miehet eivätkä naiset äänestä naisia riittävästi, vaikka heitä olisi tarjollakin ja vaikka kansastamme enemmistö on naisia. Ja kun emme toimi näin, laitetaan heitä sitten x-määrä tuonne ja y-määrä tänne. Jos olisin nainen, jolla olisi sieluni, kokisin juuri mainitsemani lain tasa-arvoa loukkaavana.

Aivan oma lukunsa ovat  vammaisten oikeudet, joissa syyt lakeihin ovat usein aivan samat. Me tiedämme, että liikuntaesteetön ympäristö on kaikkien etu eikä lainkaan kalliimpi toteuttaa kuin liikuntaesteetkään, kun asia otetaan huomioon jo suunnittelun varhaisissa vaiheissa. Mutta me emme rakenna kaikille esteetöntä ympäristöä kuin lain ja pakon edessä.

Toki ilmassa on myös tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä, josta oiva esimerkki on ajattelumalli, että onhan ne ja nuo palvelut saatavissa sieltä tai täältä. Jotta  miksi pyörätuolinkäyttäjän, muuten huonosti liikkuvan, sydänvikaisen, astmaatikon tai vaikkapa lastenvaunuilla pitää päästä juuri niihin esteellisiin tiloihin? Kun vastaan, että eihän edellä mainituilla joukoilla ole määrättyihin tiloihin pääsyyn mitään muita syitä kuin muillakaan. Mutta asia ei aukea tällä esimerkillä.

Eikä vielä silläkään, vaikka sanon, että onhan se vähän mieltäkin nakertavaa, jos pyörätuolinkäyttäjän ystävä tai kaveri asuu hissittömän talon kolmannessa kerroksessa ja omin voimin ei pääse soittamaan edes ovikelloa.

Tämä esimerkki auttaa vähän, mutta lopullisen mielenvikaisen tai vähintään omituisen leiman saan silloin, kun sanon, että miltä sinusta mahtaisi silmälasien käyttäjänä tuntua, jos apteekissa olisi ovessa lappu, että silmälasien käyttäjiä palvellaan vain tuulikaapissa.

Nyt Helsingin itälaajeneminen on ajautumassa suuriin vaikeuksiin, sillä Östersundomin yleiskaava sai vastikään pakit Uudenmaan ELY-keskukselta. Tähänkin vastakkainasetteluun on jouduttu siksi, että emme pääse ilman lakeja yhteysymmärrykseen luonnon huomioimisesta vapaaehtoisesti. Vaan pitää tehdä laki, jonka toteutumista luonnon puolesta puhuvat haukan lailla vahtivat. Ja syntyy tilanne, että ruisrääkkää ja lintua nimeltä pyy suojellaan toisen lain keinoin ja metsästetään toisen lain asetusten mukaan.

Me asumme Myllykylän Jokilaaksossa, jonka laidalla kulkee Tuusulanjoki ja jonka kunnostus monipuolisempaan virkistyskäyttöön oli pitkät tovit jäissä. Yksi syy oli, että joessa suunnilleen kohdallamme oli ja on vuollejokisimpukkaesiintymä. Kun sitten viimein lupa ruoppaamiselle tuli, olivat tiukkapipoisimmat sitä mieltä, että siinä meni simpukat. Mutta nyt on asia tutkittu ja simpukkaesiintymä voi paremmin kuin koskaan. Joku narsissin tai tulppaanin istuttaja inhoaa sydämensä kyllyydestä meilläkin valloillaan olevia ja eläviä kaneja. Joista todistetusti on vahinkoa vain sille luonnon osalle, jota ihminen on itse muokannut.

Mutta ketut, ilvekset, petolinnut ja jotkut metsästäjätkin tykkäävät kaneista ja niin mekin. Sillä meille ne ovat tuoneet pihapiiriin ilvesten ja kettujen lisäksi taivaalle sekä metsän puihin huuhkajat, pöllöt ja haukat. Jokilaakson vieressä on  myös melkoisen kokoinen sähkömuuntamo, jonka piha näyttää sekin kelpaavan niin kasveille kuin eläimillekin. Meillä on hyvinkin vilkasliikenteiset väylät sekä maassa että ilmassa, sillä kiitoradalle laskeudutaan suoraan Myllykylän päältä. Se ei näytä häiritsevän  metsien eikä niittyjen elämää, vaan mehiläiset käyvät innolla ryöstämässä pihapiirimme jättibalsameista hunajantekotarpeitaan. Jota me sitten ostamme aamujogurtin sekaan mehiläistenhoitajalta sen valmistuttua.

Lisäksi kylällä on yksi maamme parhaiten hoidetuista kiviainestehtaista asfalttiasemineen. Tätäkin joku aina joskus vastustaa, vaikka itse asuu sorapatjan päälle rakennetussa talossa ja kulkee sinne sorapatjan päälle rakennettua asfalttitietä. Seepsula Oy:n kiviainestehdas onkin hieno asia, sillä sitä mukaa, kun yhteiskunta on vähentänyt Myllykylän palveluja vieden kirjepostilaatikonkin mennessään, yksityiset tuovat jotain tilalle. Nyt saamme Seepsula Oy:n ansiosta kylälle taatusti oivan aamupala- ja lounaspaikan, Ravintola Sepelin. Juomavetemme jatkossa noudamme Merikonttikotiimme Sepelin seinästä 1000 litran säiliöllä, sillä kunnallistekniikka ei Jokilaaksossa ole. Yli kuntarajojen tapahtuvaa yhteistyötä siis, koska Ravintola Sepeliin taitaa juoma- ja muukin luonnonvesi tulla Vantaan kaupungin vesijohtoverkosta.

Mutta tähän kaikkeen ovat eläimet sopeutuneet ja seutumme luonto onkin varsin monipuolinen hirvineen, kauriineen, peuroineen ja saukkoineen. Keikkuupa joukossa supejakin, jotka arvatenkin ovat kaniemme lisäksi ilvesten mieleen.

Vastakkainasettelun sijaan pitäisikin käyttää kymmenkertainen määrä resursseja siihen, että miten pitää yhteiskuntaa rakentaa, että se ottaa huomioon kaiken elävän eikä vain itsekästä ihmistä. Pitäisi tutkia kuinka pitää suunnitella, jotta sekaan mahtuu valkoposkihanhet muuallakin kuin ihmisen hoitamalla virkistysrannalla. Jos tekisimme enemmän näin, yhä vähemmän tarvitsisimme erikseen alueita muuta luontoa varten, sillä niin eläimet kuin kasvitkin ovat hyvin sopeutuvia. Ehkä pitäisi muuttaa enemmän myös omia tapoja, jotta lokeilla olisi mielekkäämpiä ruokailupaikkoja kuin Kauppatorin kahvilan munkinrippeet tai McDonald´sin parkkipaikat.


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Hupiliikuntaa Niilon kanssa

päivis: Personal trainerini, Niilo, on taas meillä. Olen kelvoton liikkuja ilman päivittäisiä lenkkejä osaomistuskoira Niilon kanssa. Jos en sitä muuten ymmärrä, huomaan sen viimeistään silloin, kun vilkaisen aktivointirannekkeen lukemia, käveltyjä askeleita ja aktiivipallukoita.

Niilon ansiosta näin myös tänään kevään ensimmäiset valkovuokot. Tai jos ihan totta puhutaan, näin niitä ensin auton ikkunasta, kun läksin tänään kohti kaupunkia. Mutta Niilon kanssa kuntopolkua kiertäessä ne olivat taas ilmestyneet tuttuihin paikkoihin. Kuten kuvasta näkyy.


Pelkästään Niilon vastuulle liikuntaa ei tietysti pitäisi jättää. Mutta jotenkin vaan on niin vaikeaa lähteä kävelemään ilman koiraa. Toisaalta hyötyliikunnan mahdollisuuksia on säälittävän vähän tarjolla. Myllykylän lähikauppa on viiden kilometrin päässä, Hyrylään on vähän enemmän matkaa. Yritin kyllä alkaa kulkea bussilla töihin lähimmältä HSL:n pysäkiltä, mutta se jäi yritykseksi.

Hyötyliikuntaa olisi kyllä siis tarjolla, mutta samalla pitäisi hyväksyä se, että työmatkaan kuluisi varmaan tunti suuntaansa. Sitä paitsi takaisin tullessa saisi aina jännittää, ennättääkö toiseen bussiin vai joutuuko odottelemaan talvipakkasessa seuraavaa bussia pahimmillaan puoli tuntia.

Myös työnantaja kannustaa liikkumaan. Liikuntasetelit suorastaan polttelevat rahapussissani odottaen, että keksisin tavan käyttää niitä. Mutta kun en halua harrastaa seinäkiipeilyä, uimahallikaan ei vaan sytytä ja sama juttu on lähes kaikkien seteleillä hankittavien liikunnan tapojen kanssa. Mutta satun tietämään, että liikuntaseteleiden käytössäkin on tarjolla "porsaan reikä", jota suunnittelen hyödyntäväni. Kuulin nimittäin, että seteleillä voi tietyssä paikassa hankkia jopa kasvohoitopalveluja. Siis sinne!

torstai 23. huhtikuuta 2015

Yhteiskuntavastuu

jormas: Myös minä keikuin mukana Sininauhaliiton järjestöpäivillä Keski-Suomessa. Olin siellä Suur-Helsingin Valkonauha ry:n puheenjohtajan mandaatilla. Sinällään asemani järjestössä on mielenkiintoinen ja joidenkin intohimojakin herättelevä, sillä koko Valkonauhaliittoon jäsenjärjestöineen ei miehiä kelpuuteta edes jäseniksi.

Mutta siellä vaan keikun mukana järjestön puheenjohtajana ja nimenomaan naisten pyytämänä ja valitsemana. Asiassa onkin ollut henkilökohtaisesti sulatettavaa, sillä Valkonauhan asettamista tavoitteista yksi on tasa-arvo. Se ei ole minulle vielä auennut mitä tämä mahtanee tässä tapauksessa tarkoittaa.

Järjestöni Suur-Helsingin Valkonauha on muussakin suhteessa  poikkeus valkonauhajärjestöjen joukossa, sillä se on ainut, joka tuottaa kilpailutuksen kautta voittamiaan palveluja. Kyse on tuetusta asumista, jossa henkilökuntaa on paikalla aina.

Yhteiskuntavastuuta voi kantaa monin eri tavoin.
Voi myös elää vastuullisesti tai vastuuttomasti
Itse teen järjestössä puhtaasti vapaaehtoistyötä, jota tosin on moni muukin tekemiseni. Tekemisistäni en käytä mielelläni termiä vapaaehtoistyö, vaan puhun mielelläni yhteiskuntavastuusta. Niin tai näin, kyseinen tekeminen on mukavaa ja elämään sisältöä antavaa. Yhteiskuntavastuuta voikin kantaa monin eri tavoin, kun laittaa hieman ajatuksia liikkeelle. Nosta roska maasta päivässä, on yksi oiva tapa.

Euroopan komissio onkin  määritellyt vapaaehtoistyön oivalla tavalla: "Vapaaehtoistyö tarkoittaa kaikkea vapaaehtoista toimintaa, joka voi olla virallista, vapaamuotoista tai epävirallista ja jota toteutetaan henkilön omasta vapaasta tahdosta ja harkinnasta, oman motivaation perusteella ja ilman ansaitsemistarkoitusta."

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Somea oppimassa

päivis: Tänään istuimme pari tuntia Sininauhaliiton jäsenjärjestöpäivien yhteydessä some-koulutuksessa. Luulen vajaan 20 hengen joukossa edustaneeni keskitason somettajaa. Joku osasi enemmän ja laajemmin, osalla oli vain hyvin vähän kokemusta aiheesta. Kouluttajien mukaan nuoret eivät enää edes ajattele olevansa somessa. Sille sukupolvelle some vain on yksi tapa olla yhteydessä toisiin. Lapset ovat jo siellä, jonne äiti tai isä vasta suunnittelee menevänsä.

Koska paikalla olleet olivat pääosin kiinnostuneet käyttämään somea työssään, aiheeseen paneuduttiin sillä kärjellä. Esimerkiksi Twitterissä alkuun voi päästä tekemällä pohjatyö etsimällä ihmisiä, joita voi lähteä seuraamaan. Ehkä ei kannata seurata niitä, joilla ei ole mitään sanottavaa halutun alan asioista. Ja kun on löytänyt sopivan määrän seurattavia, kannattaa selvittää, keitä puolestaan nämä ihmiset seuraavat.
Tässä istuttiin opettelemassa somea.
Twitterin ideana on olla avoin, mutta se on kuulemma myös mahdollista pitää suljettuna. Se tosin on twiittaamisen hengen vastaista. Hyvä vinkki oli, että kun laittaa pisteen viestin alkuun, vastaus näkyy silloin kaikille seuraajille. Jos haluaa vaikuttaa, kannattaa keskustella sen sijaan, että vain uudelleentwiittaisi jonkun toisen laittaman viestin. Itse huomaan kuuluvani noihin viimeksi mainittuihin eli en taida olla kummoinenkaan vaikuttaja.

Twitter kuulemma myös opettaa rohkeutta, kun kysyy asioita. Se on myös hyvä tieto- ja varsinkin verkostolähde. Jotkut ammattilaiset joskus jopa tapaavat livenä oltuaan ensin yhteydessä Twitterin välityksellä.

Suomessa Twitter on kasvanut noin viimeisen 1,5 vuoden aikana. Täällä ollaan aika tavalla muita maita perässä. Yksi parituntisen koulutuksen suositus oli, että kannattaa mennä sosiaaliseen mediaan omana itsenään sen sijaan, että "kätkeytyisi" organisaation taakse. Organisaation tilin yhteyteen voi toisaalta merkitä henkilöt, jotka käyttävät tiliä ja silloin viestit henkilöityvät paremmin. Ja totuus on, että ihmiset kiinnostavat enemmän kuin organisaatiot.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Työpaikkansa menettäneiden karu arki

jormas: "Eduskunnasta pudonneiden karu arki alkoi – yhdeksän lapsen äiti on nyt työtön". Näin uutisoi Iltasanomat eilen.

Jäin pohtimaan kuvastaako otsikko kyseisen ex-kansanedustajan tuntoja vai onko toimittajalla ollut päällimmäisenä tarkoituksena myydä lehteä? Sehän on totta, että kun menettää työnsä, on usein edessä työttömyysjakso. Kansanedustajan työ on tässä suhteessa samanlainen kuin moni muukin määräaikainen työsuhde. Tosin monen määräaikaisen työsuhteen päättyminen voi johtua useasta eri seikasta, joille ei tekijä itse ole voinut mitään.

Kansanedustajan määräaikainen työsuhde on myös vähän erilainen, sillä  tekijän siihen valitsee tuhatpäinen äänestäjäjoukko. Joka myös päättää kyseisen tekijän jatkopestistä. Erilainen työsuhde on siksikin, että vaikka se on määräaikainen, työtä tekemään valitaan aina joku.

Kun työnantaja on oma äänestäjäkunta, voi olla, että työnantajaan on syytä pitää yhteyttä myös työsuhteen aikana eikä vaan silloin, kun on sen uusimisen aika. Itselläni on nimittäin käsitys, että moni kansanedustaja käyttäytyy eri tavalla riippuen siitä milloin on työsuhteen uusimisen aika.

Mutta minä ymmärrän mielen myllerryksen, kun työpaikka lähtee alta. Varsinkin, jos haluasi jatkaa ja kokee tehneensä parhaansa. Itsekin olen ollut ehdokkaana ainakin pari kertaa ja sekin kirpaisi, vaikka en ollut edes lähellä läpimenoa. Tosissani olin kuitenkin ja yksi elämäni tympeimmistä hommista olikin kerätä äänestystuloksen selvittyä yön aikana alakuloiseksi muuttuneita omia vaalimainoksia Keski-Suomen läänin niemistä ja notkoista. Ainut lohtu oli, että eipä ollut ensimmäinen kerta, kun luulin liian suuria itsestäni.

Lapset mukana "äidin töissä". Näitä hetkiä ei voi saada takaisin lasten kasvettua.
Kansanedustajan työn päättymisen jälkeen voi tilalle ottaa tai saada jonkun yhtä hektisen duunin. Mutta voihan se olla toisinkin. Iltasanomien otsikon tapauksessa voittajia saattavatkin olla kaikki yhdeksän lasta ja ehkä puolisokin. Yhdeksän lapsen kasvattamisessa nimittäin riittää tekemistä, tekee sitä sitten palkkatyönä tai muuten. Pakettiin kuuluu vielä usein myös monet muut kodin elot ja askareet.

Mutta takaisin alun otsikkoon. Voin kuvitella pariskunnan, joka on kaikkensa yrittänyt ilman tulosta saadakseen edes yhden lapsen "sillä tavalla", adoptiona tai jotenkin muuten. Voin kuvitella myös pariskunnan mietteet, jos joku menisi heille sanomaan, että olisi se teilläkin karu arki, jos olisi lapsia.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Uusien tavaroiden tarve - tai tarpeettomuus

päivis: Onkohan niin, että jossain iässä ei juurikaan enää tarvitse uusia vaatteita tai ylipäätään tavaroita? Jos näin on, niin luultavasti itse olen tai ainakin lähentelen kyseistä ikää. Mahdollisesti se ei ole numeroin ilmaistava ikä vaan jokin hetki elämässä, jolloin tuntuu, että nyt tämä riittää. Joillekin ympäristötietoisille ihmisille tuo hetki saattaa tulla hyvinkin aikaisin.

Meillä on Jokilaaksossa kylmäkontiksi kutsumamme merikontti, jota käytämme tavaroiden ja vaatteiden säilytykseen. Siellä ovat sulassa sovussa työkalut moottorisahasta porakoneisiin, matkalaukut, kengät ja vaatteet. Kävin vähän aikaa sitten penkomassa laatikoita, joissa oli vaatteita, joita en edes muistanut olevan olemassakaan. Otin niistä muutaman sillä hetkellä käyttökelpoisemmalta tuntuvan mukaani ja vannotin Jormaa sanomaan minulle seuraavan kerran, kun haikailen uusien vaatteiden perään, että "käy ensi kylmäkontissa".

Ystävällinen kehotus voisi kuulua myös, että "käy ensin Pitkäniemessä". Myös täältä Laukaasta löytyi paljon vaatteita, joille olisi käyttöä, ellei vaatteita jo ennestään olisi kaapit (ja varastot) täynnä.

Kiertelin tänään työasioissa muutamalla kirpputorilla. En voinut välttyä ajattelemasta, että mitä ihmettä ihmiset ovatkaan tehneet kaikilla näillä tavaroilla, jotka ovat lopulta päätyneet kirpputoreille. Ja miksi niistä on tullut turhia alkuperäisille omistajilleen? Kirpputoriasiakkaiden näkökulmasta ainakin osa myytävistä tavaroista, varsinkin vaatteet ovat tarpeellisia ja niille löytyy edelleen käyttöä jonkun toisen omistuksessa. Mutta mitä tapahtuu niille tavaroille, joista jo ensisilmäyksellä voi nähdä, että niitä ei kukaan tarvitse.
Jonkun saamat tai itse hankkimat matkamuistot eivät ehkä ole kaikkein
parhaiten kirpputoreilla liikkuvaa tavaraa. Mutta ehkä näillekin joskus
löytyy uusi koti tai kokonaan uusi käyttötarkoitus.
Vaan mistä minä voin sen tietää, etteikö jonkun hylkäämä tavara lämmittäisi jonkun toisen mieltä. Niin kuin meille kävi Omia polkuja kulkevien kaupassa, kun joku lahjoitti myytäväksi vähän kulahtaneen, täytetyn tikan tai vastaavan linnun. Kaikista ennakko-odotuksista huolimatta se yllättäen meni kaupaksi alta aikayksikön.

Jos en nyt ole aivan uuden tavaran kyllästämä, niin uutta hankkiessani valitsen mielelläni sellaisia tuotteita, joiden materiaali on jo kertaalleen palvellut jossain toisessa tarkoituksessa. Mutta en ole ihan vakuuttunut, riittääkö sekään, sillä huomaan usein himoitsevani kierrätystuotteita, joita lopulta niitäkään en rehellisesti sanottuna tarvitse.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Ruut Sjöblom ja talouskasvu

jormas: En ehkä koskaan ole liputtanut kenenkään ehdokkaan puolesta (itseni lisäksi) niin paljon ja julkisesti kuin näissä vaaleissa olen tehnyt Ruut Sjöblomin kohdalla. Vaikka en aio tästä kirjoituksesta hänen mainospuheenvuoroaan tehdäkään, havaitsin ehdokasta valitessani, että ensimmäisen kerran tulin pohtineeksi onko sillä minulle merkitystä miten makaa ehdokkaan oma talous.

Tulin tulokseen, että onhan sillä. Ainakin minulle, sillä peilasin itseäni oman käytökseni kautta. Ja havaitsin, että elämässäni vuosikymmenten aikana moni haave tai unelma on rakentunut enemmän tai vähemmän sen varaan, että jos saisin lotossa seitsemän oikein tai jotenkin muuten yllättäen paljon rahaa.

Sillä jos on rahaa itsellä tai on elänyt kodissa, jossa haaveet ja unelmat eivät ole olleet kiinni rahasta, on voinut elää yhden tosiasian todeksi. On nähnyt mitä rahalla saa tai voi saada ja mitä sillä ei saa tai ei voi saada. Jää turhat haihattelut sateenkaaren päässä olevasta aarrearkusta omaan arvoonsa tai peräti arvottomiksi.

Tämän kertoi myös vuosia sitten naisten lehdessä rikkaan laivanvarustaja Aristoteles Onassiksen tytär Christina. Joka aloitti plastiikkakirurgilla käynnit nenänpienennyksineen reippaasti alle kaksikymppisenä ja taisi kuolla lääkkeiden yliannostukseen alle neljäkymppisenä. Hän totesi eläissään, että kukaan ihminen ei ole itkenyt Cadillacissa niin paljoa kuin hän.

Vastuulliselle päättäjälle on siis hyväksi, jos hän on itse kokenut mitä rahalla voi saada ja mitä ei. Jää turhat haihattelut pois ja voi keskittyä ehkä enemmänkin siihen mistä olisi meidän kaikkien onnen eväät  tehty. Ruutin vaalislogan onkin jotain sinne päin, että jokainen on ansainnut toisen mahdollisuuden. Suomikin.

Vihreä toisinajattelija Keski-Suomen
vaalihumussa vaalikahvilla
En kuitenkaan löytänyt ainuttakaan ehdokasta, jonka tärkein tavoite olisi ollut talouskasvun pysäyttäminen. Jos olisin löytänyt, niin tätä tuulimyllyjä vastaan taistelevaa olisin ehdottomasti äänestänyt. Puolueesta riippumatta. Kaikkien ehdokkaiden hyvinvointi näytti nojaavan siihen, että miten saada talous kasvuun.

Mutta miksi talouden pitäisi aina vaan kasvaa? Siksikö, että me haluamme kaikkea aina vaan enemmän ja enemmän? Asia tuli minulle todeksi, kun jäin seitsemän vuotta sitten osa-aikaeläkkeelle ja istuin Thaimaan auringon alla rantatuolissa katsellen Siaminlahden laineiden liplatusta seuranani kaksi tosiasiaa.

Toinen oli, että ansioni olivat pudonneet neljäsosan. Ja vaikka kuinka yritin ajatella asiaa kielteisesti, oli pakka myöntää, että hyvinvointini kuitenkin oli oarantunut vähintään saman verran. Ihmettelin ja harmittelin vain sitä mikä on ollut se maaginen voima, joka on onnistunut kusettamaan minua vuosikymmenet ja olen juossut aivan liikaa taloudellisen hyvinvoinnin perässä?

Tätä asiaa näyttää tänä päivänä pohtivan yhä kasvava joukko, joiden joukossa on minua,  jos ei viisaampia niin lukeneempia ainakin. Linkin takana yksi tuore, kurkistamisen arvoinen pohdinta: http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/106/.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Vaaleissa mukana

päivis: Tuskin koskaan olen ollut näin paljon mukana missään vaaleissa. En, vaikka pari kertaa olen ollut itsekin kunnallisvaaliehdokkaana. Olen nähnyt vaalitouhua sekä työn puolesta että muuten vain omasta mielenkiinnosta.

Vaaleihin valmistautuminen töissä alkoi hieman jo viime vuoden puolella, mutta varsinaisesti tammi-helmikuussa, kun olin mukana suunnittelemassa vaalikiertuetta neljälle eri paikkakunnalle. Veimme Hyvinkäälle ja Riihimäelle, Jyväskylään, Turkuun ja Poriin Mennään bussilla -kiertoajelun ja Q-teatterin esityksen. Kierros alkoi helmikuun loppupuolella Hyvinkäältä, jossa kierros päättyi teatteriesitykseen Riihimäellä. Viimeinen tapahtuma oli melkein kolme viikkoa sitten Porissa.

Yksityishenkilönä olen ollut jakamassa vaalimainoksia ja ehdokkaan nimellä varustettuja purkkapakkauksia. Kai siinä tuli samalla kehuttuakin Helsingistä eduskuntaan pyrkivää tuttua. Muutaman kerran olen käynyt myös uusimaalaisten ehdokkaiden vaaliteltalla. Hjallis Harkimoakin on tullut käteltyä ja vaihdettua muutama sananen Jemenin panttivankeudesta tutuksi tulleen ehdokkaan vaimon kanssa.

Pari kertaa kävin myös vaalikoneella, mutta ehdokas, johon päädyin, ei kuitenkaan löytynyt koneen kautta. Päätökseni oli ehkä enemmänkin ahaa-elämyksen tulos. Huomenna hän saa ääneni eli toimeksiannon, kuten yksi keskisuomalaisehdokas näkyi vaalimainoksessaan mainostavan. Hänen mukaansa äänestäjän antama ääni ei siis ole lahja. Minusta ääni on tuki ehdokkaalle ja ehkä samalla myös tuki ehdokkaan edustaman puolueen arvoille.

Oma ehdokkaanikin on Keski-Suomesta, koska edelleen olen kirjoilla Laukaassa. Tulo työasioiden vuoksi Jyväskylään sattui sopivasti vaaliviikonlopulle. Nyt pääsen äänestämään varsinaisena vaalipäivänä. Se on paljon juhlallisempaa kuin ennakkoon äänen antaminen.
Jyväskylän kävelykadulla oli huomisten vaalien ansiosta lähes karnevaalitunnelma.
Kävimme tänään Jyväskylän kävelykadulle, jossa vaalitunnelma tuntui olevan huipussaan. Paikalla olivat varmaan kaikki ehdokkaita asettaneet puolueet. Läheskään samanlaista vaalifiilistä en havainnut Helsingin keskustassa Narinkkatorin kulmilla, kun eilen kävin siellä työpäivän jälkeen.

Käynti Jyväskylän  keskustassa oli muutenkin mieluinen. Tapasin siellä monia vanhoja tuttuja, joita en ole nähnyt vuosikausiin, en ehkä jopa vuosikymmeniin. Tipulan kouluvuosieni luokkakaverini Anitankin näin pitkästä, pitkästä aikaa. Anitalle tosin piti ensin antaa vihje, kuka olen, kun itse olin ensin tunnistanut hänet. Mutta muut vanhat tutut tunsivat. Tuntui mukavalta.

Jostain korviimme tarttui sana vaalipulla. Ennen Laukaaseen tuloa kävimme kaupassa ja sieltä ostimme kahdetkin vaalipullat. Ensimmäiset syötiin äsken ja seuraavat sitten huomisiltana, kun jännitämme vaalituloksia.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Jenni Haukio, Sini Saarela ja turkistarhaus

Olen monesti  kirjoittanut eläimistä, sillä pidän niistä paljon. Ehkä kaikista tavalla tai toisella. Syvästi ja erityisesti halveksin turkistarhausta, sillä se on aivan eri planeetalla kuin muut tarhaeläimet, joista ihminen sentään käyttää hyödyksi yhtä jos toista; ruokanakin niitä syödään. Mutta turkistarhaus on omaa luokkaansa, koska eläimestä käytetään vain sen turkki ja sekin pelkästään ihmisen turhamaisuuden vuoksi. Tänä päivänä ihminen ei turkiksia tarvitse pysyäkseen lämpimänä.

Tasavaltamme presidentin puoliso, Jenni Haukio on samalla asialla ja pääsi siksi turkiseläinten kasvattajien huomion kohteeksi, kun hän kirjoitti aiheesta runon. Tässä siitä jokunen pätkä:


"mutta synnyin metalliseen häkkiin, ahtaaseen karsinaan,
kapeaan aitaukseen,
sysimustan säkin pohjalle, jossa ei ole tilaa olla minä"
 
"Kunnes häkin ovi avautuu ja ruumiistani revitään irti turkkini,
se jonka oli määrä suojella minua
elämässä, myrskyn hyytävyydessä, talven purevuudessa"
 
"olen ketunpoikanen varjojen talossa, kuoleman rivissä,
metalliverkon päällä
metsänreunaan tuijottaen"
 
Suomen turkiseläinten kasvattajain liiton hallituksen puheenjohtajan Kenneth Ingmanin veti runosta herneen perusteellisesti nenäänsä. Hänen mukaansa runon kirjoittaja  "elää satumaailmassa", sillä "tätä kärsimystä, josta runossa kirjoitetaan, ei ole olemassa. Se on satumaailmasta. Eläin ei ajattele tuolla tavalla."

Mistä on voinutkin tulla Kennethille tämä ainutlaatuinen viisaus ja tietämys mitä eläimet ajattelevat? Miten hänelle saisi laput silmillä elämisen sijaan kyvyn pysähtyä edes tuokioksi tuumaamaan, mitä mahtavat esimerkiksi Tampereen planetaarion, vankeudessa syntyneet delfiinit ajatella? Onko hän mahdollisesti sitä mieltä, että jos ne roudattaisiin Floridan rannikolle ja päästettäisiin vapaaksi, ne jäisivät ihmisen ja silakkasangon viereen odottamaan makupaloja ja muuta ruokaa kuolemaansa saakka?

Tätä ei tarvitse edes ajatella, sillä ilman aivojakin  ymmärtää, että vapauteenhan ne lähtisivät. Yhtä ylivoimaista Ingmanille on käsittää miksi jotkut eläimet eivät lisäänny vankeudessa lainkaan? Tai ehkä hän vastaisi, että ne eivät vankeudessa "ajattele sillä tavoin".

Kenneth Ingmanille ja kaikille meille suosittelen Korkeasaaren apinataloa tai vastaavaa. Siellä kaltereiden toisella puolella voi itse kukin pohtia kumpi on viisaampi; eläin, joka pyrkii vapauteen vai ihminen joka menee kaltereiden taakse katsomaan, kun eläin ei sieltä pääse minnekään.

Tosin maailma on nykyisin niin vinksallaan, että eläinten ja  puhtaamman luonnon puolesta taistelevat ihmisetkin voivat päätyä häkkiin. Ja heitä ei pääse katsomaan, vaikka olisi valmis maksamaan pääsymaksunkin.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Kohtaaminen kattohaikaran kanssa

päivis: Tulin toissa iltana kotiin ja kun käännyin kotitielle, tien vieressä olevalla niityllä seisoi lintu. Tiesin sen olevan haikara, mutta lajitunnistus onnistui vasta googlettamisen jälkeen. Se oli kattohaikara.

Kattohaikaroiden on viime kesänä arveltu tänä kesänä ehkä pesivän ensimmäistä kertaa Suomessa. Siis näin on oletettu. Tähän asti kattohaikaroita on Suomessa tavattu vuosittain vain joitakin kymmeniä tai muutamia satoja korkeintaan. Oli kiva todeta, että minä tapasin nyt yhden niistä. Lähes yhtä mukavalta haikaran kohtaaminen tuntui kuin ilveksenkin näkeminen. Sitähän kuulemma moni metsästäjäkään ei ole koskaan nähnyt. Ja minä olen jo nyt nähnyt ilveksenkin monta kertaa.

Kattohaikara näyttää olevan usein mallina, kun kuvataan vauvaa tuovaa haikaraa. Niissä on siis usein valkoinen lintu, jonka siivissä ja pyrstössä on mustaa.


Sain haikarasta kaksi kuvaa, mutta niiden laatu ei ole kummoinen, koska yritin zoomailla lintua suuremmaksi. Kun yritin varovasti ajaa lähemmäksi, lintu nousi ilmaan ja lensi suoraan auton yli kohti Myllykylää. Sain komean kuvan sinisestä taivaasta eli lintu oli nopeampi kuin minä.

Meillä on Jokilaaksossa myös fasaani-uros aktivoitunut. Aikaisemmin olemme tavanneet fasaanin vain joen toisella puolella, mutta nyt se on löytänyt reittinsä myös meidän puolellemme jokea. Olen mielestäni nähnyt fasaanin myös lentävän, mutta jos se sattuu tepastelemaan tiellä, se juoksee auton edellä niin kuin kani ymmärtämättä, mihin sen kannattaisi paeta.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Alaston Adonis

jormas: Englannissa ollessani tuli käytyä monessa pubissa. Jo pelkästään Lontooseen mahtuu monenlaista erikoisuutta. Yksi mainosti itseään maailman likaisempana ravintolana ja niin edelleen. Mutta vain yksi on jäänyt erityisesti mieleeni.

Siellä istuessani joskus naisten saniteettitiloista tuli ulos yksi tai useampikin nainen, jotka käyttäytyivät oudosti. Joku saattoi olla aivan punainen kasvoiltaan, joku totinen, joku niin suuttunut, että käveli sieltä suoraan ulos, joten pöytään saattoi jäädä drinkki ja syömätön ateriakin. Mutta useimmat tulivat tirskuen tai hymy kasvoillaan. Joskus myös kilkahti kello ravintolatiloissa, jota sitäkään en ymmärtänyt. Alussa luulin, että se ilmoitti tarjoilijoille jonkun annoksen valmistumisesta. Olin kuitenkin väärässä.

Kanta-asiakkaat jaksoivat tätä ihmetystä seurata kuukaudesta toiseen ja minuakin se alkoi kiinnostaa siinä määrin, että kysyin syytä joidenkin naisasiakkaiden outoon käyttäytymiseen toiletista tullessaan. Sillä lähes kaikki tulivat intiimitiloista kuitenkin aivan normaalilla tavalla takaisin pöytiinsä ja kuka minnekin. Pubin pitäjä teki kohdallani poikkeuksen, kun olin tullut niin kaukaakin ja vei minut kurkkaamaan ihmetystä ja huvitusta aiheuttavaan naisten wc-tilaan.

Siellä oli seinän vieressä ihmisen kokoinen alaston Adoniksen patsas, jonka strategisten paikkojen edessä oli huomattavan suuri viikunanlehti huomattavan suurilla saranoilla. Ja kun toiletissa ollut nainen nosti kyseistä lehteä, kilkatti kello salissa ja lehden alla, miesten vehkeiden tilalla oli englanninkielinen teksti: "Olette juuri soittaneet kelloa ravintolasalissa."

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Muovikassien sulatusta

päivis: Valmistelen työasioissa tapahtumaa, jonka yhteyteen halusin jotain kierrätysaiheista askartelua. Löysin netistä asiaa muovikassien sulatuksesta. Sen jälkeen en ole oikein mitään muuta osannut ajatellakaan. Olen aivan hurahtanut aiheeseen.

Lehdestä leikkasin kuvan Olavi
Virrasta ja silitin sen läpinäkyvän
muovin kanssa Benettonin paidan
rintataskuun. Se luultavasti irtoaa
siitä seuraavan pyykin yhteydessä,
mutta tulipahan kokeiltua.
Muovikassien sulatus tarkoittaa ainakin tässä tapauksessa sitä, että silittämällä yhdistetään erilaisia muoveja ja saadaan niistä mitä upeampia uusia materiaaleja. Niiden työstämisessä taas lähinnä vain mielikuvitus on rajana - jos nyt ei oteta huomioon, että kannattaisi osata myös ommella.

Minähän olen ollut armoton muovikassien ja -pussien kerääjä. Jorman painostuksesta olen tätä harrastusta vähentänyt niin minimiin, että nyt kotoa ei juuri muita kelvollisia muovikasseja löytynyt kuin yksi Hullujen päivien kassi ja pari apteekin pienempää pussia. Mutta niilläkin pääsin alkuun. Onneksi meillä oli myös pari leipäpussia, joista sain kauniit suukappaleet omiin tarkoituksiini. Vessa- ja talouspaperipakkauksetkin otin hyötykäyttöön.

Muovin sulatus on ainakin joillekin askartelupiireille tuttu asia. Löysin jopa Palokan (siis entisen kotiseutuni) koulun sivuilta ohjeita, miten muovia sulatetaan. Mutta kun vaihdoin googlettaessa suomen kielen englanniksi, jopa alkoi löytyä tavaraa. Muovikassien sulatus (melting plastic bags) näyttäytyi vähintään yhtä paljon taiteena kuin askarteluna.

On ihan selvää, että muovipussien sulattaminen on minun juttuni. Kyllä sitä omaa juttua onkin tullut odoteltua. Ja nyt kun olen sen löytänyt, en millään malttaisi odotella enempää. Heti pitäisi saada hienoja tuotoksia aikaiseksi. Siis vaikka kelvollisia muoveja pitää ensin alkaa kerätä. Yksi niistä tippui meille suoraan taivaalta.
Tästä saa varmaan jotain hienoa muovinsulatustekniikkaa käyttämällä.
Jo pari vuotta sitten talvella huomasin, että korkealla jokivarren koivussa roikkuu jotain värikästä. Kun se paljon myöhemmin oli kai tuulten ansiosta irronnut ja pudonnut maahan asti, tunnistin sen säähavaintopallon laitteistoksi. Vihdoin viikonloppuna toimme neljä Vaisalan laitetta ja muut tykötarpeet omaan pihaan odottamaan, mitä niille tekisimme. Aamulla keksin, että siinähän on myös muovia. Ilmeisesti laitteiden laskuvarjona toiminut muovi oli alun perin oranssin punainen, mutta nyt se oli jo osin haalistunut. Leikkasin varjon irti naruista, pesin ja laitoin pyykkinarulle kuivumaan. Laskuvarjosta teen vielä jotain hienoa, kunhan taitoni ovat karttuneet. Jos nyt jaksan odottaa siihen asti.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Pään magneettikuvaus


Silloin tällöin kuulee sanottavan loppukaneettina jonkun kertoessa tarinaansa, että "oli siinä hengenlähtö lähellä". Tähän totean usein ääneen tai mielessäni, vähän kertojasta riippuen: "Niinpä. Ja kuinkahan monta kertaa itse kullakin on henki ollut hiuskarvan varassa itse siitä mitään tietämättä."

Omassa elämässäni on ollut vaihe, joka oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Se kymmenvuotinen meni tosin niin sumussa, että en kokenut kuoleman, jos en paljon muunkaan vaaraa. Ainut pelko taisivat olla vartijat ja virkavalta.

Tuli lennettyä asfaltille pikku-Fiatin tuulilasin läpi ja karmeihin ei jäänyt kuin pikku palanen korvalehteä. Joskus oli 9-millinen ohimolla, kun toinen hörhö kyseli, että losautanko tästä vai kuinka? Totesin vaan suu virneessä, että minun ongelmat loppuu silloin siihen  ja sinun vasta alkaa. Tarinoita riittäisi kirjan verran, kuten meillä jokaisella. Ehkä joskus on niidenkin kertomisen aika.

Oma lukunsa ovat vaaratilanteet silloinkin, kun kaiken tapahtuvan olen kokenut aidosti ilman keinotekoisia puudutuksia. Manalan tai taivasten valtakunnan portit olivat lähellä, kun minut kiikutettiin Vantaan Ikeasta piipaa-autolla Meilahden teholle ja sydänvalvomoon infarktin saaneena. Näitäkin tarinoita riittäisi ja ehkä niidenkin aika on joskus.

On vanha sanonta, että kannattaa ostaa, kun halvalla saa. Ja kun Cityterveys tarjosi magneettikuvausta alle satasella, kun se kalleimmillaan taitaa olla melkein tonnin, niin sinne. Nimittäin ehkä mielenkiintoisin oman elämän osa-alue onkin itselle tapahtunut, joista ei tiedä mitään. Pieni ovisilmä tähän maailmaan löytyi korvien välin kuvauksesta ja kuvista saadun lausunnon avulla.

Vaikka en alla olevasta lausunnosta hirveästi ymmärrä, saan siitä sen verran tolkkua, että joskus lienee päässänikin ollut jonkinlainen infarkti. Joten läheltä piti tilanteista oma maailmansa on itselle tapahtunut, josta olemme onnellisen tietämättömiä. Kas tässä parin kuvan kera. Kuvat tosin eivät taida kelvata henkilöllisyystodistukseen.

Takakuopassa oikealla pikkuaivoissa pieni vanha PICA-infarkti.
Muutoin pikkuaivot ja aivorunko ovat säännölliset, samoin takakuopan likvortilat.
Pons-kulmauksissa ei ekspansioita.
Poruskanavat ovat symmetriset.
Vasemmalla corona radiatassa pieni vanha infarktijälki, muutoin aivojen signaali on normaalia, valkeassakaan aivoaineessa ei fokaalimuutoksia.
Ei infarktijälkiä, ei merkkejä ekspansioista.
Kortikaaliset ja sentraaliset aivojen likvortilat ovat laajuudeltaan normaalit.
Ei temporaalistabatrofiaa ja hiuipokampusten Scheltens-luokka on 2.
RL: Pienet vanhat infarktit, muutoin aivojen MK-löydös on normaali

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Kysytään kansalta

päivis: Olen alkanut suhtautua kaikenlaisiin gallupeihin nurjamielisesti. En oikein jaksa ymmärtää, miksi kansalta kysytään milloin mitäkin asiaa. Asioita, jotka lopulta eivät ole ollenkaan kansalaisten päätettävissä tai jos joku kysytystä asiasta päättääkin, niin kaiken karvaisilla gallupeilla ei ole lähellekään kansanäänestykseen verrattavaa arvoa.

Tänään olimme menossa erääseen vaalitapahtumaan, joten ehkä korva oli erityisen herkistynyt kuulemaan uutista, jossa kerrottiin politiikkaan liittyvästä gallupista. Oli keksitty kysyä kansalta, montako ministeriä se haluaa hallitukseen. Ja kansa vastaa, kun siltä kysytään. Tässä tapauksessa kansa on nyt vastannut, että vähemmälläkin pärjättäisiin. Sopisi olla yksi ministeri per ministeriö.

Varmaan kansa on taas tyytyväinen pitkän aikaa, kun ehkä tuhat meikäläistä on saanut kertoa mielipiteensä tästä tärkeästä asiasta. Veikkaan kuitenkin, ettei tuota gallupia tehty minkään valtiollisen elimen, kuten esimerkiksi eduskunnan aloitteesta. Kunhan vain joku maksukykyinen lehti tai TV-kanava oli ollut vailla sopivalta olettamaansa uutisaihetta. Nehän näitä kyselyjä usein tehtailevat. Tai eivät tietysti itse tehtaile, vaan teettävät alan firmoilla. Ja kaipa se kansantaloudellisesti on ihan ok, että raha laitetaan kiertämään.
Varsinkin vaalien alla kansalla on vaalitilaisuuksissa hyvä tilaisuus
kertoa mielipiteitään mahdollisille tuleville päättäjille.
Olen itsekin muutaman kerran vastaillut, kun jostain mielipidetutkimuslaitoksesta on soitettu ja kysytty joitain olevinaan tärkeitä asioita. Joskus olen netinkin kautta vastannut esimerkiksi ammattijärjestön lähettämiin, tutkimuksenomaisiin kyselyihin. Ne tosin eivät ole olleet varsinaisia gallupeja, mutta tietynlaisia tuloksia niistäkin kyselyistä aina saadaan aikaiseksi.

En tiedä, miten mielipiteitä selvittävät kysymykset pitäisi laatia, että ihmiset voisivat vastata niin kuin oikeasti ajattelevat. Elämähän ei mene kuitenkaan vain on tai off, vaikka kysymysten vastausvaihtoehdot usein sellaisia ovatkin. Vähän sama vika oli myös parissa vaalikoneessa, joihin vastasin. On tympeää vastata, jos vastauksista pitää valita vaihtoehto, joka on ehkä vain sinne päin. Tuntuu paremminkin itsensä pettämiseltä. Ja mikä onkaan gallupin arvo, jos vastaaja tietää vastaajansa sinne päin, mutta kyselyn tehnyt firma vääntää siitä uskottavalta kuulostavan yhteenvedon.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Lakien suojaamat suomalaiset

jormas. Kerran seurasin kadulla mielenkiintoista tapahtumaa, kun englantilainen käveli aamuyöstä tyhjän kadun yli Helsingissä ja poliisi pysäytti hänet. Kuuntelin, kun virkavallan edustaja selitti turistille, että Suomessa on lailla kielletty kävelemästä kun punainen palaa ja poliisi voi siitä myös sakottaa. Kadun ylittänyt muukalainen kuunteli ojennusta silmät pyöreänä ihmeissään ja sanoi poliisille viimein suu hymyssä, että kieltääkö sama laki myös poliisilta järjen käytön ja jatkoi kulkuaan kadun toiselle puolelle.

Jos rakennan omakotitalon, niin laki sanoo, että siinä pitää olla vähintään kaksi lämmitysjärjestelmää. Samaa vaatimusta ei ole  kerrostalossa. Huvittavaa ja kansalaisjärkeen sopimatonta on, että molemmat järjestelmät voivat toimia sähköllä.

Jos rakennan kaavoittamattomalla haja-asutusalueella pienen saunamökin maalleni, jossa on sähkökiuas, en monessakaan kunnassa tarvitse siihen rakennuslupaa. Mutta jos laitan saunaan puukiukaan, tarvitsen rakennusluvan.

Myöskään ekokäymälää, joka kompostoi raskaamman ja kiinteämmän tuotokseni, mutta ei virtsaa, en saa johtaa sitä niin sanottuun saunakaivoon. Mutta saan käydä lorottamassa tuotteeni suoraan kaivon päälle.

Aivan oma lukunsa ovat määräykset, jos kannan rakennukseen sisään veteni tai se tulee johtoa myöten.

Nyt käydään netissä keskusteluja siitä, että rikkoiko Arto Nyberg vaalisalaisuutta, kun kuvasi äänestyskopissa tyhjän vaalilippunsa ja taisi julkaista sen. Oikeusoppineista suuri osa näyttää olevan sitä mieltä, että hänet pelasti se, että lappu oli tyhjä. Olen asiasta ankarasti eri mieltä, sillä katson olevan kansalaisen yksiselitteinen kansalaisoikeus julkaista oma äänestyskäyttäytymisensä niin halutessaan. Ei ole oleellista miten hän sen tekee. Ottaa täyttämästään vaalilipusta valokuva ja julkaista se vaikkapa omilla Facebook-sivuillaan,

on vain yksi tapa.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Merikonttikodin laajentamissuunnitelmia

päivis: Taisimme jo Hyvinkään Asuntomessuilla vuonna 2013 hehkutella ajatuksella, että rakentaisimme Merikonttikotiin toisen kerroksen. Emme ole unohtaneet ajatusta ja nyt sen eteen Jorma on jo tehnyt vähän alustavia valmistelujakin.

Haaveenamme on siis, että hankkisimme kolmannen 12-metrisen merikontin, joka laitettaisiin hieman poikittain nykyisen kotimme katolle. Toiseen kerrokseen mentäisiin portaita pitkin eli kattoon ja uuden kontin lattiaan tarvittaisiin tietysti reikä. Niin paljon muutakin tarvitaan, joten tässä vaiheessa on täydellä syyllä paras puhua edelleen vain haaveesta.

Merikonttikodin rakentaminen tuntuu tällä hetkellä kiinnostavan erityisesti naisia. Meillä kävi muutama viikko sitten nainen, jolla myös oli haaveena merikonteista rakennettava talo. Eilen, tai ehkä jo aikaisemminkin, Jormalle on Mikkelistä soitellut niin ikään nainen, joka tällä hetkellä jo ehkä enemmänkin kuin vain haaveilee omasta Merikonttikodista. Tonttikin on valmiiksi katsottu. Hänestä varmasti kuulemme vielä lisää.

Hyvinkään Asuntomessuilla kävi myös eräs nainen, joka on jo toteuttanut oman haaveensa kesämökistä, joka on rakennettu merikonteista. Heltsu Hukkasen Hiltoniksi nimeämä merikonttimökki esiteltiin tämän kuun Glorian Koti -lehdessä. Pitihän meidänkin tuo lehti hankkia, kun olemme jonkinlaisessa edelläkävijän roolissa saaneet seurata Heltsun omaa urakkaa.
Glorian Koti esitteli näyttävästi Hartolaan rakennetun Merikonttimökin.
Hartolan Hiltonista piti tulla tasakattoinen, mutta niin vain Heltsu näköjään joutunut taipumaan kunnan rakennusviranomaisten vaatimukseen rakentaa mökkiin harjakatto. Lehden kuvien perusteella oikein upeasti sisustettu mökki on rakennettu kahteen kerrokseen neljästä kuusimetrisestä merikontista.

Heltsu Hukkasella on myös taipumuksia sisustamisen saralla.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Eduskuntavaalit

jormas: Lähiviikkoina meillä on eduskuntavaalit. Valitsemme parisataa henkilöä hoitamaan asioitamme Arkadianmäelle. Olisi mielenkiintoista saada luotettava gallup, kuinka moni meistä kadehtii heidän työtään ja se on osasyy jättää äänestämättä.

Tosin voi se olla toisinkin, sillä kansanedustajan työssä on jotain samaa kuin esiintyvän taiteilijan elämässä. Me tiedämme siitä vain murusen, joka näkyy silloin, kun näemme ja kuulemme artistin esiintyvän. Sen verran olen aikoinaan heidän mukanaan roikkunut ja saanut siitä leipänikin, että siihen jobiin en ryhtyisi, vaikka olisi lahjojakin.

Esiintymisestä ja yleisön palvonnasta taiteilijat maksavat nimittäin kovan hinnan, joka karuimmillaan näkyy silloin, kun ollaan suosion pohjalla. Moni kuvataiteilija, kirjailija tai säveltäjä löydetäänkin vasta kuoleman jälkeen. Toisaalta moni taiteilija on päätynyt narun jatkoksi ollessaan suosion huipulla.

Kansanedustajan työstä kansa tietää vain vähän. Tietää sen mikä näkyy ja kuuluu, kun edustaja tai ehdokas on esillä. Hän on sitä usein eri tavalla ennen vaaleja ja vaalien jälkeen.

Sen sijaan netti, yleisön palstat ja ylipäätään media ovat täynnä arvostelijoita, jotka olisivat tiedoiltaan ylivertaisia hoitamaan tämän maan asioita. Heidän ainut ongelmansa on, että he eivät ole ehdolla valtakunnan johtoon. Ja vaikka olisivatkin, ei heitä juuri kukaan äänestäisi. Tämän puutteen he paketoivat muotoon, että "kun minulla on tapana sanoa asiat suoraan ja rehellisesti, niin minulla ei siksi ole poliittista  kannatusta. Ja sitä paitsi en mielistele ketään."

Tällainen eräänlaiseksi takinkääntäjäksikin kutsuttu on huvittava ilmestys vaalitilaisuudessa ja -teltalla, kun hän mielistelee ehdokkaan ympärillä, jota on päättänyt äänestää. Tuntuu, että jos ehdokas pyytäisi kyseistä hännystelijää kotiinsa saunomaan vaalien laskentailtana, olisi tämä valmis vähintään nuolemaan ehdokkaan kengät.

Sitten on niitä, jotka haukkuvat kaikkea ja kaikkia eivätkä edes äänestä. He valitsevat mieluummin paistettuna broilerina olemisen, sillä joku päättää heidänkin puolestaan. He tietävät kaiken, mutta haluavat ainoastaan sekasortoa, eikä ketään kalifiksi nyt väistyvien kalifien tilalle.

On maita, jossa äänestäminen ei ole mahdollista. Siellä ihmiset ovat valmiita jopa heittämään henkensä sen puolesta, että kansa saisi itse valita johtajansa. Mutta meillä äänioikeudesta on tullut itsestään selvyys ja moni jättää äänestämättä. Neljänosa tehnee nytkin niin. Se on huono asia, sillä kyse ei ole vain oikeudesta vaan myös kansalaisvelvollisuudesta.

Lisäksi me vaalien välillä vallattomat kansalaiset kapinoimme nöyränä kansana oudolla tavalla. Jos julkisuus nostaa esiin suurella haloolla, että herra tai rouva ehdokas se ja se on kertakaikkisen sopimaton kansanedustajaksi tai on muuten vaan hölmöillyt olan takaa, niin  juuri näiden ansioiden vuoksi kansa saattaa äänestää hänet kansanedustajaksi. Minusta se on kirveellä omaan jalkaansa lyömistä.

Yhden tilaston kuitenkin haluaisin nähdä. Haluaisin nähdä kansan kapinan päättäjiä kohtaan seuraavalla tavalla. Jos meillä olisi äänestysprosentti 100, olisi 200 kansanedustajaa. Mutta jos äänestysprosentti olisi 50, olisi edustajia sata. Haluaisin nähdä äänestysprosentin silloin, kun äänestämättä jättäminen vähentäisi päättäjien määrää.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kiireettömyyttä ja stressiä

päivis: Olen usein toistellut ihmisille sitä, että en enää suostu käyttämään sanaa kiire. Päätin sen noin yhdeksän vuotta sitten ja aika hyvin olen onnistunut jättämään tuon sanan puheestani. Jos joskus onkin tuntunut siltä, että on k...e, korvaan sen jollain toisella sanalla. Kerron vaikka, että on paljon tekemistä. Kun sanan käyttö loppui, loppui kiireen kokemuskin.

Joskus tuon ahaa-elämykseni aikoihin käteeni sattui kirjakaupan loppuunmyyntikorista kirja nimeltä "Kuka komentaa kelloasi". Ostin kirjan työkaverillekin iltalukemisiksi, koska uskoin, että myös hän voisi hyötyä sen opeista. Kirjan viestinä oli muistaakseni ainakin se, että usein olemme itse pahimpia kiireemme aiheuttajia ja aikatauluttajiamme. Työkaverista en tiedä, mutta tällä hetkellä en ainakaan itse kaipaa kirjaa lukeakseni sen uudelleen. Olen mielestäni aika hyvin tasapainossa itseni ja kellon kanssa.

Jos olenkin sinut kiireen kokemisen kanssa, stressaamisesta en ole onnistunut pääsemään eroon. Olen superstressaaja ja saan stressin aikaan melkein aiheesta kuin aiheesta. Mutta en ole perheemme ainut stressaaja. Se ei tosin auta yhtään. Osaomistuskoira-Niilo tuntuu olevan stressaajana vertaiseni, vaikka se ei osaakaan kertoa, mikä sitä milloinkin stressaa. Niin kuin viime yönä.

Heräsin aamuyöstä, kun kuulosti siltä, että Niilo pyrkii parvisänkyymme. Siihenhän koira ei tietysti pysty, koska parvelle pitää kiivetä tikkaita pitkin. Sitten stressaannuin jo itsekin, osin koiran vuoksi, osin siksi, että jostain kuului ikään kuin tömäys tai pamahdus. Siinä vaiheessa Niilo seisoskeli keittiössä ja tuijotti eteensä. Jormakin jo ennätti kiertämään taskulampun kanssa taloa, mutta mitään poikkeuksellista ei näkynyt. Kun Niilon mielestä joku kuitenkin oli vialla, läksin sen kanssa ulos. Kello näytti kai neljää.

Arvelin, että Niilon pelokas käytös johtui ehkä kaneista, jotka kenties rymistelivät talon alla. Kanit luikkivat pusikkoon, kun kävimme ulkona, mutta ne eivät sittenkään näyttäneet olleen Niilon ongelma. Taas se pyrki parvelle, kun yritin itse mennä takaisin nukkumaan. Niinpä ajattelin ratkaista Niilon piinan jatkamalla uniani lattiatasolla Fatboylla. Koiraa se varmaan vähän auttoi, minua ei niinkään.

Kun päivä valkeni, Niilon stressi oli kadonnut. Myöhemmin alkanut myrskytuulikaan kolinoineen ja kohinoineen ei näytä yhtään häiritsevän. Olen päivän aikana yrittänyt puhua sille, että ensi yönä nukutaan kaikessa rauhassa. Miten sitten käykään, kun nyt Niilo näyttää olevan kovin väsynyt. Riittääkö unta aamuun asti?

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Kaikilla olisi tarina kerrottavana

jormas: Eilen otin toistamiseen talven jäljiltä Kuuautostamme auran pois, sillä laitoin sen takaisin, kun reipas viikko sitten tuli takatalvi. Meillä on Merikonttikotimme pihaan "isolta tieltä" reipas 300 metriä, joka on tavalla tai toisella pidettävä puhtaana jo pelkästään tien varressa olevan postilaatikonkin vuoksi. Muu aurauskalusto tuntuu myös tekevät kaikkensa tukkiakseen Soiniityntiemme liittymän.

Talvisin Kuuauton peruskäyttö muodostuukin 1000 litran vesisäiliön ja veden kuljettamisesta kotiimme ja auraustöistä. Niitä tulee tehtyä välillä vähän muillekin mukaan luettuna joku kevyen liikenteen väylä, jonka tien ylläpitäjä jostain syystä on jättänyt auraamatta. Oma lukunsa on Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa - kohtaamispaikka 7 kilometrin päässä. Sinnekin tuli talven mittaan huristeltua lumitöihin milloin mitäkin reittiä jonkun kerran, vaikka talvi kohtalaisen vähäluminen olikin.

Kesän tullen käyttö monipuolistuu ajoneuvollamme, joka on laillisesti traktori, jolla saa ajaa tiellä, jossa on pienet vakuutusmaksut ja jota ei tarvitse katsastaa. Yksi mukavimmista tekemisistä on lasten ilahduttaminen, joista jotkut uskaltautuvat istumaan Kuuautoomme spontaanisti, jotkut äidin tai isän kanssa ja jotkut eivät sitenkään. Heillä rohkeus riittää vain helmojen tai puntin takaa kurkkimiseen. Mukavaa ja jännittävää heillä tuntuu olevan niinkin. "Paina torvea, laita varoitusvilkut, liikuta eturenkaita, starttaa....."
Oma kesän tekemisensä syntyy roskien ja muun luontoon kuulumattoman keräilystä. Ihmiset näkevät melkoisesti vaivaa viedäkseen metsiin ja vastaaviin paikkoihin pyykinpesukoneita, auton akkuja ja renkaita, kodin muita koneita, rautaa, muuta metallia, sohvia, hyllyköitä ja niin edelleen. Kaikki tämä "normaalin" roskaamisen lisäksi. Paikkojen siivoaminen muiden jäljiltä onkin yksi oiva tapa kantaa yhteiskuntavastuuta, sillä olemme kyllä kansanakin melkoinen porsaslauma. Roskien vapaaehtoisella keräilyalalla ei myöskään ole juurikaan kilpailua pullojen keräilyn lisäksi. Aivan liian moni meistä ajattelee, että kun ongelma on pois omista silmistä ja siirretty jonkun toisen silmiin, on se hoidettu.

Veikko Lavi lauloi, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Tässä yksi kaunis tulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=F4gz8Rq1DX0 .
Tapsa Rautavaara teki hienon laulun isoisän olkihatusta: Tässä se itsensä Tapsan esittämänä: https://www.youtube.com/watch?v=tNqwERjEXlM.

Metsissä ja tienvarressa, kuten myös Omia polkuja kulkevien kaupalla olevilla tavaroilla ja roskillakin olisi jokaisella meille kerrottavana Tapsan ja Veikon tapaan oma tarinansa.

Tätä ajattelen, kun näen metsässä suurella vaivalla tehdyn halkopinon, joka on vuosikymmenen lahonnut paikalleen. Ajattelen, että kuka tai ketkä ovatkaan sitä aikoinaan tehneet, ei tarkoitus ole ollut jättää sitä sinne missä se tarttui silmiini. Ajattelen, että pino on voinut jäädä metsään avioeron, talon myynnin, sairauden, muuton ja vaikka minkä syyn vuoksi. Jokaisella olisi tarinansa kerrottavana. Mitä paremmin osaamme ymmärtämisen, oivaltamisen ja mielikuvituksen taidon, siltä helpompi on käsittää meiltä salattuna olevia tarinoita. Kaikelle ja jokaiselle voi myös luoda oman kertomuksensa.

Kuten me pääsiäisenä seuratessamme, kun tuleva countrykaniäiti selkä vääränä kantoi heiniä tulevaan pesäänsä, johon se arvatenkin tekee puolenkymmentä pikkupoikasta. Ja sulhanen Mustis katselee vieressä puolisonsa raadantaa ja jahtaa siinä sivussa jo uutta naista. Onneksi me ihmiset  emme ole sellaisia.

Olen viime kesästä lähtien kuljettanut Kuuautolla pariakin halkokasaa Merikonttikodin takassa käytettäväksi. Olen huomannut, että halkokasalla on edelleen paljon kerrottavaa, jonka ymmärtämiseen eivät ihmisaistit yllä. Osaomistuskoira Niilo sen sijaan haluaa tutkia tarkkaan jokaisen halkosylillisen, jonka tuon sisään uunin viereen. Halot, niihin tarttunut muu kasvillisuus ja ehkä kotiaan pinossa pitäneet eläinten hajut kertovat Niilolle jotain tavattoman tärkeää ja paljon. Niin suurella innolla se tutkii tarkan hajuaistinsa avulla jokaisen tuomani halon. Välillä se katsoo pölmistyneenä, kun joku pieni siivekäs takan lämmöstä vironneena nousee pinosta siivilleen kohti valoa.

Joskus ja itse asiassa aika useinkin on upeaa olla riittävän yksinkertainen, pieni palanen ikuisessa ja äärettömässä maailmankaikkeudessa. Yksinkertainen siksi, että voin ylipäätään ihmetellä enkä ole kaikkitietävä, kuten nyt eduskuntavaalien johdosta esillä olevat poliitikot usein ovat. Puolalaisen viisauden mukaan se tai hän, joka luulee olevansa oikeassa, on kuitenkin todennäköisimmin juuri väärässä.

Mutta itse en ole poliitikko enkä saarnamies, joten en ymmärrä mitä on maailmankaikkeuden takana. Enkä ymmärrä sitäkään, että jos ikuisuus kuitenkin joskus loppuu, niin mitä tulee sen jälkeen.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Kasvissyöjän pääsiäinen osa 2

päivis: Olin pari päivää sitten vähän nyreissäni, kun pääsiäisruokien joukossa ei ole mitään erityisesti kasvissyöjille sopivaa. Mossotukseni sai Jormankin hermostumaan ja penkomaan netistä totuuden: olin väärässä. Kun ruokakulttuuriimme ei pääsiäisenä erityisemmin kasvisruokia kuulu, kasvissyöjät ovat itse alkaneet synnyttää perinteitä. Erityisesti vegaanit ovat tässä kunnostautuneet.

Jorma löysi netistä identtisten kaksosten pitämän blogin, Cheap Life Twins, jossa he esittelevät pääsiäiseksi vegaanin menun, jonka pääruokana on Vegan Shepherd's Pie. Paimenen piirakka on alun perin lihatäytteinen brittiläinen suosikkiruoka, josta mahdollisesti kyseiset kaksoset ovat itse muokanneet kasvisversion.

Innostuin tuosta reseptistä niin paljon, että sitä piti kokeilla heti tänään. Kieltämättä perunamuusista, soijasta ja linsseistä koottu uuniruoka oli mainion makuista - ja oikein hyvin pääsiäisen ruoaksi sopiva. Sen verran oikaisin, että tein perinteisen perunamuusin eli kaurakerman sijaan käytin siihen rasvatonta luomumaitoa. Muusi ei minusta kaipaa rasvaa sen enempää rasvaisen maidon kuin voinkaan muodossa.


Toisen pääsiäispäivän lounasannoksistamme tuli lähes identtiset, kun Jorman lautasella on pari siivua karitsan lihaa ja minulla raejuustolla peitelty avocado. Keitetyn kananmunan ja kreikkalaisen salaatin kanssa uusi tuttavuutemme osoittautui ruoaksi, jota varmasti syödään meillä toistekin.

Cheap Life Twinsien blogissa oli muitakin ruokaohjeita. Joulua varten oli monenlaista vegaanisyötävää. Mielenkiintoinen oli muun muassa ohje, josta luvataan, että riisipuuro ei pala pohjaan. Kun maidon korvaa mantelimaidolla, näin ei kaksosten mukaan pääse tapahtumaan. Olen mantelimaitoa jonkin verran käyttänyt ennenkin, joten kynnystä kokeilla ei ole. Ja kokeiluni teen tietysti riisikeittimellä, jossa maidon kanssa olen ainakin vähän onnistunut polttamaan riisipuuron pohjaan.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kansan sumutus vai sanoisinko...... ja Juha Väätäinen

jormas: Aikoinaan tein päätöksen, etten osta mitään sellaiselta kauppiaalta, joka haukkuu muiden tuotteita nostaakseen omansa muita paremmaksi ja saadakseen sen myytyä.

Aina ei ole kysymys edes aivan pienistä asioista, sillä muistan Jyväskylästä autokauppiaan, joka uutta autoa myydessään oli sitä mieltä, että tuote on kyllä hyvä ostaa kotikylän kauppurilta, sillä silloin pelaavat huollotkin paremmin. Ärsyynnyin tästä niin, että olin yhteydessä maahantuojaan saakka, tässä tapauksessa Vehoon, että eikö laadukkaalla Mersujenkin maahantuojalla ole istutettavissa mitään tapoja jälleenmyyjille. Auton ostin, mutta se jäi tältä myyntimieheltä ja koko Jyväskylästä ostamatta, vaikka siellä silloin asuinkin.

Erityisen surkuhupaisa tilanne on netti- ja puhelinliittymää sekä matkapuhelinta valittaessa. Usein kuluttajalle käykin siten, että tarkoituksenmukaisettomamman tuotteen kauppias saa tuotteensa myytyä ja paremman tuotteen huonompi myyjä jää nuolemaan näppejään. Huono tuote hyvällä markkinoinnilla elää ja käy paremmin kaupaksi kuin hyvä tuote huonolla markkinoinnilla.

Tuntuukin, että kuluttajan kannalta parhaaseen lopputulokseen päästäisiin, jos myyjät yhtäaikaisesti kehuisivat tuotettaan ja ostajat kuuntelisivat. Itse pidän myyjästä, joka kertoo kaikista tuotteista ostajakandidaatille neutraalisti kaiken minkä tietää ja antaa sen jälkeen ostajalle tilaa ja mahdollisuuden tehdä valintansa.

Vaan kaikkein surkein lauma tältä osin ovat monet poliitikot tai politiikkaan pyrkivät. Ja eivät aina hekään, vaan enemmän tai vähemmän hännystelijälauma, joka ylläpitää sosiaalisessa mediassa vaikka mitä keskustelufoorumeita. Niiden päätarkoitus ei taida edes olla oman puolueen hyvien tekojen esille nostaminen, vaan oma minä.

Luulen, etten ole ainoa, joka jättää kyseisen ilmiön vuoksi äänestämättä jotakin määrättyä puoluetta.

On jopa tilanteita, jolloin ehdokas itse on joutunut tai nähnyt tarpeelliseksi puuttua kyseiseen ilmiöön. Taisi olla, että valtiovarainministerimmekin sanoi avustajalleen, ettei kirjoittele jonkin määrätyn aiheen mielipiteitä sosiaaliseen mediaan lainkaan.

Kyseisessä ministerissä on muuten sellainenkin erikoisuus, että hän ei ole kansan valitsema kansanedustaja, vaikka ministeri onkin. Eräänlaista edustuksellista demokratiaa kai sekin. Samaa mahdollisuutta huomasin päivä, pari sitten Juha Väätäisenkin hamuilevan, joka äkillisesti ilmenneen sairautensa vuoksi vetäytyi koko kisasta. Katuu valintaansa, sillä toipuminen on ollut suotuisaa, jonka ansiosta mies tuntuu pohtivat olisiko mahdollisen menestyksen myötä oikotietä ministeriksi. Olisi mielestään annettavaa  kansalle, jota vaalikarjaksikin silloin tällöin kutsutaan. Ei kuitenkaan vaalitilaisuuksissa.

Juhaan tutustuin korjaavaa päihdetyötä tehdessäni, kun hänet valittiin raittiusliiton johtajaksi. Tuntui hyvältä valinnalta ja ajattelin, että homehtuneeseen, ennaltaehkäisevään päihdetyöhön on hyvä saada uutta, korjaavaa näkemystä Juhan persoonan muodossa.

Mutta löin mielipidekirveeni kiveen, kun Juha ratkesi tempomaan viinaa olan takaa. Juominen ei minua närästänyt, sillä alkoholistin luonnollisin olotila on olla kännissä. Ja luonnottomin vastaavasti olla selvinpäin. Näiden joukossa on myös hurskastelevia tiukkapipoja, jotka sanovat, että Jumala on heidät parantanut ja he eivät ole enää alkoholisteja. Mutta ovat he, sillä yksikin ryyppy saattaa suistaa heidät takaisin Turmiolan Tommin tielle. He vain pärjäävät alkoholisminsa kanssa laillani usein juovaa paremmin.

Mutta takaisin Juhaan. Minua harmitti hänen ymmärtämättömyytensä niitä kohtaan, jotka antoivat hänelle kenkää yksiselitteisesti viinanjuonnin vuoksi. Olisi pitänyt kuulemma ymmärtää, että tämä kuuluu sairauteen nimeltä alkoholismi. Juha vastaavasti ei ehkä ymmärtänyt sitä, että juuri tämän hänen potkut antanut pomonsa ymmärsi.

Väätäinen ei ehkä myöskään ymmärtänyt, että työnantajansa tekemältä raittiustyöltä on sekin vähäinen uskottavuus pois, jos boss kiskoo urakalla viinaa. Tietysti Juhan viesti olisi silloin voinut olla, että älkää tehkö kuten minä teen, vaan kuten minä sanon. Ehkä se kuitenkin olisi ollut eräänlaista kansan sumutusta sekin.

Niin tai näin, kaikkea hyvää sinulle Juha politiikassa ja sen ulkopuolella kaikessa mihin kuuna päivänä näet tarpeelliseksi ryhtyäkin, toivottaa etäinen kaverisi Jorma Soini.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Kasvissyöjän pääsiäinen

päivis: Minulta on säännöllisen epäsäännöllisesti kyselty joulun alla, että mitä voin syödä jouluna. Huoli on liittynyt siihen, kun en syö lihaa. Kysyjien luulisi kuitenkin tietävän, että jouluna pöydät notkuvat syötävää, joka hyvinkin kelpaa kasvissyöjälle, mutta ei ehkä kuitenkaan vegaanille. Sellainenhan itse en ole ja sen varmaan kysyjätkin ovat tienneet.

Sen sijaan kukaan ei ennen pääsiäistä ole vaivautunut kyselemään, mitä syön, kun pääsiäispäivien pääruokana on lammas. Pääsiäiseenhän ei liity mitään kasvisruokaperinteitä, kuten jouluun liittyvät monenlaiset laatikkoruoat. Mämmillä en kuitenkaan nälkääni tyydytä, enkä pashallakaan. Kumpaakaan ei edes tullut ostettua. Mämmiä varmaan olisin hankkinut, mutta kas kummaa, se oli tänään loppunut Tammiston Lidlistä.

Kun kukaan muu ei ole pääsiäisen syömisistäni kysellyt, olen sitä viime päivät itse pohtinut. Jorma hankki karitsan lihaa, jonka paistoin torstaina illalla. Pitkäperjantaiksi keksin paistaa puffipizzan. Se on lehtitaikinapohjalle paistettu pizzamainen ruoka, jolla ei ole tähän asti ollut mitään tekemistä pääsiäisen kanssa. Ehkä se on jatkossa meidän pitkäperjantain perinneruokamme.

Mutta tänään ollaan vasta pääsiäisen puolivälissä. Olisi ollut mukavaa pyöräyttää jotain pääsiäiseen sopivaa kasvisruokaa, mutta kun en keksimälläkään keksinyt, mitä se voisi olla. Ehkä sellaista tosiaan ei olekaan.

Tämä ainakaan ei ole pääsiäisen perinneruokaa.
Tänään sitten Jorma söi karitsaansa ja minä vähän epämääräisen näköistä kananmunakastiketta uunissa paistettujen bataattiranskalaisten kanssa. Lisäksi Lidlistä, jossa mämmiä ei enää ollut, ostin rasian Hollannissa tehtyä amerikkalaista kurkkusalaattia. Pussillisessa avocadoja oli yksi riittävän kypsä avocado, joka myös päätyi lautaselleni. Eilistä puffipizzaakin oli vähän jäljellä, joten söin palan sitä. Ruoka oli ihan kelvollista, mutta silti jäin kaipaamaan jotain oikeasti pääsiäiseen liittyvää perinneruokaa. Mitähän se voisi olla?