Filippiineillä, osa 3

Thaimaassa madonlukuja lukee Buddha, mutta Filippiinellä on elonlaita toisin. Siellä moni hakee suuntaviivoja menoonsa raamatusta ja kristillisestä uskosta.

Vaikka kaikkien valekirjanoppineiden mielestä en kunnon kiistitty olekaan, olen sitä sen verran, että voin sanoa nähneeni taksin hansikaslokeron turhemmassakin käytössä.

Joiltakin osin Filippiinit onkin niin sanotusti vanhan liiton katotolisia maita, joissa muun muassa avioero on monesti mahdoton juttu.

On ollut mielenkiintoista seurata miten se näkyy arjessa, kun monet, käytännössä teininä solmitut avioliitot jatkuvat koko elämän, mutta puolisot eivät elä yhdessä.

Lasten huoltamisessa ja kasvattamiseen tämä tuo köyhyyden lisäksi omat haasteensa. Mutta voidakseen tietää ja vielä sanoakin siitä jotain, on päästävä mukaan paikalliseen arkeen päivin sekä öin. Sitä haistelin vuosi sitten kuukauden kaikki päivät, mutta yöt olin hotellissa. Kaikkiaan kiehtova ja mieltä avartava kokemus.

Kun siitä kirjoitin, ei se tietenkään ollut kaikille mieleen. Vaan he tiesivät enemmän ja paremmin. Ei istunut jakeluun, vaikka sanoin kertovani omista kokemuksistani. Niistä jatkan nyt, vuosi myöhemmin. Sillä erolla, että itselläni oli vuosi aikaa etsiä perheyhteisö, jonne olen tervetullut asumaan toviksi.

Sinne olen matkalla. Suuntana on Subicin osa, Olongapo. Innolla odotan tulevaa. Luulen, että jos ennakkoluulojen sijaan on roppakaupalla avointa mieltä, se auttaa pitkälle. Näillä eväillä otan paikallisen ensi vuoden vastaan.

Vaikka kulunut vuosi piti sisällään yhden elämäni suurimmista pettymyksista, en ensi vuodelle toivo yhtään enempää. Minulle riittää jos selviän tulevastakin vuodesta hengissä. Joten hyvää vuotta 2020 kaikille.

Filippiineillä, osa 2

Eilen kirjoitin ensimmäisen osan nimellä Filippiineille, joten olkoon tämä osa 2 nimellä Filippiineillä.

Ehkä kuukauden kestävän reissuni kaksi ensimmäistä yötä vietin tai vietimme Manilassa hotellista, josta julkaisen jonkun kuvan. Hieno ja aivan valtavan kokoinen kortteeri, jossa tasokkaammat huoneistot maksavat varmasti hunajaa.

Me tai oikeastaan vain puolet ryhmästä majoittui hieman hillitymmin, noin 50 euroa yö.

Osa meistä ninittäin lähti Viktor Linen bussilla yötä myöten Olongapoon, sillä hotelli oli täynnä. Tai niin ymmärsin. Olin varannut etukäteen vain yhden huoneen, koska en tiennyt vastaanottajajoukon määrää.

Kun illalla kävimme altaalla, huomasin, että turvajärjestelyt olivat paljon tarkemmat kuin missään aiemmin kokemassanani, vastaavassa paikassa. Pelkästään rannekkeen saamiseen piti täyttää lipuke jos toinenkin ennenkuin päästiin suljettujen porttien taakse.

Kun saimme aiemmin huoneen ja huonepalvelija tai mikä lieni, halusi 1000 peson "securirymoneyn" ajattelin sen menevän sen sileän tien, siilä mitään kuittia ei summasta herunut. Ja kun olimme lähdössä, ei respassa kukaan tiennyt asiasta mitään. Onneksi olimme ottaneet puhelinnumeron talteen ja kuinka ollakaan, tuli ystävällinen nainen tarkistamaan huoneen jäljiltämme. Ja palautti myös sinne unohtamamme laturin 🤟 sekä tonnin, johon oli niitattu pieni infolappu. Joten se oli sama seteli, jonka olin pari yötä aiemmin antanut. Pyyhin nurjahkoista ajatuksistani ison kasan pois.

Kun sitten odottelimme kyytiä linja-autoasemalle, huomasin saman tarkkuuden jatkuvan. Jos jollakin oli märkää ihossa, palautti hotellin ovinainen tulijan talon ulkopuolelle kuivaamaan itsensä. Jostain syystä hän ei myöskään hyväksynyt, jos pyyhe roikkui päässä tai oli kierretty turbaaniksi hiusten ympärille.

Filippiineille

Minulla on näinä päivinä Päiviksen kanssa vahdinnvaihto meneillään Thaikodissamme, joten oli katsottava uutta kortteeria kolmeksi kuukaudeksi.

Se ja vähän tai paljon muukin antoi hyvän syyn lähteä tänäkin vuonna Filippiineille. Viime vuonnahan vietin siellä vajaan kuukauden ja kokemus kokonaisuutena oli perin myönteinen. Silloin olin Angeles Cityssä ja nyt suuntasin kohti Olongapoa.

Suvarnabhumin kentällä oli jonoissa ruuhkaa vailla vertaa, joten oli hyvä, että lähdin Jomtienilta ajoissa linja-autolla. Ja ekstraakin tuli aikatauluun vielä tunti, sillä olin asemalla niin hyvissä ajoin, että vaihdoin lipun pykälää aikaisemmaksi 50 bahtilla.

Puhalluslamppu, jolla matkasin, oli Philippines Airlinesin ja kaikki meni loistavasti noin kolmen tunnin  matkan ajan Manilaan. Monitorista ihmettelin, että ymmärsinköhän oikein, sillä ruudussa vilahteli mielestäni silloin tällöin englanniksi ja tuntemattomilla kirjaimilla missä on Mekka.

Kentällä sen sijaan oli työmaata löytää vastaanottajat, joita oli peräti kolme. Piti kulemma olla varmuuden vuoksi yksi joka terminaaliin, koska ei varmuudella selvinnyt riittävän ajoissa mihin kone tulee.

Terminaalissa minulla ei käytössä ollut kuin yksi valokuva, jonka perusteella oli aika hankala yhtälö yrittää löytää vastaanottajaa Manilan, kohtuullisen suurelta kentältä. Varsinkaan, kun en ollut kolmesta vastaantottajasta kuin yhdestä nähnyt aiemmin valokuvan.

Mutta sitten oivalsin, että en etsikään ihmisiä, vaan kuvan takana olevia portaita. Ja kas, nehän olivat tutut lähes koko kenttähenkilöstölle. Joten ei aikaakaan, kun huomasin iloisesti huiskuttavia käsiä koko vartaloiden täydeltä.

Taksimatka hotellille oli sekin oma lukunsa, sillä kuljettajalla ei juuri ollut hajua hotellista, vaikka minulla oli antaa hänelle täydellinen osoite. Sekin tuli koettua, että kuski maksatti minulla muutaman kymmenen peson tietullit. Mutta täällä ollaan, seikkailun ensi metreillä.

Mistä ovat aamuni tehty, osa 3

Aamulenkille sattuu parikin uutta hotellia tai sen tapaista, jotka ovat olleet valmiita ainakin vuoden. Silti ne ammottavat yhä tyhjyyttään. Sillekin lienee selityksensä, joka saattaa joskus tarttua myös omiin korviini.

Aivan valtavan kokoinen on paljon kiinalaisia majoittava Le Santir tai miten se kirjoitetaankaan. Ehkä milloin mitenkin. Sen edessä on usein aamusella useampikin linja-auto, jotka kuljettavat matkalaisia katsomaan ja kokemaan thaimaalaista eloa ja oloa. Mutta on Le Santir muutakin, ehkä enin osa, sillä yksi kaverini, lähes Lapin mies omistaa sieltä thaikotinsa.

Usein tulee aamun matkalla vastaan pieni koira kolmipyöräisellä polkupyörällä kulkevan venäläisrouvan kanssa. Joka vuosi sitten oli kuin suuren kotimaansa myynyt, sillä joku oli käryttänyt hänet koiran pidosta siellä missä koira ei saa talon sääntöjen mukaan asua. Nykyisin koira taitaa olla samassa paikassa sala-asukkaana. Näin on laita joskus Seven Seasissakin ja joku saattaa kulkea kassissa sisään ja ulos.

Matkalle sattuu montakin erilaista pysähdyspaikkaa, joista jokaisesta voisi sanoa montakin sanaa. Joku ruokkii kadulle koiria, bussikuskit tekevät vieressä aamutoimiaan kokovartalopesusta lähtien eikä Italialainen yrittäjä ole koskaan saanut valmiiksi innolla rakentamaansa autovuokraamoa ja kotiaan. Liekö senkin taipaleen katkaissut laillani parisuhteen päättyminen.

Viime talvena aamuisin istui muutaman thainaisen ryhmä kadulla silloin tällöin ja otti näkäräisiä oikein olan takaa. Minuakin pyysivät mukaan, josta voisi päätellä, että laitamyötäinen oli melkoinen 🤣.

Yksi tärkeimmistä on loppumatkan Soda Water juomapaikkani, jonka väestä pidän paljon. Silloin tällöin on aamujuomani loppu, jolloin joku lähtee sitä lähikaupasta noutamaan.

Paikan ihmiskalustoon kuuluu myös kuvan pieni tyttö, jonka kaveriksi pääsemiseen meni minulta vuosi. Nykyisin on joskus pöytäni täynnä hänen lelujaan ja vihkojaan, kun hän selittää tärkeitä asioita, joista en ymmärrä ainuttakaan sanaa. Valokuvausta varten hänet puettiin joulutontuksi, joka sekin olisi oman tarinan arvoinen juttu.

Aamun kävelyni päättyy kotikulman 7-11 vaakalle, jonka lukema on pienentynyt kolmen kuukauden aikana 7 kilogrammaa.

Mistä ovat aamuni tehty, osa 2

Kun lähden Thaikodistamme, on edessä aulakäytävä. Matkalla tapaan melkein aina siistijämme ja olisiko toinen hänen pomonsa, joka istuu usein aivan täynnä tavaraa olevassa pikku toimistossaan.

Aamun vointiselvitysten ja huomenten jälkeen olen ulkona. Sisäänpääsyyn sekä portteihin tarvitaan sähköinen avainkortti, joiden käyttöä ja muutakin elämää Seven Seas yhteisössä sekä Sonia-hotellissa valvoo iso määrä "securitymaneja", jotka poikkeuksetta tervehtivät. Vaihdamme alati myös kuulumisia, vaikka joskus ei ole ensimmäistäkään yhteistä sanaa.

Sitten kadulle ja matkaan. Vettäkin täällä riittää, mutta varsinkin Päivis haluaa huolehtia, että vesikuppeja on matkan varrella koirille sekä niissä tietty raikasta vettä. Taisimmepa silloin tällöin kuljetella vettä aamulenkeillä pullossa mukanakin.

Joka tapauksessa yhtenä päivänä oli naapurin tontille, piikkilangan taakse ilmestynyt tynnyrillinen raikasta vettä ja pieni juoma-astia, jonka ilolla täytin eläimille. Mutta seuraavana aamuna oli tämä ilon aihe poissa 😢😢.

Jos jokainen suomalainen voisi ja nostaisi yhden roskan päivässä, olisi se vuodessa yli 2 miljardia roskaa. Näin teen itse, sillä todellinen muutos lähtee henkilökohtaisista valinnoista. Sen opetti minulle Ville Komsi. Muutos ei lähde siitä mitä muiden pitäisi tehdä. Joka tapauksessa tämä on yksi itseeni tartuttamista tavoista, joista olen ylpeä.

Alkumatkasta on myös kohtuullisen vaatimaton, yhden mopotaksin taksiasema, jonka ajoneuvon isäntäkuljettajalle opetan suomea. Uskon, että eräänä päivänä hän vastaa minulle äidinkielelläni "huomenta".

Kävelylenkillä tulee vastaan muitakin kunnostaan huolta pitäviä. Joille joillekin olen alkanut sanoa morningin sijaan huomenta. Yllätys onkin aina yhtä suuri, kun joku vastaa samoin. Olemme saattaneet kulkea vastaan pitkät tovit eikä toisen kotimaasta ole tietoa.

Suomalainen onkin kaikkea muuta kuin tuppisuu. Mutta moni pitää kiinni siitä, että "minä en ensimmäisenä suutani aukaise". Joka tapauksessa näistä on kehkeytynyt mukavia aamun keskusteluja.

Mistä ovat aamuni tehty, osa 1

Lähes jokainen aamuni alkaa varhaisella heräämisellä. Aina en kelloa katso, vaan odottelen milloin 800 metriä pitkältä uima-altaalta sammuvat öisin palavat valot. Kello on silloin aika tarkkaan viisi.

Nyt joulukuun olen matkallani huoneeseen, jossa kuninkaatkin istuvat yksin, käynyt yölläkin fiilistelemässä terassimme pöydällä kauniisti tuikkivaa pientä muovikuustamme. Samalla kuuntelen yön ääniä, jotka Thaikodissamme ovat harvoin peräisin luonnosta. Päivällä olen täälläkin iloinnut varpusesta jouluaamuna. Ehkä se on kauan sitten kuollut siskoni.

Kämmenen kokoinen älylaitteeni on nukkuessani ilman ääniä, mutta jo aamusella vilkaisen onko yö tuonut itseäni kiinnostavaa. Viestejä varsinkin on oikeastaan aina, sillä monien chattiystävien kellot eivät kulje yhtä matkaa kanssani. Kun ghanalaiset koululaiset toivottavat minulle hyvää huomenta, sanon hyvää iltaa täältä kaukaa. Minulle se onkin paljon tärkempää kuin Putinin ja Trumphin maailmanvalloitukset.

Kyseisessä laitteessani käytän yli 60 hyötyohjelmaa, joten en halua kutsua sitä puhelimeksi. Toki puhelujakin tulee. Markkinahemmot ja hemmottaret soittavat myydäkseen tuotteitaan ja harvat muut soittavat Whatsuppilla ja Messengerillä.

Varhaiseen aamuun kuuluu ehdottomasti kaffet, jotka keitän tai lämmitän edellisen aamun loppuannosta mikrossa. Juoma-astiana on puinen kuksa. Joka onkin ylivertainen tarkoitukseen, vaikka Päivis sen välillä puolisalaa pesikin. Kuksaa ei kuulu pestä. Ei koskaan. Pikemminkin kyllästää esimerkiksi kahvinporoilla. Kahviini laitan puisen, pienen kaffelusikan verran hunajaa.

Aika usein, kuten nytkin, aamuun vuoteessa kuuluu blogin aiheen tuumailu ja kirjoittaminenkin. Nykyisin kirjoitan näitä yksin, mutta aiemmin vuoropäivin Päiviksen kanssa. Joka päivä ehkä kahdeksan vuoden ajan.

Kirjoittamisesta on tullut sinällään melko omituisessa tai ainakin tavallisuudesta poikkeavassa elämämässäni tärkeä päivän palanen. Päiväkirjanomaista kerrontaa on mukava lukea sillon tällöin vuosienkin kuluttua. Aikoinaan, kun minulla oli enemmän läheisiä, ajattelin heidän niitä ehkä joskus lukevan, kun olen mennyt muille maille.

Muiden aamutoimien jälkeen lähden käytännössä joka aamu noin 3-4 kilometrin kävelylenkille, jossa minulla on aina mukana kulku- ja muidenkin koirien lahjontapussi. Pieniä, koirille tarkoitettuja jytysiä, joita jaan matkan varrella. Kävelylenkillä tapaan kymmenkunta koiraa eri paikoissa, joille kerron juttuja, salaisuuksiakin makupalojen lomassa.

Joidenkin koirien kohdalla on mennyt vuosi tai kaksi ennen kuin se suostuu ottamaan mitään kädestäni. Jotkut eivät ehdi tehdä sitä koskaan, vaan elämä päättyy sairauteen, auton alle tai jotenkin muuten.

Koirilla on nimittäin tarkat reviirirajat, joiden ylittäminen voi pahimmillaan päättyä hengen lähtöön. Aivan samoin kuin ihmisilläkin. Sillä joka puolella sodimme toisiamme vastaan milloin mistäkin syystä. Ihminen on tässä  kuitenkin hölmömpi kehuessaan kuinka monta muukalaista tapoin tarkka-ampujana tai lentokoneen puikoissa.

Meillä on koko kansan presidentti

Joulu on jäämässä tältä vuodelta taakse, joka olikin monella tavalla itselleni uudenlainen. Ehkä yksi aidoimpia muutoksia oli, että olin sydämessäni yksin ja yksinäinen. Vaikka olin aattonakin laatuseurassa, jota olisi riittänyt aamun tunneille saakka. Yksinäisyys korostui joulun tervehdyksissä. Kun niistä kiittelin ja kerroin, että tätä väylää myöten eivät terveiset enää Päivistä tavoita, sillä kuljemme eri teitä.

Sauli Niinistöstä, taatusti koko kansan presidentistä minulla ei ole juuri kuin hyvää sanottavaa. Aivan tavattomasti arvostan hänen jouluperinteeksi muodostamaa tapaa käydä Hurstin joulujuhlassa. Sille jouluaterialle Messukeskuksessa osallistui ehkä 1200 enemmän tai vähemmän yksinäistä ja nälkäistä arjen sankaria.

Ollessani Päiviksen kanssa vetovastuussa Sininauhasäätiöstä pidimme mekin Tuusulan Mutterimajassa "Kaikkien aikojen juhlat", johon osallistui kadun kansaa ja muun muassa Sauli Niinistö sekä Pekka Haavisto. Juhlimme Sininauhasäätiön pyöreitä vuosia, Mutterimajan käyttöönottoa ja Tarja Halosen myöntämää sosiaalineuvoksen arvoani. Mutta tärkeintä minulle oli Päiviksen kanssa avioituminen samassa juhlassa. Minun linnanjuhlani, jossa sain kuningattareni ja sen myötä koko maailman. Josta jäljellä on erityisesti alati kasvava mielikuvitusmaailmani.

Tänä jouluna juhlin aattona Ravintola Helmessä Pattayan Jontienilla syöden yhden parhaista jouluaterioista koskaan. Pöytäseuraltani, Mikalta, hänen vaimoltaan ja kohta aikuiselta pojalta  sain tämän joulun ainoan joululahjan. Arkkikaupalla ruutupaperivihkoja, joita olin etsinyt ja toivonut löytäväni. En kylläkään etsinyt itselleni lahjaksi, vaan muuten vaan.

Toki ruutupapereilla on tarkoituksensa. Noin vuosi sitten olin kuukauden Filippiineillä Angeles Cityssä, jossa tapasin yhdessä peltikotikylässä aikuisia ja paljon lapsia. Yksi parhaimmista reussuistani ikinä, joka kantaa edelleen niin muistoissa kuin livenäkin.

Silloin päätin, että jos joskus tähän maahan tulen takaisin, on minulla mukana kyniä sekä ruutupaperia ja opetan lapset aukuisineen pelaamaan jätkän shakkia eli risti nollaa. Näin teen ensi kuussa, joskin aivan eri kaupungissa. Tällä kertaa Olongapossa. Samoin olen tehnyt muun muassa Kolumbiassa, bogotalaisessa, katulastenkin kodissa, jossa sielläkin olin kuukauden.

Jormaksen joulukalenteri, 24. luukku

Jo vuosia sitten kirjoittamani rakkaus- ja joulutarinan myötä haluan toivottaa kaikille hyvää ja armahtavaista joulua.

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Hän keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonenkin sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskitien kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus tavarakontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Kontista, tutusta roskiksesta, ilmanvaihtoaukon edestä lämmittelemästä, joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa mehua ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että vaikka se niin kornilta tuntuukin sanoa, niin Taivaan Isä rakastaa sinuakin, teitä kaikkia, vaikka se ei varmasti siellä laatikossa yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä paljon puhuttua päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein Siiri huomasi pohtivansa, mitä hän oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana hän sitten rohkaisi mielensä, etsi Kustin tutustu kontista ja sanoi hänelle: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö Kusti, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta koko yön oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan Siiri Angervolle? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli vuosiin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui, outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla astui ulos, oli Kusti ulkona ovipielessä vastassa. Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna Siiri anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni vastaan, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin. Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä siellä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun hän sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti sitten lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten sitä päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, että koskaan hän ei sinne ollut menossa päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi, että hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on näkäräispullolla tullut käytyä.

Kerran sitten heillä tuli puheeksi, että kun Siiri on aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti? ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin, että en sinulle uskonasioista paasaa.” Mielessään hän kuitenkin aina ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee. Mutta kerron, jos haluat, sanoi Siiri. Niin Siiri sitten kertoi, että "kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon Kristuksen kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn omassa seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sitä sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun kolhun perään. Kun kerran sitä kysyit, niin kaiken uhalla sanon sinulle, että vien sinut sinne mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä olen torstaisin, ja halusit vaan kuulla sen. Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina".

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan hänen ja monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti ensi torstain hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröin heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri sitten kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä aina toivonut olevan, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, on Taivas sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla, jossa kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet  enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissaan toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo elävää valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Jormaksen joulukalenteri, 23. luukku

Aatonaattoon saakka pääsimme ennen kuin tuli aika sanoa jotain varsinaisista joululauluista.

Vanhimmat joululaulut ovat yhtä vanhoja kuin joulu itse. Yksi vanhimpia joululauluja on Kuului laulu enkelten (Gloria in excelsis Deo), joka määrättiin laulettavaksi jouluyönä vuonna 129. 1200-luvulla yleistyi varsinainen joululauluperinne Saksassa, Ranskassa ja Italiassa.

Suomessa Martti Luther runoili vuonna 1535 virren Enkeli taivaan ja vuonna 1539 loi sille sävellyksen. Suomessa käytetyssä vuonna 1582 ilmestyneessä Piae Cantiones -kokoelmassa on hengellisiä joululauluja, joita edelleen lauletaan niin latinan kuin suomen kielellä.

Kaksi hyvin kaunista ja puhuttelevaa joululaulua on saman miehen käsialaa, Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu. Tekstit ovat Topeliuksen, jonka sanotaan perustaneen Suomen ensimmäisen luonnonsuojelujärjestön. Hänelle linnut olivat kaikkein lähinnä sydäntä.

Ylivertainen surussa ja synkkääkin synkempi on kaksikin kertaa Suomen kauneimmaksi äänestetty Sylvian joululaulu. Sen sanoja ei tule aina ajatelleeksi saati kuunnelleeksi, sillä myös melodia on kaunis.

Topelius vietti aikoja Keski-Euroopassa, kuten myös laulun mustapääkerttu.

"Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain, se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi, murheita muistaa ken vois laulajan."

Ihmiset siellä pyydystivät muuttomatkalla kerttuja syötäväksi. Linnuilta saatettiin puhkaista silmät ja sulkea ne häkkiin. Sokean linnun viserrys houkutteli yölaulajana muita lintuja lentämään suoraan pyydystäjien verkkoihin. Minkä jälkeen niiltä otetaan usein vain kieli herkuttelijoiden syötäväksi.

Jormaksen joulukalenteri, 22. luukku

Jouluseimi-perinne elää voimakkaana Italiassa ja on levinnyt sieltä esimerkiksi Espanjaan ja muihin Etelä-Euroopan maihin. Seimiasetelmien tekemisestä syntyi jo 1700-luvulla taidemuoto.

Vanhimman seurakuntalaisten rukouselämän tarpeisiin valmistetun seimiasetelman teki kuvanveistäjä Arnolfo di Cambio (1232–1302). Marmoriin veistetty seimiasetelma sijaitsee Seimen Pyhän Marian basilikassa.

Italialaisen pyhimyksen Franciscus Assisilaisen (1181–1226) rooli hiipuneen seimiperinteen elvyttäjänä oli ratkaiseva. Jouluseimi syntyi protestiksi ristiretkiä vastaan, sillä Franciscus näki ristiretkissä vihaa ja väkivaltaa. Seimi rakennettiin vuonna 1223 maalaistalon talliin italialaiseen Greccion kylään, Umbrian maakunnassa lähelle Assisia.

Vapahtaja syntyy joka vuosi uudelleen myös
 tähän Angel Cityn katolilaiseen kotiin.

Talon karjatilaan Grecciossa asetettiin kaukalo ja olkia. Eläimet seimen ympärillä olivat karjatilan oikeita eläimiä ja Pyhän perheen esittäjiä ei ollut. Jeesus-nukkea ei välttämättä tarvittu, sillä Franciscuksen mukaan köyhän silmä näkee Kristuksen missä tahansa.

Franciscus luki seimen äärellä Luukkaan jouluevankeliumin, ja joulun tapahtumat elettiin uudelleen. Rakkaimpia kohtia oli 2. Kor. 8:9 ”Vaikka Hän oli rikas, tuli Hän meidän tähtemme köyhäksi, jotta me Hänen köyhyydestään rikastuisimme.”

Nyt Grecciossa on pieni luola, jonka freskoihin on kuvattu seimiasetelma lisähenkilöineen. Maalauksessa on pyhä perhe, madonna ja lapsi, enkelien parvi, lammas, aasi ja härkä sekä Franciscuksen kasvot. Luolassa toimitetaan jouluyönä messu. Greccion seimi on tunnettu pyhiinvaelluskohde.

Jormaksen joulukalenteri, 21. luukku

Nyt olen aukonut kolme viikkoa adventtikalenterini luukkuja ja kertonut niistä äidinkielelläni sinne tänne. Lukevia silmiä on aika tavalla Yhdysvalloissa. Syytä siihen en tiedä.

Osa luukkujen sisällöstä on oman mieleni tuotosta, osa muualta poimittua ja osa elettyä elämää. Kuten eilen, kun istuin aamun kantapaikassa siemailemassa kävelylenkkini lomassa päivän ensimmäistä Soda Wateria.

Yht'äkkiä oli vaatimattoman pöytäni vieressä kaikin tavoin miellyttävän oloinen, kypsään ikään ehtinyt nainen. Joka vähintään yhtä huonolla kielitaidolla kuin omani kysyi kuinka mahdan tai mahdanko lainkaan puhua englantia. Yhteistä pohjaa ja sanoja löytyi keskustelulle helposti tuokion tarinoinnin verran.

Samalla profiililla olevaan henkilöön ei liene moni Jomtienin Kakkoskadulla törmännyt. Luulen, että hän on yhtä harvinainen kuin impi Walking Steetin tyttökadulla.

Hän oli mongolialainen Jehovantodistaja, joka levitti kutsumustaan minullekin. Ymmärsimme toisamme siihen saakka, kunnes aloimme puhumaan joulun merkityksestä ja olemuksesta itselleni.

Emme päääseet siihen, eikä osaamiseni olisi vieraan maan kielellä riittänytkään mitä joulun on minulle. Saati mitä Koraani sanoo Jeesuksesta, Mariasta ja neitseellisestä synnytyksestä.

Jormaksen joulukalenteri, 20. luukku

Moni puhuu kielteiseen sävyyn kaupallisesta joulusta, jossa toki on paljon totta. Me joudumme tähän koukkuun monestakin syystä. Yksi on, että haluamme saada jouluna hyvän mielen, joka on vaikeaa, jos kantaa huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä jostain.

Iloinen ja surullinen esimerkki ovat vanhainkotien joulut, jolloin pihat ovat täynnä autoja. Monet ihmiset käyvät silloin vanhempiensa luona, jotka ovat laitoksessa muutoin koko vuoden aivan liian yksin.

Vaikka eivät ole hetkeäkään yksin. Heillä on ostettua hoivaa, kavereitakin ja välittämistä, mutta rakkaimmat puuttuvat. Niin monta joulua olen joulupukin muodossa senioreiden keskuudessa kiertänyt, jotta tiedän tämän sydämeni pohjassa saakka.

Toinen mielenkiitoinen joulun vierailupaikka tai oikeastaan syyt siihen ovat hautausmaat, joissa vierailen itsekin aika usein. Myös jouluisin.

Hautausmaa, äitini, isäni ja siskoni hauta on minun kirkkoni, minun hengellisen elämäni pyhin paikka, joka on minulle tärkeä.

Mutta miksi erityisesti jouluna? Yritämmekö silloinkin hyvittää jotain? Entäpä joululahjat? Peitänkö hankkimillani lahjoilla syyllisyyttä, ostanko hyvää omaatuntoa tai vain joulumieltä? Niin tai näin, näin on hyvä, ainakin minulle.

Joulukirje tai kirje joulupukille perinne lienee saanut alkunsa Nikolaoksen taipaleesta joulupukiksi. Nikolaoksen kuolinpäivää 6. joulukuuta on juhlittu vuosisatoja Venetsiassa ja muualla Pohjois-Italiassa.

Juhlapäivän aattona 5. joulukuuta lapsilla on tapana kirjoittaa kirje Nikolaokselle ja jättää sitten kirje jonnekin kotonaan. Seuraavana päivänä kirjeen paikalla lasta odottaa yllätys; paikalla on omena, mandariini, karamellejä tai joku muu lahja ja tuhmille lapsille hiilenpaloja.

Taustalla on legenda, jonka mukaan pyhimys antaa kolmelle köyhälle lapselle kullekin punaisen omenan, jotka yön aikana muuttuvat kultaisiksi."

Jormaksen joulukalenteri, 19. luukku

Tämä on osanottoni viimeiselle matkallesi Rymy, sillä kuulin sinun kuolleen noin viikko sitten. Moni sinut tunsi etkä tänä jouluna enää ole yksin etkä palele Hyrylän S-Marketin Itkumuurin kylmällä betonilaatalla.

Viimeinen ryyppy on otettu. Uskon sinulla olevan nyt hyvä olla ja joulurauha on saavuttanut sinunkin sydämesi. Alan miehet ja naiset tietävät Itkumuurista lähtien mistä puhun. Muut kysykööt, sen tämän alan joulun tietäjät Hyrylässä kyllä kertovat.

Tämä on sinulle Rymy, sillä olit yksi meistä ja legenda jo eläessäsi. Jää hyvästi, ehkä portilla tavataan.

 "On kuollut ontuva Eriksson ja moni on hyvillään. Ei enää puistojen porteille hän laahusta kerjäämään. Monet kyllä itkulla saatetaan alas rauhaan kalmiston, vaan sua ei itkenyt ainutkaan...
Vai itkikö, Eriksson?

Ja nyt hän on puistonsa jättänyt, hän on saapunut taivaaseen. Ei sisälle aivan, mut portille hän jäänyt on hattuineen. Mene hiukan lähemmäs portteja, niin näät mitä luvattu on. Voit itsekin mukaan toivoa...
Vai voisitko, Eriksson?

Ei moista juhlaa nähnyt hän ole koskaan päällä maan. He nyt Luojan edessä näyttävät, miten hyviä hurskaat on. Ja hattusi neuvoilla täyttävät...
Se riittääkö, Eriksson?

Tuli ilta vihdoin taivaaseen ja portteja suljettiin. Ihan edessä miehen ontuvan ja avainta kierrettiin. Maan päällä tämän jo kokea sait. Se osasi ollut on. Ja osasi myöskin on olla vait'...
Vai onkohan, Eriksson?

Mies ontuu ääneti muurin taa ja nuttunsa turviin käy. Tänä yönä sada ei ainakaan ja poliiseja ei näy. Paras takana taivaan porttien sinun varmaan olla on. Olis liikaa musiikki harppujen...
Vai oiskohan, Eriksson?

Hän rauhasa aamulla mennä saa taas taivaan porttien luo. Tosin vainajat tänne mukanaan ei kukkaroita tuo. Mutta tyhjä hattu ennenkin sinun ansios ollut on. Saat nukkua maksutta kuitenkin..
Vai saatkohan, Eriksson?"

Jormaksen joulukalenteri, 18. luukku

Kun olin lapsi, rukoili äitini iltaisin vuoteeni reunalla istuen:

"Levolle lasken Luojani,
armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi."

Silloinen lapsen uskoni oli täydellinen. Ymmärsin oivallisesti mitä Isältä jossain taivaanrannan ylisten tuolla puolen joka ilta pyysin. Luotin ja uskoin siihen, että jos en aamulla herää, olen turvallisesti Hänen luonaan. Odotan vaan Jeesuksen kanssa rakkaitani maan päältä milloin tulevat luokseni.

Tämän kaiken enemmän tai vähemmän olen kadottanut aikuisena. Kun joskus illalla ajatuksiin tulee Nukku-Matin sijaan Tuonelan herra, on uni tipotiessään. Poissa on luottamus ja poissa on osa uskostakin.

Mutta joulun seimen Lapseen luotan ja turvaan loppupelissä viimeiseen hengenvetoon elämässäni. Joka kaikessa karuudessaan on kaunis, joskus taakaksi asti alakuloinen, mutta ei koskaan viheliäinen.

Aikoinaan poistuessani lavealta tieltä valitsin väylän, jossa tärkeintä ei enää ollut leveys, vaan että eläisin oikein. Moni asia muuttui silloin.

Joskus mieleni matkoilla pohdin, jos olisin konnana kulkiessani ajanut juovuksissa jonkun lapsen rammaksi tai kuoliaaksi. Niin kuka sen minulle anteeksi antaisi niin, että kokisin sen myös saaneeni anteeksi.

Luissani tiesin, että siihen ei riittäisi ihmisen anteeksianto. Ei asianomaisen, ei vanhempien eikä kenenkään muunkaan. Maailmassani ainoastaan jouluna syntyneellä Vapahtajalla oli ja on riittävän täydellinen valtakirja mieleni ja sydämeni sopukoihin sekä täydelliseen anteeksiantoon.

Siihen Häntä tarvitsin ja tarvitsen. Sen sijaan täydellinen mysteeri itselleni on, mihin Hän minua tarvitsee. Usein itseltään kadoksissa olevaa mustaa lammastaan. Ehkä sen ymmärtämiseen tarvitaan Hänen minullekin jakamaa rakkautta. Enemmän kuin silmän lumeeksi.

Yhä uudelleen syntyvään Lapseen turvaan kuten itsekkyydessäni pystyn tänäkin jouluna. Ja urheilijan termein katson mihin se riittää. Pääsenkö joskus sisään ja ovesta jollekin osastolle, vaiko Repe Helismaan, Tapsa Rautavaaran ja Ontuvan Erikssonin kanssa portin pieleen. Mutta ehkä siinäkin olisi hyvä olla. Katsella kuka menee minnekin.

Tällainen on mieleni mutkissa jouluni ydin, johon turvaan vaihtelevalla menestyksellä. Tiedän kuitenkin hyvillä mielin, että se ei ole ainoaltakaan ateistilta eikä muultakaan toisin ajattelevalta pois.

Jormaksen joulukalenteri, 17. luukku

Joulu on vuosittainen joulukuun loppuun sijoittuva juhla. Se on vanha ja yleinen juhla eri puolilla maailmaa ja kristityt viettävät joulua Jeesuksen syntymän muistoksi.

Useimmissa maissa joulupukin hahmo, joululahjat ja yhdessäolo ovat keskeinen osa joulua. Suomalaisia jouluperinteitä ovat esimerkiksi sauna, joulukirkko, jouluruoka, lahjat, joulukuusi ja joulumusiikki. Joulun vietto alkaa Suomessa jo jouluaattona, mutta joulukuun 25. päivä on kuitenkin varsinainen joulupäivä.

Joulun ajankohta on muinaisen roomalaisen kalenterin talvipäivänseisauksen päivämäärä. Suomen kielen sanat joulu ja juhla ovat ruotsalaisia tai skandinaavisia lainasanoja. Sana joulu tulee alun perin ennen kristinuskoa vietetyn talvipäivänseisauksen juhlan muinaisgermaanisesta nimestä.

Joulussa ovat yhdistyneet kristillinen juhla, muinainen roomalainen saturnalia-juhla sekä Euroopan pohjoisten kansojen maatalousvuoden päättäjäis- ja keskitalven juhla (yule). Suomessa vanha vuodenvaihteenjuhla oli kekri.

Monet kansat ovat vanhoista ajoista viettäneet vuotuista juhlaa talvipäivänseisauksen aikoihin. Muinaisten germaanien talvijuhla tunnetaan nykyisin sen englanninkielisellä nimityksellä yule. Kuukalenterin vuoksi yulen paikka vaihteli joulukuun alusta tammikuun alkuun. Kristinuskon leviämisen myötä yule yhdistettiin kristilliseen jouluun.

Muinaiset roomalaiset viettivät 17. ja 23. joulukuuta välisenä aikana keskitalven Saturnalia-juhlaa. Talvipäivänseisauksena 25. joulukuuta oli Sol Invictuksen eli Voittamattoman auringon päivä.

Itselleni joulu on Vapahtajani eli Jeesuksen syntymäjuhla. Häneen liittyvä on minulle rakasta ja tärkeää ilman kristinuskoakin.

Mutta myös ja varsinkin Vapahtajalla on oma sijansa elämässäni. Kuten monilla muillakin kodittomilla Luojan luomilla. Olen ollut rakentamassa seiniä, joiden sisään koditon on voinut rakentaa oman pesänsä. Niin ihminen kuin eläinkin.

Myöskään Marialla ei ollut paikkaa eikä vuodetta mihin hänen Poikansa olisi voinut syntyä. Luulenkin, että ensimmäiset elävät, jotka Vapahtajan näkivät, olivat tallin seimen ympärille kerääntyneet eläimet. Hän ei syntynyt ihmiskotiin, vaan jostain syystä eläinten keskelle.

Hän myös kuoli kuten syntyikin. Monien ihmisten hylkäämänä, ristillä kaltaisteni välissä.

Jormaksen joulukalenteri, 16. luukku

Päivälleen neljä vuotta sitten kirjoitin Faceeni näin: "Kun olin vaahtosammuttimen kokoinen ja isompikin, oli jouluaatto yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin ilta. Kaikki paikat olivat kiinni ja kenenkään kotiin ei voinut kutsumatta mennä. Ikkunoiden jouluvalot korostivat perheiden joulua lisäten yksinäisen kulkijan orpona olemisen tunnetta. "Sinulla ei ole paikkaa minne mennä, missä kokisit olevasi hyväksytty ja rakastettu."

Jouluaatto on ehkä aina yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä 😢. Sitä ei poista, että moni paikka on auki, joissa voi tavata muita. Mutta on avoin sitten kylän kuppila tai kirkkosali, sydämen yksinäisyyttä se ei poista. Ehkä sitä ei poista mikään ilman toista, sydämen rakastettua.

Päiviksen kanssa koin monesti jouluna, että olemme ja kuulumme yhteen. Hänen kanssaan en ollut hetkeäkään yksinäinen saati yksin.

Nyt monen vuoden jälkeen sitä olen, enkä voi sille mitään, vaikka yritin ja yritän. Olen sitä ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Sydämen yksinäisyys on jotain, jota en pysty muille selittämään. Koen, että Luojanikaan ei sitä ymmärrä.

Tuokion verran jouluyönä, kun katson ylös tähtitaivaalle, tunnen, että ymmärtää Hän. Kyynelsilmin kaipaan ymmärrystä. Että ymmärtäisin miksi Hän sallii yksinäisyyden minulle ja monille kaltaisilleni.

Mutta kaikessa surussa ja kaipauksessa on jotain äärimmäisen kaunista ja herkkää. Ehkä hetken jouluna olen seimessä syntyneelle Vapahtajalle, hänen Isälleen ja Marialle kiitollinen. Että kuulun siihen joukkoon, jotka voivat kokea laillani.

Vaikka joulu onkin syntymän juhla, on se myös kaiken menetetyn muistamisen aikaa. Suren ja muistelen kaikkia rakkaitani, jotka ovat kuolleet. Äitiä, isää, siskoani, Liisaa. Mutta myös niitä, jotka elävät ja jotka olen menettänyt.

Jouluna puhun yksin Päivikselle, pojalleni Markolle, hänen vaimolleen Päiville ja heidän tyttärelleen Sini Olivialle.

Huokaan tähtien taakse ja toivon jonakin päivänä Luojani armahtavan minut tältäkin osin.  Että Hän suo minulle elävän suhteen heihin tai edes yhteen heistä. Jouluna kaipaan heitä kaikkia, eläviä ja kuolleita, enemmän kuin vuoden kaikkina muina päivinä yhteensä.

Jormaksen joulukalenteri, 15. luukku

Jouluna tavallisesti sisällä pidettävä, koristeltu puu on joulukuusi, joka Suomessa on yleensä metsäkuusi.  Joulupuu voi olla myös mänty tai kataja, joka tosin taitaa nykyisin olla rauhoitettu. Joten tuomion voi saada joulupuun varkauden lisäksi myös luonnonsuojelurikoksesta, jos katajan hankkii kotiinsa joulurauhaa tuomaan omin luvin.

Oman jouluni perinteisiin kuului usein varastettu kuusi, jonka isän kanssa katsoin jo valmiiksi kesällä, jolloin lumi ei vielä peittänyt oksia. Joskus kävi niinkin, että joku muu kuusivaras ehti anastaa valmiiksi katsomamme joulupuun.

Puu koristellaan erilaisin koristein kuten sähkökynttilöin ja värikkäin nauhoin ja palloin. Eri maiden pienet liput nauhassa olivat myös suosittuja. Latvaan sijoitetaan usein tähti, joka alemman kuvan, ravintola Helmen joulupuussa on vähän sinne päin. Ehkä ravintoloitsija ei yltänyt aivan ylös saakka.

Nykyään on saatavana muovisia tekokuusia, jotka kestävät useiden vuosien käytön ja sopivat myös ihmisille, joille oikea kuusi aiheuttaa allergisia oireita. Thaikodissamme meillä on kuvan kuusi, jossa jouluvalotkin olivat valmiina hankittaessa. Pimeällä varsinkin se on oikein kaunis terasssin pienellä pöydällä.

Joulukuusen alkuperästä on eri mielipiteitä. Riikalaisten arkistolähteiden mukaan joulukuusi olisi kotoisin Latviasta, jonne Mustapäiden veljeskunta toi sen vuonna 1510. Virolaisten mukaan puolestaan ensimmäinen joulukuusi oli Tallinnassa jo vuonna 1441. Erään tarinan mukaan joulukuusi on peräisin 1500-luvun Saksasta.

Kuuset olivat aluksi pieniä ja niitä ripustettiin kattoon tai pidettiin pöydillä. Niiden koristelu alkoi 1600-luvun alussa ja kynttilöitä alettiin käyttää 1600-luvun lopulla.

Saksasta joulukuusiperinne levisi Englantiin ja sieltä Pohjoismaiden aatelisten keskuuteen 1800-luvulla. Perinne joulukuusen hankkimisesta saapui Suomeen ensin 1800-luvulla säätyläiskoteihin, sitten talonpoikaisiin tupiin 1870- ja 1880-lukujen tienoilla.

Joulukuusi yleistyi kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. Sen yleistymistä edisti vanhan kansan tapa laittaa koristeeksi juhannus-, nimipäivä- ja hääpuita, joskin lähinnä ulos. Joulukuusi kuitenkin on alun perin lähtöisin pakanajuhlista.

Ensimmäinen tieto joulukuusesta Suomessa on vuodelta 1829, jolloin paroni von Klinckowströmin joulujuhlassa oli peräti kahdeksan kuusta ja niistä yhden takana piilossa posetiivinsoittaja.

Merkittävä joulukuusiperinteen levittäjä Suomessa oli 1863 perustettu, suomenkielisiä kansakoulunopettajia kouluttanut Jyväskylän seminaari, jossa alettiin pitää joulun alla omia kuusijuhlia, mikä tapa levisi sitten seminaarista valmistuneiden opettajien mukana ympäri maata. Kuusenkoristeita askartelivat aluksi koululaiset opettajiensa johdolla.

Jormaksen joulukalenteri, 14. luukku

Tämän aamun luukusta putkahti esiin joulukoriste, joten kerron niistä. Muiden kirjoittamaa ja omasta muistista kaivettua. Tosin kun olen pitkän iän mies ja lopetan ensi kesänä muutenkin kloppina olemisen, on kaikki oikeastaan historiaa. Sillä en juurikaan tiedä kuinka nuoret nykyisin jouluaan laittavat ja viettävät.

Joulukoristeet ovat joka tapauksessa oleellinen osa joulua. Joulusomistus voidaan tehdä perinteisistä vuosien mukana kertyneistä koristeista tai sitten voidaan luoda uusi itse tehdyistä tai ostetuista koristeista aikaansaatu kokonaisuus.

Koristelu voi perustua pelkästään väreihin. Joulun värejä ovat etenkin punainen, vihreä, kulta, valkoinen ja hopea. Yleisiä joulukoristeita ovat esimerkiksi Suomessa kuusenoksat, joulukuusi, ovikranssit, kynttilät, tähdet, joulukukat, jouluiset pöytäliinat, omenat, ulkosoihdut, jäälyhdyt ja lyhteet. Perinteisiä oljesta tehtyjä joulukoristeita ovat himmeli, olkipukki ja lyhteet.

Luulen, että itse itselle tehtyjä joulukoristeita ei täällä Thaimaassa juuri ole. Sillä täällä suuntaviivoja elämälle viitoittaa Buddha, jolla ei tainnut kalenterissaan joulua olla. Ja kuinka olisi voinut ollakaan, sillä hän eli puoli vuosituhatta Vapahtajaamme aiemmin.

Joulukoristeet ovat vaihdelleet ulkonäöltään, mutta myös merkitykseltään. Eri kulttuureissa merkitys on tullut vanhoista, yleensä kansanuskoista.

Joulukuusissa ei aina käytetä kynttilöitä, vaan kuusi voidaan koristella valoköynnöksillä. Kuusi voi olla metsässä kasvanut, viljelty tai muovikuusi. Luontoa säästäkseen voi kuusen hankkimisen sijasta valita talviselta pihalta tai lähimetsästä puun ja koristella sen eläimille. Oksille ripustetaan talipalloja.

Joulukuusesta minulla on niin paljon muistoja ja sillä saattaa olla oma hustoriansakin Suomessa. Joten odotan, jos sillä olisi oma luukkunsa ja kerron siitä sitten lisää.

Jormaksen joulukalenteri, 13. luukku

Jos olisin taikauskoinen, jota toki hieman olenkin, kuten me kaikki tavalla tai toisella, niin tänään olisi päivä, jolloin tähtien asento on siihen otollinen. 13. päivä ja perjantai.

Tämän aamun joulukalenteria availlessani toivoin aiheen olevan enemmän jouluvaloinen. Mutta ei, on vielä viivähdettävä päivä lapsissa, joiden äidit ovat tehneet rauhaisan maailman näkökulmasta yhden elämänsä suurimmista virheistä.

Sen vuoksi heidän jouluunsa ei tuiki perinteinen joulun tähtönen. Mutta ehkä lapset saisivat siitä jotain, jos he pääsisivät jouluksi kotiin. Mitä muuta se silloin olisikaan kuin nykyinen teltta taivaan alla. No, joulun Vapahtaja syntyi talliin.

Hyvä joulu ei tarkoita maallista mammonaa ja sylissäni olevalla, filippiiniläisen peltikodin lapsella on elämä turvallisesti reilassa, vaikka aineellinen köyhyys on alati läsnä.

Kirjoitin eilen al Holin suomalaisäideistä sekä heidän lapsistaan. Myös niistä, joiden vanhemmat ovat kuolleet. Olin jo jättämässä aiheen, mutta sain monta kymmentä palauteviestiä. Jotka tulivat sinne minne pitikin, mutta eivät ehkä saaneet aikaan mitä piti. Siksikin joulun 13. päivän perjantain adventtikalenteri sai tämän muodon.

Ajattelussani ei mikään yön aikana muuttunut. Käsitykseni vain vahvistuivat. Itselleni on selvä asia, että niin äidit kuin lapsetkin tulisi saada Suomeen, vaikka se tarkoittaisi joidenkin äitien kohdalla vuosienkin vankilatuomioita.

Voi myös olla, että on kuten joku palautteessaan sanoi. Etten näe nokkaani pitemmälle. Sillä en ymmärrä edes sitä kuinka turvallisuusriski Suomessa pienenee sillä, että äidit eivät tule nyt Suomeen. Mielestäni hän kuka näin uskoo, ei näe edes nokkaansa.

Ajatteleeko joku todella niin, että homma on hoidettu, jos äiti vastaa tekonsa seurauksista Syyriassa ja sen jälkeen palaa Suomeen Syyrian lähettämänä? Sillä tähänhän on oikeus kaikilla Suomen kansalaisilla.

Meidän toinen aamulla ilmestyvä iltapäivälehtemme on myös asiaa hieman perusteellisemmin selvittänyt. Sen voi lukea tästä.

Jormaksen joulukalenteri, 12. luukku

Suomen viranomaisilla on melko tarkat tiedot al-Holin leirillä Syyriassa olevista suomalaisista. Leirillä kerrotaan olevan kymmenkunta suomalaista naista ja kolmisenkymmentä lasta. Suurin osa lapsista on hyvin pieniä. Yli puolet on alle viisivuotiaita ja osa heistä on syntynyt leirillä. Joukossa on ehkä myös muutamia orpoja.

Vanha Finnairin mainos sanoi "Illaksi kotiin". Kun ajattelen näitä kaukana Suomesta olevia varsinkin näin joulun alla, on hartain rukouksesi Finnairia mukaillen, "Jouluksi kotiin,  vaikka se ei menisikään aivan protokollan mukaan".

Yhteisiä asioita hoitamaan olemme valinneet Brysseliin ja Arkadianmäelle reippaan parisataa asiamiestä ja -naista sekä Mäntyniemeen pressan.
Laumassa on pari henkilöä, jotka nauttivat tällä hetkellä hyvin suurta kansan suosiota. Heistä Sauli Niinistöä olen kunnioittanut aina, mutta toinen on menettämässä orastavan arvostukseni.

Jussi Halla-ahon alamäki alkoi toissa päivänä, kun luin, ettei hän ole valmis laittamaan juuri tikkua ristiin Teuvo Hakkaraisen puolesta. Jolla menee tällä hetkellä viinaa kurkusta alas enemmän kuin hyväksi olisi.

Jussin mielestä hän ei juuri mitään voi, vaan vastuu on Suomen kansalla. Hän ajattelee eri tavalla kuin sotiemme veteraani, joka sanoi, että kaveria ei jätetä.

Jos olisi valta, antaisin miehelle kenkää. Tosin en vielä tästä syystä, vaan siksi kuinka hän ajattelee kaukana Suomessa olevista suomalaislapsista. Ja heidän äideistään.

Jussille ei riitä, että liemiinsä saa hukkua puoluetoveri, vaan ilman apua saavat jäädä myös suomalaislapset. Ja vain siksi, että etiketin mukainen apu ei yllä tai heidän äitinsä ovat valinneet väärän tien. Tältä osin samaan nippuun kuuluu Kulmuni ja varmasti moni muukin.

Jussia kiinnostaa ainoastaan mikä lisää kannatusta ja mitä ulkoministeri Haavisto on tehnyt, jota ei hissun kissun vallan sokaisema Halla-aho tiedä.

Haavisto on ainoita valtaa pitäviä, jotka ovat valmiita, oman työpaikkansakin kustannuksella tekemään kaikkensa, jotta lapset, kuten myös äidit pääsisivät jouluksi kotiin.

Jormaksen joulukalenteri, 11. luukku

Usein mieleni tulee surulliseksi, kun ajattelen ihmisiä, joille on tärkeää voida huonosti. Nyt löytyi tämän linkin takaa jälleen yksi, joka on menettämässä pahoinvointinsa vuoksi kirkkonsa jäsenyyden ja sen myötä joulurauhansa.

Hänelle on käymässä niin, koska hän kantaa huolta "syvästi uskonnollisista, vanhemmista ihmisistä", jotka pahoittavat mielensä, kun kirkko siunaa eläimiä, tässä tapauksessa koiria.

Ehkä nämä huolen aiheen ihmiset ovat mahdollisesti niitä, jotka eivät ole kuulleet Topeliuksen pienestä veljestä, joka ilmestyi varpusena jouluaamuna, Jeesuksen aasista tai vaikkapa kadonneeesta lampaasta. Tai ehkä he elävätkin vain yleisön osaston kirjoittajan, mielensä pahoittajan korvien välissä.

Ehkä tämä kirkosta eroava, Luojansa edellä omia polkujaan kulkeva ei myöskään ole tullut ajatelleeksi minne ja minkä kaiken keskelle Vapahtajamme jouluna syntyi.

Kristinuskossa eläimet ja kaikki muukin elävä on aivan erityisessä asemassa. Luojalleni istuu vallan mainosti, että tämän kaiken Hänen edustajansa maan päällä siunaa. Varsinkin jouluna Vapahtajan seimen äärellä, eläinten ympäröimänä.

Jormaksen joulukalenteri, 10. luukku

Jouluun kuuluu lukuisia iloisia asioita ajattelee uskosta ja uskonnoista kuinka tahansa. Voi myös uskoa joulupukkiin tai sitten ei.

Kaupallisessa joulussakin on

paljon kaunista, mutta myös aivan liikaa aikuisten rahanahneutta, joka voi viedä lapsilta joulupukin ja jouluilon. Niistä pahoitan helposti mieleni lapsen lailla, vaikka suurin osa aikuisista taitaa kohautella vain olkapäitään.

Aamun lehdestä poimin tämän linkin takana olevan jutun. Tottakai ymmärrän, että joskus kaikki menee pieleen. Mutta aina en ymmärrä selityksiä. Jos nyt ymmärsin oikein, oli Lappiin englannista joulupukkia katsomaan tullut jouluväki maksanut reissusta 2000 puntaa per lärvi. Eurovaluuttana se on 20 % enemmän. Maan kamaralla aikaa taisi olla 4 tuntia. NELJÄ TUNTIA!!

Tällaisessa tilanteessa matkanjärjestäjän pahoittelut ja ilmoitus, että lapset tulevat saamaan pukilta henkilökohtaisen kirjeen, on maailmasssani vain huono vitsi. Ja edes sitä se ei ole pettymyksen kokeneille lapsille.

Samassa sarjassa kuin kansalle ilmoitus, kun ministeri sählää perusteellisesti minunkin rahoillani ja ilmoittaa kantavansa täyden poliittisen vastuun. Ja puolue ilmoittaa perään, että luottamus puoluekoneistossa ei ole ollut kateissa. Ja antaa uuden ministerin pestin.

Muistan kuin eilisen kuinka kovasti halusin uskoa joulupukkiin. Pahvisen naamarinkin rypyt käänsin myötätunnoksi ja pukin iho oli tullut sellaiseksi kovassa pakkasessa poron kyydissä.

Kun pukki hakkasi keittiön  korkkimaton reikiä täyteen suksisauvan piikillä, ei syy ollut pukin. Vaan isän, joka oli laittanut sellaisen maton.

Vaikka maa oli vailla lunta, se ei estänyt pukin reen kulkua. Vaikka koskaan en jouluna pukin kulkuneuvoa nähnytkään.

Minulle nyt aikuisena eikä koskaan  kysymys ole ollut pakanallisesta olennosta, vaan kaikille hyvää tarkoittavasta joulun hengestä. Jossa on aimo annos pyhää, piispa Nikolausta.

Jormaksen joulukalenteri, 9. luukku

Joulua vietän näillä näkymin Thaimaassa, tarkemmin Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosassa. Näin olen ymmärtänyt, vaikka sitä ei ole minulle osannut kukaan kertoakaan.

Välissä kuitenkin on Buddha Hill, joka ei liene sen oikea nimi. Sen toisella puolen on varsinainen Pattayan kaupunki ja toisella thaikoti"kaupunkimme" Jomtien. Tätä väliä eestaas ajaa loistava joukkoliikenne, lavataksit, joita ei juuri tarvitse montaa minuuttia odottaa. 10 bahtia eli 30 senttiä ja olet kukkulan tuolla puolen. Muutama kilometri.

Jomtienilla ei joulun läheisyys juuri näy. Ei kaupallinen eikä muutenkaan. Kaupallisia palveluita isollaan onkin lähinnä vain kolmea sorttia. Ruokaa, juomaa ja majoitusta. Jossain voi olla jokunen joulukoriste, mutta se on voinut olla siinä jo viime vuodesta. Tai vielä kauemmin.

Mutta kristikansan kaupallinen joulu näkyy sen sijaan vuoren toisella puolen senkin edestä. Ja saattaa sieltä löytyä Vapahtajakin seimineen, tietäjineen, paimenineen ja eläimineen. Ne ovat minun maailmassani kauniita ja puhutteleviakin.

En ole päättänyt käynkö kurkistamassa miten joulun odotukseen ovat tavaratalot ja hotellitkin ravintoloineen valmistautuneet Pattayan puolella.

Joulun sanoma on kylläkin minulle kristallinkirkas. Epäselvin kaikessa ovat viestin tuojat, jotka upottavat siihenkin jonkin sortin tuomion tai muiden syyllistämisen. Omaan jouluuni tai uskooni se ei juuri kuulu, vaikka joskus yllätän itsenikin tuomioita jakamassa.

Joulu on uskonnollisista juhlista minulle tärkein ja puhuttelevin. Omalla oudolla tavallaan, sillä koen sen hyvin surullisena ja yksinäisenä. Mutta silti siinäkin kirkkaimpana loistaa lapsi seimessä. Lupaus..... Meille kaikille.

Jormaksen joulukalenteri, 8. luukku

Niilo ei käytä alkoholia

Suomen itsenäisyyspäivän liepeillä on myös thaimaalaisittain merkittävä juhlapäivä. 5.12. on edesmenneen, koko kansan rakastaman kuninkaan syntymäpäivä. Ainakin hänen eläessään oli merkkipäivänä alkoholin myyntiin rajoituksia. Voi olla vieläkin. Kieltoja tosin sen suhteen on muutenkin. Päiväsaikaan ei pariin otteeseen saa elintarvikaupasta ostaa alkoholia. Eikä usein alkoholitontakaan olutta 😄.

Nyt 8. päivä Thaimaassa jatkuu kylmät kelit. Joka Pattayan seudulla tarkoittaa yöaikaan 20 asteen molemmin  puolin ja päivällä noin 25 astetta tai enemmän, mutta alle 30.

Joskus olen huvittuneena seurannut, kun ihmiset Suomessa talvisaikaan pukevat koirille vaatteita. Niistä on saanut kuvan Niilokin osansa. Toki sen myös ymmärrän, sillä kyllähän koirallakin voi kylmä tulla ja olla.

Mutta Thaimaan koirien kylmyyden ymmärtämistä pitää minun aikani sulatella. Vaikka toisaalta 70-luvulla on täälläkin mitattu pakkasasteita. Ainakin yksi ja risat 🤣.

Eilen luin olevan niin kylmää, että ihmiset maaseudulla saattavat lämmitellä nuotioilla keskellä päivääkin.

Mutta ihminen on joiltakin osin hyvinkin sopeutuvainen. Onkin eksoottista tavata +35 asteen lämmöstä lähtenyt thaimaalainen -35 asteen pakkasen ympäröimänä myymässä lihaa ruokakaupassa Lapin perukoilla.

Sopeutuvaisuus lienee yksilöllistä. Toinen ei pysty ymmärtämään, kun joku haluaa syödä Thaimaassa omien tottumustensa mukaista ruokaa. Kuten lihapullia tai vaikkapa HK:n Sinistä.

Tältä osin olen samassa sopeutumattomien veneessä. Sillä en ymmärrä miksi ihminen ei voisi syödä mitä ruokaa haluaa missä tahansa, jos ei tule syömään sitä minun lautaseltani.

Jormaksen joulukalenteri, 7. luukku

Olin jo päättänyt jättää eilen taakseni itsenäisyyspäivän vieton enkä seuraa koko partyjä, kun ne tulevat thaimaalaisittain vähän outoon aikaan.

Mutta kuinka ollakaan, oli Nukku-Matti vienyt yksinäisen ja huonon mieleni vuoksi unihiekan sitä ehkä enemmän tarvitsevalle. Joten niin seurasin vuoteessani älylaitteeni reippaan seisemän tuuman näytöltä Linnan juhlia neljään asti aamuyöhön.

Ja poimin aikani kuluksi, mitä ovat lehdet kirjoittaneet tasan 102 vuotta sitten, itsenäisyytemme ensimmäisenä aamuna. Siinä ohessa kuvakaappasin eilisistä pirskeistä näytöltäni edellisen presidenttiparimme ja nykyisen.

Voi olla, että jokunen aika menee, että meillä on mahdollisuus neljän maamme presidentin ja heidän puolisoidensa yhteiskuvaan. Sellainen tilanne oli, kun Koivisto oli vielä elossa.

Mutta näin kirjoitti Markus Määttänen Aamulehdessä 7.12.1917:

"Suurena merkkipäivänä tulee Suomen kansan historiassa aina säilymään joulukuun 4. päivä. Se on meidän julkisen, virallisen itsenäisyyspyrkimyksemme ajanluvussa toinen suuri merkkikohta, jolloin on astuttu pitkä askel lähemmäksi kauneimman unelmamme lopullista toteutumista.

Ensimmäisenä virstanpylväänä tällä tiellä, joka meitä johtaa kohden oman itsemme toteuttamista, on marraskuun 15 päivä, jolloin kansamme eduskunta katsoi tilanteen kehittyneen sellaiseksi, että se julistautui tämän maan korkeimman valtiovallan haltiaksi.

Se sattui ajankohtaan, jolloin sisäinen sekasortomme oli surullisimmalla asteellaan joka kiinnitti enemmän sekä meidän että myöskin ulkomaailman huomiota, kuin eduskunnan toimenpide kaikkine laajakantoisine mahdollisuuksineen.

Siksipä tuo merkkitapaus meni ohi suuremmatta huomiotta, jonka se kuitenkin olisi ansainnut. Korkeimman valtiovallan haltuunsa ottanut eduskuntamme asetti 26 pnä marraskuuta uuden hallituksen, joka jo ohjelmassaan ilmaisi ensimäisenä ja tärkeimpänä tehtävänänsä tulevansa pitämään Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamista ja turvaamista.

Nyt 4:nä jouluk. tämä itsenäisyyshallituksemme antoi eduskunnalle ja sen kautta koko sen edustamalle Suomen kansalle, jättäessään m. m. esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, jonka mukaan Suomi on itenäinen, riippumaton tasavalta, julistuksen, jossa kansamme halu päästä täydelliseen riippumattomuuteen saa mahdollisimman selkeän ja miehekkään varman ilmauksen ja jossa myös viitotaan ne tärkeimmät toimenpiteet, jotka sen toteuttamisessa ensi kädessä ovat tarpeen.

Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana," kuuluu tuon julistuksen ydin. Se on se tunnus, jonka ympärille Suomen kansa ilomielin yhtyy. "Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista tehtäväänsä, muuten kuin täysin vapaana." Sillä täytyy siis olla siihen oikeus, ja nyt on hetki koittanut sen toteutumiselle."

Jormaksen joulukalenteri, 6. luukku

Joulun odotuksiin varsinkin Suomessa liittyy jotain aivan erityistä. Minunkin vanhempani viettivät sodassa monta joulua rintamalla. Äitini lottana ja isäni armeijan sotilaana.

Ehkä jollakin tavalla pystyn häivähdyksenomaisesti eläytymään ja kuvittelemaan miten erilainen oli Suomi sotien aikaan. Mutta kykenen aistimaan myös sen ilon, kun tieto rauhasta saavutti kansan juuri ennen joulua.

Suomi itsenäistyi Venäjästä 6. joulukuuta 1917. Bolševikit olivat kaapanneet Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa 7.–8. marraskuuta 1917.

Ja joulukuun 4. päivänä P E. Svinhufvudin I hallitus, "senaatti" antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen. Eduskunta hyväksyi sen joulukuun 6. päivänä äänin 100–88.

Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta.

Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.

Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi, 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää. Laajemmin joulukuun 6. päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. Suomen valtioneuvosto määräsi päivän tuolloin vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa.

Vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi. Vuonna 1937 säädettiin laki itsenäisyyspäivän viettämisestä juhla- ja vapaapäivänä. Sen mukaan itsenäisyyspäivän tuli olla palkallinen vapaapäivä tai siitä on maksettava korotettua palkkaa, kuten sunnuntaityöstä, jos ei ole mahdollista antaa vapaapäivää.

Itsenäisyyspäivä on virallinen liputuspäivä. Liputus päättyy muista talven liputuspäivistä poikkeavasti vasta kello 20.

Jormaksen joulukalenteri, 5. luukku

Tämän  päivän blogin tiedon ykkösammennnusastia on ollut Wikipedia. Kuva sen sijaan on omakuva Laukaan Pitkäjärven jäältä. Sen on ottanut Päivis aikana, jolloin joulumme olivat yhteisiä 😢.

Joulupukin suomenkielinen nimitys juontaa ilmeisesti vanhan suomalaisen perinteen nuuttipukkiin eli kekripukkiin. Nuuttipukit, jotka usein olivat pukin taljaan pukeutuneita nuoria, kiertelivät nuutinpäivän aikaan taloissa kerjäämässä joulun tähteitä.

Vanhassa pakanallisessa Suomessa nuuttipukki oli mies, joka pukeutui hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi. Hän laittoi pukin sarvet päähän muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin käännetty turkki.

Pukki vaelteli talosta taloon juoden tarjottuja alkoholijuomia. Hän saattoi pelotella lapsia ja olla humalassa. Joskus pukki myös jakoi lahjoja kilteille ja vitsoja tuhmille lapsille.

Markus Rautio eli Markus-setä kertoi Lastentunti- ja radio-ohjelmassa, että Joulupukki asuu Korvatunturilla. Suomalainen joulupukki ei olekaan henkiolento eikä näkymätön vaan ihmishahmo.

Pukki on iloinen mies, jolla on valkoinen parta. Suomalainenkin joulupukki alkoi pukeutua punaisiin vaatteisiin 1960-luvulla. Hän on erittäin vanha, iältään jopa satoja vuosia. Joskus hän saattaa käyttää puista kävelykeppiä.

Joulupukin puoliso on Joulumuori. Koulutontut auttavat Pukkia tekemään lahjat työpaikassaan Pajakylässä, joka sijaitsee Joulupukin Korvatunturin asunnolta lähes 300 kilometrin päässä Rovaniemellä.

Tontut myös auttavat Pukkia tarkkailemaan, ketkä lapsista ovat olleet kilttejä. Monien perheiden perinteeseen kuuluu, että lapset kirjoittavat Joulupukille kirjeitä, joissa on lista lahjatoiveista. Kirjeet menevät perille joko tiedoilla Joulupukki, 99999 Korvatunturi tai Joulupukki,Joulupukin Pääposti, 96930 Napapiiri.

Joulupukin lähtö Korvatunturilta lahjojen jakoon tapahtuu jouluaaton aattona 23. joulukuuta. Hän käyttää kulkuvälineenään porovaljakon vetämää rekeä, jonka edessä on ensimmäisenä Petteri Punakuono. Suomalainen joulupukki kulkee reellä maan pintaa pitkin toisin kuin amerikkalainen, jonka porot lentävät.

Suomessa joulupukki ei tule sisään savupiipusta, vaan ovesta. Suomalainen Pukki tulee taloon jouluaattoiltana ja juttelee asukkaiden kanssa. Hän kysyy yleensä tullessaan ”Onkos täällä kilttejä lapsia?”.

Kielitieteilijä Osmo Ikola kirjoitti vuonna 1984 julkaisemassaan artikkelissa, että Markus Rautio ei vuonna 1927 keksinyt Korvatunturia Joulupukin asuinpaikaksi omasta päästään, vaan vahvisti vanhan uskomuksen.

Ikola muisteli kuulleensa tarinoita Korvatunturista kotipaikkana jo lapsuudessaan 1920-luvun alussa. Hänen mukaansa uskomus tunnettiin ainakin Satakunnassa Hämeessä, Viipurin seudulla ja Tornionjokilaaksossa.

Rautio itse ei lainkaan maininnut muistelmissaan Korvatunturi-episodia. Zachris Topeliuksen vuonna 1867 kirjoittamassa sadussa "Peikkojen joulu" Joulupukki asui ”kaukana pohjoisessa”, tarkemmin määrittelemättömässä paikassa, Anni Swanin tarinoiden mukaan hän majaili ”Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä”.

Jormaksen joulukalenteri, 4. luukku

Tekstiin olen käyttänyt paljon Arno Forsiuksen kirjoittamaa. Nykyajan joulupukki on saanut monien  vaiheiden kautta hahmonsa nykyisen Turkin valtion lounaisosassa sijainneen Myran kaupungin 300-luvulla eläneestä piispasta, jonka nimenä oli kreikaksi Nikolaos (kansan voittaja) ja latinaksi Nicolaus.

Hän oli vanhan ajan lopulta lähtien eräs kristikunnan suosituimmista pyhimyksistä, jonka nimi on säilynyt läntisessä maailmassa lukemattomina muunnoksina ihmisten ja paikkakuntien nimissä. Hänen kuolinpäivänsä oli 6.12., jota vietetään edelleen hänen muistopäivänään.

Silloin on tai oli myös suomalaisessa almanakassa Nikolauksen ja Niilonkin nimipäivä. Onkin oikein mukavaa, että osaomistuskoira Niilomme nimi juontaa Nikolauksesta ja sen myötä Joulupukista.

Pyhää Nikolausta oli kunnioitettu jo varhain pyhimyksenä kristillisen kirkon itäisellä alueella, myöhemmän ortodoksisen kirkon piirissä. Häntä pidettiin erityisesti merenkulkijoiden, kalastajien, saaristolaisten ja kauppiaiden suojelijana.

Nikolauksesta kerrotaan, että hän oli jo lapsena kieltäytynyt imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota.

Myöhemmin hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja antoi köyhän perheen kolmelle tyttärelle pussilliset kultarahoja myötäjäisiä varten heittämällä ne yöllä ikkunasta sisään. Viime mainitusta tapahtumasta on saanut alkunsa lahjojen antaminen lapsille, aluksi 6.12. ja myöhemmin jouluna.

Keskiajalla legendaan lisättiin kertomus, miten hän ihmeellisellä tavalla pelasti henkiin kolme opiskelijaa, jotka ilkeä majatalon isäntä oli surmannut, paloitellut ja kätkenyt suolatynnyriin.

Nikolauksella on ollut huomattavana pyhimyksenä oma merkityksensä myös suomalaisessa kansanperinteessä, jossa häntä pidettiin metsänjumalana, metsän lintujen suojelijana ja Pohjolan isäntänä. Yleisenä sanontana oli: "Minkälaista on ilma Nikolauksen päivänä, sellaista on koko joulukuun.

Nikolaus oli Euroopassa jo keskiajalla lasten suojelija ja monin paikoin lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä.

Katolisen uskon kulttuureissa Pyhällä Nikolauksella oli yleensä yllään piispan punainen viitta ja päässään piispan punainen hiippa. Eräissä Euroopan maissa Nikolauksen mukana kulki tummaihoinen orja tai apulainen ”Musta Pekka”. Kun Nikolaus jakoi lahjoja kilteille lapsille, joutuivat tuhmat lapset tekemisiin ”Mustan Pekan” kanssa.

Kertomukset lahjoja tuovasta Nikolauksesta alkoivat tulla tunnetuiksi Suomessa 1800-luvun alussa. Ne sekoittuivat meillä joulunaikoina pukiksi naamioituneisiin nuorukaisiin, joilla oli tapana kierrellä taloissa ruokaa ja ryyppyjä kerjäämässä.

Tuloksena oli suomalainen joulupukki, joka aluksi pukeutui paksuun harmaaseen turkkiin. Nykyajan kannalta suurin merkitys Nikolauksella on kuitenkin ollut yhdysvaltalaisen joulupukin Santa Clausin alkuhahmona.

Alankomaalaiset protestantit veivät Yhdysvaltoihin siirtolaisina muuttaessaan tämän perinteen mukanaan ja siellä pyhimyksestä kehittyi vähitellen punanuttuinen ja punamyssyinen, savupiipun kautta lahjoja jakava ja poroilla matkaava joulupukki.

Suomessa hänestä jäi vain nimi muistuttamaan maaseudun naamiopukeista. Suomalainen joulupukki ei suostunut kuitenkaan kulkemaan savupiipun kautta, mutta meilläkin siihen on liitetty tapa antaa lapsille lahjoja aattoaamuna uunin kylkeen kiinnitetyissä sukissa. Joululahjojen tuojan on yleensä ajateltu asuvan jossakin kaukaisessa ja sadunhohtoisessa paikassa.

Suomessa nykyajan joulupukin asuinpaikkana on pidetty Lapin Korvatunturia. Tätä uskomusta on vahvistettu ulkomaillakin näyttämällä televisiossa, miten Joulupukki lähtee aattoaamuna lumisessa tunturimaisemassa poron vetämässä pulkassa jakamaan lahjoja lapsille. Samoin on kaupallinen ”Joulumaa” pukin pajoineen sijoitettu napapiirillä sijaitsevalle Rovaniemelle.