Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Thaimaan uusi vuosi - vähän niin kuin juhannus meillä

päivis: Eilen alkoi Thaimaan seitsemän päivää kestävä uuden vuoden juhlinnan jakso ja samalla maanteillä vuoden vaarallisin aika. Ihmiset kun ajelevat kännissä ja sen seurauksena tapahtuu tavanomaista enemmän liikenneonnettomuuksia. Ihan tuossa kotikadullammekin juuri eilen kuulimme aamutuimaan parvekkeella istuessamme rytinää. Kun kurkkasin kaiteen yli, ennätin juuri nähdä, miten mies kaatuu mopollaan nurin kahden, pysäköidyn auton väliin. Ihme ja kumma, äijälle ei käynyt mitenkään. Vähän kylkiään piteli. Kypärääkään ei ollut päässä. Onneksi joku sähäkkä thaimaalaisnainen kävi nappaamassa pyörästä avaimet pois, kun kolaroija, miesturisti, yritti jatkaa ajamistaan.

Tänne siis tullaan ulkomailta saakka pilaamaan ilonpitoa ja synkistämään tilastoja.

Uusi vuosi näyttää olevan nimenomaan ilonpitoa, kuten se tietysti on muuallakin. Varsinkin täkäläinen nuoriso osaa ottaa ilon irti juhlapäivästä, kenties koko uuden vuoden vapaapäivien jaksosta. Takimmaisella kotikadullamme on taas parkissa lukuisia busseja, jotka tuovat nuorta väkeä juhlimaan vuoden vaihtumista. Kuka tietää, tulevatko jostain mailta vai ehkä Bangkokista. Pattaya on tunnetusti bangkokilaisten "kesämökkeilyseutua".
Arviolta tässä uuden vuoden rantajuhlinnassa ei alkoholilla ole mitään osuutta.
Luultavasti sama riekkuminen ei onnistuisi suomalaisteineiltä ilman viinaa.
Aikaisemmista kokemuksista poiketen, ilotulituspauketta ei ole vielä kuulunut. Tai on joskus viikko pari sitten, mutta sen paukuttelun aihe oli taatusti joku muu kuin lähestyvä vuodenvaihde. Ja viime yönä, tasan klo 24, jossain lähistöllä kuului ilotulitteiden paukahtelua. Ehkä joku oli erehtynyt päivästä.

Meillä vuosi vaihtuu viisi tuntia ennen Suomea. Käymme ehkä silloin rannassa katsomassa ja kenties itsekin lähettämässä taivaalle paperisen lyhdyn. Näky on hieno, kun lyhtyjen valot pilkuttavat pimeää taivasta.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Voiko tyhjyydessä olla sattumaa?

jormas: Voiko tyhjyydessä olla sattumaa? Sitä tuli pohdittua eräänkin kerran, kun paransin aikoinaan maailmaa ja itseäni Hyrylän raitilla viinan voimalla. Ei löytynyt vastausta silloin, mutta ei ole löytynyt ilman viinaa vieläkään. Viimeksi pohdin asiaa, kun kotikuntani Tuusula haki näyttävällä kampanjalla Hyrylän Rykmentinpuistoon suunnitteilla olevalle kauppakeskukselle arkkitehtia tai jotain sen tapaista. Joukolla hymyiltiin, kun työpaikkailmoituksessa luki, että suunnitelman pitäisi "istua kaupunkikuvaan".

Pohdin, että mihin ihmeen kaupunkikuvaan? Koko Rykmentinpuisto lainvoiman saaneine lentomelualueineen viestittää, että siinä tyhjyydessä ei ole todellakaan ollut edes sattumaa. Vaan viesti on nyt, että jos hyvin sattuu, miljoonia maksanut Rykmentinpuisto saattaa siirtyä vuosiksi eteenpäin.

Hyrylä on aina ollut kylä ja näillä näkymin tulee sitä olemaankin. Ennen Järvenpään ja Keravan itsenäistymistä tämän Tuusulan päättäjät tiedostivat oivalla tavalla. Mutta silloin tiedostaminen oli Hyrylän ja koko Tuusulan voimavara ja kaupunkimainen kehitys oli yksi syy miksi Kerava ja Järvenpää lähtivät omille teilleen. Se ei ollut Tuusulan tie. Mutta tulevaisuus saattaa laittaa tavalla tai toisella kuntien hynttyyt uudelleen yhteen. Mutta Hyrylä säilyy silloinkin kylämäisenä.

Hyrylästä ei senkään jälkeen jatku moottoritie eikä junarataakaan ole lähimailla. Me ajattelemme, että Helsingistä lähtee niin ja niin monta moottoritietä. Me emme oivalla, että toisin kuin Keravan ja Järvenpään läpi menee moottoritie, Hyrylästä sellainen lähtee ja sinne sellainen myös päättyy. Se on oikein oivallettuna valtava etu. Hyrylä kylänraitteineen on olemassa jatkossakin, mutta se pitäisi ymmärtää voimavaraksi. Voisiko tässä asiassa Tuusulan/Hyrylän visionäärien tyhjyydessä olla sattuma? Että osaisimme arvostaa kylää kylänraitteineen, sillä mitä hyvää poimittavaa on Järvenpään, Keravan tai ylipäätään lähiökaupunkimaisuudessa?

Aivan oma lukunsa on Hyrylän kupeessa vielä pienempi kyläpahanen, Riihikallio. Että miten onkaan ehkä tyhjyydessä olleen sattuman vuoksi mennyt moni asia kohdalleen. Ikään kuin varkain on syntynyt kokonaisuus, jota voisi lanseerata ihmisille, että siellä on hyvä elää vauvasta vaariin. On nuorisotaloa, koulua, päiväkotia, lasten leikkipuistoa, ikäihmisille palvelutaloa ja niin edelleen. On liikuntasalia, urheilukenttää, koirapuistoa ja vieressä aivan ainutlaatuinen ulkoilupuisto: Metsäntutkimuslaitoksen satojen hehtaarien hienot metsät upeine luontopolkuineen. Riihikallion kupeessa oli vuosikymmeniä  jopa "villi" uimaranta, jota aikoinaan kutsuttiin Ruduksen montuksi. Uitu siellä on viime kesään asti. On apteekkia, kolmekin polttoaineen jakelupistettä, pari halpaa ruokakauppaa. Pizzaa ja kevyttä lounasta Riihikalliosta saa edelleen. On vuokra-asuntoja, palveluasuntoja, omistusasuntoja, kerros- ja rivitaloja sekä omakotitaloja. On luistinrataa, hiihtolatuja ja hyppyrimäkikin aikoinaan.

On myös kirjastoa, jonka kunnan ylin virkamiesjohto olisi hävittänyt, jos olisi saanut pitää päänsä.  Mutta on hävitys onnistunut viemäänkin jotain. Se on vienyt janoisten ainoan kuppilan, oivan intialaisen ruokapaikan, mutta myös R-kioskin. Postin palvelupistekin R:n yhteydessä oli. Kun Riihikalliosta lähdön syitä yrittäjiltä kyselin, oli vastaus yksiselitteinen. Vuokrien kalleus.


Riihikallio  on eteläisintä Tuusulaa jatkossakin, on kuntaliitoksia tai ei. Se on Hyrylän kanssa pääkaupunkiseudulla ehdoton voimavara, jonka kehittäminen pitäisi oivaltaa jonain aivan muuna kuin kaupunkimaisuutena.

Mutta koko ajatuksen perusydin on tässä. Riihikalliossa on syystä tai toisesta käynyt niin, että hyvin pienellä alueella, kylän koon huomioiden, on palveluja vauvasta vaariin. Siellä eri ikäluokat ovat kuin sattumalta integroituneet toisiinsa oivalla tavalla. Kaupunkimaisuuden vimman tilalle tätä kannattaisi päättäjien pysähtyä kunnolla pohtimaan.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 uutistarjonta

päivis: Otsikoin toissapäiväisen blogikirjoitukseni Kahden katastrofin keskellä ja mitäpä eilinen toikaan tullessaan: kaksi katastrofia. Toisen ilmassa Air Asian lentokoneen katoamisen muodossa ja toisen Välimerellä, jossa matkustaja-alus syttyi tuleen.

Vaikka olenkin taikauskoinen, en silti kuvittele, että blogiaiheellani olisi mitään tekemistä noiden onnettomuuksien kanssa. En ennustanut mitään, enkä varsinkaan aiheuttanut noita tuhoja. Enkä sitä paitsi edes varmaan tietäisi, että ne ovat tapahtuneet, ellen olisi äskettäin aktivoitunut Twitterin suhteen. Sieltähän minä tällä erää poimin uutiset, kun emme täällä Thaimaassa edes Suomen TV-uutisia seuraa netin kautta kuin silloin tällöin. Hesarin täkäläistä printtipainosta sentään tulee luettua, kun se hankitaan Pattaya Suomi-Seuralle kolmesti viikossa.

Kun vuosi alkaa olla lopullaan, voisi tietysti tehdä tässä nopean katsauksen kuluneen vuoden suuriin uutisiin. Niihin ainakin tuo Air Asia varmaan kuuluu, koska sen kohtalo on jo toinen lentokoneen mysteerikatoaminen tänä vuonna. Ja tämänkin lentoyhtiön taustalla on malesialainen firma.

Seuraavaksi mieleen tulevat Ukrainan tapahtumat, joista taas on seurannut vähintään Venäjän ahdinko ja ruplan arvon ennennäkemätön heikkeneminen. Venäjän vastaiset pakotteet tuovat mieleen Putin-juustot meidän kaupoissamme. Itsekin niitä hieman häpeillen ostin kolme tai neljä kappaletta hintaan euro per juusto.

Sitten alkaakin olla jo black outia. Mitähän vuoden aikana onkaan tapahtunut? Yritän unohtaa ikävät uutiset. Monacoon syntyi kaksoset, Madeleine odottaa toista lastaan. Kimpsu ja Minna ensimmäistään. Teemu Selännekin on ollut myönteisesti otsikoissa, kuten yleensäkin. On saatu uusia miljonäärejä Suomeen, viimeksi Jämsään. Se ei tietenkään kateellisille ole mikään hyvä uutinen.

Senkin muistan, että suomalainen lyhytfilmi pääsi kilpailemaan ulkomaisten filmien Oscar-pystistä. Kinattiin Kiasmasta ja järjestettiin arkkitehtuurikilpailu. Katajanokalle saatiin maailmanpyörä. Sofi Oksanen on varmaan tänäkin vuonna nauttinut suosiota ulkomailla. Matti Nykänen meni ties monennenko kerran naimisiin ja minä sain Paavo Väyryseltä sähköpostia. Aika hyvä uutisvuosi.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Rakastan itseäni silloin kun sattuu....

jormas: Pidän ja usein suorastaan rakastan laitapuolen kulkijoita. Mutta en kaikkia. Esimerkiksi yleisen mittapuun mukaan hyvin elämässään menestyneitä, toisella laidalla kulkevia ihmisiä en juurikaan rakasta. Tosin en heitä paljon tunnekaan. Julkisuudessa niitä kuitenkin vilisee paljon, sillä ihmiset tykkäävän lukea glamourista, kuninkaallisista, presidenteistä, näyttelijöistä, huippu-urheilijoista ja niin edelleen. Ihmiset tykkäävät kateuksissaan lukea Eurojackpotin voittaneesta mieluummin kuin niistä, jotka eivät tälläkään kertaa voittaneet mitään. Kuninkaalliset saavat osaltani hieman sympatiaa, sillä he eivät ole itse osaansa valinneet. Tosin kai siitäkin asemasta voi luopua, mutta se ei takaa, että julkisuus jättäisi silti rauhaan.

Mutta entäpä sitten toisella laidalla kulkijat? Minäkin. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Katulapset, unohdetut vanhukset, kulkukoirat ja niin edelleen. Siinäkin joukossa sympatiapisteitä minulta vähiten keräävät niin sanotussa aktiivi-iässä olevat, jotka voisivat halutessaan tehdä paljonkin itsensä ja muidenkin hyväksi. Sillä tarpeellinen voi olla monella tavalla. Vaikka pulloja ja roskia keräämällä. Tai olemalla yksinäiselle vanhukselle vähintään juttukaveri.

Kadulle jätetyt tai peräti sinne syntyneet lapset eivät ole itse osaansa valinneet. Ovat siis kuin kuninkaallisia, mutta vähemmän kadehdittuja. Kadulla ei ole kenenkään helppo kasvaa  vastuulliseksi aikuiseksi. Tosin kodittomillakin on oma hierarkiansa. On niitä jotka pitävät toisista huolta ja niitä, jotka tarvitsevat toisen huolenpitoa. Jotenkin ajattelen, että ihmiset pitävät kadulla paremmin huolta toisistaan kuin siellä missä kylvetään rahoissa ja muussa mammonassa.

Mutta entäpä kuinka on monen palkkatyönsä tehneen laita? Joka saattaa asua oivallisissa puitteissa, mutta yksin. Olla yksin tai yksinäinen on kaksi aivan eri asiaa. Joku voi olla lähes aina hälinän ja huomion keskipisteenä, mutta sydämessään aina yksinäinen. Joku on aina yksin, muttei koskaan yksinäinen. Joidenkin luona lapset ja lastenlapset sekä muut omaiset käyvät ostamassa itselleen jouluvierailulla hyvän omantunnon seuraavaksi vuodeksi. Minäkin taidan ainakin sydämessäni kuulua ainakin silloin tällöin näihin. Hyvän omantunnon ostajiin.

Mutta onnen mittareiksi näistä ei ole mistään. Miksi pohjoismaissa joku kadulla kerjäävä saatuaan euron, näyttää keskisormea ja huutaa perään, että more? Ja miksi vastaavasti Bangkokin kadulla jalaton kerjäläinen turistien ja torikansan ylikävelemänä, joka ei saa rikkaalta pohjoismaalaiselta mitään, katsoo silti silmiin ja toivottaa hymyilevin kasvoin hyvää päivän jatkoa. Silloin kirpaisee syvältä. Jos nimittäin ei ole itseään ja omaa totuuttaan täynnä.

Kun näitä pohtimasta yllätän itseni, häpeän itseäni. Mutta häpeän muitakin. Esimerkiksi niitä, jotka sanovat Facebookissa pohdintoja maailman parantamiseksi ja kehottavat ottamaan ryypyn. Sillä enhän minä maailmaa paranna vaan itsekkäästi itseäni.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Kahden katastrofin keskellä

päivis: Eilen vietettiin Kaakkois-Aasian tsunamin kymmenvuotismuistopäivää. Täällä Thaimaassa sen viettoa emme olisi tiedostaneet, sillä paikallisten lehtien, vaikkakin englanninkielisten luku jää aika vähiin. Televisiota emme katso senkään vertaa, emme edes Suomen kanavia, vaikka esimerkiksi Ylen uutiset voisi katsoa helposti netin kautta.

Koska olen nyt jossain määrin innostunut seuraamaan Twitteriä, asia ei sentään ihan kokonaan mennyt ohi. Sieltä löytyi aiheeseen liittyviä uutisia. Wikipediasta juuri tarkistin, että tsunamin uhreja lasketaan olleen kaikkiaan noin 200 000 ja suurin osa ei edes menehtynyt täällä Thaimaassa.

Luin myös Ilta-Sanomien (ehkä sen) jutun Aki Sirkesalon vanhempien surusta. Hehän menettivät tsunamissa poikansa, miniän ja kaksi lapsenlasta. Jutussa todettiin, että Aki Sirkesalo antoi Suomessa tsunamille kasvot. Niin varmaankin, mutta ehkä vähintään yhtä paljon kasvot katastrofille antoi silloinen eurooppalaisen pankin korkea virkamies ja nykyinen tasavallan presidenttimme Sauli Niinistö. Hänhän pelastui kuolemalta roikkumalla toisen poikansa kanssa tuntikausia sähköpylväässä Khao Lakissa.
Tästä kuvasta voisi vaikka väittää, että se on otettu hetkellä, jolloin ihmiset
huomaavat tsunamin metrien korkeiden aaltojen lähestyvän. Mutta siitä ei
todellakaan ole kyse. Päin vastoin nämä etualan ihmiset on juuri tiputettu
banaaniveneen kyydistä veteen ja tässä he naureskellen kahlaavat rantaan.
Sen verran meillekin läheinen asia Thaimaata kohdannut tsunami on, että tulimme tänne heti vajaa kaksi kuukautta tsunamin jälkeen ja nimenomaan Phuketiin. Se oli ensimmäinen Thaimaan-matkamme. Kävimme silloin myös Khao Lakissa, joka ilmeisesti kärsi suurimmat tuhot tässä maassa. Olimme kieltämättä tyrmistyneitä näkemästämme. Samalla ihmettelimme nopeasti käynnistynyttä jälleenrakennusta. Keitä sitten esimerkiksi ravintoloiden ja pienten hotellien rakentajat olivatkaan? Vähän jokaisesta yrittäjäperheestäkin kun tuntui joku kuolleen.

Vaan mitä tarkoitan tuolla otsikolla kahdesta katastrofista? Ihan sattumalta otin Pattaya Suomi-Seuran kirjastosta iltalukemisekseni Katja Ketun Hitsaajan. Olen aikaisemmin lukenut Kätilön ja pidin siitä. Siksi päädyin Ketun kirjaan, jonka juonikäänteet liittyvät sattumoisin M/S Estonian uppoamiseen. Siitä tuli syyskuussa kuluneeksi 20 vuotta. Siihenkin tapahtumaan minulla on sen verran tarttumapintaa, että veljeni esikoinen syntyi samaan aikaan, kun Estonia upposi.

Eipä ollut Katja Ketun tämäkään kirja pettymys. Vaikka aluksi tuntui, että en pääse juoneen mukaan, yllättävästi kirja kuitenkin imaisi mukaansa. Ihan niin kuin Kätilökin.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Haloo me kaikki!!

jormas: Jos ihminen työssä ollessaan käy kerran tunnissa tupakkapaikalla tupakilla ja käyttää kertakäyntiin matkoineen kymmenen minuuttia, on se päivässä yli tunti. Jos vuodessa on työpäiviä 200, on työnantajan tupakoinnista maksama palkka ajallisesti yli kuukausi. Kymmenessä vuodessa yli vuosi. Melkoinen aika siis, jos laskin oikein. Laskinko?

Entäpä sitten yksityinen, sosiaalinen media sähköposteineen? Jos ihminen käyttää Facebookiin ynnä muihin saman ajan työssä kuin tupakanpolttoon yllä olevan esimerkin mukaan, menee siihen toinen vuosi kymmenessä vuodessa. Ja siitäkin maksetaan palkka. Meneekö se näin?

Elämäni aikana olen myös törmännyt työntekijöihin, jotka siirtävät aamupalan sekä aamutarpeilla käynninkin sen jälkeiseen ajankohtaan, kun on ilmoittauduttu tai kirjattu sisään työpaikalle. Jonka yleisesti ottaen pitäisi kai tarkoittaa työn ääreen. Ei siis ollut mitenkään tuulesta temmattu, kun esimerkiksi 60-luvulla oli oikein työsopimukseeni kirjattu, että viittä minuuttia ennen työajan päättymistä saa lähteä haalareiden vaihtoon ja pesulle.

Aivan oma lukunsa on usein ei ruumiillista työtä tekevien tarve ja vaatimus työnohjaukseen. On ryhmä- ja yksilötyönohjausta, jota ilman joku ei tule edes töihin saati selviydy niistä. Mutta harvemmin olen kuullut ojankaivajasta tai hitsarista, jonka työn tekemisen edellytys on työnohjaus. Mistä se tarve oikein tulee vai tuleeko se siitä, että sillä saa vaihtelua työpäivään?

Kuvainnollisesti vanhempieni aikaan oli niin, että kun maalaistalossa tuli erimielisyyksiä kahden pomon välillä (isäntä ja emäntä), niin kellon tullessa viisi lähdettiin iltalypsylle, sillä muuten lehmät ovat aamulla maitokuumeessa ja maalaistalon aputyöntekijät (lapset) eivät saa eväiden lisäksi maitoa kouluun mukaansa. Hommat oli siis tehtävä tuntuu miltä tuntuu.

Joten haloo Helsinki ja samalla me kaikki!!! Mihin olemme menossa?

torstai 25. joulukuuta 2014

Joulu se on Thaimaassakin

päivis: Joulupäivä on jo pitkällä. Jos olisimme Suomessa, viettäisimme luultavasti aikaa kotosalla, sillä varsinkaan perinteisesti joulupäivänä ei kuulu lähteä minnekään, ei kyläilemäänkään. Eikä kovin moni paikka, jonne voisi mennä rahojaan tuhlaamaan, edes ole auki. Paitsi ehkä muutama Siwa ja kenties R-kioskeista jokunen. Ehkä lumimyräkkäkään ei kovasti innostaisi lähtemään mihinkään. Tai pakkanen.

Mutta Thaimaassa kaikki on toisin. Täällä eletään Buddhan kalenterin mukaan noin 30 asteen lämmössä ja tänään on aivan tavallinen torstaipäivä. Kävin juuri Pattayan puolella, jossa muun muassa koko rannan mitalle levittäytyneet markkinat ovat täydessä käynnissä. Kuten olivat eilenkin, meidän jouluaattonamme. Mutta maassa maan tavalla.

Ilmapallot ovat osa thaimaalaista
joulun viettoa.
Eilen täälläkin vietettiin jouluaattoa siellä, missä kristittyinä itseään pitävät ja sen kulttuurin mukaan elävät ihmiset keskenään kokoontuivat. Pattaya Suomi-Seuran osalta se tarkoitti joulujuhlaa Apex-hotellilla. Ennen iltaa me kävimme saunomassa Jomtienin saunalla. Siellä olisi viihtynyt vähän pitempäänkin, mutta halusimme vielä ennen joulujuhlaan menoa käydä ruokkimassa tutuksi tulleet koirat. Tuttuja tunnumme mekin niille jo olevan. Melkoinen ulina ja hännän huiske alkaa, kun ilmestymme kesken jääneelle rakennustyömaalle, jossa kaksi uusista koirakavereistamme elelee. Kolme muuta pysyttelevät omalla reviirillään lähituntumassa.

Jouluaterialla tarjottiin Pattaya Suomi-Seuran mestarikokkien valmistamia perinteisiä jouluherkkuja. Joulun kattaukseen kuului myös thaimaalaista ruokaa, olihan vieraiden joukossa paljon thaikkuja. Joulujuhlan sushipöytä on tuossa kuvattuna vähän ennen illan alkua. Jätin pöydän väliin, vaikka olenkin joissakin Suomen kiinalaisravintoloissa silloin tällöin yrittänyt päästä näidenkin herkkujen makuun.

Apexin ravintolatila oli entiseen tapaan jaettu kahteen osaan. Perällä uima-altaan äärellä oli Suomi-Seuran alue omine ohjelmineen ja ravintolan toisessa päässä vietti jouluaan monenkirjava vierasjoukko. Välillä tuli vähän kilpalaulantaa, kun suomalaiset hoilasivat joululaulujaan ja ravintolasalin toisessa päässä esiintyi jonkinlainen go-go-tanssiryhmä omine laulajineen. Ehkä kaikki kuitenkin pääsivät mieleiseensä joulutunnelmaan.


Apexin tarjoilijat olivat joulun kunniaksi pukeutuneet punaisiin.
Tässä pidettiin kirjaa siitä, että kaikki vieraat saivat tilaamansa
juomat ja muistivat myös maksaa ne. Lempijuomamme, soda,
oli Apexissa halvempaa kuin useimmissa muissa paikoissa. Neljän
desin pullo vishyä vastaavaa juomaa maksoi noin 50 senttiä.








keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Rakkaustarina

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä.
Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän on usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Hän keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonenkin sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskitien kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatko Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.
Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus tavarakontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät on kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Kontista, tutusta roskiksesta, ilmanvaihtoaukon edestä lämmittelemästä, joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa mehua ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että vaikka se niin kornilta tuntuukin sanoa, niin Taivaan Isä rakastaa sinuakin, teitä kaikkia, vaikka se ei varmasti siellä laatikossa yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä paljon puhuttua päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein Siiri huomasi pohtivansa, mitä hän oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana hän sitten rohkaisi mielensä, etsi Kustin tutustu kontista ja sanoi hänelle: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö Kusti, olet miesvainajani Taunon kanssa saman kokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”
Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta koko yön oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan Siiri Angervolle? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli vuosiin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui, outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla astui ulos, oli Kusti ulkona ovipielessä vastassa. Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna Siiri anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni vastaan, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin. Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä siellä missä muut, kun haju on niin kauhea.”
Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun hän sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti sitten lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten sitä päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.
Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, että koskaan hän ei sinne ollut menossa päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi, että hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on näkäräispullolla tullut käytyä.

Kerran sitten heillä tuli puheeksi, että kun Siiri on aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti? ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin, että en sinulle uskonasioista paasaa.” Mielessään hän kuitenkin aina ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee. Mutta kerron, jos haluat, sanoi Siiri. Niin Siiri sitten kertoi, että kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon Kristuksen kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn omassa seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sitä sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun kolhun perään. Kun kerran sitä kysyit, niin kaiken uhalla sanon sinulle, että vien sinut sinne mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä olen torstaisin, ja halusit vaan kuulla sen. Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.
Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan hänen ja monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti ensi torstain hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun. että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.
Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröin heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri sitten kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä aina toivonut olevan, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, on Taivas sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla, jossa kaikki olemme tasa-arvoisia. Ei lähtenyt henki kirkossa, vaan taisin saada iankaikkisen elämän, totesi Kusti.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia, aaton työ on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissaan toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo elävää valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.
jormas&päivis

tiistai 23. joulukuuta 2014

Elämää Thaikotimme ympäristössä Jomtien-Pattayalla

jormas:
Suomessa on avainlapsia. Siis lapsia, jolla on kodin avaimet kaulassa.
Kuvassa  avainmies, niin ikään avaimet kaulassa.
uupuneena aamulla kymmeneltä rantakadulla

Jomtienilla on venäläinen ravintolaketju, jonka nimi suomeksi lienee Mishan
luona tai jotain sinne päin. Siellä on oiva palvelu ja hyvää haikalaa riisillä.

Isojen nukkekotien kokoisten pahojen henkien hylättyjä koteja. Kun henget
ovat paikalla, niille viedään ruokaa, virvokkeita ja muita lahjuksia.
Jotta ne eivät lähtisi ihmisten keskuuteen tuomaan huonoa elämää

On Thaimaa paratiisi tai ei, tiensä sinne ovat osanneet myös käärmeet

Skootteroijalle kävi rantakadulla huonosti tai hyvin huonosti.
Kypärän käyttö olisi pelastanut paljon.

Pankkipalveluauto pankkiautomaatilla

Joku päivä sitten etsin Tuhkimoa, kun löysin oletettavasti hänen toisen kenkänsä.
Olisiko ollut yksinhuoltaja hänkin, sillä nyt lienee pikkuprinsessan kenkä kateissa

Myös täällä on yksityisiä pelastuspalveluita hyvällä kalustolla.
Tehtävistä tosin en tiedä mitään
 

Joillakin on thaivaímoja. Meillä ei ole niitä ole eikä -miehiäkään. Sen sijaan meillä
on thaikoiria. Kulkusellaisia ilman pantaa, joilla on kova nälkä. Niitä ruokimme


Varsinkin Kamputseasta tulleet harrastavat yökalastusta pienillä kalastusaluksillaan.
Aamulla he palaavat mereltä saaliin kanssa. Kuvan laitteilla veneet vinssataan
rantahiekalle, jossa kalat laitetaan myyntikuntoon.
Kyseistä ammattikuntaa matkapuhelimet auttavat, sillä niiden avulla kalat ja
muu saalis on usein myyty ennen kuin se on saatu edes maihin

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kyllä meitä holhotaan

päivis: Eipä tunnu olevan viikkoa, ettei tule uutista jostain "isoveljestä", joka haluaa säätää milloin mitäkin asiaa, ettemme me ihmispoloiset vain saisi huonoja vaikutteita ja suistuisi turmioon. Viimeisimmässä julkisekoilussa ainakin kaljafirma sai ilmaista mainosta. Tosin valtavan tölkin uudelleen teippaaminen taisi kyllä maksaa maltaita, joten ilmainen on ehkä vähän väärä sana tähän yhteyteen.

Myyjättären tarinoita on varmaan saatu
aikoinaan lukea useammastakin lehdestä.
Ihan uusin lukemani uutinen koski lottovoittajien elämänmuutoksen uutisointia. Joku yhteiskunnan huolenkantajavirasto oli pohtinut, että ei ole oikein julkaista lehdissä juttuja lottovoittajista, joiden elämä on kertalaakista parantunut, kun rahaa on tullut ovista ja ikkunoista.

Varsinkin se on virkamies- ja -naiskuntaa harmittanut, kun tällaisia tarinoita on kirjoitettu työttömistä tai muuten heikossa taloudellisessa tilanteessa olleista lottovoittajista. Sehän saa osan ihmisistä uskomaan, että kannattaa sijoittaa viimeisetkin pennoset lottoon ja muihin rahapeleihin. Hyvä kun huolehtivat. Sitä paitsi kateuttahan se vain herättää, kun jotkut pääsevät kehuskelemaan lottomiljoonillaan.

Tänään taas luin huolestuttavan jutun, joka kenties kuuluisi myös sarjaan ei toivottavat jutunaiheet. Siinä kerrottiin yksinhuoltajasta, joka oli ilmoittanut jollekin avustusorganisaatiolle, ettei pysty järjestämään lapsilleen kelvollista joulua. Se oli saanut aikaan avustusinnon muun muassa jossain firmassa, joka pani kaikki ideat ja ylimääräiset rahat likoon perheen auttamiseksi. Kuvan perusteella äiti lapsineen on päässyt aloittamaan joulun vieton jo muutamaa päivää ennen varsinaista H-hetkeä.

Mitäs tuohon pitäisi sanoa? Varmasti herättää kateutta. Että ihan ilmaiseksi ovat saaneet ties mitä ja vielä hyvät tahdot kaupan päällisiksi. Ei muuta kuin kielto tämän kaltaisille lehtijutuille.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Elämän tai ainakin painon hallintaa

jormas: Jomtien-Pattayan reissu ja aika Thaikodissamme muodostuu joistakin rutiineista. Alussa ajelimme vuokrapyörillä. Skoottereilla, joita täällä sanotaan mopoiksi, vaikka kuutioita on 125 ja 150 välillä. Ja koska niistä maksettiin vuokraa joka päivä, piti niillä ajaakin joka päivä.

Mutta sitten hankimme kuvan pyörän. Honda Phantomin, joita valmistettiin Thaimaassa. Sillä  ei tiettävästi enää, koska tuote on viimeisiä vanhan liiton pyöriä ilman erityistä elektroniikkaa. Tilalla on kaasutin entisajan ryyppyineen ja niin edelleen. Mutta kun se on oma, olen huomannut, että sillä ei tarvitse ajaakaan joka päivä, vaan se saattaa seistä vaikka viikon.
Tilalle on tullut joka-aamuinen kävelylenkki tai ainakin kuutena aamuna viikossa. Elon ja olon ympärillä haistaa ja maistaa toisella tavalla jalkapatikassa. Tulee otettua valokuvia ja tulee vaihdettua kuulumisia ihmisten, mutta myös eläinten kanssa. Kun sivuun jätetään  suomen kielen taitoiset niin ihmiset ja eläimet ymmärtävät minua yhtä palvon kuin minä niitä. Siis saman verran kuin thaimaalaiset, venäläiset ja muun maalaiset minua ja minä heitä. Näin varsinkin, jos sanottavaa ei ole puolin eikä toisin englanniksikaan. Mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi yksi saksalainen rantatuolissa, joka osaa niistämisen taidon niin, että se kuuluu ainakin sata metriä. Hänelle sanon "guten morgen tai guten tag".

Mutta kun monella täällä tuntuu olevan ja onkin thaivaimo, on meillä täällä thaikotikoiria. Jotka ymmärtävät meitä ruokapusseinemme enemmän kuin äsken mainittu saksalainen. Koirat näyttävät olevan usein myös kiitollisempia kuin ihmiset konsanaan, joilla aika monella tuntuu olevan aina jotain vialla. Suomalainen, joka on kaksi päivää peräkkäin täysin tyytyväinen elämäänsä, onkin aikamoinen harvinaisuus.

Minulla on aiemmin ollut tavoitteena pudottaa painoa 100 grammaa päivä. Sen olen pystynyt saavuttamaan ja niin on käymässä tälläkin kertaa. Syön täällä satavarmasti puolet vähemmän kuin Suomessa. Ei siis mikään ihme, että siellä lihon, kun en pahemmin harrasta liikuntaakaan.

Kun tulimme vajaa kuukausi sitten, oli painoni 98,3 kg ja nyt se on  karvan alle 94, joten aikataulussa ja tavoitteissa ollaan. Joskin loppupää kilojen suhteen on hankalampaa, sillä luulen, että alussa poistuu nesteitä enemmän.

Kun jollekin tästä projektistani kerron, niin usein on vastaus vähättelevä, että joo, nesteitä poistuu ja niin edelleen. Joten mukavalta tuntuu, kun Santtu onnitteli vilpittömästi kädestä sanoen, että "hienoa Jorma". Kiitos Santtu sanoistasi, vaikka et tiettävästi tätä luekaan. Mutta ehkä joku sen sinulle rantatuolipaikalla 33 kertoo.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Vyötärön paikka

päivis: Thaimaan-jaksot tarkoittavat meillä liikunnan lisäämistä ja toivoa painon putoamisesta. Tosin Jorma sanoo, että alle sataa kiloa ei kannata vartioida, mutta ottaa painonhallinnan täällä selvästi enemmän tosissaan kuin minä. Kirjaa virallisen punnituspaikan tuloksensakin päivittäin sähköiseen tuloskirjaansa.

Minä taas tyydyn kiristelemään hampaitani, kun kaurapuuro, riisikupillinen ja hedelmäsalaatti illalla eivät vain tunnu pudottavan painoa. Siis sen lisäksi, että kävelemme lähes päivittäin noin 7-10 kilometriä. Tai sen voi ilmaista myös niin, että vajaan neljän viikon aikana olisimme kävelleet suunnilleen Helsingistä Jämsään. Sellainen repäisy ei kyllä kotimaassa tulisi mieleenikään.

Tunnen olevani aika hukassa painonhallintaan liittyvien tietojeni osalta. Ennen vanhaan oli niin helppo karistaa muutama kilo vain sillä, että söi päivittäin alle 1500 kaloria, vai olisiko tuo ollut 1200. Se oli silloin helppo nakki ja niin luulisi olevan nykyäänkin noilla alussa mainituilla ruokailutavoilla, jotka on täällä Thaimaassa niin uskomattoman helppo ottaa käyttöön. Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Siksi olen kehittänyt uuden tavan seurata painonhallintayritysten vaikutusta. Puntarilla käynnin lisäksi olen mittaillut vyötärön ympärystä. Se on siinä ja siinä, onko muutama sentti sulanut pois. Mutta kun se ei oikein riitä minulle. Tulosta pitäisi syntyä.


Kuvassa on Thaimaan virallinen mittanauhani. Välillä olen ollut hyvin angry,
kun mitta vain väittää, ettei painonhallinnan osalta ole tapahtunut kehitystä.
Kun riittävää hoikentumista ei alkanut näkyä vyötärön kohdalla, päätin nostaa korkeutta. Jopa katosi senttejä, kun keksin, että uusi vyötärön paikka on välittömästi rintojen alla. Suosittelen kaikille painonsa kanssa taisteleville samaa metodia. Ja jos tämäkään ei ala tuottaa tulosta, seuraavaksi voi päättää, että vyötärö onkin kaulassa. Jos ei ole pahaa kaksoisleukaa, silloin voi jo melkein unohtaa koko painonhallinnan.

perjantai 19. joulukuuta 2014

100 päivää juomatta

jormas: Tunnen Matti Nykäsen jollain lailla kuten myös hänen tapojaan. Vuosien saatossa hän on lausahtanut monesti nappiin. Tahallaan tai vahingoissa. Nyt kiinnitin huomiota hänen lupaukseensa, johon hän haastaa muitakin. Että ollaan sata päivää juomatta vuoden alusta.

Mutta mikä tässä lausahduksessa sitten on aivan erityisen kohdallaan? Se, että hän ei lupaa olla päivääkään raittiina, vaan ainoastaan juomatta. Maailmanlaajuisessa toveriseurassa viljellään raittiuden lisäksi paljon elämän viisauksia. Yksi niistä on, että raittius alkaa tai ainakin voi alkaa, kun on ollut ensin vuoden juomatta. Tämän allekirjoitan mielelläni, sillä minulle raittius on balanssia itseni ja luomakunnan kanssa siten, että sitä ei tarvitse keinotekoisesti muuttaa miksikään. Ei viinalla eikä millään muullakaan pakotiellä.

Vähintään viinattomia päiviä on minulle kertynyt yli 10 000 kappaletta. Joista joku sanoo, että ne ovat kaikki raittiita päiviä ja joku, että et ole vielä raittiutta löytänyt. Totta molemmat toteamukset.

 
Joku voi olla kaikin tavoin kelpo isukki tai äitee, jolla on vain yksi häiritsevä ominaisuus. Hän tissuttelee joka ilta pikkuhiljaa pullon viiniä. Mutta yksi kaunis päivä häneen lyö salama tai joku muu, joka muuttaa tavat.

Sen jälkeen on avioliiton ulkopuolisia suhteita vaikka muille jakaa. On Lions ja Lady klubia ja muuta missä päteä tai tehdä hyvää joka iltamyöhään ja välillä aamuunkin saakka.
Perhe saa varmuuden vuoksi henkistä ja ruumiillista kyytiä sopivina annoksina. Ja loppuaika menee työn lisäksi  kuntosalilla, lenkillä ja muissa henkilökohtaisissa harrastuksissa.

Leppoisa kotona illat istuskellut ja perheensä kanssa aikaa viettänyt vanhempi on kadonnut jonnekin. Viina jo jäänyt, mutta raittius on mennyt entistä kauemmas. Jonnekin sinne missä ei ole raittiuden kanssa juuri mitään tekemistä. On vain kantilla kuivilla oloa ja tavat sen mukaan.

Mutta alkoholismiin liittyvää yhtä asiaa olen jaksanut ihmetellä sen alussa mainitun10 000 päivää. Kun juoppo lopettaa juomisen, hän odottaa, että muut nostavan hänet jalustalle tai vähintään  hattua. Ja vain siksi, että hän on saanut päänsä pois siitä silmukasta, johon suurin osa kansasta ei ole koskaan edes kaulaansa laittanut.

torstai 18. joulukuuta 2014

Peshawar ja Sidney

päivis: Olen pikkuhiljaa kehittymässä uutisaddiktiksi, joka poimii otsikon sieltä ja toisen täältä. Twitterin ja muun sosiaalisen median aikakaudella tuo ei kai ole mikään ihme. Toisaalta olen huomannut myös järkyttyväni siitä, miten uutiset tulevat ja menevät. Moni iso asia pysyy pinnalla vain hetken ja unohtuu yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Sidneyn kahvilan panttivankikaappausta sentään seurattiin ainakin 16 tuntia. Ruumiita kaksi. Eikä kenellekään varmaan jäänyt epäselväksi sen sveitsiläisen suklaafirman nimi, joka myös tuolla kahvilalla oli. Sidney unohtui hetkeksi kun tuli Peshawar, mutta ketä enää kiinnostaa? Kuolleita yli 140, ei ihan tarkkaa tietoa, mutta onkin niin kaukana ja syrjässä sivistyksestä. Nyt taotaan Putinia ja ruplan alamäkeä, kun rauta on kuuma. Ja Kuubakin on aikansa pinnalla.

#Buddhan #enkeli
Pinnalla onkin aika hyvä sana tähän tarkoitukseen. Tuntuu, että sosiaalinen media on täynnä pinnallisia raapaisuja aiheesta kuin aiheesta. Usein twiittien lauseita ei edes pysty käsittämään kaikkien risuaitojen ja miukumaukujen joukosta. Ja jonkinlainen sisäpiiriläisyys ainakin suomalaista twiittikulttuuria näyttää vaivaavan. Jos siitä nyt mitään tosiaan ymmärrän. Olen vasta aloittelija ja sellaisena ehkä pysynkin.

Twiittailen siis välillä itsekin eli tahtoo kai tarkoittaa, että haluan sanoa jotain tai ainakin välittää muiden sanomia. Myös Facebookiin laitan välillä jotain, jonka toivon olevan vähän tasokkaampaa asiaa. Ja monen muun tavoin sorrun myös tekemään niitä hölmöjä testejä, joissa muka selvitetään kuka olet vai oletko kenties joku eläin. Tänään tein sellaisen ja sain kuulla olevani kolmekymppinen nainen, jolla on kaksi lasta ja yhtä toivoisin lisää. Ovathan ne hauskoja, mutta miksi pitää aikaansa käyttää tuollaiseen?

Olen sentään vähentänyt television katsomista kotimaassa varmaan puoleen ja täällä Thaimaassa tulee katsottua netin kautta elokuva tai jonkun sarjan osa tai kaksi kenties pari kertaa viikossa. Sitä television puutettako nyt sitten paikkaankin sukeltamalla somen ihmeelliseen maailmaan?

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kyllä minä niin mieleni pahoitin..

jormas: Kyllä minä tosiaan eilen niin mieleni pahoitin kaikkien isien puolesta. Tosin en ennen eilistä edes osannut tiedostaakaan moista ongelmaa ilman Päivi Räsästä. Joten siunattuja olkoon kaikki kristilliset demokraatit. Amen.
Eilinen päivä toi nimittäin netin välityksellä tietooni, että jonkun aloitteesta huolimatta sisäministeri Räsänen ei aio esittää isänpävää viralliseksi liputuspäiväksi, vaikka äitienpäivä sellainen onkin.
Käytännössähän tämä taitaa tarkoittaa, että valtion virastoilla on annetun asetuksen mukaan edelleen velvoite liputtaa äitienpäivänä, mutta ei isänpäivänä. Muutenhan kansa kellä tanko on, saa liputtaa itselleen tärkeinä juhlapäiväna kuten tykkää.
Toinenkin epäkohta tässä on, sillä äitienpäivänä juhlitaan monikossa kaikkia äitejä, mutta isänpäivänä yksikössä kai vain yhtä isää. Arvotaanko hänet joka vuosi tai kuinka etiketti menee, ei ole tiedossani.
Mutta tämä on kuitenkin aivan selvä ja räikeä epäkohta, jossa selvästi on tasa-arvoa loukkaavaa syrjintää. Ja kun pikkusieluja on isissä ja äideissä, niin eiköhän tästäkin ministeritason elämä vielä jossain saada aikaan.
Sopasta puuttuu nimittäin ainakin vielä niin sanottujen sukupuolineutraalien vaatimus omasta liputuspäivästä. Tosin eihän heillä vielä taida olla omia yleisiä vessojakaan miesten, naisten ja vammaisten tapaan.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Wasabi vai piparjuuri

päivis: Nappasin Tesco Lotuksen hyllystä ostoskoriin pussin, jossa luulin olevan perunalastujen tapaan naposteltavaksi tarkoitettuja herneitä. Olen niitä joskus ostanut ja ajatellut, että eivät ehkä ole niin kaloripitoisia kuin chipsit. Eivät kyllä ole niin maukkaitakaan.

Kun avasin pussin ja nakkasin suuhuni useammankin vihreän "herneen", huomasin erehtyneeni. Suuta poltti. Katsoin pussia tarkemmin ja huomasin, että sisällä olikin pähkinöitä, jotka oli päällystetty wasabilla. Muistin heti, että olen ennenkin tunkenut suuhuni wasabia vähän samanlaisin seurauksin. Suomessa olen tavannut wasabitahnaa kiinalaisessa ravintolassa sushin seuralaisena. Ahneuksissani olen ottanut oikein reilun annoksen kauniin väristä tahnaa lautaseni reunalle huomatakseni vain, etten pysty sitä syömään muuta kuin pienen nokareen kerrallaan. Sama polttava tunne on silloinkin tullut suuhun.

Googletin sanaa wasabi, nyt kun sitä näkyy olevan ihan omassa keittiössäkin. Wikipedian mukaan wasabia kutsutaan myös maustekrassiksi ja japaninpiparjuureksi. Piparjuuren makua siinä todella onkin. Ja ehkä väkevään sinappiin laitetaan mausteeksi piparjuurta, koska noista wasabipäällysteisistä pähkinöistä tuli mieleen myös sinappi.

Täysin kasvissyöjälle sopivia ostamani herneet ovat. Tällainen huomautus pussiin oli painettu englanniksi ja vieläpä melko suurin kirjaimin. Olisipa tämä yleinen tapa meilläkin, jossa usein joutuu tarkkaan lukemaan sisällysluettelon huomatakseen esimerkiksi, että johonkin kasvisvalmisteeseen on kuitenkin käytetty vaikkapa kanalientä.

Wasabia on vaikea viljellä ja se kasvaakin melko hitaasti, joten se on kallista. Siksi Wikipedian mukaan se usein korvataan juuri piparjuurella, josta tehtävä tahna värjätään vihreäksi. Mutta nimeä wasabi käytetään silti. Aito wasabitahna myös pilaantuu nopeasti joutuessaan ilman kanssa tekemisiin. Ostamassani pussissakin oli maininta, että pähkinät on syötävä päivän sisällä tai avattu paketti on syytä säilyttää jääkaapissa. Tuosta päättelin, että ostamassani tuotteessa on todella käytetty aitoa wasabia eikä mitään jäljitelmää. Hinnasta sitä tosin ei olisi voinut päätellä.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Vapaalla kukin tavallaan

jormas: päivis kirjotti aidosta vapaapäivästä. Aihe innoitti minuakin hieman tuumaamaan kuinka tuntemamme tai tietämämme suomalaiset ihmiset viettävät täällä aikaansa.

Oma lukunsa ovat yrittäjät, joilla on aito yritys. He työllistävät itsensä lisäksi myös paikallisía, jos he toimivat kuten laki täällä edellyttää. Tosin isolla rahalla tännekin voi perustaa yrityksen, jolla ei ole työluvan suomalaiselle saadakseen velvoitetta työllistää ensin esimerkiksi neljä thaimaalaista.

Sitten oma lukunsa olemme me, jotka tulemme tänne lomalle tai viettämään eläkepäiviä. Sehän on eri asia, sillä ansiotyöstä pääsee lomalle, mutta eläkkeeltä ei. On siis vaan oltava laillani päivästä ja vuodesta toiseen eläkkeellä. Ja lomia ei ole....heh.

Joidenkin elon ja olon pääsisältö täällä on ottaa aurinkoa. He ovatkin usein ruskeita kuin kahvinpavut. Osa taas istuu ainakin osan päivästä laillamme rannalla muuten vaan varjon alla tarinoiden keskenään, selaten nettiä, täyttäen ristikoita, hoidattaen ihoaan, kynsiään, kasvojaan ja niin edelleen.

jormas snorklaa
Sitten Suomi-Seuralla on kymmenkunta todella aktiivista suomalaista, joiden täällä oloajasta iso osa menee muita lomalaisia hyvillä mielin palvellen. Heitä arvostan paljon. He tekevät ruokaa, siistivät paikkoja, tiskaavat, antavat muille neuvoja, tekevät kaupoista hankintoja ja niin edelleen. Toisin sanoen pyörittävät Seuran käytännön arkea, jossa jobia on riittämiin, sillä kävijöitä on sesonkiaikaan pitkälti toistasataa päivässä.

Myös päiviksen päivien sisältö on oma lukunsa, sillä hänhän on Suomen töistä etäjaksolla, joita vuodessa on kolme kuuden viikon sessiota. Päivästä toiseen hän on milloin missäkin nurkassa tai ylipäätään paikassa ja tekee teknisten apuvälineiden avulla omaa työtään.
Sen lisäksi hän on toinen Seuran sihteereistä sekä hallituksen jäsen. Niihin rooleihin kuuluu muun muassa pöytäkirjojen laadinta sekä joidenkin avustusanomusten laadinta ja niihin liittyvät selvitykset. Me molemmat osallistumme myös Ulkosuomalaisparlamentin http://www.usp.fi/ajanko/ toimintaan. Seuraava istunto on toukokuussa, jonne näillä näkymin osallistumme tavalla tai toisella.

Mutta mitä minä sitten teen? Käyn kuutena päivänä viikossa päiviksen kanssa kävelylenkillä, jonka pituus on viidestä yli kymmeneen kilometriin. Sähköisessä mediassa vietän myös aika tovin päivittäin. Vastaan nimittäin Seuran kotisivuista, osaltani Facebookista sekä yhdistyksemme kolmeen sähköpostiosoitteeseen sekä netin keskustelupalstoille tuleviin kysymyksiin. Mutta istun myös rannalla, uin, parannan maailmaa tai ainakin omaa mieltäni yksin ja seurassa. Moottoripyörälläkin viiletämme välillä sinne tänne. Usein ilman päämäärää ja aistimme vain paikallista elämää.

Omaan henkiseen hyvinvointiin kannattaa satsata. Sillä se on oiva tie, jos haluaa jotain muuta kuin pahaa oloa, jota viestittää muillekin. Aivan kuin oma ola siitä paranisi. Mutta ehkä paha olokin on kuin huumekoukku, jota ei itse huomaa, mutta johon voi jäädä kiinni. Ei tajua, että ilman päivittäistä pahanolon tuottamista itselle ja muille, ei onnistuisi raaahautumaan itse edes huomiseen.

Oma lukunsa ovat eläkeläiset, jotka paiskivat tai ainakin ovat paiskivinaan hommia seitsemänä pävänä viikossa otsa kurtussa marttyyrin viittaa hartioilleen istutellen. Ja kun sellaiseen yllättäen rannalla törmää ja jää toviksi juttelemaan, saa huomata olevansa oiva kohde, kun tämä "pyyteetön puurtaja" purkaa sydäntään. Että mitä kaikkea hänen on täytynyt tehdä, kun mikään ei toimi ilman häntä.


jormas kipparoi
Ja kun hän sitten jossain paikassa on saanut viimein huomata, että arki rullaa ilman häntäkin, lähtee hän ovat paukkuen uuteen paikkaan "kantamaan vastuuta". Kun tarinatuokío tälläisen korvaamattoman ihmisen kanssa päättyy ja häneltä lopuksi kysyy, että "tuletko huomenna rannalle", saa vastaukseksi syvän huokaisun, joka kuuluu monen aurinkotuolin päähän. Että "en, seuraava vapaapäivä on kuukauden päästä, jos silloinkaan".
Mutta kaikkinensa oma hyvä olo paranee usein sillä, että antaa tilaa myös muille omine tapoineen. Varsinkin kristitylle sen pitäisi olla äärimmäisen helppoa, sillä hänhän tietää, että Jumala on meille kaikille. Sukupuolineutraaleillekin. Meidän ei siis tarvitse tuomita ketään, vaan sen voi turvallisin mielin jättää luojalle, millaisena sen sitten itse kukin ymmärtää ja kokee.  Mutta omalla suvaitsevaisuudella saattaisi sen sijaan oma elämänlaatu parantua.


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Aidosti vapaapäivä

päivis: Tänään on sunnuntai, thaimaalaisen kalenterin mukaan viikon ensimmäinen päivä. Useimmille thaimaalaisille tämä on kuitenkin vapaapäivä. Viikko siis alkaa vapaalla, päinvastoin kuin meillä. Omien havaintojen mukaan vain lähinnä palveluammateissa ja ruumiillisissa töissä sunnuntainakaan ei jäädä vapaalle. Meidän tulevan kotimme raksakin oli kiinni vain kuninkaan syntymäpäivänä 5.12.

Omaan vapaapäivääni kuului pitkä kävelylenkki Jorman kanssa. Kävelimme ensin kotitalomme takareunaa pitkin kakkoskadulle. Kotitalomme, joka käytännössä on pitkä, yhteen rakennettu kerrostaloketju, toisella puolella kasvaa paljon kukkivia puita ja pensaita. Kuvasimme juuri meidän asuntomme edustalla olevia kukkia, jotka nyt tuntuvat olevan oikein loistossaan. Erilaisten punaisten kukkien joukossa kasvaa vaatimattoman oloinen kukka, joka erikoisuudellaan kuitenkin päihittää muut. En muista milloinkaan nähneeni tällaista kukkijaa, jolla samassa kukkatertussa olevat kukat ovat erivärisiä. Tämä on lähikuva. Kukat ovat halkaisijaltaan alle sentin kokoisia.

Tytöt taisivat piirtää rantahiekkaan
naaman kuvan.
Kuljimme vähän eri tavalla kuin tavallisesti, joten päädyimme lopulta rannalle, jolla emme ole ennen istuskelleet. Otimme tuolit ja sodat. Oletettavasti meitä ei pidetty venäläisinä, koska maksu perittiin vasta pois lähtiessämme. Tämäkin perustuu havaintoon: rannoilla venäläisiltä, elleivät sitten ole tutuksi tulleita vakiokävijöitä, maksu otetaan tullessa ja aina heti, kun itänaapurimme tilaavat lisää syötävää tai juotavaa.

Rannoilla oli paljon thaimaalaisia, kuten yleensäkin sunnuntaisin. Nyt väkeä oli tullut kauempaakin bussilasteittain. Rannalle tullaan perhekunnittain, mutta usein myös nuorempaa väkeä kokoontuu tiiviisti rantatuoleille syömään ja juomaankin muitakin kuin janojuomia.


Porukan nuorimmainen ottaa etualalla päivätirsat.
Meillä on aina mukanamme kulkukoirien lahjontapussi, kuten Jorma sitä nimittää. Pussissa on koirille tarkoitettuja nappuloita, jotka useinkaan eivät tunnu niille kelpaavan. Tänään oli toisin. Jopa kotikatumme mopotaksimiesten hyvin ruokittu lemmikki suostui syömään pari luun mallista nappulaa.
Hieman jäi surullinen mieli yhdestä kohtaamastamme koirasta, joka selvästi oli nälissään. Se näytti jääneen ehkä aivan yksikseen asustelemaan hiljentyneelle rakennustyömaalle, josta sen mahdolliset ruokkijat ovat siirtyneet muualle töihin.

Mietin vaan, kuinkahan käy Seven Seasin liepeillä pyöriville, melko aroille koirille. Nyt niitä vielä ruokitaan, mutta työmaan valmistuttua uudet asukkaat tuskin alkavat villikoiralaumalle isänniksi ja emänniksi. Thaimaassa olosuhteet ovat kuitenkin onneksi sellaiset, että ihmiset enimmäkseen syövät ulkosalla ja siinä sivussa koiratkin tulevat ruokituiksi. Ehkä juuri siksi niille eivät nappulat oikein kelpaakaan, kun ovat tottuneet syömään samaa kuin ihmisetkin.

lauantai 13. joulukuuta 2014

jormaksen ruokablogi

jormas: Tänä aamuna kysyin päivikseltä, että mistähän kirjoittaisin blogini? Hetken tuumattuaan hän sanoi, että kirjoita ruuasta. Johon minä, että enhän minä siitä mitään tiedä.

Mutta tiedänhän minä, sillä minäkin syön joka päivä nykyisin. Joskus hällä väliä elämässä saattoi nimittäin mennä jokunen päivä, kun ei sisällä pysynyt kuin Sorbus blandattuna sokeriliemeen.Nyt on painoa 95 kiloa. Vähimmillään sitä on aikuisiällä ollut 54, joten hoikka poika sanoisin. Sanosin myös, että alkoholi on hyvä laihdutusruoka, jos ei syö eikä juo juuri muuta.

Huomaan syöväni monipuolisemmin ja paremmin, kun sitä ohjaa päivis. Täällä Jomtien-Pattayalla aamu alkaa terveellisellä aamupalalla, jossa on kahvin kera vihanneksia ja aika usein pari mikrossa paistettua kananmunaa. Jotka saattavat hyvinkin olla niin sanottuja  vapaiden kanojen munia, sillä kanoja vilistää täällä meidän joukossa välillä kadulla saakka. Todellisia kaupunkikanoja siis.

Joskus syömme pizzaakin
Joskun, kuten tänä aamuna, ei kotona syödä aamupalaa, vaan kävelemme parin kilsan päässä olevalle KISS-ruokapaikalle, joka on avoinna 24/7 eli aina. Vakiopurtavani siellä on eggsalad eli munasalaatti. Jos haluaisin herkutella, laitettaisiin siihen lisäksi puoli purkillista tonnikalaa. Ja kyytipojaksi sodawater eli kotimaisittain sanottu vichyä.

Päivä jatkuu usein niin, että suunta on rannalle uimaan ja varjon alle tuoliin puhumaan viisaita muiden suomalaisten kanssa. Siinä päivis tilaa silloin tällöin rannalla kiertäviltä myyjiltä annoksen hedelmiä, joita minä sitten siivestän. Ellen ole tilannut itselleni annosta mandariineja. Kaupustelijoiden joukussa on myös munkin ynnä muiden leivonnaisten myyjiä, jotka ovat oppineet muutaman sanan suomea. Pyöreä munkki on seksimunkki ja rusinapulla on rusinapulla ja niin edelleen.

Silloin tällöin tilaan myös 3-4 kappaletta kanan pieniä koipia tai mitä lienevät. Ovat tosi hyviä ja ekstrana tulee kulku- ynnä muille rantakoirille jokunen luu. Niitä ei haittaa kananluut, kuten meitä länsimaalaisia, yltäkylläisyyden pilaamia ihmisiä varoitetaan. Että koiralle ei saa antaa kananluita.

Päiväruoka iltapäivän puolella on aika usein venäläisten suosiossa olevassa kuppilaketjussa, jonka kait suomalaisittain voisi sanoa olevan nimeltään Mishan luona (päiviksen kertoman mukaan). Siellä syömme riisia, kalaa ja vihanneksia, jonka lisäksi otamme usein valkosipulileivän paloja muutaman kappaleen. Ja juomaksi sodaa.

Mutta usein syön myös paikallista riisiä ja kanaa. Joskus on kanan tilalla possua. Sen tilaaminen onkin niitä harvoja asioita, jonka teen ja osaan tehdä paikallisella kielella: "Kaupat kai." Kuten huomaatte, thaikieli on helppoa.

Viikoittaisesta roskaruoka-annoksesta pidämme huolta ajamalla moottoripyörällä Buddhavuoren toiselle puolella varsinaiseen Pattayan kaupunkiin. Burger King on suosikkimme, sillä siellä on varsinkin täällä McDonaldsiin verrattuna huomattavasti paremmat annokset.

Illalla, usein jo vuoteessa, on sitten tarjolla iltakahvin kera päiviksin hedelmistä rakentelema herkullinen annos.

Tästä ruoka-aiheesta taidan kirjoittaa toisenkin kerran, mutta nyt lähdemme KISSiin aamupalalle.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Markkinoilla

päivis: Thaimaassa on monenlaisia markkinapaikkoja. Sinäkin aikana, kun me olemme täällä kulkeneet, pelkästään Jomtienille on tullut ainakin pari uutta markkinatoria. Suomalaisista markkinoista täkäläiset poikkeavat muun muassa siinä, että markkinakojut ja katokset ovat pysyviä rakennelmia. Myös myytävät tuotteet ovat täällä huomattavasti monipuolisempia kuin Suomessa.
Ruokatarvikkeet ja vaatteet ovat markkinoilla esillä sulassa sovussa.
Varsinkin vanhoilla markkinapaikoilla käy paljon ja ehkä pääasiassakin paikallista väkeä. Uudemmat torit on tehty ennemminkin turisteja palvelemaan. Se näkyy tavaravalikoimassa. Kunnon markkinoilla esimerkiksi vaatteet ovat pääosin thaimaalaisten päälle sopivia eli pieniä. Vaikka en markkinoilta nyt ole liiemmin mitään vaatetusta ostellutkaan, joudun usein kuulemaan vaatteita myyvien suusta, että valitettavasti tämä on rouvalle liian pieni. Onhan se uskottava. Meni yksi lupaavalta näyttänyt mekkokin sivu suun, kun myyjä oli niin vakuuttunut sen pienuudesta minulle, etten sitten edes alkanut sovittaa sitä. Ihan kunnollisen mekon hinta olisi ollut 80 bahtia eli noin kaksi euroa.

Suomalaiselta torilta en usko löytyvän aurinkolaseja vahvuuksilla. Täältä löytyy ja yhdet niistä ovat nyt minun. Kaipasin vähän kevyempiä aurinkolaseja ja päädyin ostamaan lasit, joilla näen lähelle, mutta koska plussaa ei ole liikaa, kauaskin katsominen onnistuu melko hyvin.

Kaikkea muutakin tilpehööriä markkinoilta on tällä erää tarttunut mukaan: kynsileikkuri, ratkoja, shortsit, kulkukoirille herkkuja, pusero ja hakaneuloja. Koiranpentujakin saisi, kaneista ja muista pienistä jyrsijöistä puhumattakaan. Myös kasvohoito markkinoilla onnistuu. Sen verran näytti tämä touhu joillekin asiakkaille tekevän kipeää, etten itse kyllä asiakastuolille suostuisi istumaan.

torstai 11. joulukuuta 2014

Kuninkaallisia uutisia

Kuningattareni päivis sovittamassa juhla-asua
"venäläisten romukaupassa" Pattayalla, jos
tulee kutsu Monacon hoviin ristiäisiin.
jormas: Monacon piskuisessa ruhtinaskunnassa iloittiin eilen vauvauutisista, kun ruhtinatar Charlene synnytti hänen ja ruhtinas Albertin esikoislapset. Tyttö ja poika saatettiin maailmaan Princesse Grace -sairaalassa keisarinleikkauksella. Pienokaisten nimet ovat Gabriella Thérèse Marie ja Jacques Honoré Rainier. Gabriella syntyi kello 17.04 ja Jacques kello 17.06. Ihanaa!!!!

Meillä on muutenkin vietetty aikaa kuninkaallisissa merkeissä. Toissa päivänä laitoin nettin kuvan kengästä, jonka oletin kuuluvan Lumikille. päivis korjasi asian, että eihän kenkä kenelläkään Lumikille kuulu, vaan hänelle kuuluu seitsemän kääpiötä. Ei siis mikään ihme, että kengän omstajaa ei löytynyt, kun kyselin sitä väärällä nimellä. Kenkä luonnollisesti kuului Tuhkimolle, jonka ehkä joku oli löytänyt. Tai hän oli itse löytänyt kadonneen kenkänsä, sillä se oli poissa.

Kunikaallisten tavat ovat tarttuneet päivikseenkin, sillä eilisessä blogikirjoituksessaan hän valitteli kiwi-juomasssaan liian suuria vai oliko pieniä jääpaloja. Kunikaallistenkin joukossa nimittäin lienee hienohelmoja kuten muuallakin.
Tai ainakin herkkähipiäisiä, sillä lapsena luin prinsessasta, joka tunsi herneen ties kuinka monen untuvapatjan alta.

Kuninkaallisia tapoja on meidän syytä opetella, koska nyt odottelemme kutsua Monacon hovin ristiäisiin, sillä sitä ei Linnan juhliin tullut, vaikka Sauli olikin häissämme.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Täytyy taas ihmetellä itseään

päivis: Tänään yllätin taas itseni puhumasta kummallisia. Olimme lounaalla, Jorma odotti naudan pihviään salaatilla ja ranskalaisilla, minä kalaruokaani samoilla lisukkeilla. Ravintolassa oli mukava istua, ilma oli sopivan vilpoinen, kiitos ilmastoinnin. Olimme jo saaneet tilaamamme juomat, Jorma Cociksen ja minä kiwimehuni.  Janoissani yritin juoda mehua, mutta sitten totesin lähes ärtyneenä, että "nuo jääpalat on niin pieniä, että tätä on tosi hankala juoda". Sen sanottuani alkoi naurattaa.
Juomia pienillä jääpaloilla.
Miten sitä joskus onnistuukin olemaan täysin jossain muualla kuin tilanteen tasalla? Minulla on etuoikeus tehdä etätöitä Thaimaassa, nauttia lämmöstä ja auringosta. Kahden hengen lounaamme juomineen ei ollut edes halvimmasta päästä ja silti laskumme loppusumma ei ollut juuri enempää kuin 10 euroa. Ja kaikesta huolimatta onnistuin päästämään suustani nuo käsittämättömät sanat. Ja voin vielä myöntää, että joskus olen ollut yhtä harmissani, kun lasissa on ollut vähän liian isoja jääpaloja. Silloinkin juominen saattaa olla hankalaa.

Mutta kaikkien meidän nirppanokkien ja mossottajien onneksi on keksitty pilli, jolla juomaa voi imeä saamatta jäitä päälleen tai liian pieniksi pilkottuna juoman mukana suuhunsa. Joten tämäkin päiväni oli pelastettu, kun huomasin, että nuori ja varmasti alipalkattu tarjoilija oli tuonut eteeni pöytään haarukan ja veitsen lisäksi paperiin pakatun pillin. Kyllä oli sen jälkeen mukava siemailla juomaa palan painikkeeksi.

Tiedän, etten ole täällä ainut, jolla suhteellisuuden taju joskus pettää. Tässä yhtenä päivänä kuuntelin, kun pari suomalaista jakoi kokemuksiaan täkäläisestä julkisesta liikenteestä. En edes tiedä, minkä verran paikallisbussilla ajelu maksaisi, koska sellaisia ei juuri näe liikenteessä, vaikka pysäkkejä onkin. Tavallinen taksi toi meidät linja-autoasemalta kotiin noin viidellä eurolla, lavataksia käyttäen olisimme selvinneet puolet halvemmalla. Mutta reittiliikenteessä ajavaan lavataksiin hypätessä matkan hinta on jo vuosikaudet ollut vain 10 bahtia (noin 25 senttiä), mikäli pysyttelee yhdellä vyöhykkeellä. Jos taas haluaa pitemmälle, pitää maksaa 20 bahtia (siis noin 50 senttiä).

Tänään luin uutisen, ettei Thaimaa hyväksy Über-takseja teilleen ja kaduilleen.
Hyvä niin, sillä näiden tavallistenkin taksien kuljettajilla taitaa olla
melkoisen kova työ saada kasaan kelvollinen tienesti.
Nämä mainitut joukkoliikenteen käyttäjät siis pitivät, jos ei pöyristyttävänä niin ainakin aivan liikaa vaadittuna, kun lavataksikyydistä olisikin pitänyt maksaa tuo 20 bahtia per matkustaja. Olivat ilmi selvästi ajaneet ensimmäisen vyöhykkeen yli ja vaadittu hinta oli aivan oikea. Mutta kun joku oli tietysti tullut sanoneeksi näille maanmiehillemme (-ja naiselle), että lavataksi maksaa 10 bahtia, niin eihän siitä suomalainen silloin enempää maksa vaikka matkan mahdollistanut kuljettaja näin vaatisi.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Elämää rantakadulla ja Second roadilla

Meillä on puolivirallisia uima-altaiden käyttömahdollisuuksia, joita olemme keränneet.
Me maltamme mennä allasalueelle kävellen. Jos kuvan auto ei olisi pysähtynyt seinään,
olisi seuraava stoppi keskellä päivää tullutkin sitten uimareita täynnä olevaan altaaseen.

Netistä voi googlata mitä tarkoittaa foliohattu. Olisikohan tämä niiden kauppa?

Jokaisen eläväisen taival maapallolla päättyy joskus. Kullakin tavallaan.

Linja-autossa on tunnelmaa, kertoo suomalainen laulu. Täällä saattaa bussi
viestittää sitä myös ulos valoin, äänin ja muutenkin ulkonäöllä.

Vaan missä lienee Lumikki?

Kiinalaiset pakkaavat huolellisesti perunat, joita Seurallakin syömme.
Oivan maun vuoksi salakuljetimme niitä viime kevättalvella Suomeen.
Maahan niitä ei ole vielä saatu, sillä ne itävät vasta nyt.

Suomessa on hyttejä traktoreissa. Myös täälla löytyy niihin katteita.
Kuvan pelillä työnnetään venetrailereita aamulla veteen ja iltapäivällä ylös.

Turvasatamansa ja varjonsa kullakin.
Haluaako joku muutamalla kympilla piraatti Breitling cronometrikellon?