Väärien valintojen asiantuntija * 66

Aiemmin totesin olevani tarkka toisaalta sananvapaudesta ja toisaalta yksityisyyden suojasta. Siksi en mainitse nimiltä rosvoja, jotka murtautuivat kotiimme. Koska emme tehneet rikosilmoitusta emmekä edes tutkintapyyntöä, en hevin julkisesti sano silloin varkaaksi. 

Mutta yhden kolmesta kohdalla teen poikkeuksen. Hän oli Reima "Ärsi" Lehtonen. Minulle kovin rakas, lavean tien kulkija. Joka jostain syystä oli sitä Markollekin. Eräänkin kerran iltarukouksessaan hän huokaisi ylös taivaisiin, sinne missä oli Irmelikin, että "ota Ärsiltä viinanhimo pois".

Milloinkaan en ole tullut keskustelleeksi poikani kanssa millainen oli tai on hänen Jumalansa. Mutta ajattelen tietäväni jotain siitä. Ehkä se oli samanlainen kuin omanikin ollessani pieni lapsi. Äitini istuessa vuoteeni reunalla ristien kätensä iltarukoukseen: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi." 

Nukahdin aina levollisin mielin täydellisesti uskoen ja ymmärtäen, että vaikka en aamulla heräisi, olisi kaikki hyvin. Olisin taivaassa, Jeesuksen luona ja siellä odottaisin vanhempieni, pikkusiskoni ja veljeni saapumista. Lapsen mieleni täydellistä Jumalaa en ole koskaan enää sen jälkeen löytänyt. Kun aikuisena, illalla tulee itselleni kuolema mieleen, pakenee levollisuus valon nopeudella jonnekin. Sinne menee myös maallisempi Nukku-Matti unihiekkansa kanssa. Joskus kestää tuntikausia vuoteessa pyörien, maailmankaikkeus mielessä, ennen kun saan uneni kiinni.

Ehkä anteeksiantoni on edelleen aitouden irvikuva, mutta yritän parhaani. Osin itsekkäistäkin syistä, sillä luulen, että anteeksiantamattomin sydämin saattaa asia tulla uudelleen esiin matkalla iankaikkisuuteen.

Mutta olen oikealla tiellä. Kerran olin töissä, kun Liisa soitti jostakin Markon tekemästä kolttosesta. Kotiin ajellessani ajattelin kiukkua täynnä, että odotahan pikku viikari, kunhan pääsen sinne. Mutta kun kotiportilla näin oven suussa syyllisen ja katuvan pojan, halasin häntä sanoen kyynelsilmin: "Annettu jo, annettu jo, unohda koko juttu". Eikä tapahtuneeseen milloinkaan palattu. 

Myös yhden kauneimmista anteeksiantamisen tapahtumista koin Markon kanssa. Biba-nimisen saksanpaimenkoiran jälkeen kodissamme oli saman rodun edustaja, Roope nimeltään. Kuoleman kielistä pelastamani sekin. Se oli ottanut ikävän tavan ja kävi silloin tällöin nipistämässä hampaillaan Markoa, usein reidestä. Kerran pyysin häntä riisumaan housunsa, jotta näkisin ihon. Ja kyllä, aivan kunnon hampaiden jäljet. Siinä hetkessä lupasin, että koira lähtee huomenna.

Luulen, että yön aikana Marko oli ajatellut, että lopetan tai lopetutan Roopen elämän. Kuten olisin tehnytkin. Aamulla tämä suurenmoinen poika kuitenkin halusi puhua kanssani: "Kuule Jorma, sinä olet usein sanonut, että jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden. Roope on purrut vain minua ja haluan antaa sille anteeksi sekä nyt sen uuden mahdollisuuden." Marko oli ottanut minut kiinni aiemmista ylevistä sanoistani, joiden takana olin kylläkin monesti seissyt. 

Niinpä otimme Roopen sohvalle väliimme ja puhuimme sille: "Olin jo päättänyt, että sinulle tulee lähtö tavalla tai toisella. Mutta Marko, jota olet ottanut tavaksi näykkäistä, haluaa jakaa sinulle uudet kortit. Joten saat Markon sinulle pyytämän, uuden tilaisuuden pitää hampaasi kurissa. Mutta vain yhden. Ymmärrä tämä, niin elämäsi jatkuu perheemme jäsenenä." Koskaan sen jälkeen Roope ei näykkäissyt enää ketään. 

Väärien valintojen asiantuntija * 61

Jos teemme sitä mitä olemme aina tehneet, saamme sitä mitä olemme aina saaneet.

Viime yönä päätin, että vielä syntymättömän poikani, Little Jorma Goza Soinin lisäksi kirjoitan toisellekin läheiselleni. Hän on myöhemmin juridisestikin pojakseni tulleen Markon ja hänen vaimonsa Päivin tytär, Sini Olivia. Lapsenlapseni siis. Ehkä sanon myös miksi hän on minulle etäinen läheinen, vaikka sydämessäni liki onkin. Toki toivon, että kirjan lukisi joku muukin.

Meillä oli tuttuja ja ammatikseen ihmisen mielen parissa työtä tekeviä. Liisalla koulutuksensa kautta ja minulla muuten vaan, jotka sanoivat neuvoa kysyessämme mielipiteensä. Ne olivat yhteneväisiä. Irmelin kuoleman todellista laitaa ei olisi hyväksi sanoa Markolle varsinkaan vielä, koska hän oli niin pieni ja tapahtumasta niin vähän aikaa.

Mutta he eivät jakaneet arkeamme. Joka kerta, kun televisiosta tai radiosta tuli jotain, jossa käsiteltiin itsemurhaa, ohjelma veti pientä poikaa puoleensa kuten sokeriliuos mehiläisiä.

Niinpä päätin puhua Markon kanssa. Tämän valinnan kanssa olin hyvin yksin, sillä Liisakaan ei osannut sanoa mikä olisi hyväksi tai oikein. Itse koin, että jokainen hetki nakersi päivä päivältä Markon luottamusta niihin kahteen aikuiseen, joiden piti olla hänen tärkein tuki ja turva tulevat vuodet. Aina aikuisuuteen saakka ja miksei puolestani sen jälkeenkin. 

Joten kerroin ja sanoin lisäksi, että hän oli ainut asia, joka sai äitisi ja siskoni voimat riittämään tähän saakka. Olit Irmelin elämän ainut tarkoitus. Lupasin myös, etten koskaan enää salaa sinulta ainuttakaan itseäsi koskevaa asiaa. 

Annoin Marko Kristianille kaksi muutakin lupausta. Sanoin, että kun olin ikäisesi, tekivät vanhempani ratkaisuja, jotka satuttivat minua sydämessä saakka vuosien jälkeenkin.

Paljon myöhemmin, itse asiassa vasta heidän haudallaan ymmärsin, että nekin he tekivät, koska rakastivat kaikkia kolmea lastaan yli kaiken. On kipeää huomata, kun vanhempien, omassa mielessä ollut täydellinen rakkaus muuttuu vajavaiseksi.

Lupasin, etten tee kertaakaan näissä asioissa samalla tavalla, sillä tiedän, että minulla riittää omiakin virheitä jaettavaksi. Toinen lupaus oli, että sinun ei tarvitse milloinkaan kokea enää kotona alkoholista johtuvaa turvattomuutta tai pelätä kenenkään juomista. 

Väärien valintojen asiantuntija * 60

Vaikka olenkin aina pitänyt lapsista, oli Markon tuleminen perheeseemme aivan erityistä. Toki olin nähnyt hänet aiemminkin äitinsa Irmelin kanssa. Mutta silloin hän oli yksi lapsi kahden serkkunsa kanssa. Läheinen ilman mitään erityistä. Mutta nyt tunteeni olivat kokosydämistä rakkautta ensi silmäyksellä. Saman koin ja näin Liisassakin. Marko sai rakastavat aikuiset tai vanhemmat, jotka tulisivat tekemään parhaansa.

Koskaan elämässäni en ollut kadottanut itseäni niin perusteellisesti kuin kahden ensimmäisen viikon aikana pienen pojan kanssa. Olin elämäni suurimman ja vastuullisimman, mutta myös merkityksellisimmän tehtävän edessä.

Silti tai ehkä juuri siksi tieni oli hukassa. En tiennyt olenko isän, vanhemman tai missä kasvattajan roolissa lieninkään ja kuinka siinä ylipäätään ollaan. Varsinkaan, kun minulla ei ollut mitään käsitystä kuinka Marko ajatteli ikuisesti kadoksissa olevasta, biologisesta isästään. Enkä tiedä sitä vieläkään. Enkä kyllä sitäkään mikä on ikuista.

Solmuni aukaisi kristitty nainen ja ehkä äitikin, jonka sukunimi saattoi olla Hongisto. Hänelle purin sydäntäni ja kerroin kadoksissa olevasta tiestäni. Kuultuaan eksyksissä olevaa ystäväänsä läpsäytti hän käsiään yhteen: "Voi kuinka suuri siunaus on saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Yleensähän se menee toisinpäin. Vanhemmat tarvitsevat ja haluavat lapsia."

Hetkessä oivalsin, että niinhän se on. Olemme Liisan kanssa aikuiset, jotka olisi hyvä olla jokaisella lapsella. Naisen ja miehen mallit, joita voi parhaassa tapauksessa pitää ja kokea myös isänä ja äitinä.

En tiedä kuinka vaikea asia oli Liisalle, sillä halusimme Markolla säilyvän omasta, biologisesta äidistä kauniit muistot. Enkä tiennyt sitäkään mille paikalle Marko pienessä sydämessään laittoi minut. Kun hän huomasi joutuvansa mahdollisesti selittämään, sanoi hän meitä usein äidiksi ja isäksi. Kotona olimme aina Liisa ja Jorma.

Koin kuitenkin olleeni vastaus lapsen huokauksiin sinne jonnekin. Että hänelläkin olisi isä. Adoption jätimme kuitenkin Markon päätettäväksi sitten, kun hän ymmärtää asioistaan lähes aikuisen lailla. Ja haimme vain oikeuden päätöksen, jonka mukaan olimme Markon lailliset huoltajat ja holhoojat.

Irmelin kuoleman vuoksi hän sai myös henkivakuutuksesta korvauksen. Sillä koko rahalla ostimme Timattitalosta timantteja. En tiedä onko hän koskaan osannut arvostaa tätä muistoa äidistään tai ovatko timantit, lähes puolivuosisataa myöhemmin Markolla edes tallessa.

Väärien valintojen asiantuntija * 59

Vaikka loikin ajassa epäloogisestikin, on eilinen mennyt, huomisesta emme tiedä ja nyt on nyt. Eikä milloinkaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Sulkeutuvia ja avautuvia ovia, iloja, suruja sekä siltä väliltä kaikkea mahdollista.

Tänään arkkienkeli Mikaelin, lasten ja enkelien päivänä on hyvä ja sopivaa tuoda enemmän eläväksi silloin tällöin teksteissä vilahtanut Marko. Hieman yli vuoden minua nuoremman sisareni Irmelin poika.

Olimme Liisan kanssa halunneet lapsen, jota ei ilmaantunut eikä siunaantunut, vaikka siihen ei esteitä löytynytkään. Mikään pakkomielle se ei itselleni ollut, sillä ollessani alle aikuisen ikäinen, oli kodissani usein kesälapsia. Muulloinkin kuin kesäisin pitkiäkin aikoja.

Olin oppinut rakastamaan lapsia ilman, että sellainen pitäisi tehdä itse. Tai sitten rakkaus kaikkiin lapsiin on geeneissäni.

Korpintien synnyinkodissani äidilläni oli myöhemmin kotina piharakennuksessa kaksi huonetta. Kun hän muutti Tuuskotoon, asunnossa yöpyi silloin tällöin itseni lisäksi Hyrylässä käynyt siskoni poikansa kanssa.

Yhtenä aamuna veljeni sai surullisen viestin, Irmeli oli kuollut. Marko, joka löysi äitinsä kuolleena, kertoi sen näin: "Äiti otti taas illalla pillereitä ja kaljaa. Ja antoi sitten käteeni lapun sanoen, että jos äiti ei aamulla herää, vie tämä paperi naapuriin. Kun aamulla heräsin, laitoin korvan äidin tissin päälle ja kuuntelin tykyttääkö äidin sydän. Eikä se tykyttänyt. Mutta Jeesus pitää äidistä huolen taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä?"

Irmeli vei mennessään tiedon lapsensa isästä hautaan, joten 6-vuotiaasta pojasta tuli sinä yönä orpo. Tähän veljeni Reijo, että mitä nyt tehdään? Muistelen Markon naapuriin viemässä lapussa olleen muun muassa toivomuksen, että huoltajuus ei päätyisi kenellekään sukulaiselle. En tiedä miksi, mutta toive ei toteutunut. 

Liisalle kerroin tapahtuneen omalla, usein oudolla tavallani: "Yleensä vanhemmat saavat aikaa valmistautua ainakin yhdeksän kuukautta, mutta näin ei ole nyt. Enkä voi mitenkään mennä sanomaan Markolle, että voit tulla meille toistaiseksi, sillä pienellä pojalla on hylkäämisen kokemuksia ollut riittämiin."

Iltaan mennessä Liisa oli asian osaltaan käsitellyt ja sanoi minulle: "Mene sanomaan Markolle, että uusi koti on luonamme ja oma huone odottaa uutta perheenjäsentä." 

Väärien valintojen asiantuntija * 39

Illalla tuumasin, että aamulla pakkaan henkisen reppuni ja palaan välillä Keski-Suomeen. Mutta yön aikana korvaani luikerteli korvamato, joka soitteli Irwinin kappaletta: "Tyttö tuli, tyttö tuli ja mun syömmeni suli. Syntyi prinsessa Goodmanin sukuun....." Sen myötä juutunkin vielä toviksi Tuusulaan, aluksi omaan sukuuni.

En tiedä kuinka yleistä suvuissa on, että joku on aina riidoissa tai puhumattomissa väleissä jonkun sukulaisensa kanssa. Poikani Marko on harrastanut kanssani mykkäkoulua vuosien ajan syistä joista minulla ei ole mitään käsitystä. Välillä tätä harrastaa vuosi- tai kuukausitolkulla veljenikin. Kaksi läheisintä sukulaista, rakkaita sekä ainoita lajissaan minulle molemmat.

Veljeni Reijo kokee hänkin aika ajoin tulleensa taholtani loukatuksi. Milloin on syynä hautakiven kultaus, milloin nuukuus tai ahneus, milloin herjani kavereiden alkoholin turmelemista makuaisteista tai muista elämää suuremmista asioista.

Itse hän sanoo minua joskus muille esitellessään harjoituskappaleeksi. Eikä liene koskaan pohtinut loukkaako se vai ei. Ei se juurikaan loukkaa, sillä pikkuveli on pikkuveli, vaikka voissa paistaisi. Eikä yritykset mollata kasvata häntä isoveljeksi.  Ehkä vain pienentävät.

Työpöydältäni. 

Suvullani onkin tässä "vihanpidossa" pitkät perinteet. Isoisälleni Tuomo Akselille ei syystä tai toisesta kelvannut Kentta sukunimi, vaan sukuhaarastani tuli Soineja. Korviini on kuulunut vain siistitty versio. Että oli "liikaa Kenttia".

Mutta on minulla ollut Repan kanssa hauskaakin. Monesti. Lähes aina siihen on liittynyt tavalla tai toisella alkoholi. Kun hän asui perheineen syntymäkotimme piharakennuksessa ja minä päärakennuksen yläkerrassa, keittelin silloin tällöin pontikkaa.

Reijo oli poliisin työssään Helsingissä. Joskus yömyöhällä kotiin tullessaan, huomasi hän valot keittiössäni. Ja arvasi, että olen joko sammunut liedellä olevien keittovehkeiden viereen tai sitten nautiskelen yksin tai seurassa tuotoksiani.

Kerran hän veti herneen nenäänsä ja tuli aamusella "virkailme" kasvoillaan juttusille: "Se on kuule nyt semmoinen juttu, että jos vielä kerran joudun laitteesi sammuttamaan, käräytän sinut, vaikka olet veljeni." Sanoin ymmärtäväni hyvin tämän ja kysyin, että "mahtanetko itse käsittää, että minun on silloin kuulusteluissa kerrottava kuinka kauan olet levyjä sammutellut ja maistellut tuotoksiani?"

Meno jatkui entisellään, kunnes Ylisaaren Pertti sotureineen haki kattilat ynnä muut palotikkaita myöten yläkerrasta koska olin muuttanut Jyväskylään.