Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 31. tammikuuta 2017

Uutispimennossa

päivis: Kuluneet Thaimaa-viikot ovat sujuneet lähes uutispimennossa. Tietoisesti. En ole kauheasti hakenut tietoa kotimaan, mutta en juuri muunkaan maailman tapahtumista. Meillä on kyllä käytettävissämme Hesarin digilehti, samoin Keski-Uusimaan, mutta vain ensin mainittua olen nopeasti selaillut pari kertaa.

Ylen uutisia ei ole senkään vertaa tullut seurattua. Ylen ohjelmien katselu ulkomailla on uutisia, dokumentteja ja joitakin lastenohjelmia lukuun ottamatta aika tehokkaasti estetty. Sitä paitsi nettiyhteytemme ovat tällä hetkellä sellaiset, että netin kautta esimerkiksi elokuvan katselu (mistä sen nyt sitten onnistummekin poimimaan), vie tolkuttomasti maksettua nettiaikaa. Lopputulos on, että esimerkiksi kuukaudeksi hankittu internetliittymä alkaa hidastua ennen aikojaan.

Olen kuitenkin pärjännyt hyvin, vaikka en ole ollut mukana sähköisessä enkä muussakaan uutisvirrassa. Twitteriä seuraan sen verran, että tiesin, milloin Trumpin virkaanastujaiset vietettiin. Enempi en aiheeseen perehtynyt. Vielä tänään tosin näin otsikon, jossa annettiin selvitys, miksi rouva Trump näytti virkaanastujaisissa kävelevän ikään kuin kananmunien päällä. Tuotakaan "uutista" en avannut lukeakseni lisää aiheesta. EVVK.

Thaimaan englanninkielisiä sivustoja olen seurannut vähän enemmän. Ja selailen myös meillä näkyvää yhdeksää paikallista televisiokanavaa, vaikka en niiden annista mitään ymmärräkään. Pääministeri Prayuth Chan-ochan puheita olen pari kertaa onnistunut näkemään. Niiden englanninkieliset tekstitykset kuitenkin sujahtavat niin nopeasti ohi, etten ihan tarkasti pääse perille ministerin ajatuksista. Thai-kieli on ilmeisestikin niin paljon sukkelampaa, että käännökset ennättävät olemaan näkyvillä vain hyvin lyhyen aikaa.

Sen olen kuitenkin puheista käsittänyt, että pääministeri pyrkii tsemppaamaan kansalaisia uskomaan tulevaisuuteen, auttamaan tulvasta kärsivien eteläisten maakuntien ihmisiä ja ennen kaikkea pysymään sovussa. Turhaa rähinöintiä kannattaa välttää. Vaikka Thaimaassa sotilasjuntta on vallassa, pääministeri esiintyy aina siviilivaatteissa. Se on minusta hyvä asia.

Kestoaihe Thaimaan televisiossa on lokakuussa kuolleen kuningas
Rama IX uurnalla käyvien kansalaisten jatkuva virta.
Muutaman paikallisenkin uutisen olen netin kautta poiminut. Poikkeuksellisesti siellä ei mainittu suomalaisen nuoren miehen nimeä, joka meni ja hyppäsi Pattayan sivuitse menevän Sukhumvitin tekeillä olevaan alikulkutunneliin. Normaaliahan on, että tällaisessakin tapauksessa kerrottaisiin tyypin kotimaan lisäksi nimi ja ikä. Yksityisyyden suoja on täällä kovin kaukana siitä mihin olemme Suomessa tottuneet.

Uutisia tulee ja menee. Kaukana siis olkoon katala maailma.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Kulkukoirien lahjontapussi

jormas. Minulle eläimet ovat tärkeä juttu, joiden edelle ei mene moni ihminen. Seuraan niiden elämää ja osallistunkin siihen ihmisen lailla. Täällä Thaimaassa varsinkin koirien. Sanailen netissä ihmisten kanssa, jotka kulkevat lenkeillään bambukeppi tai peräti etälamautin turvanaan, kun koirat käyvä kuulemma kimppuun. Ja tottahan se varmasti onkin. Sillä jos menen koirien omana reviirinään pitämälle alueelle uhoa ja pelkoa täynnä, niin toiset koirat juoksevat karkuun, toiset puolustavat aluettaan ja kolmannet peittävät pelkonsa aikamoiseen metakkaan.

Kun tätä yritän kaikkitietäville, enemmän tai vähemmän koirien vihaajille selittää. menee se huonommin perille kuin umpikuurolle koiralle. Minä kun en kuulemma tiedä mitään. Kun sitten tarjoan apuani, että mennään yhdessä katsomaan niitä koiria, niin keskustelu loppuu siihen. Miksi ihmisen on niin kovin vaikea myöntää itselleen ja muille, ettei tiedäkään kaikkea?

Yhtään ainutta poikkeusta minulla ei ole koirien käyttäytymisestä, kun pysähdyn ja kaivan esiin "kulkukoirien lahjontapussin", jossa on jotain koirille tarkoitettua purtavaa. Joskus oikein koiran ruokaa, joskus ruoka-annokseni luut ja joskus jotain muuta.

Elämääni antaa paljon sisältöä tulla koirien kanssa tutuksi ja viimein kaveriksi. On myös äärimmäisen mukavaa huomata, että joillekin ei kelpaa lainkaan pussin sisältö, vaan tärkeämpää on ystävällinen ääni ja rapsutus otsalta silmien välistä tai korvan takaa.

Koiria on täällä moneen lähtöön ja minulle tuttuja on monta kymmentä. Osa ei ole enää tallessa eikä ehkä elävänäkään, kun menen niiden kotikulmille seuraavan kerran samalla tai seuraavalla matkallani.

Aivan oma haasteensa ovat hyvinkin villit koiralaumat, joita täällä tapaa usein alueilla, jonne ihmiset vievät roskiaan. Siitä hieman "jalostuneempi" koiralauma ovat yhteisökoirat, jotka ottavat omakseen jonkun kaupan, taksiaseman, ruokapisteen ja niin edelleen. Yhteisökoiria elää myös ihmisiin tottuneissa laumoissa, jollainen Seven Seasillakin on omansa. Oikeastaan ne ovat Thaikotimme alkuperäisasukkaita, jotka olivat paikalla jo silloin, kun "maa oli autio" eikä ensimmäistäkään lapionpistoa oltu tehty Seven Seasin rakentamiseksi.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Laiska sunnuntai

päivis: Tänään istuin höyrysaunassa venäläisen nyrkkeilijän kanssa. Mies kertoi - kun ensin kysyin hänen päällään olleesta takista - että yrittää pudottaa painoaan ainakin kuusi kiloa, mieluiten kymmenen, koska edessä on ottelu Bangkokissa. Seven Seasin saunassa voi näköjään törmätä vaikka minkälaisiin tyyppeihin.

Olemme sunnuntaisin pitäneet tapana mennä Hi Coffin saunalle, mutta tänään päätimme toisin. Laiskaa sunnuntaita voi viettää omalla tontillakin. Jorma vei ensin saunatarvikkeet klubitalon saunalle ja sen jälkeen uimme sinne. Meiltähän pääsee parvekkeen kautta omalle rannalle ja siitä on ehkä noin 200 - 300 metriä uintimatkaa klubitalolle.

Höyrysaunassa tutustuimme jo viime reissulla muutamiin ensimmäisiin naapureihimme. Osa heistä on ollut syksystä saakka täällä, ja nyt olemme taas nähneet uudelleen ja moikkailleet. Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta. Varsinkaan Venäjältä ja entisistä Neuvostoliiton maista kotoisin olevilla ei englanti oikein ole hallussa. Ahkeraksi kylpijäksi osoittautunut kiinalaismieskin tuli tutuksi. Hän on perheineen täällä edelleen, mutta ehkä me olemme käyneet harvemmin saunomassa, koska emme ole niissä merkeissä tavanneet.
Iltapäivällä kävimme syömässä yhdessä lähikuppiloista. Pidän ChillOutin mutkattomasta
sisustuksesta. Siirtolavoja on hyödynnetty hauskasti lähes kaikissa kalusteissa.
Olemme yrittäneet tervehtiä kaikkia talon asukkaita. Osa pujahtaa nopeasti ohi, mutta osa selvästi ilahtuu, vaikka emme toisillemme osaakaan sanoa kuin korkeintaan "good morning" tai "hello". Sen verran kaikki yleensä englantia osaavat, että kotimaata kysyttäessä tulee vastaus. Usein se on "Russia". Ja me puolestamme kerromme, että "Finland". Tänään tapasimme italialaisen pariskunnan. Eipä heidänkään kanssaan enempiä keskusteltu. Tosin olimme silloin paluumatkalla saunasta. Senkin teimme uiden.

Myöhemmin iltapäivällä kävimme köyhien jokisuussa ruokkimassa koiria. Missään en ole koskaan nähnyt niin huonokuntoisia koiria. Tuntuu, että niillä kaikilla on joku yhteinen ihotauti, joka vaivaa niitä jo pennusta lähtien. Jokivarressa on myös paljon lapsia, joille meillä oli viemisinä pillimehuja. Sain monta kaunista kiitosta lapsilta tölkkejä ojentaessani.

Kävimme myös joen toisella puolella, jossa puolestaan on kaikkea yllin kyllin. On hienot omakotitalot, siistit puutarhat ja pulskat, kiiltäväkarvaiset rotukoirat. Ystävällinen englantilaismies esitteli oman talonsa remonttia ja laajentamistarpeita. Taloudenhoitajallekin pitää remontin yhteydessä rakentaa lisähuone. Thaimaa on vastakohtien maa.

Ennen kotiinpaluuta bongasimme Sattahipin puolella mukavan merenrantakuppilan, Drifters Beach Cafen, jossa joimme paikalliset soodat, katselimme merta ja laskevaa aurinkoa. Päätimme joskus  palata tuohon paikkaan. Ties vaikka ensi sunnuntaina suuntaisimme sinne syömään.

lauantai 28. tammikuuta 2017

Pattaya-Jomtien Beach

jormas: Tästäkin aiheesta olen kirjoittanut aiemmin. Nimittäin suomalaisten antamista  nimistä Jomtienin rantakadun tuntumassa oleville rantatuolipaikoille.

Pohjoiseen päin mentäessä muutaman kilometrin mittainen katu päättyy Hyrsylän mutkaan. Kun siitä jatketaan jalkaisin kävelykatua pitkin rantaa, tulee Sateenkaarirantapaikka eli suomalaisittain homojen ranta vastaan.

Sen vieressä on meidänkin suosima paikka, Kolmekolmonen. Pidän siinä istuvista ihmisistä ja nimestä, sillä muistelen sen olleen Jyväskylässä sijaitsevan Kangasvuoren sairaalan suljetun osaston numero.

Kun sitten kävellään samaista  rantaa toiseen suuntaan, kokoontuu mainitun Hyrsylänmutkan  kohdalla, Raittiiden rannassa Rantaparlamentti. Jossa puolet ajasta käytetään Finnairin haukkumiseen ja Suomen haukkumiseen. Loppuaika kehutaan omaa viisautta  ja haukutaan thaimaalaisia tyhmiksi. Tähän keskusteluun en juuri osallistu muuta kuin muuttamalla sen suuntaa kysymällä, että miksiköhän itseään lähestulkoon maailman viisaimpana ihmisenä pitämällä suomalaismiehelle on niin usein thaimaalainen nainen vierellään? Ja kuinka tämä maailman tyhmin ihminen onnistuu vuodesta toiseen kovin usein tyhjentämään älykkään suomalaismiehen taskut ja pankkitilin?

Kun jatketaan rantaa pitkin etelään, tulee vastaan Savolaisten ranta, joka on joko totta tai sitten ei. Totta on, että siinä kohdalla liehuu Suomen lippu tai parikin. Kun kerran sinne istahdin, oli se savolaismurretta puhekielenään käyttävien, kypsään ikään tulleiden suomalaisnaisten kansoittama. Niin hyviä ja pahoja olivat suustaan, että Raittiiden rannan viisaat suomalaishemmot tuntuivat sen jälkeen juttuineen pyhäkoulupojilta.

Sitten on vielä Lemminkäisen ranta, joka arvatenkin on saanut alkunsa asfalttimiehistä. Jotka Suomen lyhyen kesän tekivät ja tekevät lähes yötäpäivää teitä Suomessa. Istuakseen sitten talven rantatuolissa ja Jomtien baarien jakkaroilla.

Sama jengi tai paikan perineet kävivät pitkän prosessin, että vaihtuuko täälläkin Lemminkäisen lippu toisen näköiseksi Suomen pääkallopaikan tapaan. Kun viimeksi asiaan perehdyin, olivat vanhoilliset niskan päällä lippunsa kanssa.

Aiheesta laitoin kerran omituisella huumorillani sähköpostinkin Lemminkäisen pääjohtajalle saamatta vastausta edes sihteeriltä. Päätin, että pitäköön lippunsa ja asfalttinsa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Kiinalainen uusivuosi

päivis: Jos Wikipedian tietoihin on uskominen, kiinalaisille muutaman päivän kestävä kiinalainen uusivuosi on juhla, jota vietetään perheiden ja ystävien kanssa. Täällä Thaimaassa alkava vuosi on kyllä näkynyt myös muun muassa kauppaliikkeiden koristeluissa ja mainoslauseissa. Sen mitä mainoksista ja julisteista nyt pystyy ymmärtämään.

Thaimaassa on tavallista, että esimerkiksi etiketeissä voi olla sana siellä ja toinen täällä englanniksi. Myös aikakauslehtien kansissa voi olla lehden otsikoita englanniksi, mutta jutut ja kuvatekstit ovatkin sitten thaiksi.
Alkava Kukon vuosi oli tyylitelty tämän näköiseksi jossain Pattayan ostoskeskuksista.
Mutta vaikka ei olisi kaupungilla ja kaupoissa liikuskellutkaan, viimeistään tänä aamuna olisi pitänyt keksiä, että "tosiaan, nythän alkaa Kukon vuosi". Heti kun aurinko oli aamulla noussut, alkoi meidänkin kulmillamme kuulua ilotulitteiden pauketta. Raketteja ei ammuttu, mutta kovaäänistä räjähtelyä sen sijaan kuului pitkin aamua. Itse asiassa ensimmäiset paukut ammuttiin jo eilen päivällä.

Jos täkäläiset koirat olisivat yhtä säikkyjä kuin osa suomalaisista lemmikeistä on meidän uuden vuoden varsin rajoitetun paukuttelumme takia, näiden luulisi olevan lähes hermoraunioita. Mutta ne jotenkin hanskaavat homman paremmin. Riittää, kun vaihtaa paikkaa, jos joku tulee liian lähelle räjäyttelemään ilotulitteitaan.

Thaimaan 60-miljoonaisesta kansasta noin kymmenellä prosentilla on kiinalaiset sukujuuret. Vaikka kiinalaistaustaisia on paljon, se ei riitä siihen, että kiinalainen uusivuosi vaikuttaisi vuosilukuun. Se on vaihtunut samaan aikaan kuin meilläkin. Käytössä on kahta eri vuosilukua. Nyt eletään vuotta 2017, mutta myös vuotta 2560. En tiedä, minkä asioiden yhteydessä valitaan 2017 tai 2560. Moottoriajoneuvojen verolipuissa ainakin on näkyvillä vuosi 2560.

Suomessakin kiinalaista uutta vuotta on alettu juhlia tai ainakin sillä ratsastetaan asioiden markkinoinnissa. Stockmannilta tulleissa sähköposteissa vinkataan kiinalaisiin makuihin, joita Herkussa on nyt tarjolla. Myös lohikäärmekulkue johdattelee Stockan asiakkaat kiinalaistunnelmiin. Finnair puolestaan on lähetellyt mainoksia, jossa esitellään tarjouslentoja Kiinaan. Halvimmillaan edestakainen lento on useampaankin kiinalaiskohteeseen vain 450 euroa.



torstai 26. tammikuuta 2017

Harley Davidson -kuume, osa 1

jormas: Aikoinaan Jyväskylässä oli legendaarinen moottoripyöräkauppiaspariskunta, Timo ja Raita Kuva. Kaupantekoa jäi jatkamaan jälkipolvi, josta ei tainnut koskaan olla vanhempiensa saappaiden täyttäjiksi. Niinpä Kuvan Moottoripalvelu hävisi kartalta.

Sieltä kuitenkin tuli aikoinaan ostettua eräskin moottoripyörä ja -kelkka. Usein menin liikkeeseen muina manneina ilman minkäänlaista hankinnan tarvetta ja tarkoitusta. Ja usein lähdin hyvillä mielin pois. Mutta melko monesti kävi niin, että kun ilta ehti ja oli aika painaa silmät kiinni, niin Nukku-Matin tilalle tulikin Kuvan Matti laitteineen. Ja aamulla, kun aurinko heitti ensisäteitään, oli yön aikana kypsynyt ostopäätös.

Mutta melkein aina puuttuivat rahat. Sen puutteen olen työkuvioissakin usein paketoinut lohdulliseen ja toisaalta myös kannustavan haasteelliseen muotoon. Että onhan se hyvä, että puuttuu jotain sellaista, jota on olemassa maailma täynnä. Paljon vaikeampaa olisi, jos puuttuisi jotain, jota ei olisi edes olemassa. Rahan puutteessa onkin oikeastaan vain kysymys siitä kuinka kanavoida jossakin olemassa olevaa itselle. Ja usein siinä olen myös onnistunut. Mutta kun en ole rahaa koskaan rakastanut, ei sitä ole itselle kertynyt milloinkaan säästöksi asti.

Harley Davidson Sporster Superlow 1200 T, vuosimallia 2016
Ja sitten siihen HD-kuumeeseen. Kuvan Matilta ostin kerran valvotun yön jälkeen uuden, 1000-kuutioisen gustompyörän, merkiltään Yamaha Midnight Special. Pidin mustasta pyörästäni kovasti, mutta koko ajan mielessä pyöri, että se on kuitenkin vain sinne päin ja sen pitäisi olla Harley Davidson. Ja päättänyt, että jos joskus vielä hankin pyörän, on se silloin aito HD. Vaan eipä ole ollut ja tilalle on tullut hankittua Vespa skootteria, enduropyörää ja vaikka mitä.

Mutta ehkä nyt on sen aika. Tuli käytyä Pattayalla ensi kerran näitä jenkkipyöriä myyvässä liikkeessä. Sieltäkin lähdin kotiin ilman kuumetta hyvillä mielin. Mutta kun aamu koitti, olin päättänyt hankkia Harley Davidson Sporster Superlow 1200 T:n. Mutta ennen sen hankkimista, pitää jostain hankkia muun muassa rahat sen ostamiseen.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Thaimaan koirat

päivis: Koirat. Yksi tärkeimmistä syistä tykätä Thaimaasta. Lämpö, valo, aurinko, uiminen, edullisuus, ihmiset. Nyt myös ihan oma koti Seven Seasissa. Ehkä seuraavana tulevat koirat. Kulkukoiria on tietysti monenlaisia. Esimerkiksi Romaniassa koirat eivät ehkä ole mikään houkutustekijä, vaikka niitä siellä vapaana kulkeekin melkoinen määrä.

Meillä on Thaimaan koirista lähes pelkästään myönteisiä kokemuksia. Kun joku toteaa, että koirat ovat aggressiivisia, kannattaa ensin tutkia itseään ja omaa käytöstään. Onko koirien vihat osakseen saaneella kävellessään keppi, jota kenties tulee heiluteltua niin, että se koiran mielestä on uhkaavaa? Tai onko joskus jopa tullut huitaistua liian lähelle tullutta koiraa? Koira kyllä tunnistaa ja muistaa mielestään huonosti käyttäytyneen ihmisen hyvinkin pitkän aikaa.

Meillekin koirat joskus räksyttävät kun kävelemme jossain vähän syrjemmällä. Se taas johtuu siitä, että niiden mielestä on outoa, että joku kävelee. Thaimaalaiset eivät kokemuksemme mukaan pahemmin kulje jalkaisin. Eräs tuttava kertoi naureskellen omakotialueella asuvasta naapurin rouvasta (thaimaalaisesta), joka vie roskatkin skootterilla roskikseen 25 metrin päähän omasta talostaan. Ei siis ihme, että koira pitää jalankulkijaa outona.

Skootterilla tai moottoripyörällä, varmaan polkupyörälläkin ajaessa kannattaa tietysti aina olla tarkkana koiraa ohittaessa. Vaikka ne väistävätkin taitavasti moottoriajoneuvoja, voi niillekin sattua erehdyksiä. Vain harvoin koirat hermostuvat ohikulkijoille.

Räksyttävät koirat saa helposti rauhoittumaan, kun tarjoaa niille jotain makupalaa. Herkut kiinnostavat koiria, vaikka ne eivät niitä suostuisikaan syömään. Usein käy näin. Mutta myös räksyttäminen loppuu. Ei tarvitse komentaa eikä huutaa. Ei huitoa eikä potkia.

Olemme yrittäneet toimia niin, ettei yksikään koira jäisi käsitykseen, että tulemme säännöllisesti tuomaan ruokaa. Se olisi väärin koiria kohtaan, koska olemme kuitenkin täällä vain osa-aikaisesti.

Sweetheartin perheeksi muodostuneen koirayhteisön mahdollisuudesta selviytyä olimme aikoinaan niin huolissamme, että näytimme paikan amerikkalaiselle Gerry Koto Rasmukselle, joka nykyään huolehtii säännöllisesti niiden ruokkimisesta ja muustakin hyvinvoinnista.

Yleensä annammekin koirille vain makupaloja, mutta on yksi paikka, jossa käydessämme mukana on aina enemmänkin ruokaa. Silloin koirat saavat toivon mukaan mahansa täyteen. Ja siitä seuraa, että sinä päivänä ei ehkä tarvitse käyttää niin paljon vaivaa ruoan etsimiseen.

Na Jomtienin puolella on jokivarressa köyhien asuinalue, jonka sattumalta löysimme vuosia sitten. Siellä asustelee myös koiria, joiden voi kuvitella olevan kaikkien hyljeksimiä. Ne ovat niin resuisen näköisiä, ettei niitä varmasti kukaan edes erehtyisi kutsumaan suloisiksi. Jo pentuina jokivarren koirat näyttävät voivan huonosti, vaikka melko virkeitä ovatkin.

Alueen asukkaat varmasti ruokkivat yhteisönsä koiria, mutta kun ihmistenkin olot ovat puutteelliset, koirille jää vain rippeet. Ja se näkyy niiden turkissa ja ihossa. Ehkä ruokaa viemällä voimme edes sillä hetkellä tehdä koirien elämän vähän helpommaksi. Näin toivon.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Turhamaisuuden ilmentymä?

jormas: Olen vierastanut ja vierastan vieläkin varsinkin miehiä, joilla on paljon kultakoruja. Mutta ehkä yksi juuttuneisuuden ja paikalleen jämähtämisen torjuntakeino on, että uskaltaa ja haluaa ottaa uudelleen käsiteltäväksi kertaalleen itselleen lukkoon lyömänsä päätökset.

Näin jouduin tekemään kultakorujen suhteen, sillä silmiini sattui http://www.arvomerkki.com/:n markkinoima törkeän hintainen neuvossormus. Joka luonnollisesti on tarkoitettu niille, joille presidentti on myöntänyt neuvoksen arvon. Kun olen tehnyt vuosien työn kyetäkseni hyväksymään sosiaalineuvoksen arvon, minun oli suorastaan pakko saada myös sormus. Elvistelen nyt kyseisellä leijonasormuksella itselleni.

Kun sen hankin, tulin penkoneeksi rojulaatikoitani ja löysin muitakin kultaisia sormuksia vuosikymmenten varrelta, jotka laitoin ikään kuin kokeeksi sormiini. Ja nyt kokeilen totunko niihin vai nakkaanko takaisin laatikkoon.

Oikein käden keskisormessa on sormus, joka kertoo minulle Jyväskylässä vietetyistä vuosista raitistumisineen, Katulähetyksineen, aviolittoineen, kaikkineen. Sormukseen on kaiverrettu viittaus raamatunkohtaan: "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut, se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa. Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sen tähden minä panen toivoni häneen. Hyvä on Herra häntä odottaville, sille sielulle, joka häntä etsii.  Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua."

Vasemman käden etusormen sormuksen isäni sai jouluna -44 ensimmäiseltä vaimoltaan Ainolta lahjaksi rintamalle. Musta kivi oli vuosien saatossa lohjennut, jonka tilalle upotin hopeisen http://www.petterhallstrom.fi/ sukuni vaakunan. Sen ympärille sulatutin äitini ja isäni vihkisormukset.

Vasemman käden keskisormen sormus on 4-osainen pirunnyrkki, jonka olen saanut Sininauhasäätiön ensimmäiseltä ja ainoalta toiminnanjohtaja Esa Toivarilta ja hänen vaimoltaan Outilta. Arvatenkin se on myös Sininauhasäätiöltä. Se kertoo minulle kaiken Sininauhasäätiön kasvusta toimitusjohtaja aikanani.

Pirunnyrkki-sormuksen alkuperäisestä suunnittelijasta ei ole olemassa varmaa tietoa. Tässä sen eräs syntytarina: "Arabisoturi oli kovin mieltynyt yhteen naiseensa. Mustasukkaisena miehenä hän keksi oivan valvontakeinon, koottavan sormuksen, jonka vain hän osaa koota. Niinpä taistelu- ja valloitusmatkoille lähtiessään hän pujotti oman sormuksensa naiselleen sormeen. Ovelana arabina hän ei kertonut naiselleen, että irroitettuaan sormuksen sormesta, se hajoaisi osiin. Muutaman reissun jälkeen mies sai sormuksen takaisin alkuperäisessä kunnossa. Näin mies tiesi, että nainen oli ollut uskollinen retkien aikana. Yhden pitkän matkan aikana nainen ihastui erääseen toiseen mieheen. Hän ei voinut pettää miestään sormus sormessa. Niinpä hän otti sen pois sormestaan ja sormus meni palasiksi. Nainen ei osannut kasata sitä ja niinpä nainen joutui palauttamaan sen palasina miehelleen. Tästä mies tiesi, että nainen oli ollut uskoton."

Pienin ja ehkä vaatimattomimman näköinen on kelta- ja valkokultainen vihkisormukseni, jonka olemme hankkineet vaimoni päiviksen kanssa Tallinnan satamassa olleesta koruliikkeestä ennen avioliittoamme 21.10.2007. Sormuksen sisällä on kaiverrus "päivis".

Tänä syksynä tulee kymmenen vuotta yhteistä taivalta, johon meidät vihki Sininauhasäätiön Mutterimajassa, silloinen Sininauhaliiton toiminnanjohtaja, pastori Aarne Kiviniemi. Juhlat olivat ikimuistoiset, nimeltään "Kaikkien aikojen juhlat", joissa oli satapäinen joukko yhteiskunnan laidalta laidalle. Toisella laidalla Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto ja toisella kadun kansaa vuosien varrelta. Ja välissä oli Santtu Santeri Ahlgren, joka tanssi puolestani häävalssin vaimoni kanssa. Juhlista tehtiin ainakin tunnin DVD-tallenne, joka silloin tällöin pomppaa jostakin esiin.

Vihkisormukseni on sormuksistani tärkein, joka pitää sisällään minulle tärkeimmän ja rakkaimman ihmisen. Ehkä opin myös arvostamaan omia ja muidenkin koruja, sillä ne saattavat olla ainutlaatuisia muistoja ja pitää laillani sisällään valtavan määrän tarinoita ja kantajalleen tärkeitä asioita sekä etappeja eletyn elämän varrelta.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Marimekosta vielä

päivis: Kirjoitin edellisen blogin Marimekko-kirjasta. En erikseen kirjoittanut Marimekko-kopioista, joita kirjassa myös käsiteltiin. Sen lisäksi siellä käytiin läpi myös kopioiksi paljastuneet printit, joita pitkään ennätettiin uskoa ja väittää Marimekon omien suunnittelijoiden töiksi. Kunnes toisin todistettiin.

Thaimaassa ei voi olla törmäämättä kopioihin. Kopiotuotteiden myynti on täällä periaatteessa laitonta ja kai aika usein poliisi tekee ratsioita poistaakseen kopioidut tuotteet myynnistä. Varsinkin elektroniikkaa kopioidaan menestyksellisesti ja myydään edullisesti turisteille, mutta varmaan myös paikallisille. Kopio ei välttämättä ole aina edes alkuperäistä huonompi. Täytyy myöntää, että ihan hyvällä omallatunnolla mekin käymme Pattayalla Tukkom-nimisessä elektroniikka-myymälässä, josta tuskin aitoja tuotteita edes saa.

Oikeastaan mitään ei täältä voi ostaa ilman, että on syytä epäillä, onko tuote aito. Kun podin reilu viikko sitten flunssaa, mietin, ovatko ostamani flunssalääkkeet aitoja. Tai jos olivatkin aitoja, mahdollisesti laosilaisia, oliko ne kehitetty siihen tarkoitukseen, mihin pitikin. Ehkä olivat, koska paranin.

Kun Angry birds -tuotteet ilmestyivät ensimmäistä kertaa Aasiaan (näimme niitä Malesiassa ja Thaimaassa), epäilys niiden aitoudesta oli suuri. Kasikorn-pankin pankkiautomaattien näytöillä olleet vihaiset linnut sen sijaan varmasti pyrähtivät ihmisten tietoisuuteen luvan kanssa. Samaa ei luultavasti olisi voinut sanoa monenlaisista Angry birds -pyyhkeistä ja T-paidoista, joita kaupoista alkoi löytyä.

Mutta palataan Marimekkoon. Tänään kävimme Pohjois-Pattayalla täydellisen remontin kokeneessa ostoskeskuksessa, jota yleensä on tullut kutsuttua Big C:ksi sen ehkä tunnetuimman myymälän mukaan. Central Marina -nimisenä avatusta ostoskeskuksesta löytyi muun muassa uusi Japani-kauppa. Sen tuotteet henkivät japanilaisuutta, vaikka moni tavara onkin kotoisin Kiinasta.

Ja mitähän sieltä löysinkään? Pienen meikkilaukun, jossa oli täydellinen kopio Marimekon Unikko-kuosista. Pussukoita oli jäljellä kaksi kappaletta, joista ostin toisen, vaaleanpunaisen. Jos Unikot olisivat olleet aidot, tuskin olisin edes täältä saanut sitä noin 1,60 eurolla, jonka se Japani-kaupassa maksoi.

Suhtaudun uuteen Unikko-pussiini lähinnä huvittuneena. Ehkä minun olisi pitänyt suomalaisena ostaa molemmat pussukat ja tuhota ne suuttuneena. Mutta mitäpä minä menisin sellaista tekemään. Otan pussukan käyttöön ja toivon että se toinenkin kauppaan jäänyt Unikko päätyy jollekin, joka myös älyää, mistä on kyse. Marimekko voi puolestani hoitaa itse sille kuuluvan vahtikoiran tehtävän.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

7. Suomalainen AA-päivä Pattaya 2017

jormas: Monta kertaa olen toivonut, että olisin silloin Jomtien-Pattayalla, kun aa-laiset kokoontuvat hieman isommalla joukolla jakamaan raittiuden kokemuksia lähinnä keskenään. Toki muillekin, sillä tapahtuma oli kaikille avoin. Nyt sitten viimein tärppäsi. Oli hienoa kokea olevansa osa satapäisestä joukkoa, jossa tosiaan oli raittiutta muillekin jaettavaksi.

Mukava piristys oli paikkakunnan turistipastori Risto Vierula yrityksestä Fida International. Hänen puheenvuoronsa sai minutkin sanomaan muiden edessä jonkun sanasen. Risto nimittäin omassa viestissään kannusti siihen, että ei pitäisi kokea olevansa huonompi kuin muut. Se jäi jotenkin soimaan päässäni ja tunnin ajan yritin löytää itsestäni sitä, minkä vuoksi kokisin olevani huonompi kuin muut.

En siinä onnistunut, sillä itsensä etsimiseen alkoholismi ja alkoholistimaisesti juominen ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Nimittäin kovin monella muulla tavalla ei voi hukata itseään paremmin kuin juomalla vuodesta toiseen ja aamusta iltaan. Ja usein öisinkin. Käytännössä siis aina, kun on hereillä. Kun sitten mittaansa myöten täynnä sitä elämää alkaa etsimään itseään ja sen myötä omaa todellisuutta sellaisena kuin se on meille tarkoitettu, muuttamatta sitä kemiallisesti tai mitenkään muutenkaan keinotekoisesti muuksi, voi onnitella itseään. Sillä omassa henkilökohtaisessa aarrearkussa on jotain, jota voi sanoa aidoksi elämäksi ja mielen kokonaisvaltaiseksi raittiudeksi. Muille tätä tapaa en kuitenkaan suosittele, sillä onnistumisprosentti on perin huono, sillä vain ehkä yksi kymmenestä alkoholistista löytää pysyvän raittiuden.

Tilaisuudessa toteutettiin myös perinteinen "Countdown". Se tarkoittaa, että käydään vuosi kerrallaan läpi jokainen osallistuja, jotka nousevat ylös sanomaan sanasen tai pari, kun omien raittiiden vuosien määrä tulee kohdalle. Itse taisin olla 37 vuoteni kanssa ehkä viidenneksi kauimmin raittiina ollut. Yhteistä kaikille kuitenkin on, että juominen on jokaisella yhden ryypyn päässä.

Raittiutensa toisessa päässä, alkutaipaleella oli vesseli, joka oli ollut juomatta pari kuukautta ja Thaimaassa pari viikkoa. Hän sanoi, että kyseessä on hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa selvinpäin. Josta hän muistaa jo nyt enemmän kuin kaikista aiemmista yhteensä. Nuori tulokas sai seisoviltaan raikuvat aplodit sekä kaikkien läsnä olleiden allekirjoittaman Nimettömät Alkoholistit -kirjan. Sen tulokkaalle ojensi salin pisimmän raittiuden omannut. Vaikka raittiutensa alkutaipaleella olevan raittius ei kestäisikään. ikimuistoisen ja kauniin tilaisuuden hän muistaa läpi elämänsä.

Mutta ei liene niin hyvää asiaa, ettei siitä jotain kritisoitavaa löytyisi. Kun Jomtien-Pattayalla oli eilenkin huomattava joukko AA:nkin avulla raittiutensa saavuttaneita, aivan liian iso osa heistä oli poissa. Sillä jos ei paikan päällä syönyt eikä kahvitellut, ei läsnäolo maksanut mitään. Kourallinen ihmisiä oli tehnyt melkoisen jobin järjestäessään hienon tapahtuman. Paljon useampi olisivat voinut osallistua yhteisen vastuun kantamiseen tulemalla paikan päälle edes toviksi.

Siellä istuessani muistui mieleen Jyväskylästä Huhtasuon koululta lähes vastaava valtakunnallisen tapaaminen vuosikymmenten takaa. Ajattelin silloin moni satapäisessä joukossa, että jos tämä jengi alkaisi nyt viikonloppuna yhtä aikaa juomaan, olisi siinä tovin koko Jyväskylän katuelämä sekaisin.

lauantai 21. tammikuuta 2017

Suuria kuvioita

päivis: Olen iltojeni iloksi, ja vähän päivienkin, lukenut pari vuotta sitten julkaistua Marimekko - Suuria kuvioita -kirjaa. Sen on kirjoittanut joukko nuorilta vaikuttavia toimittajia. Kirja ei ole Marimekon tilaama ja se näkyy tekstissäkin. Marimekkoa on käsitelty tavalla, joka pitää mielenkiinnon yllä lähes loppuun asti. Loppu nimittäin mielestäni lässähtää siinä vaiheessa, kun kirjan viimeisillä kymmenillä sivuilla puidaan Marimekon tuotantoa, joka on ulkoistettu muun muassa Kiinaan ja Viroon.
Marimekon Unikko on kuvio, josta esimerkiksi täällä Thaimaassa
joskus näkee jäljitelminä erilaisissa painetuissa tuotteissa.
Maailmanparannusmentaliteetilla kirjoitetut sivut onnistuvat jotenkin pilaamaan koko asian. Ymmärrän kyllä, että toimittajat haluavat nostaa esiin sen, toimitaanko arvojen vastaisesti, kun Aasiassa ompelijat työskentelevät esimerkkitehtaaksi valikoituneessa työpaikassaan päällystakit päällä. Ilman takkia olisi liian kylmää.

Luulisi kouluja käyneiden ja varmasti maailmaakin kohtuullisen paljon nähneiden kirjoittajien ymmärtävän, että koko maailma ei ole kuten Suomi. Tai joskus se voi jossain olla nimenomaan juuri samanlainen kuin Suomi on ollut vaikkapa 60 vuotta sitten. Olen kuullut tarinoita, miten esimerkiksi koululuokat saattoivat talvisaikaan olla niin kylmiä, että oppilaiden piti oppitunneilla pitää takit päällä, ehkä myssytkin päässä.

Ihan turha haloo yritetään nostaa myös siitä, kun Marimekko ikään kuin jää kiinni lapsityövoiman käytöstä. Paljastuu, että johonkin kaukaiseen tehtaaseen palkattavat voivat olla 16-vuotiaita. Eivätkä 18-vuotiaita, kuten Marimekossa uskotaan. Kyllä meillä Suomessakin moni juuri peruskoulunsa päättänyt mielellään lähtisi töihin, kun koulun jatkaminen ei enää kiinnosta. Marimekkokirjailijoiden mielestä sitä mahdollisuutta ei ilmeisesti tule sallia sielläkään, missä 16-vuotiaat eivät todellakaan ole enää lapsia. Ovatko meilläkään?

Omilta nuoruusvuosilta muistan vielä hyvin, miten Jyväskylässäkin tyttöjen yksi suosituista kesä- ja pysyvimmistäkin työpaikoista oli kaupungin keskustassa toiminut pukutehdas. Palkat eivät olleet kummoiset, mutta aika moni senkin tehtaan kautta pääsi palkkatyön makuun.

Kirjaan on laitettu Marimekon toistaiseksi toiseksi viimeisimmän toimitusjohtajan, Mika Ihamuotilan toteamus, että "onko kuitenkin parempi tarjota noille köyhille ihmisille töitä heidän maassaan hyvällä palkalla ja antaa heille mahdollisuus tienata elantoa perheelleen kuin olla tekemättä sitä". Muuten kirjan näkökulma on kuitenkin tuomitseva. Miksi kirjan kirjoittajien on niin vaikea käsittää, että jossain muualla eletään erilaisessa yhteiskunnassa ja eri kehitysvaiheessa?

Voi olla, että koko Marimekkoa ei enää olisi, ei ainakaan nykyisenlaisena suomalaisomistuksessa, jos tuotantoa ei olisi siirretty halpatyövoiman maihin. Kotimaassa kirjan kirjoittamisen aikoina Marimekko-tuotteita tehdään enää Herttoniemen omalla tehtaalla ja Kiteellä, jossa ulkopuolinen yritys jatkaa kukkaroiden valmistamista.

Suomesta on korkeiden palkkakustannusten vuoksi kadonnut lähes koko tekstiiliteollisuus. Näin ei tietysti olisi käynyt, jos asiakkaat kotimaassa ja ulkomailla suostuisivat tai kykenisivät maksamaan tuotteista hinnan, jonka ansiosta vaate- ym. teollisuus pystyisi meillä toimimaan.  Kun hintoja ei voida nostaa pilviin, pitää sietää se, että tuotanto viedään sinne, missä tekeminen vielä toistaiseksi on halvempaa.

Ehkä joskus tulee vielä päivä, jolloin tuokin tekeminen lakkaa. Maailmahan muuttuu ja halpaa työtä ei kenties joskus ole enää missään tarjolla. Mutta Marimekko ei yksin maailmaa ja sen köyhiä pelasta. Ei vaikka kirjan kirjoittajat niin tuntuvat uskovan.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Jumalan selän takana

jormas: Päivis laittoi eilisen bloginsa nimeksi "Herran kukkarossa". Siitä on hyvä jatkaa ja kirjoittaa olevansa monen kristityn mielestä "Jumalan selän takana", kun on, ei taivaassa vaan Thaimaassa. Näin siksi, että kristinuskolla on tässä "Hymyjen maassa" melkoisen pieni ja mitätön osa. Tosin meillä Jomtienillakin on norjalainen merimieskirkko ja paikallinen baptistiseurakunta kirkkoineen. Kaukaista Suomea edustavat lisäksi luterilainen kirkkomme ja onpa vapailla, kristillisilläkin suunnillakin omansa.

Seven Seasissa hengetkään eivät
asu kovinkaan vaatimattomasta
Mutta hengellisyys liittyy paikalliseen arkeen Suomea näkyvämmin, vaikka toisin kuin Jeesus sanoi olevansa Jumalan poika, Buddha puhui, että hän on vain ihminen. Käsittääkseni ihmiset hänen jälkeensä ovat nostaneet Buddhan jumalan tai vähintään jumalaiseen asemaan.

Täällä voidaan siunata kaikki tai ainakin melkein. Kun joku hankkii auton, kutsutaan hengen mies siunaamaan sille arvatenkin pitkää ikää luonnollisesti ilman onnettomuuksia.

Päiviksen ja minun pyöräni saattavatkin liikkua erityisen onnellisten tähtien alla, sillä Päiviksen rekisterinumeroiden summa on yhdeksän, joka löytyy myös minun rekisterikilvestäni. Sen pitäisi olla erityinen onnen numero.  Kun vielä saisimme päähämme onnea tuovan linnunläjän, olisi jo varsin turvallista liikkua Thaimaan arjessa ja pyhässä.

Paikallinen asukas saattaa ostettuaan arpakauppiaalta onnenrivin, hypätä skootterinsa selkään ja karauttaa Buddhavuorelle rukoilemaan riville menestystä. Luulen, että onnea lisää, jos siellä räjäyttää ruutikauppiaalta ostamansa muutaman panoksen sitä varten varatulla paikalla.

Vaan toisin on henkien laita heti aidan toisella puolella.
Siellä ei niillekään ole tarjolla aina maallista luksusta
Hindu uskoo sielunvaellukseen, mutta buddhalainen ei. Hän uskoo uudelleen syntymiseen, jonka mukaan syntyä voi jumalaksi, puolijumalaksi, ihmiseksi, eläimeksi, nälkäiseksi aaveeksi tai helvetin olennoksi. Siksi on syytä suhtautua kunnioittavasti kaikkeen elämään, sillä jalkasi alle mahdollisesti liiskaamasi kekko on saattanut olla vaikka manan maille mennyt äitisi.

Henkiolennoille on pysytetty joka puolelle asumuksia, joissa asuvia henkiä lepytellään tai lahjotaan ruoka- ja juoma-annoksilla. Että pahat henget pysyisivät asumuksissaan eivätkä tulisi piinaamaan ihmisiä ja että hyvät henget, jumalat ja puolijumalat suojelisivat juuri minua, joka vein heille asumukseensa vaikkapa kulhollisen riisiä. Jonka silloin tällöin pistelee poskeensa taivaan lintu tai kylän nälkäinen koira.

torstai 19. tammikuuta 2017

Herran kukkarossa

päivis: Seven Seasin portinvartija näytti tänään uutta työlaitettaan, kaukosäädintä, ja totesi hymyillen, että "very good". Kaukosäädin on vartijan vallankahva, jonka avulla hän voi päättää, pääseekö joku kulkemaan alueellemme vai ei. Tai pääseekö täältä pois.

Seven Seasin alueelle on kaksi sisäänkäyntiä ja noiden molempien lähelle asennetut puomit on nyt laitettu toimimaan. En tiedä, miten sitovaksi portinvartijoiden työ on pienten kaukosäätimien johdosta muuttumassa. Kulkijoita on kuitenkin melkoinen määrä. Asukkaiden lisäksi alueella liikkuu edelleen varmaan satoja työntekijöitä. Puomi on avattava jokaiselle, sillä jalankulkijoitakaan varten porttiin ei ole jätetty pientäkään aukkoa.

Toistaiseksi vielä puomi aukeaa kaikille ilman selittelyjä tai kulkulupaa.
Vartiointi täällä on jo pitkään, ehkä koko rakentamisen ajan, toiminut periaatteella 24/7. Toistaiseksi portilla ei kai kenenkään tarvitse selitellä syitään tulla Seven Seasiin, mutta ulko-ovien vieressä olevista laitteista voisi päätellä, että vielä tulee sekin aika, kun rakennusten sisälle pääsee vain kulkukortilla. Silloin voi varmaan sanoa, että olemme täällä kuin herran kukkarossa.

Toistaiseksi ulko-ovet ovat välillä selkosen selällään illallakin. Kulkemisen helppoutta käyttävät myös koirat hyväkseen.

Ainakin Jorma on kirjoittanut Allaskoiraksi kutsumastamme koirasta, jonka kerran yllätimme kahluupuuhissa asuntomme edustalla olevilla, altaaseen laskevilla portailla. Tänään pensasaidan välistä beachillemme pyyhälsi Venyttelijäkoira. Se puolestaan on saanut nimensä siksi, että se venyttelee poikkeuksellisen ahkerasti. Koira säikähti ensin minua ja oli aikeissa kääntyä takaisin, mutta kun lepertelin sille, se uskalsi juosta ohitseni.

Kuvittelin, että koira tulee saman tien takaisin, sillä piha-alueeltamme ei pääse mihinkään. Mutta terhakka Venyttelijä onkin ilmeisen tottunut liikkumaan Seven Seasissa ja tiesi käyttää hyväkseen altaan kapeita reunuksia. Ennätin juuri nähdä, kun se häntä heiluen vilahti avoimesta ovesta alakerran käytävään. Koska ovet ovat auki, se on edelleen voinut jatkaa matkaansa talon toisella puolella jatkuvalle allasalueelle tai mennä pääovemme kautta ulos.

Melkoisia taitureita koirat kyllä ovat. Vaatii melkoista oppia ja kokemusta, että osaa etsiä täältä reitin ulos. Siinä kun on vielä sekin vaara, että ulko-ovet on sittenkin jo ennätetty laittaa kiinni. Silloin ei auta muu kuin jäädä yöksi Seven Seasiin. Sekään ei täällä ikänsä eläneiden koirien mielestä ehkä ole maailman kurjin vaihtoehto.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ehdokkaaksi Tuusulan kuntavaaleihin

jormas: Aikoinaan olin kunnallispolitiikassa ja vähän valtakunnallisessakin mukana pari vuosikymmentä. Olin nimittäin syntymäkunnastani Tuusulasta ikään kuin lainassa Keski-Suomessa ja toimin Jyväskylän maalaiskunnan valtuutettuna toistakymmentä vuotta siis. Oheistuotteena tuli monenlaista lautakuntapaikkaa, kunnanhallitusta, muita luottamustoimia, mutta myös monta hyvää ihmissuhdetta, jotka elävät ja voivat hyvin tänäkin päivänä.

Jyväskylän maalaiskunta oli hyvin Tuusulan kaltainen väkilukuineen ja kolmine isoine taajamineen. Tuusulaan takaisin muuttaessani päättänyt, että politiikka on taakse jäänyttä elämää. Mitä nyt sosiaalisessa mediassa ja keskusteluissa olen mukana elämöimässä ja parantamassa omalta osaltani maailmaa. Mutta toisin on käymässä. Useampikin puolue tai ryhmittymä pyysi minua Tuusulaan kuntavaaliehdokkaaksi, joista olin otettu, vaikkakin kieltäydyin.

Olen ollut osa vihreitä niin kauan kuin se on Suomessa järjestäytyneenä toiminut. Siitä porukasta minua ei kukaan mukaan vaaleihin kysynyt ja vastaavasti takinkääntäjäksi muihin ryhmiin en aikonut. En, vaikken ole samaa mieltä läheskään kaikista asioista Vihreät rp:n kanssa. Ja niin aika kypsytti mielen tässäkin asiassa ja tarjouduin ehdokkaaksi Tuusulan Vihreiden listalle, jonne minut on myös hyväksytty.

Vaikka politiikalla on joskus arveluttava kaiku, on se tosiasiassa ainoastaan yhteisten asioiden hoitamista. Jotka joku hoitaa joka tapauksessa. Joko demokraattisesti valittujen asioiden hoitajien toimesta tai jotenkin muuten. Toisin kuin diktatuurissa, demokratiassa on mahdollista asettua ehdolle, jolloin ne keiden asioita hoidetaan, valitsevat ketkä niitä hoitavat. Diktaattori taas ottaa valan vaikka verisin keinoin yhdellä rysäyksellä tai sitten kahmii sen vuosien varrella itselleen pikku palasina.

Mutta miksi sitten juuri minun pitäisi olla sanomassa sananen miten kotimaani ja kotikuntani on hoidettava meihin kaikkiin vaikuttavia asioita? Esimerkiksi siksi, että tämän päivän arvoksi muutettuna olen maksanut erilaisina veroina ja muina maksuina noin miljoonan euron verran yhteiseen pottiin.

Asian voi kysyä itseltään toisellakin tavalla. Kun olen antanut vuosikymmenten aikana mainitsemani summan rahaa muiden käytettäväksi tai ainakin päätettäväksi, niin olisiko jo aika kantaa yhteiseen kasaan muutakin rahaa? Ehkä hieman osaamista, mutta varsinkin kokemusta?

Minulle mahdollinen luottamustoimi ei ole itse tarkoitus, vaan yksi tapa ja työkalu muiden joukossa hoitaa kaikkien tuusulalaisten asioita. En aio olla pitkin oman kylän raittia kulkeva "kunnanosavaltuutettu", joka nyökyttelee sinne tänne välttäen pyllistamistä mihinkään suuntaan mitään sanomaton hymy tai paremminkin virnistys suupielessä, että "no hei hei.... minä olen kunnanvaltuutettu".

En siis aio olla kunnanosavaltuutettu, joka pitää tärkeänä hinnalla millä hyvänsä ainoastaan oman kotikulmansa asioita. Varsinkin niitä, jotka vaikuttavat myönteisesti seuraavien vaalien äänisaaliiseen. Vaan aion olla koko kunnan valtuutettu, joka näkee muutakin kuin oman napansa ja kotikatunsa tai -tiensä. Sillä Tuusula voi juuri niin hyvin tai huonosti kuin sen heikoin lenkki.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Thaimaan liikennekulttuuri

päivis: Tänään menimme isommalla porukalla armeijan alueella sijaitsevalle Sai Kaew Beachille. Tavan mukaan tuttu lavataksikuski vei meidät sinne ja haki pois. Istuin menomatkalla kuskin vieressä ohjaamossa. Kuskin puoleinen vilkku edessä tai takana ei toiminut, joten kuski heilutti ikkunasta kättään kaistanvaihdon ja kääntymisen merkiksi. Ehkä se on thaimaalaista liikennekulttuuria. Pääasia kuitenkin on, että jotenkin ilmennetään omia aikeita toisille tiellä liikkuville.

Turvavyötä käytimme molemmat. Kuski tosin vasta siinä vaiheessa, kun suuntasimme Sukhumvitille, vilkasliikenteiselle pääväylälle. Pikkuteillä ja kaduilla turvavyötä ei kuskilta tulleen vihjeen mukaan tarvitse käyttää. Kauankohan täällä menee aikaa oppia, että vyötä ei käytetä siksi, että laki sanoo niin? Suomessakin moni vastusti aikoinaan turvavyön käyttöpakkoa, kun ei millään pystynyt ymmärtämään, että sen ansiosta on mahdollista säästää melkoinen määrä ihmishenkiä.

Olemme eräänkin kerran Jorman kanssa kirjoittaneet huomioitamme thaimaalaisesta liikennekulttuurista. Aika usein olemme yrittäneet oikaista käsityksiä siitä, että Thaimaassa liikenne olisi jotenkin kaoottinen. Vaarallinen se kyllä ajoittain on. Päivittäinkin, jos itse ei ole tarkkana.

Viimeisin paha liikenneonnettomuus tapahtui jokunen viikko sitten, kun minibussi ja joku toinen suurta ihmismäärää kuljettanut pikkuauto törmäsivät toisiinsa. 25 henkilöä kuoli. Kuulemamme mukaan sen jälkeen maan liikenteestä otettiin pois useita kymmeniä tuhansia minibusseja. Tekikö se sitten maantieliikenteestä turvallisemman? Sitä emme ainakaan vielä voi tietää. Epäilen.

Yksittäiset liikennetapahtumat ovat kuitenkin varmasti usein turvallisempia kuin Suomessa. Esimerkiksi risteyksiä lähestytään varoen, koska ainakaan kokemuksemme mukaan käytössä ei ole oikealta tai vasemmalta tulevan etuajo-oikeutta. Risteyskohtaamiset ovat aina erilaisia ja niitä edeltää jonkinlainen sanaton neuvottelu siitä, kenen vuoro on mennä ensin. Kärkikolmioita ei ole. Stop-merkkejä näkee paikoin, mutta niillä ei tunnu olevan järin suurta merkitystä.

Seven Seasia sivuavan kadun, Chayapruekin, kaikki mieltävät pääkaduksi, vaikka poikkikatujen risteyksissä kärkikolmioita ei olekaan.

Risteyksissä ei ole kärkikolmiota, mutta silti valkoisen henkilöauton
kuski odottaa kiltisti omaa vuoroaan kääntyäkseen Chayapruekille.
Jomtienillakin on muutaman vuoden ajan ollut liikenneympyrä, jossa juuri kukaan ei meidän käsityksemme mukaan osaa ajaa oikein. Mutta onko oikeaa tapaa täällä edes olemassa? Ympyröihin ajamisista pyritään siksi selviämään maltilla ja tarvittaessa toisten aikeita tunnustellen. Ylimielisiä kaahareita näkee silti harmillisen usein. Silmät kannattaa ympyrässä ajajalla olla selässäkin, varsinkin kaksipyöräisellä liikuttaessa. Sivuille ja peileihin vilkuilu kannattaa ympyröissä, mutta muuallakin.

Tavallista on, että pimeällä osa mopoilijoista ja moottoripyöräilijöistä ajelee ilman valoja. Joskus pimeä mopoilija saattaa tulla vastaan väärään suuntaan ajaen. Kaikenlaisiin yllätyksiin on syytä varautua. Pimeinä liikkuvat jalankulkijatkin. Heijastimia täällä ei joko tunneta lainkaan tai ei välitetä tulla nähdyiksi. Ehkä ei ymmärretä koko heijastimen hienoa ideaa.

Kenties kummallisin liikenteeseen liittyvä ilmiö on kypärän käyttö. Sitä joko ei käytetä lainkaan tai jos kypärä onkin päässä, sen remmiä ei kiinnitetä. En ymmärrä, mitä varsinkin noiden viimeksi mainittujen päässä silloin liikkuu. Luultavasti ei mitään. Tähän hölmöyteen syyllistyvät sekä paikalliset että turistit.

Vielä kummallisemmaksi touhu menee, kun katsoo perheitä, jotka ajavat kaksipyöräisillä lapset kyydissä: äiti tai isä lapsen tai kahden, joskus kolmenkin kanssa saman pyörän päällä. Joskus on äiti ja isä sekä pari tenavaa kyydissä. Mutta kenellä onkaan kypärä? Kuskilla! Isällä tai äidillä. Pikkuhiljaa lasten kypäränkäyttö on yleistynyt ja hauskoja lasten kypäriä on kaupoissa myynnissä, mutta valitettavan harvoin ne vielä toistaiseksi päätyvät sinne, missä niitä tarvittaisiin. Lasten päätä ja henkeä suojaamaan.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Leppoistamista

jormas. Kaukana takana on aikamme Thaimaassa, jolloin joka päivä oli lähdettävä jonnekin. Usein Buddhavuoren toiselle puolelle moottoripyörällä. Lähes aina tavarataloihin ihmettelemään sitä kaikkea tavaranpaljoutta, jota kukaan ei tarvitse. Usein itsekin etsin epätoivon vimmalla enkö tosiaan tarvitse mitään tai keksi yhdellekään uudelle romppeelle mitään käyttöä.

Koenkin olevani yhä lähempänä olotilaa, jossa minulla on kaikkea eikä minulta mitään puutu. Olen kuin Jokilaakson kani ruohotukko suussa. Siinä on sen mielestä kaikki mitä tarvitaan onneen ja elämään.

Vaikka olen elämässäni ehtinyt tottua yhteen jos toiseenkin, on ollut vaikeuksia hyväksyä Thaikotiamme Seven Seasissa. Edelleen puhun siitä vähätellen hintoineen kaikkineen. Sillä en ole moiseen tottunut, jossa kaikki on luksusta. Olo on kuin olisin puku päällä, johon en ole koskaan tottunut. Onneksi sitä ei ole tarvinnut montaa kertaa ylleen laittaa. Samaa sukulaisuutta koen päällystakkini kanssa, kun jossakin joku tarjoaa sille henkaria. Kyselen, että eikö ole naulaa, johon sen laittaisin, sillä jätkän takista saattaa mennä ripustimessa ryhti.

Hieman kiusaantuneeksi koen oloni myös välillä Seven Seasin rakennusporukan keskuudessa. Kun tiedän meidän olevan heidän silmissään rikkaita länsimaalaisia turisteja, joilla on rahaa vaikka kuinka. Vaikka ei olisikaan.

Seven Seasin ja muidenkin vastaavien paikkojen kontrasti ympäröivään maailmaan on usein melkoinen. Iso osa rakennusjengistä asui perheineen vieressä melkoisissa peltihökkeleissä, jotka kaikki on nyt purettu. Arvatenkin samat pellit muodostavan vastaavan rakentajayhteisön jonnekin muualle. Todellisuudessa komennusmiesten olosuhteen eivät paljoakaan poikkea Suomessa esimerkiksi Thaimaasta marjoja poimimaan tulevilla. Thaikotimme viereiselle tyhjälle tontille jäi vain jokunen koira kaipaamaan ruokkijoitaan sekä kuvan paikallinen puucee. Koiratkin ovat nyt kadonneet ja paikalla viettää päiväänsä nykyisin karjalauma.


Mielenkiintoinen ilmiö täällä ovatkin yhteisökoirat. On vaikea löytää R-Kioskin kaltaista 7eleveniä tai mopotaksiasemaa, joka ei olisi jonkun koiran kotiyhteisö.
Suomessa kirjoitettiin jokunen aika sitten suurenakin uutisena, kuinka joihinkin ravintoloihin voi nykyisin tuoda tai viedä koiran. Niille on jopa omat ruokalistansa.
Osaomistuskoira Niilon kantapaikka on Keravalla, Onnellinen Kana nimeltään. Niilon lemppariruuasta ei ole vielä käsitystä.
Täällä koirat ovat oleellinen osa kadunvarsikuppiloiden ja risubaarien elämää. Poikkeuksetta yhteisökoirat ovat hyvin syöneitä, joille ei juuri ihmisen koiranruuaksi tekemä muona kelpaa.

Naapurissa, lammen rannalla pitää majaansa entiseen tapaan mies, jolle annan silloin tällöin jonkun setelin. Ja kun en enää laula päihdetyönantajani lauluja, ei haittaa, vaikka antamani roposet taitavat mennä juotaviin. Hänen kanssaan joskus pysähdyn vaihtamaan sanan tai pari ja pohdin, että maallinen rikkaus ei tosiaankaan ole onnen mitta.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kotikulmilla Thaimaassa

päivis: Neljä kokonaista päivää olemme olleet Thaimaassa, mutta emme ole vielä Pattaya Suomi-Seuraa pitemmälle päässeet. Päivät ovat vierähtäneet kotikulmilla. Se taas johtuu pääosin flunssasta, joka iski minuun tänne tultuamme. Lähes ensitöiksemme viritimme kuitenkin Suomesta ostetut sivuverhot olohuoneen ikkunaan. Verhoista uhkasi tulla elämää suurempi asia, kun mietin monet kerrat, miten skandinaaviseen malliin printatut, vähän retrohenkiset verhot istuvat yhteen thaimaalaisten pitsiverhojen kanssa. Hyvin sopivat.


Naapurien määrä Seven Seasissa on lisääntynyt sen parin kuukauden aikana, jonka olimme välillä kotimaassa. Tämän huomaa varsinkin allasalueella, jossa polskii nuorta ja varsinkin vähän vanhempaa väkeä aamusta iltaan. Lähisaaremme, Seychellit, näyttää vihdoin valmiilta kaislakatoksineen. Saarelle kaivettu kuoppakin on täytetty ja siinä kasvaa nyt suuri puu. Taisi olla palmu.

Eilen seurasimme, kun naapuritalon seinustalta siirrettiin jostain syystä pois neljä puuta, joiden tilalle tuotiin matalaa kasvillisuutta. Hieman huvittaa muistella, kun aluksi kuvittelin, että tänne ei varmasti voi istuttaa muita kuin tekokasveja. Olin totaalisen väärässä. Päivittäin siivooja käy lakaisemassa pois tekonurmikolle karisseet lehdet, kukat ja muun roskan.

Tällaisessa Sunbagissa olen makaillut pari päivää parantelemassa yllätysflunssaa.
Olen myös samalla lukenut ehkä uusinta Marimekosta kirjoitettua kirjaa.
Kuvassa kuitenkin tutkin vielä Sunbagin käyttöohjeita.
Seven Seasin klubitalon ravintolaa rakennettiin kovasti viime käynnillämme. Nyt siellä alkaa olla valmista. Voi olla, että vain kalusteet enää puuttuvat. Tammikuu saattaa hyvinkin olla ajankohta, jolloin ravintola avataan. Kiinteistön A-taloon tulevia liikkeitä sen sijaan pitää odotella vielä varmasti pitkään. Osa liiketiloista toimii varastoina ja osassa pitävät majaansa rakennusfirman insinöörit, kuten useimpia heistä täällä kutsutaan.

Kotikulmillamme, Chayapruekin varrella tosin on jo nytkin juuri sen verran palveluja kuin tarvitsemme, ettei luvatun pesulan ja Seven Elevenin tulolle ole meidän puolestamme mitään kiirettä. Mukavia ja edullisia ruokapaikkojakin löytyy. Tänään kävimme niistä ehkä eksoottisimmassa, hyvinkin paikallisen oloisessa kuppilassa. Siellä en kyllä voinut olla miettimättä, että mahtaakohan helpottava flunssa jatkua tästä mahataudilla. No, ainakin sain ruoan sekaan reilusti chiliä, jonka pitäisi puolestaan auttaa flunssan oireisiin. Lähiapteekista voi tietysti hakea dropit tautiin kuin tautiin.

Rakennustoiminta käytävällämme on hieman hiljentynyt. Ovat ehkä saaneet asuntoja mielestään siihen kuntoon, että työväkeä on voitu siirtää muualle. Uusia asukkaita ihan lähiasuntoihin ei kuitenkaan ole vielä ilmestynyt. Pidämme siis edelleen yksin hallussamme asunnon edustan beachiä.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kulkurin koti voi olla muuallakin kuin korvien välissä

jormas: päivis kirjoitti eilen hymystä ja jatkan hieman samasta aiheesta. En tiedä onko termi Finnairin hymy itse keksimämme vai olemmeko bonganneet sen jostakin. Joka tapauksessa minulle se tarkoittaa sitä mitä se mielestäni onkin. Hymy, jota kuuluu käyttää työssä, mutta joka ei merkitse mitään. Ei varsinkaan mitään aitoa. Asiakaspalvelutilanteessa ja muutenkin hymyäkin tärkeämpää itselleni on oiva huumori ja vielä parempi huumorintaju. Niin hyvä, että ymmärtää minunkin leikinlaskuni.

Mutta on paikallinen thaimaalainen ystävällisyys opittua tai aitoa, sitä saimme roppakaupalla tullessamme Seven Seasin Thaikotiimme. Osaltamme toimme mukanamme itselle tarkoitettujen kahvien ja Helsinki-Vantaan lentoasemalta ostettujen kiskurihintaisten ruisleipien lisäksi puolen tusinaa Marienne karamellipussia. Jotka jaamme ystävällisyyden osoituksena, mutta myös Suomikuvaa ylläpitääksemme niille tai heille, joille haluamme.

Omalta, vihreältä biitsiltä on matkaa
kilometrin mittaiselle altaalle viisi metriä
Osansa makeisista sai talon oma väki ja sen toimisto, jonka olemme ristineet Jurassic Parkiksi, Oikealta nimeltään se taitaa olla Juridic Office. Mutta ilman makeisiakin vastaanotto oli ylipursuavan ystävällistä halauksineen, joka ei taida edes kuulua juurikaan paikalliseen kulttuuriin. Joten välttääksemme ystävällisyyden yliannostusta, jätimme makeisten jakamisen seuraavaan päivään.

Omasta sydämestäni ison osan paikalliset ovat valloittaneet juuri ystävällisyydellään, jonka ansiosta kokee olevansa todella tervetullut ja tulevansa kotiin.
Vaikka olosuhteet eivät olekaan koko elämä, eivätkä tee elämää sinällään elämisen arvoiseksi tai arvottomaksi, on olosuhteilla ja ylipäätään kohtelulla oma, merkittävä osansa viihtyvyyteen. Joten otan takaisin aikaisemmasta tavoitteestani, kun pyrin siihen, että en enää koskaan kiinny mihinkään paikkaan sen jälkeen, kun koin joutuneeni luopumaan kodistamme Mäkelänkadun Puolimatkankoti Pessissä ja Illusiassa.

Vaikka takana on kolme yötä, emme ole kodin ympäristöstä vielä etäämmälle ehtineet. Tänään saattaa olla ohjelmassa kävellä parin kilometrin matka Pattaya Suomi-Seuran toimistolle. Sekin on oikein mukava paikka, jossa ystävällisyyttä löytyy riittämin oman maan kansalaistenkin jakamana.

Itselleni aivan oma lukunsa ovat paikalliset koirat, joista alati etsin jo tutuksi tulleita. Seven Seasin entiset koira-asukkaat ovat lähes tyystin kadonneet, joskin tilalle on tullut uusia. Mutta viereisen 7 elevenin koira on tallessa, jolle ei edelleenkään kelpaa tarjoamani ihmisten tekemät koirien herkut.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Kadonnut Finnairin hymy

päivis: Olemme usein vitsailleet, kun joku hymyilee leveästi, mutta jotenkin pakotetusti, että siinä on Finnairin hymy. Noita hymyjä olemme varsinkin lukuisilla Thaimaan-lennoillamme tottuneet näkemään. Mutta olisi väärin väittää, että Finnairin lentoemännät ovat teeskentelijöitä. Oikeasti he osaavat huomioida asiakkaat - ja hymyilevät, vaikka siihen ei aina niin suurta syytäkään olisi.
Tämän kehnonpuoleisen "Finnairin hymyn" olen julkaissut
aikaisemmankin jonkun blogini yhteydessä.
Mutta Singaporen-lennoilla asia onkin sitten toinen. Matkalla Helsinki-Vantaalta Singaporeen pääsimme kokemaan miltä Finnairin matkustamon henkilökunta voi tylyimmillään vaikuttaa. Joukossa ei ollut ainuttakaan suomalaista lentoemäntää. Vain lähtöä edeltäneet kapteenin kuulutukset vaikeuksista saimme kuulla suomen kielellä. Kaikki muu kuuluttaminen hoidettiin englanniksi.

Olen aikaisemmin ajatellut, että turhaan suomalaiset lentoemot valittavat siitä, että heidän työnsä katoaa aasialaisten hoidettavaksi. Kuvittelin, että on hyvä, jos myös aasialaiset matkustajat saavat omien maannaistensa ja -miestensäkin palveluksia lentojen aikana. Nyt ymmärrän asiakkaan näkökulmasta, mitä tuo "palvelu" tympeimmillään voi tarkoittaa.

Emme olleet lentämässä Thaimaahan, joten hymyjen maan kansalaisia lentoemäntien joukossa ei todennäköisesti ollut. Oli sen sijaan kiinalaisilta vaikuttaneita lentoemosia ja varmasti Singaporesta kotoisin olevaa matkustamohenkilökuntaa. Jälkimaku palvelusta on karvas.

Finnairin linjaus heivata kotimaiset lentoemännät pois ainakin nyt tuolta Singaporen reitiltä on ehdottoman epäonnistunut. Suomalaiset lentoemännät varmasti pystyisivät läsnäolollaan antamaan aasialaisille kollegoilleen mallia siitä, mitä asiakkaan huomioiminen tarkoittaa.

Kun näitä suomalaisia ei matkustamossa nähty, moni avunpyyntö tai kysymys jäi varmasti esittämättä, koska henkilökunta osoitti koko olemuksellaan, etteivät matkustajien asiat heitä voisi vähempää kiinnostaa. Niin kiireisesti ja asiakkaitaan millään tavalla huomioimatta Finnairin virka-asuun pukeutunut henkilökunta pyyhälsi pitkin käytäviä ja näytti tekevän työnsä lähinnä pitkin hampain.

En tiedä, mikä Finnairin aasialaisten lentoemäntien rekrytoinnissa tai koulutuksessa on mennyt pieleen. Kun Singaporessa siirryimme Jetstar Asian lennolle kohti Bangkokia, meno oli jo aivan toista. Reilun kahden tunnin lennon ajan tuntui, että matkustaja, jos ei nyt ihan kuningas ollutkaan, niin ainakin asiakas, jonka henkilökunta halusi ottaa ystävällisesti ja lämpimästi huomioon.

torstai 12. tammikuuta 2017

Istumista ilman tiilinpäiden lukua

jormas: Eilinen päivä jäi minulta kirjoittamisen osalta väliin, vaikka aikaa siihen olisi kyllä ollut yllin kyllin. Mutta kun ei ollut nettiyhteyttä silloin, kun tähtien ja mielen asento oli otollinen kirjoittamiselle.

Sen sijaan tuli istuttua jonkin verran. Ensin istuimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja matkalla sinne 3 tuntia. Ja kun koneen piti lähteä viisi minuuttia vaille puolen yön Singaporeen, niin puikoissa ollut kippari ilmoitteli, että sähkövikoja korjaillaan ja lähdetään, kun saadaan pelit kuntoon. Siina meni 1,5 tuntia, jonka jälkeen päästiin lähtemään kohti Singaporea. Ilmojen halki lennellessä viivähti yli 11 tuntia lasku- ja nousurullauksineen. Singaporen kentältä lähdettiin ajallaan kohti Bangkokin Suvarnabhumin kenttää. 3 tunnin koneessa istumisen jälkeen venttasimme 1 tunnin sovittua kyytiä, joka oli hukkunut Bangkokin vilinään. Löytyihän se ajallaan ja sitten itse 2 tunnin kyyti Seven Seasin Thaikotiimme.
Eli yli 20 tuntia istumista käytännössä yhtä soittoa on tottumattomalle kova jobi. Ja luulen, että siinä ei harjoitteleminenkaan tee mestaria. Vaikka olisi istunut useamman vuoden pääharrastuksena tiilenpäiden lukeminen.

Montaa asiaa jännäsimme, kun tulimme kotiin. Ajattelin, että jos kaikki menee täydellisesti nappiin, ei tarvitse avata kuin asunnon vesi käytävältä. Mutta tulo meni vieläkin paremmin, sillä joku oli avannut vesisulunkin.

Aamulla kehittelin jo uutta murhetta, kun yritin Phantom-moottoripyörääni käyntiin. Vaikka virtaa olisi ollut muillekin jaettavaksi, tarvittavaa hörähdystä ei kuulunut. Ei auttanut noituminen eikä starttaaminen. Hiipivään harmitukseeni sen sijaan auttoi, kun ymmärsin avata bensahanan. Sillä vaikka veden olikin puolestamme kodissamme joku avannut, näin ei ollut tapahtunut pyöräni polttoaineen kanssa.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Merikonttikoti talviteloille

päivis: Meillä alkaa taas kesä. Edessä on lento Singaporeen ja sieltä parin tunnin odottelun jälkeen lento Bangkokiin. Perillä Bangkokissa olemme huomenna illalla. Se tarkoittaa, että kotona Seven Seasissa olemme vasta joskus puolenyön paikkeilla. Se on tietysti paikallista aikaa. Suomessa kello lienee silloin noin 18 tai enintään 19.

Kun Merikonttikoti jää tyhjilleen, sille pitää tehdä muutamia säätöjä. Ilmalämpöpumppu jää päälle kymmeneen asteeseen, ettei talo aivan jäädy. Jos nyt sattuu tulemaan pakkasia. Jotta ei tule vesivahinkoa, talousvesipumppu pitää ottaa pois päältä. Myös lämminvesivaraaja otettiin pois päältä, ettei se turhaan kuluta sähköä.

Harmaavesipumppu sen sijaan jätetään päälle. Kaiken varalta. Jos nimittäin talousvesipumppu olisi päällä ja se lähtisi käyntiin, huonolla tuurilla poissa ollessamme kodin lattialle lorottaisi vettä niin paljon kuin sitä riittää vesisäiliössä. Myös kompostoivan ekokäymälän virta katkaistaan pitempien poissaolojen ajaksi. Pitempi tarkoittaa jo muutamaa päivää.

Myös saunalla lämminvesivaraajasta katkaistaan virta. Saman mahdollisen vesivahingon välttämiseksi saunaltakin laitetaan vesipumppu pois päältä. Ja patterit säädetään noin kymmeneen asteeseen.

Kaneilla alkoi tänään joulu, sillä niille ladattiin monta paalia heinää viikoiksi, jotka olemme pois. Heinän ohella niille riittää joksikin aikaa myös kaalia ja porkkanoita. Kaikki ovat ainakin vesisateelta suojassa Muistojen merikonttien alla.

Yksi Thaimaan-matkoihin liittyvä toimenpide on henkilöautojen liikenteestä pois ottaminen. Se melkein unohtui, joten tein sen vasta täällä lentokentällä. Suurta vahinkoa ei olisi tapahtunut, jos olisimme muistaneet asian vaikka vasta huomenna tai ylihuomenna. Autojen liikenteestä pois ottaminen ja palauttaminen on tehty netin avulla todella helpoksi. Poistaminen maksaa kuusi euroa, liikenteeseen palauttaminen ei mitään.

Muitakin toimenpiteitä pitää kyllä tehdä muun muassa turvallisuuden varmistamiseksi, mutta kaikkea ei sentään ole syytä täällä paljastaa.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Maailman parhaat kiuaskivet

jormas: Aikoinaan reissasin työn ynnä muun tekemisen kanssa ja perässä Keski-Suomen ja Helsingin väliä säännöllisesti. Yksi vakituinen pysähdyspaikka oli Vääksyssä, jossa toimi Tepon, jonka sukunimeä en muista, Kerkes kiuaskivien tuotantolaitos. Vaikka tämä ei mainos olekaan, Vääksyssä oli maailman parhaat kivet sekä oiva ja perin juurin persoonallinen mies niiden tekemisen peräsimessä, josta en tiedä onko enää elossakaan.

Töissä firmassa keraamisten kivien parissa oli kirjava joukko erilaisia ihmisiä. Osa muualta tulleita, osa ehkä vaikeasti vapailla markkinoilla työllistyviä ja niin edelleen. Tärkeää työllistämistä joka tapauksessa. Kivitehdas taisi olla ensin keskustan kupeessa, josta se muutti entiseen navettarakennukseen hieman hotelli Tallukasta etelään. Vai olikohan toisinpäin? Että navetasta teollisuushalliin.

Mutta entäpä Teppo sitten? Samalla, kun hän kertoi kiuaskivien synnystä, hän näytti kuinka kukin kivi "leivottiin" käsin kuin pullat konsanaan. Tätä katselin usein. Ja ajattelin, että jokaisessa kivessä on vahva tunne, joista yhdessä muodostuu löylyn henki, joka leijuu saunassa vuosikymmenten ajan.

Kivien pintaan tehtiin käsityökalulla ja niin ikään tunteella pieniä koloja, jotka keräävät kosteutta ja antavat kertakaikkisen pehmeät ja ainutlaatuiset löylyt. Sitten keraamiset kivet aseteltiin uunipelleille ja paistettiin leipien tapaan. Kahta samanlaista Kerkes-kiveä ei ole. Todellista ja aitoa käsityötä siis. Kun tämän kaiken olin nähnyt ja kokenut, ei mikään muu kiuaskivi ole kelvannut omaan saunaan.

Tepon kanssa välillä myös firman lauteilla saunottiin ja parannettiin maailmaa sekä löylykokemuksia. Olipa meillä kehittelyssä sellainenkin kiuas, jonka kivien päällä oli useampikin vesisäiliö ja raana. Jokaisesta tuli nappia painamalla eri tuoksuilla sävytettyä vettä. Oli koivuntuoksua ja oli terveleppää ja oli kieloa sekä aamukasteisen lehtimetsän henkäystä. Kiville annettiin tömpsyt sen mukaan mikä tuntui kuhunkin hetkeen parhaalta.

Yksi juttu ylitse muiden on jäänyt mieleen. Teppo tiesi, että uskoin johonkin itseäni suurempaan, joka asusti jossakin taivaanrannan ylisillä. Kerran Teppo pudotteli sanojaan lauteilla verkkaisesti, kuten meillä löylyn hengen läsnä ollessa oli tapana. Rauhallisesti ja harkiten: "Kuulepas Jorma. Kun minä olen kuumuuden asiantuntija, niin olen katsellut vuosisatojen aikana suurten taiteilijoiden tekemiä tauluja, jotka kuvaavat helvettiä tai kuka miksikin sitä kuumempaa osastoa sanookaan. Olen maalauksissa olevista hehkuista päätellyt, että helvetissä on noin 1200 astetta lämmintä. Mutta minun kivet on paistettu yli 1300 asteen lämmössä, joten niillä voi pirukin kylpeä. Että mitä mieltä olet siitä Jorma Soini hengen miehenä?"

Mutta mikä sai minut tänään, 9.1.2017 ajattelemaan Teppoa ja hänen kiuaskiviään?

Se oli Espoon kaupungin nerokkaat virka- ja luottamushenkilöt, jotka ovat hankkineet kaupungille kuljetettavan lumen sulatuslaitteen. Laite on kaupungin arvion mukaan ekologinen, koska se vähentää kuorma-autoliikennettä ja ympäristöön jäävän kiintoaineksen osuutta. Sulattaminen voi olla myös läjittämistä edullisempaa. Laite sulattaa 80 tonnia lunta tunnissa 1 800 asteen lämpötilassa. Idea syntyi vuonna 2013 tutustumismatkalla Pietariin. Hankinta kesti pari vuotta, koska markkinat eivät ole suuret. Asiakkaita on Venäjän lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Mutta uutinen laittoi minut ajattelemaan muutakin. Että onkohan Pietarissa oltu kaupantekohetkellä aivan selvinpäin. Sitäkin tuumasin, kun alakoulussa 50-luvulla naurettiin hölmöläisille, jotka yrittivät tuoda säkillä valoa ikkunattomaan huoneeseen. Samaan kastiin kuuluu siis, että lumi sulaa keväällä muutenkin, joten ei sitä tarvitse sulattaa. Mutta nyt asia on toisin. Enää ei ole yhdellä maailman harvimmin asutulla maalla tilaa taivaalta satavalle lumelle. Ja sitä, että Espoon lumensulatusuuni tai mikä loistokas laite onkaan, taitaisi olla Tepon asiantuntija-arvion mukaan liian kuuma työpaikka pirullekin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kasveja ja valoja

päivis: Olemme vähän jämähtäneet viikonlopuiksi kotiin. Jokin aika sitten päätimme, että pitää kaivaa esiin entinen tapa käydä viikonloppuna vähintään jossain ulkona syömässä. Eilen teimmekin niin, mutta tänään keksimme jotain muuta.

Lux-Helsingin valoja olikin tarkoitus mennä tänään katsomaan, mutta ennen sitä suuntasimme Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Huomasimme, ettemme kumpikaan ole koskaan käyneet siellä. Tai olemme kyllä käyneet puutarhan kahvilassa, mutta emme sisällä kasvihuoneen puolella.

Kun noin 14 vuotta sitten läksin Keski-Suomesta Helsinkiin, ajattelin, että nyt tulee kierrettyä museoissa ja varmasti osallistuttua kaikenlaisiin mielenkiintoisiin tapahtumiin. Tarjontaahan pääkaupungissa on aivan loputtomiin. Todellisuus on kuitenkin toinen.

Ensin tuli tehtyä vuosikaudet niin intensiivisesti töitä, ettei vapaa-aikana oikein jaksanut enää kiinnostua kulttuurista. Nyt työ ei enää vie kaikkea aikaa, mutta Jokilaaksosta ei ainakaan kovin spontaanisti tule lähdettyä minkäänlaisiin rientoihin. Ei varsinkaan työpäivän jälkeen.

Minulla oli jonkinlainen käsitys Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta. Se ei ollut aivan oikea. Kuvittelin kasvihuonetta paljon suuremmaksi. Pieneen tilaan on kuitenkin saatu mahtumaan melkoinen valikoima maailman kasveista.

Lux-Helsingin kanssa kävi sitten vähän kehnosti. Ajattelimme, että kierrämme autolla katsomassa upeasti valaistuja rakennuksia, mutta niin oli varmaan puoli miljoonaa muutakin autolla liikkujaa ajatellut. Senaatintorin ja Kruununhaan tienoon kadut olivat aivan tukossa. Järjestäjät olivat kaiken lisäksi varautuneet tungokseen ja sulkeneet osan kaduista. Emme siis onnistuneet näkemään juuri muuta kuin Enson konttorin valaistut seinät ja Tuomiokirkon tornin.

Iltamme huipentuikin siis jalankulkijoiden väistelyyn ja ruuhkissa seisoskeluun. Mutta ihan mukava tapa tämäkin oli torjua mökkihöperyyttä.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Merikonttikodista taas kerran

jormas: Jo monta vuotta olemme pyöritelleet mielessämme ja paljon enemmänkin taloudellisesti järkevällä tavalla Suomessa tehtyä Merikonttikotia. Joka olisi tehty aidosta tai useammasta, mahdollisesti eri kokoisesta merikontista. Ja monta kertaa olemme todenneet, että annetaan olla, sillä Suomesta emme ole löytäneet kelvollista yhteistyökumppania, jonka kanssa saisimme hankeen uuteen vaiheeseen.
Tarvitsimme hankkeeseen rakentamisen koulutusta toteuttavan oppilaitoksen, jonkun kolmannen sektorin, kunnan työllistämisyksikön tai jonkun muun vastaavan kumppanin. Tällöin lisäarvoa toisi, että työtä opiskellessa, työhön kuntoutuessa tai työkyvyn ylläpitämiseksi saisi tehdä oikeita töitä, jossa valmis tuote olisi ainakin valtakunnassamme jotain ainutlaatuista.

Olemme asuneet kahdesta merikontissa tehdyssä kodissamme ensi kesänä neljä vuotta. Yhden meistä tehdyn jutun voi lukea tästä.Mukaan on mahtunut sadetta, aurinkoa ja pakkastakin yli -30 astetta. Tänä aikana olemme tulleet vakuuttuneeksi, että merikontit soveltuvat oivalla tavalla kodin rungoksi.
Aina silloin tällöin luonamme käy vieraita. Osa heistä ei tule niinkään meitä katsomaan, vaan kotiamme. Niin eilenkin. Tällä kertaa Virosta. He olivat kertakaikkisen vakuuttuneita ja totesivat, että ei merikonteista tehdystä kodista voi kenellekään kertoa edes valokuvien avulla, vaan se pitää kerta kaikkiaan nähdä. Nyt katsomme löytyisikö kumppani Virosta

Joten saapa nähdä, jos ainakin kerran vielä tarttuisimme hankkeeseen tosissamme. Eilen löimme vierailijoiden kanssa nimittäin kättä päälle, että teemme Sinkkukodin tai pari sellaisella aikataululla, että Tuusulan asuntomessuilla esittelemme 13,5 metriä pitkän ja lähes 2,5 metriä leveän high cupe kontista tehdyn, luksus-sinkkukodin. Jonka rakentamisessa on hyödynnetty kaikki saadut kokemukset.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Syödään yhdessä

päivis: Tänään yhteisellä Hesarin lukuhetkellä huomasimme lehdessä sivun kokoisen mainoksen, joka suorastaan huusi ajatusta yhdessä syömisestä. Syödään yhdessä on Suomen 100-vuotisjuhlavuoden tapahtumarypäs, joka kannustaa monenlaiseen yhdessä syömiseen. Syödään kaduilla ja kujilla, mennään luontoon piknikille, grillataan.
Syömään yhdessä -tapahtumia on suunnitteilla koko vuodeksi. Maailman suurimmat kyläjuhlat järjestetään pitkin valtakuntaa 25.-27.8. ja niihin myös me, Elämän tähden ry, aiomme tavalla tai toisella kantaa kortemme kekoon. Siitä löimme Jorman kanssa kättä päälle, joten asialle pitää siis tehdä jotain.

Syödään yhdessä -idean ja Maailman suurimman kyläjuhlan velvoittamina meidän pitää kattaa pöytä jonain edellä mainituista päivistä ja kutsua väkeä syömään yhdessä.

Kun viimeksi löin Jorman kanssa kättä päälle, siitä seurasi, että kävelimme toissa kesänä vajaan sadan kilometrin mittaisen Seitsemän veljeksen vaellusreitin. Siksi nyt satavuotisjuhlan merkeissä järjestämme jonkinmoisen kyläjuhlan, jonka sisällöstä ei tällä hetkellä ole vielä aavistustakaan.

Muutamia kumppaneita tapahtumalle ennätimme jo miettiä, mutta asiaa pitää ensin kyllä hieman tuumata. Ehkä soppatykki olisi oiva tapa jakaa syötävää Jokilaaksossa. Lääniähän meillä on levittää ruokapöytiä vaikka minne. Ja sateen sattuessa voimme vaikka kattaa pöydän pihan Muistojen merikonttien katoksen alle. Jos tarjolla on soppatykkiruokaa, tuskin sentään tarvitaan valkoisia pöytäliinoja.

Syödään yhdessä -ajatusta voi seurata ainakin Twitterissä ja Facebookissa. Jälkimmäisen sivuilla kävinkin jo laittamassa oman tykkäykseni.

torstai 5. tammikuuta 2017

Terveisiä jyrsijöiden valtakunnasta

jormas: Puolustan lähestulkoon kaikkien kasvien, eläinten ja ihmisten oikeutta elämään. Jonnekin suojeltavien joukkoon änkeän vielä bakteerit ja sienetkin, jotka ainakin jonkun opin mukaan eivät ole kasveja eivätkä eläimiäkään.

Minäkö muka uhka ihmiselle? Mitäs ruokitte.
Nyt on Helsingissä havahduttu rottaongelmaan. Kun suoraan sanon, koen asian suhteen aitoa vahingoniloa ja ajattelen vanhaa viisautta mukaillen, että kun lähtee sutta pakoon tulee karhu vastaan. Kun stadilaiset pääsivät villikaneista, huomattiin, että Kivikylän ihmisten kumppaneina on rottia melkoinen määrä.

Helsingillä oli suunnaton vimma hävittää kanit, vaikka ne eivät aiheuta luonnolliselle luonnolle mitään vahinkoa. Päinvastoin. Ihmisten istutukset kylläkin saavat kanien toimesta kyytiä senkin edestä. Mutta eihän ihminen kaneja kyennyt hävittämään. Luonto sen sijaan tuhosi lähes koko kanikoplan vuosi, pari sitten.

Nyt ovat helsinkiläiset sitten havahtuneet rottaongelmaan, joita on moninkertainen määrä kuin kaneja koskaan. Niiden hävittämisessä on työmaata arvatenkin jonkun verran enemmän kuin kaneissa konsanaan. Toivotan pilke silmäkulmassa menestystä rottasotaan. Toinen pilke toivottaa rotille pitkää ikää ja seikkailumieltä.

Rottia on kaikissa kaupunginosissa ja kyseinen jyrsijä onkin Helsingin kaupunkieläimistön kruunamaton kuningas. ”Niitä saattaa olla hyvinkin puoli miljoonaa. Kukaan ei oikeastaan tiedä”, sanoo Helsingin ympäristökeskuksen ympäristötarkastaja Raimo Pakarinen.

Itäkeskuksen Tallinnanaukion metroaseman rottaongelmaan havahduttiin viime kesänä.
Niitä on yritetty hävittää elokuusta asti, mutta se on hankalaa, kertoo vastaava työnjohtaja Tarja Silventoinen Helsingin kaupungin Starasta. ”Niitä on liikaa. Tuntuu, että rottia on kaikkialla aivan järkyttävän paljon." Mutta kaikki eivät inhoa rottia. Tässä siitä oiva video. Yksi uusi villitys näyttää olevan, että jotkut helsinkiläiset ruokkivat vapaana olevia rottia ja videoivat sitten niiden ruuanhakureissuja.

Jokilaakson ties kuinka monennen sukupolven Mustis
Mutta entäpä sitten helsinkiläisten edellinen inhokki. Villikani on Suomen luonnossa villinä elävä eurooppalainen kani, joka on luokiteltu riistaeläimeksi ja kansallisen vieraslajistrategian mukaan haitalliseksi vieraslajiksi. Helsingin villikanikanta on saanut alkunsa luontoon jätetyistä lemmikkikaneista.

Villikani ei ole kenenkään omaisuutta. Ketään ei voi pitää vastuullisena kanien aiheuttamiin istutusten syöntituhoihin tai maaperän kaivamisesta aiheutuneisiin ongelmiin. Nämä tuhot kuuluvat tontin tai maa-alueen omistajan tai sen hetkisen haltijan omalle vastuulle.

Villikanit laiduntavat nurmialueilla sekä syövät pensaita, puita ja muita istutuksia. Mutta poiketen muista Suomessa esiintyvistä jäniseläimistä, metsäjäniksestä ja rusakosta, villikani kaivaa itselleen pesän tai asuu jonkin rakennuksen tai muun rakenteen alla.

Villikanit ovat erittäin sopeutuvaisia erilaisiin ilmasto-olosuhteisiin. Kanit pärjäävät talvella mainiosti, mikäli niillä vain on ravintoa saatavilla. Kun vihreä kasvillisuus jää lumipeitteen alle, kanit siirtyvät käyttämään puuvartista kasvillisuutta ravintonaan. Juuri lumen aikana syntyvät pahimmat kanien aiheuttamat kasvivahingot.