Mietin elämän tarkoitusta

Eppu Normaali laulaa: "Heräsin, katsoin aurinkoon. Juuri mailleen laskevaan. Hetken mietin kuka oon. Ja mistä herätä mä saan. Kuka tietää kuinka eilen lensinkään. Nyt päätä särkee miksi join ensinkään. Järki sanoo "Kotiis mee!" On juhlat loppuneet. Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui! Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. Päättelimme, että elämämme tarkoitus, lienee murheen karkoitus."

Kolmas Nainen laulaa: "Ei vuodet kulu, ne kuluttaa. Puree palan, sitä mutustaa. Se minkä koetat jättää taa, muistaa muistuttaa. Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan, en minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen kun vierelläsi vietän sen. Osoita taas elämän tarkoitus. Oon ehtinyt jo unohtaa sen."

Frank Martela ei laula vaan sanoo: "Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus? Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen. Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä: Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille."

Minä en ole aiheesta laulanut enkä juuri sanonutkaan. Mutta funtsinut olen elämän tarkoitusta vuosikymmeniä. Iän karttuessa yhä enemmän ja muuttanut käsitystänikin. Kun uskonikin on sinne tänne vaappuvaa, enkä tiedä siitä mitään tai en ainakaan kai tarpeeksi, olen oppinut olemaan vaiti ainoiden totuuksien ja niiden tietäjien seurassa.

Kun itselläni ei ole tietoa, jää jäljelle usko. Jonka mukaan en ole, enkä halua olla maailman napa, vaan on olemassa jotain ihmistä käsittämättömän paljon suurempaa. Sillä tiellä tiedän pumppuni pysähtyessä maallisen, määräaikaisen asumukseni menevän maan uumeniin matojen ruuaksi tai savuksi taivaalle. Mutta sen sisällä olevan, vuosikymmenten aikana keräämäni rakkauden, tuskan, kaipauksen, kateuden, katkeruuden, välittämisen, surun kaikkine muine tunteineen jne. uskon vieväni mukanani jonnekin, mistä en tiedä mitään.

Elämäni tarkoitus onkin löytää polun pää sinne jonnekin, mistä aika ei saa minua koskaan kiinni eikä pidä minua enää milloinkaan vankinaan. Voi olla, että polun etsiminenkin on turhaa ja se lankeaa aikanaan meille jokaiselle kuin Manulle illallinen tai ei kenellekään. Mutta sitä ennen elän elämäni leppoistamisjaksoa, jonka tärkein tehtävä on itseni onnellistaminen muilta mitään ottamatta, vaan mielellään jotain toisille itsestäni antaen.

Money, Money, Money, laulaa Abba

Aikoinaan meillä oli valtiovarainministerinä kokoomuslainen Iiro Viinanen. Hän nautti suurta suosioita ja kansan luottamusta, vaikkei milloinkaan luvannut muuta kuin entistä tiukempia kukkaron nyörejä ja sen tuomaa kurjuutta. Kansa piti rehtinä ja rehellisenä miehenä. 

Vaikka en kokoomuslainen ole koskaan ollut eikä minusta sellaista milloinkaan tule, se ei estä minua arvostamasta. Yksi heistä on presidenttimme Sauli Niinistö, joka lähes ensi töikseen pienensi valtion hänelle maksamaa korvausta, sillä palkkahan se ei taida olla. Luulen, ettei yksikään kansanedustaja eikä ministeri tainnut seurata perässä. Katsoo sitten Isossa salissa oikealle, vasemmalle tai minne tahansa. Aivan oma lukunsa ovat  europarlamentaarikot ensimmäisine lentoluokkineen.

Kolmaskin kokoomuslainen, entinen kansanedustaja palaa mieleen. Nimittäin oman kylän Juhani Sjöblom, josta en tiedä paikallislehdestä ainuttakaan myönteistä uutista. Muita kyllä senkin edestä. Hyvin on muistissa, kun hän pestistä luopuessaan oli oikeutettu muiden lailla määräaikaiseen sopeutumisrahaan tai mikä lienee nimeltään. 

Palstatilaa löytyi monesta aviisista sen kertomiseen, mutta kertojan väristä riippumatta jäi kertomatta, että Juhani Sjöblom lahjoitti sopeutumisrahansa verot maksettuaan viimeistä kolikkoa myöten kolmannen sektorin voittoa tavoittemattomille toimijoille. Vaikka tein valmiin tiedotteen, yhdellekään lehdelle osakaan siitä ei ollut julkaisemisen arvoinen. 

Erityisen tympeästi mieheen suhtautuu yhä nykyisin Keskusuomalainen-lehtikonserniin kuuluva Keski-Uusimaa. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen tai ainakin johonkin. Kyseisen lehden omistajan valtaa käytti keravalainen Eero Lehti, joka myös pyrki kansanedustajaksi saman puolueen riveistä monet kerrat. Vallan valtatie pysyi viimeistä silausta vaille valmiina niin kauan kuin samoista äänistä kisaava viereisen kunnan Sjöblom istui Arkadianmäellä.

Luulen, että kateus ja kilpailu äänestäjistä ovat vaikuttaneet siihen, että Eero Lehdesä ja Juhani Sjöblomista ei ole koskaan ollut sydänystäviksi. Sillä kokonaan irrallisia asioita ei ole olemassakaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen, kun vaan aikansa kääntelee kiviä.

Edunsaajan yhteiskunnasta saan helposti presidenttimme itse pienentäessä tekemistensä korvausta. Näin ei ole aina, ja olenkin joskus kuullut, että suomalaisen ahneuden voittaa vain kotimainen kateus. Sanotaan, että ainoastaan me olemme valmiit maksamaan satasen, ettei naapuri saa viittäkymppiä.

Samoja käänneltäviä kateuden kiviä ajattelin tänä aamuna lukiessani alla olevan postauksen. Kun itsellä on nafti työeläke, mutta kuitenkin sen kokoinen, että loppuelämäni pääsponsori Kansaneläkelaitoksen sijaan on Ilmarinen, jurppii niiden puolesta, jotka joutuvat tulemaan toimeen niukemmalla. Kuvankaappauksen suunnitelmat lienevät totta, mutta missä ovat kyseisen kohderyhmän kurittajien hyödyt, sillä ei kai tässä kateutta ole tarkoitus ruokkia saati pitää hengissä?

Päivä meni Taavetin torilla

Aampalan ja -uinnin jälkeen poimimme pari Timon kaveria laatuauton takapenkille ja matkasimme kymmenkunta kilometriä Taavetin torille. Sitä Luumäen kunta pitää osaltaan virkeänä kesäisin elävällä musiikilla. Tällä kertaa oli vuorossa yhtyeineen Dimitri Keiski. Oikein hyvänkuuloinen artisti varttui Ruotsissa romaniperheessä, jonka kotikielenä oli suomi. Musiikkiura lähti lentoon, kun kansa vaati miehen palauttamista kykykilpailuun. Lahtelaistunut laulaja tunnistaa juurensa, muttei koe olevansa romanikulttuurin sanansaattaja. Sen sijaan valmista englanninkielistä rock-musiikkia oli Luumäen ilmassa lauantaisen kesäpäivän täydeltä.

Siitä nauttiessani muistelin kuinka monesti ehdotinkaan Hyrylän torille elävää musiikkia samalla tavalla ja kuinka yhtä monesti juuri kukaan ei siitä innostunut, vaikka torille oli rakennettu puinen, hieno katoskin. Sen Santeri A nimesi Pärekoriksi, joka olisi ollut valmis esiintymislava. Kesäisen torielämän malliin suosittelin tutustumaan myös Rauman torilla.

Pitkästä aikaa oli päälläni Thaimaassa vuosia sitten käsityönä teettämäni nahkaliivit, jotka kypsään ikään ehtinyt nainen valmisti kanojen, kissojen ja koirien ympäröimämä pienessä ompelimossaan. Olikin mukavaa, kun useampikin tuntematon tuli tekemään tuttavuutta sekä kättelemään antaen liiveistä myönteisen palautteen. Se oli niin iso yllätys, että taidan ottaa liivini enemmänkin käyttöön. 

Taavetin elävän torin laidalla on italialainen kahvi- ja ruokapaikka sekä ravintola Kanuuna, jossa istui iso pöydällinen kantaporukkaa. Sen elämää ja päihtymistä seurasin reippaasti parituntisen. Oli oikein hauska päivä Timon toimiessa Mersun autonajomiehenä.

Alkuillasta pistelimme Timon ja Getin kesäkodissa suihimme vielä vuorokauden muhinutta, entista paremmaksi tullutta kaalilaatikkoa. Osin syrjäsilmin seurasin kuinka Kanada laittoi Suomen kesyyntyneen leijonalauman entistä ahtaammalle kaukalossa. Harri näytti sanovan somessa matsin jälkeen, että jos ei olisi ollut televisio pultattu seinään, olisi heittänyt sen pihalle 🤣. Itse tuumailin, että mielenkiintoisemmin olisi aika mennyt, jos olisimme ajaneet sähköperämoottoriveneellä järven vastarannan puronsuuhun katsomaan majavien valtakunnan elämää. 

Loppuilta meni saunoessa, uidessa ja leppoisasti kaksin rupetellessa. Sen päätteeksi kömmin tutuksi tulleeseen pihakammariin ja punaiseen makuupussiini matkaten kohti Nukkumatin valtakuntaa. Sen verran tuli lipitettyä kuitenkin saunajuomia, jotta piti käydä useammankin kerran kesäyössä metsäweeceessä.

Tänään aamupäivällä keräsin nyssykkäni ja ajoin Timolta saamieni mustikka- ja puolukkahilloineni vastaavasti Jokilaakson valtakuntaan. Kertakaikkisen upea viikonloppu luksusseurassa ja mitä parhaimmissa kesäsäissä.

Hopeanharmaa vanharouva näytti puolestaan lipittävän menovettä pääosin 120 kilometrin tuntinopeudella, taakkateline katolla noin seitsemän ja puoli litraa satasella. Ei huono saavutus 18 vuotiaalta seniorittarelta 2 litran bensakoneella.

Taavetissa

Eilen huitaisin puolenpäivän molemmin puolin hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kanssa Pohjois-Karjalaan kauniin ja kirkasvetisen Ounionjärven rannalle. Getin onnenamuletitkin löysivät viimein takaisin tyynyn alle matkattuaan maailmalla kanssani iseamman kuukauden. 

Taavetti on Etelä-Karjalan maakunnassa sijaitsevan Luumäen keskustaajama. Lähimpään kaupunkiin, Lappeenrantaan on matkaa 38 kilometriä, Haminan sekä Kouvolan ollessa 50 kilometrin päässä. Taavetti on syntynyt Taavetin linnoituksen ympärille, sanoo Wikipedia. 

Maukkaan, Timon itsensä tekemän kaalilaatikon ja poimimien puolukoiden hillon jälkeen, saman miehen lämmittämän puukiukaan löylyissä muisteltiin vaikka mitä. Yhteisiä tuttuja ja kavereitakin varsinkin Thaimaasta löytyikin aika tavalla. Kylpemisen lomassa kävin uimassa tai noh, pulahtelemassa ainakin kolmeen kertaan. Vesi oli 20,5 asteista. Todella luksusta Jokilaakson sähköiseen merikonttisaunaan ja sameisiin Jokilampiin verrattuna.

Iltauutisten ja parin paistetun, paikallisen makkaran ja osin oman maan salaatin jälkeen uni maistui pihan mökissä Fjällrävenin punaisessa makuupussissani. Vanhan rouvan makuuhuone saa siis odottaa vuoroaan ja nukkujaansa ainakin ensi viikonlopun Keski-Suomen hatajaismatkaan saakka.

Matkaa Jokilaaksosta Taavettiin on kolmesta eri reittivalinnasta riippumatta reipas kaksisataa kilometriä. Kotkan kautta matkatessa iso osa on 120 kilometrin nopeudella ajettavaa moottoritietä, joten matka sujui joutuisasti vakionopeudensäätimen ja navigaattorin avustaessa kulkua.

Tätä kirjoittessa on 18. päivän aamu ja kello kuusi sekä poikani syntymäpäivä. Koska tiedän myös hänen lukevan blogejani, runsaasti onnea sinulle merkkipäivääsi sekä perheelle lämpimiä terveisiä.

Juhlat jatkuu

Vajaa 75 vuotta sitten hedelmöityneenä isäni siittiöstä äitini kohdussa elämäni alkoi ja minusta tuli lunastettu kuolevainen. Jokaiselle on myös varattu usko ja halutessamme voimme luottaa, että päivämme on määrätty etukäteen ennen kuin ensimmäinenkään niistä on tullut.

Eilen olin etuoikeutettuna itsekkään hyvilläni monisataisista syntymäpäiväonnitteluista varsinkin sosiaalisessa mediassa. Yritin kiittääkin jokaista samojen kanavien kautta henkilökohtaisesti. Jos joku meni yhä hatarammaksi käyvän pääni läpi huomaamatta, kiitos vielä kerran. Olen tappiin saakka kiitollinen kaikesta saamastani huomiosta.

Mutta juhlahumuni jatkuu vielä tänään kolmannen päivän. Aamulla käydessäni metsäwc:ssä huonohko kuuloni rekisteröi melkoisen lintujen konsertin ja niiden aamupalaverit. Käenkin kuulin kukkuvan kaikille lisävuosia. Ikään kuin koko luonto olisi iloinnut ja juhlinut kanssani Jokilaaksossa lähes täyteen vihreyteen puhjenneena. 

Merikonttikotini ulko-ovella, eilen irakilaismiehen pesemänä, hopeanharmaa vanha rouva Avensis kiilsi puhtauttaan aamuauringon säteiden alla malttamattomana: "Joko mennään ja lähdetään kohti itää?" Sanoin sille itsekseni: "Odota nyt vähän, aamukaffet on juomatta ja aamupala syömättä sekä Marlboron matkakassikin pakkaamatta. Myös blogikirjoitus ja aamu-uinti ovat vielä edessä. Pidä sinä vaan huolta makuuhuoneesi yöpöydän laatikossa olevista Getin buddhalaisuuden onnen ja uskon amuleteista, että ovat varmasti matkassa mukana."

Huomaan aloittaneeni tämänkertaisen kirjoituksen hyvinkin hengellisesti, johon syyt uskon löytyvän uskovien onnen toivotuksista, usein omilla teillään olevasta sielustani sekä Järviradion kristillisistä aamun anneista musiikkeineen. Niitä nykyisin usein kuuntelen yrittäen ottaa edes vähän vastaan, jotta ymmärtäisin enemmän; klo 6.30 Raamattu kannesta kanteen ja klo 7.00 Aamuhartaus.

Tällä kertaa alajärveläinen hengen mies kertoi Neuvostoliiton ja maailman ensimmäisestä avaruusmiehestä, venäläisittäin kai kosmonautista, joka reissunsa jälkeen kiersi maailmaa maan pinnalla. Sanoi Juri Gagarinin puhuessaan monesti todenneen, että avaruudessakaan hän ei nähnyt Jumalaa, joten ei usko sitä olevan olemassa.  Kerran kuulijoiden joukossa oli aivokirurgi, joka sanoi avanneensa kymmeniä, ellei satoja aivoja, muttei ole milloinkaan löytänyt niistä ainuttakaan ajatusta. Joten lieneekö niitäkään olemassa?

Viikatemiehen väistelyn vuosipäivä

Synnyin tänään 18 minuuttia yli tai alle kello 4 iltapäivällä. Muistelen äitini sanoneen sydämeni olleen synnytystohinoissa pysähdyksissä minuutin tai jotain. On niin tai ei, ajattelen joutuneeni jo heti ensi töikseni väistelemään viikatemiestä. Tällä laskuopilla ikää tulee tänään täyteen 74, mutta vuosittaisia merkkipäiviä syntymä mukaan lukien 75. Sen kunniaksi leikkaan ehkä vähän nurmikkoa, kuten tein syntymäpäivänäni viime vuonnakin, tai sitten en. Jokilaakson juhlapaikalla liehuu joka tapuksessa sukuni Petter ja Elisabeth Hällströmin viiri.

Kesän voin sanoa myös tulleen. Eilen Jokilampien uimavesi oli 23-asteista, joka lämpenee nopeasti, sillä tummana, savipohjaisena siihen tarttuu auringon lämpö paremmin kuin läpeensä kirkkaaseen veteen. Jokilaaksossa on useampikin uimapaikka, joita käytän oikkujeni mukaan. Tuusulanjokea, jossa ei koskaan ole sinilevää, Jokilampia, joissa kanssani ui kalojen lisäksi vesilinnut joutsenineen sekä viitasammakot ja Purolampea, jonka vesi tulee Rydybackan kalliolta, useasta eri lähteestä sekä taivaan lisäksi metsäpuroista.

Olen syvästi kiitollinen minua ympäröivälle maailmalle, joka on antanut ja mahdollistanut minulle hyvän ja kelpomittaisen elämän. Siihen on tarvittu omaakin osuutta ja kurssin korjausliikkeitä. Alkoholia lipitin oikeastaan ainoastaan päihtymistarkoituksessa vuositolkulla. Sillä tiellä olisi henki lähtenyt ajat sitten. Jos en olisi ehtinyt kuolla viinaan, olisi ehkä väkivaltainen kuolo korjannut tuntemattoman tai näennäisystävän puukon tai luodin vauhdittimana. Ellen ennen sitä olisi ajanut kännissä Manalaan tai päättänyt päiväni muuten kuolonkolarissa. Kerrankin lensin pikku Fiatin tuulilasista ojanpenkan metsän puolelle. Vain osa korvalehdestä ja tukasta jäi ikkunanpuitteisiin. Ja autoon kaksi korkkaamatonta isoa G:tä eli Gambinaa 🤬. Toinen viikatemiehen apulainen oli tupakka, jota kiskoin pari toppaa päivässä vuosikymmenen, pari. 

Kuva on syntymäviikoltani

Paljon on elämääni mahtunut. Se kaikki on mitättömyydessään iankaikkisuuden mittarilla kai ei mitään, mutta minulle ainutlaatuista ja -kertaista, sillä elämiä lienee tällä pallolla itse kullakin vain yksi ainoa. Kun en ole juuri koskaan ollut kiinnostunut omasta enkä muidenkaan historiasta, syvennyn siihen nykyisin hieman enemmän. Siinä apuna minulla on esimerkiksi sähköisessä muodossa Suomen Kuvalehden jokainen numero koko Suomen itsenäisyyden ajalta. 

Sieltä poimin, että vuonna 1950 äidinkielenään suomea puhui 91,1 prosenttia väestöstä ja ruotsia 8,6 prosenttia. Koulutustaso oli melko alhainen, 93 prosenttia oli suorittanut korkeintaan kansakoulun, keskikoulun oli suorittanut 4,5 prosenttia ja ylioppilastutkinnon 2,5 prosenttia.

Aloitin juhlimisen jo eilen, kun ystäväni lapsuudesta saakka, tarjosi kunnon pihvit jälkiruokajäätelön ja teen kera kauppakeskus Jumbon ravintolassa. Tänään jatkan pirskeitä, kun hopeanharmaa vanha rouva Avensis vie minut vietnamilaisperheen Cafe Hyrylään kakkukahville. Kolmipäiväistä juhlintaa jatkan huomenna mieluisan kaverin kanssa, saunoen ja tarinoiden järven rannalla Taavetissa. Asiantynkääkin on, sillä miehen parisuhteen koossapitävä Get-voima unohti Buddhan onnenamulettinsa Phatthalungin hotellihuoneeseen. Sieltä ne matkasivat Finnairin puhalluslampulla kanssani Suomeen ja huomenna itärajan tuntumaan kauniin rantahuvilan makuuhuoneeseen Getin tyynyn alle. Sen kaiken tehtyäni, kiitän taas kerran elämääni suurempaa ja siemaisen tölkin tai pari alkoholitonta olutta saunan päälle sekä ehkä myös alle.

Euroviisu- ja valintafarssit

Ensimmäinen Euroviisumme oli kuvan Laila Kinnunen ja Valoa ikkunassa, mutta 1965 Suomen euroviisukarsinta oli farssi. Kansan, alueraatien ja Pohjola-raadin suosikit kulkivat omia teitään, sillä alueraadit äänestivät suosikikseen Marjatta Leppäsen ja Lasse Mårtensonin kappaleen Iltaisin ja Pohjola-raati Viktor Klimenkon kappaleen Aurinko laskee länteen. Näin ollen Yleisradion johto teki lopullisen päätöksen karsinnan tuloksesta, ja pari päivää myöhemmin Suomen edustajaksi ilmoitettiin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen. Karsinnan lopputulos herätti kuitenkin kohua erityisesti siksi, että postikorttiäänestyksessä kansan suosikki oli Katri Helenan Minne tuuli kuljettaa.

Mainitut 3 kappaletta voi kuunnella ja osin katsoakin keltaisten linkkien takaa. Euroviisut voitti silloin Luxenburgin Vahanukke. Kappaletta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista euroviisuista. Siitäkään huolimatta silloin 17-vuotias ranskalainen France Gall ei suostunut juuri esittämään enää viisubiisiään, koska koki sen naista alistavana. Siinä hän laulaa olevansa vahanukke, joka on tullut kuuluisaksi laulamalla rakkaudesta, jota ei ole vielä kokenut. Sanoittaja kirjoitti Gallille toisenkin kappaleen ”Les Sucettes” (Tikkukaramellit), jonka päällisin puolin viattomat sanat viittaavat suuseksiin. 

Hyvää Suomen erimielisessä valintafarssissa oli, että osallistuneet säveltäjät, sovittajat, sanoittajat, esittäjät ja valitsijatkin ymmärsivät kyseessä olevan ennen kaikkea yksi maailman suurimmista kevyen musiikin laulukilpailuista.

Nykyään on kai hetken menestyksen huuma sekoittanut päämme ja muuttanut Suomen suunnan. Ensin oli Lordi, sitten Käärijä ja kuin pisteenä ja hölmöilyn huippuna Windows95man. 

Siitä poimin  Euroviisujen viralliselta Instagram-tilillä jotain:

"Seuraajat ovat kommentoineet paheksuen Keisterin alastonta olemusta.

– Kamalaa. Miksei hänellä ole housuja?

– He lähettivät jonkun äijän ilman housuja hyppimään lavalle, miten tämä on hienoa?" 

Monet myös epäilivät, että Keisterin intiimialue saattoi vilahtaa esityksen aikana semifinaalissa, kun tarkkasilmäiset katsojat kiinnittivät huomion Teemu Keisterin alapäähän: ”Olenko se vain minä, vai näkivätkö muutkin...”

Tarvittiin kuitenkin muunmaalaisia kertomaan, että kyseessä on edelleen laulukilpailu, jossa tilaa ei onneksi juuri ollut puolipervolle esitykselle, josta musiikin sanomaa saa etsiä. Suomen saalis yleisöltä olikin pieni ja sijoitus sen mukainen, eli 19. Kiitos kaikille, ketkä ette antaneet pisteitä. Ehkä ensi vuonna meiltäkin on mukana farssin sijaan laulu- tai ainakin musiikkiesitys.

Olen kouluni käynyt, osa 2

Vuonna 1966 kuudentoista vuoden oppivelvollisuusikä oli tullut täyteen. Samaan aikaan Pasanen sanoi mustavalkotelevision Spedevisiossa, että "ne käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää". Itse aloitin Pertin kannustamana silloin taisteluni koulunkäyntiä vastaan. Kuten Don Quijote Manchalainen yli 400 vuotta aiemmin tuulimyllyjen kanssa. 

Mielenvikaisen ritarin seikkailuista 1600-luvulla kirjoitettu, kaksiosainen romaani sopii oikein hyvin elämääni, sillä jotain samaa oli yli kymmenen vuotta kestaneissä taisteluissani lasisia tuulimyllyjä vastaan. Kuten pitkin elämääni joissakin muissakin huitomisissa. Jesse-hevonenkin minulla oli, kuten ritarilla konsanaan. 

Viimein isä taipui ja lisäsi, että jos et käy koulua, hän ei elätä. Muistelen, että kolme ensimmäistä työpaikkaa olivat Wiiman autokoritehdas, Imatran Voima ja Amer-Tupakka. Olin talonmies Nybergin apulainen, ylivahtimestari Raatikaisen lähettipoika ja traktorinkuljettaja Kailasen apumies. 

Mutta ennen koulu- saati työikää pääsin joskus isäni kanssa töihin aamulla Hyrylästä Santahaminaan ja illalla takaisin armeijan kuorma-auton lavan kopissa. Taisivat sanoa sitä koppiautoksi. Joka tapauksessa muut pelasivat korttia, paitsi oppikoulun ensimmäiseltä luokalta minut pelastaneen Liisa Aarrevaaran isä. Hän maalasi tauluunsa mennen tullen ikkunasta matkan varrella näkynyttä tuulimyllyä. Sitä monesti katselin ja odotin milloin maalaukseen tulee ritari Rosinante-hevosensa kanssa. Muistelen Jokilaakson Muistojen merikontissa olevan edelleen yksi hänen maalauksistaan. 

Joka tapauksessa Aarrevaara, jonka etunimen olen unohtanut, oli isäni kavereita. Kävelimme silloin tällöin saksanpaimenkoira Jerin kanssa metsän taakse tarinoimaan, joskus talkoisiinkin. Kaivontekotalkoot koituivat Aarrevaaran kohtaloksi, sillä hän sai sydänkohtauksen kaivossa. Aikuiset yrittivät tapahtumaa salailla ja peitellä lapsilta, mutta varsinkaan Jerin huijaaminen ei onnistunut. Se ulvoi koko illan kuono kohti taivasta, jota se ei koskaan tehnyt aiemmin eikä myöhemmin. Naapuritkin tulivat sitä kotiimme ihmettelemään. 

Elämäni vuoristoradalla vain kaksi koulua sain kunnialla loppuun, rippi- ja autokoulut. Jälkimmäisen useasti, sillä monesti menetin ajoluvan rattijuopppouden ja kortittomana ajojen vuoksi. Tai korottelin vuosien varrella ajokorttiluokkia traktorin ajokortista aina silloiseen kuorma-auton ammattiajokorttiin saakka. Aloittaen ajoluvan menettäneenä aina uudelleen alusta. 

Yksi parhaiten mieliin jäänyt ajokortti oli, kun leikin Santahaminassa sotilaskodin lattialla leluineni ja joku isäni kavereista tallasi pienille lapsen sormilleni armeijan saappaillaan. Parku oli sen mukainen. Isä kantoi ja muut saattoivat minua kuin potilasta konsanaan. Mutta ei lääkäriin, vaan kuljetustoimistoon, jossa he kirjoittivat nimelleni armeijan ajokortin. Siinä luki "Palvelee kotijoukoissa". Se oli iso juttu ja itkukin loppui. Kenelläkään missään ei ollut vastaavaa ajolupaa tai todistusta.

Oikeassa elämässä minulla ei ole peruskoulun oppimäärää, vaikka kerran hurahdin yrittämään menestystä myös Helsingin iltakauppakoulussa. Mutta kuten Spede sanoi, olen pärjännyt kelvollisesti muutenkin. Kouluista olen kaivannut vain yhtä asiaa, sillä englannin kielitaitoni on varovastikin sanottuna olematon. Mutta missä sitä olisin keskikoulussakaan oppinut, kun pakolliset kielet olivat ruotsi ja saksa? Englantia ovat minulle opettaneet elokuvateattereiden ja television John Wayne, Clint Eastwood, Elisabeth Taylor, Marilyn Monroe ja monet muut sekä Rin Tin Tin ja Lassie koirien kotiväet. Myöhemmin loistavaa opetusta on antanut Google-kääntäjä. 

Kylän raitit olivat kouluni. Siellä viihdyin eikä kukaan puhunut AHDH:sta. Kanssani saman tien kulkija-kavereista oikeastaan jokainen, joka ei syystä tai toisesta vaihtanut  toiselle raitille tai peräti koko kadun oppilaitosta, on päätynyt kirkkomultiin. Siellä käyn heitä silloin tällöin haikeinkin mielin muistelemassa ja omalla laillani juttelemassa. 

Pitkälti yli puolivuosisataa sitten lauloin muiden kanssa kevätjuhlassa taas pian lasten laulamaa Suvivirttä. Silloin tiesin kaiken, päivieni määrä oli rajaton, koskaan ei satanut, aurinko paistoi aina ja kesä jatkui ikuisesti. Silloisen ikiturvani takaajina olivat molemmat vanhempani.

Olen kouluni käynyt, osa1

Sata vuotta ennen syntymääni, 1850 perustettiin Tuusulan ensimmäinen kansakoulu sotaneuvos C. P. Nybergin lahjoittamilla varoilla. Koulua ryhdyttiin pitämään Tuusulan vuonna 1734 vihittyä puista ristikirkkoa vastapäätä sijaitsevassa talossa. Se sai nimekseen Nybergin pitäjänkoulu.

Se oli ensikouluni. Myös mainitsemani kirkko liittyy koulunkäyntiini, sillä siellä minut konfirmoitiin rippikoulun päätteeksi. Sen kävin koulupäivien päätyttyä vuonna 1965 Tuusulan yhteiskoulussa. En muista oliko uskonnonopettajani Uula Keva myös rippikouluni pitäjä, ehkä ei. 

Sekä kirkko että kuvan koulu ovat hirsirakennuksia ja käytössä edelleen. Kirkko suorittaa alkuperäistä tehtäväänsä, mutta Saviriihen kouluksi kutsumamme rakennus on ollut vuosikymmenten saatossa monessa mukana, kuten esikouluna ja päiväkoti Sympaattina. Mitä lienee nykyisin vaiko tyhjänä tai ei minään?

Kun vuonna 1957 aloitin opintieni, ei puhuttu homeongelmista. Ehkä niitä ei ollut. Mistä lienevätkään tulleet nykyiseen ja vähän vanhempaankin pyhään sekä arkeen. Joka tapauksessa kirjaviisautta taottiin päihimme kahdessa vierekkäisessä luokassa kahden opettajan voimin. Seinän takana tietoa jakoi muistaakseni Putkonen ja minulle Hämäläinen. Silloin oppilaille ja vanhemmillekin opettaja oli auktoriteetti ja heidän sanansa laki, eikä edessä tai takana keskisormia näytelty.

Kaksi vuotta kävin puulämmitteistä alakoulua ulkopuuceineen. Sitten siirryin parin kilometrin päähän saman Kirkkotien Keskuskansakouluun keskuslämmityksineen ja sisäweeceineen. Se oli rehvakasta aikaa ja tapoihini tuli metkuja, joita ei kouluelämässä olisi tarvittu saati kaivattu. Niiden ansioista tai vuoksi vietin eräänkin oppitunnin luokkahuoneen ulkopuolella sekä joskus välitunnitkin kasvot seinää vasten löytötavarakaapin ja opettajienhuoneen vieressä.

Vaikka olin sisältä pieni poika, ulospäin näyttelin rehvakasta, sillä päättäessämme koulupäiviä, tuli iltaoppikouluun meitä monia vanhemmat oppilaat. Tuusulan yhteiskoulun ollessa vasta rakenteilla. Aivan oma lukunsa olivat toiset esikuvani, kansalaiskoululaiset, jotka taisivat viettää välituntinsakin saman koulun eri pihalla. Puhekielessä jatkokoulu oli Suomessa vuosina 1958–1977 toiminut kansakoulun jälkeen suoritettu, yleensä kaksivuotinen taival, joka oli pakollinen niille, jotka eivät menneet kansakoulusta muuhun kouluun kuten oppikouluun.

Mutta minä menin (lue jouduin) yhteis- eli oppikouluun pistemäärällä 68. Olisin halunnut Järvenpäähän ammattikouluun, mutta vanhempani tahtoivat toisin ja huijasivat minua. Sain syödä 10-vuotiaana Perä-Hyrylän kioskilla niin monta jäätelötötteröä kuin yhtä soittoa pystyin, jos tulen valituksi. Ehkä minun piti työläisperheen kakarana näyttää suvulle, perhetutuille ja naapureille koulun avulla sivistyksen mallia ja ehkä osansa oli äitini haaveella kolmesta ylioppilaslyyrasta. Hän ei saanut ensimmäistäkään 😥.

Ei ollut mikään koulu paikkani. Kerran tiukassa puhuttelussa rangaistuksen siivittämänä rehtori Häkkinen sanoi minun olevan "oikea koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Se oli niin suuri, taatusti ansaittu kunnia ja omanlaisensa huomionosoitus, etten kehdannut sanoa sitä edes koulukavereille saati vanhemmilleni.

Yhteiskoulua kävin viisi vuotta, mutten keskikoulua. En olisi selvinnyt ensimmäisenkään luokan ruotsinkielen ehdoista, ellei metsän takana asunut Aarrevaaran Liisa olisi vetänyt osan kesästä kivirekeäni perässään. Muistelen, että 2. luokan ruotsin- ja saksankielten ehtoja en päässyt edes yrittämään, sillä lukuaineiden keskiarvo ei tainnut antaa siihen mahdollisuutta. Joten kävin luokan kaksi kertaa. Kolmannella luokalla nousi toivomani seinä lopullisesti pystyyn, enkä luokan tuplattuani edes yrittänyt suorittaa kielten ehtoja.

Sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus, osa 2

Vaikka en ole äiti enkä nainen tai ehkä juuri siksi en ymmärrä miksi Tahattomasti lapsettomien lauantai ja Äitienpäivä ovat peräkkäisinä päivinä. Vaan ajattelen päivien läheisyyden toisiinsa korostavan yksinäisyyttä, jota omaa lasta kaipaava voi kokea. Jotain lapsettomuudesta johtuvasta yksinäisyydestä koen itsekin, sillä minulla on kaksi lasta, joiden biologinen isä en ole ja joihin itselläni ei ole sellaista yhteyttä, että sen tuntisin. Tunnen vain sen puuttumisen. 

Eilen lupasin kirjoittaa mitä tarkoittaa, kun lähdin yksinäisyyttä pakoon Jokilaakson luonnon keskeltä sinne missä on muitakin. Ehkä ensimmäinen paikka oli Hyrylän S-Marketin yhteydessä olevan, vietnamilaisen perheen Cafeteria Hyrylän edustalleen sijoittamat tuolit ja pöytä. Tuusulantien toisella puolella on lähes nimikaima Kahvila Hyrylä, joissa molemmissa istuu ja tapaa toisiaan muutaman hengen kantaporukat. Ensin mainitussa on myös naisia, joka saattaa osin johtua viereisestä ruokakaupasta.

Ehkä eräänlainen seniori-ikäisten sosiaalisen kanssakäymisen mekka Hyrylässä on uimahalli, josta löytyy juttuseuraa jokaisena päivänä aamusta iltaan, kun vaan itse aloittaa ja saa suunsa auki. Suomalainen ei nimittäin ole tuppisuu, mutta ajattelee, että "minä en kyllä aloita." Kun joku aukaisee puhumisen lippaan, ei tarinoinnilta ole loppua tulla. Aivan oma lukunsa on alkoholin vauhdittama epäaito elämä. 

Usein kaikki on "hyvää päivää kirvesvartta", mutta voi olla muutakin. Tapasin muun muassa kahvilan pöydässä kaverini 60 vuoden takaa, joka asuu talvet Brasiliassa. Kun kuukausi, kaksi sitten soittelimme WhatsApp-puhelun Ison veden yli, sanoin, että voin tulla hakemaan sinut lentokentältä, jos tahdot. Moisesta ystävällisyydestä hän oli niin otettu, että otti asian puheeksi pari kertaa uudelleen: "Kukaan ei ole koskaan tarjonnut minulle samalla lailla kyytiä." Ja jatkoi, että lähde kanssani syksyllä Brasiliaan, sillä talossa on tilaa sinulle omaa huonetta myöten. 

Koskaan ei voi etukäteen tietää minne auennut polku johtaa ja johdattaa, jos vaan on halua sekä rohkeutta sitä kulkea. Saapa siis nähdä mitä ensi talvi tuo tullessaan, sillä Thaimaa ihmis- ja eläinystävineen on tullut kovin rakkaaksi. Siitä huolimatta, että yhteistä puhekieltä ei paikallisten kanssa ole. Yksinäisyyttä poistamassa ja puhetta korvaamassa on PeeCeeX-skootterini takapoksissa kaksi lahjontapussia. Toisessa on pieniä palloja tai muita leluja lapsille sekä toisessa makupaloja kulkijakoirille ja -kissoille. Molempia pysähtyilen antamaan sinne tänne käytännössä joka päivä. Asianomaisten lisäksi ne ovat oivallisia siltoja aikuisten maailmaan.

Sieluni syvimmissä sopukoissa asuu kanssani kuitenkin tai onneksi haikeuden, pettymysten, rakkauden, kaipausten, ilon ja ikävän maustama yksinäisyys. Sen kaiken kanssa on hyvä ja rikasta sekä armollista elää, sillä se on mitä parhain polttoaine elämänmittaisella tutkimusmatkalla itseeni.

Sosiaalinen kanssakäyminen ja vuorovaikutus

Vuorovaikutus on kahden tai useamman ihmisen tai tapahtuman välinen suhde, jossa osapuolet vaikuttavat toisiinsa. Suomen kielen sana vuorovaikutus kuvaakin hyvin ihmisten välistä keskustelua. Hyvä vuorovaikutus voi syntyä myös eläinten ja miksei muunkin luonnon kanssa. 

Jos minkäänlainen sosiaalinen verkosto ei vastaa omia tarpeita, saattaa kokea yksinäisyyttä. Se on usein aivan eri asia kuin yksin oleminen, joka voi olla toivottu olotila. Yksinäisyyden kokemuksia löytyy myös porukasta ja ehkä jokaiselta. 

Yksinäisyydellä on merkittävä vaikutus psyykkiseen hyvin- ja pahoinvointiin, jotka altistavat mielialaoireille. Pitkään jatkuessa yksinäisyys alkaa heikentää itsetuntoa ja vaikeuttaa uusien ihmissuhteiden luomista. Jos ei löydä eikä oivalla elämän mielekkyyttä kuin tekemisen kautta, voi esimerkiksi työttömänä tai eläkkeellä tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen kokemuksista tulla ylivoimaisen raskas matkakumppani. Varsinkin ikääntyessä, kun ystävät siirtyvät kukin vuorollaan ajasta ikuisuuteen ja eniten tuttuja on kirkkomaalla. 

Syitä yksinäisyyteen on monia muitakin. Kyse voi olla pitkään jatkuneesta vaikeudesta muodostaa ihmissuhteita. Se voi johtaa noidankehään, jossa kielteinen minäkuva vaikeuttaa tai peräti estää luomasta uusia tuttavuuksia. Muutto uudelle paikkakunnalle, harrastuksen lopettaminen, parisuhteen päättyminen tai lapsettomuus voivat nekin johtaa pysyvään yksinäisyyteen. Joka on harvoin vain omaa syytä eikä varsinkaan merkki, että sinussa tai minussa olisi jotain vikaa.

Lähes aina kyseiselle olotilalle voi tehdä jotain. Silloin on lähdettävä liikkeelle tavalla tai toisella. Voi matkata sähköisesti sosiaalisen median saloihin ja tuoda itsensä näkyväksi tai läsnäolevaksi nimellään tai nimimerkillä. Voi myös eläytyä kirjojen, lehtien, television tai radion tarinoihin tai lähteä osin mielikuvitusmaailmasta fyysisesti "ihmisten ilmoille". Sinne missä on muita ihmisiä.

Niin tein itse, kun huomasin puhuvani yhä useammin pesäpöntön kirjosiepoille ja lampien viitasammakoille. Sillanpielen valkoisilta, kevään pajunkissoiltakin kyselin onko sinusta tulossa vai joko olet tyttö- tai poikapaju? Ne ovat usein keltaisia ja tyttöpajut vastaavasti enemmän vihertäviä. Ehkä niitä on nykyisen trendikkäästi myös muunsukupuolisia 😅. 

Aivan erakoitunut en silti ollut, vaikkei se kaukana ole edelleenkään. Ehkä on hyvä, että olin ja olen aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Siitä osa ovat juuri nämä päiväkirjanomaiset blogikirjoitukset. Niitä kirjoitin avioliitossa vuoropäivin vaimoni kanssa, mutta nyt jo vuosia yksin joka päivä.

Kun vielä jossain mutkassa osaomistuskoira Niilo muutti vallan kahteen muuhun kotiinsa, on Jokilaaksossa yksinäisyys alati kolkuttelemassa ovipielissä. Kun en juuri enää saa Niilosta valokuvia tai muita kuulumisia, hiipui myös hänen sosiaalisen median epävirallinen fanikerhonsa. Mutta ei kokonaan. Vieläkin joku afrikkalainen lapsi kyselee somessa Niilosta. Erityisesti iloitsen yhdestä suomalaisesta Siilistä, joka aika usein tiedustelee kuulumisia ja iloitsee harvoista koirakuvista, joita saan ja jaan. 

Sosiaalinen media tuokin oman lisänsä sosiaalisiin suhteisiin. Parhaimmillaan se luo lisää mahdollisuuksia yhteydenpitoon ja verkostoitumiseen. Kääntöpuolena se altistaa vertailulle, epärealistisille odotuksille, somevihalle ja saattaa peräti lisätä yksinäisyyden kokemusta.

Monella kaverimäärä somessa on suuri, mutta läheisiä ihmissuhteita on siitä huolimatta vähän. Näin on itsellänikin. Nettikavereista nähdään monesti parhaita paloja, mikä luo vääristyneitä käsityksiä ja saattaa saada oman elämän näyttämään tylsemmältä tai ongelmallisemmalta kuin onkaan tai muilla. Toisaalta vaikeiden hetkien jakaminen voi toimia vertaistukena samassa tilanteessa kamppaileville ja mahdollistaa tuen saamisen someyhteisöstä.

Blogiani aamulla aloittaessani ajattelin sen olevan yhden aamun juttu, mutta toisin näyttää käyvän. Huomenna, äitienpäivänä taidan jatkaa siitä mitä minulle tarkoittaa, kun lähdin Jokilaakson luonnon keskeltä sinne missä on muitakin ihmisiä. 

Euroviisut

Euroviisut on televisioitu vuodesta 1956, mutta mustavalkotelevision aikaan sitä enimmäkseen kuunneltiin radiosta. Eurovision laulukilpailu on maailman suosituimpia ei-urheilulähetyksiä.

Suomi osallistui niihin ensi kertaa viisi vuotta myöhemmin Laila Kinnusen Valoa ikkunassa -kappaleella:

"Yön vaipan alle on jo jäänyt maa

On tullut aika valot sammuttaa

Vain varjot vakavina paikallaan

Nyt käyvät uneksimaan

On valo jäänyt pieneen ikkunaan

Ken valvoo ajatukset seuranaan?

Hän omaa ystäväänsä kaivaten

Näin laulaa toivoen:

"Valon säteiden tie

Minut muistoihin vie!

Lyhty ikuinen on

Muisto kuihtumaton

Kautta hiljaisen yön

Taakse tähtösten vyön

Laulu hänelle soi

Jos kuulla hän voi

Nyt syttyy kaunis uusi tähtönen

Jo laulajakin huomaa loiston sen

Nyt armas laittoi valon ikkunaan

Mua kuulee kaivatessaan

Jää valo alle aamun koittavan

Pää uneen vaipunut on laulajan

Hän luokse ystävänsä kiitäen

Käy siivin unien."

Laulu sanoineen on saanut sielussani erityisen paikan. Ehkä syy on kaipaus ja haikeus unimaailmoineen, jonne joskus lapsena pakenin pahuutta tai isältä saamaani selkäsaunaa. En kuulunut minnekään ja koin olevani erilainen kuin muut. Lättänenäinen kapiaisen kakara, jolle oli ylivoimaista tulla toimeen itsensä ja ympäröivän maailman kanssa ilman päihteitä.

Elämänkokemuksen karttuessa löysin yhä paremmin itseni. Sen sijaan Laila kadotti valon ikkunastaan eikä enää löytänyt tähteään taivaalta. Vanhassa asemarakennuksessa koiransa kanssa asunut, aikoinaan Suomen iskelmätaivaan ehkä kirkkain tähti oli kuollessaan 60-vuotias. Hänet löysi menehtyneenä naapurin mies, joka tapasi auttaa Lailaa kauppa-asioiden hoitamisessa.

Myös euroviisumaailma on muuttunut. Nyt keskustellaan biisien lisäksi siitä vilkkuiko Suomen edustajan shortien välistä kivespallit ja kuinka saataisiin Israelin edustaja vastuuseen Gazan pommituksista. 

Hyvää matkaa Riitta

Monet kerrat ja monena vuonna monet Jomtien Pattayan kävijät ovat varanneet meno-paluu lipun etelän lämpöön. Mutta jokaiselle on varattu myös yhdensuuntainen matka vielä kauemmas. Sen käyttämisen aika tulee jokaiselle. Viime tiistaina oli Sinun lentosi Ride.

Koen, että meillä oli lyhyenläntä, mutta hyvä ja etäinenkin ystävyys sekä sielujen sympatia. Varsinkin toimiessasi yhtenä Pattaya Suomi-Seuran parhaista puuhanaisista Soi Welcomella. Jos joskus oli hetkeni nurjansorttinen, alati hersyvä huumorisi ja tarttuva naurusi sekä temperamenttisi korjasi monet ja monen kävijän aamut ja niitä seuraavat päivät.

Oli useita asioita, joissa pääsi ei palellut ilman Thaimaan taivaan aurinkoakaan. Olit kuin kotonasi niin nais- kuin äijäseurassa ja olit myös yksi harvoista suomalaisnaisista, jotka viilettivät vasemmanpuoleisessa thailiikenteessä skootterillaan kuin olisivat ikänsä kulkeneet Jomtienilla kaksipyöräisellä.

Poikasi Kallen ja hänen puolisonsa lisäksi opin tuntemaan myös Sinulle hyvin tärkeän mustavalkoisen kissasi, jonka nimen olen painanut niin syvälle alati hatarammaksi tulevan pääni lokerikkoihin, etten löydä sitä tähän tervehdykseeni. Ehkä suot sen anteeksi? Kun seurasin kuinka siitä huolehdit, olkoon tässä nimeltään värinsä vuoksi Sylvester, ajattelin eläinrakkaana, että juuri tuollaista elämää tarkoitetaan kissan päivillä.

Kokoaan suuremmasta sydämestäsi jaoit monelle, josta osansa saivat kuvan thaimaalaiset lapset. Vieraanvaraisuutesi oli samassa sarjassa. Sitä sain Päiviksen kanssa maistaa niin Thai- kuin kauniissa Järvenpään Suomikodissasikin.

Vaikka vielä käyttämättömässä lipussani on määränpäänä "tuntematon", on kaikilla lupa uskoa ja luottaa siihen, että osoite on sama jokaisessa vastaavassa yhden suunnan ticketissä. Joten hyvää matkaa ystäväni 💞. Kun pääset perille ja jos siellä on mahdollisuus varata paikkoja, niin katsotko ja varaat yhden pienen sopen tuokioksi jostain läheltäsi?

Kuinka ollakaan, tänään on myös Jeesuksen taivaaseenastumisen muistopäivä. Vilkutan Sinulle Ride ja suren Jokilaaksossa puolitangossa olevan Suomenlipun ja palavan kynttilän kanssa 😭. 

Ja vielä kerran Jokilaakso, osa 5

Yöllinen ystäväni vuosikymmenten takaa herätti puoli kaksi kutsuen kuun loppupuolella isänsä hautajaisiin Keski-Suomeen. Arkun päälle hankin miehen viimeiselle matkalle Irwinin ja Veksin rentun ruusun, jos sen jostain saan, sillä maitohorsmaa ei taida hevin kukkakaupoista löytyä. Matkalauluksi Patelle toivoin Reijo Taipaleen Satumaata.

Nukkumatti otti puhelun aikana käypäset enkä ollut enää saada Mattia kiinni, vaikka sillä oli unihiekkakuorma mukana. Pääsin kuitenkin vielä toviksi lavan reunalle heräten yhtä aikaa auringon kanssa aamuun viiden maissa.

Lämpömittari näytti sisällä 23 ja ulkona  -1,7 astetta. Mieleni viivähti Jokilaakson sitruunaperhosissa. Että ei ole helppo kasvutarina niilläkään kasvaa aikuisiksi ja perhoslasten vanhemmiksi. Jos on aste tai pari pakkasta, lähtee henki paleltumalla. Ja kun mittari kesän kurkistaessa kipuaa plussan puolelle, saattaa kirjosieppo, pääskynen, lepakko tai joku muu pistää poskeensa.

Toinenkin uusi kevätpuuha oli, sillä kyllästyin joka kevät korjaamaan Pienen, vihreän huoneen kattoa, jonka lumitaakka osin romahdutti nyt kolmannen kerran peräkkäin. Kun jäniksen jyrsivät lahjaomenapuuni kuoret nälkäänsä, otin koko kasvihuoneen katon pois ja istutin jänisten herkut uusine luumupuineen seinien sisään. Mausteeksi ulkopuolelle olin jo aiemmin istuttanut pari, kolme pensasmustikkapuskaa, joita täydensin nyt rapalperien aluilla. Entiset olivat tulleet mustaherukkapensaan alla tiensä päähän. Voi olla, että samassa kuormassa Pirilän kukkatalolta tuomani mansikka-amppeleiden marjat eivät ehdi punaisiksi, kun siipiveikot ja -veikottaret pistelevät ne poskiinsa. Ei se minua haittaa, sillä kaikki elävä tarvitsee ravintonsa. 

Uutta keväässä on myös varastetun kumiveneen tilalle hankkimani intiaanikanootti, joka on malliltaan pikku Hiawatha. Hänen taitaa tosin olla tehty eläinten vuoista ja meidän lasikuidusta. Sillä jo kertaalleen meloinkin hätyyttäen vahingossa tulevan joutsenäidin pesästään. En tiennyt niiden siirtäneen synnytys- ja haudontaosastonsa veden vallasta uuteen paikkaan kuivalle maalle. Akunkin tilasin jokin aika sitten vuodeksi, mutta Hiawatha heimoineen oli kadonnut. Joten "Ugh" toistaiseksi inkkareista.

Ruohonleikkuri palasi Koneliike Oleniukselta talven jälkeen työmaalleen huollettuna ja korjattuna. Jos kelit lämpenevät, leikkaan ensi viikolla osan nurmea ensi kerran ja alan samalla valmistella pormestariperheen Pupulle kesäistä apilalounasta.

Keväällä ja pitkin kesääkin on mukava kävellä Jokilaakson "viidakkopolkuja" oksasakset kädessä raksien sieltä täältä ilmestyneitä oksia ja risuja, joita on luonnonsuojelualueen ehtojen mukaankin lupa karsia väyliltä. Sekin on tarkkaa hommaa kuin sanonko mikä? Sillä eilen olin astua aivan ruskean lintuäidin päälle, kun se hautoi maassa olevassa pesässään neljää munaansa.

Jokilaakso taas kerran, osa 4

Kuten aiemmin kirjoitin, pyrin pitämään elämän Jokilaaksossa loivaliikkeisenä, että olisi mahdollisimman vähän tässä ja nyt tekemisiä ja jonkin verran lähipäivinä tai -viikkoina puuhaa.

Mutten suinkaan ole ainut kiireetön, sillä aamutuimaan kuuntelin Radio Novasta, kun juontajat Minna ja Kimmo ja kai vähän tuottaja Markuskin muistelivat yli kymmenen vuoden takaa kaivuri-Jukkaa, joka ajoi kaivinkoneellaan Hangosta Kuusamoon.

Kai julkisuudesta intoutuneena minikaivurikauppias ja kuljettaja Jukka järjestivät valtakunnassa kisan kuka istuu kauimmin ohjaamossa. Kun kuudesta istujasta ympäri valtakuntaa enää kaksi oli jäljellä, hyttielämää takana puoli vuotta eikä loppua näkyvissä, vihelsivät järjestäjät pelin poikki. Molemmat saivat yli 30 000 euron kaivurin. Ehkä huvittavinta oli juontajien pohdinta minkänlaiset mahtavat olla perheellisen kotiolot, kun istuu mieluummin yksin kaivurissa yhtä soittoa kuukausikaupalla? 😅

Jokilaakso sopii kiireettömälle ja kiireelliselle, sillä 8 hehtaarin alueesta saa helposti myös työleirin. Itse olen valinnut kiireettömän eläjän vaihtoehdon, jossa on puuhaa vain sopivina annoksina.

Merikontikoti on nukkunut koko elämänsä kuukausien talviunet ja keväällä herättelen sen kesään, kun palaan muuttolintujen tapaan kaukomailta. Etäkameravalvonnan avulla kutsumattomien vieraiden vahtimisen lisäksi jännitettävää on pitkin talvikelejä pysyvätkö sähköt päällä. Muuten ei siitäkään ole haittaa, sillä virta palaa aikanaan, mutta jos sulake palaa, se ei itsestään korjannu ja voi saada aikaan mittavankin vesivahingon.

Kun keväisen joen tulvavesi on asettunut uomaansa ja pääsen rantaan ainakin suunnilleen kuivin jaloin, työnnän laiturin portaineen veteen. Sitten asettelen kesää varten tarvikkeet pesuaineista pesuharjaan ja pyyhkeestä istuimiin odottamaan aamun, päivän, illan sekä kesäyön uimisia ja puhdistautumisia Jokilammissa.

Uusi puuha tuli, kun Kiertokapula tyhjensi sillanpielen roska-astian puolen vuoden tauon jälkeen ja tyrkkäsi postilaatikkoon ukaasin, että tienreunojen oksat pitää karsia 5 metrin korkeuteen. Hetken mietin ja soitinkin firmaan. Että onko auto tai kuljettaja vaihtunut vai oksat kasvaneet? Ja jatkoin, että yksityistien pientareiden puiden oksiminen ilman lupaa ei taida olla hyvä ehdotus, koska minulla on tiehenkin vain käyttöoikeus. Tähän oikein ystävällinen asiakaspalvelija, että enkö voisi kysyä lupaa oksimiseen? Vastasin etten oikein, sillä maanomistaja on muistisairaana jossain ja henkilötietolain vuoksi sijaintia ei saa kertoa juuri kenellekään.

Ymmärrystä riitti ja Kiertokapula sanoi kirjanneensa asian osoitteeni kohdalle tiedostoon ja lisäsi, etten ottaisi asiasta kovin suurta murhetta. Tuntui mukavalta, josta innostuneena menin Puuiloon, ostin parinkympin oksasahan ja karsin väylän omine lupineni puhtaaksi vaadittuun korkeuteen.

Jokilaakso taas kerran, osa 3

Jokilaaksossa on monta lampea, joista yhdelle olimme antaneet nimen Pikkulampi. Selvisi, että Pikkulampi onkin Purolampi. Joka on saanut nimensä siihen laskevasta purosta, minkä enemmän tai vähemmän virallinen nimi on Skålbäck. Nimen lienee aikoinaan suomentanut Maljapuroksi Henrik Åhman. 

Hän kertoi sen synnystä näin: "Lähellä Tuusulantietä, Maantiekylässä on niin sanottu Lemminkäisenlähde. Joka kauan sitten "räjähti" ja etsi uuden uoman, jolloin syntyi puro ja sen jälkeen maillemme lampi. Metsämiehet ja muutkin ammensivat metsäpurosta vettä janoonsa. Vesi oli niin kirkasta, että puroa alettiin kutsumaan Skålbäckiksi eli Maljapuroksi."

Maantiekylässä on myös Kuninkaanlähde, jonka senkin vesiä virtasi Tuusulanjoen lisäksi Jokilaakson lampeen. Nykyään Helsinki ottaa lähteestä vettä pohjavesilaitoksineen enkä tiedä riittääkö sitä enää meille. Tai riittikö koskaan 😅.

Monesti istuin puuttomilla savipientareilla yhteiskunnan tekemien tulvavesien tasausaltaiden rannoilla. Oivalsin päivä päivältä paremmin, että luonnonsuojelualueen voi luonnostaan syntymisen lisäksi ehkä myös tehdä. Silloin mitä parhain työkaverini olisi luonto monipuolisine elämineen, kun vain annan siihen mahdollisuuden ja tilaa. 

Muistelen, että Tuusulanjoen kunnostus alkoi vuonna 2002. Joesta oli tarkoitus tehdä melontakelpoinen ja rannoille piti tulla yli puolenkymmentä uimapaikkaa. Yhden kerran olen melonut joen Päiviksen kanssa Koskenmäen matonpesupaikalta Myllykylään, Soiniityntien sillanpieleen. Hieno matka. Luulen, että tehdyistä uimapaikoista on käytössä säilynyt vain Jokilaakson luonnonsuojelualueemme vastarannalla oleva, jossa itsekin uin silloin tällöin poliisikoirienkin kanssa kesäisin.

Yli 20 vuoden ajan luonto on tehnyt ohjatusti työtään, jota valvon pitämällä muun muassa roskientuojat pois tai siivoamalla heidän jälkiään. Matkoihinsa karkotan myös moottorikäyttöiset kaksipyöräiset, jotka välillä ilmestyvät milloin mistäkin, oli polkuja tai ei. Hitaasti paljaat savimaat peittyivät vihreästä ja kukkivista kasveista. Yhä enemmän linnut ja muut eläimet löysivät pesäpaikkoja ja lepakotkin saviset pesäpönttönsä Carunan aluetta halkovan sähkölinjan puupylväistä.

Isommatkin kasvis- ja lihansyöjät kulkevat Jokilaaksossa. Kun viime keväthangilla kävelin lammen rannan latupohjaa, löytyi vierestä kalutut peuran sääriluut. Välillä ikkunasta katsoo ilves, välillä lumessa kulkee saukko tai kesällä supikoira jälkikasvunsa kanssa. Kettuja on siellä täällä ja jäniksiä syömässä pihan omenapuita.

Tiedän Jokilaakson luonnonnelämästä vain pienen pintaraapaisun. Ja sen, että vuosi vuodelta luonto on rehevämpää ja monipuolisempaa, vaikka joukossa on ei toivottuja mamuja eli vieraslajeja; niin kasveja kuin eläimiäkin. Toistaiseksi tilaa on kaikille, vaikka ihminen haluaa Luojan lailla säätää tätäkin. 

Joka tapauksessa kesällä 2022 Jokilaakso hyväksyttiin ympäristökeskuksen johtajan Leena Sjöblomin esityksestä luonnonsuojelualueeksi. Mukava yksityskohta on, että minulle alueen myi Sjöblom ja luonnonsuojelualueen hyväksymisen valmisteli ja esitti hyväksyttäväksi Sjöblom. Eivät kylläkään ole edes kaukaista sukua.

Jokilaakso taas kerran, osa 2

Jokilaakson luonnonsuojelualueen syntyyn on vaikuttanut moni asia, joita on perusteltua sanoa sattumien summaksi. Eräänlaiseksi lähtölaukaukseksi voi ajatella, kun paikallinen "monialayrittäjä" Antti Koski myi vuokraamaltaan alueelta savista maata multana, jota se joillakin mittareilla varmasti olikin. Itse mies sen sijaan katosi mystisellä tavalla ikuisiksi ajoiksi jättäen jälkeensä henkilöauton Helsingin Sofialehdon huoltoasemalle. Tuusulan Myllykylään jäi pari, kolme saviveden sekaista, pienehköä kuoppaa ja alue painui vuosiksi prinsessa Ruususen uneen. Luonnon ottaessa aluetta yhä enemmän huomaansa.

Kunnes paikallinen kiviainesyrittäjä loi katseensa Jokilaakson takana sijaitsevaan Rydybackan kallioon, josta saisi murskattuna ihmisten moneen tarvitsemaa kiviainesta. Mutta puuttui tieyhteys ja Sjöblomien omistama Anttilan Sora hankki omistukseensa Jokilaakso ja Jaakkola nimiset tilat.

Nyt oli maat tieyhteyttä varten, mutta kallionmyyjän kellon kilkatus oli hiljentynyt tai muuttunut eikä Rydybacka ollutkaan enää ostettavissa. Ehkä osin senkin vuoksi Ison tien toiselle puolelle syntyi Seepsula Oy:n kiviainestehdas ja aiemmin tieyhteyttä varten hankitut maa-alueet jäivät aiottua tarkoitusta vaille.

Kun en halunnut tunnesyistä vaihtaa rahaan vanhempieni rakentamaa synnnyinkotiani, aloin etsiä vaihtomahdollisuutta johonkin muuhun missä muut eivät nähneet järkeä. Niinpä vaihdoin äitini tyttönimen mukaan nimensä saaneen syntymäkotini 8 hehtaarin suojättömaahan, josta muodostin yhtenäisen Jokilaakso-tilan. 

Mutta muitakin visioita oli ollut ennen minua, sillä sinne oli myönnetty kaksi ja myöhemmin kolmaskin omakotitalon rakennuslupa, jota poikani ei käyttänyt. Joten annoin kaikkien lupien vanhentua. Jos Marko olisi rakentanut perheineen Jokilaaksoon, olisi hän perinyt tyttärensä kanssa koko alueen.

Mutta kohtalo kuljetti tälläkin kertaa toisin minua ja aluetta, jonne vaimoni Päiviksen kanssa rakennuttamassamme Duokodissa ajattelimme viettää elomme ehtoon. Avioero löi pirstaleiksi yhteisen vanhuuden ja jäin yksin osin osaomistuskoira Niilon kanssa Jokilaakson merikontteihin luonnon keskelle.

Yhteiskunnallakin oli tarpeensa. Se halusi tehdä alueelle Tuusulanjoen maisema- ja tulva-altaat. Annoin luvan, sillä elämänkokemus on osoittanut, että jos valtio haluaa jotain ottaa yksittäiseltä kansalaiseltaan, se usein Suur-Suomea lukuunottamatta niin myös tekee. Monet kerrat istuin kaivettujen, paljaiden savivesialtaiden reunoilla ajatellen ja visioiden, että mitä teen tai tahdon tästä tulevan.

Juuri nyt 05.05.2024 kuuntelen kello 10 Mäntsälän kirkosta alkanutta jumalanpalvelusta ja ajattelen poikaani perheineen Mäntsälässä, josta heidän hankkimansa koti "selätti" yhden unelman Jokilaaksossa.

Vaikka sydämessäni asuu ikuinen alakulo, lymyää sen sokkeloissa myös rakkaus ja syvä kiitollisuus. Että vanhempani tekivät minut ja Luoja on antanut hyvän elämän sekä rakkautta muillekin jaettavaksi. Vajavaisuuteni ja ehkä syntisyytenikin ovat tehneet rakkaudestani kuitenkin puutteellisen ja arvoituksia täynnä olevan. Välillä koen, että sitä pystyvät ottamaan vastaan vain Luojan luomat eläimet. Sinulle Päivis iso kiitos, että kävit Niilon💞 kanssa eilen luonani Jokilaaksossa.

Jokilaakso taas kerran, osa 1

Jokilaakso on 8 hehtaarin pientila, osin suojättömaalla Tuusulanjoen varrella. Siinä on vanhempieni perintö, sillä vaihdoin sen aikoinaan isäni ja äitini rakentamaan syntymäkotiini Hyrylän Korpintiellä.

Kun vuosia myöhemmin jouduin myymään 200 m² käsinveistetyn Syrjäntakasen hirsihuvilan Keuruun Haapamäen Syrjänlammen rannalla, päätin lahjoittaa Jokilaakson pienelle Elämän tähden -yhdistykselle. Halusin tehdä luonnonsuojelualueen, jota kukaan ei hevin laita lihoiksi, vaan pikkutila jatkaa ainutlaatuisena elämäänsä siirryttyäni ajan toiselle puolelle. Se tuntui ja tuntuu oikealta, sillä vanhempani eivät sotineet rahan vuoksi vaan isänmaan puolesta.

Keskellä Jokilaaksoa on hehtaarin määräalalle rakentamamme ja rakennuttama Merikonttikoti ja -sauna muine sinisine kontteineen sekä elinikäisine asumisoikeuksineen. Mielelleni sopivat, ainutlaatuiset puitteet ovat maailmaani täydelliset ja rakastan Sinkkukodiksi muuttunutta Duokotia sekä luontoa sen ympärillä. Toivon, että eräänä päivänä on Päiviksen aika jatkaa siitä mihin Jokilaakso osaltani jää.

Elämäni leppoistamisjakso ei ole tehnyt minusta aloittamiskyvytöntä vaan aloittamisrajoitteisen. Jos lauantaina mietin, että pitäisikö tai olisiko tarvetta käydä 350 metrin päässä postilaatikolla, niin saatan kävellä Ison tien varteen keskiviikkona. Oikeastaan laatikolla käyntiä säätelee enemmän sen yläpuolella olevan kukka-amppelin kasteleminen. Vielä on kesän päiväkakkarat tai mitä ne tulevat olemaankaan istuttamatta, ja jääkaappikin täynnä ruokaa, joten saapa nähdä milloin on postilaatikon vuoro.

Jokilaakso näyttää kaatuneine puineen, risuineen, pitkine heinineen sekä ryteikköineen ja työkaluineen siellä täällä hieman rempallaan olevalta, jota se ei ole. Pidän siitä, kun mahdollisimman moni askare on tehtävä tällä tai ensi viikolla tai joskus muulloin. Palkkatyössä oli tehtävä usein silloin, kun oli sen aika, miellytti tai ei. Nykyisin ja jo vuosia olen ajatellut, että älä tee sitä tänään äläkä huomenna, jos voit teettää sen ylihuomenna toisella tai on näköpiirissä, että aika hoitaa asian.

Kerron esimerkin, jonka kerroin aiemminkin. Kun menin talven jälkeen Konttisaunaani, ei vesipumppu lähtenyt käyntiin. Ajattelin, että ehkä pumpulla on pumpun sielu ja haukuin sen julkaisukelvottomilla voimasanoilla lyttyyn, kiipesin parvisänkyni pehkuihin ja jatkoin Nukkumatin valtakuntaan. Aamulla hipsin saunan suihkun alle ja kas, pumppu hörähti käyntiin kuin vikaa ei olisi koskaan ollutkaan ✌️🤣.

Olemisen sietämätön keveys

Olemisen sietämätön keveys on tšekkiläisen kirjailijan Milan Kunderan menestysteos. Romaani sisältää runsaasti filosofisia termejä ja pohdintaa. Kunderan mukaan ”oleminen” on ”sietämättömän kevyttä”. Tätä kirjassa usein esiintyvä saksankielinen lause ”Einmal ist keinmal” pyrkii selittämään. Lausahdus tarkoittaa, ettei kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään. Ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.

Tätä on minunkin elämäni, josta olen monesti kirjoittanut. Kesäpäivän kohokohta saattaa olla laskea seitsenpistepirkon ja leppäkertun mustia täpliä. Se kaikki on opettanut elämään tarpeettomana sekä hyödyttömänä. Tai ainakin sellaisena, etten ymmärrä elämisen tarkoitusta, vaikka olen päässyt eroon hyödyllisyyden taakasta.

Elän siis olen. Eilisen sisältö oli, että tein talvella hankitulla intiaanikanootilla neitsytmatkan. Ensin kärräsin sen Soiniityntien sillanpieleen, työnsin Tuusulanjokeen, hyppäsin kyytiin ja meloin Jokilaakson luonnonsuojelualueen Jokilammille. Saatoin vähän häiritä siellä kotiaan pitäviä vesi- ja muitakin lintuja. Mukaan luettuna joutsenpariskunnan, joka on myöhäisen kevään vuoksi joutunut etsimään uuden lämpäreen pesälleen.

Tuusulanjoki, kuten sen lammetkin ovat savi- ja mutapohjaisia. Varsinkin keväisin vesi on sen mukaista. Kun julkaisin Facebookissa kuvia melontamatkastani, ei ystäväni Thaimaassa kommentoinut, että onpa mukavaa. Vaan: "Mun syntymäpitäjässä taitaa olla sitä luntakin pikkusen enemmän. Ei siellä kevätvedet kuitenkaan ole ruskeat. Noi Etelä-Suomen jokivedet on pikkusen savisempia kuin Karjalan hiekkamailla virtaavat, puhtaan kirkkaat joet." Toivon miehen ottavan ketun lailla suustaan happamat pihlajanmarjat ja viettämään silloin tällöin aikaa savi- ja mutakylvyissä virkistäviä juomia naukkaillen 😅.

Joskus elämäni tyhjänpäiväisyydessä ei hevin löydy kirjoittamisen aihetta. Vaikka aivan hyvin voi kirjoittaa ilman aihettakin. Tänään on sellainen päivä. Yritin aloittaa aamua positiivisesti ja menin Munallisten Marttakerhoon aamupuurolle. Sitä suuhun lusikoidessani sain kuulla vastapäätä istuneelta, joka ei taida koskaan olla vääässä, että oli portsarin vika, kun kansanedustajana toimiva, virkavapaalla oleva poliisi Vormanen osoitteli humalassa aamuyöstä Helsingin kadulla taskuaseellaan ihmisiä ampuen myös maahan. Oli lisäksi sitä mieltä, että tottakai ase oli mukana siksi, että sitä tarvittaessa käytetään.

Itse kasasin kamppeeni, hain ruokaa ja patterillisen alkoholitonta Lapin Kultaa sekä ajoin takaisin Jokilaaksoon parantamaan mieltäni ja puhumaan linnuille. Ymmärrän niiden terapeuttista otetta paremmin kuin mieleni pahoittanutta Vormasen fanittajaa.

Vielä Hyrylän Prijutista

Yritin viritellä huonolla menestyksellä Tuusula-aiheisessa someryhmässä keskustelua tai saada edes vastauksia mikä pysäytti Prijutin peruskorjauksen. Mutta kävi kuten joskus aiemminkin ja kunnan luottamus- sekä virkahenkilöistä muodostuva tai muuten kuntaan päin kallellaan oleva ylläpito ei aina julkaise kirjoituksiani.

Joten pysyn taas aikani erossa kirjoittamisen osalta kyseisiltä foorumeilta. Piti etsiä muita väyliä, joten soitin pormestarille. Häneltä sain vastauksia ja kopiot päätöksistäkin. Valitsemamme valtuutetut olivat yksimielisesti päättäneet laittaa Prijutin myyntiin muutamien muiden kiinteistöjen kanssa.

Rakennuksen elo on turvattu asemakaavassa, jonka suojasta en ole kuitenkaan varma, sillä en välty ajatukselta, että Hyrylän seudulla on hävittämisvimman alla kaikki tai ainakin moni mikä vivahtaa venäläisiltä.

Sileäksi on pantu valtakunnan toiseksi kauneimmaksi sanottu ortodoksikirkko, josta muistutuksena on maassa vain kivilaatta. Luonto "hoitaa" myös entisen varuskunta-alueen toisella laidalla olevaa hautausmaata, jonka luurankoja sanotaan pudonneen sorankaivuun yhteydessä nykyisen Urheilukeskuksen katsomorinteestä. Pari vuotta sitten oli Hyrylän Elannon, ortodoksipappilaksi rakennetun ravintola Päämajan vuoro.

Se oli minulle erityisen rakas, sillä äitini asui yläkerran hellahuoneessa työskennellessään alakerran Elannossa myyjänä. Pienessä äitini kodissa lienen saanut myös alkuni. Isäni oli vastaavasti Venäjän vallan aikana rakennetuissa Hyrylän varuskunnan rakennuksissa aliupseerina.

Hänen antamien elämänohjeiden mukaan minun piti kavahtaa kolmea asiaa; ryssiä, jehovia ja mustalaisia. En ole ohjetta noudattanut, ja vähän kuin heimoveli Santeri A, alias Santtu, alias Jukka Ahlgren tanssi pyynnöstäni juuri vihityn Päivis-vaimoni kanssa häävalssin Sininauhasäätiön Kaikkien aikojen juhlissa Mutterimajalla Hyrylässä.

Isäni sisällä ollutta ja ymmärrettävää ryssävihaakaan en itsestäni löydä. Enkä osaa kavahtaa jehovia, vaikka joidenkin uskonveljien ja -sisarten mukaan osani on kuumempi osasto Taivasten valtakunnassa.

Hyrylän seudulla on vahva venäläinen paikaIlishistoria ja kulttuuriperintö Rantatien Onneloineen, josta kaikesta olen sangen ylpeä. Vaikka Suomen suuriruhtinaskunnan käsite oli syntynyt jo 1500-luvulla siksi, että Ruotsin kuninkaan arvonimiin sisältyi vuodesta 1577 myös Suomen suuriruhtinaan arvo.

Hallinnollisena ja valtiollisena käsitteenä suuriruhtinaskunta sai merkitystä kuitenkin vasta Venäjän vallattua maamme Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Korkeimman vallan hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku.

Mitä tapahtui Prijuutin kunnostukselle?

Prijuutti on Tuusulan keskustan tuntumassa sijaitseva 1855–56 rakennettu hirsirakennus. Tämä koko keskisen Uudenmaan ensimmäinen kauppa perustettiin Hyrylään hyvälle paikalle valtamaantien laitaan. Vuosina 1908–1967 rakennus oli venäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen kesäsiirtolana. Ensin se oli yhdistyksen lastenkodin kesäpaikka, sitten vanhustenkodin kesälomapaikka. Tämän lisäksi Prijuutti on ollut taiteilija-ateljeena vuosina 1976-2003.

Sen jälkeen monta vuotta tyhjillään ollut Tuusulan kunnan omistama rakennus näytti vuosi vuodelta alakuloisemmalta, kunnes lähes kymmenen vuotta sitten kuvioihin tuli yhdistys ja joukko vapaaehtoisia. Prijuutista alkoi kuulua vasaran pauke sekä sirkkelin ja moottorisahan ääniä. Kunta osaltaan sitoutui hankkeeseen taloudellisen tuen muodossa, joka kylläkin oli aivan liian vähän, vaikka se perustuikin kustannusarvioon. Ehkä se oli tarkoituksellakin alakanttiin, jotta saatiin kunta mukaan ja päästiin alkuun. 

Kaikki näytti hyvältä sekä Prijuutin tulevaisuus valoisalta. Vuosia seurasin töiden edistymistä käyden silloin tällöin kannustusmielinkin paikan päällä. Kun tulin joku viikko sitten joutsenten kanssa lähes samaa matkaa talven jälkeen syntymäkuntaani, huomasin Prijuutissa kaiken tai ainakin jotakin oleellista muuttuneen. Alakulo oli palannut, tekemisen äänet hiljentyneet ja tekijät poistuneet. Hiljaisen hirret, lautakasa pressun alla ja aikansa elänyt vesisäiliö olivat jääneet odottamaan tekijöitä.

Kyselin muun muassa Tuusulan Facebook-ryhmässä mitä on tapahtunut? Kukaan ei näytä kertovan, vaikka lukijoiden joukossa on monia, jotka työnsä tai luottamustoimensa vuoksi tietävät. Mutta se vain lisää omaa mielenkiintoani. Ehkä joku veti maton alta, kunnostusinto tai voimat loppuivat. Taidan sen selvittää ja kerron. 

Tuusulassa tai ainakin Hyrylän ympäristössä on vimmalla hävitetty vanhoja rakennuksia ja sen myötä korvaamatonta paikallishistoriaa. Ehkä se on yleisemminkin voimakkaasti kasvavan kunnan ongelma. Yhä vähemmän on silti heitä, joille kunta merkitsee jotain enemmän tai on syntymäkunta. Ei ole eikä synny säilyttämisen tarpeen tunnetta, eikä arvokkaita muistoja eikä mitään muutakaan itselle merkityksellistä historiaa. Pitkässä juoksussa ja isossa ikkunassa se on huono asia, sillä Tuusulasta tulee helposti enenevässä määrin vain paikka missä asutaan aikansa eikä esimerkiksi välitetä ympäristöstä eikä sen siisteydestä, sillä juuret ovat muualla.

Aivan liian paljon hävitetään sellaista, mikä tekee asuinkunnasta kotikunnan. Rahan mahti näyttää voimansa. Nuoret ja vikkelät, joilla on tulevaisuus edessä ja päivien määrä rajaton, eivät osaa arvostaa mennyttä aikaa. He eivät ymmärrä miksi vanhemmat käyvät katsomassa lapsuuden mummolaa tai Karjalan evakko elinaikanaan yhä uudelleen Venäjän puolella synnyinseudulla.

Rauhattomuuden aikoina olisi hyvinkin tärkeää kokea asuinkunta kotikuntana ja Suomi kotimaana. Sillä sen kadotessa, saattaa kadota myös tarve puolustaa isänmaata ja se on vain paikka paikkojen ja maa maiden joukossa ilman kiintymystä.