Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Koulunkäynnin lyhyt oppimäärä

jormas: Ympäri Suomea ja kai vähän laajemminkin vietetään juuri nyt koulujen päättäjäisiä, joihin liittyy lakkiaisia ynnä muuta asiaan kuuluvaa. Ja vanhempien ja suvun kanssa nuoret juhlivat aivan eri kaavalla kuin illalla ja pitkin yötä itsensä ikäisten keskuudessa. Näin lienee ollut aina ilman poliisinkin mielipidettä.

Ajankohta kuitenkin sai minutkin muistelemaan, että kuinka oli oman koulun laita. Itse halusin nimittäin ammattikouluun, mutta vanhemmat huijasivat minut jälkikäteen ajatellen ala-arvoisella lahjonnalla yhteiskoulun pääsykokeisiin. Sanoivat, että jos pääsen Tuusulan yhteiskouluun, saan syödä kylän kioskilla niin monta tötteröjäätelöä kuin kerralla pystyn. Määrä en muista, mutta yhteiskouluun pääsin.

Ajan mittaan rehtori kävi Juhani Sjöblomin vanhempien luona puhumassa, että eikö se teidän poika voisi mitenkään jatkaa ylioppilaaksi saakka, kun lahjoja tuntuu olevan. Ei voinut, sanoi Juhanin isä ja oli maanviljelijänä sitä mieltä, että poika menee koulussa pilalle. Sama rehtori kävi minun vanhemmilleni puhumassa, että eikö se teidän poika voisi lopettaa koulunkäynnin tai jatkaa sitä jossain muualla. Olin myös vararehtorin mielestä koulun suurin mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja.

Mutta vaikka opettajat tuntuivat tietävän minusta kaiken, minulla ei heistä vastaavia tietoja ollut. Ei silti, vaikka yksi opettaja asui meillä niin sanotusti yläkerrassa vuokralla. Isä alkoi jossain vaiheessa ihmettelemään mistä pihan perällä olevan kompostin kupeeseen ilmestyi muovisia pusseja, joissa oli aimo annos sitä aitoa itseään. Selvisi, että kyseinen kieltenopettaja oli suomeksi sanottuna liian hieno- tai kylmäperseinen käyttämään pakkaskelissä tai jostakin muusta syystä yhteistä puuceetä. Hän väänteli torttunsa sisällä asunnossa ja kiikutti aamusella työhön mennessään illan ja yön annit kompostiin.

Mutta koulun olisin lopettanut, kun vaan olisi ollut keino siihen, sillä isällä oli sangen tiukat otteet kasvatuksessa. Lähes joka luokka tuli käytyä kahteen kertaan. Kun täytin 16-vuotta, tuli koulunkäynnin ikeestä pelastus television kautta. Pertti Pasanen sanoi silloin Spedevisiossa, että "pidä Helsinki siistinä, syö pulu päivässä ja sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää". Tämän jälkeen minua ei kouluun enää saatu. Mutta jotakin olen oppinut silti. Suurin anti ja hyöty on ollut opista ja tiedosta, että piru ei istu pullossa vaan juojan korvien välissä.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Punkkitarhuri

päivis: Osaomistuskoira Niilolla on monia lempinimiä. Kesäisin kutsun sitä toisinaan Punkkitarhuriksi. Jostain syystä se tuntuu vetävän punkkeja puoleensa niin kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Kokeilimme Niilon ensimmäisenä maalaiskesänä punkkipantaa, mutta se ei oikein toiminut, eikä se tuntunut muutenkaan kovin mukavalta.

Pantakokeilun jälkeen Niilo on saanut niskaansa punkkitipat noin kuukauden välein. Mukavaa ei ole sekään, sillä Niilo reagoi niihin oudosti. Se menee pois tolaltaan, kiertää ympyrää ja on selvästi jotenkin sekaisin. Kummallisinta tässä on se, että kun sille on laitettu niskaan koemielessä "lumelääkettä" eli vettä, se näyttää hermostuvan lähes samalla tavalla.

Punkkitipoista voisi sanoa, että ne auttavat tai sitten eivät. Punkkeja tipat eivät kuitenkaan ole karkottaneet. Välillä verenimijöitä löytyy Niilolta useita, mutta ilman tippoja niitä saattaisi löytyä enemmänkin.
Niilo osallistuu mielellään lakanoiden vaihtoon. Meillä
ei ole vaaraa, että Niilo toisi punkkeja sänkyyn, sillä
ainakaan vielä se ei ole oppinut kiipeämään parvelle.

Punkkien irrottamiseen olemme hankkineet parikin erilaista instrumenttia. Parhaaksi tavaksi on kuitenkin osoittautunut omien sormien käyttö. Tuo vinkki tuli radiossa puhuneelta eläinlääkäriltä. Olen poistanut sormin monia punkkeja, mutta ymmärrän hyvin, että kaikki eivät niihin halua koskea.

Punkkeja voi torjua muutenkin kuin tipoilla. Niiden tarttumista ihoon on mahdollista myös ennaltaehkäistä. Toimii ainakin Niilolla, jonka valkoiselta karvoitukselta on melko helppo huomata sillä kipittävät punkit. Tänään tein punkkitarkastuksen, kun olimme kävelleet paikoissa, joissa punkkeja todennäköisesti on. Tulos oli kolme punkkia. Niiden nitistäminen onkin sitten ihan oma hommansa. Jos kissalla sanotaan olevan yhdeksän henkeä, niin punkilla niitä on vähintään tuplaten.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kerjäläislegenda

jormas: Päätin osallistua keskusteluun, jota käydään niiden kesken, jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa: https://www.facebook.com/groups/vastustammesukupuolineutraaliaavioliittolakia/.

Siellä oli nimensä mukaisesti vain yhdellä lailla ajattelevia ihmisiä, jotka kuitenkaan eivät kyenneet vastaamaan käytännössä ainoaankaan esittämääni kysymykseen. Kun lähes kaksisataa kommenttia oli vaihdettu puolin ja toisin, alkoivat henkilökohtaisuuksiin menevät kannanotot, johon luonteeni tuntien minusta saa oivan kaverin. Mukaan vedettiin lapset, pedofiilit, Jumala tietty ja monet muut.

Jotenkin koin, että kun ei löytynyt minua tyydyttäviä vastaajia eikä vastauksia, jotkut alkoivat vaatimaan, että mitä minä ylipäätään teen sillä palstalla ja taidan olla vähintään homojen ja lesbojen asiamies tai kätyri.

Itse koin jossain vaiheessa, ainoa kyseenalaistaja palstalla kun olin, että palstalaiset ovat saaneet uuden rääkättävän. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että joukossa oli myös heitä, joiden kanssa syntyisi varmasti monestakin aiheesta mielenkiintoista keskusteltavaa.

Ehkä omalla laillaan edelleen jaksaa yllättää se, että armon ja rakkauden sijaan armottomimpia tai siltä tuntuvia tuntuu yhdistävän yksi yhteinen piirre. Se on kristillisyys. Kristityksi itseään markkinoiva poimii raamatusta sen mikä tuntuu itselle ja kuhunkin tilanteeseen sopivan.

Sen sain kokea muun muassa avioeroni yhteydessä. Vaikka olin puoli elämää viettänyt kristittyjen yhteydessä ja yhteisöissä ei enää tuntunut löytyvän paikkaa, jossa olisin voinut kokea olevani täysivaltainen yhteisön jäsen. Jos olisin ollut katuvana ovipielessä, olisin voinut ja saanut olla. Näin sen koin.

Sanoin monelle, että mieluummin menen helvettiin päiviksen kanssa kuin "noiden" kanssa samaan paikkaan. Siitä syystä vielä tänäkään päivänä en ole varma haluanko taivaaseen. Olen ajatellut, että oiva paikka olisi portin pieli, josta Tapsa Rautavaarakin lauloi. Hänen laulustaan puuttui viimeinen säkeistö, joka on tässä alla mukana.

KERJÄLÄISLEGENDA
Oiva Paloheimo
 
On kuollut ontuva Eriksson,
ja moni on hyvillään:
Ei enää puistojen porteille
hän laahusta kerjäämään.
Monet kyllä itkulla saatetaan
alas rauhaan kalmiston,
mut sua ei itkenyt ainutkaan.
Vai itkikö, Eriksson?
Ja nyt hän on puistonsa jättänyt.
Hän on saapunut taivaaseen,
ei sisälle aivan, portille
hän jäänyt on hattuineen.
Mene hiukan lähemmäs portteja,
niin näet, mitä sisällä on,
voit itsekin mukaan toivoa!
Vai voisitko, Eriksson?
Ei moista juhlaa nähnyt hän
ole koskaan päällä maan.
Ja ihme: kerjäläiselle
yhä almuja ojennetaan.
He nyt Jumalan edessä näyttävät,
miten hyviä hurskaat on
ja hattusi neuvoilla täyttävät.
Se riittääkö, Eriksson?
Tuli ilta vihdoin taivaaseen
ja portteja suljettiin
ihan edessä miehen ontuvan,
ja avainta kierrettiin.
Maan päällä tämän jo kokea sait,
se osasi ollut on,
ja osasi myöskin on olla vait.
Vai onkohan, Eriksson?
Mies ontuu ääneti muurin taa
ja nuttunsa turviin käy:
Tänä yönä sada ei ainakaan
ja poliiseja ei näy.
Paras takana taivaan porttien
sinun varmaan olla on.
Olis liikaa musiikki harppujen.
Vai oiskohan, Eriksson?
Hän rauhassa aamulla mennä saa
taas taivaan porttien luo.
Tosin vainajat tänne mukanaan
ei kukkaroitaan tuo.
Mutta tyhjä hattu ennenkin
sinun ansios ollut on.
Saat nukkua maksutta kuitenkin.
Vai saatkohan, Eriksson?

torstai 28. toukokuuta 2015

Stubbin möläytys

päivis: Ainakin Ilta-Sanomat uutisoi tänään verkkolehdessään Stubbin möläytyksestä, jonka kerrottiin suututtaneen professorit. No. Ovatpa herkkähipiäisiä, jos kyse on vain siitä, että Stubb totesi jotenkin näin, että nyt päättyy kolme syytä pyrkiä professoriksi. Ne ovat hänen mukaansa kesäkuu, heinäkuu ja elokuu.

Väriä kaipaisi välillä
turhan tosikkomaiseen
elämään.
Kesäkuukausilla Stubb ilmeisesti viittasi siihen, että yliopistotasollekin ollaan nyt kaavailemassa kolmatta eli kesälukukautta.

Muistan jo lapsena kuulleeni vähän vastaavanlaisen toteamuksen. Siinä todettiin toiveammateista, että talvella voisi olla sisävesilaivan kapteeni ja kesällä kansakoulun opettaja. Jotenkin noin sen muistan menneen. En usko, että se on sen ajan kapteeneja ja opettajia loukannut, vaikka varmaan tunsivatkin tuon lausahduksen.






Luulen, että ihmiset ovat nykyään todella tarkkoja sen suhteen, ettei vain loukattaisi ketään ja toisaalta loukkaannutaan joskus hyvinkin pienestä syystä. Tahallinen loukkaaminen ei tietenkään ole sopivaa, mutta kynnys tulla loukatuksi tuntuu olevan aina vain alempana.

Ei saa tytötellä aikuista naista, ei nimittää aikamiestä pojaksi, ei kuvailla mustaihoista neekeriksi, ei romaania mustalaiseksi, ei saa sanoa lihavaa lihavaksi eikä ruipeloa laihaksi. Juoppoa ei sovi kutsua juopoksi, ei itsensä piikittäjää narkkariksi, ei työtä vieroksuvaa laiskaksi, ei rikasta porhoksi, ei ahnetta ahneeksi.

Eikä enää lastenkaan anneta piirtää liiduilla katuun?!

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Jokilaakson tarinoita

jormas: Jokilaaksostamme voisi huonollakin mielikuvituksella kirjoittaa sata tarinaa. Minä harrastan niitä, mutta usein ne pyörivät ainoastaan oman mielen perukoilla. Joskus niistä kuitenkin jalostuu jotain, jotka kirjoitan tänne tai jonnekin muualle.

Keväisin ja kesäisin kerrottavaa on paljon luonnosta, sillä se tuo aina jotain uutta, jotain jota ei viime kesänä ollut. Kuten salakuljetettuja perunoita. Reipas vuosi sitten salakuljetimme nimittäin Thaimaasta neljä perunaa, jotka lienevät joko paikallista alkuperää, Kiinasta tai jostakin muualta sinne tulleita. Me nimittäin taisimme ostaa ne joltakin maalaistorilta tai sitten anastimme ne Pattaya Suomi-Seuran perunalaatikosta. Niin tai näin, jollakin lisääntymisen estoaineella ne ehkä oli käsitelty, sillä idättäminen kesti ehkä vuoden. Mutta nyt ne ovat maassa ja varsia ainakin kasvaa vaikka kuinka. Syksy kertoo tuleeko niihin perunoitakin, sillä emmehän tiedä onko kasvihuone edes niiden kasvulle oikea paikka.

Sitten meillä on koivikon siimeksessä kukkula. Jota viime kesänä sanoimme Kurpitsakukkulaksi, sillä saimme sieltä pari kurpitsaa aamiaispöytään saakka. Tarkoitus oli jatkaa samalla tavalla tänä vuonna, mutta olimme liian varhaisessa ja halla vei kurpitsan ja vesimelonin taimet.
Joten haimme tilalle kolme erilaista raparperin tainta, joista yksi oli jotain early-laatua, joka ei lähtenyt kasvamaan. Ehkä me olimme liian later. Tosin pari muutakin on elämisen rajamailla. Vielä vanhanakin oppii jotain uutta, sillä tähän päivään saakka olen puhunut rapalperista, mutta se taitaakin olla raparperi? Joka tapauksessa siitä on hyvää tai ainakin jonkinlaista vauhtia tulossa kasviensa mukainen Raparperikukkula.

Nyt on kuitenkin varmuuden vuoksi  työn alla, että jospa muutama perunantaimi lisäksi, jotta viljelty elämä jatkuisi ainakin Perunakukkulana. Tämänkin aika näyttää onko aihetta kirjottaa myöhemmin perunaelämää-blogi.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Aina oppii jotain uutta

päivis: Sanotaan että nykyään ihmisten elämä on jatkuvaa oppimista. Sillä kai tarkoitetaan pääasiassa sitä, että ammatit eivät enää ole koko työelämän pituisia. Välillä on kouluttauduttava uusiin tehtäviin tai ainakin vanhan työn ja ammatin tietoja on päivitettävä säännöllisin välein.

Minulla on yksi ammatti, rakennuspiirtäjä. Sitä työtä olen tehnyt vain hätäisesti ennen yliopistoon menoani. Sieltä en valmistunut ammattiin. Sen sijaan sain maisterin arvon. Sillä ei tietysti töitä haeta, mutta auttaa yliopiston loppututkinnon suorittaminen työnantajalle ainakin sen, että todennäköisesti työnhakija saa jotain aikaan. Tai aika moni jää siihen koukkuun, että pääsee töihin jo gradua tehdessään lopputyö jääkin roikkumaan.

Jonkun verran koen itsekin saaneeni aikaiseksi toimittajan työssä ja myöhemmin sitten näissä Sininauhan hommissa. Omalta opiskelualaltani työkokemusta on karttunut vain niukanlaisesti.

Ihan nämä ajatukset eivät olleet mielessä, kun kirjoitin tuon otsikon. Työkaveri nimittäin alkoi puhua niistä pienistä valkopohjaisista neliöistä, joissa on mustia viivoja sikin sokin. Niitä näkee nykyään monessa paikassa. Hän oli päässyt niistä jyvälle, mutta silti puolitiehen. Minä sen sijaan olin ihmettelytasolla noiden kuvioiden suhteen. Toinen työkaveri tiesi asialle nimenkin: qr-koodit.

Kun yhdistää työkavereiden tiedot ja menee Googleen, asia alkaakin selvitä. Hetkessä olin jo luonut itselleni qr-koodilla käyntikortin ja kokeilun vuoksi myös tuon alla olevan lappusen. Siitä löytyy tietoa, joka koskee Elämän tähden ry:n Omia polkuja kulkevaa kauppaa. Ottakoon selvää sisällöstä se, joka hallitsee tuota Japanissa 1990 keksittyä koodia.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Juhlia voi selvinkin päin myös aikuisena

jormas: Minäkin päiviksen lailla muistelen blogissani hieman merkkipäiviäni, muistoihin faktaa ja fiktiota lisäillen. Osin samoista aineksista kasasin myös parin, kolmen minuutin mittaisen tervehdykseni eilisellä päivänsankarille Juhani Haverille.

Minä tosiaan juhlin esimerkiksi 50-vuotisetappiani isollaan Tekeväsäätiön tiloissa ja kanssa, joissa olivat vahvasti läsnä myös Sininauha ja Jyväskylän Katulähetys. Juhlimisen lomassa keräsin melkoisen määrän krääsää, jota kutsutaan lahjoiksi. Niistä osa tuli rahana, joilla ostin jotain mielestäni tarpeellisempaa. Osa on tallessa, osa kadonnut, osa myyty Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalla - kohtaamispaikalla ja osa kulutettu loppuun.
Itse juhlin aikoinaan kehittämäni tuotteen, alkoholittoman Sinibaarin kanssa.
Joka nukkuu prinsessa Ruususen unta tai on muuten vaan kuopattu
Ehkä näin on hyväkin, sillä mielestäni lahjan tärkein ominaisuus ei ole olla hyödyllinen. Minä pidän persoonallisista muistamisista, jota itselleni sopivassa määrin harrastan varsinkin, jos kulloinenkin juhlakalu omaa lahjaani sopivan omituisen huumorintajun. Ja joskus heillekin, joilla ei ehkä ole huumorintajua lainkaan.

Yksi tällainen on peukalonkynnen kokoinen keinoturkiksen pala, jonka liimaan kehystetylle A4-kokoiselle paperiarkille saatesanojen kera. Siinä kerron, että kyseessä navanlämmittäjä ihmiselle, jolla mielestäni on kaikkea muuta vähintäänkin tarpeeksi.

Kerran jossain mutkassa joidenkin juhlien jälkeen tuli Laukaan kunnan kaavoituspäällikkö minua nuorempana kysymään, että kun Soini juhlit isollaan, niin mitä mieltä olet, kannattaako juhlia. Tähän vastasin, että totta maar ja varsinkin kunnan virkamiehen, sillä hänhän ei saa useinkaan työstään kuin kolme kertaa elämässään myönteistä palautetta. Ensimmäisen kerran, kun täyttää 50, toisen kerran kun jää eläkkeelle ja kolmannen kerran, kun hänet lähetetään puupalttoossa viimeiselle matkalleen.

Itse kerroin kuunnelleeni juhlapuheita ja kehumisia korvat luimussa huulillani koko ajan kaksi hiljaista rukousta. Joista ensimmäinen oli, että Isä armahtaisi nämä totuuden muuntelijat, jotka vuolain sanoin kehuivat minua usein lähes valehtelemiseen saakka. Toinen rukoukseni kosketti itseäni, jossa pyysin, että Hän antaisi anteeksi myös minulle, koska nautin aika tavalla aiheettomasta kehumisestani.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Pyöreitä vuosia juhlimassa

päivis: Sunnuntai vierähti 70-vuotissyntymäpäivillä Ikaalisissa. Siellä meidän molempien entinen työkaveri ja muutenkin hyvä tuttu vietti merkkipäiväänsä. Voi varmaan sanoa, että näistä juhlista puhutaan pitkään. Vieraitakin oli kaikkiaan noin 170 ja juhlakalu perheineen oli tehnyt kovasti työtä juhlaohjelman ja päivän onnistumisen eteen.
Päivänsankarin (vas.) lapsenlapset osallistuivat ohjelmanumeroon,
jossa esiteltiin 70-vuotiaan liikunnallisia aktiviteetteja.
Jorma on meistä kahdesta varmasti parempi juhlija. Jormankin 50-vuotisjuhlat olivat olleet suurenlaiset. Itse en ollut vielä silloin kuvioissa mukana. Tosin tunsimme jo silloin toisemme ja minutkin oli kutsuttu juhlimaan, mutta jostain syystä jätin ne pirskeet väliin. Jorman 60-vuotisjuhlissa sen sijaan olin jo puoliso.

Olen aina osallistunut mielelläni toisten juhliin, mutta varsinkaan omia merkkipaalujani en ole oppinut juhlistamaan. Ylioppilasjuhlat olisin halunnut jättää kokonaan väliin. Sen verran jätinkin, että pääsin ylioppilaaksi lainalakissa. Nyt minulla tosin on ylioppilaslakki. Sain sen Jormalta lahjaksi täyttäessäni 50 vuotta. Vappuna lakki tuntuu vähän oudolta, koska siinä ei ole ollenkaan ryvettymisen merkkejä. Näinhän kai kuuluisi olla, koska ylioppilaaksi tulostani on jo jokunen vuosikymmen.

Maisteriksi valmistumistakin olisi voinut juhlistaa, mutta sehän tietysti jäi tekemättä. Tasavuosia en ole kertaakaan juhlinut. Nykyäänhän moni tekee suuren numeron jo 30-vuotispäivästään tai viimeistään täyttäessään 40.

En tiedä miksi juhliminen ei ole innostanut. Ei se ainakaan johdu haluttomuudesta olla huomion kohteena. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen luontevammalta kaikenlainen esillä olo on alkanut tuntua.

Muistelimme Ikaalisten-reissulla, miten ennen, joitakin vuosikymmeniä sitten, 50-vuotiaalle usein annettiin lahjaksi kävelykeppi. Tai jos ei annettu silloin, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua sankarin koettiin olevan kävelykepin tarpeessa. En tosin tiedä, olivatko lahjakepit käyttöesineitä vai jäivätkö ne vain eteiseen koristeeksi. Nykyään kävelykeppi olisi varmasti aika outo lahja tuossa iässä. Ehkä seitsemänkymppistä voisi sen sijaan nykyään muistaa kävelysauvoilla. Tämän päiväinenkin sankari on niin aktiivinen liikkuja, että lahjaksi annettavaa kävelykeppiä voisi pitää lähinnä vitsinä.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Ulkosuomalaisparlamentti 3. päivä

jormas: Tänään oli parlamentin viimeinen ja määrätyllä lailla tärkein päivä. Sillä tänään hyväksyttiin päätöslauselmat, joita eilen työstettiin lähes kymmenessä valiokunnassa. Esitykset taas niihin tulivat parlamentin jäsenyhteisöiltä. Kaikkiaan päätöslauselmia oli yli neljäkymmentä, joista jotkut herättivät välillä kiivastakin keskustelua. Ehkä eniten puhutti kirjeäänestysmahdollisuuden saaminen Suomen vaaleihin. Myös eläkeläisten ja koulunkäyntiin liittyvät asiat puhuttivat paljon. Myös ruotsinsuomalaiset olivat monella rintamalla äänessä.

Meidän alueemme on tavattoman iso, sillä Aasian lisäksi siihen kuuluu muun muassa koko Australia ja vielä muutakin. Yhteydenpito lieneekin jäänyt alueen eri toimijoiden välillä sangen vähäiseksi. Siitä ei Pattaya Suomi-Seurakaan voi rintaansa röyhistellä, sillä emme ole juuri muihin alueemme järjestöihin pitäneet yhteyttä. Osin tästäkin johtuen pienessä porukassa keskustelimme, että tulisiko Thaimaan seutukunta erottaa omaksi alueekseen. Tähän suhtauduin myönteisesti, sillä se parantaisi mahdollisuuksiamme vaikuttaa, jos ylipäätään pidämme sitä tarpeellisena.

Käytännössä kolmepäiväinen sessio päättyi kansanedustaja Pekka Haaviston hyvään juhlapuheeseen. Koin, että hän ainakin arvostaa ulkosuomalaisia ja heidän keskuudessaan tehtävää työtä.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Suomalaisiksi itsensä kokevat kokoontuivat Helsinkiin

päivis: Ulkosuomalaisparlamentti kokoontui Helsinkiin 8. istuntoonsa. Ensimmäistä kertaa vastaava istunto pidettiin 18 vuotta sitten. Nyt paikalla oli myös koko Ulkosuomalaisparlamentin isäksi tituleerattu entinen kansanedustaja ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ilkka-Christian Björklund.

Ulkosuomalaisparlamenttiin voivat lähettää edustajia maailmalla toimivien Suomi-Seura ry:n jäsenjärjestöt. Pattaya Suomi-Seura edustaa sen kokoluokan järjestöä, joka voi nimetä istuntoon yhden edustajan ja tarkkailijan. Jorma Soini edusti ja Päivi Strandén tarkkaili.

Maailmalla arvioidaan olevan 1,6 miljoonaa ulkosuomalaista. Väljästi ajateltuna heitä ovat Suomen kansalaiset ja suomalaisiksi itsensä mieltävät. Heidän edustajiaan Ulkosuomalaisparlamenttiin saapui kahdeksalta eri maailman kolkalta. Suurin osa tietysti tuli Ruotsista ja muualta Euroopasta. Pattaya Suomi-Seura kuului Australia-Aasia ryhmään, jossa puhetta johtaa Risto Söder ja hänen varamiehenään toimii Mikko Pekkanen.

Ulkosuomalaisparlamentilla ei vielä ole virallista asemaa, mutta parhaillaan tehdään työtä sen eteen, että USP kirjattaisiin Suomen lakiin. Silloin se pääsisi myös valtionavun piiriin. Se muun muassa helpottaisi Suomi-Seura ry:tä, joka nyt joutuu kustantamaan parlamentin toiminnasta aiheutuvat kulut.
Ulkosuomalaisparlamentin istunto järjestettiin Helsingin yliopiston
upeassa päärakennuksen juhlasalissa.
Epävirallisuus ei kuitenkaan estä Ulkosuomalaisparlamenttia tekemästä erilaisia ehdotuksia, joiden toivotaan monin eri tavoin helpottavan ulkomailla elävien suomalaisten oloa ja eloa. Tämän kertaisen Ulkosuomalaisparlamentin valiokunnissa käsiteltiin tänään kaikkiaan 41 eri aloitetta. Tällä kertaa Pattaya Suomi-Seura ei jättänyt yhtään aloitetta.

Erityisesti parlamentin istunnossa nostettiin esiin aloite, joka koskee äänestämistä. Ulkomailla äänestysprosentit jäävät heikoiksi, koska äänestämään päästäkseen pitää usein matkustaa jopa satoja kilometrejä. Esityksen mukaan äänestäminen voitaisiin jatkossa hoitaa kirjeitse. Jostain syystä internetäänestämistä ei siis koettu vielä ajankohtaiseksi, vaikka varsinkin eksoottisimmissa maissa kirjeäänestys saattaisi kaatua hitaaseen postin kulkuun.

Myös uuden passin hankinta on ulkomailla hankalaa ja kallista. Osa hoitaakin passiasiansa kotimaassa käydessään, mutta kaikille se ei ole mahdollista. Toiveena on, että 10 vuoden passit otettaisiin uudelleen käyttöön, vaikka passin valmistajat eivät takaa sivujen kestoa kuin viideksi vuodeksi. Joissain maissa passien voimassaoloaika on edelleen 10 vuotta.

Aivan erikseen Ulkosuomalaisparlamentissa mainittiin Pattayan ongelmat konsulipalvelujen suhteen. Niiden ei kuitenkaan enää uskota heikentyvän. Pattayalle ollaan muun muassa nimittämässä kunniakonsulia. Ainakin osa maailmalla toimivista kunniakonsuleista tuottaa myös palveluja.

Seuraavan kerran Ulkosuomalaisparlamentti kokoontuu vuonna 2017, jolloin vietetään myös itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlia.
Ulkosuomalaisparlamentin iltaohjelmaan kuului Helsingin kaupungin
vastaanotto kaupungintalolla.

 

torstai 21. toukokuuta 2015

Ulkosuomalaisparlamentti

jormas: Tänään ja huomenna istun enemmän tai vähemmän tiiviisti Ulkosuomalaisparlamentin eri seminaareissa, kokouksissa ja työryhmissä. Pattaya Suomi-Seurahan on yksi lähes parista tuhannesta ulkomailla toimivista suomalaisyhteisöistä.

Aamulla meillä piti olla Aasian seutukunnan yhteinen tapaaminen Sokos-hotellin ala-aulassa. Ja olikin. Sanottiin käsipäivää ja lähdettiin pois.

Itse suuntasin Säätytalolle, jossa päivä alkoi Suomen satavuotispäivään 2017 liittyvällä, koko aamupäivän kestävällä sessiolla. Ehkä mielenkiintoisin anti oli keskustelu trolleista. Se lienee ilmiö, joka liittyy väärän tai propakandisen tiedon jakamiseen. Kiinnostavaa anti oli siksikin, että ulkoasianministeriön virkamiehellä on näemmä vain yksi ainoa totuus, jota hän lanseerasi meille kuulijoille.
Säätytalossa on puitteet kohdallaan monenkin laiselle tilaisuudelle
Itsekin käytin yhden puheenvuoron juhlapäivien ja suomalaisten juhlien tärkeydestä ulkomailla. Totesin niiden olevan hyvinkin tärkeitä, sillä meille suomalaisille tuntuu olevan tärkeää kritisoida vähän yhtä jos toistakin suomalaisuudesta ja Suomesta lähtien. Puhumattakaan siitä maasta, jossa satumme milloinkin olemaan. Sanoin, että toisin on itsenäisyyspäivän ja joulun juhlissa. Siellä koemme olevamme yhtä suurta perhettä ja kritiikin sanaa ei kuulu.

Johtuiko sitten omituisesta ulkonäöstäni vai mielipiteestä, niin Ruotsin TV:n toimittaja tuli kysymään, että irtoaisiko mielipide heille suomenkielisiin uutisiin. Ja mikä että ei. Ihmettelin haastattelussa  muun muassa sitä, että prosentuaalisesti Pattayan seutukunnalla pitempäänkin aikaansa viettävistä suomalaisista on merkittävä osuus heitä, jotka ovat viettäneet pitempiäkin aikoja Ruotsissa.

Sanoin, että jos ei halua olla muukalainen vieraalla maalla, vaan haluaa olla kuin kotonaan siellä missä on, niin ehkä osa juurista pitää kyetä katkaisemaan syntymämaahan. Ja kun on sen kertaalleen tehnyt muuttamalla vaikka naapurimaahamme, on lähteminen seuraavalla kerralla pykälää helpompaa.

Iltapäivän istuinkin sitten "Senioriseminaarissa" Tuomiokirkon kryptassa. Vaikka aihe sinällään oli mielenkiintoinen, niin jotenkin se ei Thaimaassa olevia tainnut juurikaan koskettanut, sillä kyseinen seutukunta oli ainakin tänään kohtuullisen huonosti edustettuna. Itseni lisäksi mukana taisi olla vain yksi henkilö rapakon takaa Hua Hinistä.

Mutta huomenna jatketaan, jolloin kyseessä on varsinainen parlamentin täysistunto. Illan kruunaa Helsingin kaupungin vastaanotto.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Uimakelit

päivis: Säätiedottajat eivät taaskaan pääse yksimielisyyteen siitä, miltä tulevien päivien sää näyttää. Kunnon lämpimien alku on jo moneen kertaan siirtynyt seuraavalle viikolle siirtyäkseen kuitenkin taas "ensi viikolle". Tänään kuitenkin lämmintä ja aurinkoa oli jo sen verran, että töistä kotiin ajellessani avasin Smartin katon ja ajoin loppumatkan avoautolla.

Talviturkki on jo kuitenkin heitetty, ja uimassa on käyty saunasta ja ilman saunaa. Kiitos siitä lankeaa tietysti uudelle laiturillemme. Nyt on niin paljon helpompaa pulahtaa veteen. Vanhalla tyylillä veteen meno on Pikkulammella ollut lähinnä könyämistä. Uimisesta ei tosiasiassa voi vielä puhua kunnolla, vaikka vesi tänään oli jo 13-asteista. Ainakin minulla on kiire nousta ylös vedestä. Toistaiseksi riittää, että käyn nopeasti kastautumassa, kuten kuvasta näkyy.

Pikkulammen laituri muuttaa varmasti uimakäyttäytymistämme. Ainut uhka on vain sade, joka tuo aina mukanaan savista vettä Pikkulampeen. Jos vesi on kovin ruskeaa, se ei oikein houkuta. Silloin pitää suunnata Jokilammelle, jossa yleensä on kaikkein kirkkain vesi. Tuusulanjoenkin vesi on melko sameaa, mutta sen suorassa yhteydessä olevalle Jokilammelle sameus ei samalla tavalla ulotu.

Joskus reilu vuosi sitten opettelin Thaimaassa sukeltamaan pää edellä uima-altaaseen. Toistin hyppyjä niin monta kertaa, että homma alkoi sujua jo melko tyylikkäästi. Näin ainakin Jorma toisinaan vakuutti.

Pikkulammen laiturilta en kuitenkaan aio sukeltaa, en ainakaan hyppäämällä. Läpinäkymättömään veteen pää edellä hyppääminen ei vain tunnu houkuttelevalta.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Kansaneläkeläinen

jormas. Oli mukava viettää syntymäpäivää, jonka teinkin monella tavalla. Kruununa luonnollisesti matka Pietariin päiviksen kanssa. Monen vuoden odotuksen jälkeen sain myös lahjaksi jotain älykästä, sillä vaimoni antoi minulle älypuhelimen. Sen hienoja ominaisuuksia saavat muutkin maistaa, jos pitävät minua palstoillaan sosiaalisessa mediassa.

Sitten sain lahjaksi yhdistyksemme jäseneltä, Jorma Lehikoiselta jotain niin älykästä, jota en osaa käyttää. Arvaan sen liittyvän jotenkin kuorimiseen, mutta selko- ja muunkin kieliset käyttöohjeet puuttuu. Mutta ehkä Kaima tulee Kaupalle tai Jokilaaksoon opettamaan laitteen käyttöä? Hänen aikaisempi lahjansa on minulla nimittäin edelleen lunastamatta. Muistelen sen olleen x-määrää orjatyöpäiviä.

Jorma jaksaa minua vanhempana myös huolehtia terveydestäni, sillä oven takana oli Pietarista palatessamme Terveys-lehti syntymävuodeltani 1950. Siitä ehkä siteeraan jotain kirjoitusta jossain vaiheessa tänne.


Ja kuin pisteenä iin päälle, Kaupalta Marita ja Harri antoivat asianmukaisella tekstillä olevan käsipyyhkeen lisäksi jääkaapin oveen magneettisen muistutuksen kaapin paikasta kotona. Ruusujakin tuli molempaan käteen, kuten myös onnitteluja ilman ruusuja.

Onkin tärkeää yrittää elää siten, että olisi itsensä ikäinen. Minähän ensin harjoittelin eläkeläisenä oloa viisi vuotta ollen osa-aikaisesti töissä puolet ja eläkkeellä toisen puolen. Aina kuusi viikkoa kerrallaan. Tämän hengailujakson jälkeen Ilmarinen hyväksyi minut kokeilujäseneksi ja olin työeläkkeellä kaksi vuotta. Mutta nyt olen 65-vuotias enkä ole enää mikään feikkieläkeläinen, vaan aito, täysiverinen kansaneläkeläinen. Joten kuten Dna ja minä sanomme ELÄMÄ ON!

maanantai 18. toukokuuta 2015

Mäyrä vai supikoira?

päivis: Nytpä en enää olekaan varma, kumpi pihassamme vierailee, supi vai mäyrä. Reilu viikko sitten riistakameraan tallentui kuva matalasta kulkijasta, jota veikkasin mäyräksi. Eilen illalla hämärässä näin sen omin silmin ja olin varma, että näkemäni ja pihasta hätistämäni eläin oli mäyrä.

Mutta kun tänään vertasin netistä löytämiäni kuvia mäyrästä ja supikoirasta, en enää olekaan varma, kumman eläimen eilen näin. Nopeasti nähtynä eläin voi olla kyllä kumpi vain.
Riistakameran yöllisessä kuvassa pihassa käynyt vieras näyttää
vaalealta, mutta todellisuudessa sen turkki on tumma. Siitä ei
kuitenkaan ole varmuutta, onko se supi vai mäyrä.
Enpä olisi arvannut, että asun joskus paikassa, joka on melkein kuin eläintarha. Sutta ja karhua ei pihaan sentään ole eksynyt, mutta ilves on jo kovinkin tuttu kävijä. Kettua emme ole pitkään aikaan nähneet, mutta usein sekin on meillä vieraillut. Nyt siis pihassa käy myös supi tai mäyrä.

Kauriita ja valkohäntäpeuroja täällä näkee silloin tällöin. Aina en niitä osaa erottaa toisistaan. Näin kävi esimerkiksi vajaa viikko sitten, kun pari kaurista tai peuraa vilahti koivikkoon. Hirviä myös näkee toisinaan.

Näkemistäni linnuista varmasti harvinaisin on ollut kattohaikara. Joutsenpariskunnan elämää olemme saaneet seurata, vaikka välillä ne näyttävät katoavan ties minne. Joskus kuulemme vain niiden äänen tai näemme niiden lentävän Jokilammen yli. Pikkulammella sorsaäiti on jo käynyt esittelemässä lauman pieniä poikasiaan. Käen kukuntaa ei tänä keväänä ole vielä Jokilaaksossa kuultu.

Lintuja ja oravia käy tietysti lintulaudalla. Suurin osa linnuista näyttää tavallisilta, mutta kukapa tietää, onko joukossa joskus vähän harvinaisempiakin lajeja. En tiedä, onko pyrstötiainen harvinainen laji. Sellaisen kylässä käynyt lintuharrastaja kuitenkin bongasi nopeasti pihastamme. Ja sen jälkeen mekin osasimme sen tunnistaa.

Jormaa harmittaa, kun pihassa ei näy lepakoita. Minua niiden puuttuminen ei juuri haittaa, vaikka niillekin tietysti täällä olisi tilaa ja kaksi pönttöäkin niille on laitettu. Siilit meiltä myös edelleen puuttuvat. Ihan siilitön Myllykylä ei kuitenkaan taida olla. Harmiksemme näimme yhden niistä auton alle jääneenä.

Kanit ovat meille suuri ilo. Niiden ansiosta tuntuu kuin eläisimme satumetsässä. Ehkä Jokilaakso onkin vähän niin kuin satua.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kielteisen asenteen opas

jormas: En ole juuri mainoksia sivuillamme jaellut, mutta tällä kertaa poikkean tavoistani. Sillä niin paljon on ihmisíä, jotka saavat arkensa käyttövoiman kielteisestä asenteesta. Jos ei heti aamusta keksi mikä on tänään poskellaan, on koko päivä pilalla. Tässä siihen apuja:

KIELTEISEN ASENTEEN OPAS

Kielteisen asenteen opas neuvoo miten suhtautua yltiöpositiiviseen hörhöilyyn ja säilyttää arvokkuutensa kulttuurikuplassa elävien trendipellejen seurassa. Teos on vastaisku kaikenlaiselle höperehtimiselle ja palauttaa kunniaan tosisuomalaisen mentaliteetin.

Se opettaa uusille sukupolville kuinka kehitetään ja ylläpidetään ynseää ja ärhäkkää mielenlaatua, että kansakuntana menestyisimme positiivisuuden rappeuttamien sivilisaatioiden puristuksessa.

Evoluutio on erikoistanut aivomme äreiksi ja vitutusherkiksi. Sitä ei pidä mennä turhilla vouhotuksilla ronkkimaan. Juuri näillä ominaisuuksilla olemme pärjänneet täällä karhujen ja hirvikärpästen seassa ja niitä meidän tulee vaalia.

Kuka takaa miten käy, jos etelän lattepiirit onnistuvat pilaamaan nämä kansalliset ominaispiirteemme?

Kollektiivinen mielemme voi reagoida sellaiseen holtittomasti ja silloin on leikki kaukana – niin kuin on aina ollut tässä maassa.

Me tosisuomalaiset tiedämme jo geeniperintönä miksi hamppuköysi on keksitty ja miksi nahkurin pirtissä on orret. Kansallistunteemme on vitutus. Sen saavuttamiseksi ei joogasutria tarvita. Eikä haluta. 

Tilaa tästä heti, vain 19 €! 

 

lauantai 16. toukokuuta 2015

Leningradin piiritys

päivis: Tänään täällä Pietarissa huomasin, että ehkä Suomikin oli osallisena Leningradin piiritykseen. Koskaan kouluaikoina asiaa ei näin esitetty, enkä sitä ole aikaisemmin muutenkaan tullut miettineeksi. Ennen kuin nyt.
Venäjällä taide on ihan omalla
tavallaan läsnä arjessa. Pietarilaisen
kerrostalon sisäpihalta löytyy kuva
Vladimir Vysovskista.
Kaikkitietävän Googlen avustuksella huomasin, että olin oikeilla jäljillä. Sieltä saatoin lukea, että aihe on Suomessa ollut kiusallinen. Osallisuuttamme tuohon hirvittävään, lähes kaksi ja puoli vuotta kestäneeseen tekoon ei ole haluttu tunnustaa. Koska olen nyt antanut itselleni luvan ajatella, että olemme osasyyllisiä Leningradin piiritykseen, tuntuu aika kummalliselta lukea väitteitä, että Suomi olisi mukama tarkoituksella ollut sotatoimissaan passiivinen, jotta piiritys ei olisi aiheuttanut kaupunkiin loukkuun jääneille vieläkin suurempaa kärsimystä. Kuinkahan paljon suuremmaksi se olisi voinut edes muuttua?

Kun tänään päätin niellä ajatuksen, että suomalaiset ovat olleet osaltaan syyllisiä Leningradin pitkittyneeseen piiritykseen, ensimmäinen reaktioni oli, että tässä olisi vähintään anteeksi pyynnön paikka. Mutta anteeksi saisimme kyllä pyydellä aika montaa muutakin asiaa. Esimerkiksi moukkamaista käyttäytymistämme vuosina, jolloin Suomesta alettiin tehdä ulkomaan matkoja Neuvostoliittoon. Olimme kuin Euroopan omistajia markkoinemme ja tarinoinemme siitä, miten miehetkin vetivät monet sukkahousut päällekäin jalkaansa, jotta saivat salakuljetettua ne maahan ja myytyä kiskurihinnalla venäläisnaisille.

Pietarilaisella pizzerialla on käynnissä joku lapsiin kohdistettu
 projekti. Tänään vuorossa oli karkkien valmistus.
Voi olla, että moni toivoisi, että naapurissa elettäisiin edelleen pulan kourissa, jotta voisimme taloudellisesti hyötyä tilanteesta. Näin ei kuitenkaan ole. Ei varsinkaan Pietarissa. Minusta on ollut hienoa havaita, miten hyvinvoivan oloiseksi kaupunki on siitä muuttunut, kun kävin täällä 1980-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin. Tälle on oletettavasti käynyt niin kuin Tallinnalle: ei ole jääty polkemaan paikoilleen.

Havaintoni ovat tietysti täysin silmämääräisiä, enkä myöskään ole voinut olla huomaamatta monia ja monenlaisia kerjäläisiä, joita täällä(kin) kohtaa. Mutta pakko on tunnustaa, että suomalaiset alkavat näyttäytyä perässä hiihtäjiltä ainakin tallinnalaisiin ja pietarilaisiin verrattuna. Jos havaintoni on oikea, tuntuu omituiselta, että siitä huolimatta kuvittelemme olevamme vähän joka sektorilla itänaapureitamme parempia.

perjantai 15. toukokuuta 2015

65-vuotta on lasissa huomenna

jormas:Vuosikymmenten saatossa on tullut vietettyä syntymäpäiviä monellakin tavalla. 50-vuotispäivien pirskeet oli meikäläisittäin isollaan, kun juhlin niitä Jyväskylässä Tekevä-säätiön tiloissa ja kanssa. Mukana touhuissa oli myös silloinen työnantajani Jyväskylän Katulähetys ja Sininauhaliitto säätiöineen.

Voisi ehkä ajatella, että niiissä ympyröissä olen tehnyt merkittävimmän osan niin sanotusta elämäntyöstäni. Juhlissa Sinibaareineen keräsin krääsää ja rahaakin itselleni. Ja leikkautin tukkani ensi kerran kokonaan pois. Leikkaajana oli Sininauhasäätiön ensimmäinen ja ainut toiminnanjohtaja Esa Toivari.

Rahaa keräsin kymmenen vuodenkin kuluttua, kun 60 tuli täyteen. Paikkana 60-vuotiskarkeloissa oli Sininauhasäätiön sakraalitila Hämeentiellä, jota voisi kirkoksikin kutsua. Kirkkonsa on Sininauha myynyt, mutta muistot ovat jäljellä, Mukavat ja vähemmän mukavat.

Itsekkyyteni oli hieman väistynyt tai ainakin muuttunut, sllä kohde lahjoille oli sillä kertaa asunnottomat. Kun ottaa huomioon, että pohjaksi synytymäpäiväkassaan lahjoitti entinen kansanedustaja Juhani Sjöblom sen vuoden sopeutumiseläkkeensä, liki 20 000 euroa, oli keräyssumma kaikkinensa melkoinen. Vaikka sanotaankin, että kissa se on kuin kiitoksella elää, niin Sininauha ei edes kiittänyt 20 000 -30 000 euron lahjoituksesta.

Se muisto on minulla samassa nipussa sen kanssa, kun toimin Sininauha Oy:n toimitusjohtajana vuoden. Tekemästäni luvattua korvausta ei minulle ole vieläkään maksettu. Joten "en ole katkera, mutta kuitenkin", laulaa joku. Mutta näillä mennään elämänmakuista taivalta edelleen.


Tällä kertaa täytän 65-vuotta, jota sitäkin on monella tapana juhlia. Tai olla matkalla, kuten minä nyt päiviksen kanssa Pietarissa. Mutta ensi maanantaina olen takaisin ja tarjoan kaikille kahvia ja kakkua Elämän tähden ry:n Omia polkuja kulkevien kivijalkakaupalla - kohtaamispaikalla Hyrylän keskustassa, Kaupparaitti 5.

Jos joku jollain tavalla muistaa, on kohde Elämän tähden ry:n tekemä työ. Se voi olla joku summa, roponen kahvikassaan tai jotain muuta. Tai voihan tilillemmekin jotain laittaa KSOP (FI08)529081-20013983. Mutta voi se olla jokin käytetty tavarakin, jonka myymme sitten kivijalkakaupalla. Mutta aivan yhtä mukavaa on sekin, jos vaan poikkeatte muuten vaan.

torstai 14. toukokuuta 2015

Aakkoset

päivis: Jorma kertoi eilen unestaan. Minäkin näin viime yönä unta, jonka muistin vielä aamullakin. Sain jostain tehtäväkseni kirjoittaa työtovereilleni kaksi viestiä lumeen mustekynällä. Tiesin, että tehtävä on mahdoton, mutta yritin kuitenkin. Ehkä heräsin kesken unien tai sitten sain vain sen verran asiaa aikaiseksi, että pehmeässä lumessa luki sinisellä musteella sana tai kirjaimet RAY.

Raha-automaattiyhdistys kieltämättä on keskeisesti mukana minunkin töissäni. Se rahoittaa aika laajalti kolmannen sektorin tekemisiä. Mikä sitten lie toi sen viimeöisiin uniini? Mutta ainakin osasin kirjoittaa yhdistyksen nimen lyhenteen oikeaan muotoon RAY. Usein näkee käytettävän muotoa Ray. Se taas ei ole Raha-automaattiyhdistyksenkään itsestään käyttämä lyhenne.

Aasinsillan uneni ja toden välillä voisi laittaa vaikka toteamuksen muotoon: tänään latinalaiset aakkoset vaihtuvat kyrillisiksi kirjaimiksi. Kai se voi olla myös tulevia päiviä koskeva arvuutus.

Olen vuosia sitten opiskellut venäjän kielen intensiivialkeita työväenopistossa. Kieli ei kovin hyvin tarttunut päähän ensimmäisiä tunteja lukuun ottamatta. Silloin nimittäin käytiin läpi sanoja, jotka ovat hyvin samanlaisia kuin samat sanat englanniksi tai suomeksikin.

Oleellista opinnoissa olivat tietysti kyrilliset aakkoset. Ne jäivät paremmin mieleen. Ainakin sen verran, että hitaasti pystyn lukemaan venäjäksi kirjoitettuja sanoja. Ei tietysti ole kovin ylevää huomata, että venäjän kielen hallinnan huippuani edustaa tällä hetkellä se, että saan television venäjänkielisissä uutisissa tekstitettyinä olevien henkilöiden nimet luettua. Nekin huononlaisesti, sillä nimet usein katoavat ruudusta ennen kuin olen päässyt etunimeä pitemmälle.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Vallaton, mutta hyvä idea ilmaiseksi verottajalle

jormas: Viime yönä näin unta, että olin totaalisesti koditon ja asunnoton. Vaikka kuinka tuumailin, en keksinyt paikkaa minne olisin pääni kallistanut. Unessa Tuusulan ensimmäisestä apteekistakin Hyrylässä oli tehty entisen apteekkarin, Kaisa Soinisen koti-irtaimiston museo. Joten apteekin tuulikaapistakaan https://www.youtube.com/watch?v=BiupwTUCcnQ ei ollut yösijaksi.
Kun siinä vailla kattoa yöllä katuja tallailin ja ajattelin maailman sekä itseni menoa, keksin oivan idean, joka on korvauksetta valtiomme käytettävissä pohjattoman kassansa täyttämiseksi. EU:ssa käytetään asukasta kohden muovikasseja 200 kappaletta vuodessa. Suomessa vastaava luku on noin kuusikymmentä. 360 miljoonaa muovikassia siis. Yksi kassi maksaa kuluttajalle 20 senttiä. Jos nostettaisiin hinta yhteen euroon, josta valtion kassaan kilahtaisi 80 senttiä, olisi se tuottoina yli 280 miljoonaa euroa. Jos muovikassien kulutus vähenisi viidesosaan, saisi valtio silti vuositasolla yli 50 miljoonaa.
Jokainen muovikassin käyttäjä voisi itse päättää miten suurella summalla osallistuu talkoisiin säätelemällä uusien muovikassien ostojaan. Koska muovikassit tehdään öljystä, säästyisi myös arvokkaita raaka-aineita. Myös luonto ja muukin ympäristö siistiytyisivät. Olisiko muita häviäjiä kuin muovikassien tekijät?

tiistai 12. toukokuuta 2015

Lintuja ja muita lentäviä

päivis: Västäräkki saapui Jokilaaksoon hyvissä ajoin, vaikka kesään tuntuu olevan päivä päivältä pitempi aika. Hyvä kun tämä yksi kesän tuojista ei erehtynyt tulemaan huhtikuussa, vai oliko se jo maaliskuuta, kun moni luuli, että tästä se kevät alkaa. Sen jälkeenhän tuli vielä luntakin.

Västäräkki on ainakin vielä poikamies. Muita lajitovereita ei ole näkynyt. Olen nyt seurannut sen puuhia lähes silmä kovana (olen voinut seurata, koska olen lomalla), sillä jostain syystä se on päättänyt ottaa haltuunsa autojen katot. Myös Kuuauton katolla se usein keikuttaa pyrstöään.

Jorma ajelee enimmäkseen Kuuautolla ja Suzukilla, eikä ole mottiskaan västäräkin touhuista. Minua pääsääntöisenä Smartin käyttäjänä sen sijaan nyppii se, että lintu pitää autoa myös käymälänään, ulkohuussinaan. Sunnuntaina kun läksimme autolla, minun piti ensin puhdistaa sivuikkunat, auton keula, apumiehen puoleinen ovi ja molemmat sivupeilit, jotta kehtasin lähteä ajelemaan ihmisten ilmoille. Smartin kangaskatossakin on valkoisia jätöksiä, mutta niitä en putsannut. Pelkäsin, että menee sotkuisen näköiseksi koko katto. Toivoin, että kun kerran vähän väliä sataa, niin jos voisi sataa välillä niin kovaa, että katto puhdistuisi.

Västäräkki siis tuli, mutta ei kuitenkaan tuonut kesää. Jonkinlainen kesän merkki taitaa sen sijaan tänä vuonna olla se, että lentokoneet eivät ole pariin päivään laskeutuneet Myllykylän yli. Radiosta kuulimme, että yksi Helsinki-Vantaan kiitoradoista on kesän ajan kolmisen kuukautta remontin alla ja se vaikuttaa tietysti koneiden laskuihin ja nousuihin. Ilmeisesti kyse on juuri meidän ohitsemme laskeutuvien koneiden käyttämästä kiitoradasta. Jossain muualla on sen sijaan tiedossa lisääntyvää lentoliikennettä ja meluakin.

Nämä mahtavat DHL:n rahtikoneet eivät ilmeisesti toistaiseksi laskeudu
Jokilaakson ohi arkiaamuisin. Eräänlainen kesän merkki siis tämäkin.
Me emme lentoliikenteestä ole olleet ollenkaan pahoillamme. Koneethan eivät laskeudu Jokilaakson yli. Näemme vain niiden sivuprofiilit ja välillä arvuuttelemme, mistä kaukaa mikäkin kone saapuu.

Joskus ennen vanhaan väitettiin, että lentokoneistakin tiputettiin matkan aikana käymäläjätteet samaan tapaan kuin junista. Käytännössä se ei kai edes olisi mahdollista. Ellen olisi varma, etteivät lentokoneet tiputtele jätteitään ilmaan, olisin kerran saattanut uskoakin, että näin kuitenkin tapahtuu. Soiniityntien sillan pielestä löytyy aina silloin tällöin monenlaista roskaa. Jokin aika sitten löysin sieltä paperin, josta pystyi päättelemään, että roska oli lähtöisin Turkin Istanbulin lentokentältä, tarkalleen sanottuna sen VIP-matkustajille tarkoitetusta loungesta.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Narsismia tai sen sukua on monenlaista

jormas: Yksi isältäni perimä etunimi on Veino. Jota nettikeskustelujen mukaan ei näköjään monen mielestä ole edes olemassa: http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/668484/ketju/_mitas_mielta_olette_nimesta_veino.
On kuitenkin hienoa, että nimi jatkaa kulkuaan minua seuraavassakin sukupolvessa, sillä poikani Marko lisäsi sen aikuiseksi tultuaan etunimekseen.

Sukunimeni Soini lienen saanut Jurvan Kentankylässä olleesta talosta. Joka saattoi olla ollut isovanhempieni koti aikoinaan.

Mutta SOINIsta, mutten Timosta olen vääntänyt muutakin. Kuten Matkakotimme rekisterinumeron IN105. Joka eräällä tavalla oikealta vasemmalle lukemalla voi nähdä Soiniksi.

Siitä päästään numerosarjaan 105, joka on seurannut minua syntymästä saakka, sillä se on sosiaaliturvatunnukseni loppuosa.

Mutta ei siinä kaikki. Kun menin kerran päiviksen kanssa tallinnalaiseen hotelliin, niin kas huoneemme numero oli 105. Siellä lauloimme (päivis lauloi) "Huone siis sataviis" https://www.youtube.com/watch?v=rgRZ2fSMfDI.

Asuin myös aikoinaan Koluntie 105 ja olin töissä Sininauhassa, Hämeentie 105. Ja tekipä päivis pari kolmannen sektorin lehteäkin IN105.

Jormasjärvi siellä jossakin
Etunimeni Jorma kirjoitan usein muotoon jormas, jolla silläkin on aikoinaan kovastikin suositun Jormas-yhtyeen lisäksi on toinenkin kaima. Nimittäin Jormasjärvi, jossa vielä joskus käyn uimassa, jos se ja minä säilymme uimakelpoisena. Ikä nimittäin tekee työtään sekä Talvivaaran saasteen yltävät mainittuun järveen saakka ja sinne(kin) on jossakin suunnitelmissa ajateltu juoksutettavan kaivoksen jätevesiä.

Oli aivan unohtua. Tietenkin asumme Soiniityntiellä

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Veroilmoitusta väsäämässä

päivis: Taidan aika usein tokaista, että ennen vähän asia kuin asia oli paremmin kuin nyt. Niin varmaan olikin - ainakin jotkut asiat.

Veroilmoituksen teko ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin helppoa kuin nyt. Verottaja jopa täyttää veronmaksajan kaavakkeen lähes valmiiksi. Täydentää pitää vain ne kohdat, joista verottajalla ei kohtuudella ole voinut olla tietoa.

Kun esitäytetty veroilmoitus tuli, ensimmäisenä tuli kyllä katsottua, olenko saamassa palautusta vai eikö viime vuonna maksettu vero ole riittänyt. Oli se, mutta palautusta näytti olevan tulossa vain muutama kymppi.

Ensin en edes kiinnittänyt huomiota siihen, oliko verottaja huomioinut kaikki vähennykset. Mutta kun lehdissä ja televisiossa alettiin huomautella, että esitäytettyä veroilmoitusta pitää täydentää tiettyyn päivään mennessä, piti omaakin paperia katsoa vähän tarkemmin. Huomasin, että olin niiden joukossa, joilla ilmoituksen eräpäivä on 13.5.

Tavallisena palkansaajana vähennykset olivat kutakuinkin kohdallaan, mutta matkavähennyksien osalta verottajalla ei ollut minkäänlaista ehdotusta. Piti siis alkaa selvittää, mitä voin vähentää. Päätin, että äitienpäivä on sopiva hetki hoitaa tämä työ.

Olen kirjoilla Laukaassa, joten saattaisi kuvitella, että voin kirjata huimat työmatkakulut veroilmoitukseen. Viikoittain kulku kotipaikkakunnalta töihin Helsinkiin ja viikon työmatkakulut päälle toisi varmaan maksimivähennykset. Vaan eihän se niin mene, vaikka totuus olisikin tämä.

Koska Jorma on kirjoilla Tuusulassa, verottaja lähtee siitä oletuksesta, että minä en millään ilveellä voi kulkea viikonlopuiksi Laukaaseen. No en kuljekaan, mutta voisihan se olla niinkin. Mutta verottaja on yksioikoinen. Voin siis ilmoittaa vain matkat, jotka kuljen Tuusulasta Helsingin kantakaupunkiin ja sieltä takaisin Tuusulan-kotiin.

Haluttomuuteni ryhtyä veroilmoituksen tekoon liittyi juuri tuohon työmatkan kustannusten hahmottamiseen. Verottajahan ei hyväksy oman auton käytöstä aiheutuvien kulujen ilmoittamista, koska matkaa lähimmälle bussipysäkille on himpun verran alle kolme kilometriä. Pitää siis säveltää siten, että verottaja hyväksyy jonkinlaisen julkisen liikenteen mukaisen kulun.

Onneksi on Google, jonka ilmoittamasta matkakortista ja hinnasta en ole aivan vakuuttunut. Sen mukaan voisin kulkea yhdellä kortilla työmatkani vähän yli 200 eurolla kuukaudessa. Oma auto ja seutuliikenteen arvokortti -yhdistelmällä todelliset matkakulut ovatkin luultavasti suunnilleen sen verran, joten sillä mennään ja katsotaan, mitä mieltä verottaja on.

lauantai 9. toukokuuta 2015

Jokilaakson elämää


jormas: Kuvien ottaminen Jokilaaksosta sekä katselu piristää omaa mieltä
Merikonttikotimme ja kota Pikkulampemme rannalla
Rentukka on kevään ensimmäisiä piristyksiä rannalla
Pienessä saaressamme on myös eläinten viimeinen leposija. Sen laidalla kulkee puro
Kevään ensimmäiset perheenlisäykset
Joidenkin talviasukkaiden tekemiset Rabbit Islandilla ovat mysteeri
Pikkulammen puro virtaa Jokilammille ja Tuusulanjokeen 
Lampemme vesi tulee osin Rydybackan kalliolta ja läheiseltä suolta


perjantai 8. toukokuuta 2015

Rakennettiin laituri

päivis: Jokilaakson Pikkulammella on jo viime syksystä saakka ollut pystyssä kaksi vanhaa katulampun tolppaa odottamassa, että rakentaisimme lammen rantaan laiturin. Nyt laituri on valmis.

Kuten moni muukin asia täällä Jokilaaksossa, myös laiturin teko on edellyttänyt asioiden perusteellista miettimistä. Laituriin tarvitsimme pystytolppien lisäksi kaksi vaakaan laitettavaa tolppaa laiturin rungoksi. Tolppiahan meille on kertynyt yllin kyllin. Vaakatolpat saimme lopulta paikoilleen kahteen pekkaan, vaikka alkuajatus oli, että siihen tarvitaan jykevämpää laitetta. Hyvä me!

Laiturin laudat Jorma kävi ostamassa Nurmijärveltä venäläiseltä yrittäjäpariskunnalta. Sieltä löytyi kohtuuhinnalla siperian lehtikuusta, joka ajan kanssa muuttuu ruskeasta harmaaksi. Laudat olivat nelimetrisiä, joten laituriurakka alkoi niiden sahaamisella.
Laudat kiinnitimme ruuvaamalla. Työasento ei ole ihan minun makuuni.
Sitä paitsi Jorma oli parempi tässäkin hommassa.
Kun minulla alkoi loma keskiviikkona, säätiedotteen mukaan piti paistaa. Niin kuin sääennusteet useimmiten kertovat mitä sattuu, niin kävi nytkin. Auringon sijaan taivas oli pilvessä ja vettähän sieltä alkoi meidän puuhastelumme päälle tulla. Mutta eilen sää suosi meitä ja niinpä vain väkersimme laiturin valmiiksi.

Ehkä olo olisi tänään toinen, jos harrastaisin hyötyliikunnan ja Niilon ulkoiluttamisen lisäksi jotain monipuolisempaa liikunnan muotoa. Mutta kun en tee niin, eilinen kyykistely laiturityömaalla tuntuu nyt jokaisessa lihaksessa, joita en normaalisti tule rasitettua. Mutta eiköhän tästäkin toivuta.
Olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Niilokin näkyy viihtyvän laiturilla.

torstai 7. toukokuuta 2015

Riihikuivat rahat ovat kortilla, mutta niitä ei kortilla aina saa....

jormas. Kerran minulla oli iso kasa kolikoita ja etsin pankkia, joka olisi ottanut ne vastaan, laskenut ja laittanut tililleni. Ei helpolla löytynyt. Jopa S-pankilla oli joku määrätty kolikkoraja, joka heidän on otettava vastaan. Jäi maku, että kolikoiden vastaanottaminen on ikään kuin armopala minulle, jos otamme ne vastaan.

Osuuspankin Hyrylän konttorissa oli kuitenkin automaatti, jonka kautta itse tuhraamalla kolikot kaiken maailman kirjekuoriin ja lippujen ja lappujen täyttämisen jälkeen vastaava summa  ilmestyi tililleni noin kuukauden kuluttua. Ei ole kolikot kurssissa tässä valtakunnassa, vaikka marjakin poimitaan maasta.

Samassa tuoksinassa kävin myös Nordean Hyrylän konttorissa, mutta sain kuulla, että he eivät käsittele käteistä rahaa lainkaan. Tai ainakaan niin, että heillä olisi niin sanottuja kassapalveluja. Ei ollut myöskään pankkiautomaattia, josta voisi nostaa rahaa. Sen sijaan pankista löytyi automaatti, jonka avulla voi maksaa laskuja. Jos siis on tili ja siellä rahaa, sillä käteistä ei automaatista saanut. Eikä myöskään automaatilla voinut  maksaa käteisellä.

Toissapäivänä olin Nurmijärvellä ostamassa venäläistä lehtikuusta laituritarpeiksi. Koska kyseessä oli pieni firma, ei siellä käynyt laskuun ostaminen eikä pankkikortilla maksaminen. Piti siis lähteä kirkolta hakemaan käteistä.

Ensin Nordeaan, sillä sen seinässä oli tietojeni mukaan pankkiautomaatti. Vaan eipä ollut enää, vaan se oli lopetettu.
Mutta ei hätää, kadun toisella puolen oli OP ja seinässä automaatti. Mutta se oli rikki.
Sitten muistin, että R-kioskihan mainosti, että heiltäkin voi nostaa rahaa. Siis sinne. Joo, voi nostaa rahaa, sanottiin minulla. Siten että kun ostaa ensin jotain, niin siinä yhteydessä  voi maksimissaan nostaa 50 euroa.
Mutta ei sillä mitään laiturilautoja ostella. Keinot eivät tähän loppuneet, sillä muistin, että minullahan on vielä kolmaskin pankkikortti ja  tililläni myös rahaa. S-pankki nimittäin, joten paikalliseen S-markettiin seuraavaksi. "Kyllä vain, meillä on pankkipalvelut ja käteistä voi myös nostaa" sanoi pirtsakka kassaneiti. "Tarvitsisin 500 euroa", totesin. "Voi ei, ei meillä kassassa ole vielä sellaisia rahoja, sillä kauppahan vasta aukesi." Sitten hän muisti, että viiden kilometrin päässä kylältä, on monitoimijakeluasema ynnä muuta palvelua ja seinässä myös pankkiautomaatti.

Joten kyllä vain ovat pankkipalvelut huonontuneet, jos pitää tallettaa tilille rahaa tai saada riihikuivaa omalta tililtä. Merkillistä, sillä omiani olin nostamassa ja tallettamassa. Olin luullut tähän päivään, että pankit ovat tätä varten.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Pekka Sauri ja tapa olla somessa

päivis: "Jos ei muuta, niin sosiaalinen media on henkinen tapaturmavakuutus. Oikea tai väärä tieto leviää siellä sekunneissa. Jos organisaatio haluaa pitää maineestaan huolta, sen pitää olla siellä missä keskustelu käydään."

Näin lausui Helsingin kaupungin rakennus- ja ympäristötoimen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri tämän päiväisessä Kauppalehden verkkolehden haastattelussa. Sauri on tullut kuuluisaksi muun muassa siitä, että hän jos kuka on työssään osannut ottaa sosiaalisen median haltuun. Tosin edelleen sen mielekkyyttä epäillään. Muun muassa ahkerasti twiittaileva Sauri kertoo usein joutuvansa vastaamaan kysymykseen, milloin hän ehtii tehdä töitä, koska on aina Twitterissä. Saurille sosiaalinen media kuitenkin on mitä suurimmassa määrin tapa tehdä työtä.

Itse olen rajallisesti sosiaalisen median käyttäjä. Kun ensimmäisen kerran tutustuin Twitteriin, se oli vasta vain tuhansien suomalaisten hupia. Nyt tilanne on jo toinen. Vaikka olen lähinnä Twitterin selailija, olen sitä kautta löytänyt paljon hyödyllistä tietoa töihin liittyvissä asioissakin.

Pidän hienona Pekka Saurin tapaa hyödyntää somea. Hän on sitä paitsi asemassa, jossa viestintä ilman muuta kuuluu asiaan, vaikka somea ei olisi koskaan keksittykään. Ehkä siksi itsellä ei ole ainakaan pakottavaa tarvetta profiloitua jollain erityisellä tavalla. Eikä ole kauheasti virallisen luontoista tiedotettavaakaan. Sen kun vain hengailen somessa, jos siltä tuntuu. Aika suuri ponnistus on tämän bloginkin kirjoittaminen joka toinen päivä. Ehkä turhaan vähättelen itseäni somettajana.

Twitterin mahdollisen hyödyllisyyden lisäksi olen ihmeekseni huomannut myös Instagramin tarjoavan uutta ja tarpeellista tietoa. Kun avasin Instagram-tilin, olin vakuuttunut, että sieltä löytyy vain miljoonittain teinien ottamia selfieitä. Mutta olin väärässä.
Jormalla ja minulla on yhteinen Facebook-tili. Jorma on tällä saralla
minua huomattavasti ahkerampi käyttäjä. Minä viihdyn ainakin ajoittain
paremmin Twitterin ja Instagramin parissa.
Facebook on varmaan kaikkein tavallisin tapa olla somessa. Tai riippuu tietysti siitä, mitä sosiaaliseen mediaan lasketaan kuuluvaksi. Tosiasia kuitenkin lienee, että Facebookissa ovat monet sellaisetkin, joille tietokone ei ole ollut jokapäiväinen työväline eikä harrastuskaan. Luultavasti Pekka Sauri saa tästä syystä vielä pitkään kuulla ihmettelyjä työnteostaan, kun some taipuu niin moneksi. Useimmille edelleen pelkäksi vapaa-ajan huviksi.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Ho hoi, kolmas sektori, missä olet ja minne menet?

jormas. Sininauhaliiton johtaja Aarne Kiviniemi kirjoitti Hesarin mielipidepalstalla "Sote-uudistuksesta pitäisi vihdoin päättää" http://www.hs.fi/mielipide/a1430622281038.

Piti lukea kirjoitus pariin kertaan. Kun sisältö ei silti auennut, yritin lukea rivien välistä. Että mitähän tässä yritetään sanoa. Epäonnistuin senkin kanssa. Tai sitten kirjoituksen tarkoitus onkin jokin aivan muu kuin minkä ensivaikutelman kirjoituksesta saa. Tätä mahdollista tarkoitusta en lähde julkisesti arvelemaan.

Olen tehnyt pitkän päivätyön Sininauhakonsernissa muun muassa Sininauha Oy:n ja Sininauhasäätiön toimitusjohtajana sekä Sininauhaliiton puheenjohtajana http://www.sna.fi/. Yhtä aikaisesti toimin Sininauhasäätiön useissa yksiköissä asuen sosiaalisena talonmiehenä, joten konsernin sisällä kokemusta kertyi mittavasti ja monipuolisesti. Puhdasta asiakastyötäkin siis. Aivan oma lukunsa oli olla samoissa tehtävissä http://www.jklkl.fi/.

Vaikka palkkatyö on kaikilta osin taakse jäänyttä elämää, tilipussin puuttuminen ei ole vienyt kutsumustani. Sen syntyjuuret lienevät ajalta, jolloin olin itsekin päihdehuollon asiakas. Joten minkä seepra tai tiikeri raidoilleen voi? Ja pitäisikö edes voida? Joka tapauksessa kutsumuksesta tämän kirjoitin.

Kiviniemi kirjoittaa, että huono päätös on parempi kuin päättämättä jättäminen. Jos joku on palveluille, kuten monelle muullekin asialle myrkkyä, niin se on nimenomaan huono tai väärä päätös, sillä sen kanssa joutuu usein elämään monta vuosikymmentä. Pitää myös muistaa, että emme ole suinkaan soten vuoksi palveluttomassa tilassa, vaan palveluja ihmisten tarpeisiin tuotetaan koko ajan.

Kirjoituksessa sanotaan, että energiaa on mennyt kuntien työntekijöiden ja eri toimijoiden asemasta vääntämiseen. Näin varmasti onkin, mutta tämä kuuluu demokratiaan edunvalvojineen. Väittämä, että heikoimmassa asemassa olevan kansalaisen ääni olisi jäänyt tämän jalkoihin, ei silti pidä paikkaansa. Sillä heilläkin on edunvalvojansa kunnallisine oikeusavustajineen, valitusoikeuksineen ja luottamushenkilöineen. Sitä paitsi päihdehuollon asiakkaan ja asunnottoman tarvitsemat peruspalvelut on kirjoitettu lakeihin jo paljon ennen sote-uudistusta. Eivätkä ne ole toteutuneet erityisen hyvin aiemminkaan.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteena on kuitenkin iät ja ajat ollut laadukkaat palvelut. Palvelut, joita ihminen tarvitsee, eivät ole koskaan olleet eivätkä tule koskaan olemaankaan yhdenvertaisia. Jollakin on mahdollisuus ostaa syöpähoitoa yksityiseltä sairaalalta Sveitsissä ja toisella ei. Useamman pitää tyytyä suomalaisen hyvinvointijärjestelmän tuottamiin, sinällään hyvinkin laadukkaisiin palveluihin. Ja sitä paitsi valinnassa ei ole aina edes kyse laadusta. Joku ei voi mennä mielestään syystä tai toisesta kunnalliseen terveyskeskukseen ja joku alkoholisti ei voi mennä oman pakkakunnan vertaistukiryhmään, kun kaikki tuntevat hänet siellä. Tunnettavuus vastaavasti ei häiritse lainkaan paikallisessa Alkossa tai seutukunnan kuppilassa.

Avun tarvitsija, jonka itsetunto ja ihmisenä olemisen oikeus on pakkasella, ei ole vahvimmillaan etsiessään oikeutusta saada palveluja. Yhteiskunnan laidalle joutunut avun tarvitsija tarvitseekin usein tukea kyetäkseen hakemaan apua. Yleisesti ottaen tehtävään paras mahdollinen ei ole kuitenkaan muodolliset pätevyydet koulutuksen avulla hankkinut palkkatyöntekijä, vaan vertaistuellinen vapaaehtoistyöntekijä.

Omakohtaista kokemusta liiallisesta päihteiden käytöstä ei ikävä kyllä Sininauhakonsernissa enää työntekijälle juuri ansioksi katsota. Tämän osaaminen onkin jälkeeni tulleiden työntekijöiden myötä kadonnut. Joten tältä osin ei Sininauhalla ole jäsenjärjestöilleen tai muulle kentälle juurikaan annettavaa. Kansankielelle käännettynä puuttuu myötäelämisen ja rinnalla kulkemisen taito sekä sen arvostus.

Näitä asioita pitävät kuitenkin oivalla tavalla joidenkin Sininauhan jäsenjärjestöjen lisäksi esillä muun muassa http://www.aa.fi/  ja http://www.a-kiltojenliitto.fi/, mutta myös http://www.helsinkimissio.fi/.

Ehkä eniten metsässä on kirjoituksen väittämä, ettei ole mitään perusteita ajatella, että päättäjä voisi määritellä avun tarpeen paremmin kuin avun tarvitsija. Varsinkin päihdehuollossa on kovin tuttua palvelujen tarvitsijan mielipide siitä tai tästä hoitomuodosta, että ei sovi minulle. Vaikka hän ei ole kyseiseen hoitoon edes tutustunut saati siinä koskaan ollut.

Kun http://www.kalliola.fi/ aikoinaan osaltaan lanseerasi Suomeen 12-askeleen hoitomallin, oli hoitoon tulleista merkittävä osa työpaikoilta hoitoon ohjattuja. Piilopakkoa siis, sillä moni oli hoitoon tullessaan sitä mieltä, että en juo sen enempää kuin muutkaan, mutta pakko oli tulla tai muuten tulee kenkää. Että työtoverit ovat niin osaamattomia ja kateellisia, kun minulla menee siviilissäkin paremmin kuin muilla ja työnikin teen muita paremmin.
Kun samaa porukkaa haastateltiin hoidon päätyttyä, oli lähes kaikilla mieli muuttunut. Hoidon läpikäyneiden mietteet voi tiivistää muutamaan sanaan: "Hyvä oli kun pakotettiin tänne, sillä olin väärässä." Miten tähän esimerkkiin istuu väittämä, että ihminen on aina itse paras palvelun tarpeen määrittäjä?

Se on päihdeongelman osalta totta, että vain omalla diagnoosilla itsestä on riittävästi merkitystä pysyvän muutoksen aikaan saamiseksi. Tämän muutostarpeen kaivaa esiin hyvä työntekijä tai läheinen. Ehkä parhaiten koulunsa käynyt, jolla on omaa kokemusta liiallisesta päihteiden tai huumeiden käytöstä.

Sininauhaliiton jäsenjärjestöistä osa on kyennyt vastaamaan asiakaslähtöisesti ja joustavasti heikossa asemassa olevien ryhmien erityistarpeisiin. Mutta niin ovat monet muutkin eikä se ole siitä kiinni tuottaako vertaistuellista palvelua kolmas sektori, yritys tai kunta. Kaikilla heillä voi olla oma tilansa omakohtaisella kokemuksella ja rinnalla kulkemisella, joita useinkaan ei voi edes korvata palkkatyöllä.

Aatteellisten järjestöjen merkitystä ei ensi sijaisesti maksajan tule ymmärtää toisin, vaikka Kiviniemi niin kirjoittaakin. Vaan aatteellisten järjestöjen tulisi itse ymmärtää tilanteensa avoimessa kilpailutilanteessa toisin.

Kun en enää ole kolmannen sektorin palkkatyöläinen, en asetu virkani vuoksi sokean kanan lailla barrikadeille järjestöjen puolesta. En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut, että yksityisten yritysten tuottamat palvelut olisivat asiakkaiden edun vastaisia. Sillä käytännössä kentälle tulee vain niitä toimijoita, jotka ovat pärjänneet kilpailuissa.

Aatteellisten järjestöjen olisikin syytä pohtia miksi emme pärjänneet kilpailussa. Ehkä tämän on oivaltanut myös Sininauhakonserni, joka  yhtiöitti tuottamansa palvelut Sininauha Oy:hyn. Siellä ei käytännössä enää jäsenjärjestöjen ääni kuulu. Mutta itsehän ovat näin päättäneet ja miksi pitäisi äänen kuuluakaan, jos palvelut ovat asiakkaiden ja maksajan etujen mukaisia ja tarvetta vastaavia.

Kiviniemen kirjoituksessa  kannan kuitenkin huolta yhdestä asiasta ylitse muiden. Valtakunnalliset, politisoituneet raittiusliitot olivat aikoinaan vuosikymmeniä eläneet liikaa itseään varten eikä kehotuksista huolimatta muutosta syntynyt. Joten Raha-automaattiyhdistys veti osin rahoituksensa pois. Se oli hyvä asia, sillä se toi ennalta ehkäisevää päihdetyötä kohti tätä vuosisataa.

Tätä kohtaloa en toivo hengelliselle päihdetyölle enkä kristilliselle keskusliitolle. Hengellinen päihdehoito ei sinällään hoitomuotona yhteiskunnan rahoja eikä ostopalvelusopimuksia tarvitse, sillä vertaistukiryhmään voi mennä ilman killinkiäkään ja lumpiot voi laittaa lattiaan missä tahansa. Uskosta korkeampaan voimaan on moni saanut elämänsä mallilleen ja tämän voisivat kaikki uskoa ja myöntää, vaikkeivat uskoisikaan.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Nimi prinsessalle

päivis: Kuninkaalliset uutiset ovat useimmiten hyviä. Viimeisin uutinen siltä rintamalta koskee kruununperimysjärjestyksessä neljäntenä olevaa pikkuprinsessaa, joka syntyi Englannin kuninkaalliseen perheeseen. Tyttären nimen julkistamisessa ei kursailtu, vaikka ristiäiset varmaan pidetäänkin joskus myöhemmin.

Nimeä Charlotte Elizabeth Diana ei voi oikein arvostella. Se on todennäköisesti hyvin perinteinen ja sillä oletettavasti kunnioitetaan samalla vielä vallassa olevaa kuningatarta sekä prinsessan isän edesmennyttä äitiä. Kuningattaren nimi tosin kirjoitetaan tietääkseni z-kirjaimen sijaan ässällä. Ensimmäinen etunimen alkuperää en tiedä, mutta varmaan sillekin on olemassa oma tarinansa. Kovin erikoiselta nimi ei kuitenkaan kuulosta, mutta eivät sitä ole tietysti Elizabeth ja Dianakaan.

Englantilaiset hallitsevat vedonlyönnin taidon. Yksi vedon kohteita on uutisten mukaan ollut prinsessan saama nimi. Jostain syystä nimeä Charlotte on osattu aavistellakin. Ehkä jotkut oikein arvanneet ovat jopa tehneet hyvän tilin.
Onpahan tämä naapurimaan Estelle-prinsessan ristiäiskuva
harvinaisen herttainen ja -60-lukulaiselta vaikuttava.
Nimet ovat aina kiehtoneet minua, oli sitten kyse ihmisten tai paikkojen nimistä. Usein ihmettelen, miksi vanhemmat antavat lapsilleen joko hyvin omituisia nimiä, mutta toisaalta vastasyntyneelle usein valitaan nimi, jolla takuuvarmasti kutsutaan myös monia saman ikäluokan edustajia.

Omaan nimeen on ainakin minulla syntynyt jonkinlainen viha-rakkaus-suhde. Ehkä olisin toivonut, että vanhempani olisivat antaneet minulle jonkun harvinaisemman nimen. Tosin Päivi oli tullut almanakkaan vasta vuonna 1950 eli jokunen vuosi ennen syntymääni. Silloin Päivin tilalta allakasta sai väistyä nimi Salama. En muista koskaan kuulleeni, että jonkun etunimi olisi Salama, joten ehkä uuden nimen lanseeraaminen oli paikallaan. Tosiasiassa ensimmäinen Päivi sai kuitenkin nimensä jo vuonna 1901.

Suosionsa huipulla Päivi alkoi olla 1950-luvun lopulla ja vuonna 1969 se oli yleisin alle 10-vuotiaan tytön nimi. Nyt kun kuulun jo työpaikkani vanhimpaan kaartiin, on pakko hyväksyä se tosiasia, että työkavereiden joukossa on aina jokunen muukin nuorempi kaimani. Siinä sitten yritämme erotella toisiamme liittämällä etunimen perään sukunimen ensimmäisen kirjaimen. Mutta tänäänkin jouduin lähettämään sähköpostia saadakseni tietää, tarkoitettiinko tiettyyn messutapahtuman työtehtävään nimetyllä Päivillä minua vai mahdollisesti Päivi H:ta. Tai kenties viestin lähettäjä olikin tarkoittanut Päiviä, jonka etunimen perään olisi pitänyt lisätä K-kirjain.