Marmatusviikot meneillään

Lunta näkyy tällä hetkellä ympäri Jyväskylää kasoina ja kekoina, joita ei välttämättä kuljeteta enää lumenkaatopaikalle. Lumenajo on ollut kaupungille vuositasolla noin 200 000 euron kustannus. 

Vaajajoskella Kansalaistori on esimerkiksi nimetty lumen läjitysalueeksi ja lumia ei ole luvattu siirtää pois, vaikka Vaajakosken Talvikohinat olisi halunnut alueen toriksi maaliskuun 16. päivä. Tapahtuma jouduttiin siirtämään Urheilutalon taakse. Aivan kamalaa, eikö olekin?

Entäpä sitten Helsinki, joka kuskaa kantakaupunkiin sataneen lumen mereen? Jo vuosien ajan on selvitetty mahdollisuuksia merikaadon lopettamiseen, mutta toistaiseksi korvaavia vaihtoehtoja ei ole löydetty. Kaupunki on saanut kovaa kritiikkiä meren likaamisesta. Selvitysten mukaan lumikuormien mukana mereen päätyy tuhansia kiloja roskaa ja kymmeniä miljoonia mikromuovipartikkeleita. Runsaslumisena talvena Helsingissä kuskataan yli 300 000 lumikuormaa vastaanottopaikoille, joista viidesosa päätyy mereen Hernesaaressa.

Kustannukset sataneesta lumesta ylipäätään ovat varmasti valtakunnan tasolla satoja miljoonia. Jos joku, niin tämä on asia, josta aika kevätaurinkoineen hoitaisi joka vuosi ison osan ilman euroja. Ja näinhän se varsinkin lumen kuljetuksen osalta monesti maaseudulla tekeekin.

Suomalainen ja varmasti usean muunkin maan yhteiskuntajärjestelmä on siksikin kummallinen, että olemme luoneet ikäänkuin monta itsenäistä yritystä kotikuntamme sisään veronmaksajien rahoilla. Sen jälkeen luomuksemme pitävät kiinni myönnetyistä rahoista mustasukkaisesti. Ei sovi edes ajatella, että liikunta- sivistys- tai joku muu toimi antaisi lumenkuljetuksesta säästyneet rahat esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimelle, joka palkkaisi vaikkapa vanhustenhuoltoon puolen tusinaa uutta tekijää.

Moinen ajattelu on varsin vierasta yrittäjälle. Jos yritys A tekee tulosta saman omistajan yritys B:n tai C:n kustannuksella tai peräti hallaa, seuraa korjausliike alta aikayksikön. Ehkä suurin ero onkin siinä, että yrittäjä tekee töitä omilla rahoillaan ja kunnan sekä valtion työntekijät veronmaksajien rahoilla. 

Saman, osittain turhan työn toinen ilmentymä on nurmikonleikkuu. Ensin faijani kärräsi kottikärryillä mitä lie maa-ainesta päivätolkulla pitkin omakotitalomme ympäristöä tasotellen samalla lapiolla alustan mullalle sopivaksi, jonka hän kärräsi, levitteli ja tasoitti seuraavaksi. Sitten sitä jyrättiin erilaisilla välineillä ja talloen koko perheen voimin riittävän kiinteäksi, johon viimein kylvettiin heinänsiemenet. Kalkita ja lannoittaakin piti aikaansaanosta silloin tällöin, jotta pihanurmesta tulisi vähintään yhtä tasokas kuin naapurilla. Joka taas ei poutasäällä onnistunut ilman säännöllistä kastelua. 

Viimein isä pääsi niittohommiin aamukasteen aikaan aina viideltä parin, kolmen viikon välein. Sen ainut hyvä puoli lapsen ikkunasta katsottuna oli, että me täytimme heinillä leikkimökkimme kanien talviruuaksi. Myöhemmin sama leikkuupuuha jatkui meidän kakaroiden toimesta polttomoottorikäyttöisellä ruohonleikkurilla. Viikatteen terotuksen tahkonpyöritys oli vaihtunut savuttavan 2-tahtileikkurin työntämiseen. Suo siellä vetelä täällä, joskus hikisenä kesähelteessä ajattelin. 

En osaa edes arvella paljonko lumi- ja mainitut heinätyöt valtakunnan tasolla vuodessa maksavat, mutta mitätön ei summa ole, sillä Postikin joku vuosi sitten laajensi toimintojaan ihmisten nurmien leikkuuseen. En tiedä kuinka business on tältä osin menestynyt.

Päätään ovat nostaneet myös öttiästen vähenemisten ansiosta luonnonniityt. Niidenkin maailma on muuttunut eivätkä nekään enää selviä luonnossa hoitamatta. Vaan toista oli ennen. Päivänkakkarat ja kissankellot kasvoivat ja heinäsirkat sirkuttivat hoiti niitä tai ei. 

Kuten otsikossa kerroin, minulla on marmatusviikot menossa. Johtuneeko siitä, että reippaan viikon kuluttua on paluu Suomeen. Purnausten syyt eivät kuitenkaan ole tulleet iholle, saati sen alle, sillä kaikki on elämänmakuisessa elämässäni niin hyvin kuin kohtuudella yli seitsemänkymppisellä vaivoineen voi olla.

Korvien välin kanssa on kuitenkin hyvä voimistella päivittäin. Luulen maailman menon miettimisen ja siitä kirjallisesti mossottamisen olevan aivovoimisteluun vähintään yhtä tapa kuin sudokujen ja kuvaristikoiden täyttäminenkin.

Joillakin on tappamisen vimma

Jokilaakson luonnonsuojelualueen Purolammen vastarannalla on pieni, aikoinaan isolta osin ihmisen tekemä saari, joka on saanut nimen Rabbit Island. Siksi, että vaikka muualla alueella silloin tällöin juoksee jäniksiä ja vapaita kaneja, pikkusaarella niitä ei ole koskaan näkynyt eikä lumisessa maassa edes jälkiä.

Sen sijaan siellä on eläinten hautausmaa, jonne osaomistuskoira Niilollekin on varattu viimeinen leposija parhaan koirakaverinsa Rudin vierestä.

Myös ystävieni kissa nukkuu saarella ikiuntaan. Killi oli Peurojen perheenjäsen ja Ritva ja Hannu hänen ihmisiään. Niilon kanssa tulemme muistamaan aina, kun menimme tapaamaan useampi vuosi sitten kolmea Peuraa heidän matkakotiinsa Helsingin Rastilan campingalueelle. Kuinka istuimme katoksen alla Killin kulkiessa kuningattaren elkein Niilon takaa, Niilon edestä ja Niilon sivulta. Ja miten Niilo ymmärsi, että tämä ei ole hänen valtakuntansa ja kuinka se osasi käyttäytyä herraskoiran lailla.

Luonto ja tekniikka tekevät tepposia tai kepposia, joita en monestikaan ymmärrä. Monen vuoden ajan olen katsellut pihapiirin elämää Merikonttikotini katolla olevien neljän videokameran kautta, joista yksi on suunnattu Purolammen yli Rabbit Islandille. Tänä talvena silloin tällöin öisin näyttää 8000 kilometrin päähänkin aivan kuin joku olisi sytyttänyt Rudin ja Killin muistokivien juureen lyhdyn tai kynttilän. Se näkyy pimeässä yössä kuvan oikeassa yläreunassa hentona valona Thaimaahan saakka. Mielikuvittelen sen olevan Jokilaakon hyvän haltijan tekosia. 

Kun sitä yöllä katselin maksaessani Luonnonsuojeluliiton jäsenmaksua toisen kuvan uutista lukien, muistui mieleen Niilo eräänä aamuna ja sitä ulkopuolelta Duokodin ikkunasta katsellut ilvesäiti pentunsa kanssa. Harvoin olen nähnyt ja kuullut Niilolla sellaista terrierin vimmaa, kun se olisi halunnut mennä laittamaan pihan elämän takaisin mieleiseen järjestykseen. Jos Niilo olisi päässyt hoitamaan järjestysmiehen tehtäviä, olisi eläinten hautausmaa ehkä saanut ilveksen yhden sivalluksen jälkeen uuden asukkaan.

Sama tai joku toinen ilves käveli minua toisena aamuna rantapolulla vastaan mennessäni Jokilammille aamu-uinnille. Ehkä kymmenen metrin päästä sanoin sille suomeksi: "Minä en muuten väistä." Aikansa ilves katsoa minua kuin miettien, että mitähän tekisi? Sitten se loikkasi parimetristen, lainsuojattomien kasvien yli metsään ja minä ymmärsin kuinka uljas on Suomen luonnon suurin kissaeläin.

Hyvin kauan sitten, kun eläinrakkauteni vasta orasti jalostumistaan nykyiseen muotoonsa, katselin kerran metsästäjien joukkoa haulikkoineen ja ajokoirineen heidän kerratessa tappamansa syyttömän jäniksen viimeisiä elon hetkiä. Ja kuinka miehet kehuivat kilvan miten upeaa työtä koirat tekivät.

Itse ajattelin surullisena, että jos nautin tuosta tappamisen vimmasta, on minussa jotain perustavan laatuista vialla. Sillä kukaan ei tarvinnut pupua nälkäänsä, vaan nauttiakseen sen jahtaamisesta ja tappamisesta, jonka kruunasi lopuksi kasvissyöjän kuolema. Jos sielussani on jotain vinksallaan, olkoon se mieluummin kallellaan elämän suojelemisen suuntaan.

Maailmassa ei montaa eläinlajia ole, jotka saavat elää vapaana ihmisten niiden elämään kajoamatta millään muotoa. Yhtä lajia on liikaa ja toista liian vähän. Kolmas tekee sitä sekä tätä pahaa ja neljäs jotain muuta hallaa ihmisen mielestä ihmiselle tai jollekin muulle. Sitten tuomme pallon toiselta puolelta peuroja opettelemaan elämää Suomessa. Joista vimmaisten metsästäjien lisäksi kiinnostuvat luonnollisesti luonnossa jo elävät lihansyöjätkin. Jota sitäkin ihminen haluaa säätää hakemalla valtiolla isojen kissojen tappolupia.

Miksi yhteiseen pesään saa paskoa?

ÄKKIPIKAINEN saattaa ajatella, että Itämeri on maailman mittakaavassa ankea ja mitätön meri. Se on pieni, saastunut ja vähäsuolainen. Kirjaimellisesti huonossa hapessa. Juuri siitä syystä varsinkin maailman rannikkovaltioiden olisi syytä yksityisten lisäksi kiinnostua paljon enemmän Pohjolan pienestä murtovesialtaasta. Merellä on takana ja edelleen myös edessään vaikeat vuosikymmenet.

Itämeri on kuitenkin Atlantin valtameren sivumeri Pohjois-Euroopassa Suomen, Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Viron, Latvian, Liettuan ja Venäjän välissä. Se on maailman toiseksi suurin murtovesiallas Mustanmeren jälkeen. Itämeren erottaa Pohjanmerestä Kattegatin salmi Ruotsin ja Tanskan välissä. Itämeri on erikoinen meri alhaisen suolapitoisuutensa, vuoroveden heikkouden sekä mannerlaatan päällä sijaitsemisen ja siitä johtuvan mataluuden takia. 

Talvivaaran merkittävimmät ympäristöhaitat aiheutuivat nimenomaan sulfaattipäästöistä, jotka pilasivat valuma-alueilla useamman järven. Päästöt olivat tuolloin maksimissaan kymmenesosa Haminanlahden suulle laskettavasta.

Akkutehtaan saama lupa on todellinen ympäristöriski – valtavissa määrissä sulfaatti on ongelma myös meressä. CNGR Finland Oy:n lupaehdot mahdollistavat sulfaatin laskemisen Itämereen pitoisuudella 62 000 mg/l ja 290 000 kg joka päivä. Pitoisuus on erittäin myrkyllistä kaikille Itämeren kaloille ja pohjaeläimille. Sulfaattipäästö on kooltaan (noin 100 000 000 kg/vuosi) ja pitoisuudeltaan Suomen suurin.

Herkimpiä sulfaattipitoisuuden nousulle ovat kalanpoikaset, mäti ja pohjaeläimet. Väkevä ja painava sulfaattiseos painuu syvänteisiin aiheuttaen kerrostumista, happikatoa, fosforin vapautumista ja edelleen rehevöitymistä sekä myrkyllisen rikkivedyn ja metyylielohopean muodostumista.

Tässäkään asiassa elämöinnilläni ei ole edes Tuusulanjoen vuollejokisimpukan eikä salaperäisen ja uhanalaisen viitasammakon pulputuksen vaikutusta, vaikka lunnonsuojelualueemme vedet laskevat jokea myöten Suomenlahteen ja siitä Itämereen. Silti elämöin, sillä tuntuu kertakaikkisen käsittämättömältä, että jotkut Suomen virka- tai luottamushenkilöt voivat paskoa yhteiseen pesään sekä jatkaa hölmöläisten tarinoiden ketjua päättämällä Haminaan kaavaillun akkutehtaan vesien laskemisesta Itämereen, jonka puhdistamisen eteen on tehty vuosikymmeniä monin hartiavoimin töitä.

Ehkä Haminan luvan kaltaiset päätökset eivät johdu aina edes tyhmyydestä, vaan "minä tiedän ja minä päätän hengestä" itsekkyydellä maustettuna. Sekä taidokkaista markkinamiehistä, jotka myyvät eskimollekin jääkaapin.

Siitä oiva esimerkki on, kun valitsemamme valtakunnan terävimmät poliittiset päättäjät myivät monopolisähkölinjat ja -verkon yksityiselle sijoittajalle, joka nosti siirtohinnat pilviin. Sen jälkeen suomalaiset sijoittivat saamansa miljardit saksalaiseen Uniperiin, jonka Saksan valtio kaappasi sopivan tilaisuuden tullen omaan taskuunsa.

Eikä se ollut ainut Suomen superhankinta Saksasta. Kansan suussa Sonerakauppa vääntyi hölmöläistarinaksi, kun valtion firma osti neljällä miljardilla ilmaa. Silloisen johdon tempaisi mukaansa hölmöyden lisäksi ja varoituksista huolimatta todellisuudentajun hämärtyminen. Joka vakuutti heidät siitä, ettei maksetulla summalla ollut väliä. Heille Umts-toimilupa näyttäytyi sijoituksena, jonka arvo ei voi laskea.

Nyt on sitten muun maan vuoro paskoa pesäämme sekä kusettaa meitä ja vähän muitakin, kun miljardööri saa jalansijan Haminaan ja kaikkien yhteiseen Itämereen. Akkumateriaalitehtaasta 60 prosenttia omistaa kiinalainen yhtiö CNGR Advanced Material, jonka toimitusjohtaja, Deng Weiming, lukeutuu Forbesin luokittelemiin maailman miljardööreihin. Weiming ja hänen vaimonsa, Xiaoge Wu, omistavat suoraan ja epäsuorasti yli 66 prosenttia yhtiön osakkeista. Sanomatta on selvää, että ilman Kiinan valtion suostumusta – ja kenties omistajuutta – akkutehtaita ei vahvan valtio-omistajuuden ja kontrollin maa perusta, vaikka tehdas sijaitsisi hölmöläisten kansoittamassa Suomessa.

Voinko saada hoitokorvausta?

Yhtenä päivänä kirjoitin käyttäneeni sen kaiken, jonka vuosikymmenten työelämäni aikana tallensin eläkeyhtiö Ilmariselle ilman korkoa vanhuudenpäivien turvaksi. Ja, että nykyisin elän muiden siivellä tai rahoilla.

Määrättyyn rajaan saakka valtio maksaa kansaneläkettä, josta siitäkin olen osaton. Maksutalkoisiin osallistun kuitenkin niin kauan kuin henki pihisee maksamalla veroja neljäsosan työeläkkeestäni. Täyttä kansaneläkettä voi saada, jos ei ole ollenkaan työeläkkeitä tai niiden yhteismäärä on olematon. Kun työeläke saavuttaa tietyn tason, kansaneläkettä ei myönnetä lainkaan. Kuulun siis joukkoon, jolta valtio pitää tältäkin osin kukkaronsa nyörit tiukasti kiinni.

Voinkin ajatella olevani valtiolle enemmän tuottava kuin kuluttava kansalainen. Säännöllisesti valtio osallistuu talouteni ylläpitoon kuukausittain vain sponsoroimalla hieman popsimiani lääkkeitä useampaankin vaivaan. Piikkipaikalla on sepelvaltimotauti ja siitä johtuneet sydäninfarktit sekä pallolaajennukset, jotka yhteiskunta maksoi suurelta osin yli 15 vuotta sitten. 

Meilahden sydänvalvomossa ajattelin kiitollisena, että jos ei täällä koe olevansa tyytyväinen veronmaksaja, niin sitten ei missään.

Mutta paljon on maksuliikenteessä valtion osalta poskellaan tai en kaikkea ymmärrä. Jos hankin lääkkeeni kotimaisesta monopoliapteekista, maksaa valtio niistä osan, olen maksanut veroja tai en. Mutta jos ostan lääkkeet thaimaalaisesta apteekista, sulkee Suomineito pussinsa.

Sama on tilanne sydäninfarktin osalta. Jos sydän pysähtyy kotirintamalla, minut kuljetetaan siniset valot vilkkuen, pillit päällä teho-osastolle. Siellä loistava henkilökunta onnistuu ehkä pelastamaan kuoleman portilta elävien kirjoihin ja lähes koko lystin maksaa yhteiskunta. 

Mutta jos pumppu tilttaa Thaimaassa ja minut kiidätetään Bangkok Hospitaliin tai vastaavaan, ei tohtori tartu puukkoon ellei maksumiestä tai -naista löydy. Jos ei kaverit siinä tilanteessa jeesaa, kun noutaja lipoo jo ovipielessä kieltään, olen elämää suuremmassa pulassa. Kaiken kruununa kotimaani estää suomalaisen sairaus- ja matkavakuutuksenkin, jos olen reissussa yli puoli vuotta. Eikä se kyllä korvaisi kuin muutaman päivän akuutin hoidon, koska kyseessä on vanha sairaus tai vaiva.

Se ei hevin mene jakeluun, että valtio maksaa suomalaisen sairaalan hoidon, muttei vastaavaa Thaimaassa, vaikka koko ajan ja joka kuukausi maksan veroa eläkkeestäni Suomeen 669,69 euroa. Vaikka kotimaani välittäisi vain rahoistani, niin kuinka taloudellesti on sille järkevintä, jos minut kuskataan kotimaan sijaan paikalliseen krematorioon ja sieltä tuhkat Suomeen? Tomumajani polttamisineen, uurnineen ja lentoineen maksan kylläkin Jokilaakson Ison kiven juureen itse Tuonelasta saakka, mutta verottaja on tappanut lypsävän lehmänsä. 

Tähän loppuun minulla on ehdotus Suomen rahanahneelle verokarhulle. Ainakaan toistaiseksi en tarvitse omaishoitajaa eikä minulla olisikaan pestiin ketään edes epäsopivaa. Vaan 74-vuotiaana selviän omin nokkineni. Joten voisiko valtio maksaa omaishoitajakorvauksen tai vastaavan minulle ja muille, jotka kykenevät näillä vuosirenkailla hoitamaan itse itsensä? 🤣🤣

Vapaat ja kytketyt koirat

En tiedä onko keltaisen linkin takana oleva, parin vuoden takainen Hesarin artikkeli maksumuurin takana.

https://dynamic.hs.fi/a/2022/koiravapaana/

Juttu kertoo Berliinin kaduilla kulkevista koirista ja on lukemisen arvoinen varsinkin koiraelämästä kiinnostuneille. 

Lehti kertoo siinä muun muassa, että "suomalaisen koiraihmisen silmiin erilainen, vapaa koirakulttuuri osui heti. Minna Strömberg muutti Berliiniin Paraisilta tyttärensä ja kahden koiran kanssa viime kesänä. Strömberg ajatteli ensin, että vapauden täytyy olla vaarallista koirille. Nyt hän on kuitenkin alkanut totuttaa 12-vuotiasta mäyräkoiraansa Geenaa vapaana liikkumiseen – oikeastaan siksi, että paikalliset kyselivät niin paljon sen nähdessään: miksi se on kiinni?"

Ihmisen ja koiran yhteinen taival on ehkä 40 000 vuoden ikäinen. Sen kerrotaan alkaneen, kun leireissä asuvilla oli tapana heitellä ulkopuolelle syömistensä jätteet, jotka houkuttelivat muun muassa susia. Näin katettujen pöytien kutsumattomien syöjien määrä ja nälkä kasvoi siinä määrin, että ne alkoivat olla vaaraksi. Joten ihmiset opettivat susista ruokajätevahteja pitämään aterioijia loitolla.

Tästä on pitkän matkan kulkenut kauneushoitolassa ja koirakylpylässä käyvä, vaatteet päällä hieronnasta sekä trimmauksesta saapuva villa-, perhos- tai muu hienostokoira, joka maksaa hienohelmaisuutensa vapauden menetyksenä.

Tähän väliin on syytä mainita, etten katso millään lailla pitkin nenänvartta ainuttakaan kelvollisesti lemmikkiperheenjäsentä pitävää ihmistä saati koiraa, on koiranelämä millaista tahansa, jos se ei ole kärsimystä.

Koira taipuu moneen, mutta ihminen ei niinkään. Lumet Suomessa sulavat ja se tuo esiin jokavuotiset koirankikkareet. Niistä monet näyttävät toistensa kaltaisilta lumihiutaleiden tapaan, mutta kahta samanlaista ei ole koskaan löytynyt. Eikä ole niitä ihmisiäkään, jotka eivät pärjää koiranpaskankaan kanssa. 

Isossa maailmassa on paljon maita, joissa koirat kulkevat pääosin ilman talutushihnaa eikä se ole sivistyksestä kiinni. Niistä monissa olen käynyt. Yhteistä on ainakin, että yleisesti ottaen vapaana kulkeva koira ei ole niin kärttyisä kuin kahlittu. Irrallaan ne kulkivat aikoinaan Suomessakin. Kaltaiseni vanhan kansan statuksella olevat muistavat hyvin "kylän koirat", jotka palasivat koteihinsa iltaruuan aikoihin. 

Toki vapaista koiristakin riitakaverin saa, sillä ihminen on kulkiessaan tehnyt rottinkikeppeineen parhaansa saadakseen niistä Thaimaassakin vihaisia. Toki maassa on myös kytkettyjä koiria, joiden reviirille ei ole vieraan hyvä mennä. Niiden tehtävä on esimerkiksi suojella jotakin, ottaa konnia kiinni, vartioida tai puolustaa omistajaansa. Eniten hihnoissa ja kainaloissa taitavat kulkea kuitenkin länsimaisten miesten thaimaalaisille naisille lahjaksi hankkimat niin sanotut sylikoirat.

Palautteen merkitys

"Kiitos tosikertomuksesta, sujuvaa ilmaisua. Se raittiuden hinta, jäin miettimään. Miten sait raittiudesta kiinni? Ja miten olet selvinnyt ilman alkoholia? Oletko kokonaan jättänyt eli onko ajattelutapasi muuttunut, sen kyllä aistin kirjoituksestasi. Hienoa että olet elänyt raittiina, tunsin sinut, kun et ollut raitis. Olit mielestäni poikkeuksellisen hyvä keskustelija ja ne olivat tärkeitä ajatustenvaihtoja. Se ehkä oli sellaista vaihetta, ettei ollut vielä ongelmaksi kehittynyt. Tosi miellyttävä ihminen olit. joten ilahduttaa paljon, että olet löytänyt oman tiesi elää."

Tälle tuntemattomalla palautteen antajalle vastasin tänä aamuna ja kysyin: "Kiitos paljon kauniista kommentista. Ennen kuin vastaan pitemmästi, jäi mieltäni askarruttamaan kuka mahtanet olla?" Siihen ainakaan vielä ei metsä ole vastannut eikä edes ehkä kuullut 🦻, kun sinne huusin. 

Kuvan Fingerpori ja monet muut sanovat kissan kiitoksella elävän, mutta tarvitsee se muutakin. Joskus harvansorttisesti saan olemattomista tekemisistäni kiitosta tai muuta myönteistä palautetta, jotka poikkeuksetta tuntuvat hyvältä ja lämmittävät ajan patinoimaa mieltäni. Eilinen palaute erityisesti ilahdutti, sillä se tuli kaukaa ajan vuorten takaa, jolloin alkoholi ei vielä täyttänyt koko elämääni. 

Kun en yhtään osaa arvata kuka olet, sinä minua lämmöllä muistanut blogini lukija, niin please, kerro minulle. Ehkä meillä olisi jotain muutakin yhteistä muisteltavaa.

Kahden viikon kuluttua palaan taas ensimmäisten muuttolintujen matkassa Suomeen. Sen jälkeen soittaminen Suominumerooni +358401511105 on kohtuuhintasta. Tosin WhatsAppilla se ei maksa ylimääräistä nytkään. Myös Messenger tavoittaa yötä päivää, vaikken välillä yöllä soittoääntä kuulekaan. Sähköpostit luen joka aamu ja ilta: jorma.soini@in105.fi ja jormaveinojuhani.soini@gmail.com. Joten please 🙏 vielä kerran.

Palautteella, myönteisellä tai kielteisellä on iso merkitys monelle tai ainakin itselleni. Vaikka lähimuistin huonominen pyyhkii paljon pois, muistan palautteet. Ainakin osan, vaikken aina muista edes mitä eilen kirjoitin. 

Kun ja jos joku minusta jotain ylipäätään puhuu, osa tapahtuu selkäni takana, mistä osa on tarkoitettu korvilleni ja osa ei. Silloin tällöin onkin huvittavaa kuulla itsestäni kertovan tarinan muuttaneet muotoaan kuljettuaan vuosien ajan suusta korviin ja takaisin uuden suun kautta maailmalle. Joukossa on joskus myös pahansuopaisuutta, kun jotain on jäänyt hampaankoloon tai sitten muuten vaan. Surullista, jos ei osaa elää voimatta pahoin eikä jakamatta sitä muille. Ehkä luullen olon siitä paranevan. Mutta eihän se parane, vaikka saattaa tehdä valheeellisenkin hetken siedettäväksi, jotta jaksaa raahautua huomiseen.

Myöteinen palaute tullessaan kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuo mukanaan paljon uutta, positiivista energiaa. Eilisestä onkin helppo päätellä, että rouva tai herra Tuntematon ei kirjoittanut muuten vaan eikä kohteliaisuudesta. Vaan siksi, että hän tarkoitti mitä sanoi ja halusi minun lukevan sen ja tietävän. Ehkä se on sitä postiivista ajattelua, joka on mainio lisä itsekunkin arkeen ja miksei pääpolttoaineeksikin.

Tuusulanjoki ennen ihmisiä ja nyt

Tuusulanjärven altaan syntyminen ajoittuu vuosimiljoonien taakse. Muotoilu ei ole jääkautista perua kuten monien muiden Suomen järvien, vaan se syntyi valtavan maanjäristyksen seurauksena. Laakso ulottuu Kirkkonummelta Espoon, Vantaan, Tuusulan ja Mäntsälän kautta Lahteen saakka. Tuusulanjoki sijaitsee tässä ikivanhassa uomassa, kun liki 10 000 vuotta sitten Tuusulanjärvi alkoi kuroutua irti tästä pitkästä vuonosta. Eteläpuolelle kerrostui mannerjään sulamisvaiheessa jäätikköjokien tuomana runsaasti hiekkaa sekä soraa ja meren väistyttyä Koskenharjuun puhkesi Tuusulanjoen uoma.

Vuosituhannen vaihteessa Helsingin Sanomat kirjoitti, että jokea kunnostetaan kolmen vuoden kuluessa yli kahdeksan kilometrin pituudelta. Siihen rakennetaan kuusi uimarantaa ja neljä maisema-allasta, jonka jälkeen tuusulalaisten yleisessä käytössä olevien uimarantojen määrä kaksinkertaistuu.

Raimo Nissinen Uudenmaan ympäristökeskuksesta piti silloin puromaisen Tuusulanjoen kunnostusta perusteltuna. Hän kertoi, että uoman vaihtelevuutta lisätään luiskien muotoilulla ja jokivarteen tulee onkikiviä. Virkistyskäyttö on ollut aiemmin vähäistä, mutta kunnostusten ansiosta jokea pitkin pääsee myöhemmin ainakin melomaan. Hän ennakoi, että uima-altaat kelpaavat ainakin lapsille. Uimarannoille tulee soraa ja vesisyvyyttä ruoppausten ja pohjan tasoituksen jälkeen yli metri.

Tuusulanjoki on noin 15 kilometriä pitkä ja laskee Vantaanjokeen. Tosin joissakin vanhoissa kartoissa kerrotaan, että Tuusulanjoki muuttuisi ennen Vantaanjokea Lillåksi.

Mutta onko Tuusulanjoki, Vähäjoki ja Lillå(n) sama joki, jota kakaroina kutsuimme Ruotsinkylänjoeksikin? Myllykylän maisemissa varsinkaan Lillåsta ei kukaan tunnu tietävän mitään, vaan he jäävät ihmettelemään nimeä kanssani.

Mutta mitä joen uimarannoille tai -paikoille on 20 vuoden aikana tapahtunut ja nyt kuuluu? Sitä taidan ensi kesänä hieman kysellä. Itse tiedän vain yhdestä, sillä Elämän tähden ry pitää siistinä ja käyttökunnossa Soiniityntien sillanpielen rantaa pallogrilleineen, pöytineen ja tuoleineen sekä roska-astioineen.

Löytyypä nykyiseltä Jokilaakson luonnonsuojelualueelta tarvitsevalle persoonallinen puuceekin. Miehet ja pojathan käyttävät varsinkin pienempiin tarpeisiinsa monesti metsäwc:tä. Tämän mukavan sanan lanseerasivat minulle virolaiset perheet, jotka mato-onkineen, virveleineen ja retkieväineen viihtyvät kesäisin rannalla. Uimassa käyvät lasten sekä itseni lisäksi ainakin poliisi- ja muut koirat. Mukavaa on, että virtauksen ansiosta en ole juuri havainnut sinilevää.

Vain kerran olen Päiviksen kanssa melonut kumiveneellämme Tuusulanjärven padolta tai oikeastaan Koskenmäen matonpesupaikalta jokea myöten 10 kilomerin matkan Myllykylään. Viime kesänä varkaat veivät vesikulkuneuvomme, joten talvella hankimme Thaimaasta käsin intiaanikanootin. Sen kanssa yksin tai seurassa aion kesällä uudistaa harrastuksen melomalla ainakin saman reitin.

Rattiuden hinta

Ehkä olisi hyvä ensin kertoa mitä raittius on minulle. Se on hetkiä hiljaisuudessa, kesäyössäkin yksin istuessani laiturilla äänettömyyttä kuunnellen. Tuokion ajan tuntuu syvällä sielussa, että tässä on kaikki eikä minulta puutu mitään. En halua lisää enkä halua muuttaa keinotekoisesti todellisuuttani muuksi millään tavalla.

Samaa täydellisyyttä saatan kokea eläinteni ja ihmisläheisten haudoilla. Surun hetkessä kyynelten ja kaipuun seassa on kaikki eikä siitäkään puutu mitään. Hiljaa kyselen taivaanrannan tuolta puolen, että sinnekö menitte, millaista siellä on ja näemmekö joskus? Raittius on opettanut itkemään aikuisen miehen itkua sekä kokemaan kaiken tapahtuvan kristallinkirkaana eikä sumu- tai humuverhon takaa.

Mutta kännilläkin on puolensa, jota en ole raittiina kokenut. Sillä humalaisen hauskanpidossa ja örvellyksessäkin on ainutlaatuisuutensa, jota aikoinaan yritin tavoitella selvinpäin päihtyvässä ravintola- ja kaveriseurassa. Mutta jo parin, kolmen drinksun tai tuopin jälkeen muut matkasivat jonnekin toiseen maailmaan, jonne en löydä mieleistä enkä muutakaan polkua. En tavoita enää oudoksi tullutta huumoria, vitsejä enkä seurani muutakaan hauskanpitoa. Ajattelen, että kun en enää halua hauskanpitoa viinan kanssa, se on oikein sopiva hinta raittiudesta.

Silloin tällöin törmään raittiuden apostoleihin, jotka suun täydeltä paasaavat vuosia ja kymmeniä kestäneen juomisensa olleen yhtä helvettiä. Mietin miksen kokenut samoin tai miksi he sanovat niin, sillä kännissäkin oli usein kiva olla. Olin juovana alkoholistina urani huipulla. Lopulta se ei enää riittänyt ja kysyin mielessäni yhä useammin, että tässäkö on kaikki? 

Raittiuteni jarrumiehet, tupakka ja alkoholi pitivät minua tiukasti hyppysissään, vaikka käsitin niiden olevan päällimmäiset elämäni lyhentäjät. Pontikkaa keittäessäni katsoin pullonkorkissa palavaa sinistä liekkiä ja tiesin, ettei hulluus, tyhmyys eikä tylsyys ala siitä, jos en kaada tuota sisääni. Sätkää kääriessäni pohdin, että järkevämpää olisi polttamisen sijaan sytyttää kymppi ja katsoa sen palamista. 

Useita kertoja lähdin aamuisin sadan metrin päässä olevaan kantakuppilaani tarkoituksena juoda aamukahvit. Joka kerta se muuttui ennen kassaa isoksi tuopiksi tai lasiksi olutta. Kunnes kauan sitten alkuperäinen suunnitelma toimi ensimmäisen kerran. Sama oli tupakan kanssa. Sata kertaa lopetin ja 99 kertaa aloitin. Sadas kerta toden sanoi. Viikon kävelin tupakoitsijoiden perässä haikuja haistellen, mutten laittanut savuketta suuhuni. Molemmat muutokset olivat liikasyömisestä luopumista helpompia, sillä viinanjuonnin ja tupakoinnin voi lopettaa kokonaan. Ruuan suhteen pitäisi pystyä kohtuukäyttöön. 

Kun ryyppykavereistani yksi toisensa jälkeen kuoli viinaan, muihin päihteisiin, puukoniskuun, kännisenä auton rattiin tai jotenkin muuten ennenaikaisesti, vakuutuin viimein, että elämäntavoillani on liian kova hinta. 

Ilman viinaa ja tupakkaakin on vaivoja riittänyt ja hengenlähtökin ollut lähellä. Sen kaiken ja kilojeni kanssa käyn jatkuvaa Jaakobin painia, jotka veivät myös Meilahden sairaalan teho-osastolle ja sydänvalvomoon. Siellä ajattelin elämänlankaani ohuttakin ohuemman hiuskarvan varassa. Mietin, että jos en olisi muuttanut tapojani, en olisi selvinnyt tänne saakka tai pois kuin jalat edellä.  Uskonkin maksaneeni koko raittiuden hinnan ja saanut vastineeksi paljon lisäpäiviä, vaikka syönkin liian usein enemmän kuin kulutan. 

Uuden elämän jatkoajan olen leppoistanut ja tiedän käyttäneeni suunnilleen sen, jonka työelämässä Ilmariselle sijoitin vanhuuden varalle ja turvaksi. Joten nyt elän muiden siivellä. Juomisen loppuvuosina ei työkään juuri maistunut tai työnantaja ei kauaa katsellut kännistä tekijää, joka aamuisin odotti vain milloin saa kaupasta tai baarista ensimmäisen keskioluen. Minusta ei ollut silloin eläkkeen maksajaksi. Eikä sillä vauhdilla kyllä olisi ollut sen käyttäjäksikään.

Yhden uuden elämänjakson alku

Kun yli 40 vuotta sitten olin juomavuosieni jälkeen ollut jonkun viikon selvinpäin, pyysi minua päihdeleirille mukaan täysin tuntematon seurakunnan viinadiakoni Markku Laukkanen. Pitkään pohdin mistä hän minut keksi, kunnes oivalsin, että hänen työkaverinsa Riitta Nyyssönen oli tulevan vaimoni Liisan ystävä. Sylttytehdas saattoi mitä ilmeisemmin löytyä niiden seinien sisältä missä itsekin majaani pidin.

Markku sanoi pyytäessään, että ei oikeastaan asiakkaaksi, koska olen ollut niin kauan juomatta, mutta ei työntekijäksikään, koska olen ollut niin vähän aikaa juomatta, mutta jotenkin siihen väliin. Sinne Vesalan kurssikeskuksen Rysään kuitenkin menin yli 30 alan miehen ja naisen kanssa. Ensi hetkestä lähtien koin sen olevan minun juttuni. Jokainen vuosikymmenen, parin aikana otettu ryyppy muuttui nopeasti pääomaksi. Olin löytänyt paikkani ja elämälleni juomisen sijaan uuden tarkoituksen, kun väki saunan löylyjen lomassa ja makkaraa grillatessa kuunteli juttujani.

Kuvainnollisesti ja hieman värittäen Markku kokosi kerran vuodessa viikoksi linja-autoaseman ja torin kupeesta bussillisen alan väkeä puhteiden lakanoiden, lihapatojen sekä hengen ravinnon äärelle. Mieleen jäi leiriltä matkaevääksi monta mainiota juttua ja tulevia ystäviäkin, joista tässä yksi muisto. Eräs mies ei ollut moneen päivään syönyt juuri mitään ja hän lastasikin lautaselleen aika kasan karjalanpaistia sekä reunalle pinon leipäviipaleita ja viereen tuhdin palasen voita. Sitten hän kysyi keittiöhenkilökunnalta, että "eikö ole kuin kevytmaitoa, kun olen niin tottunut punaista juomaan, eikä vatsa oikein muuta kestä?"

Omat ajatukset harhailivat kaukana todellisuudesta ja olin vakuuttunut, että päihdetyöntekijöiden kirkkain tähti on juuri syttynyt. Halusin raitistaa koko Suomen ja aloittaa sen ensimmäiseltä leiriltäni. Kun väki viikon päätyttyä palautettiin samoille kulmille ja kolmantena päivänä viimeinenkin oli takaisin juomakentällä, käsitin, etten raitista ketään. Mutta löysin sen mitä voin tehdä. Voin luoda ja tarjota mahdollisuuksia ja muutoksen vaihtoehdon. 

Päihdetyöhön jäin ehkä siksikin, että vain yhdestä asiasta tiesin työksi asti. Se oli päihteet. Olin väärien valintojen asiantuntija, joita nykyisin kutsutaan myös kokemusasiantuntijoiksi. Jyväskylän kaupunkiseurakunta oli alkutieni, sillä se ei vaatinut minulta mitään, ei edes liittämään käsiä yhteen. 

Aikani tallustelin kaduilla omin nokkineni, kunnes seurakunta palkkasi minut sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuella kolmeksi kuukaudeksi. Näin sai alkunsa Omakotikatu 1, valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus pieneen, punaiseen mummonmökkiin. Jälkeenpäin kuulin asuntolautakunnassa puhutun, että "annetaan vaan sille Soinin porukalle se purkutuomion saanut lautarakennus. Sillä jos hyvin käy, ne polttaa sen maan tasalle ja kaupungilta säästyy purkamisen vaiva".

Maailma on täynnä selviytymistarinoita vaikka mistä tosielämän ongelmista, itsensä etsimisistä ja löytämisistä päihteiden avulla sekä ilman niitä. Tapoja setviä ja selvitä ongelmista lienee tuhansia. Vaikken ole juuri kerskunut, on päihteetön elämä hyvä alku mielen, sielun ja ruumiin kokonaisvaltaiseen raittiuteen. Mutta jos viinan tilalle tulee esimerkiksi elämänkumppanin hylkääminen, joka on sietänyt sinua rinnallaan rakastaenkin kaikki juomavuodet sekä perheen ruumiillinen kuritus, viinattomasta elämästä saattaa raittius olla kauempana kuin korkin kiinni laittaessa.

Monelle, jos kellekään yksinkertaisimpia asioita ei ole itsensä kohtaaminen joka päivä siten, ettei halua muuttaa todellisuutta keinotekoisesti varsinkaan kemiallisilla aineilla toiseksi tunniksikaan. Helposti ihminen hiihtää tuskaistakin, mutta jollakin lailla tuttua, turvallista latuaan mieluummin kuin hyppää hyppyrin nokalta tai ottaa muuten askeleen tuntemattomaan. Oma hyppyni mahdollisti uudenlaisen etsimisen ja löytämisen sekä sen, että olen ylipäätään olemassa. Kertakäyttönahkapukuni sisällä suremassa, iloitsemassa ja marmattamassakin, mutta ennen kaikkea nauttimassa kiitollisena lahjasta, jonka olen saanut vanhemmiltani pyytämättä ja ansioitta.

Elämän raittiudesta olen monesti kirjoittanut ja saatan tehdä niin silloin tällöin sen aikaa kun pystyn. Tosin aamulla blogia aloittaessani, kyseinen aihe ei ollut edes mielessä saati tarkoitus. Nykyisen elämänjaksoni ensiakeleet ja muistot veivät kuitenkin mukanaan. Joten ehkä huomenna jotain siitä mikä on ollut raittiuden hintalappu ja koenko maksaneeni sen kokonaan. 

Sisällissodan esiaste

Vaikka sillä ei ole mitään merkitystä muille onko maljani kuohunut yli tai ei, marmatan silti ja siksi, että haluan purkaa mieltäni ja sanoa sanottavani.

Sisällissodassa, jota Suomikin on saanut maistaa, tavoitteena on yhteisön sisäinen valta, vastustajan murskaaminen sekä muutos aikaisempaan valtarakenteeseen niin, että se tyydyttää oman puolen kannattajien ja taistelijoiden vaatimuksia. Mittaa toisistaan ottavat yhteisön eri ryhmittymät, kuten säädyt, luokat, puolueet tai sosiaaliset kerrostumat. Valtaa tavoitellaan, jotta uusi valtarakenne voitaisiin luoda pysyväksi. Omia joukkoja kannustetaan osoittamalla propagandan keinoin vastapuolen synnit ja ominaista on myös koston kierre.

Poliittiset lakot ovat sisällissodan esiaste, jota nyt harrastetaan olan takaa. Suurta palkkaa nauttivat ay-pomot haluavat laittaa ammattiliittojen kanssa demokraattisesti valitun hallituksemme päätöksineen polvilleen. Osa ei pysty pureksimaan saati nielemään kansan valitseman oikeistohallituksen tekemiä päätöksiä. Liitot eivät tällä kertaa kapinoikaan työnantajia vastaan, vaikka jättävätkin menemättä töihin suurella joukolla. Ay-väelle on aivan sama onko työnantaja valtio, kunta tai lähteekö toimien vuoksi leipä yksityisyrittäjän perheen ruokapöydässä lapsen suusta tai kuoleeko aivan sivullinen ja puolustuskyvytön hoidon puutteeseen. 

Silläkään ei näytä olevan juurikaan merkitystä ovatko lakot tai työnseisaukset laillisia tai laittomia, sillä liittojen rahakirstut ovat pullollaan lakkoavustus- ja mahdollisesti maksettavia sakkorahoja. Joten kyllä vain, kyseessä on sisällissodan esiaste, sillä toimenpiteet kohdistuvat hallitusta vastaan. Enemmistö näyttää gallupien mukaan hyväksyvän poliittisetkin lakot, joita voi kyllä perustellusti sanoa kapinoinniksi. Itseltäni sen sijaan kyselen, että enkö itse tai jotkut muut nyt ymmärrä seurauksia eikä kaikkea muutakaan? 

Liittoja johtavat pomot, joiden palkat ovat kymmenkertaiset omiin tuloihini verrattuna ja suuremmat kuin kansanedustajien ansiot. Silloin kyllä jotain muutakin on vialla kuin, että työnantaja maksaa ensimmäisenkin krapulasta johtuvan rokulipäivän palkan.

Vaikka itselleni on ollut melkoisen yks hailee riistääkö työnantaja tai verokarhu vai molemmat yhdessä, sekään ei tunnu enää riittävän. Vaan nyt ollaan kaikilta viemässä yhteiskuntarauha laillisin sekä laittomin keinoin.

Yritin etsiä tietoa ovatko ay-pomot kuinkakin osallistuneet talkoisiin pudottamalla omia palkkojaan. En löytänyt. Sen sijaan löysin tiedon kuinka kokoomuslaisena valittu, viimeisiä päiviä istuva presidenttimme Sauli Niinistö pudotti tuntuvasti palkkiotaan. 

Onko tosiaan niin, että tarvitsemme sotia myös siksi, että vuosia tai kuukausia rintamalla pakkasessa ja korsussa henkensä hädässä opettaa vihollisen tykkien avulla olemaan jonkin aikaa tyytyväinen siihen mitä on? Eikä vaatimaan alati lisää "minulle kaikki nyt ja heti" hengessä. Ymmärrystä tarvittaisiin siihenkin, että joskus on hyväksi luopua jostain voidakseen pitää leipäpuun.

Tällä hetkellä parin tunnin lentomatkan tai parin päivän automatkan päässä Suomea kymmenen kertaa suurempi Ukrainan kansa taistelee olemassaolonsa oikeudesta. Samanaikaisesti itse haluamme yhä helpommalla yhä enemmän luomupossua ja luomukasviksia luomuruisleivän päälle. Jotain on todella vialla ihmisen ahneudessa ja monessa muussakin. Vaikka kirkkoon kuuluu väkeä enemmän kuin poliittiset lakot hyväksyviin, ei riitä kristikansan selitys, että ihmisen itsekkyys ja monet muut vajavaisuudet johtuvat Eevan Aatamille tarjoamasta omenasta. 

Sananlaskuja, aforismeja, mietelauseita ja muita rouheita

"Älä unta rakasta, ettet köyhtyisi."

"Pidä silmäsi auki, niin saat leipää kyllin."

"Kuinka kauan sinä laiska makaat, milloinka nouset unestasi?"

"Laiskuus vaivuttaa sikeään uneen, ja veltto joutuu näkemään nälkää."

"Minä kuljin laiskurin pellon ohitse, mielettömän miehen viinitarhan vieritse."

"Älkää antako auringon laskea vihanne ylle."

Raamatun Sananlaskuista kaikki.

************

Monta vuosikymmentä sitten poikani Marko alle kouluikäisenä oli tehnyt jonkun kolttosen, josta Liisa puhelimessa kertoi. Kun ajoin kotipihaan Letukallani, jonka kyljissä oli isot englanninkieliset tekstit "Likaiset vanhat miehet tarvitsevat myös rakkautta",  oviaukossa seisoi syyllisen ja katuvaisen näköinen poika itkua tuhertaen. Koppasin hänet syliini halaten karun miehen rakkaudella ja kuiskasin korvaan "annettu jo, annettu jo". En hevin anna auringon laskea edes kiukkuni ylle. Tätä kaikkea silloin tällöin muistellessani tunnen, kuinka paljon Markoa rakastankaan. 

Eilisessä Mietemaailmani päivityksessä onkin paljon sellaista, joka on minulle enemmän kuin sanoja. Joukossa on maininta "Kadonneiden askelten salista". Sitä olen monesti miettinyt, kun mieleen on tullut ensimmäinen vaimoni Liisa, joka käytti melkein aina pyörätuolia liikkuessaan. Joskus hänen kelatessa äänettömästi kokouksessa valtuustosalin eteen puhumaan, ajattelin rakastaen "salin hiljaisten askelten Liisaa". Kun olin hänen hautajaisissaan kuokkavieraana Haapamäen kirkkosalissa, itkin ja koin jotain jääneen kesken. Jäljellä oli vain tyhjä, Kadonneiden askelten sali.

Eilinen päivitykseni toi mukanaan kuvan toteamuksen ja kysymyksen Liisan hyvältä ystävältä, jota hän on nykyisin myös minulle. Ehkä jossain vaiheessa avioeroni jälkeen ja vieläkin saatan olla joidenkin inhokkilistoilla vaimonsa hylänneenä kylmänä kummajaisena tai peräti paskiaisena.

Ehkä sitä olenkin, vaikken niin koekaan, sillä jokainen, rakkaudella sydämestäni paikan lunastanut asuu siellä omassa huoneessaan ikuisesti. Siellä on siskoni, äitini, isäni ja monet muut taivaanrannan takaa. Jossakin on myös ensisuudelman poliisin tytär, Rita Rosimo alias Pia Simonkylästä ja luokkaretkibussin takapenkiltä. Vaikka ukkostrubaduuri on silloin tällöin kerännyt harmaita ja synkkiäkin pilviä välittämisen taivaalleni, kaikki rakkauteni säilyvät sydämeni saleissa. 

En tiedä mitkä ovat kuvakaappauksen Tiinan ajatukset vai eivätkö mitkään tai kadottaako tämä kirjoitus peräti jotain. Mukavan tuulahduksen hän joka tapauksessa toi Liisan ja minun yhteiseen, Kadonneiden askelten saliin. Sekin on mukavaa, jos myös Tiina kokee salin omakseen. 

Mietemaailmani päivitys

Koskaan ei ole liian myöhäistä elää onnellisena eämänsä loppuun asti. 

Tässä iässä ei myöskään kannata pantata elämää. Voimalauseeni onkin Minna Canthilta: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”

Joskus taas ensimmäinen askel anteeksiantoon on, kun tajuaa, että toinen osapuoli on täysi mulkero. 

Elän yhä tulevaisuudessa, sillä odotan Thaimaassa Suomen kesää ja Suomessa Thaimaan talvea. 

Vain pellet ottavat sirkuksen tosissaan. 

Joillakin selkä on niin huonona, ettei voi nostaa kuin eläkettä eikä silti näe kunnolla edes selvää päivää. 

Kansallismielinen mopomies on keski-iän ylittänyt, harmaatukkainen papparainen, joka Thaimaassa skootterilla ajaessaan kuvittelee yhä ajavansa henkisesti teini-ikäisenä Suomi-mopolla. 

Viikon suunnitelma: En tee mitään, sillä makaava mies sohvalla on mies paikallaan. 

Makunsa kullakin sanoi koira, kun takapuoltaan nuoli. 

Seisova kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa. 

Islannissa täytyy koputtaa kolme kertaa ja sanoa samalla seitsemän, yhdeksän, kolmetoista. Silloin turvaa selustansa huonoa onnea vastaan ja joskus onkin yhtä hyvä tuuri kuin kaljulla miehellä, joka voitti arpajaisissa kamman. 

Liputuspäiväksi "En tarvitse mitään päivä". 

Kaikki jotka nauravat kanssani, eivät ole ystäviäni. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä mukavampi on olla tekemättä mitään. 

Kyyneleet ovat sielun pesuvettä. 

Miksi porot ja Lapin kelot kiertävät lähes aina vastapäivään?

Elämä on niin kallista, että kun katsoo arkkujen hintoja, kohta ei ole varaa edes kuolla. 

Mörökölli minut vieköön, jos olen väärässä, sanoi jyväskyläläinen Jukka Paananen. 

Joutenolo ja elämisen sietämätön keveys. 

Abortti estää jonkun mielestä tulemisen olemassaolon kurjuuteen, mutta pitääkö tehdä arvokasta elämässä? 

Ei ole tärkeää kuinka vanha olet, vaan kuinka olet vanha.

Pyykkipoika vai pyykkihenkilö? 

On hyvä silloin tällöin tarkistaa, ettei pahin vihollinen asu korvien välissä. 

Joskus nukun uppotukkiunet. 

Mutta kerrankos sitä erehtyy, sanoi siili kavutessaan juuriharjan päältä.

En uskonut kuolemanjälkeiseen elämään, mutta uskoin elämänjälkeiseen kuolemaan.

Mielen miinakenttä ja tie helvettiin voi olla reunustettu hyvillä aikomuksilla varsinkin, jos vintillä on pimeää tai liikaa valoja? 

Olo on kuin yksikorvaisella tuusulalaisella keinuhevosella, sanoi Annika Lappalainen

Tottakai puhun itsekseni. Tarvitsen silloin tällöin hyviä neuvoja. 

Carlos Santana: "Sen sijaan, että haluaisin passittaa hänet kadotukseen ikuisiksi ajoiksi, ajattelen hänet pienenä lapsena. Siten näen hänessä valoa. Jos toivon hänet mielessäni helvettiin, menen hänen mukanaan sinne. Jos vuorostani lähetän hänet valoon, tiedän meneväni itse perässä."

Aira Samulinin Hilja-täti sanoi, että pitää ojentaa jalkoja vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa.

Aurinko nousee aina, mutta joskus sitä joutuu odottamaan vuositolkulla. 

Entä onko etanalla hampaita? 

Kenen pitää todistaa onko Jumala olemassa tai ei, vaikka ukkostrubaduuri saapuukin joka kesä esittämään säveltämäänsä säätä. 

Hiljaisuudessa voi ajatella olevansa Kadonneiden askelten salissa. 

Kaikkea on tarpeeksi, mutta kaikkea on liian vähän ja on menossa päin helvettiä ensimmäisessä luokassa. 

Kun öisin valvon mietteissäni, on se mitä parhainta "Minäaikaa". 

Niiin kauan kun luen ja kirjoitan, en ole koskaan yksin, vaikkei ketään olisi läsnä, sanoi 93-vuotias. 

Silloin tällöin on tiedossa suurenmoinen matka......leposohvalta jääkaapille ja takaisin. 

Kun minulla on sisäinen rauha, minulla on kaikki vaikkei olisi mitään. Kun puuttuu sisäinen rauha, minulla ei ole mitään vaikka olisi kaikki.

Viides todellisuus, jossa unet ovat kurkistuksia alitajuntaan tai jonnekin missä on menneisyys, unelmat, haaveet ja tulevaisuus sekä mielikuvitus. Vain nykyisyydessä on läsnä fyysinen minä, ajan vankila. 

Varhainen lintu löytää madon, joka ei ole madon onni ja kalastaminenkin on hengenvaarallista, sanoi onkimato lapsilleen viimeisinä sanoinaan. Toivon lisäksi Joukossakin on mukava elää serkku lapamadon mielestä. Silloin ei tunne oloaan yksinäiseksi ja Rauhassa on hyvä kuolla. 

Mutta itseäni minun ei tarvitse hiljentää miellyttääkseni muita.

Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön kadonneet visiot, osa 4

Merikonttikodille Jokilaakson luonnonsuojelealueen keskellä haettiin tilapäinen rakennuslupa, sillä muun muassa sijainnista johtuen pysyvän rakennusluvan saaminen osoittautui ylivoimaisen vaikeaksi. Mutta hyvin on pärjätty näinkin saunoineen, pyykinpesu- ja tiskikoneineen. Kontteja ei ole myöskään liitetty kunnallistekniikkaan, koska testaamme koko ajan sopivuutta eilen mainituksi väistöasunnoksi. Tarvittaessa Duokodin liittäminen kunnallistekniikkaan on hyvin yksinkertaista. 

Siirrettävyytensä ansiosta konttikodilla on edellytykset toimia missä kunnassa tahansa määräaikaisenakin kotina, joiden avulla voitaisiin poistaa asunnottomuutta hyvin tehokkaasti. Tilapäinen rakennuslupa on myös helpompi saada, koska ei tarvitse päättää onko kontti siinä paikassa seuraavat 50 vuotta. Rakennusmääräyksetkin ovat toisenlaiset, kun kyseessä on "mummonmökki kantovesineen" ja ekokäymälöineen, joka kerää jätteet Biolanin kompostoria varten. Siinä ne valmistuvat kahden vuoden aikana oivalliseksi mullaksi.

Käytän pääosin luontoystävällisiä pesuaineita, joten harmaan veden maaseudulla voisi usein imeyttää suoraankin maaperään. Tätä mahdollisuutta ei kerrostaloalueen väistöasuntona ole, joten koekäytössä kerätään jätevedet 1000 litran säiliöön. Sen sisällön tyhjennän asianmukaisesti jätevesiviemäriin tai vastaavaan 2-3 kuukauden välein. Samalla tyhjennysmatkalla tuon henkilöauton peräkärryssä 1000 litran toisessa säiliössä talousveden. Juomaveden noudan nostalgiasyistä monesti läheiseltä, kuvan luonnonlähteeltä.

Teknisesti merikonteista tehdyn asunnon voi toteuttaa vuorauksineen monin eri tavoin. Me halusimme kotimme näytävän ulospäin siniseltä kontilta, joten Duokoti on eristetty sisäpuolelta eikä sitä sieltä edes tunnista merikontiksi. Toinenkin syy on. Alle 50 m² asuinrakennus ei tarvitse energiatodistusta, joten lämmitettevä pinta-ala on 49,5 m². 🌞

Ollessani Sininauhauhasäätiön toimitusjohtaja, hankimme käytännössä omistukseemme vaihtoehtoista ammattikoulua ylläpitävän Sovinto ry:n. Sen määräaikaiseksi johtajaksi/rehtoriksi valittiin Päivi Strandén ja oletin polun olevan valmis konttikotien tekemiseen oppilastöinä esimerkiksi yhdistyksen omistamassa hallissa.

Päivin tullessa bossiksi, luovuin Sovinnon puheenjohtajuudesta, sillä pienemmissäkin ympyröissä on hyväksi, että vallan keskittämisellä on rajansa. Joten en enää ollut niin suuri härkä, etteikö löytyisi salvaja. Uusi puheenjohtaja ilmoitti, ettei hän tue Strandénin työsuhteen jatkoa, joten siihen kaatui yksi Sininahasäätiön loistavimmista tulevaisuuden visioista.

Vaikka koulutus on yksi Sininauhaliiton ydinalueista, uusi johto luovutti Sovinto ry:n myöhemmin Diakonissalaitokselle, joka oli tavoitellut sitä jo aiemmin. Nurjalla mielellä ajattelen, että se oli Sininauhavision puutetta, kyvyttömyyttä tai laskettu juttu.

Kävin neuvottelut myös Jyväskylän Katulähetyksen kanssa, sillä heillä on rakentamiseen soveltuvat hallit ja vuositasolla satapäin tekijöitä kuntouttavassa työssä. Kun silloinen toiminnanjohtaja ohjasi minut työllistämisestä vastaavan työntekijän puheille, käsitin, ettei heilläkään ollut asiaan riittävää innostusta.

Mutta kodittomilla sitä oli. Kiersin monestikin heidän keskuudessaan näytellen Merikonttikotien kuvia ja kysellen: "Haluaisitko asua kyseisessä kodissa vaikka Huitsin Nevadassa, jos joukkoliikenne kulkisi ja yhteiskunta kustantaisi kuukausimatkalipun?" Poikkeuksetta kaikki halusivat, joten visio on edelleen olemassa.

Yli kymmenen vuotta sitten olimme aikaamme edellä, jonka jälkeen erilaiset minikodit ovat yleistyneet vauhdilla. Nytkin olemme ajan hermolla, mutta edelleen ainutlaatuisesti, sillä siirrettäviä kunnon koteja ei uusienkaan toimijoiden tarjonnassa juuri ole.

Asunnottomuuden kovan ytimen ongelma on kerrostaloasumisen aikaansaama, koska niissä on asuttava talon säännöillä ja määräyksillä. Mutta sen sijaan emme kuule Enontekiön tai muiden haja-asutusalueiden asunnottomista, sillä maaseudulla on tilaa elää ja asua mummonmökeissä kuten tahtoo. 

Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön kadonneet visiot, osa 3

Piti jo eilen kirjoittaa toteutumattomista visioista 3. osa, mutta pysähdyin muistelemaan Jussi Raittista hänen muuttaessaan Taivaan kotiin. Hieno mies, tiedän sen.

Ehkä aikani suurin ja merkityksellisin Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön visio oli merikonteista tehtävät kodit, joiden avulla satavarmasti kyettäisiin poistamaan asunnottomuus, jos asuminen ei onnistu normaaleine järjestyssääntöineen.

Keskitetty asuminen on kyllä toimiva vaihtoehto, joista hyviä esimerkkejä ovat Ensiaskel Jyväskylässä ja Helsingin Mäkelänkadulla Pessi & Illusia sekä Ruusulankadun Kujankatti, joka menetti nimensä ennen valmistumistaan. Kun laitetaan tavoiltaan 100 samantapaisilla itsenäisen asumisen rajoitteilla olevaa alan naista ja miestä samojen seinien sisään, ei se voi olla näkymättä ja vaikuttamatta muuhun ympäristöön. Joten tarvittiin uudistettu visio mummunmökeistä, joissa kukin voi elää elämäänsä kuten tahtoo. 

Asuin vaimoni ja osaomistuskoira Niilon kanssa suunnittelemassamme ja rakentamassamme, kahdesta merikontista tehdyssä Duokodissa, joka esiteltiin noin 10 vuotta sitten Hyvinkään asuntomessuilla. Käytännön rakentamisesta vastasi porvoolainen päihdetyötäkin tekevä järjestö Samaria osana sen kuntouttavaa työtä. Muu olikin sitten Elämän tähden ja Järvenpään Mestariasuntojen käsialaa. Ilman sen merkittävää, varsinkin taloudellista panostusta kaksi Merikonttikotia eivät olisi koskaan nähneet päivänvaloa, sillä Duokodin lisäksi teimme yhtä aikaa yhdestä kontista puolet pienemmän, 25 m² Sinkkukodin.

Vaikka keskitynkin tänään ja huomenna Duokotiin, on Sinkkukodin sisäilman terveellisyydestä syytä mainita jotain. Rakennuksen alkuperäinen tarkoitus oli toimia esimerkiksi kerrostaloasukkaiden pihaan tuotuna väistöasuntona, kun huoneistoihin tehtiin remonttia. Lisäksi se on ollut työhuoneena, sillä kaupungilla oli työntekijä, jolle ei löytynyt työtilaa, jossa hän ei kärsinyt erilaisista sisäilmaongelmista. Näitä oireita ei ollut, kun työpiste siirrettiin Sinkkukotiin.

Kodit tehtiin Vihdin Selkissä, entisessä Makrotalojen teollisuushallissa, josta Sinkkukoti matkusti Järvenpäähän viimeisteltäväksi ja 50 m² Duokoti kuukaudeksi esiteltäväksi. Asuntomessujen jälkeen tuleva kotimme siirettiin yhdellä kertaa täysperävaunullisella autolla nykyiseen sijaintipaikkaansa Tuusulan Myllykylän, Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskelle. Aamupäivällä koti oli laskettu rekan omalla nosturilla teräsbetonipalkkien päälle, ja me nukuimme sähköt sekä vedet kytkettyinä jo seuraavan yön uudessa parvivuoteessa suihkunraikkaina, Nunnauunin injektoritakan antaessa viileään kesäyöhön lämpöä.

Eero, Jussi, The Boys ja Poison Ivy

Vuonna 1964 The Rolling Stones julkaisi kappaleen Poison Ivy ja vuotta myöhemmin sen teki Raittisen veljekset The Boysin kanssa. Sen voit kuunnella tästä. Julkaisen sen tällä viikolla kasikymppisenä kuolleen Jussin muistoksi, jota olin kuuntelemassa monet kerrat, kuten Eeroakin.

Kappale ei ole monelle tuttu, mutta itselleni kyseinen LP-levy oli ykkönen, jonka kuuntelin noin 60 vuotta sitten lähes puhki. Kunnes kaverini, Mäkisen veljekset Jokke ja Jami jättivät sen lainattuaan palauttamatta. Muta koska he eivät olleet varkaita, jaksan odottaa. Tosin putkiradiooni kytkettyä levysoitintakaan ei minulla enää ole. Eikä putkiradioa 😥. 

Huumeet olivat jo silloin monelle tie helvettiin ja Rollareiden biisi taisi olla joissakin maissa boikotissakin. Alla sen sanat englanniksi ja niiden alla kaksi suomennosta. Kaikki versiot löytyvät YouTubesta. 

She on like a rose

And everybody knows

She'll get you in dutch

You can look but you'd better not touch

Poison ivy, poison ivy

Well, late at night when you're sleeping

Poison ivy comes a creeping all around, yeah

She's pretty as a daisy

But look out man she's crazy

She'll really do you in

But if you let her get under your skin

Poison ivy, poison ivy

Well, late at night when you're sleeping

Poison ivy comes a creeping all around, yeah

Measles make you bumpy and mumps'll make you lumpy

And chicken pox'll make you jump and twitch

A common cold'll cool you and whooping cough'll fool you

But poison ivy, lord'll make you itch

You're gonna need an ocean

Of calamine lotion

You'll be scratching like a hound

The minute you start to mess around

Poison ivy, poison ivy

Well late at night while you're sleeping

Poison ivy comes a creeping all around, yeah

La-la, la-la, la-la

La-la, la-la, la-la

La-la, la-la, la-la

Ja sitten parit suomenkieliset sanat samaan bisiin:

Tuo katse lumoaa,

sä tahdot suudelmaa.

Mut kierrä kauempaa,

sillä koskea häntä et sä saa.

Kasvot lampaan,

myrkkyhampaan,

kätkee vain jolla hän saa sinut

etkä olla ilman enää voo-oo-oo-ooi.

Hän ensin sinut hurmaa,

ja oman tahtos surmaa.

Sä olet voimaton,

hänen vain kehos kokonaan on.

Kasvot lampaan,

myrkkyhampaan,

kätkee vain jolla hän saa sinut

etkä olla ilman enää voo-oo-oo-ooi.

Et voi panna vastaan,

oot hänen ainoastaan,

jos sinut kuiviin imeä hän saa.

Et hänen luotaan palaa,

hän himon sinut valaa,

ja koskaan et voi muita rakastaa.

Hän syrjään sinut työntää,

mut et voi sitä myöntää.

Kuljet hänen kannoillaan,

vaikka et häntä saa sä milloinkaan.

Kasvot lampaan,

myrkkyhampaan,

kätkee vain jolla hän saa sinut

etkä olla ilman enää voo-oo-oo-ooi.

Et voi panna vastaan,

oot hänen ainoastaan,

jos sinut kuiviin imeä hän saa.

Et hänen luotaan palaa,

hän himon sinut valaa,

ja koskaan et voi muita rakastaa.

Syrjään sinut työntää,

mut et voi sitä myöntää.

Kuljet hänen kannoillaan,

vaikka et häntä saa sä milloinkaan.

Kasvot lampaan,

myrkkyhampaan,

kätkee vain jolla hän saa sinut

etkä olla ilman enää voo-oo-oo-ooi.

Naa-na naa-na naa-na....

******************** 

Ja sitten toinen:

Se näyttää mehevältä

Mutta sitä vältä

Sä muutut umpisokeeks

Jos nuolaiset vaikka vain kokeeks

Myrkky Marjaa, myrkky Marjaa

Ei sun tarvi itsees tyrkyttää

Kun myrkky Marja myrkyttää sut mielellään

Se on harvinainen herkku

Humalalle serkku

Mutta älä mene marjaan

Jollet kestä kun ihmiset käy parjaan

Myrkky Marjaa, myrkky Marjaa

Ei sun tarvi itsees tyrkyttää

Kun myrkky Marja myrkyttää sut mielellään

Ei kuhilaiset meekkään, kuin mehiläiset kukkaan

Miksi siis sua hillo kiinnostaa

Kun juo sä Marjaliemen, sen sisällä on siemen

Joka tahdonvoiman sulta sosettaa

Se on kaunis kuin vuokko

Mutta väkevä kuin Tuokko

Seisoo silmät ja kieli

Sillä hetkellä kun sun tekee mieli.

Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön kadonneet visiot, osa 2

Taloudellisesti yksi Katulähetyksen merkittävimpiä visioita olivat sosiaalisten talonmiesten asuntoetua vastaan pyörittämät puolimatkankodit. Niitä oli 4, Myllyjärven tukiasunnot, Etappi, Nurmela ja Kalliomäki, joista viimeksi mainittu oli perheeni ja eläintemme koti vuosikaudet. Siitä jotakin kommentteineen tämän keltaisen linkin takaa muutama vuosi sitten. 

Asumisen, tekemisen ja olemisen puolimatkankodeissa oli paikkoja miehille ja naisille yhteensä 40-50, jotka parhaimmillaan  toimivat vuokratuotoilla ilman ostopalvelurahoja. Kun ne kuitenkin laskettiin mukaan Jyväskylän kaupungille ja maalaiskunnalle myytäviin määriin, ei meillä ollut milloinkaan vaikeuksia pärjätä kuntien asumispalveluiden kilpailutuksissa, sillä puolimatkankodit kompensoivat erinomaisella tavalla kalliimpien palveluiden vuorokausihintaa. Päihteettömän ja kuntouttavan elämän yhteisöt olivat suosittuja, sillä asukas voi nukkua humalansa pois tai selvittää muuten päänsä esimerkiksi Kankitien Ensiaskel-yhteisön selviämisasemalla.

Kun lähdin Sininauhasäätiöön, vein mukanani kokemukseni. Mukaan luettuina puolimatkankodit, joita perustimme pääkaupunkiseudulle. Sielläkin ne olivat yhtä suosittuja. Kun kuuntelin tai luin Sininauhasäätiön nykyisen toimitusjohtajan perusteluja toimittajan kysymykseen niiden lopettamisesta, sanoi hän Soinin menetelmien olleen vanhanaikaisia, joiden ohi aika on ajanut.

Kuitenkin silloin tällöin käyn Tuusulassa nykyisin asuessani päihteelliseksi asuinyhteisöksi muutetulla Mutterimajalla ja Vantaan Myrrissäkin tarinoimassa. Saan yhä kuulla useammastakin suusta tarvetta ja kaipausta sosiaalisille talonmiehille ja entisenlaisille, päihteettömän elämisen vaihtoehdoille. En ole osannut oikein muuta vastata kuin, että päihteetön yhteisö kotina on päihdetyötä tekevän Sininauhasäätiön nykyisen johdon mielestä vanhanaikaista.

Joissakin asioissa saattaisi kyllä edelleenkin hyväksi olla hieman vanhanaikainen. Sillä juo kolinaa tai konjakkia tai käyttää jotain muuta ainetta, olo on aamulla sama ja kaipaus parempaan elämään entisenlainen. On se sitten nyky- tai vanhanaikaista.

Eilen ja tänään kirjoittaessani jälleen kerran kahdesta nykyisinkin merkittävästä päihdetyön toimijasta, oletin mieltäni vaivaavan mahtuvan kahteen blogiin. Mutta huomenna kirjoitan vielä kerran, sillä molemmilla järjestöillä olisi resursseja toteuttaa asunnottumuuden "kovan ytimen poistamiseksi" yksi toteutumaton visio, jota en saa enkä halua pois ajatuksistani.

Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön kadonneet visiot, osa 1

Kun aikoinaan tulin osaltani vastuunkantajaksi Katulähetykseen, oltiin tilanteessa, jossa ainut rakennus, Veljeskoti Sepänkadulla oli myyty ja edessä oli muutto kaupungin omistamalle ja kunnostamalle Taka-Keljon koululle. Sepänkadusta saaduilla rahoilla ja Kirkon Yhteisvastuu-keräyksen tuotoilla ostettiin 5 osakehuoneistoa Veljeskodin asukkaiden ja vankilasta vapautuvien tukiasunnoiksi.

Kun tukiasuntotoiminta voitiin myöhemmin siirtää Kuokkalaan rakentamiimme Takalaittoman kerrostaloihin, vaihdettiin hajasijoitetut osakehuoneistot Nurmelan lomakotiin Vesankajärven rannalla, jonne teimme kristillisen hoitokodin. Jälkeeni tulleet vastuunkantajat myivät Nurmelan murto-osan hinnalla siitä minkä viiden huoneiston muodossa aikoinaan maksoimme.

Hankimme myös entisen venäläisten kanavanrakentajien tukikohdan Torikan-koulun, joka sai nimen Tessiobacka. Laukaan kunnalta ostimme samassa yhteydessä vierestä rantapeltoja Päijänne-Keitele kanavalle saakka. Ajatus oli tehdä ilman alkoholinmyyntiä toimiva caracan- ja campingalue sekä kohde, jossa tärkeintä ovat nuoret sekä kuntouttava tekeminen. Työtyörukkasina asiakkaat, muut palkatut työntekijät sekä lännenratsastukseen tarkoitetut hevoset. Miksi näin ei käynyt, sen kertokoot muut tai minä myöhemmin. 

Vaikka valtaa toiminnanjohtajana hallituksen kanssa ja ilman paljon käytinkin, kaikessa eivät kynnet pitäneet. Joskus ne pitivät mutkien kautta. Siitä mainio esimerkki on lähtöni Sininauhasäätiön toimitusjohtajaksi Helsinkiin. Olin luvannut henkilökunnalle, että Katulähetyksen hallitus ottaa varmasti tasapuolisesti työni jatkajaa valitessaan huomioon myös talon sisältä paikkaa hakeneet.

Vaan toisin kävi. Valintakouksessa sivuutettiin kaikki hakijat ja valittiin uudeksi toiminnanjohtajaksi puoliksi veran alta Sakari Pihlaja. Itseäni ei loukannut Sakarin valinta, vaan se, kun kollektiivinen esimieheni veti minut lupauksineni kölin alta koko henkilökunnan silmien edessä. Se lieni ainut kerta milloin uhmasin tehtyä päätöstä. Olin yhteydessä jokaiseen hallituksen jäseneen ja yhden äänen enemmistöllä luterilaiset olivat valmiit vetämään päätöksen takaisin. Vapaiden suuntien edustajien oli taivuttava ja paikka pantiin hakuun. Sitä Sakari Pihlaja ei hakenut, ja tehtävään valittiin yksimielisesti Erkki Arvaja.

Mutta vaikka nuorisotyönä kohde Laukaan Tessiobackassa ei toteutunut, se ei nitistänyt suurta visioita. Hankimme Jyväskylän keskustasta valtion firmalta pienkerrostalon, joka sai nimekseen Päättymätön Tarina. Nimeä moni ihmetteli. Kun näytimme Jyväskylän suurimmassa elokuvasalissa etupäässä nuorille filmin Neverending Story, sen yhteydessä kerroin nimen syyn: "Jos haluat omasta elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä iankaikkien elämä."

Nuorisotyötä vetämään valittiin Jarmo Hakkarainen. Hänellä oli ylivertaiset ansiot; oma persoona, ei mitään koulutusta nuorisotyöhön eikä päivänkään kokemusta, mutta palava halu tehdä juuri sitä. Myöhemmin hallitus myi nuorisotalon, joka käytännössä tappoi yhden valtakuntamme ainutlaatuisimmista nuorisotöistä.

Sitten verkkoihin tarttui Sammallahdesta, Päijänne-vesistön rannalta Saharanta-niminen tila, joka sain nimekseen Pikkusielu. Senkin jätän nyt kertomatta miksi se sai kyseisen nimen. Käytöstä poistuneen lämpövoimalan maalle oli tarkoitus rakentaa rivitalo tai pari. Vesiyhteyttä varten Tessiobackaan olimme hankkineet Turusta entisen armeijan k-vene Jeminan.

Nykyisin tai jo aiemmin oli myyty Pikkusielu, kuten Jeminakin. Mihin ylipäätään kaikesta myydystä omaisuudesta saadut varat on käytetty, siitä minulla ei ole tietoa, vaikka käsitys onkin. Ainut onneton ilonpilkahdus on, että puheenjohtaja Pekka Arposuo, jonka omistukseen Jemina siirtyi, on saanut vuosia käyttämättömänä olleen aluksen takaisin vesille.

Suomen kuningaskunta ja tasavalta

Wikipedia kertoo historiastamme muun muassa näin: "Suomen kuningaskuntahanke oli hattujen sodan aikana vuonna 1742 esitetty ajatus muodostaa Ruotsille kuuluneesta Suomesta itsenäinen kuningaskunta Venäjän suojeluksessa. Venäjän keisarinna Elisabet antoi maaliskuussa 1742 niin sanotun Elisabetin manifestin, jossa luvattiin Venäjän tuki Suomen itsenäisyydelle. Venäjän miehittäessä Suomea pikkuvihan aikana Suomen säädyt kokoontuivat maapäiville ja keskustelivat itsenäisyysajatuksesta. Suomen kuninkaaksi ehdotettiin saksalaista Holstein-Gottorpin herttuaa Karl Peter Ulrichia, josta myöhemmin tuli Venäjän keisari Pietari III.

Suomen itsenäisyyshanke hautautui, koska keisarinna Elisabet ei enää tukenut sitä. On epäselvää, oliko hänellä alun perinkään aikomusta toteuttaa lupaustaan. Suomen kuningaskuntahanke eli hallitusmuotokiista oli Suomen itsenäistymisen ja keväällä 1918 käydyn sisällissodan jälkeen käyty poliittinen kamppailu maan tulevasta valtiomuodosta. Kuningaskuntaa kannattivat monarkistit, jotka pyrkivät saamaan Suomeen saksalaisen kuninkaan, Hessenin prinssi Friedrich Karlin.

Monarkiahanke sidottiin poliittisesti Suomen ja keisarillisen Saksan väliseen yhteistyöhön, joten se kariutui Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Friedrich Karl ehdittiin valita eduskunnassa Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918, mutta hän ei koskaan ottanut asemaa vastaan ja ilmoitti joulukuussa 1918 kieltäytyvänsä siitä."

Vastaavasti Kansallisbiografia kertoo ensimmäisen presidentin valinnasta näin: "Ensimmäinen Suomen tasavallan presidentin vaali suoritettiin eduskunnassa 25.7.1919. K. J. Ståhlberg oli jo varhain mainittu ehdokkaana, mutta itse hän oli haluton vaihtamaan hallinto-oikeuden presidentin virkaa valtionpäämiehen tehtävään. Ståhlberg itse uskoi Mannerheimin valintaan, mutta hänenkin luonaan kävi lähetystöjä sekä pyytämässä häntä ehdokkaaksi että vaatimassa häntä kieltäytymään Mannerheimin hyväksi. Itse hän oli aluksi vilpittömästi ehdokkuutta vastaan, mutta kesäkuun lopulla hän näyttää päätyneen kantaan, jonka mukaan hän ei sinänsä suostunut ehdokkuuteen mutta ei myöskään katsonut olevansa oikeutettu kieltäytymään siitä, varsinkin kun huhujen mukaan aktivistien piirissä suunniteltiin sotaprovokaatiota tai kaappausta."

En ole tietoa tarkistanut, mutta oletan, että Mannerheim valittiin myöhemmin sodan vuoksi poikkeuslailla presidentiksi. Kuten tehtiin viimeisellä kerralla Kekkosenkin kohdalla. Kuninkaan ja heidän lisäksi on valtiomme päämies ja kerran -nainen valittu ainakin kolmella eri tavalla. Sen on tehnyt eduskunta, sitten kansan valitsemat valitsijamiehet ja nykyään suoraan kansa äänestämällä presidentinvaaleissa.

Stubb ja Haavisto kävivät herrasmiesmäisen kamppailun, jota oli oikeastaan mukava seurata. Lokaa ehdokkaat eivät heitelleet julkisuudessa puolin eivätkä toisin. Samaa ei voi sanoa kansan some- eikä katukeskusteluista. Voikin perustellusti sanoa, että joillekin tärkeintä eivät olleet presidentin taidot selvitä tehtävässään, vaikka "vain ylioppilaskin" vilahteli. Vaan presidentin sukupuolinen suuntautuminen: "Minä en homoa äänestä." Jollekin tuntui ykkösjuttu olevan suostuisiko määrätyn maan johto kättelemään Foresia. 

Mutta taakkansa oli ja on Stubbillakin: "Avoin vastakkainasettelu Niinistön kanssa johti siihen, että monet halusivat Stubbin pois suomalaisen politiikan huipulta. Siksi Stubbin voitto on yksi poliittisen historian kiehtovimmista tarinoista, Iltalehden Lauri Nurmi kirjoittaa." 

Kun Suomi on eräänlainen tasa-arvon edelläkävijä, sai se kuoreensa klommon, sillä vailla perusteita ei ole väittämä, että Haaviston presidenttitaival päättyi puolison vuoksi kolmannen kerran hopeasijaan. Mutta erojakin on. Haavisto hävisi kaksi kertaa Niinistölle, koska hän oli myös hyvä ehdokas ja myöhemmin presidentti lähes koko kansan mielestä.

Nyt Haavisto ei hävinnyt siksi, että Stubb olisi ollut Pekkaa parempi, vaan siksi, että puoliso on Antonio Fores. Joka sai kyllä asiaankuulumatonta sontaa tupaansa enemmän kuin kaikki aiemmat presidenttiehdokkaiden puolisot yhteensä. Mutta "vakka on kantensa valinnut" ja jokaisella valinnalla on hintansa. Siitä osa erääntyi viime yönä Haaviston ja Foresin maksettavaksi.

Joten "ugh", nyt on kansa puhunut, sanansa sanonut ja äänensä antanut sekä saanut enemmistön tahdon mukaisen big bossin. Hän näyttäköön kykynsä ja kyntensä enkä lähde miestä polttamaan roviolla siksi, ettei hän tiennyt koivumotin hintaa. Alexilla on pitkä matka muutenkin edeltäjänsä kansansuosioon, josta iso osa tarvitaan viimeistään kuuden vuoden kuluttua. 

Itsekkään ahneuden yhdet kasvot

VR poisti Helsingin ja Tampereen rautatieasemilta ammattiliitto PAMin mainokset, jotka olivat ehtineet olla esillä muutaman päivän. Niissä kritisoitiin hallituksen kaavailemia muutoksia työehtoihin. VR perusteli poistamista tiistaina Ilta-Sanomille ja myöhemmin viestipalvelu X:ssä sillä, että yhtiö on ”poliittisesti, uskonnollisesti ja aatteellisesti puolueeton ja tasapuolinen” eikä voi tukea poliittista toimintaa, puolueita tai vaalien ehdokkaita. Ainakaan samanaikaisesti VR ei poistanut vieressä ollutta presidenttiehdokkaan mainosta.

Johtuneeko siitä, etten ole koskaan kuullut saati nähnyt ammattiyhdistyksen nousseen barrikadeille eläkeläisten puolesta, liitot ovat nousseet kohisten inhokkilistallani. Kun vielä luin yhden mainoksen, jossa työntekijäjärjestö otti ansiokseen käytännössä kaikki saavutetut edut, ikään kuin kukaan muu ei olisi milloinkaan tehnyt asian hyväksi mitään, on mittani täynnä, vaikkei sillä ole kenellekään mitään merkitystä. 

Olisin mielelläni nähnyt rinnalla myös listan kaikista niistä asioista, jotka vaikeutuvat tai tulevat lakkojen vuoksi peräti mahdottomiksi. Täysin ulkopuoliset ja puolustuskyvyttömät kärsivät, tällä kertaa poliittisten lakkojen vuoksi. Sairaita saattaa kuolla puuttuvan tai viivästyneen hoidon vuoksi ja niin edelleen. 

Elinkeinoelämä sanoo Suomelle aiheutuvan nyt lakoista miljarditappiot. Jos toviksi pysähtyy ajattelemaan, se tuntuu aivan käsittämättömältä edustuksellisen demokratian mallimaassa.

No mikä sitten isossa ikkunassa minua erityisesti riipoo? Se, että ensin valitsemme hyvinkin oikeudenmukaisesti vaaleissa yhdessä sovituilla pelisäännöillä henkilöt hoitamaan kaikkien asioita. Ja kun he aloittavat työnsä kansalta saamillaan valtakirjoilla, laittavat vaaleissa tappiolle jääneet ammattiliittojen avulla puoli valtakuntaa polvilleen.

Lakkoväki talloo jalkoihinsa myös minun oikeuksiani, jota en pysty hyväksymään, mutta jolle en voi mitään. Osan on näemmä mahdotonta hyväksyä kansan valitsemien päättäjien päätöksiä. Moni myöntää kurjuuden kasvavan ja säästää pitäisi, muttei minulta, sillä oma nappa on tärkein.

Vaikka itselläni ei olekaan tarjota demokratialle parempaa vaihtoehtoa, ei nykyinen valtataistelu ole käsitykseni demokratiasta. Vaan siinä kansa valitsee päättäjät, jotka jakavat vallan vaalikauden ajan parhaaksi katsomallaan tavalla. Sen jälkeen ryhdytään töihin ja viedään yhdessä maata eteenpäin. Eikä sahata kenenkään tai minkään kanssa toisen tuolinjalkaa muiden kustannuksella, jotta oma kannatus olisi seuraavissa vaaleissa parempi.

Ammattiliittojen ei tarvitse kunnioittaa edes vaalien tulosta, vaan ne voivat lain varjolla tehdä mitä lystää. Se kirpaisee perheitä, yksin eläviä, kotiäitejä ja -isiä, työssä käyviä, eläkeläisiä sekä sairaita. Kaikkia, myös heitä itseään. Tälle väelle on myös yks hailee onko lakko laillinen tai laiton, sillä kirstut pullottavat työläisten rahoja, joilla maksaa olemattomia sakkoja.

Järjestäytyneen yhteiskunnan virkavalta ei ehdi tai näe tarpeelliseksi noteerata tavalliseen ihmiseen kohdistuneita "liian pieniä rikoksia". Enkä pääse lääkärin vastaanotolle, kun en ole jonkun apuhoitajan tai -henkilön mielestä valokuvien perusteella puhelimessa tarpeeksi sairas.

Silloin arvoon nousee monenlainen kurittomuus, pikku konnuudet ja kansalaistottelemattomuus. Miksi tulisi olla lainkuuliainen, kun joillakin on lainmukainen oikeus kurjistaa muiden elämää? Loppupelissä lienee kuitenkin aika sama onko riistäjä tai kurittaja valtio, yritys, yksityinen, kommunismi, kapitalismi, herätys- tai ammattiyhdistysliike vai joku muu, aion silti pysyä aikani pinnalla tyhjätaskunakin. 

Olenko ensi toukokuussa vanha?

Keskimäärin suomalaiset kokevat, että vanhana voi pitää 74 vuotta täyttänyttä ihmistä. Vanhuuden ikäraja on kyselyn mukaan nousussa, sillä vuonna 2013 se oli 72. Vastaavasti kyselyn mukaan 80 vuotta täyttäneet kokevat vanhuuden alkavan vasta 81. ikävuodesta.

Itse luin jostain ja kirjoitinkin eräänlaisen vanhuusmittarin olevan, kun muistelee menneisyyttä enemmän kuin ajattelee tai suunnittelee tulevaisuutta. Sen mukaan voisin pitää itseäni vanhana. 74-vuotiaana sitä olenkin, mutten pidä sanasta, sillä joko itse tai muut istuttavat siihen kielteisen poltinmerkin. Ikäänkuin elämä olisi seniorina eletty ja odottaisin vain lähtöä.

Mutta eihän se niin ole. Ja vaikka olisikin, sillä huomisesta emme tiedä, niin entäpä sitten, kun en edes käsitä lähdenkö jonnekin tai enkö minnekään? Jätänkö tänne vain kertakäyttöisen nahkapukuni sisäkaluineen ja muu minäni matkaa jonnekin? Josta ihmisen keksimä, alati vain eteenpäin kiitävä aika ei minua kuitenkaan enää koskaan tavoita? Päädynkö silloin ikuisuuteen, jossa aikaa ei ole ja jonne useat tutut sekä tuntemattomat ovat matkanneet ennen minua?

Monet uskonnot, filosofiat ja uskot antavat tästä viitteitä tai pitävät "tuonpuoleista" varmana. On niitäkin, jotka uskovat käyneensä kääntymässä jossain ja elävät mielestään keskuudessamme kuka kuinkakin monetta kertaa joko ihmisenä ja jonain muuna. Aaveet, haamut ja kummitukset ovat ehkä roiskeita tästä maailmasta. Joku saattaa jatkaa mielestään eloa eläimenäkin. 

Uskonnot ovat varsinainen ihmisten loihtima elämän ja kuoleman mahtitekijä, jonka vuoksi moni on menettänyt henkensä kai yhtä kauan kuin ihminen on ollut olemassa. Toisen "vääräuskoisuus" tai uskottomuus on riittänyt ja riittää yhä hirmutekoihin. Jos ei itseään sivistyneenä pitävä kristitty surmaa toista eläessään, niin hän toivottelee kuolemanjälkeiseen, ikuiseen kadotukseen ja helvettiin.

Itse muistelen paljon elämääni, sillä pidän sen elämisestä uudelleen, vaikkei ruumiini osaakaan kulkea ajassa taaksepäin. Päiväkirjanomaiset blogikirjoitukseni kertovatkin paljon eletystä, mutta myös tästä hetkestä sekä tulevasta.

Muistan, kun 70-vuotislahjaksi hankin Harley Davidson moottoripyörän ajatellen onko minusta enää siihen. Se oli hyvä prosessi pohtia milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Näivettymiseen johtavalta polulta toisaalle minut ohjasi lähes 150 vuotta sitten Minna Canth: "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”

Osin sen vuoksi minulle ei myöskään riittänyt Jokilaaksossa, Ison kiven juurella olevan hautapaikkaani vartioivalle seitsenpistepirkolle eli leppäkertulle juttelu. Tielleni tupsahtikin yli seitsemänkymppisenä tämän hetkisen elämäni ykkösjuttu, Morakot eli Tata Thaimaasta.

Sitten vaihdoin pienen osa-auto Smartin hopeanharmaaseen Avensikseen, jonka makuuhuoneessa vietin viime kesänä öitä siellä täällä. Tänä talvena pohdin mitä kaikkea muuta uutta vanha rouva mahdollistaa ja oivalsin, että katollehan saa esimerkiksi veneen. Joten nyt minulla on käyttäjiä vailla sinivalkoinen intiaanikanootti.

Kaikkine rosoineen elämäni on ollut ja on hyvä, vaikka olen myös menettänyt yhteyden joihinkin läheisiini luullen veren ja vähän muunkin olevan vettä sakeampaa. Ehkä niin onkin, kunhan vaan jaksan odottaa. Tällä hetkellä taipaleellani on sopiva annos menneisyyttä ja nykypäivää sekä sylin täydeltä tulevaisuutta, josta en tiedä kuin ohikiitävän hetken.

Verokarhu valvoo elämääsi

Kerran tapasin perheen ja kirjoitinkin Pohjois-Thaimaan pienestä taajamasta jossain Myanmarin/Burman rajalla. Siellä syrjäisen kylän yhdessä sen vaatimattomimmista kodeista asui thaivaimonsa ja kahden pienen lapsen kanssa suomalainen postimies.

Häneltä kysyin, että mikä on sinut viskannut tänne, sanoisinko kirjaimellisesti Jumalan selän taakse? Lisäsin ymmärtäväni sen kyllä olevan yksi turvallisimmista paikoista, jos on tarve lymytä vaikkapa pahaa maailmaa. Itseltään tosin ei taida hevin piiloon päästä. Sitä tai ainakin omaa elämäänsä pakoon on moni yrittänyt, minäkin enkä vähiten pullon kanssa.

Tähän tämä mukavan tuntuinen nuorehko mies sanoi, että yhtenä päivänä kollega toi verokarhulta sen viimeisen maksulapun, joten täällä ollaan ja täältä se ei minua löydä. 

Mielessäni naurahdin, että niinkin. Mutta hyvällä tuurilla eloasi riittää herran kukkarossasikin eläkeikään saakka, jolloin roponen tai pari saattaisi tulla iän, mutta myös taakse jääneen valtion postimiehen uran vuoksi. Silloin synnyinmaasi virkahenkilö, nimeltään verokarhu kaivaa sinut esiin, vaikkei se oikeastaan sinua kaipaa. Mutta eläkerahojasi se kaipaa, joista nalle tahtoo osansa niin kauan kuin henki pihisee ja ehkä leskeneläkkeen muodossa sen jälkeenkin. Vaikka olet mahdollisesti päättänyt, että pitäkööt keksintönsä, joudut myös ajattelemaan, että karhun vietyä osansa, jää lopuista näppejään nuolemaan myös lapsesi ja heidän äitinsä.

Tämä on yksi niistä epäoikeudenmukaisuuden kummallisuuksista, jolloin jonkun sortin katkeruuden sukulainen nostaa sisälläni päätään. Saatan asua vuosia suht pysyvästi ulkomailla, enkä ole millään lailla rasittamassa kaikkea muuta kuin persaukista synnyinmaatani, niin veroja se kerää minulta edelleen. Jos olisinkin työikäisenä menestyksekkäästi lymyillyt, eläkäikäisenä se löytää minut tai eläkkeeni maksajan lähes satavarmasti. 

Silti se ei ole halukas jeesaamaan viime kädessäkään matkasta kotimaan sairaalaan tai hoidosta ulkomailla, vaikka viekin koko ajan veroina jo toiseen kertaan osan rahoistani. Varsinkin, jos maksajana on kunta tai valtio. Ikäkään ei juuri muulta armahda kuin, että enää en taitaisi kelvata edes tykinruuaksi rintamalle.

Ehkä olenkin elävänä, yhteiskunnalle hyödyttömänä arvokas vain siksi, että niin kauan kuin henki pihisee, niin kauan maksaa Ilmarinen eläkettä. Josta ensimmäisenä verokarhu kauhoo osansa, kuten mesikämmen mehiläistarhurin luona hunajavarkaissa.

Kovin helposti ei suomalainen pysty itseään järjestäytyneessä yhteiskunnassa laittamaan niin sivuun tai syrjään, etteikö Suomi-äiti eläkettäsi löydä, vaikkei sen saajasta väliä olisikaan.

Elän, siis olen....

Kun talven selkä on Suomessa taittumassa, luulen kesän olevan tulossa Thaimaahankin. Näin päättelen, sillä lämpötilat huitelevat parhaimmillaan varjossa hieman yli 40 asteessa. Aika moni paikallinenkin sanoo, että on liian kuuma, vaikka he ovat lämpöihin tottuneet.

Itse en niistä mitenkään kärsi, vaan minulle istuu oikeastaan keli kuin keli Suomen pakkasista Thaihelteisiin. Luulen oivaltamisen ytimen olevan siinä, että jättää valittamisen ilmoista, joille ei oikein muuta voi kuin vaihtaa paikkaa fiilisten mukaan, jos rahamassissa on maksuvälineitä.

Tällä hetkellä lento Suomesta Thaimaahan tai toisinpäin maksaa ehkä 500 euroa tai enemmän. Google Mapsin mukaan jalkapatikasa matkaan menisi aikaa 3-4 kuukautta, mutta silloin pitäisi kävellä yötäpäivää, johon minusta eikä kenestäkään muustakaan ole. Mutta jos voisin ilman ongelmia kävellä 25-30 kilometriä päivässä, olisin Jokilaaksossa puolentoista vuoden kuluttua.

Eniten tilaa matkatavaroissa veisivät vaatteet sekä lääkkeet ja vitamiinit, joita popsin tällä hetkellä vuodessa 4745 kappaletta. Tänä vuonna 13 enemmän koska on karkausvuosi ✌️. Mutta ei minusta olisi matkan kävelijäksi, vaikka 15 vuoden aikana olen käyttänyt aikaa enemmän tupakanpolttoon sekä alkoholin juontiin.

Mutta mene silti ja tiedä. Yleiskunto kaikkine vaivoineen ei ole huippua, mutta pystyn yhä nostamaan muutakin kuin Ilmarisen eläkkeen ja näen kaihisilla silmilläni muutakin kuin selviä päiviä. Jos löytyisi toinen yhtä kahjo kävely- ja juttukaveriksi, saattaisin lähteäkin kävelemään. Ja kuolla todennäköisesti näillä vuosirenkailla taipaleelle kirjaimellisesti saappaat tai Crocsit jaloissa.

Mainitsemani eläke tekisi kävelymatkan taloudellisesti mahdolliseksi. Sen sijaan aion ensi kesänä harrastaa hankkimallani intiaanikanootilla melontaa. Vaikken vielä tiedä pääsenkö ja miten pääsen veneeseen, jos se kaatuu eivätkä jalat yllä pohjaan pään ollessa pinnalla. 

Tutuissa saati ystävissäni ei taida olla ketään melonnan harrastajaa, joten en voi ammentaa kokemuksia kuin sosiaalisesta mediasta, jossa aiheesta on tarinoita ja elävää kuvaa. Joka tapauksessa aion olla kanootilla ainakin kerran Tuusulanjärvellä, -joella sekä Jokilaakson Jokilammilla. Jos katoan lopullisesti maisemista, niin tämä tiedoksi mistä naarata, sillä sinivalkoinen kanootti pysyy ilman minua pinnalla, vaikka olisi täynnä vettä.