Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Toivoa on

jormas: Pikkuisen on toivoa, että istun vielä päiviksen kanssa jonakin päivänä grillaamassa jotakin lihaisaa, koska hän kirjoitti, että melkein teki mieli karjalanpaistia.

Niilo tosiaan nuoruuden ja vähän muunkin innossa aikoinaan otti ja lähti pitkin luonto-/kuntopolkua Jokilaaksossa eikä mikään kutsuhuuto tai karjunta saanut sitä kääntymään takaisin. Löytyi kuitenkin sen jonkin meiltä ihmisiltä arvoitukseksi jääneen mielenkiintoisen hajun kimpusta polun varrelta.

Jotenkin minusta tuntui kohtuuttomalta, että siitä hyvästä se olisi menettänyt eliniäksi vapauden. Niinpä systemaattisesti olen opettanut sitä koirapuistossa tulemaan luokseni kutsusta ja viime talvena Jokilampiemme jäällä harjoittelimme jo vapaana olemista. Talvi ja jää varsinkin on parempi maasto, koska niillä on vähemmän tuoksuja, jotka saavat Niilon pään pyörälle ja korvat kaikelle kuuroiksi.

Mutta koirana se on hieno, kuten varmasti lähes jokaisen oma koira. Niilostahan minun on vain neljäsosa. Ositusta tai muuta jakoa ei ole tarvinnut tehdä, joten oletan, että en omista esimerkiksi yhtä tassua, toista korvaa enkä silmää lainkaan, vaan koko osaomistuskoira Niilosta osuuden kaikesta.

Oli sinällään mielenkiintoista Itä-Suomessa matkatessamme, että tiet ovat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin väylät esimerkiksi Kivikylästä pohjoiseen. Oletan tämän johtuvan venäläisestä rekkaliikenteestä ja kyseisen maan turisteista, jotka kaikista ulkomaista tekivät juuri Suomeen eniten matkoja.

Mutta sekin muuttuu, jos ei aikanani niin sen jälkeen. Sillä kun Baltian maat saavat pakkansa kuntoon, niin miksi venäläiset, Länsi-Eurooppaan menevät rekat ajaisivat lauttamatkan kautta eteläisen Suomen läpi? Ja miksi tulla Suomeen ostoksille, kun Virosta saa kaiken saman? Toistaiseksi ainakin luonnon ja luonnonläheisen majoittautumisen vuoksi, jota sitäkin on Itä-Suomessa tarjolla enemmän kuin muualla Suomessa ehkä Lappia lukuunottamatta.

Mutta kun ihminen ahneuksissaan alkaa yhä enemmän hamuta Lappimme maassa olevia rikkauksia, tulee nekin roudata  jonnekin jollakin. Suuntautuuko rahtiliikenne pohjoiseen ja sieltä Jäämeren laivaväylillä vai kumi- ja rautapyörillä läpi Suomen? Jos olisi hyväksi, että läpi Suomen, voi olla, että olisi jo pitänyt aloittaa liikennetunnelin tekeminen Viroon. Jos näin ei tehdä, ei reitti etelään kulje ainakaan Suomen läpi, vaan ehkä pitkin Venäjää tai läpi Ruotsin ja Tanskansalmen siltojen. Jonne sinnekin on tunneli vähintään suunnitelmissa. Se tietysti on oma lukunsa, onko se hyväksi vai pahaksi maallemme.

Ja tämän kaiken turhuuden keskellä istuu kuvainnollisesti Lapin erakko Sevettijärven rannalla puoli vuosisataa ja ylikin. Ja pohtii, että minne menen, kun aika jättää tai minä jätän ajan?

Nykyisellä tietämyksellä käärinliinoissa ei ole tulevaisuudessakaan taskuja ja kaikki kerätty maallinen mammona jää tänne sukulaisen tapeltavaksi. Mukana saattaa lähteä sinne jonnekin kuitenkin kaikki se, joka on tullut kerättyä Aatamin nahkapuvun sisään. Sanoisinko henkinen pääoma kateuksineen, kaunoineen, rakkauksineen, anteeksiantoineen ja anteeksiantamattomuuksineen.

Joten elämänsä kannon nokassa istuneella erakolla saattaa olla tulevassa elämässä ja elossa, jos sellainen on, enemmän alkupääomaa kuin meillä, jotka harakan tapaan lennämme kaiken kiiltävän, mutta myös juorujen ja pahansuopaisuuden perässä.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Sukujuhlilla Kiteellä

päivis: Jorma kirjoitti perjantaina, että menemme sukuloimaan Kiteelle. Erin tavoin määriteltäviä sukulaisia kuuluisasta pontikkapitäjästä löytyikin ainakin kuutisenkymmentä. Oli taas Strandénien suvun sukukokouksen aika. Vuosi sitten väkeä oli ainakin kaksin verroin enemmän, sillä silloin julkaistiin sukukirja, oikea tiiliskivi.

Viime sukujuhlilla Niilosta tuli pieni julkkis, kun se juhlatalon pihassa karkasi matkailuautosta kiskomalla hyttysverkkoon raon, josta se pääsi hyppäämään ulos. Ja koska se näki minne kaikki muut menivät, senkin onnistui päästä sisälle Kitee-saliin. Se jäi arvoitukseksi, miten se sen teki, sillä salin ulko-ovena oli kaksi tunnistimella aukeavaa liukuovea. Tunnistiko se Niilon, vai saiko koiruus ihmisapuja sisäänpääsyyn?
Tästä nokakkain olosta ei tällä kertaa seurannut räjähdystä, vaikka
molemmat pojat olivat kireinä kuin viulun kieli.
Tällä kertaa se on saanut olla ihan luvan kanssa irti sukulais-Riitan pihapiirissä järven rannalla. Päätimme luottaa Niiloon, sillä paikalla oli myös Ylöjärven sukulaisten labradorinnoutaja Robi. Niilo osoittautui luottamuksen arvoiseksi. Se pysytteli ihmisten parissa ja otti välillä äänekkäästi yhteen Robin kanssa. Myös kahden alle kouluikäisen lapsen, Iidan ja Aadan se antoi taputella itseään mielin määrin. Tosin se selvästi oli vähän varautunut kaiken aikaa, sillä Niilolla ei juuri ole kokemusta lapsista.

Eilisessä sukujuhlassa mainiosti kokouksen vetänyt suvun jäsen, Tapio Mustonen, puhui siitä, miten vähän esi-isistä ja -äideistä tiedetään pelkkien sukuselvitysten valossa. En tiedä Mustosen taustoja, mutta kansatieteellistä ja historian tuntemusta hänellä tuntui olevan runsain määrin. Minullekin uutta tietoa kuulimme hänen kertomanaan kaskiviljelystä ja ylipäätään entisajan elämästä. Mieliaiheeni, itäisen ja läntisen Suomen ruokakulttuurin eron Mustonen levitti sukukokouksen osallistujien eteen harvinaisen värikkäästi. Melkein tuli mieli tehdä Karjalan paistia, vaikka itse en lihaa syökään.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kaivoimme Matkakodin naftaliinista

Kymmenen vuotta sitten ostimme matkailuauton, jota kutsumme Matkakodiksi. Niin varmasti moni muukin. Olimme nimittäin laittaneet, päivis ja minä, hyntteitä yhteen, josta seurasi, että piti katsella myös yhteisen pedin tai petin paikkaa.

Tuumasimme, että mennäkö jonnekin vuokralle tai otetaanko iso kasa velkarahaa ja ostetaan asunto. Oivalsimme nimittäin, että tosiaan, jos omaa rahaa ei ole ja asiansa on rahamaailmaan hoitanut säntillisesti, sitä voi lainata. Josta meidät tuntien seurasi, että entäpä jos ostetaankin jotain, jossa ei ole mitään järkeä. Ja niinpä ostimme yli sadantuhannen euron, kuvassa olevan matkailuauton kodiksemme.

Silloin ja vieläkin tuntui kiehtovalta ajatukselta koti pyörien päällä. päiviksellä ei ollut edes kyseisen pelin kuljettamiseen vaadittavaa kuorma-auton ajokorttia, joten sekin oli hommattava. Se olikin hieno juttu, sillä sen jälkeen minun ei ole tarvinnut juurikaan ajaa.

Kun rakensimme Duokotia, asuimme käytännössä matkailuautossa parikin talvea ja kesää. Kaksi vuotta siis, joten hankinta oli kaikkea muuta kuin hölmön hommaa. Ja kuka tietää tulevaisuuden, sillä autolla  on ajettu alle 70 000 km. Tätä kirjoittaessa on edessä kesän ensi reissu ja suunta sukuloimaan kohti reippaan 400 kilometrin päässä olevaa Kiteen kaupunkia.

Mutta pitemmälläkin Matkakodilla olemme käyneet. Olemme menneet läpi Itä-Euroopan, Romanian ja Bulgarian kautta Mustallemerelle, sieltä Istanbulin ja Turkin vuorten yli Alanyaan. Josta matka jatkui vanhan Jugoslavian uusien maiden läpi Atlantin rannikolle ja viimein kotiin. Reipas 10 000 kilometrin lenkura.

Joku saattaa olla lukenutkin, sillä matkasta teimme päiväkirjan, jonka jaan tässä linkin kautta teille: http://caravan--lehti-fi-bin.directo.fi/@Bin/cbb53015a3dc074f021ff3f3450e6988/1403876822/application/pdf/28829/Euroopanmatka2008_stranden.pdf

torstai 26. kesäkuuta 2014

Niilon kanssa kuntopolulla

päivis: Olin muutaman päivän pois kotoa ja kun tulin takaisin, luulin Niilon hyppivän jälleennäkemisen ilosta. Vaan ei. Se suhtautui minuun niin kuin olisin ollut pois kymmenen minuuttia. Mutta jopa muuttui ääni kellossa, kun kysyin, että lähteekö se kanssani kiertämään kuntopolun. Ne sanat se tietää ja on ne kuullessaan heti valmis kuin partiolainen.

Aikaisemmin kuljimme Niilon kanssa aina samaan suuntaan, myötäpäivään niin kuin kello. Nyt olen kiertänyt vastapäivään pitkästä aikaa. Niilolle näyttää olevan se ja sama, miten päin kuljemme. Se tekee yhtä tunnollisesti omat merkintänsä polun varrelle suunnasta välittämättä.

Niilo ei välitä kuntopolun kauniista maisemista, ei ainakaan samalla tavalla kuin minä. Tällä hetkellä polun varren luonto suorastaan rehottaa, kun toukokuussa se oli valkovuokkoineen sievä ja yhtä herttainen vielä kielojen kukkiessa. Nyt luonto on juuri sitä, mitä muinoin keskikouluvuosinani olisi tarvittu, kun koko kesä tuntui menevän kasveja kerätessä. Miten se olikaan olevinaan niin työlästä? Nyt voisi uskoa, että ei olisi kummoinenkaan homma löytää sataa - tai oliko se 80 - eri kasvia vaikka vain vajaan kahden kilometrin mittaisen kuntopolun varrelta.

Nyt polun varren saniaiset ovat parhaimmillaan, niin kuin tästä Jorman ottamasta kuvasta näkyy.

Kuntopolulla voi tarkkailla myös metsän eläimiä. Eläimillä tarkoitan lähinnä lintuja. Viime viikonloppuna törmäsin johonkin metsälintuperheeseen, ehkä olivat teeriä. Ensin näin aikuisen linnun, jonka perässä taapersi linnunpoikanen. Kun tulin lähemmäksi, parvi samanlaisia poikasia lehahti lentoon kuka mistäkin pusikosta. Tänään näin samat, hassun näköiset pikkulinnut, jotka tietysti olivat vähän kasvaneet muutaman päivän aikana.

Tässä vielä kolmas Jorman ottama kuva polun varrelta. Kannosta on ilmeisesti ennen kasvanut komea haapa. Kannon lähellä on vielä jäljellä 6-7 valtavaa haapaa, joita joka kerta ohi kulkiessani jaksan ihastella.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Elämä on laiffii

jormas: päivis kirjoitti eilen hyvän kirjoituksen elämästä, sen iloista ja murheista sekä rajallisuudesta. Aikoinaan olin sitä mieltä, että tulen koko elämäni pitämään päihdeongelmaa ja sen parissa puuhastelua yhtänä elämäni tukijaloista senkin jälkeen, kun olen lopettanut rahan edestä tekemisen. Tärkeä asia se on minulle edelleen, mutta viimeisen vuoden aikana sen merkitys on painunut taka-alalle. Olen siitä varsin hyvilläni. Tosin itsekkäistä syistä, sillä yhä useammin huomaan ajattelevani päiviksen ja omaa hyvinvointia.
Tein pitkän päivätyön päidenhuollossa kokonaisvaltaisesti myös asuen alan miesten ja naisten keskuudessa erilaisissa yhteisöissä monta kymmentä vuotta. Ajattelin, että vietän kaltaisteni joukossa, yhteisössä myös ehtooni. Ajattelin, että jos Luoja minulle suo, istun muiden joukossa poistamassa päihdeongelmaisen toiseksi suurinta taakkaa ja huolta eli yksinäisyyttä. Mutta toisin kävi. Ajattelin, että olen työelämän päätyttyäkin tarpeellinen ja poistan yksinäisyyttä ja tarpeettomuuttakin asuinyhteisössä myös itseltäni. Mutta kun omien valintojen seurauksena meni maallinen valta, sain huomata todeksi, että "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä".

Jouduin huomaamaan, että niin kauan kuin on tehokas tai mieliksi, on tärkeä. Kun ote kirpoaa, tulee lähtö eikä tehdyistä vuosista saa palkkioksi oikeutta olla ja elää siinä joukossa, jonne katsoo kuuluvansa ja jonka eteen tuli tosiaankin jokunen päivä ja yökin tehtyä. Olikin nurinkurista huomata, että voidakseen pitää kotina palkkatyön jälkeen sitä mitä olin pitänyt monet, monet vuodet, olisi palattava menneisyyteen ja aloitettava juominen. Tämä on ammatillisuuden se osa, jota en ymmärrä lainkaan ja josta olen täysin eri mieltä. Nimittäin se, että kuka hakee osaamisensa ja pätevyytensä oppikirjoista ja -laitoksista ei tunnu osaavan arvostaa sydämellään työtä tekeviä. Tai sitten se on sitä, että omakohtainen kokemus päihteistä on jotain sellaista, jota ei oppilaitoksesta saa. Ja jos itsetuntu makaa oppiarvossa, on toisin tekijä uhka omallepätevyydelle ja  minuudelle.

Juopolla, oli entinen tai nykyinen, yksinäisyys usein korostuu. Juomatapojen seurauksena on tullut poltettua usein ja useita siltoja takanaan, ja sukulaiset ynnä muut läheiset ovat hyvillään, kun on ja pysyy etäisyyttä.

Oli siis kerättävä lelut ainakin kerran vielä, jonka ansioista osin syntyi Jokilaakso. Siellä elän ja olen vaimoni päiviksen kanssa. Ja luen esimerkiksi tämän päivän Hesarista, että senioreiden luokse kotikäyntejä tekevällä alan ammattilaisella on aikaa yhdelle ihmiselle noin vartti per päivä. Vaikka onkin niin, että moni meistä haluaisi olla tutuissa ympyröissä, ehkä omassa kodissaan mahdollisimman pitkään, johon laitoskeskeisyyden purkaminen tähtää, niin jotain on mennyt rahan ja tehokkuuden palvonnassa pahasti pieleen. Jopa EU-lehmillä on normit kuinka usein ja kauan niiden pitää voida ja saada olla ulkona.

Kieltämättä tulee mieleen, että jos et itse tai yksin selviä, omaan kotiin on kuin varkain tullut eläintarhaa ja navettaakin huonommat olosuhteet. Niissäkään kontakti toiseen elävään ei rajoittu varttituntiin. Kun maailmassa on rahaa ja vaurautta, Suomi mukaan luettuna enemmän kuin koskaan aiemmin, niin mihin tämä vauraus katoaa? Entä mihin ovat kadonneet arvot, kun yhä enemmän on niin, että "mulle kaikki ja nyt heti"?

Jalkapallon MM-kisojen aikaan on hyvä pohdiskella myös nahkapallon tärkeyttä, joka monessa maassa on maailman tärkein asia, on jumalaa tai ei. Vai onko osa ihmisyyttä, että kun mitään muuta ei ole, on kuitenkin jalkapallo? Jos jotain hyvää sodissa on, niin ne laittavat ihmisten arvoja ja tärkeyksiä toiseen järjestykseen. Sodassa on meille umpiluisille ihmisen ja elon päivien rajallisuus aivan toisella tavalla läsnä.

Äitini ja isäni olivat aineellisesti suhteellisen köyhistä tai ainakin kovista oloista ja työtä tehtiin olan takaa. Kun maatamme rakennettiin sotien jälkeen työtä tehden, sitä ei tehty ensisijaisesti siksi, että saataisiin rahaa, vaan että saisimme leivän lasten ja omaankin suuhun. Vanhempani raatoivat, jotta meillä lapsilla olisi aineellisesti paremmin. Silti ihmiset eroavat enemmän kuin koskaan, tekevät itsemurhia ja tappavat toisiaan ja leipä tulee jokaisen suuhun, vaikka kulkisi kylän tai ties minkä raittia läpi elämän keskisormi pystyssä haistatellen kaikille. Vai juuri tämänkö vuoksi?

Tälläkin hetkellä elän elämäni parasta aikaa. Kuten aina. Ennen elvistelin sillä paljonko on tullut juotua, nyt sillä paljonko on eri lääkkeitä ja vaivoja. Pillereitä popsin joka päivä 9 kappeletta. Kaikki eri sorttia. Siitä huolimatta vaivat eivät tunnut iän myötä vähenevän. Mutta elämä on laiffii, sanon minä ja Matti Nykänen.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Elo ihmisen huolineen ja murheineen

päivis: En nyt mene sen tarkemmin yksityiskohtiin, miksi tänään kirjoitan jotain ihmiselämästä. Olen sen ihmettä, mutta myös huolia ja murheita joutunut miettimään eilisaamusta alkaen. Eikä miettiminen ja omakohtainen kokeminen varmasti jää tähän. Oletettavaa on, että asian äärellä tulee lähivuosina oltua useamminkin.

Olen paikassa, josta avautuu järvimaisema, kirkkokin pilkistää puiden takaa, on koulua ja kirjastoa, liikuntapuistoa ja uimarantaa. Etualalla on päiväkoti, jonka pihassa temmeltävät tenavat eivät vielä tiedä juuri mitään ihmiselämän kummallisesta kaaresta.

Usein syntymäpäiväsankarit tai muuten vain jututetut kehuvat elävänsä elämänsä parasta aikaa. Juuri kukaan ei väitä näin olevan parikymppisenä, ei juuri kolmikymppisenäkään, nelikymppisenä alkaa olla jo sillä hilkulla ja aika usein parhaaksi iäksi näyttää osoittautuvan jokin kohta 50 ja 60 paikkeilla. Tosin kuusikymppisiä alkavat usein jo vaivata monenlaiset kivut ja kolotukset, joten väitteeseen parhaasta iästä on syytä suhtautua pienellä varauksella.

Kuusikymppisenä viimeistään joutuu myös kohtaamaan sen, että omat vanhemmat elävät elämänsä ehtoota, johon harvoin kuuluu kokemus elämän parhaasta ajasta. Sen sijaan maallisen taivalluksen kartastoon on silloin piirretty yhä tiheneviä polkuja kotoa terveyskeskukseen, sairaalaan, terveyskeskuksen vuodeosastolle, labraan ja taas sama uudelleen vaihtuvassa järjestyksessä.
Masentava, mutta aika tyypillinen kuva vanhuksen elämästä:
joku muu ajattelee kaiken puolestasi, senkin,
montako kurkkuviipaletta sopii syödä.
Varsinkin vanhuus voi olla pelottavaa aikaa, jos lähellä ei ole ketään, johon turvata hädän hetkellä. Kerrostalonaapurikin voi olla liian kaukana tai täysin vieras, jotta apua voisi olla odotettavissa tiukan paikan tullen.

Minusta tuntuu, että jokin luojan suuressa suunnitelmassa on mennyt poskelleen, kun ikäihmisillä ei enää ole sukua lähellään niin kuin ennen. Epävirallisia omaishoitajia tuskin on tilastoitu, eikä siksi tiedetä, miten moni voi joutua yllättäviin tilanteisiin, jos puolisoista parempikuntoisen terveys pettää ja edessä on sairaalareissu. Mitä tapahtuu sille kotiin yksin jäävälle puoliskolle? Katastrofin aineksia on silloin ilmassa, mutta niistä harvemmin puhutaan, kun kannustetaan ihmisiä omatoimisuuteen ja asumiseen mahdollisimman pitkään omassa kodissaan.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannusyön kutsu tai karkotus

jormas: Elämän varrelle on mahtunut paljon tuttuja ja kavereita. Hyviä ja huonoja, mutta myös ystäviä. Ystäviä ehkä vähän siksikin, että en taida sitä olla itsekään kovinkaan monelle. Minulle ystävä on se tai hän, jolle voi puhua kaiken mitään siitä muuttamatta, lisäämättä tai pois jättämättä. Jonka seurassa voi olla aidosti aina oma itsensä. Ystävyys ei pala tulessakaan eikä siihen vaikuta puitteet. On sitten ympärillä clamouria tai Kellokosken sairaalan suljettu osasto.

Jonnekin kahdenkymmenen, kolmenkymmenen vuoden takaisten kaveruuksien välimaastoon mahtuu Urkki, Urho Sarell, jonka opin tuntemaan päihdetyöni alkumetreillä Jyväskylässä. Purkutuomion saaneen alkoholistien kokoontumispaikan ympyröissä silloin, kun alan mies tai nainen sattui olemaan selvinpäin. Kyseinen Omakotikatu 1 oli myös ensimmäinen päihdeongelmaisille tarkoitettu päiväkeskus valtakunnassamme.

Aikoinaan noudin Sukevan vankilasta yhden enemmän tai vähemmän alan miehen tai ainakin sinne päin. Ja tulihan niitä noudettua moniakin milloin mistäkin "talosta", mutta tällä kertaa kyseessä oli Urkki, joka oli lähinaapurimme Omakotikadulla. Meille oli syntynyt yhteys, joka kesti tulen ja tuiskun. Ajaessamme takaisin kohti kotia ja Keski-Suomea kysyin Urkilta, että mitäs nyt tehdään? Hän vastasi: "Nyt ruvetaan tekemään soivia tuohitorvia itse tehdyillä urkupilleillä ja minä opetan."

Ja näin tapahtui. Kiersimme valtakuntaa pitkin kevättä ja etsimme kaatuneita tai kaadettuja koivun runkoja, joissa oli tuohet paikoillaan. Niitä irroittelimme milloin kenenkin puista ja keneltäkään lupaa kysymättä. Ja milloin missäkin, mutta usein Urkin keittiössä iltaa ja välillä öitä myöten teimme torvia ja kiersimme valtakuntaa soivia tuohitorvia myyden. Sitä touhua paljon kokenut Urkin vaimokin usein katseli päätään pyöritellen. Päivän myynnit meni usein yömyöhään kuppiloissa istuen pitkin Suomea ja polttoaineeseen. Urkki oli pomo ja minä kisälli, joka ajoin ja tein kaiken muunkin suhteellisen nurkumatta. Joskus sellaistakin, joka ei päivänvaloa kestäisi.

Ja kun torvituotanto laajeni, oli meillä yksi myyntimieskin. Taikuriksi kutsuttu Kinnusen Lasse, jolla on osa myös Sulevi Peltolan näyttelemänä elokuvassa Skavabölen pojat http://fi.wikipedia.org/wiki/Skavab%C3%B6len_pojat_(elokuva). Elokuvan yksi ohjaajista on Antti Raivio, jonka perheestä ja alkoholisoituneesta isästä leffa kertoo. Hänetkin tunsin vallan hyvin, joka sekin olisi vähintään yhden blogin arvoinen. Ehkä joskus......

Mutta joka tapauksessa juhannuksena alla olevan linkin Timo, jonka sukunimen kerron, jos joku kysyy, löysi kodastamme yhden aikoinaan Urkin kanssa tehdyn tuohitorven ja karautti ilmoille juhannusyön taikoihin kuuluvan törähdyksen. Pitkäikäisiä soittimia siis. Joten olkaa hyvät, linkin takaa löytyy kutsu- tai karkotushuuto, jonka kohde ei viime juhannusyönä selvinnyt: http://elamantahden.fi/documents/Timonjuhannuksenkutsuhuuto.mp4.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Ranskalaiset korot ja Isoisän olkihattu

päivis: Teemalta tuli tänään peräkkäin useita iskelmäelokuvia. Avasimme telkkarin, kun vuonna 1959 tehty Iskelmäketju alkoi. Heti sen jatkoksi näimme Suuren sävelparaatin samalta vuodelta. Siinäpä hurahti kolme tuntia mielenkiintoisen musiikin parissa. Tosin kävin välillä Niilon kanssa kiertämässä kuntopolun.

Tuon ajan musiikki on minulle kovin tuttua, vaikka 1959 olinkin vielä alle kouluikäinen. 1950- ja 1960-luvun alussa kotimainen musiikkitarjonta oli kuitenkin sen verran vähäistä, että suurimman osan sen ajan iskelmistä kuuli radiosta aina vain uudestaan ja uudestaan. Moni lapsuusvuosieni iskelmistä onkin jäänyt hyvin mieleeni. Yksi suosikeistani, Iloinen Amsterdam, kuultiin ja nähtiin Suuressa sävelparaatissa Tuula Siponiuksen esittämänä. Siponiuksen nimi sen sijaan ei ole kovinkaan tuttu. Varmaankin siitä syystä, ettei hänestä tullut samanlaista ikitähteä kuin joistakin hänen aikalaisistaan, esimerkiksi Vieno Kekkosesta tai Pirkko Mannolasta.

En ole ehkä oikein osannut arvostaa vanhempaa kotimaista iskelmää, mutta iltapäivän aikana mieli muuttui. Tähdet, muutkin kuin Annikki Tähti, olivat yllättävän tasokkaita laulajia, suorastaan maailmanluokan tähtiä, ja musiikkikin paljon muuta kuin Suomi-Filmeistä tuttua hömppää.
Uskomaton Onni Gideonin orkka vuodelta 1959.
Erityisesti ilahduin Onni Gideonin orkesterin esityksestä. Olen tiennyt Onni Gideonin lähinnä vain Sirkus Papukaijan Onni-klovnina. Mutta Onnin orkesteri osoitti, että suomalaismuusikot ovat osanneet revitellä oikein tosissaan jo 1950-luvulla. Itse asiassa ei olisi ihan helposti voinut uskoa, että esitys oli 55 vuoden takaa. Oli hyvä, että orkesteri oli yksi esiintyjistä, sillä varsinkin jotkut naislaulajat olivat uskomattoman eleettömiä nykyiseen esiintymistyyliin verrattuna.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

päivis ui taivaalla

jormas: Juhannusta vietetimme pääosin Jokilaaksossa. Kylillä tuli aattoiltana ja vähän yönäkin käytyä sen verran, että kiersimme Tuusulanjärven rantakokkoja katsellen.

Niilo sai oman juhannuksensa Järvenpään koirapuistossa, vaikka siellä ei kavereita ollutkaan. Mutta  reippaan kuukauden tauon jälkeen koirapostia sitäkin enemmän. Jokilaakson kodassa päivis paistoi räiskäleitä elävällä tulella. Lätyt maistuivatkin mansikkahillon ja kermavaahdon kanssa.

Juhannuspäivän aamuna oli aamu-uinnin aika entiseen tapaan, mutta ehkä Jokilampiemme kylmimmässä juhannusvedessä ikinä, kuten nuoret tai sen mieliset tuntuvat sanovan. Tuokio ennen päiviksen pulahdusta 13-asteiseen veteen sain ikuistettua kameralla pari parhaimmista kuvastani, niin ikään ikinä. Niitä klikkaamalla näet ne suurempana.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Kasvihuoneen kesä on jo pitkällä

päivis: Kasvihuoneesta on jo jonkin aikaa saatu ensimmäisiä satoja. Salaattipenkit ovat voimissaan. Jopa harventamani salaatti alkoi kasvaa, kun siirsin pienet alut toiseen paikkaan. Samoin tilliä on ollut  runsain määrin tarjolla uusien perunoiden ja tonnikalasalaatin kanssa syötäväksi.

Kasvihuoneen ulkoseinustalla myös retiisi on lähtenyt hyvin kasvuun. Siitäkin olen harventanut sormenpään kokoisia retiisejä salaattien lisukkeeksi.

Kurkku näyttää tänä kesänä voivan paljon
paremmin kuin viime kesänä.
Kaikkien siemeninä hankittujen vihannesten kasvu ei kuitenkaan ole onnistunut yhtä hyvin kuin salaatin, tillin tai retiisin. Tammenlehväsalaatti ei suostu kasvamaan amppeliruukussa, eikä myöskään rucola. Keskustelupalstojen mukaan rucola onkin taitoa (tai onnea) vaativa salaatti kasvatettavaksi. Mutta molempia on kuitenkin syöty muiden salaatinlehtien seassa, vaikka ne ovat olleetkin aivan tynkäkasvuisia.

Oreganon ostimme taimenena amppeliin. Se on kasvanut juuri sopivasti vähäiseen tarpeeseemme. Tarve tarkoittaa lähinnä salaattien seassa käytettäväksi tai pinnalle koristeeksi.

Tomaattien ja avomaan kurkun kasvatukseen olemme nyt suhtautuneet hieman ammatillisemmin. Tarkoittaa, että on kyselty neuvoja. Nyt tomaatista on karsittu liiat oksat ja pieniä tomaatin alkuja on jo kasvamassa. Kurkku kasvaa tänä kesänä eri laatikoissa kuin tomaatti ja vaikuttaa voivan hyvin. Viime kesän ongelma mahdollisen tomaatin läheisyyden lisäksi oli joko liikakastelu tai kuivuus. Emme ole vielä ihan varmoja, ovatko kaikki hankkimamme kurkun taimet edes avomaankurkkuja, koska pienet alut vaikuttavat aivan tavallisilta kurkuilta. Aika näyttää.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Naiset ja miehet

jormas: Huomasin maailmalla yleistyvän, että ei olisikaan enää miesten ja naisten wc-tiloja erikseen. Mielenkiintoista, kuten aiheeseen liittyvä sekin, että joissakin valtioissa on hyväksytty virallisestikin miesten ja naisten lisäksi kolmaskin sukupuoli, eli sukupuolineutraalit.

Oma lukunsa ovat myös homot ja lesbot, jotka heidätkin kaikki muiden ihmisten tapaan ja kristinuskon mukaan Luoja loi omaksi kuvakseen. Yksiksi Hänen kasvoistaan. Sellaisiakin löytyy, joille kelpaa petikaveriksi lähtökohtaisesti kaikki ihmiset sukupuolesta riippumatta.

Sitten ovat tietenkin Krsituksen morsiamet, jotka säästänevät itseään sitä jotakin varten, jota en taida aivan ymmärtää. Heitä lähellä ajatusmalliltaan joltakin osin lienee katolinen pappi, joka elää selibaatissa. Läheisellä ajatusmallilla  tarkoitan muun muassa tätä: "”Toivoisin, ettei teillä olisi huolia. Naimaton mies kantaa huolta siitä, mikä koskee Herraa, siitä, miten olisi Herralle mieliksi. Naimisissa oleva taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi vaimolleen mieliksi. Näin hän on jakautunut kahtaalle. Samoin naimaton nainen ja nuori neito kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa, jotta olisivat niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhiä. Naimisissa oleva nainen taas huolehtii maallisista asioista, siitä, miten olisi miehelleen mieliksi.” (1. Kor. 7:32–34)"

Mutta takaisin saniteettitiloihin. Kun olin pieni poika ja siskoni vuotta pienempi, kesäisin istuimme usein ulkoveeceessä hän toisella reiällä ja minä toisella. En osannut edes kuvitella, että siinä olisi jotain outoa, sillä joku toinenkin tyttö saattoi joskus istua puuceessämme yhtä aikaa kanssani.


En siis tiedä mistä johtuu, että miksi sukupuolet pitää erotella toisistaan jopa toiletissa. Ehkä siitä, että asian ydin on unohtunut ja päällimmäiseksi on tarpeitakin tehdessä noussut seksuaalisuus. Samasta syystä kai johtuu, että joku pitää paheksuttavana lapsen rintaruokintaa yleisellä paikalla. Eihän kukaan sano esimerkiksi ravintolassa äidille, että mene vessaan syöttämään lapsellesi Piltit ynnä muut vauvan ruuat. Pääasia ei ehkä olekaan pääasia, vaan naisen rinta. Tosin joskus kun kuuntelee äijien juttuja, niin voisi kuvitella, että sen itsensä lisäksi ei muuta heidän maailmassa olekaan kuin naisen rinnat. Silti he ovat aivan aitoja sovinisteja, joista voi päätellä, että heille on nainen kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen kumppani.

Joskus olen pohtinut myös miesten suihkutiloissa ja saunassa, että olenko siellä homoseksuaalien tirkistelyn ja mielikuvituksen kohteena vaiko en? Ja onko naisten puolella sama juttu. Kun en itse kyseistä piirrettä omaa, en osaa sitä omakohtaisesti ajatella muuta kuin sen kautta mitä kokisin, jos olisin miehenä naisten saunassa. En mitään, sillä olen käynyt päiviksen kanssa muun muassa Pihlajasaaren naturisti- tai nudistirannalla. Ja voisimme mennä uudelleenkin, näin ajattelen.

Mutta ehkä kaikki johtuukin Jumalasta? Joka luomistyönsä alkumetreillä meni kysymään Aatamilta ja Eevalta, että kuka teille on sanonut, että olette alasti.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Makkaraputki

päivis: Joku voi käsittää, että makkaraputki tarkoittaa alkavaa kesää, jolloin moni saattaa syödä pääasiassa grillimakkaraa. Putki mikä putki. Otsikkoni tarkoittaa kuitenkin vuolukivestä valmistettua tuotetta, jolla voi kiuaskivien päällä kypsentää makkaraa. Minun tapauksessani kasvismakkaraa.

Jorma osti neljä makkaraputkea, jotta voimme molemmat kypsentää kaksi makkaraa kerralla. Tosin olin aamulla kuulevinani Jorma mumisevan, että itselleen kolme ja minulle yksi. Iltasaunan kanssa testasimme kuitenkin kahta putkea kumpikin. Tasapuolisesti.

Hyrylän K-Supermarketista ei löytynyt tuttuja tofumakkaroita, joten piti ottaa lähes yhtä tuttuja, mutta pakastettuja tuotteita. Tuttuus tosin osoittautui pieneksi harhaksi, kun aloin syödä omia makkaroitani. Niissä oli melko voimakas chilin maku. Mutta maistuivat silti.
Salaatilla höystetystä annoksesta ei tullut niin kaunis kuin toivoin.
Paistovälineet, makkaraputket, ovat kuvassa vasemmalla.
Ehkä makkaraputket on suunniteltu ihan tavallisille grillimakkaroille, koska minun herkkuni kuivuivat kiinni vuolukiveen ja niitä piti kaivella haarukalla putken sisältä lautaselle. Ensituntuma makkaraputkiin oli kuitenkin ihan myönteinen. Makkarat pysyvät hyvin lämpiminä putkien sisällä, jos syömään ei ihan heti ennättäisikään. Tai kun viivyttelee, makkaroille voi tietysti käydä niin kuin minun eväilleni pääsi käymään.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kaikki tai ei mitään

jormas: Minulla elämässä on usein kaikki tai ei mitään. Joku voisi sanoa mustavalkoista siis. Viinaakin tuli juotua vuositolkulla kuin se olisi viimeistään huomenna loppumassa. Vaimokin on maailman paras eikä mitään siltä väliltä.

Ja aamulla, kun katselin ulkolämpömittaria, se näytti hiuksen verran alle nollaa. Oikein tyypillinen suomalaisen kesäkuun puolen välin sää. Tuskin monessa muussa paikassa Tuusulassa oli sen kylmepää. Eli meillä oli aamulla Tuusulan kylmin paikka kunnes joku toisin osoittaa.

Löylymittari keikkuu uuden Intiimisaunamme kiukaan päällä ja näyttää usein saunaan mennessämme sataa astetta ja välillä ylikin. Mutta se lämpötila ei taida olla kuin kiukaan päällä kettingin nokassa olevasssa mittarissa.

päiviksen eilisen blogikirjoituksen
uusi kampaus aamu-uinnin jälkeen
Samaisen kettingin päähän odotamme löytävämme jostakin kaksi osastoisen paistoastian, jossa toisessa paistetaan kiukaan lämmössä makkaraa ja toisessa jotain kasvisnakkeja tai vastaavia herkkuja.

Aamulla menimme aamu-uinnille Jokilammillemme. Veden lämpö oli karvan yli 13. Jos tämän aamuisen aamu-uintimme valinta olisi sattunut lähdepohjaiselle Pikkulammelle, olisi vesi ollut 11astetta. Molemmat ehkä kuntamme kylmintä luonnon kesäuimavettä.

On mukavaa olla useassa asiassa äärimmäisyyksien ihminen. Moni haluaa sen sijaan olla normaali. Mutta kun kerron määritelmäni normaalista, ei kukaan haluakaan sitä enää sen jälkeen. Mikä tai mitä se normaali sitten mielestäni on? Normaali on kaikin tavoin keskiverto. Kukaan ei halua sitä, vaan olla jotain ainutlaatuista ja äärimmäistä ainakin jossakin asiassa.

Sen oman ainutlaatuisuuden löytäminen ja varsinkin arvostaminen ei kuitenkaan ole aina eikä kaikille kovinkaan helppoa. Mutta mitä enemmän arvostamme itseämme, sitä helpompaa on löytää itsestä ainutlaatuista. Kunnes viimein huomaa, että silläkään ei ole väliä onko itsetunto hyvää tai huonoa. Pääasia on, että se mitä on sillä sektorilla, on eheää. Ja kun se on eheää, ei enää ole väliä onko itsessä mitään ainutlaatuista tai ei.

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Vein taas leivän kampaajan suusta

päivis: Sunnuntaina illalla iski taas pakko: piti leikata hiukset. Sehän ei ole mitään uutta. Olen monet kerrat ennenkin lyhentänyt itse hiusten latvat. Tällä kertaa päätin kuitenkin vaihtaa tyyliä. Idean uuteen lookiin sain ruotsalaisesta elokuvasta, jonka pääosan esittäjällä oli minusta hauskannäköisesti leikatut hiukset. Malli ei sentään ollut erityisen vaikea, joten ei tässä mitään aivan tavatonta tapahtunut.

Ehkä vähän outoa hiustenleikkuussani on se, ettei minulla ole ollenkaan käsipeiliä, jolla katsoisin, miltä takatukka näyttää. Ihan käsikopelolla homma hoituu.

Koska uuteen malliin kuului otsatukka, jonka olen jo monta vuotta sitten kasvattanut pois, leikkaaminen alkoi otsahiuksista. Nyt kun ajattelen, minulla ei pahemmin päätä palellut, kun otin vain tuhdin nipun hiuksia ja leikkasin poikki. Vasta sitten tuli mieleen, että saatoin napata niin pitkän pätkän hiuksista, että otsatukasta tuli ehkä nolon lyhyt. Kun se ei siltä näyttänyt, otin toisen nipun käteeni ja leikkasin. Otsatukka oli siinä. Siis kahdella saksien napsautuksella edestä tuli valmista.

Ehkä kaikkein vaikein oli saada korvan kohdalta siistiä jälkeä aikaiseksi. Takaa olen hiuksia näkemättä leikannut niin monet kerrat, ettei siinä ollut mitään ongelmaa, vaikka hiuksista tuli nyt takaakin huomattavasti entistä lyhyemmät.






Minulla on tallessa kaksi omasta mielestäni hauskaa kuvaa, jossa näytän ihan merisiililtä tai vastaavalta meren elävältä silloisine lyhyine hiuksineni. Kuvat on otettu joskus seitsemän vuotta sitten Intiassa. Uusi hiusmallini taitaa olla aika tavalla samanlainen.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

350 metrin matka Soiniityntietä

Soiniityntien ja Myllykyläntien risteyksen postilaatikoltamme on Duokotiimme matkaa 350 metriä.

Kotitiemme Satakielipuistikon toiselle puolelle olemme saaneet uusia naapureita. Siellä pitää majojaan parikymmentä mehiläisyhdyskuntaa. Ne tekevät hunajan ja muunkin elämisen jatkuvuuden turvaamiseksi hartia- ja siipivoimin töitä aamusta iltaan.

Mehiläisistä tiesin paljon aikoinaan, kun ne vielä lisääntyivät luonnollisella tavalla. Yhdyskuntaan kuului iso määrä kuhnureita, joiden ainut tehtävä oli muhinoida pesän ainokaisen kuningattaren kanssa.

Tähän puuhaan ei kaikkia kuhnureita tarvittu, mutta lorun loppu oli kaikille sama. Kun aika koitti, työmehiläiset ottivat jokaiselta Don Juanilta nirrin pois ja heittivät raadot lentoluukusta ulos.

Tien toisella puolella on Soiniitty, jossa on puuhaa monenlaiselle öttiäiselle. Ja ehkä se on hiirille ja muillekin pienille nisäkkäille aikamoinen viidakko.

Sen laidalla aamuisin tapaan countrykaniemme lisäksi lähes aina kyyhkysiä. Ja langoilla tai lennossa haukan. Kauempana elämöi fasaani aamuääniään, joita ei linnunlauluksi voi sanoa.

Ehkä niitty antaa hyönteissyöjälinnuillekin mehiläisten ja monen muun lisäksi myös paljon erilaisia elämisen mahdollsuuksia.

Mutta Soiniityntiellä kulkiessa pitää olla tarkkana, jos pitää ylipäätään elämisen varjelemista sen eri muodoissa tärkeänä. Muun muassa perhosista jotkut tuntuvat viihtyvät sepelillä syystä, joka on minulle tällä hetkellä mysteeri.

Soiniityntien sillalta ja sen kupeessa olevan uimapaikan toiselta rannalta alkaa meidän ja Elämän tähden ry:n valtakunta.

Sillalla näkee silloin tällöin veden tarvitsijoita auton, traktorin ja säiliöiden kanssa, sillä joskus ei kyläläisen kaivovesi riitää kasteluun. Sillalta on kätevä täydentää vesivarantoja. Tarvittaessa meiltä saa pumpun tai sähköä, jotta ei tarvitse täyttää sammioita ämpärillä.

Sillan pielessä näkee usein myös kalastajia. Suomalaisia, venäläisiä ja virolaisia. Silta on myös monen melojan  määrämpää, jos hän tai he ovat tulleet jokea myöten Tuusulanjärjeltä 10 kilometrin matkan.

Uimapaikkaakin käytetään. Siinä uivat lapset, joskus aikuiset ja koirat sekä hevosetkin. Tämän kevään uusia uimareita ovat poliisikoirat.

Lähdepohjaisen Pikkulampemme puro on kaunis ja rehevä kesäaikaan. Sitä myöten sorsat uivat Pikkuolampemme ja Tuusulanjoen väliä edes takaisin poikasineen.

Puroa vastapäätä on kuution kivi, jonka olemme hankkineet ilman lupaa (lähes) Seepsula Oy:n kiviainestehtaalta, josta myös haemme silloin tällöin juomavetemme. Sinne toimitamme myös sekajätteemme. Hankkimamme kiven juurelle jää se mitä meistä jää tänne pallolle. Muistolaatan itsellemme hankimme jo eläissämme, jahka tähtien asento on oikea. Kellokosken mielisairaalan pihatammen siemenestä kasvatettu puu on hyvällä alulla kiven vieressä.

Minulle on nimittäin sellainen käsitys, että siellä minne menenne sitten joskus, ei ehkä ole näköyhteyttä Jokilaaksoon. Joten ainut mahdollisuus nähdä leposijamme meitä vaille valmiina, on tehdä se itse mieleisekseen silloin, kun olemme vielä täällä.

Tien päässä on kotimme, jossa todella viihdymme. Joka kesä pystytämme sen pihaan lammen rannalle kankaisen kesähuoneen. Kun sen vieressä olevassa kodassa grillaamme sitä ja tätä sekä keittelemme uusia perunoita, on ruokaperäiset mitä mainiointa ottaa juuri kesähuoneessamme kesätuulen liehuessa ympärillä.

Vuorokaudet täyttyvät toinen toistaan hienommista asioista, joiden kanssa on mukava puuhastella sopivalla tahdilla.

Mutta tähän myönteiseen kirjoitukseen ja kokemukseen laitan myös yhden kritiikin viestin. Minua hämmentää, että itse valitsemamme päättäjät sumuttavat kansaa sanomalla, että työikäämme pitää pidentää, koska maa tarvitsee meitä. Maa ei juuri ikääntyneitä työelämässä tarvitse, vaan kun valitsemamme päättäjät ovat hupiloineet ison osan eläkerahoistamme ties minne, valtakunnalla ei ole varaa  maksaa eläkkeitä itse hankkimistamme varoista.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Päivän sää

päivis: Ja taas meni säätiedotus pieleen. Tänään luvattiin aurinkopäivä, vaikkakin viileähkö. Vaan minkälaisena aamu valkenikaan? Tuuli oikein tosissaan ja taivas oli tasaisen harmaa. Ei sentään satanut. Samanlaisena päivä on jatkunut alkuiltaan asti ja sillä mennään varmaan yöhön saakka.
Jonkun keskiviikko iltapäivän sää on osattu kuvailla tarkkaan. Eri
asia on, miten hyvin se kyseisenä keskiviikkona on pitänyt paikkansa.
Pitäisi varmaan tehdä Suomessa samoin kuin Pohjois-Koreassa johtaja Kim Jong-Un. Hän vaati säätieteilijöitään parantamaan laitteitaan ja ennusteitaan, että maassa osattaisiin paremmin varautua säiden vaihteluihin ja kuivuuteen. Pohjois-Koreassa kun johtaja konahtaa, niin jokainen tietää, mitä siitä pahimmillaan seuraa, jos muutosta ei tapahdu. En nyt itse kuitenkaan olisi valmis vaatimaan, että meteorologit pitää viedä saunan taakse, jos ennuste on mennyt pieleen.

Meillä ei Niinistö maan ylimpänä johtajana ole tainnut sanoa halaistua sanaa, vaikka säätiedotteet harvoin pitävät paikkansa. Ja kyse ei kai sentään ole siitä, etteikö meteorologeilla olisi laitteet viimeisen päälle hienot ja modernit. Ei tarvitse vanhan kansan tavoin luonnon ilmiöistä tai etanan sarvista päätellä, minkälainen seuraavan päivän sää on. Pitää vielä ottaa huomioon, että monelle meistä tulevan päivän sää on huomattavasti tärkeämpi asia kuin euromaiden kriisi tai edes hallituksen kokoonpano.

Sitäkin ihmettelen, että miten Ilmatieteenlaitoksella on kanttia kertoa julkisuuteen vaikkapa juhannussään ennuste, johon sentään on vielä lähes viikko aikaa. Kun ei kerran seuraavankaan päivän ennuste mene yleensä nappiin.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kirjastovierailuilla

päivis: Kirjastot ovat muuttuneet kovasti niistä ajoista, kun itse aloin käyttää niiden palveluja. Olin kai vielä vähän alle kouluikäinen, mutta lukutaitoinen, kun kävin lainaamassa ensimmäisen kirjani. Tai lainastoiksi kirjastoja taidettiin silloin vielä kutsua.

Eilen huomasin tarvitsevani työasioihini erästä kirjaa, jota ensin yritin etsiä netin kautta. Vedin vesiperän, sillä vuonna 2010 painettu, kouluttamista käsittelevä kirja ei ollut enää myynnissä. Eli oli näköjään myyty loppuun. Mutta onneksi meillä on kirjastolaitos.

Olen joskus hankkinut Kirkes-kirjastojen kirjastokortin ja tunnuksen, jotta voin käyttää sen palveluja netin kautta. Palvelut tarkoittavat ainakin kirjojen varaamista ja lainausajan jatkamista. Kirkes taas tarkoittaa Keski-Uudenmaan kuntien yhteistä kirjastoverkkoa, johon kuuluvat Tuusulan lisäksi Kerava, Järvenpää ja Mäntsälä. Lainaaminen näiden kuntien kirjastoista onnistuu yhdellä ja samalla kortilla.

Ilman tunnuksiakin pääsin eilen näkemään Tuusulan kirjaston sivuilta, että haluamani kirja löytyy hyllystä. Hain sen ennen kotiin menoa ja tämän päivän vietin töissä kirjan äärellä. Kunnes huomasin tarvitsevani toisenkin kirjan. Taas avuksi tulivat kirjaston nettisivut, joilta löysin tiedon, että pääkirjaston kirja on lainassa, mutta Kellokoskella ja Jokelassa se löytyisi hyllystä. Vaan matka kumpaankin kunnan kolkkaan tuntui turhan pitkältä. Mutta Keravaltapa kirja löytyi hyllystä ja työpäivän päätteeksi myös minä löysin itseni Keravalta.

Keravan kirjastolla on katto korkealla niin kuin Demari-
puolueestakin muistaakseni joskus muinoin todettiin.
Olen kai täällä blogissakin joskus kehunut Keravan kirjastoa, jossa järjestetään aivan uskomattoman paljon erilaisia yleisötapahtumia ja keskustelutilaisuuksia. Laiskuuttani en ole niissä kertaakaan käynyt, vaikka mielelläni olisin mennyt, mutta näinpähän nyt ainakin paikan. Ei hassumpi. Ja haluamani  kirjakin löytyi pienen etsimisen jälkeen.

Molemmissa kirjastoissa käytin lainausautomaattia, vaikka palvelutyön siirtäminen itsepalveluksi hieman häiritseekin. Tämän päiväistä kirjaa lainatessani ajattelin kuitenkin, että ehkä kirjastovirkailijoille jää paremmin aikaa tehdä "oikeita" töitä, kun asiakas voi yhtä hyvin hoitaa lainauksen itsekin. Pieni epäilys minulla silti on, että lainauksen automatisointi asiakkaiden hoidettavaksi on kuitenkin mahdollistanut kirjastoväen vähentämisen. Mutta kaipa sekin on hyväksyttävä, sillä kirjastoja taidetaan pyörittää 100-prosenttisesti verovaroin. Säästöt pitää hyväksyä.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Huumeet

jormas: Vaikka huumeet ovat huumeita ja alkoholi alkoholia, löytyy yhteneväisyyksiä paljon, sillä päihteet ovat päihteitä ja niiden käyttötarkoitus on sama. Oppia voisi siis ottaa paljon alkoholipolitiikkaamme perehtymällä. Yksi mielenkiintoinen kohta kieltolain jälkeen on keskioluen vapauttaminen elintarvikekauppoihin ja kioskeihin. Liiallisesta alkoholin käytöstä johtuvissa kuolinsyissä se on miesten kohdalla keulapaikoilla. Myös naisten kohdalla alkoholi näyttelee yhä kasvavaa roolia.

Mutta ihmisen itsekkyys on entisenlainen ja toisen asemaan asettuminen näyttää meillä olevan yhtä vaikeaa aiheesta riippumatta. Pohdimme asiaa omista tai olettamistamme omista tavoista käsin. Vastuullista olisi pohtia päihteidenkäyttöä jostain muusta näkökulmasta kuin, että juomme pari lasillista viiniä tai yhden saunaoluen viikossa.
Jotta minun tai tuttavieni olisi helpompi saada lasi viiniä, pullo olutta tai satsi pikku pössyttelyyn mahdollisimman helposti, niin siitä maksumiehiksi ja -naisiksi pitäisi monen mielestä laittaa koko yhteiskunta. Näin on alkoholin ja tupakan kohdalla käynyt.
Jotta voisin olla huumeiden käytöstä eri mieltä, minulla pitäisi olla pitkältä ajalta monipuolisesti tutkittua tietoa miten huumeiden käytön vapauttaminen tai ylipäätään sen saatavuuden helpottaminen vaikuttaa kaikkien kansanterveyteen. Vaikka alkoholismi ja alkoholisti ovat eri asioita, kuten narkomania tai narkomaanikin, olen valmis jossain määrin vapauttamaan käyttäjän rangaistuksesta.

Tosin nytkin lienee käytännössä niin, että rangaistusta ei tule huumeiden käytöstä, vaan hallussapidosta. Siihen on omat vankat syynsä, sillä hyvin moni rahoittaa oman käyttönsä myymällä huumeita. Ja asiakkaiksi kelpaavat kaikki koululaisista lähtien.
Olisi myös mielekästä pohtia mitä ei toivottuja tottumuksia tai tapoja olemme saaneet ylipäätään yhteiskunnassamme vähennettyä tai peräti kitkettyä mahdollistamalla niiden käyttö entistä helpommaksi. Tietysti voi olla niinkin, että jos alkoholista poistettaisiin kaikki rajoitukset ikärajoineen, ei tämä kansa joisikaan itseään hengiltä, vaan se tulisi jossain vaiheessa järkiinsä.  Aikoinaan nimittäin yksi suomalainen, hyvin tunnettu kulttuurivaikuttaja sanoi häneltä kysyttäessä, että miksi hän lopetti alkoholin käytön: "Ruukku menee kaivolle kunnes särkyy." Yhtälö on kuitenkin tällä hetkellä vaikea, sillä suurin osa kansasta on vankasti sitä mieltä, että kännissä, pikku hiprakassa tai ylipäätään päihteissä silloin tällöin on kiva olla.

Raittiusliike oli jämähtänyt Suomessa kuoppiinsa vuosikymmeniksi, jonka johdosta se ei ollut korkeassa kurssissa minullakaan. Raittiusliikkeen kurssi ei vapaaehtoisesti muuttunut, vaan tarvittiin Raha-automaattiyhdistys, joka veti politisoituneilta, valtakunnallisilta raittiusjärjestöiltä ja -liitoilta rahoituksen murto-osaan. Irvokas esimerkki entisajan raittiusvalistuksesta ja -kasvatuksesta on, että parasta antia oli Valion ja Ari Vatasen tai Teemu Selänteen maitomainos.
Minulla menikin vuosikymmen tai pari ymmärtää, että pitkässä juoksussa ainoastaan asennekasvatuksella ja valistuksella on ihmisiin pysyviä, myönteisiä vaikutuksia. Hinnoilla, saatavuudella ja muillakin rajoituksilla saadaan kuitenkin valistuksen kanssa kohtuullisen hyviä tuloksia. Valistuksen ja rajoitusten yhteisestä vaikutuksesta tupakoinnin vähentyminen on oiva esimerkki. Tupakointi ei ole trendikästä, sen käyttöä ja saatavuutta on rajoitettu monin tavoin ja Suomi taitaa olla asettanut tavoitteekseen tupakoinnin kokonaan lopettamisen vuoteen 2040. Sekin on mielenkiintoinen ykstyiskohta, että hasiksen ja marihuanan käytön aloittaneet ovat käytännössä kaikki tupakoitsijoita.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Uusia virityksiä Jokilaaksossa

jormas: Omia polkuja kulkevien kaupalla kuulee yhtä jos toista. Tänään kuulin entiseltä naapuriltani äidistäni aivan uuden tarinan ajalta, jolloin minua ei liene ollut vielä olemassakaan. Kerrotun tarinan mukaan Tuusulassa järjestettiin aikoinaan missikilpailut, jossa äitini olisi valittu miss Tuusulaksi. Tivasin jutun perään, jonka kertoja oli kuullut aikoinaan äidiltään, että onkohan totta kanssa? Niin tämä lapsuuden naapurini sanoi, että ei nyt pane päätä vadille oliko se miss Tuusula, mutta niissä kauneuskilpailuissa äitini joka tapauksessa oli menestynyt. Totta tai tarua, mutta tämä selittäisi oman kauneuteni, jonka perimää olenkin vuosikymmenten saatossa eräänkin kerran pohdiskellut.

Tähän tulee lähdepohjaisen Pikkulammen konttisaunalaituri
Tuusulan Jokilaaksossa eli kotikunnaillamme on jatkettu kaikkea sellaista arkeeni kuuluvaa, joka ei ole päivän päälle. En nimittäin tee enää mitään rahan vuoksi, mutta sitäkin enemmän kaikkea vähemmän kiireellistä, tarpeetonta ja tarpeellista.

Eilen Hans Malmlund kävi tekemässä viime kesänä aloittamansa entisten sähkötolppien siirron. Viime kesänä häntä parikin kertaa aiheesta muistutin ja vastaus oli aina sama, että en ole unohtanut. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja tolpat jatkoivat lojumistaan ja käyttötarkoitusta odottaen Jokilaaksossa.

Tähän rakennamme päiviksen nimikkosaarelle Strandön sillan
Tänä keväänä muutin strategiaa ja puhuin asiasta Hansin veljelle. Mutta ei auttanut sekään. Etsivä kuitenkin löytää ja viimein löytyi tähänkin probleemaan oikea naru, josta vetäistä. Tapasin nimittäin Lahelan lähikaupassamme Hansin vaimon, jolle murheeni kerroin. Ja niinpä samana iltana Hans soitti, että laitetaan tukit tai tolpat sinne minne oli puhekin.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Irwin ja muut feikit

päivis: Jorma arveli, ettei eilisessä blogissa oleva kuva esitä oikeaa Irwiniä. Totta. Miekkosella näyttää olevan peruukki. Ei ole mikään ihme, että Irwin, Elvis tai moni muukin edesmennyt tähti on imitoinnin kohde. Meillä Thaimaan Jomtienilla yksi Elviksistä heittää vakikeikkaa paikallisessa kuppilassa. Ja hyvällä menestyksellä taitavat joskus miehetkin esittää vaikka Paula Koivuniemeä. Silloin tosin musiikin on pakko tulla levyltä ja artistin tehtäväksi jää vain suun aukominen.

Se että näyttää joltain toiselta, tuntuu olevan kiinnostava asia silloin, jos tuo toinen on joku julkkis. Lehdissä on vähän väliä kuvakavalkadeja ihmisistä, jotka ovat tähtien ja tähtösten "kaksoisolentoja". Oikeasti kaksoisolento voi tietysti olla vain toinen identtisistä kaksosista.

Eipä tarvittu kuin muutama lehdissä ollut kuva Twiggystä
baskeri päässä, kun minunkin piti hankkia samanlainen.
Harmi kun tuolta ajalta ei itsestäni ole tallessa
yhtään baskerikuvaa.
On ehkä imartelevaa, jos jonkun sanotaan näyttävän vaikka Marilyn Monroelta tai joltain toiselta kaunottarelta. Itse olisin teini-ikäisenä halunnut näyttää mallityttö Twiggyltä. Olin vähän samanlainen ruipelo itsekin silloin, mutta juuri muuta yhdennäköisyyttä ei sitten tainnut ollakaan. Siihen aikaan ei muuten puhuttu mitään anoreksiasta, vaikka langanlaihaa Twiggyä varmaan ihaili puolet läntisen maailman nuorista tytöistä.

Ihailin Twiggyä, mutta fanittaminen ei yleensä tarkoita, että fanin pitäisi näyttää ihailemaltaan henkilöltä. Siksi fanittaminen onkin paljon helpompaa. Tai voihan se olla tuskallistakin. Muistan, miten fanitin Ernos-yhtyettä, mutta jonkun kotoa annetun typerän ulkonaliikkumiskiellon takia jouduin jättämään yhden Jyväskylässä olleen Ernos-keikan näkemättä. Taidan olla asiasta vieläkin katkera.

Mutta kyllä fanit voivat itsekin tehdä fanittamisesta tuskallista, ainakin sivusta katsottuna. Aina silloin tällöin kuulee varsinkin naisista, miksei miehistäkin, joiden on ihan pakko päästä seuraamaan jonkun bändin tai muun artistin keikkoja. Silloin ei olla köyhiä eikä kipeitä, kun fanitettavan perässä on kierrettävä paikkakunnalta toiselle. Mutta mikäpä minä olen kenenkään harrastuksia arvostelemaan. Omani kun taitaa jatkua Helsingin taksin paikallistuntemuskokeeseen valmistautumisen merkeissä.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Irwin Goodman, Novac Djokovic ja ilmaiset työvaatteet

jormas: päivis olisi oikein hyvin voinut kirjoittaa oman nimensä ensin ja sitten vasta entisen maailmanlistan ykkösen Novac Djokovicin nimen sen perään. päivis sentään maksaa työpukunsa ja -asunsa itse. Toisin on monen ammattiurheilijan, mutta myös monen muun julkisuuden henkilön laita. Eivätkä he maksa ilmaisista vaatteista veroakaan, vaikka eivät asuisi edes veroparatiisissa. Mutta jos kaveri vetää saunaani sähköt ja minä leikkaan hänen pihanurmikkonsa siitä hyvästä, niin verottaja lätkäisee maksulapun perään, jos saa moisen maailmaa suuremman kytkykaupan tietoonsa.

Mutta takaisin vaatteisiin. Irwin Goodman oli minulle hyvä kumppani ja ehkäpä jonkinlainen kaverikin. Myönteisessä sävyssä sanottuna Irwin oli hieno mies ja pesunkestävä renttu, jolle ei noussut urea päähän koskaan.

Viimeisen kerran olin hänen kanssaan tekemisissä, kun kuljin häntä kuskaten keikoilla jonkun viikon Rentun Ruusun jälkeen. Tehtäviini kuului henkilökohtaisen roudaamisen ja monen muun lisäksi tuuppia sivummalle monenlaista onnenonkijaa ja siipeilijää, jotka halusivat hyötyä Irwinin julkisuudesta tai muuten vaan tulla hänen siivellään esiin.
Oma lukunsa olivat erilaiset vaate- ja muut firmat, jotka kauppasivat ajatusta, että voisitko Antti panna nämä päälle, kun esiinnyt siellä ja täällä. Ja minä keräilin vaatenyssyköitä talteen saatesanoilla, että joo joo, katsotaan. Antti nimittäin välillä esiintyi, nukkui ja vietti vapaata samat tamineet päällä. Ja kun aina jossain vaiheessa alkoi liikaa tuoksua muukin kuin Rexona, etsittin sauna, jonne tuuppasin Irwinin ovesta sisään ja vaatepussit perään. Että ulos tulet Aatamin asu pestynä ja päälle vedät mieleiset rensselit noista muovikasseista tai säkeistä.

Näin tehtiin ja matka jatkui milloin millekin paikkakunnalle. Firmat toivoivat, että heillä kävisi tsägä ja jossain MTV:n tai muussa paljon kuulijoita vetävässä tilaisuudessa sattuisi Irwinillä olemaan oman firman mainoskuteet päällä. Ehkä Vexi Salmi olisi saanut näistä veronpimityskledjuistakin oivan biisin.

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Novac Djokovic ja minä

päivis: On katseltu Eurosportilta tenniksen Grand Slam -turnauksen Pariisin-loppuottelua. Vastakkain ovat Rafael Nadal ja Novac Djokovic. Joskus jollain keväisellä ulkomaan matkalla katseltiin tennistä niin paljon hotellin televisiosta, että innostuin itsekin hankkimaan tennismailan ja muut tykötarpeet. Intoa kesti sen kesän, kunnes säännöllinen pelaaminen taisi päättyä sateisiin.

Djokovicin tennisasu sai minut kirjoittamaan tuon otsikon. Huomasin, että käytämme samaa vaatettajaa, kansainvälistä UNI QLOta. Tosin sillä erotuksella, että Djokovic saa siitä luultavasti rahaa ja minä taas joudun itse maksamaan ostokseni.

Tämä ei ole Muumi-mekkoni kuva, vaan
joku muu kesän kuvaston tuote.
Tutustuin UNI QLOhon Thaimaassa. Se avasi myymälän Pattayan Central Festivaliin ehkä pari vuotta sitten. Liikkeen löydettyäni olen käynyt siellä säännöllisesti ja ostellutkin olen itselleni ja lahjaksi sitä sun tätä. Viimeisin löytöni oli Muumi-aiheinen mekko, jonka kuitenkin otin yöpuvuksi. Mekon on suunnitellut japanilainen designeri, joka tekee töitä Japanissa ja Marimekolle Suomessa.

Edellinen UNI QLO -ostokseni oli Ivana Helsingin T-paita. Meni hetki, ennen kuin uskoin, että tarjolla olleet vaatteet olivat aitoja suomalaistuotteita.


UNI QLO myy myös kasseja. Tämä on
yksi Modernin taiteen museon tuotteista.
Thaimaassahan tuotteiden aitoutta on usein syytä epäillä. Nyt jo kuitenkin odotan, mikä suomalaismerkki seuraavaksi löytyy Pattayan liikkeestä.


UNI QLO on firma, jonka liikkeitä löytyy ympäri maailman, mutta ei Suomesta. Eikä löydy edes Tallinnasta, jonka kautta moni muodin edustaja on rantautunut meillekin. Lähin liike taitaa sijaita Moskovassa, jos oikein muistan.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Vapaus on vaaroja täynnä

jormas: Olen tehnyt elämästäni puolet päihdetyötä tavalla tai toisella. Toki olen tehnyt paljon muutakin. Kuten juonut kohtuuttomasti ja kulkenut laitapuolen polkuja muutenkin. Koen, että olen aina ollut omia polkuja kulkeva. Mutta niinhän me kaikki olemme.

Jotenkin alitajuntaisesti olen ajatellut, että ihmisten alkoholin käyttötottumusten muuttaminen aidosti ja vapaaehtoisesti hillitympään suuntaan onnistuu vain ennalta ehkäisevällä työllä ja valistuksella. Että ihminen tulisi järkiinsä.

Vaikka kieltolain aikaansaaminen ei aikoinaan ollutkaan ennalta ehkäisevää työtä, on sillä tietenkin alkoholin kulutusta hillitsevä vaikutuksensa, kuten kaikilla muillakin rajoituksilla. Jos siis viinaa ei myytäisi muualla kuin Dubaissa, niin suomalaiset eivät joisi niin paljon kuin nyt. Toki salapoltto, -kuljetus ja -kauppa kukoistaisivat, joiden johdosta vankilat täyttyisivät kaikesta laittomasta, alkoholin ympärillä tapahtuvasta laittomasta puuhastelusta. Mutta silti emme joisi niin paljon kuin nyt.

Minulle edellä mainitut raittiuspolut ja muutkin rajoitukset tuntuvat istuvan vuodesta vuoteen entistä huonommin. Ehkä ajatteluni vapauden suhteen on sukulaissielu sille, että voin pahoin, kun näen vapauteen tarkoitetun linnun häkissä, akvaariokalan, alati kytketyn koiran ja niin edelleen. Haluan kaikkien, eläintenkin kulkevan vapaana, vaikka vapaus on usein uhkia täynnä. Mutta se on aina vapauden väärti ja hinta.

Tällä hetkellä ajattelen alkoholista ja sen saamisen rajoituksista, että koska kannettu vesi ei kaivossa pysy, niin entäpä jos rajoituksia ei olisikaan viinan suhteen, jos se aiheuttaa kurjaa oloa ja kärsimystä lähinnä vain itselle. Toki murhetta juoppo jakaa joka tapauksessa ympäristöönsä. Poika äidilleen, puoliso puolisolleen ja lapsilleen ja niin edelleen. Mutta parisuhteesta voi lähteä, poikaan voi äiti pitää etäisyyttä. Jos jonnekin haluasin rajoituksia , niin raskaana oleville naisille, sillä minne lähtee lapsi kohdusta, jos äiti juo? Ei minnekään, vaan lapsi voi saada perintönä alkoholismin. Tosin jos äidillä on taipumusta alkoholismiin, saattaa siitä saada syntyvä lapsi geeneissä osansa, vaikka äiti ei joisikaan. Ja kun aikamme tutkimme, löytyy joku vaikuttava tekijä alkoholistin siemennesteestäkin.


Mutta mitä meille suomalaisille tapahtuisi, jos alkoholin saanti olisi entistä helpompaa ja entistä halvempaa? Joisiko tämä kansa itsensä hengiltä, vai tulisiko se alkoholin kyllästämänä viimein joskus järkiinsä, sillä "ruukku menee kaivolle kunnes särkyy"? Joka tapauksessa ilo viinan kanssa on keinotekoista hauskanpitoa, jota itsekin harrastin aikani. Viimein tulin järkiini ja en enää voinut hyväksyä itsessäni kaikkien puutteitteni joukossa myös sitä, että bensiiniäkin helpommin syttyvä, sinisellä liekillä palava neste kuuluu sisälleni.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Raparperipiirakkaa

päivis: Yksi ensimmäisistä kesän merkeistä on raparperi. Se lykkää vartta sen verran innokkaasti, että varsille pitää keksiä hyötykäyttöä. Kaikkia varsia Jormakaan ei jaksa syödä. Minulle raaka raparperi ei maistu. Ensimmäiset varret ryöppäsin aamujogurtin kanssa syötäväksi.

Tänään siirryin astetta vaikeampaan raparperien hyötykäyttöön. Tein piirakkaa. Kaupan pakastekaapista ostin paketin murotaikinaa. Maitotuotekaapista poimin mukaan vaniljarahkaa ja vaniljajogurttia. Kas tässä valmista piirakkaa iltakahvin kanssa nautittavaksi.

Samalla uunin lämmityksellä leivoin seesamikeksejä, joiden reseptin ilokseni löysin uudelleen vuosien jälkeen. Olen ihan koukussa niihin ja mikä parasta, keksien leipominen on tosi helppoa. Graham- (5 dl) ja soijajauhojen (1 dl) lisäksi tarvitaan vähän suolaa, 5 rkl öljyä, seesamin siemeniä (1 dl) ja rusinoita (100g). Taikina kaulitaan ohuehkoksi ja ajellaan taikinapyörällä suunnilleen neliskanttisiksi paloiksi. Paistetaan 200 asteessa kunnes alkavat vähän saada väriä pintaan.

Seuraava leipomus on varmaan mustikkapiirakka, kunhan marjat kypsyvät. Kuntopolun reunassa olevassa rinteessä kasvaa mustikoita ja jos mitään yllätystä sään suhteen ei tule, rinteestä saa taas monet aamumarjat ja varmaan mustikoita riittää piirakkaankin.

Vadelmiakin Jokilaaksossa kasvaa. Niistä en tee mitään, vaan ne syödään ihan sellaisenaan tai jogurtin seassa. Mutta niiden aika ei ole vielä pitkään aikaan.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Katottomien ilta

Intiimisauna
jormas: Tänään oli meillekin jo perinteeksi muodostunut Keski-Uusimaa lehden järjestänä avoautojen kokoontuminen painotalon pihassa. Sen perään ajetaan letkassa Tuusulanjärvi ympäri. Autot ovat toinen toistaan hienompia ja ainutlaatuisiakin. Kuten meidän osa-auto Marttimmekin, jollaisia muita ei silmiin sattunut.

Mutta muutakin tehty. Sosiaalikonttiin eli meidän ensimmäiseen merikonttiin teimme pari viikkoa saunaa ja tänään se on valmis. Tätä kirjoittaessa ilta yhdeksän paikkeilla odottelemme sen lämpenemistä. On ensimmäisen kerran Jokilaaksossa saunomisen mahdollisuus ja sen aika.

Tänä aamuna otimme myös uimakäyttöön Jokilammet, joissa joutsenetkin ovat pesineet.
Jokilampi kesäyön hämyssä
Ero Pikkulampeemme on kuin yöllä ja päivällä. Pikkulampi on lähdepohjainen, johon vettä tulee läheisiltä soilta ja aivan Jokilaakson vieressä olevalta  Rydybackan kallioilta. Jokilampien vesi vastaavasti on pääosin Tuusulanjärven vettä, jossa nykyisin on ripaus Päijännettäkin, joka tulee Rusutjärven kautta Vuohikkaanojaa myöten. Joka tapauksessa Jokilampien vesi on jonkun asteen lämpimämpää ja sameampaa. Ja voi se olla likaisempaakin. Mutta kun se kelpaa poliisikoirille, se kelpaa myös meille.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Harmis-kanin geenit elävät

päivis: Meillä on pihassa asustellut muutama country-kani, jotka ovat olleet persoonia ja siten myös niille on voitu antaa kutsumanimi. Mustasta ruskeaksi muuttuneen Ykkösen katoamista suren vieläkin. Se oli niin kesy, että kävi kädestä syömässä näkkileipää.
Ykkönen oli yksi ensimmäisistä Jokilaakson kaneista.
Ykkönen taisi olla vielä maisemissa, kun pihaan ilmestyi pieni kani, jolle annoimme nimen Harmis. Nimi johtui sen täysin harmaasta karvapeitteestä. Muut kanit ovat vähän tylsän ruskeita. Harmiksen toivoimme viihtyvän Jokilaaksossa ja niin se viihtyikin täysikasvuiseksi saakka, mutta johonkin sekin katosi. Etsi paremman kotipihan tai joutui pedon suuhun.
Ykkönen tapaili usein jänistä.

Muutama päivä sitten teimme iloisen havainnon: Harmiksen harmaat geenit ovat elossa, jos kani itse ehkä onkin jo siirtynyt autuaammille metsästysmaille! Pihassa loikki pieni, harmaa kani. Varsinainen pupu. Sen otsassa ja niskassa on valkoinen pilkku. Samanlainen otsapilkku on jossain vaiheessa näkynyt olevan joillakin muillakin kaneilla.

Pikku-Harmiksen voi juuri ja juuri nähdä pienenä
pallukkana takimmaisen auton puskurin edessä.

Kaikki kanit ovat villejä, mutta tänään yksi niistä osoitti suurta rohkeutta. Sillä ei ollut mitään kiirettä pakoon, kun tulin ovesta ulos. Tosin matkaa välillämme oli useita metrejä. Mutta hyvässä lykyssä kani vielä kesyyntyy samanlaiseksi näkkärin syöjäksi kuin Ykkönenkin.

Olin jo saanut blogin valmiiksi, kun pihassa odotti iloinen yllätys. Pienten kanien joukossa oli yksi musta kani. Sillä oli Pikku-Harmiksen tavoin valkoinen täplä otsallaan. Otsikko pitäisi nyt vaihtaakin muotoon "Harmis-kanin ja Ykkösen geenit elävät". Tämä uusi tulokas on ensimmäinen musta kani sitten Ykkösen. Tässä se viihtyy parkkipaikan kulmauksessa ruskean pikkukanin kanssa.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Meillä ei maahanmuuttajia tai -muuttaneita karsasteta osa 2

jormas: Toissa päivänä kirjoitin, että jos tähtien asento on tänään kuin silloin, jatkan mamuista. Tähtien asento kiireettömälle eläkeläiselle on nimittäin tärkeä, sillä nykyisin teen ainoastaan tai ainakin pääsääntöisesti vain kaikkea sitä mikä ei ole päivän päälle.

Maahanmuuttajakasveja on ihmisten lailla pidettyjä, vähemmän pidettyjä, inhokkeja, merkityksettömiä ja peräti vaarallisia. Inhokiksi voi päästä ilman ansiota ihmisenä, eläimenä tai kasvina. Inhottujen joukkoon monen mielestä pitää laittaa myös kasveistakin moni suhteellisen harmiton kauhistus tai kaunistus. Yksi niistä on lupiini, joita meilläkin Jokilaaksossa kasvaa aika tavalla. Sitten meillä on tämän kevään löytönä seljakasvi tai olisiko persas, karhunkiertoa ja paukkupalsamia.

Edellä mainituista varsinkin palsami on sellainen, joiden hävittämiseksi järjestetään peräti hävitystalkoita. Meitä ne eivät häiritse, joten antaa kaikkien kukkien kukkia vaan. Ainakin toistaiseksi. Joillakin on riesana jättiputki, joillakin nokkoset, joillakin juola- eli valkoheinä ja niin edelleen. Punaista ja valkoista kärpässientäkään ei kukaan rakasta. Paitsi joku kynsissään.

Mutta ihminen on aika veijari luonnonmuokkaustarpeineen. Tuntuu, että kun se tai hän jotain jonnekin istuttaa, on koko ympäröivä luonto uhkia täynnä. Vaikka itsekin olen tässä ajattelussa jotenkin valitettavasti mukana, niin ymmärrykseni loppuu hyötykasvien suojeluun. Että laitan linnunpelättimen tai verkon rastaiden riesaksi ja marjapensaiden suojaksi. Suojelen myös talveksi (ja meillä kesäksikin) joitakin puiden tai pensaiden varsia kanien ja jänisten jyrsinnältä. Myyrät, supit, saukot, mäyrät ja monet muut ovat toistaiseksi saaneet mellastaa mielin määrin ja eläinkunta on saanut selvitellä keskenään välejään. Katselen ainoastaan vierestä, kun kirjosieppo häätää pöntöstä talitiaisen ja asettui taloksi.

Maahanmuuttajia on siis ihmisen lisäksi eläin- ja kasvikunnassa yhtä lailla. Eläimiäkin ihmiset ovat Suomenkin luontoon tuoneet fasaaneista lähtien. Mutta niin kasvejakin. Joku tuo jotain puutarhaansa ja jossain vaiheessa se karkaa luontoon. Joskus se on kaikkien mielestä täysin harmitonta ja joskus siitä on aivan riesaksi asti.

Tätä löpinääni voisin jatkaa vaikka kuinka ja voi olla, että joskus sen teenkin. En kuitenkaan nyt, sillä tämän kaksiosaisen elämöinnin pointti oli, että ihmisissä, eläimissä ja kasveissa on sen lisäksi, että ne ovat eläviä, ainakin yksi yhteinen piirre. Jotkut ovat jonkun mielestä Suomeen toivottuja, toisen mielestä taas ei. Jotkut ovat hälläväliä eläviä, jotka saavat olla, kun eivät tule häiritsemään ihmisen itsekkyyttä. Tosin jotkut tuntuvat olevan joidenkin inhoamia, olivatpa sitten mitä eläviä tahansa, vaikka eivät tekisi kenellekään mitään pahaa. Riittää, kun on olemassa. Monet öttiäsiksi kutsumani ovat inhottavan oloisia ja tuntuu, että sellainen on liiskattava jalan alle, vaikka se olisi täysin harmiton veikko.


Tänään kuitenkin moni inhotus, ihmiset mukaan luettuna saavat minulta armon ja oikeuden elää, sillä olen oivaltanut  yhden asian. Minun ei enää tarvitse pohtia onko rotta hyvä vaiko paha, tarpeellinen tai tarpeeton, sillä se tekee vain sitä mitä rotan kuuluu tehdäkin.