Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Onko järkee vai ei?

päivis: Tuli kai taas viime yönä otatettua maksullinen valokuva itsestä. Olin vakuuttunut, että ajan nopeusrajoitusten mukaisesti, mutta niinpä vain peltipoliisissa kamera räpsähti silmille. Ehkä harmillisinta oli, että tämä sattui tuttuakin tutummassa paikassa Tuusulan väylällä.

Kerroin aamuyöstä kotiin tultuani asiasta Jormalle, joka muistutti heti, että olen tainnut saada ylinopeussakot vajaa vuosi sitten, joten saman toistuessa kohta ollaan lähellä tilannetta, että poliisi ottaa kortin kuivumaan. Sitäkin enemmän ajattelen, että tein pitkän työvuoron ja jos sakko rapsahtaa, ansaittu palkka menee sakon maksuun. Jos edes riittääkään. Joku voisi tässä kohtaa jo ihmetellä, että onko mitään järkeä ajaa taksia, jos tienestit ovat tuota luokkaa.

Monilla ihmisillä on kallis harrastus, mutta minulla harrastus tuo jopa tuloja. Näin ajattelen taksirenkinä olostani. Tai joillekin olen sanonut olevani taksipiika. Harrastukseni kiinnostaa minua tällä hetkellä niin paljon, että olen päättänyt olla puolen vuoden sijaan Thaimaassa vain kaksi noin puolentoista tai parin kuukauden jaksoa. Tällä hetkellä olen katsellut netistä yhdensuuntaisia lentoja Bangkokista Helsinkiin. Taksihomman kannalta sopiva aika palata on suunnilleen marraskuun puolivälin paikkeilla alkava pikkujoulukausi. Ja vastaavasti sitten joskus myöhemmin palaan takaisin Thaimaan lämpöön.

Tuntumaa tulevaan kylmyyteen sain varsinkin eilen illalla, kun yritin lentokentällä antaa vaikutelman palvelualttiudesta seisomalla auton vieressä ja hymyilemällä ohi käveleville lentomatkustajille. Kerrospukeutuminenkaan ei tuntunut riittävän lämmittämään tuulessa ja kylmenevässä illassa. Myöhemmin sainkin lähes vain istuskella autossa ja ajaa enimmäkseen eteenpäin. Asiakkaita siis riitti ainakin aamuneljään asti, jolloin päätin lopettaa ja palauttaa auton taksi-isännän pihaan.

Pakko on myöntää, että olen nykyisessä työssäni huomattavasti motivoituneempi kuin moniin vuosiin eläkkeelle jäämistä edeltäneessä palkkatyössä. Minua motivoi asiakkaiden palveleminen, heidän fiilistensä aistiminen ja myös tietysti monenlaiset keskustelut kyydittävien kanssa. Taksiuudistus tuntuu kiinnostavan monia, ja keneltäpä muulta siitä kysyisi kuin taksikuskilta. Yritän kyllä kaikille kuitenkin kertoa, että minulla ei ole hajuakaan ajasta ennen heinäkuun alkua. Mitä nyt joskus aniharvoin on tullut oltua taksin kyydissä asiakkaana.

lauantai 29. syyskuuta 2018

Köyhyys

Köyhän kodin näkymä olohuoneesta kotikadulle
jormas: Viime aikoina olen eräänkin kerran sanonut, että köyhyys vetää minua uskomattomalla tavalla puoleensa. Eikä se jätä minua rauhaan. Päinvastoin, mutta sitä haluankin, sillä kun ihmisellä tai eläimellä ei ole mitään muuta kuin nälkä, ja kun siinä näkee jotain kauniista, se myös kaikessa surussa ja melankoliassaan on sitä. Ainakin minulle.

Kun aihe pyörii päässäni, pyörittelen sitä myös monin eri tavoin. Josta on seurannut, että en enää oikein ymmärrä mitä köyhä tai köyhyys tarkoittaa Suomessa. Sillä minulla on varsin hyvä käsitys suomalaisesta sosiaaliturvasta, joka yltää tarpeen tullen meihin jokaikiseen, jolla ei ole omaisuutta eikä tuloja. Jokainen mainitsemani suomalainen saa mainitussa tilanteessa vähintään vuokra- ja ruokarahat jokapäiväiseen leipään ja lämpimään asuntoon. Josta voi tehdä kodin oman viihtyvyyden lisäämiseksi, oli sitten rahaa tai ei.

Ymmärrän kyllä, kun mainitussa tilanteessa narkomaani laittaa yhteiskunnan antaman tuen huumevelkoihin, koska pelkkää, että trokari katkaisee perinnän yhteydessä käden tai vastaavaa. Ja ymmärrän vielä senkin, kun äidin kullannuppu, aikamiespoika maksaa mieluummin äidin takaamaan velan, ettei mene molempien koti alta ja jatkaa äidin jääkaapilla käymistä, kuten viimeiset kymmenen vuottakin.

Köyhän kodin olohuoneen lattia sateen jälkeen
Mutta tällä ei ole mitään tekemistä todellisen köyhyyden kanssa, sillä molemmat esimerkit ovat sellaisia, että niissä on jopa valinnanmahdollisuuksia, mihin rahansa laittaa. On siis rahaa, jonka käyttötarkoituksen voi valita. Sitä sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt, miksi yhteiskunta, joka turvaa jokaiselle asunnon ja leivän, ei kykene turvaamaan, että annetut eurot myös menevät siihen mihin ne on tarkoitettukin.

Tähän ikään olen ehtinyt kutsua itseni kylään ja vieraisille moneen paikkaan, joista ei hevin kotia rakenneta. Näin on usein maissa, joissa ei ole oikeastaan minkäänlaista sosiaaliturvaa. Niistä kirjoitan ehkä seuraavassa blogissani. Mutta sitä ennen haluan vielä pohtia, että jos edellä mainitut ovat köyhiä, niin millä sanoilla tulisi kutsua niitä, joilla ei todellakaan ole mitään valinnanmahdollisuuksia. On vain nälkä. Onko suomalaisen köyhän alapuolella vielä joku ryhmä nimeä vailla? Onko se sitä yhden hyväosaisen julkisuuteen lanseeraamaa ihmisroskaa, vaikka hekin taisivat olla todellisen köyhän rinnalla etuoikeutettuja.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Mitä kaikkea auton ratissa tuleekaan tehtyä

päivis: Tämänkertaisen tekstin aihe tuli mieleen mistäpä muusta kuin taksilla ajamisesta. Kuten kaikki taksia käyttäneet tietävät, sen kojelaudassa on jos jonkinlaista laitetta. Laitteiden paikat ja ulkonäkökin voivat vähän vaihdella, mutta samoista asioista on kyse. Laitteiden olemassaolo ja varsinkin niiden käyttö taitavat olla hieman ristiriidassa esimerkiksi kännykän käyttöä koskevien määräysten kanssa.

Kännykkää ei autolla ajaessa saa käyttää ilman handsfreetä. Eikä sitä saa kuulemani mukaan pitää edes kädessä. Se kielto koskee oletettavasti sitä, että ajon aikana ei sovi näppäillä mitään viestejä tai tehdä muuta vastaavaa. Mutta miten laki mahtaa suhtautua taksin välitys-, taksa- ja maksulaitteisiin sekä navigaattoriin, joista ainakin osaa on melkein pakkokin näprätä ajon aikana? Asiakkaat kun eivät mielellään esimerkiksi odottele, että haluttu määränpää etsitään navigaattorista ennen ajoon lähtöä. Siksi laitetta pitää käyttää vauhdissa. Tiedän, että se ei ole erityisen turvallista.

Ajovälityslaitteeseen tulee myös viestejä ja ilmoituksia, joihin välillä ajaessakin on reagoitava. Perille päästyä tarvittavat näppäilyt sentään tehdään vasta auton pysäyttämisen jälkeen. Maksut ja kuitin tulostamiset lähinnä.

Ihan tavallisilla autoilla ajaessakin kuski saattaa syyllistyä vähintään varomattomuuteen liikenteessä. Kaikkea lainlaatija ei sentään ole keksinyt kieltää. Ennen vanhaan oli tavallista, että kuski selaili paperista työkalenteriaan rattia vasten - tai luki iltapäivälehteä. Naiskuskin mutkitteleva ajo taas ei välttämättä kerro humalatilasta vaan siitä, että meikin tekoon ei kotona ole ollut aikaa. Sujuuhan se siinä ajaessakin, ainakin joiltakin.

Syytä olisi kieltää esimerkiksi takapenkillä lasten nahisteluun puuttuminen. Sehän vaatii kääntymistä pois ajosuunnasta ja saattaa jopa herättää kuskissa aggressioita, jotka eivät tietenkään edistä turvallista matkantekoa.

Vaatteiden vaihto, tai ainakin vähentäminen, onnistuu sekin ajaessa. Vauhdissa voidaan vaihtaa jopa kuskia, jos auton tila sen vain sallii. Meillä matkailuautossa se olisi hyvinkin mahdollista. Olen sitä usein miettinyt, mutta en ole kertaakaan keksinyt tarpeeksi hyvää syytä kokeilla asiaa. Millähän perusteella siitä sakotettaisiin, jos epäonnekkaasti poliisi sattuisi juuri ajamaan vastaan ja näkisi tilanteen?

Auton takapenkillä voi sentään ajon aikana puuhata ties mitä. Siihen ei kai ainakaan lakipykälät ole puuttuneet. Riittää, että matkustajat pitävät matkan aikana turvavyöt kiinni. Joskus tosin kuulee, miten lapsi on syntynyt auton takapenkille kesken matkan. Ehkä silloin on pakko pysähtyä ja irrottaa turvavyö. Mutta entäs tulevaisuudessa, kun itseohjautuvat autot alkavat olla normaali asia? Saammeko joskus lukea sellaisiakin uutisia, että joku on synnyttänyt ratin takana?

torstai 27. syyskuuta 2018

Podcasting

Jormas: Päivis kirjoitti eilen blogin siitä, kun olemme syventymässä maailmaan, jossa voi jakaa äänitiedostoja monellakin eri foorumilla tai ainakin linkittä omia äänitteitään moneenkin paikkaan sosiaalisessa mediassa.

Varmasti moni osaa ja selittääkin sanan Podcastin monella tavalla, kuten sen syntyhistoriankin. Itse tiedän siitä vielä niin vähän, että voisi olla syytä jättää sanomiset enemmän tietäville. Mutta jotakin sanon tai oikeastaan kopion muiden sanomana:

Mikä siis on podcast?

  • Podcasteiksi kutsutaan ladattavaksi tarjottavia ääniohjelmia, joita ei välttämättä ole lähetetty radiossa lainkaan - tai jotka on ennen radioesitystään julkaistu verkossa.
  • Kun tilaat podcastin laitteeseesi, saat ilmoituksen uuden jakson ilmestymisestä. Jos sen sijaan haluat kuunnella ohjelmaa ilman verkkoyhteyttä, lataa podcast laitteen muistiin.
  • Podcast- ja podcasting -sanojen taustalla ovat Applen iPod-laite ja broadcasting.
  • Suosittuja podcasteja Yle Areenassa ovat muun muassa Noin viikon uutistensisarohjelma Noin viikon radio, masennusta käsittelevät Depressiopäiväkirjat sekä Antti Holman isännöimä fiktiivinen radiokanava Radio Sodoma.
  • Maailmalla podcastit ovat iso ilmiö. Esimerkiksi murhamysteeri The Serial, viikottainen radioshow This American Life sekä Heavyweight ovat keränneet paljon kuuntelijoita.

keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Blogista podcastiin

päivis: Ei kukaan voi väittää, ettemmekö olisi ajan hermolla. Kun blogia on kirjoiteltu vuosikaudet, on aika laajentaa sanomisalustaa podcastin puolelle. Sehän on lähes kuin radiotoimintaa, sillä jatkossa on tarkoitus tehdä silloin tällöin blogin kaltaista tarinaa puhuttuna. Seuraavassa on teksti, jonka ehkä julkaisemme ensimmäisenä podcastinamme. Se kertokoon lyhyesti, mistä on kyse:

"Tämä on Elämän tähden ry:n ensimmäinen podcast-lähetys. Podcastien nimi on niin kuin voi arvata, Elämän tähden podcast.Tulevaisuudessa teemme ehkä säännöllisen epäsäännöllisesti ohjelmia, joissa tarinoimme samaan tapaa kuin blogeissammekin, mutta nyt siis puhuttuna.

Pääsimme alkuun jo alaa pitempään harrastaneen henkilön opastuksella. Melko pienellä panostuksella homma onnistuu: tarvittiin vain mikrofoni. Tosin ilmeisesti podcastin nauhoittaminen onnistuisi myös ihan tavallisella älypuhelimellakin. Tallenteen tallennetaan tietokoneelle.

Blogejamme lukeneet tietävät, että saatamme innostua kirjoittamaan asiaa tai asian vierestä. Yleensä aiheilla on joku tartuntapinta omaan elämään, mutta ei aina. Joku elämän ilmiö tai tapahtuma saattaa vihastuttaa, ihastuttaa tai muuten vain kutkuttaa sen verran, että siitä on lähes pakko sanoa jotain. Nyt siis todella aiomme sanoa, ei vain kirjoittaa.

Joku blogeistamme saattaa myös silloin tällöin päätyä ääneen luettuna podcastiin, jos siltä tuntuu. Tai vähintään aiemmin kirjoitetut mietteet voivat olla innoituksena tuleviin äänitallenteisiin. Yritämme kuitenkin välttää sitä, että tekstit kuulostaisivat paperinmakuisilta. Podcasteissamme ollaan ja elellään ainakin Suomessa ja Thaimaassa.

Ajatuksena on myös, että voisimme tehdä podcasteja, joiden tekoon osallistuu muitakin kuin me kaksi, Jorma ja Päivi. Välillä on tarkoitus jutustella mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Mutta aika näyttää, millaisiksi Elämän tähden podcastin jaksot muotoutuvat."

tiistai 25. syyskuuta 2018

Edelleen Odessan-matkalla

jormas: Toissapäivänä kirjoitin uimamatkasta Odessaan ja jatkan yhden blogillisen verran samasta aiheesta. Kirjoitin muun muassa tullikoirasta ja hänen isännästään, jotka veimme kotiin. Mutta ennen sitä, aiheeseen liittyvää muutakin tapahtui. Jossain vaiheessa autoamme lähestyi hyvinkin tiukkailmeinen tullin virkanainen, josta Hannu sanoi heti, että nyt ei hyvää seuraa. Eikä seurannutkaan, joskaan ei mitään ylitsepääsemätöntä. Jostain syystä nainen halusi kuvata autoamme vähän joka puolelta. Mutta ei niin, että hän olisi räpsinyt kuvia ja etsinyt itse uuden kuvakulmaan. Vaan autoamme piti siirtää millilleen milloin mihinkin asentoon, jotta rouva, tai olisiko ollut ikäneiti sai liikkumatta itse senttiäkään räpsiä kuvia takaluukku ylhäällä ja takaluukku alhaalla ja niin edelleen.

Episodiin kuului muutakin, joka sai automme takapenkille tulleen tullimiehen koirineen kokemaan olonsa kiusalliseksi. Sillä tämä valtansa huipulla ollut tullinainen sanoi kollegalleen autossamme, että ulos sieltä koirineen tai passitan teidät kaikki jonnekin vegetari-tai mihin laboratoriotesteihin olisi määrännytkään. Itse olin jo ehtinyt ajatella, että kun tarjosimme kyydin tullikoiralle isäntänsä kanssa, olisi meitä katsottu hieman läpi sormien tai ainakin vikkelämmin. Mutta ei puhettakaan, vaan saimme osaksemme kaikki metkut ja olemattoman vallan ilmentymät.

Aivan oma lukunsa oli Moldovasta lohkaistu valtio Transnistria. Siellä huokui Neuvostoliitto ja Lenin, sinällään pienin länsimaisin maustein. Ihmiset olivat kovin ystävällisiä, kuten toki koko matkan ajan tullinaista lukuun ottamatta joka puolella muutenkin. Oli mukava tallustella kaduilla, joissa aika oli ikään kuin pysähtynyt tai kulki ainakin verkkaisemmin kuin mihin olen tottunut. Olisin halunnut ostaa kangasmerkin liiveihini, mutta sitä en mistään löytänyt, vaikka paikallisten opastuksella meidät moneen paikkaan ohjattiinkin. Sen sijaan lippu löytyi, jonka kuva on tämän blogin mausteena.

Siitä pääsenkin Elämän tähden liiveihin, joihin on kerääntynyt kaikkea mitä mielestäni kuuluukin. Kuten Suomen Valkoisen Ruusun I luokan mitali kultaristein. Se on liiveissäni arvoisassaan paikassa. Kuten Harley Davidsonin merkitkin. Moni on minulta kysynyt miksi olen hankkinut moisen pyörän. Selityksiä itselle, mutta myös muille löytyisi pienen kirjan verran. Tässä yksi. Harley Davidson ei ole vain moottoripyöräilyä, vaan elämäntapa, jota arvostetaan ympäri maailmaa. Yksi osoitus siitä oli alan mies Ukrainan jonkun pikkukaupungin torin laidalla. Joka lievässä laitamyötäisessä tuli suutelemaan liivieni Harrikkalogoa kaiken halailun ohessa.

Kuvassa liivieni selkämys, jossa näkyvä logo on Sari Rinteen ja minun suunnittelua antamastani aiheesta. Englanninkielinen teksti ei kaikille aukea, mutta sen voi suomentaa ainakin kahdella tavalla: "Kuollut ei voi katua tai kuollut ei voi tehdä parannusta." Tämän elämänviisaus mukana matkataan sinnen jonnekin, jonka aikoinaan yksi prätkäjengi lanseerasi tähän tapaan: "Jos matkalla oleminen on kaikki, on perillä olo pettymys."

maanantai 24. syyskuuta 2018

Kun kaikkea on liikaa

päivis: Tämä liittyy vähän edelliseen blogiini, jonka otsikko oli "Kun mikään ei riitä". Sitä kirjoitellessa tuli mieleen, miten hirveän suuri tarjonta asiasta kuin asiasta on nykyään. Kun ennen kaupassa oli vain yhdenlaista maitoa ja jogurtteina meille myytiin korkeintaan mustikalla maustettua ja Hedelmäpommi-nimistä tuotetta, niin nyt vastaavien elintarvikkeiden hyllyrivit ovat metrien mittaisia, kun valikoima on niin runsas.

Syystäkin voi välillä miettiä, tarvitaanko näin suurta valikoimaa todellakin. Ei ihme, että moni kaupan tuote päätyy alennettuina myyntiin ja kenties jätteeksi saakka, kun kaikki eivät millään löydä ostajaa.

Kun kerran otin esimerkiksi nuo maidot ja jogurtit, muistui mieleen, että ensimmäisen kerran muistan nähneeni ruokakaupassa valtavan jogurttivalikoiman Ranskassa. Näky oli silloin, joskus 2000-luvun alkupuoliskolla, uskomaton, mutta nykyiset suomalaiset jogurttihyllyt kyllä hyvinkin lyövät jo laudalta silloisen näkymän.

Taksimaailma on osa nykyistä elämääni, joten seuraava esimerkki on sieltä. Taksien ruuhkahuippujen aikaisesta riittämättömyydestä on minunkin korviini tullut asiakkailta palautetta. Mutta kun ruuhkaa ei ole, tarjontaa on yllin kyllin esimerkiksi lentoaseman parkissa. Ja vaikka yleisesti tiedossa oleva käytäntö on, että jonossa (lentokentällä nykyään jonoissa) ensimmäisenä oleva auto on se johon asiakas menee, osa haluaa valita toisin.

Viimeksi näin, että asiakas halusi ottaa Helsinki Airport Taxin jonon keskivaiheella olevan auton, koska se oli Tesla. En olisi merkkiä havainnut, mutta edellä ollut kollega kertoi näin ja näytti vielä suhtautuvan menettämänsä asiakkaan valintaan varsin rauhallisesti. Tesla on kai sen verran erikoinen kulkupeli ja varsinkin taksina, että houkutus on suuri. Oma taksi-isäntäni on myös kertonut hieman huvittuneena, että joskus joku tulee välistä kyytiin, koska haluaa Mersun, jos edellä olisi vaikkapa Skoda.

On tietysti hyvä, että taksimaailmassakin on valinnan varaa. Itse olen saanut kyydin nimenomaan siksi, että naisasiakas on halunnut kuljettajaksi naistaksin. Ja joku toinen on puolestaan kiitellyt tuuriaan, kun tilaamansa taksin kuskina onkin ollut nainen eikä varsinkaan somalikuski. Olen pikkuhiljaa alkanut miettiä somalien osaa juuri siitä näkökulmasta, että osa taksimatkustajista ei halua heidän ajamansa auton kyytiin. Osa ynseästä suhtautumisesta johtuu varmasti ihan rasistisista syistä, mutta tiedän, että on niitäkin, joilla on ikäviä kokemuksia kyseisten kuljettajien suhtautumisesta nimenomaan naismatkustajiin.

Mutta etukäteenhän kenestäkään ei voi ulkonäön perusteella sanoa varmasti, tuliko tehtyä oikea valinta. Voihan sen paremmalta vaikuttavan taksiauton kuski olla ihan mulkvisti, vaikka olisikin valkoihoinen - ja kai naiskuskikin saattaisi kuulua siihen kategoriaan.

Kaiken tarjolla olevan liiallisuutta olen useinkin ihmetellyt, kun olen katsellut vaikka jonkun suuren vaateliikkeen rekeissä roikkuvien vaatteiden määrää. Joka ikinen vaatekappale ei varmasti käy kaupaksi. Mitä silloin tehdään lopuille vaatteille? Alennusmyyntikään ei välttämättä auta saamaan kaikkia kaupaksi. Mikä mahtaakaan olla sen kaiken tekstiilimäärän loppusijoituspaikka, kun kauppa ei käy, eikä hyväntekeväisyyskään ole ehkä oikea tapa päästä eroon jostain helmikoristellusta bilemekosta? Ruokahävikin kanssa taitaa sentään olla vähän helpompi selvitä.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Uimamatka Odessaan ja Mustalle merelle

Jormas: Jokunen viikko sitten olin lähes nuoruuden työnantajani ja lapsuuden ystäväni kanssa katsomassa Saaremaalla Virossa olisiko 7 hehtaarin rantatilasta Suomenlahden rannalla omakotitalon tai jonkun muun paikaksi. Hieno oli, mutta minulta puuttuu innostuksen lisäksi jokunen eurokin.

Kotimatkalla Hannu ykskaks kysyi, että lähtisinkö joskus hänen kanssaan Ukrainaan tai Valko-Venäjälle, sillä kanssani on kuulemme mukava jutella, muistella menneitä ja visioda tulevaa. Joten sanoin, että jos tosissasi olet, niin voisinpa lähteäkin, jos käydään Odessassa. Siellä on nimittäin merikonttitehdas.

Ja kun Päivis sitten rapiat viikko sitten sanoi lähtevänsä yöksi harrastuksensa pariin eli ajamaan premium taksi-Mersua, totesin että minä lähden sitten uimaan. Kun hän kysyi minne, sanoin että Mustallemerelle. Ajattelin jotain toista vastausta, mutta hän sanoikin vain, jotta ota uimahousut mukaan. Aiheesta tämäkin, sillä emme ole aivan yhtä mieltä siitä missä minun on sopivaa harrastaa naturistiuintia. Vesi oli kirkasta ja 21 asteista.

Hannu ajoi kuudessa päivässä noin 6000 kilometriä. Autossa tuli siis vietettyä jokunen tunti. Itse asiassa yli puolet ajasta.

Oli hieno reissu johon mahtui viisumia maahan, jota yksikään valtio ei ole tunnustanut, ukrainalaisen tullikoiran ja sen isännän kotiinkuljetusta, kymmenen tunnin viisumin hankintaa, maissivarkaissa käyntiä, konttitehtaan lisäksi huonekalutehtaita ja vaikka mitä sekä mieletön määrä mukavia ainutkertaisia tuttavuuksia.

Oli myös hienoa huomata entisen neuvostovallan kaappaamien maiden huima kehitys, joka on vienyt ne monella tavalla Suomenkin ohi. Yksi oli tiet, sillä missään ei allemme eikä silmiin sattunut niin huonoja teitä kun on kotimaani tiestön laita.
Myös koiramaailmaa ihmettelin, sillä missään maassa ei juuri näkynyt kulkukoiria. Jokunen toki, kuten yhteisökoiriakin, jotka ovat Suomesta tainneet kuolla sukupuuttoon.

Mennen tullen oli mukava yöpyä Hannun Tallinnan kodissa, josta on kävelymatka satamaan. Minulle näyttää tulleen tavaksi kävellä väärään terminaaliin, sillä nytkin ihmettelin Viking Linen check in automaatin kimpussa, että mikä kun ei koodi kelpaa. Vaan eipä tietenkään, kun on väärä terminaali ja väärä varustamo.

Sen verran tiukoille aika meni, että olin viimeinen laivaan päässyt. Kokemus sekin, joka puolestani saisi jäädä niin ikään ainutkertaiseksi.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Kun mikään ei riitä

päivis: Ei tarvitse kuin vilkaista aamun lehden mielipidepalstaa, kun käy selväksi, että ihmisten marmatuksen aiheet ovat aivan loputtomat. Marmatustahan tämäkin kirjoitus on, mutta en taida päästä ihan samaan kuin se valittaja, jonka elämä suunnilleen on pilalla, kun hänen käyttämällään ratikkalinjalla pysäkkien nimet kuulutetaan. No huh, huh, voisi tähän sanoa.

Mielensä pahoittanut piti kuulutuksia äänisaasteena, joka häiritsee matkustajia. Uskoi, että varmaan kuskikin on aivan kypsä työpäivän jälkeen, kun on koko työvuoronsa ajan joutunut kuuntelemaan, mitä pysäkkiä milloinkin lähestytään.

Olen lähijunassa tottunut kuulutuksiin ja kun niitä ei joskus jostain mahdollisesta viasta johtuen kuulukaan, on vähän outo olo. Huomaa, että jotain puuttuu.

En tästä kuitenkaan kirjoita siksi, että haluaisin sen kummemmin ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Tulipa vain mieleen, että miten maailma onkin voinut mennä sellaiseksi, että harmituksen aiheeksi riittää raitiovaunussa kuuluva pysäkkikuulutus. Jopa niin paljon se voi jotakuta ärsyttää, että on valmis vaihtamaan ratikkamatkat oman auton käyttöön. Näin kirjoittaja uhkasi. Auton ratissahan sitä tietysti voi purkaa pahaa oloaan vaikka siihen, että samalla kadulla on muitakin autoja. Todennäköisesti on jopa niin paljon, että matka ei tunnu etenevän lainkaan.

Vähän saman sarjan mielipidekirjoitus oli tämänaamuisessa Hesarissa vuodatus siitä, miten huonosti pääkaupunkiseudun junaliikenne on hoidettu. Kirjoittaja ei voinut mitenkään ymmärtää, että ihmisten rakentamaan järjestelmään voi tulla vikoja. Niistä sitten tuntuvat poloiset matkustajat kärsivän ihan sietämättömästi.

Mitä paremmin meitä kansalaisia palvellaan, sitä tyytymättömimmiksi me kai muutumme. Mikään ei enää riitä ja kaikkea meidän elämäämme helpottavaa aletaan pitää itsestään selvyytenä. Minulle, jonka aikaisemmat kokemukset julkisesta liikenteestä ovat Jyväskylästä ja sen ympäristöstä, pääkaupunkiseudun julkinen liikenne on aivan huippuluokkaa. Satunnaisista heikoista hetkistä huolimatta. Ja ratikan pysäkkikuulutuksetkin voivat olla avuksi monille matkustajille, näkövammaisille ja vaikkapa lapsille, kuten tänään joku toinen mielipidekirjoittaja lehdessä huomautti. Itsekin olisin kuulutuksia joskus kaivannut johonkin oudompaan paikkaan mennessä Aina pysäkin nimen kertova infotaulu ei näy tai sitä ei ole lainkaan.

perjantai 21. syyskuuta 2018

torstai 20. syyskuuta 2018

Sananen sanoista

päivis: Jorma on Ukrainan-autoreissultaan laittanut kunnollisten nettiyhteyksien puutteen vuoksi vain pari lyhyen läntää blogipostausta. Minä olen loistavien yhteyksien äärellä, mutta ainakin vielä tuntuu, että noinkohan minullakaan on paljon sanottavaa aiheesta, josta nyt ajattelin kirjoittaa. Tuli nimittäin mieleen ajatella jotain laulujen sanoista.

Laulujen sanat tulivat mieleen, kun äsken kuuntelin Jannan (?) ja Tuure Kilpeläisen yhdessä laulamaa kappaletta. Tai se juonnettiin niin: Janna (?) esittää ja Tuure siinä mukana. Jannan perässä on kysymysmerkki, sillä en ole ihan varma tiedänkö tuon hieman kummallisella äänellä laulelevan neitokaisen. Tai siis että onko hänen nimensä edes Janna. En viitsi googlettaa.

Tässä, kuten muutamassa muussakin uusimmassa kappaleessa kun laulettiin paidasta. Nyt sade kastelisi sen toisen (Tuuren tulkitseman henkilön) paidan. Jossain kehotetaan menemään paidan alle. Taisi olla joku Kaija Koon kappale. Ihan nyt en saa kiinni, mikä se kolmas mieleen tullut paitakappale on, ehkä joku Vesalan biiseistä, joista muuten pidän kovasti. Yleensä oikeinkin kovasti.

Kyllä ovat laulujen aiheet muuttuneet niinä kymmeninä vuosina, joiden aikana olen ollut radion äärellä. Edelleenkin kuuntelen suurimman osan musiikista radiosta. Se tietysti on johtanut siihen, että pitää kuunnella sitä, mitä joku on levylistalle päättänyt tai valinnut. Jopa harmittavan paljon kuulee sellaisiakin kappaleita, joista pitää. Ne ilmiselvästi kuluvat käytössä. Vielä on kesää jäljellä -biisiä en kyllä ole kuullut juurikaan, vaikka nyt olisi oikein hyvä aika soittaa sitä. Sekin aikoinaan kulutettiin lähes loppuun. Mutta ehkä sen soittamattomuuteen ovat syynä nuo paljon parjatut soittolistat, joista ehkä on Yle Helsingissäkin päätetty jo aikoja sitten. Ennen tämänhetkisen kesäsään paluuta.

Ensimmäinen muistamani laulu, jonka sanat ovat herättäneet jonkun mielikuvan, on 50-luvun iskelmä, jossa laulettiin tulppaaneita tulvillaan olevasta iloisesta Amsterdamista. Pikkuhiljaa korva oppi kuuntelemaan myös englanninkielistä musiikkia ja miksei ruotsalaistakin. Niiden sanoitusten sanoma tosin tahtoo mennä minulta usein ohi. Ehkä korkeintaan kertosäkeen kuulen niin, että tiedän myös, mitä halutaan sanoa. 1960-luvulla tosin ei juuri tarvinnut miettiä asiaa, kun lähes kaikki suosikkikappaleet käännettiin suomeksi. Niiden samankaltaisuutta alkuperäisen sanoituksen kanssa tosin ei aina voi tietää. Ehkä Tom Jonesin Delilah on kuitenkin yksi sellainen, jossa alkuperäinen sanoma säilyi myös suomenkielisessä Tapani Kansan esittämässä versiossa.

Myöhemmin olen nauttinut sanoituksista muun muassa Leevi and the Leavingsin kappaleiden äärellä. Ismo Alangon sanoitukset ovat minusta olleet myös aivan megaloistavia. Ja mitä lähemmäksi nykyhetkeä tullaan, sitä upeampia sanoituksista on tullut. Tarkoitan tietysti siis sitä tarjontaa, jota radio soittaa. Sanoittajista saa harvemmin tietoa. Sitähän ei radiossa useinkaan kerrota. En tiedä, uskalletaanko nykyään käsitellä asioita rohkeammin. En tarkoita, että tekstit sinänsä olisivat jotenkin uskalletumpia, toki sitäkin, mutta näkökulmat ovat paljon monipuolisempia kuin tuolloin Amsterdamin tulppaanien aikana. Ja jopa tällainen ikäihminen voi hämmentävästi samaistua sanomaan, jonka joku tyttönen - miksei poikanenkin - laulun sanoituksen muodossa tarjoilee.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Huono odottaja

päivis: Olen erinomaisen huono odottaja. Jos joudun odottamaan jotain, esimerkiksi jonkun ihmisen tuloa, saatan olla kuin tulisilla hiilillä. En pysty keskittymään mihinkään asiaan, kun ajatus pyörii vain siinä, että joku on tulossa eikä kello ole vielä niin paljon.

Lapsuudesta muistan tilanteen, kun odotin isää autossa jonkun talon pihassa. Kun mittani tuli täyteen odottamista, painoin vimmatusti auton torvea. Kaikkien autojen torvet eivät taida toimia, jos auto ei ole käynnissä, mutta sen toimi. En toisaalta tiedä, todistaako tuo mitään minusta odottajana. Ehkä kaikki lapset ovat malttamattomia, kun pitää odotella.

Odottaa-verbi liittyy myös raskauteen. Silloin taisin olla aika rauhallinen, molemmilla kerroilla. En muista, että loppuraskauksienkaan aikana olisin tuskaillut, että syntyisi jo, en jaksa enää. Moni nimenomaan ei malttaisi millään odottaa uuden perheenjäsenen syntymää. Tai ehkä ennemminkin on kyse siitä, että ei enää jaksa ison mahansa kanssa. Ehkä minä viihdyin silloin mahoineni.
Elokuvissa pitää odotella pitkään, että
elokuva alkaisi. Katsojia yritetään viihdyttää
monin tavoin. Tänään yleisölle oli
tarjolla ilmaisia smoothieita. 

Viime aikoina olen joutunut tosissani odottamaan. Olen jopa oppinut viihtymään odotellessani lentokenttätaksien keräilyalueella omaa vuoroani edetä seuraavalle odotuspaikalle. Pahimmillaan odotusaikaa on ollut jopa tunteja, monesti puolitoista tuntia. Nykyään osaan sentään arvioida paremmin, milloin antaudun odottamaan. Sinä aikana voi hyvällä tuurilla saada jostain muualtakin hyviä keikkoja. Usein siihenkin tosin liittyy ensin odottelua.

Kaikki tuntevat sanonnan, että odottavan aika on pitkä. Tuo edellä kuvattu taksikyytien odottelu ei kuitenkaan tunnu juuri koskaan pitkältä, vaikka aikaa hupenisikin tolkuttomasti. Vaikka tiedän, että oman ajokin numeron näkemiseen vuorotaululla kuluu paljon aikaa, en silti tarvitse juuri mitään ajankulua. En varmaan edes osaisi lukea kirjaa tai edes lehteä omaa vuoroani odotellessa. Korkeintaan voin syödä odottelun aikana eväitäni. Lopulta odotus huipentuu hetkeen, jolloin näkee oman numeronsa digitaalisella taululla, mutta lupa siirtyä seuraavalle etapille ei ole vielä näkyvillä. Se on ehkä koko odottamisen tuskaisin hetki. Voi käydä jopa niin, että aivot eivät ihan heti rekisteröi sitä, että taululla loistaa keltaisella valolla oman ajokin numero.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Aloittelevan taksikuskin puhumisen tarpeesta

päivis: Aamulla tuli mieleen, että kaltaisillani aloittelevilla taksikuskeilla pitäisi olla jokin AA:n kaltainen yhteisö tai ainakin joku purkupaikka. Samanlaiselle saattaisi olla tarvetta muidenkin ammatillisten keltanokkien keskuudessa, mutta sen mahdollisesta hyödyllisyydestä tiedän nyt vain taksia ajavan aloittelijan näkökulmasta.

Viime yö oli ehkä pahin sen suhteen, miten paljon minulla on purettavaa ajovuoron jälkeen. Jorma oli nimittäin tullut edellisenä päivänä Tanskasta ja tapasimme vasta, kun minä tulin aamuyöllä kotiin. Olisi tietysti pitänyt käydä nukkumaan, mutta eihän se onnistunut, koska minun piti aamuun saakka puhua pulputtaa työvuoron kokemuksista. Ja silti vielä jäi moni asia selittämättä.

On selvää, että taksi-isäntäkään ei varmasti jaksaisi kuunnella kaikkia ihmettelyjäni. Esimerkiksi sitä, miten yöllä ajaessa maanteissä näyttää olevan paljon enemmän ylä- ja alamäkiä kuin päiväsaikaan. Kehä ykköstäkään tuskin tunnistaa yön pimeydessä, kun se on niin täynnä mäkiä.

Taksiauton ratissa näkee ja kokee monenlaista asiaa. Kivistön asemalla näkyi
sateen jälkeen sateenkaari, joka inspiroi ottamaan tuon valokuvan.
Tai mistä ihmeestä lentokentältä Tapiolaan ajamani keikan kuittiin kirjautuivat osoitteet kyydistä, jonka luulin hylänneeni ajovälityslaitteelta. Kuitin mukaan olisinkin käynyt Kulosaaressa viemässä jonkun porukan Keravalle. Sille ei kyllä taatusti löydy isännältäkään selitystä. Sitä paitsi vahingossa kyydin hyväksyttyäni soitin Lähitaksin keskukseen, jossa lupasivat kuitata hyväksyntäni pois. Ja joku muu sai toivon mukaan tuon kyydin, sillä itse olin sentään toisella puolella kaupunkia, kun kutsu tuli laitteelle.

Entäpä, miten paljon keskusteltavaa meillä aloittelevilla kuskeilla riittäisikään, kun voisimme vertailla äveriäiden espoolaisten ökytaloja, joiden pihoihin varmaan yksi jos toinenkin silloin tällöin vie isäntää, emäntää tai koko perhettä, kuten minä viime yönä. Haluaisin myös kuulla, onko toisilla kuskeilla samanaisia ajatuksia asiakkaan saamasta palvelusta. Laatukoulutuksessa ei juurikaan puhuttu siitä, mitä kuski voi tehdä sen eteen, että kyyti on monella tapaa asiakkaalle miellyttävä. Joidenkin kyydittävien kanssa aihetta on kyllä tullut sivuttua.

Ihan oma puheenaiheensa olisivat tietysti kaupunkikortit, joilla maksaviin olen nyt kahden viime vuoron aikana törmännyt. Ja huomannut, että mielessä kauhua herättänyt maksuväline onkin ihan simppeli käytettävä. Silloinkin, kun asiakas joutuu maksamaan kyydistä jonkin suuruisen omavastuuosuuden.

Omaa mieltä puhdistavaa olisi, jos saisi jakaa toisten kanssa pahimmat mokansa. Silloin voisi ehkä huomata, että mokailevat ne muutkin. Taksikoulutuksesta muutaman vuoden takaa muistan luennoitsijan, joka tunnusti, että oli joskus unohtanut laittaa taksamittarin päälle. Kertomansa mukaan huomasi sen vasta ajon päätyttyä. Syynä unohdukseen piti sitä, että oli ollut niin hauskaa seuraa kyydissä. Mies selvästi väritti tarinaa, sillä jonkinlaisen hinnan hän olisi hyvinkin voinut sopia kyytiläisten kanssa huomattuaan mokan. Hinnasta sopiminen on ollut mahdollista ennenkin ja tietyillä koodeilla sopimushinnan saa syötettyä laitteeseen. Sen olen oppinut viimeistään oman mokailuni jälkeen. Kokonaan en taksalaitetta sentään ole unohtanut laittaa päälle. Joskus on vain tullut ajeltua satojakin metrejä ennen kuin asia muistuu mieleen.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tanskan maalla

jormas: Kolmen päivän sessio Tanskassa on takana. Meitä oli Tuusulan kunnasta parinkymmenen hengen poppoo Kööpenhaminassa kaupunkivierailulla. Tarkemmin sanottuna olimme siellä veronmaksajien piikkiin kuntakehityslautakunnan viitekehyksellä. Puolet virkahenkilöitä ja puolet lautakunnan jäseniä. Oikein antoisa reissu, josta ehkä parasta antia oli tutustua muihin mukana olleisiin, jotka kukin tavallaan on tekemässä parempaa Tuusulaa. 

Aito tanskalaiseen tapaan ajelimme paljon polkupyörillä ensimmäisenä päivänä tutustuen erilaisiin kohteisiin. Toisena päivänä vastaavasti kävelimme melko tavalla. Polkupyörien määrä suhteessa Suomeen ja vaikka Helsinkiin on valtava. Se myös näkyi monellakin positiivisella tavalla. Ilma tuntui puhtaammalta ja meno kiireettönämmältä. Samoin liikenteen äänet moottoreineen olivat vähäisiä.

Hieno kokemus, on sitten aatemaailmaltaan ja väriltään vihreä tai jokin muu. Se myös tuli aivan konkreettisesti koettua, että polkupyörät ja jalankulkijat kuuluvat eri väylille. Tämä pitäisi ehdottomasti toteuttaa myös Tuusulan olemassa olevassa kevyen liikenneväylissä, mutta varsinkin kaikissa uusissa kulkureiteissä.


Mukava oli myös havaita, että rantoja Kööpenhaminassa oli käytetty todella paljon asuntojen rakentamiseen. Mutta niin, että meren ja lahden poukamien ja asuntojen välissä oli aina liikenneväylät.

Kerta kaikkiaan hieno reissu, jolla tuli syötyä ja juotua hyvin. Meni eräskin pullo alkoholitonta olutta useita eri laatuja. Sitä hämmästelin, että yhdessäkään käymässämme ruokaravintolassa ei ollut alkoholittomia viinejä. Ei valkoista eikä punaista.

Nyt juomisesta kirjoittaessani muistin, että samana päivänä, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa ohitimme Tanskan alkoholin kulutuksessa. Ehkä sitäkin kannatti jonkun juhlia juomalla itsensä muistamattomaan tilaan.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Ruuhkaa kuin Mannerheimintiellä

päivis: Meillä täällä maalla elää sanonta, että on ruuhkaa kuin Mannerheimintiellä, jos kolmion takana pitää odotella hetken aikaa päätiellä mahdollisesti peräkkäin ajavaa muutamaa autoa. Tänään vastaavanlainen ruuhkatilanne oli meillä kotipihassa.

Osasin odottaa aamulla puun kaatajia, jotka olivat luvanneet tulla. Mutta pihaan kaarsikin kaksi saman firman, Carunan asialla olevaa pakettiautoa. Ilman etukäteistietoa neljä miestä tuli raivaamaan Jokilaakson poikki menevän voimalinjan alla kasvavaa puustoa.

Edellisestä raivauksesta onkin jo vuosia. Silloin pihaan ajoi kohtelias mieshenkilö, joka tuli etukäteen keskustelemaan asiasta. Muistan, kun mies sanoi, ettei hän nyt ilmoittamatta sentään voi tulla kenenkään pihaan kaatamaan puita ja pusikkoa. Sitten katseltiin, mitä raivataan ja raivaus tapahtui muutaman päivän tai viikon päästä.

Nyt ei tuumattu. Vähän pääsin esittämään toiveita, kun ymmärsin, että kukaan ei kuitenkaan kysyisi.

Vaan se ruuhka. Meni muutama tunti, kun pakuja ilmestyi pihaan lisää. Tuli kolme autoa ja oli tullut neljäskin, mutta sitä en ollut katsomassa, sillä sain hyvän syyn lähteä syntymäpäivälounaalle Härmän Ratiin. Orgaanista ja vegaanista ruokaa. Sähköt nimittäin katkaistiin juuri lounasaikaan kolmeksi tunniksi, jotta pitkään toivomamme puun kaato oman sähkölinjamme päältä voitaisiin toteuttaa.

Meillehän kerrottiin aikaisemmin, että tulevat korjaamaan vauriot vasta, jos puu kaatuu linjan päälle, mutta ei ennen sitä. Onneksi Carunassa järki voitti ja säästyttiin turhalta vaivalta, joka oli väistämättä edessä. Suuri koivu oli jo niin pahasti kallellaan.

Vaan ei tässä kaikki. Tietysti siihen samaan "ruuhkaan" ajoi vielä jonkun firman farmariauto GPS:n ohjeistamana. Sitähän sattuisi varmaan päivittäin, jos emme pitäisi sillan porttia kiinni. Eikä portin kiinni pitäminenkään estä kaikkia GPS-uskovaisia. Avaavat jopa portinkin, kunhan vain pääsisivät sinne, mihin GPS neuvoo. No, meno päättyy sitten meidän pihaan. On tässä eräskin auto käynyt kääntyilemässä.

Tämänkertainen Myllykylään menijä ei voinut millään uskoa, että hän on kotipihassamme, jonka kautta kulku kylään ei tule kysymykseenkään. Ei auttanut, että käskin palata takaisin päätielle. Joku remppahemmo, joka autoa ajoi, yritti vielä lähteä kiertämään meidän pihakonttien takaa, jos sieltä olisi avautunut reitti hänen päämääränään olevaan osoitteeseen.


Pihapiiri on nyt ruuhkan selvittyä kuin syysmyrskyn jäljiltä. Puuta ja puskaa on kaatunut varmaan muutaman normiomakotitalotontin verran, ehkä enemmänkin. Ja vieressä kulkevalta kuntopolulta on nyt suora näköyhteys meidän parkkipaikalle saakka. Mutta näillä mennään.

torstai 13. syyskuuta 2018

Opintomatkalle

Tervetuloa kuntakehityslautakunnan opintomatkalle Kööpenhaminaan 13. – 15.9.2018 !

Matkan tutustumiskohteet on suunnittelut meille arkkitehtuurikierroksia järjestävä toimisto ArkiTour
OPINTOMATKAN OHJELMA (kaikki ajat paikallisaikoja)

To 13.9.2018

07.30 Kuljetus kunnantalolta lentokentälle

10.10 - 10.50 Lento Kööpenhaminaan SAS SK1707

                                   Bussikuljetus hotellille, hotelli First Hotel Twentyseven
                                   os. Løngangstræde 27, 1468 København

                                   Matkatavarat jätetään hotellin matkatavarahuoneeseen säilöön

12.30 Lounas, Brew Pub os. Vestergade 29, 1456 København

13.30 Polkupyöräkierros Kööpenhaminan keskustassa,
oppaana arkkitehti Asser Munch, BeCopenhagen

14.30 – 15.30 Kööpenhaminan kaupunkisuunnitteluvirasto, Kristine M.
                                   Pedersen
                                   os. Köpenhavns kommune, teknik- og Miljöförvaltningen
                                   Byens Udvikling
                                   Njalsgade 13, 5 sal 5024, 2300 København
             
15.30 – Polkupyöräkierros jatkuu, mm vierailu yksityisessä rivitaloasunnossa

17.30 Majoittuminen

19.00 Illallinen, Brasserie Nimb, os. Bernstorffsgade 5, 1577
                                   København

Pe 14.9.2018

                                   Aamiainen hotellissa

08.30 Bussi noutaa ryhmän hotellista

09.00 – 10.00 Nordhavn, entiselle satama-alueelle suunniteltu uusi asuin-
                                   ja toimistoalue, oppaana projektipäällikkö Lise Palm, By & Havn


10.45 – 12.15 Ostoskeskus Kronen, uusi v. 2017 rakennettu ostoskeskus,
                                    Vanløse, arkkitehti Thomas Walcher, Sangbergs Architects

12.45 – 14.00 Perinteinen tanskalainen lounas - smørrebröd, Krøyers Have,
                                   Frederiksberg

14.30 - 16.00 Frederiksberg Centeret, palkittu ostoskeskus, keskuksen päällikkö
                                   Thomas Thalbitzer
                               
16.15 – 17.15 Carlsberg City, oppaana Mathias Lysgaard Møller

                                   Paluu hotelliin

20.00 Illallinen Restaurant Peder Oxe, os. Gråbrødretorv 11,
1154 København

La 15.9.2018

                                   Aamiainen hotellissa

10.50 Kuljetus lentokentälle

13.20 – 15.50 Paluulento Helsinkiin, Finnair AY954

16.30 Kuljetus kunnantalolle

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Soiniityntie - kotitie

päivis: Kotitiestämme Tuusulassa on varmaan kirjoitettu paljonkin täällä blogissa. Se kun tarjoaa jatkuvasti jotain uutta ja uusia näkökulmia. Kirjoittaja on useimmiten ollut Jorma, mutta nyt kirjoitan vähän minäkin.

Soiniityntien yli lentää välillä koneita, jotka
eivät edes käy Helsinki-Vantaalla.
Meillä on aika pitkä kotitie, päätieltä matkaa Merikonttikodin nurkalle on 350 metriä, tai ainakin suunnilleen. On selvää, että osoitteena on tie eikä katu. Pidän kadun kriteerinä vähintään asfaltointia, mutta myös jalkakäytävää. Niitä ei tänne ainakaan ihan lähivuosikymmeninä varmasti ole tulossa. Mutta tie-nimi varmasti säilyy jatkossakin, vaikka maailman tuulet joskus toisivat tänne Jokilaaksoon ties mitä. Kuka tietää vaikka joskus Helsinki-Vantaa lentokenttä laajenisi tänne.

Tuusulan kunnantalokin on Hyryläntien varrella, vaikka sieltä sentään löytyy asfaltin lisäksi väylää jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Olen aina pitänyt katu-nimeä kaupunkimaisiin olosuhteisiin kuuluvana. Hyrylähän ei kaupunkimainen ole, vaikka sitä sinnikkäästi välillä sellaiseksi tituleerataan.

Niilo tarkastaa sillalta
näkyvän uimapaikan.
Soiniityntie on hyvin luonnonmukainen. Varsinkin tänä kesänä se on päässyt lähes rehevöitymään, mutta omatoiminen lanaus teki kuitenkin tiestä ihan mukavasti ajettavan. Pahimmat kuopatkin tasoittuivat. Tien poikki on tänä vuonna tainnut kaatua ainakin kaksi suurta puuta. Toinen niistä kasvoi Jokilaakson tilan puolella. Komea haapa sai kuitenkin jäädä niille sijoilleen. Vain kulun estävä pätkä puusta on siirretty syrjään. Uskomme, että puilla on vaakatasossakin joku tehtävä luonnon monimuotoisuuden turvaajina.

Yksi hienoimmista asioista kotitiellämme on sen silta, jonka pesemistä olen suunnitellut jo useamman kesän ajan. Taaskin se jäi tekemättä. Ihan niin kuin Merikonttikodin ikkunoiden pesu. Tosin sillan pesu olisi minusta huomattavasti mukavampaa puuhaa. Joitakin vuosia on siitäkin, kun maalasin sillan kaiteet valkoiseksi. Ehkä värivalinta oli väärä. Tummemmassa metallissa ei olisi niin paljon näkyvää likaa. Tosin likakin näyttää lähinnä joltain luonnon muodostamalta vihreältä.

Kuljen kotitietämme autolla ja kesäisin välillä Vespalla. Lisäksi kävelen joka ilta Niilon kanssa ison tien varressa olevalle postilaatikolle. Joskus valoisina kesäiltoina saatamme jatkaa myös hevoshaan suuntaan. Tänä kesänä emme ole sitä tehneet, sillä hevosia ei ole ollut. Ei ennen kuin nyt. Mutta kymmenen aikaan illalla on jo niin pimeää, että saattaisimme pimeässä taskulamppuinemme olla hevosille vain turha pelotus. Vähän saattaisi jopa itseänikin pelottaa.





tiistai 11. syyskuuta 2018

Jotakin en ymmmärrä, mutta haluaisin ymmärtää

jormas: Pari päivää sitten jaoin Jomtien Pattaya Beach Faceryhmään tämän Ylen uutisoinnin. Sain muutaman kommentin, jotka laittoivat pohtimaan. Kirjoitin nimittäin muun muassa näin: "Tiedän myös jotain naisen häpeästä sen jälkeen, kun hän on lähtenyt Thaimaan maaseudun riisipellolta farangimiehen matkaan esimerkiksi Suomeen ja suhde ei toimikaan. Paluu on mahdoton, samoin työnsaanti kielitaidottomana ilman Suomen kansalaisuutta ja pysyvää oleskelulupaa."

Johon sain vastauksen yhdeltä tuntemaltani naiselta: "Tähän minun on kyllä pakko sanoa et ei liene sieltä riisipelloilta haettuja tyttöjä oikeasti kovinkaan montaa joukossa - Mutta jos sellainen olisi, niin Suomi on maa, missä varmasti löytyisi apuja jos niitä etsisi tai edes haluaisi etsiä... En tiedä ehkä häpeä estää tai sitten se toive helpommasta elämästä... Ja jos itse pistäisin itseni ajatuksen tasolla Thai-naisen tai Islamilaisen-naisen asemaan niin KYLLÄ tietäisin kumman valitsisin, helposti."

Alussa mainitsin, että vastaukset tai kommentit laittoivat pohtimaan. Mutta en laittanut itseäni ajatuksen tasolla kommentoivan naisen tavalla thai-naisen tai islamilaisen naisen, vaan kommentoivan naisen asemaan. Että kun hän mainitsi, että tietäisi kyllä helposti kumman naisen osan valitsisi.

Tässä putosin kärryiltä, sillä voin vaan arvailla koska molemmat osat ovat kovasti alisteisia miehille. Toinen miehelle ja toinen miehille.....sadoille. Usein peilaan ajatuksiani itseni kautta. Monesti kipeyteen ja kyyneliin saakka. Niin nytkin, vaikka en nainen olekaan.

Köyhyyden ymmärtäminen vetää minua uskomattomalla tavalla puoleensa, sillä jostakin sieltä löydän ihmisen aidoimmillaan. Paikkoja, joista sitä olen löytänyt, voisin luetella useita pitkin maailmaa. Vain harva meistä pystyy aidosti kaiken länsimaisen näennäis-hyvinvoinnin keskellä asettamaan itsensä asemaan, jossa ei ole yksinkertaiseti mitään muuta kuin nälkä. Ei rahaa, ei ruokaa eikä ketään eikä ainuttakaan ajatusta miten selvitä lasten kanssa huomiseen tai peräti ensi viikkoon.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Työviikonloppu

päivis: Minulla oli viikonloppuna kolme perättäistä työvuoroa. Viikonloppuisin, ja miksei muulloinkin, taksihommissa voi tapahtua vaikka mitä kummallista.

Olen ollut melko jumittunut ajamaan kyytejä lentokentältä, vaikka tiedän jo kokemuksesta, että se kannattaa vain tiettyinä aikoina. Joskus kentän keräilyalueella ei ole muita autoja. Silloin voi ajaa suoraan seuraavalle puomille, ja kun on terminaalin edessä, taksialue saattaa olla täynnä taksin palveluja tarvitsevia asiakkaita. Ne ovat niitä huippuhetkiä. On taksikuskin markkinat. Aina ei ole.

Lentokentällä on aikoja, jolloin koneita tulee harvemmin ja jos liian moni kuski on päättänyt tavallani poimia kyydin kentältä, niin siitähän ei tule mitään. Terminaalin eteen pääsee vasta tolkuttoman pitkän odottelun jälkeen ja voi olla, että sielläkään ei ihan heti saa kyytiä. Odottelu onkin asia, johon pitää joko tottua tai sitten pitää hallita konstit, jotka mahdollistavat mahdollisimman monta asiakaskyytiä oman työvuoron aikana. Viikonloppuna alkoi tuntua, että olen pääsemässä jyvälle.

Kolmen perättäisinä päivinä ajamieni työvuorojen aikana sain monenlaisia kyytejä ja asiakkaita. Kolme niistä jäi eritysiesti mieleeni.

Perjantaina laitteelle tuli tilaus vantaalaiselle kerrostaloalueelle. Kuten usein, minulla ei ollut hajuakaan siitä, missä asiakas odotteli kyytiä. Mutta onneksi on navigaattori. Perillä takapenkille pomppasi kaksi nuorta miestä, jotka olivat menossa toisen kotiin. Sitäkään paikkaa en tuntenut, joten navigaattori opasti perille pieniä tienpahasia pitkin.

Mutta perillä odotti yllätys, jota en osannut odottaa. Toinen nuorista, kovasti päihtyneenä totta kai, kysyi minulta kahdestikin, että lähtisinkö heidän kanssaan juomaan teetä. Ja jotta tarjous olisi mahdollisimman houkutteleva, lisäksi kuulemma olisimme voineet katsella Uuno Turhapuro -elokuvaa. Olipa täysi työ kieltäytyä teestä ja elokuvasta!

Lauantaina hain häävierasporukan kyytiini. Piti kiirehtiä Tikkurilan asemalle, että ennättäisivät junaan, joka veisi heidät kauempana sijaitsevalle kotipaikkakunnalle. Takapenkillä oli äänekäs seurue ja vieressäni istui yhtä kovaääninen maksaja. Yksi asiakkaista oli nainen, joka tiukasti vaati miehiä ottamaan huomioon naisten seksuaaliset tarpeet. Keskustelu käytiin kiivaassa mutta samalla hyvässä hengessä. Ja välillä kuskilta pyydeltiin anteeksi. Yllättävään eleeseen päättyi tämäkin kyyti. Vaikka saapuva juna oli jo lähes asemalla, naismatkustaja vaati saada halata minua ja taisi juuri siinä hetkessä kuiskata minulle, että meidän naisten on pidettävä puoliamme. No yritetään!

Viikonlopun viimeiseksi kyydikseni jäi matka kohti Helsingin keskustaa, mutta oltiinkin vielä Vantaalla, kun auto piti pysäyttää kadun varteen ja todeta, että takapenkillä nainen oli kiellosta huolimatta oksentanut, sotkenut takapenkin ja auton ulkopuolellakin oli alkoholin katkuiset yrjöt.

Hetkessä tilanne räjähti, kun kerroin, että temppu tulisi kalliiksi. Fiksuilta vaikuttaneet, vaikkakin päihtyneet, nuorehkot ladyt alkoivat haukkua kuskia, siis minua, paskaksi. Ihmettelivät miten taksikuski voi olla tuollainen paska. Ehkä minua pelotellakseen oksentaja alkoi esittää, että olin tehnyt jotain hänen kädelleen. Minua ei sentään voi alkaa syyttää ihan mistä tahansa, mutta jos tuntuu, että se on tehtävä, paras on, että se tehdään poliisin läsnä ollessa. Soitin siis poliisin rauhoittamaan tilanteen. Väitetystä jostain, jonka olisin tehnyt asiakkaan kädelle, ei enää puhuttukaan mitään, kun virkavalta ilmestyi paikalle.

Tilanne raukesi, kun oksentajan ystävä häipyi kävellen pois, poliisi lähti koska asia ei ollut enää kenellekään epäselvä ja oksentajakin hoiperteli jonnekin kuin tyhjästä ilmestyneen poikaystävänsä kainalossa. Minulla päättyi työvuoro ennenaikaisesti ja oksentajaa odottaa useamman sadan euron lasku takapenkin puhdistamisesta ja menetetyistä ajotunneista. Kyytikin jäi maksamatta. Tämän voisi kai summata, että olenpahan ainakin yhtä taksikokemusta rikkaampi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Pienten miesten pieniä sieluja

jormas: Vietän paljon aikaa ulkomailla. Pääsääntöisesti Pattayalla tai oikeastaan Buddhavuoren toisella puolella Jomtienilla. Puhun paljon, kirjoitan paljon, kuuntelen paljon ja näen paljon. Usein sellaista minkä muutkin näkevät, mutta eivät huomaa samaa kuin minä. Mutta paljon on myös puhujia, joiden päivän sisältö täyttyy lähes kaiken näkemisestä ja kokemisesta kielteisesti.

Niissä keskusteluissa kärkipaikkaa pitää Suomen eduskunta ja varsinkin hallitus, joiden jäsenten valintaan voivat käytännössä osallistua kaikki suomalaiset. Toinen lähes yhtä suosittu pahanolon purkupaikan kohde on Finnair, jolla ei ole pakko kenenkään lentää. Ei ollut hyvä, että sitä tuettiin verorahoilla eikä ole hyvä, kun sitä ei tueta valtion pussista. Kolmas suosittu aihe ovat tyhmääkin tyhmemmät thaimaalaiset miehet, jotka eivät ymmärrä mistään mitään ja thaimaalaiset naiset, jotka haluavat vain ja ainoastaan rahaa. Kun kysyn, että kuinka tyhmä sitten pitääkään olla suomalaisen miehen, että hän tähän naisansaan lankeaa, usein avionalttarille saakka, saan pahansuovia katseita ja leiman, että minäkään en ymmärrä mistään mitään. Ja tämä tapahtuu maassa, jonne ei kenenkään suomalaisen tarvitse tulla tai mennä vapaa- eikä muutakaan aikaansa viettämään.

Kun aikoinaan tein monta kymmentä vuotta työtä juoppojen ja asunnottomien parissa, sain silloin tällöin kuulla, että mitä v....ua niitä hyysäät. Silloin luulin, että kyseiset kommentit olivat asteikossani ihmisyyden pohjanoteerauksia. Mutta olin väärässä. Sillä koskaan minua ei ole haukutta niin paljoa kuin tekemisistäni vailla kotia olevien koirien parissa.

Tässä päivän sessiossa yli sata koiraa saa mm, rapiesrokotuksen.
Aivan oma lukunsa somekeskusteluissa ovat siis koirat. Kun keskustelun avaa, on siinä pian sata kommenttia. Tuntuu unohtuvan, että ihmiset ovat itse jalostaneet ja muokanneet koiria erilaisiin tarpeisiin nykyisen tiedon mukaan 10 000 vuotta. Ja ihmisten tekemisien tai tekemättä jättämisien tuotoksena on syntynyt ja syntyy valtava määrä koiria. Joilla ei olekaan ihmistä, jota se ihmisen istuttaman perimän vuoksi kaipaa, niin syy onkin koirissa. Jotka näiden älämölöttäjien mukaan pitäisi kaikki tappaa.

Kun koira on saatu kiinni ja rokotettu, se saa ruksin päähänsä.
Minulle tämä on tällä hetkellä yksi ihmisyyden pohjanoteerauksista. Kun itse olen mukana rokottamassa koiria rapiesta ja muita tauteja vastaan, steriloimassa sekä pyydystämässä niitä koiratarhoihin, olen näiden suomalaisten älyn jättiläisten mielestä väärässä ja en ymmärrä koirista ja varsinkaan ihmisistä mitään. Itse he ainoastaan vaahtoavat sosiaalisessa mediassa omia viisauksiaan ja tappotuomioita. Välillä tuntuu, että myös niille, jotka tekevät koirien parissa työtä. Kun joskus onnistun henkisesti liiskaamaan jonkun heistä seinää vasten ja pyydän mukaan talkoisiin, on vastaus, että ei kuulu suomalaisille tehdä asian eteen mitään.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Niilon ajatusmaailmaa

päivis: Jossain oli koirista mukava kirjoitus, jossa korvaan särähti vain yksi väite. Ai että koiratko eivät osaa ajatella? Kyllä Niilo ainakin ajattelee. Ja sen lisäksi yrittää kovasti ymmärtää, mitä sille sanotaan. Puhuisikin varmasti, jos se olisi teknisesti mahdollista.

Koirienhan sanotaan oppivan toiston ja ehdollistumisen kautta. Nämä ovat nyt heittoja, joiden todenperää en ole tätä kirjoitusta varten tarkistanut mistään. On kuitenkin ihan selkeästi vähättelyä, jos joku väittää, että niihin ei koiran osalta liity minkäänlaista ajattelua.

Niilo esimerkiksi on laatinut itse joitakin sääntöjä itselleen. Kun olemme taas pitäneet matkailuautoa kesämakuuhuoneenamme, Niilo on tehnyt itselleen säännön, että aamulla se jää odottamaan Matkakodin peräosaan meitä, kunnes olemme käyneet sisällä ja olemme valmiit lähtemään uimaan. Joskus se odottaa katselemalla ikkunasta ulos, mutta ei aina. Se tulee Matkakodin ovelle, kun sitä mennään kysymään mukaan, mutta uloskaan se ei tule sieltä ennen kuin sitä on erikseen pyydetty.

Jokilammilla käymme uimassa niin, että joko menemme sinne niin kutsuttua Rantabulevardia pitkin ja tulemme pois rannan puoleista polkua tai päinvastoin. Nykyään Niilo saa päättää kummin päin kuljemme, mikäli se menee edellä. Takaisin tullessamme sen erehtymisprosentti on lähes olematon. Se tietää melkein aina, kumpaan suuntaan pitää lähteä, että tulemme kiertäneeksi reitistä muodostuvan lenkin.

Tuumaustauko.
Ajattelua koiralta vaatii sekin, että kun Niilolle sanoo, että lähdetäänkö katsomaan, onko katiskassa kaloja, se tietää heti minne mennään: laiturille, jossa mahdollinen katiskaan erehtynyt kala vapautetaan. Usein seremoniaan liittyy Niilon antama suukko kalalle, ellei se sitten satu olemaan suuri hauki, kuten tässä äskettäin tapahtui.

Joskus Niilokin saattaa ajatella vähän liian kanssa. Se muistaa, että viime syksynä meillä oli kasvihuoneen vieressä vapautettavina jäniksen poikasia ja pari siiliä. Siiliaitaus on purettu, mutta jänisten koppi on edelleen paikoillaan. Edelleen Niilo poikkeaa usein kopille ikään kuin tarkistaakseen, olisiko sinne tullut viimeinkin uusi asukas.

Niilon ajatusmaailmasta kertoo jotain sekin, kun se ruokakupin tyhjennettyään on edelleen sitä mieltä, että on nälkä, se siirtyy jyrsimään takkapuita. Sillä se on opettanut meidät ajattelemaan, että kuppiin pitää lisätä nappuloita. Kun näin tehdään, puut saavat jäädä ja se siirtyy takaisin sille tarkoitetun ruoan pariin.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Näkkäripizza a la Jormas

Jormas: Toissapäivänä kirjoitin blogin, jossa haastoin lihansyöjiä talkoisiin. Sen voi lukea tästä. Tänään jatkan samasta aiheesta, sillä tarkoitus on syödä kasvisruokaa niin monta kertaa, että olen säästänyt yhden kanan verran lihaa. Ensimmäisellä kerralla säästyi lihaa arviolta yhden siiven verran ja nyt on toisen toisen lentovälineen säästön aika.

Toteutustapa on tällä kertaa toinen, sillä aikoinaan hankimme mikroaaltouunin, jossa on grilli- ja gripstoiminnot. Koskaan niitä ei ole käytetty, mutta seitsemän vuoden muun käytön jälkeen ajattelin nyt olevan sen aika.

Lisävauhtia projektiin tuli, kun huomasin kerran Puuilon myyvän ruotsalaista näkkileipää, joka käy oivalla tavalla totutun vehnäisen pizzapohjan tilalle. Täysrukiista ja pyöreän näkkäripaketin kyljessä vielä pizzan teko-ohjekin. Tosin ruotsin kielellä.

Joten niin vaan väsäsin elämäni ensimmäisen pizzan, jonka myös söin osa-omistuskoira Niilon kuolatessa vieressä. Maku oli täysi kymppi, mutta ulkonäkö ei enää sen jälkeen, kun sain hilattua ateriani Arabian lautaselle. Sillä itse tehdyllä pizzalla pitää olla arvoisensa lautanen. Alla kolme kuvaa uniikkituotteesta, jota ei voi ostaa mistään.

torstai 6. syyskuuta 2018

Taksikuskin pukukoodi

päivis: Elokuussa alkanut taksikuskin hommani jatkuu. Ensimmäisen palkankin sain, vaikka sen suuruudella ei kannatakaan kehuskella. Ansiot ovat pääosin itsestä kiinni. Tämän opin jo muutama vuosi sitten hankkimani taksikoulutuksen aikana. Nyt se on nähty myös tosielämässä. Jos haluaa tienata, pitää osata olla joka hetki siellä, missä on kyytiä tarvitsevia asiakkaita. Minä en sitä vielä oikein hallitse.

Mutta noista taksikuskin vaatteista, pukukoodista. Lähitaksi lähetti eilen paimenkirjeen kuljettajille, isännille tietysti myös, jossa uhattiin sanktioilla niitä kuskeja, jotka eivät noudata vaatetuksesta sovittuja ohjeita. Nuo samat yläosan vaatetusta koskevat ohjeet ovat varmaan olleet olemassa jo jonkin aikaa, mutta jostain syystä asia ei ole mennyt perille kaikille Lähitaksin nimen alla ajeleville.

Pukeutumisohjeet eivät ole kovin monimutkaiset. Jonkin verran satsaamista kuljettajan "virka-asun" hankkiminen tosin vaatii. Jotkut taksi-isännät saattavat kyllä jopa ostaa joitakin Lähitaksin logolla varustettuja virallisia paitoja, neuleita ja takkeja kuskeilleen. Minäkin sain pikeepaidan ja varmaan olisin saanut jonkun muunkin vaatteen, jos olisin sillä hetkellä ollut hereillä. Mutta kun en ollut ja tuntui, että kesä ja lämpimät säät jatkuvat ikuisesti, valitsin vain kyseisen vaatteen. Omalla kustannuksellani täydentelin sitten kokonaisuutta pitkähihaisella neulepuserolla ja Providence-takilla.

Idea on, että päällimmäisessä yläosan vaatteessa kuuluu olla Lähitaksin logo. Värimaailma on muuten musta, mutta valkoinen kauluspaita on sallittu. Itselleni hankin myös sellaisen, sillä kaapissa ollut kauluspaitani oli jostain syystä käynyt pieneksi. Paidasta puuttuu tietysti vaadittu logo, mutta sitähän ei neuleen alla käytettäessä tarvitakaan.

Kuskin pitää käyttää mustia suoria housuja, jotka eivät saa olla farkkutyyliset. Sellaiset löytyivät kaapista ajalta, jolloin suunnittelin kuskin hommia. Lahkeita piti vain ensin lyhentää. Mustat Clarksin kengät on nekin joskus tullut hankittua ja unohdettua kaapin perälle. Nyt ne ovat oikein siistit ja mukavat ajokengät.

Mitä tuo taksikuskien pukeutumisen todellisuus sitten on, että Lähitaksi on joutunut lievästi sanottuna ärähtämään kuljettajille? Kuskin tyylikkyys tai tyylittömyys on kai enemmänkin henkilökohtainen ominaisuus. Vaikka kuinka päällä olisi viimeisen päälle oikeaa vaatekertaa, toinen voi silti näyttää vähän kulahtaneelta ja joku toinen vaikka -60-luvun hippityyliin jumittuneelta kuljettajalta. Itsestäni tiedostan, että pitäisi kai välillä poiketa kampaajalle ja ehkä kosmetologillekin, jos aidosti aikoisin ansaita paikkani premium-taksin kuljettajana. Toistaiseksi vain ajan sellaista taksia, mutta erityiskuljetuksia ei vielä omiin työvuoroihini ole osunut.

Hyväksytyssä asussa.
Pukukoodi ei ehkä ole mennyt esimerkiksi kaikilla etnisillä kuljettajilla jakeluun, mutta kyllä naiskuskeillakin tuntuu välillä olevan päällä mitä sattuu. Olen nähnyt mustaan minihameeseen ja pitkävartisiin nahkasaappaisiin pukeutumista yhtä hyvin kuin epämääräisesti tumman mekon liehuvia helmojakin. Naisille sallittu poikkeus pukeutumisen osalta on vain hame, jonka kuuluu olla musta ja sen on ulotuttava polvien alapuolelle. Musta huivikin on kaulaan lupa kietaista. Tosin se saattaa tiukan paikan tullen olla turha riski.

Päähineistä ja kengistä voi kyllä tulla kovin haloo, jos Lähitaksi oikeasti alkaa toteuttaa uhkaamiaan sanktioita. Lippispäisiä kuskeja kun on joukossa jonkin verran. Joillakin lippa osoittaa eteenpäin, joillakin takaviistoon. Päähineenä on sallittua käyttää vain täysin mustaa pipoa ja sitäkin ainoastaan pakkasella. Kenkien osalta ohje on selkeä: ei saa olla muuta väriä kuin mustaa. Lenkkarit, niin mukavat kuin voisivatkin olla, eivät ole sallittuja, mutta niissähän osa kuskeista edelleen liikuskelee.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Haaste lihansyöjille

jormas: Olen koko ikäni ollut armoitettu lihansyöjä ja olen sitä toki edelleenkin. Mutta en ole ylpeä siitä ja haaveena on olla joskus kasvissyöjä. Mutta ei mahdollisten terveysvaikutusten vuoksi eikä ilmastollisista syistä. Tiedän, että lihakarjan ynnä muun neli- tai kaksijalkaisten kasvattaminen ruuaksi on ilmaston kannalta turmiollisempaa kuin vastaavasti kasvisten kasvattaminen. Nämä syyt eivät ole minulle tällä hetkellä tärkeitä.

Syyt huomoon omaantuntooni tulevat välillä varsin villiintyneestä eläinrakkaudestani. Ensin minua rassasi se, että usein eläimen elämän ainut tarkoitus on elää vankeudessa, kunnes tulee ihmisen syömäksi. Sitten ajattelin, että syön vain riistaa, sillä se on saanut elää elämänsä vapaana lyhyen aikaa tai hyvällä tuurilla kauankin. Kenties joskus luonnolliseen kuolemaan saakka.

Mutta tämäkään ajatus ei ole tuonut outoon sieluuni rauhaa, vaan olen jatkanut painia itseni kanssa. Toki teen sitä suhteessa luomakuntaan monella muullakin sektorilla, joista kasvit ovat omassa lokerossaan. Ehkä osin sen vuoksi Jokilaaksossa saakin rehottaa kaikki elävä kasveista eläimiin ja mihin kaikkeen muuhun elävä elämä voikaan yltää.

Joskus olemme päiviksen kanssa pelastaneet puoli tuntia onnetonta ja onnettoman näköistä parin sentin siivekästä, perhosta tai vastaavaa löylyhuoneesta pitkin seiniä ja lauteiden alusia. Ja olleet ikionnellisia sen jälkeen löylyssä, kun saimme siipiveikon tai -veikottaren pyyhkeen mutkassa ulos ennen kuin se oli polttanut siipensä kiukaan kivissä.

Elämäni ensimmäinen kasvisruokatilaus paikassa, jossa on lihaakin tarjolla
Ylevä tavoitteeni on, että yhdenkään eläimen ei tarvitsisi kuolla vain ja ainoastaan siksi, että se päätyy ruokalautaselleni. Mutta ainakin tällä hetkellä se on aivan liian kaukainen haave ja voi olla, etten koskaan saa kokea sitä totena.

Mutta luovuttanut en kuitenkaan ole. Joten tänään viipaloin haaveeni itseni sekä kykyjeni mukaiseksi ja kokoiseksi. Sellaiseksi, että voisin onnistua tavoitteissani. Siispä tänään tilasin ensimmäisen kerran kasvisruuan ravintolassa, jossa on liharuokaa tarjolla. Se oli pizza Mozzarella.

Tulevaisuudessa tilaan kasvisruokaa sopivina annoksina niin monta kertaa, että olen säästänyt lihaa yhden eläimen verran. Mutta pitää ajatella pienesti ja aloittaa pienesti. Joten Kotipizzassa tuumasin, että Mozzarella tilaukseni ansiosta yksi kana säästi toisen siivistään. Seuraavalla kerralla se säästää toisen siiven ja niin edelleen. Tähän haastan muitakin lihansyöjiä.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Olikohan ennen kaikki paremmin?

päivis: Ennen ei ollut laitteita, joiden kanssa olisi ollut jatkuvasti suuria murheita. Nykyään on toisin. Käytössäni olleista tietokoneista jokunen on hajonnut kesken kaiken. Samaa täytyy sanoa myös älypuhelimista. Nyt murhetta on tuottanut kannettava tietokoneeni, jolla tätä blogia yritän silti kirjoittaa.

Viime syksynä minulta hajosi puhelin, suht uusi laite, jonka olin saanut Jormalta. Onneksi meillä oli Thaimaassa varalta vanha puhelin, jota käytin kotiin paluuseen saakka. Toisen merkkiseen laitteeseen totuttelu tietysti vie aikansa, ja kun Suomessa rikkoutunut puhelin korjattiin, edessä oli taas ikään kuin alusta aloittaminen.

Ennenhän puhelin oli vain puhumista varten. Nyt niillä tehdään lähes tulkoon kaikkea muuta kuin puhutaan.

Jorma sai tämän tietokoneen jotenkin toimimaan, mutta ei tällä kyllä juuri tätä blogia enempää viitsi kirjoitella. Johonkin remonttiin tämä pitää pikimmiten toimittaa. Tästä ovat myös nyt kadonneet kaikki suosikkisivustoni, joista moni on salasanojen takana.

Ennen tietokoneita kirjoittelin ensin ihan tavallisella kirjoituskoneella. Jos paperiin hakattuihin sanoihin tuli kirjoitusvirhe, sen sai pyyhittyä pois valkoisella korjauslakalla. Jos hyvin kävi, korjauksen päälle saattoi onnistua kirjoittamaan sanan uudelleen. Joskus 1980-luvulla ostin sähkökirjoituskoneen, jossa oli korjausnauha, jolla virheiden korjaaminen oli helpompaa ja siistimpää.

Tietoa etsittiin ennen tietosana- ja muista kirjoista. Nyt tuntuu, että ilman Googlea ei tietoa löydä mistään. Viimeksi tosin Laukaassa kaivoin jonkun sanan sivistyssanakirjasta. Niitä teoksia arvostan edelleen. Ihan pulassa en sentään nytkään ole, sillä Google ja moni muu asia löytyy puhelimellakin. Tällä hetkellä eniten googlettamani haku on, kuinkas muuten, "saapuvat lennot".

maanantai 3. syyskuuta 2018

Mukana menneisyydessä, mutta ei sen vankina

jormas: Päivälleen kuusi vuotta sitten kirjoitin tämän. Ei ollut laattaa Isossa kivessä, joka on meidän viimeinen leposijamme eikä vielä Merikonttikotiakaan. Vaikka emme kumpikaan ole juuri harrastaneet vanhojen blogien tai kolumnien julkaisemista uudelleen, on sekin joskus ihan mukava tapa muistella menneitä:

3.9.2012 makasi Jokilaakso ja vähän muukin elämässäni siis tällä tavalla: "Vaan eipä jääneet maanantaiuinnit väliin päiviksen ennustuksista huolimatta, vaan ennen kuin kukko kolmesti tai kertaakaan lauloi, olimme aamu-uinnilla. Tällä kertaa se oli oikein uimista pulahduksen sijaan. Veden lämpö on aamuisin siinä viidentoista hujakoilla. Ja mollikka muutenkin on pilkistellyt silloin tällöin pitkin päivää, joten oikein mukavat kelit ilmojenkin osalta.

Tämä on Jokilaakson "Taidetta ilman nimeä", joka silloin vielä odotti messinkilaattaa ja tekstiä siihen. Sen juurella vietämme iäisyytemme.

Matkakotia siirsimme taas kerran niin sanotulle entiselle paikalle. Sitä on siirrelty silloin tällöin saadaksemme varmuuden mihin tahdomme Duokodin ja taas mistä vastaavasti tulee paikat vieraille ja omalle Matkakodillemme. Mutta päätöksiä ei sen suhteen tarvitse tehdä vielä, joten toistaiseksi soudamme ja huopaamme.
Tänään kävin työpisteelläni Krämertintiellä, jossa onkin aika myräkkä, sillä moni Sininauhasäätiön työntekijä on saanut sieltä uuden työhuoneen. Ja taas moni Sininauhaliiton työntekijä on joutunut/saanut vaihtaa työhuoneensa avokonttoriksi tai vastaavasti. Joku ehkä tykkää, mutta vastaavasti joku ei taatusti tykkää.

Päivän epistolaan kuului myös käynti Espoossa, josko olisimme saaneet lyötyä lukkoon muun muassa takka- ja lattiamateriaalivalinnat ja peräti tehtyä tilaukset. Mutta ei, vielä ei aika ollut siihen kypsä, sillä varsinkin pienen, varaavan takan löytyminen näyttää olevan melkoisen haasteellinen juttu.

Huomenna on ohjelmassa muun muassa käynti ARA:ssa merikonttikotiemme tiimoilta. Tarkoitus on, että ARA lähtisi hankkeeseen mukaan, joka auttaisi meitä taloudellisesti, mutta myös monella muulla tavalla. Esimerkiksi Hyvinkään asuntomessuilla olisi mukava, mutta myös asialle hyödyksi purjehtia ARA:nkin lipun alla."