Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Valokuvat ja niiden oikeudet

jormas: Olen kirjoittanut päiviksen kanssa yli kaksituhatta blogia. Joissa jokaisessa on keskimäärin kaksi valokuvaa. Päiviksen blogikuvat ovat lähes poikkeuksetta hänen itsensä ottamia. Minä sen sijaan oion silloin tällöin. Eli käytän ilmaisten kuvapankkien antia. Joskus erehdyn tai hairahdun liukkaille vesille esimerkiksi Googlen kuvien kanssa. Niiden käyttöön en ole koskaan keneltäkään lupia kysellyt.

Ajattelen, että koska käyttötarkoitukseni ei ole kaupallinen sekä on kaikin tavoin julkinen ja ilmainen, niin kukapa siitä käämejään polttaisi. Että jos Google voi niitä julkaista, niin kyllä minäkin. Luulen, että jos olen joskus Googlelle luvan antanut blogeissani olevan tekstin tai kuvien käyttöön, niin olen se tehnyt ymmärtämättömyyttäni. Eikä sen edes ole väliä, sillä olen ajatellut, että kaikki julkaisemani on vapaasti kaikkien käytettävissä. Kaupallisiin tarkoituksiin tai mihin tahansa.

Mutta joskus on laivani karahtanut tässä(kin) asiassa kiville. Ja joku kuvapankki, valokuvaaja tai taiteilija on älähtänyt, että sivuillani on kuva ilman lupaa ja ota se heti pois! Joku uhannut lähettää laskunkin minulle. Tähän asti ei kukkaronnyörejä ole tarvinnut aukoa enkä sitä ihan hevin teekään.

Sen sijaan innostuin kerran hankkimaan taskussa kuljettamaan älylaitteeseen kuvan skannaus-, kaappaus- sekä kuvien tunnistusohjelmat, vaikken tiennyt mitä niillä teen, kun käyttöä opettelin.
Mutta nyt tiedän ainakin yhden käyttötarkoituksen, jossa samalla selvisi miksi jotkut ovat niin kiivaita puuttumaan kuviensa luvattomaan käyttöön, vaikka ne ovat netissä kaikkien nähtävillä.

Kiivaita ovat aiheesta siksikin, että jotkut valjastavat kuvamateriaalia ilman korvausta omaan bisneksen tekoon.

Kuvassa Markku Sallisen lohikeitto
"kiinalaisittain"  omalla keittiön pöydällä.  
Nimittäin kiinnitin huomioita parin itsekin käyttämäni ravintolan nettimainontaan. Sosiaalisessa mediassa heidän aterioidensa mainoskuvat olivat muuttuneet laadukkaammiksi, mutta sinällään maukkaat ateriat olivat kuten ennenkin. Että ovatko pestanneet ammattikuvaajan ottamaan annoksista kuvia tai mikä on muuttunut? Joten minäpä skannailin sekä kaappailin vähän ruokapaikkojen täysinäisten lautasten kuvia ja katsoin mitä kuvien hakuohjelmat löytävät.

Ne löysivät samoja kuvia aina keittokirjoja myöten. Joten kyseessä on toiminnasta vastaavan pienimuotoinen kusetus tai sitten hän ei tiedä mitä oma hoviväki tekee. Ei pitäisi laittaa sellaisten annosten kuvia, joita paikassa ei tarjoilla.

Jos ei jollekin selvinnyt mitä tarkoitan. Tarkoitan, että eihän Toyotan automyynnin mainoksessa ole eikä saa olla Mazdan kuvaa.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Lähempänä Thaimaan ruokataivasta

päivis: Muutaman lähipäivän aikana olen lisännyt tietoani thaimaalaisesta kasvisruoasta enemmän kuin koskaan aikaisempina vuosina. Silti edelleenkään en osaa thaiksi tilata kuin sen saman kau phat pakin kuin ennenkin. Mutta olen maistanut uusia makuja ja oppinut uusia asioita.

Thaimaalaiseen kulttuuriin, muuhunkin kuin ruokaan, minua on perehdyttänyt ystäväperheen thai-rouva, Ming. Hänen avullaan olen muun muassa saanut tuntuman siitä, mistä pidän ja mistä en. En esimerkiksi pidä keitosta, jossa on levää.

Luultavasti olen ensimmäistä kertaa maistanut vermiselliä. Sitä oli kasviseineksessä, jonka Ming valitsi minulle 7-Elevenin pakastekaapista. Tai tarkemmin sanottuna minä valitsin sen kahdesta vaihtoehdosta, joista toinen oli tutumpaa, riisiä.

7-Elevenien valikoima näkyy täällä pohjoisessa olevan laajempi kuin kotikulmillamme Jomtienilla. Myymälätkin ovat suurempia. Tai sitten en vain ole lähikaupoistamme osannut katsoa, mitä se kasvissyöjille tai jopa vegaaneille tarjoaisi.


Torilta puolestaan löytyi kääryleitä, joiden kaikkien täyte on kasvista. Kuvan pyörykät ovat jotain paahdettuja pähkinöitä, jotka maistuvat aivan keitetyiltä perunoita.

Thaimaassa käytetään paljon muun muassa mustaa seesaminsiementä, päin vastoin kuin Suomessa. Sitä löytyy paitsi erilaisista kekseistä ja muista leivonnaisista, mutta myös juomista. 

Mingiltä sain myös hyvät ohjeet, miten osaan valita hyvälaatuisia "pussikeittoaineksia", jotka sisältävät kuivattuja vihanneksia. Ilman niitä thaimaalaisen ruoan valmistus veisi aivan liian pitkän ajan. 

Vesi kielellä odotan jo kotiinpaluuta. Se tosin tarkoittaa, että viimeinkin Thaikotimme keittiöön pitää ostaa jonkinlainen pannu ja kattila.


Tänään tutustuin kasviin, kukkivaan puuhun nimeltä moringa. Puun eri osia käytetään paitsi ravinnoksi, mutta myös lääkinnällisiin tarkoituksiin. Moringa kasvaa myös Mingin kotipihalla, jossa pääsin maistelemaan sen lehtiä.

maanantai 26. helmikuuta 2018

Pohjoinen Thaimaa

jormas. Kuten päivis eilen kirjoitti, olemme saaneet muutamana päivänä ahmia pohjoisen Thaimaan herkkuja monin tavoin. Eikä vähiten silmillämme. Joillekin suomalaisista jotkut kohteet ovat tuttuja, sillä ystävämme ovat näytteet samoja kohteita myös Pattayan Suomi-Seuran retkille osallistuneille.

Mutta uuttakin joukkoon varmasti mahtui. Tänään ajoimme pitkin Burman rajaa yli vuoriston pientä ja todella mutkaista tietä, jota ei linja-auto saa eikä edes voisi kulkea. Katselimme rajalla laakson toisella puolella olevaa kylää, joka käytännössä elää huumeviljelmillä sekä niiden tuotteiden jalostamisella ja myynnillä. Jolle Thaimaan viranomaiset eivät halutessaankaan voisi mitään.

Halunkin kanssa ainakin rajaviranomaisten suhteen voi olla molemmin puolin vähän niin sun näin, sillä leipä on pohjoisessa taatusti tiukassa. Sen verran oli kyllä bunkkeria ja juoksuhautaa, että voi ajatella jotain juttuja joskus ratkaistun muillakin kuin sanoilla.

Kävimme myös edesmenneen kuninkaan äidin kodissa ja puutarhassa korkealla vuorella. Hieno paikka, vaikkakin kuninkaallisen yksityinen puoli oli varsin tavallista, joskin vaurasta tasoa. Sen sijaan nykyisin museona toimiva osa oli loistokas, puusta tehty kokonaisuus, jota valtavine puutarhoineen korkealla vuoristossa hoidetaan huolella.

Kohteeseen tutustuminen edellytti muun muassa niin mieheltä kuin naisilta polvien piiloittamista paikan päältä saataviin farkkuhousuihin tai kietaisuhameeseen sekä kenkien riisumista.
Kuninkaan äidin mielikirjailija oli Agatha Christie, jonka kirjoja siellä myös näkyi. Puutarha puisen, valtavan talon ympärille oli suunniteltu niin, että kuninkaan äidin lukuisilta terasseilta näkyi ainoastaan hoidettuja kukka- ja puuistutuksia sekä kaukaa siintävät vuoret rinteineen.

Samalla reissulla kävimme käsittääkseni valtakunnan vanhimmassa, toiminnassa olevassa temppelissä. Jonne joka paikkaan ei naisilla olisi ollut asiaa, vaikka olisivat kulkeneen juuttisäkissä. Näin käsitin kieltotautuista.
Minulle tärkeintä täälläkin olivat temppelin koirat, jotka saivat Pattayan tuliaisina jokusen makupalan.

"Kotimatkalla" piipahdimme keramiikkapajassa tai oikeastaan pikku tehtaassa, jota sitäkään ei kyllä farangi ilman opasta tai muuta tietoa löydä. Käsitin, että kyseinen, ehkä taiteilija on hankkinut aseman, jossa ei halvalla tarvitse enää myydä mitään. Vaikka tuotteen eivät minulle kybällä kolahtaneetkaan, olivat rakennukset tyylillä ja sen tajulla tehty.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Nähtävyyksiä enemmän kuin vuosikausiin

päivis: Heti alkuun pitää korjata väärinkäsitys tai väittämä, että Thaimaan kauneus löytyy vain matkailumainoksista. Näinhän vähän esitin jossain aikaisemmassa blogissani. Kolmen viime päivän ajan olen nimittäin nähnyt kaunista Thaimaata, jota en tiennyt olevan olemassakaan.

Chiang Rai on kaukana pohjoisessa lähellä Myanmarin ja Laosin rajaa. Ei oikeastaan tarvitse katsoa kuin auton ikkunasta ulos, kun voi nähdä hoidettuja riisipeltoja, istutettuja hyötypuumetsiköitä tai luonnonkauniita metsämaisema. Jälkimmäisiä voi kai kutsua myös viidakoiksi. 

Vähän joka puolella pilkottaa myös korkeita vuoria. Yhtä vuorijonoa paikalliset kutsuvat nimellä Sleeping lady.

Pattayan ja koko Chonburin seutuun verrattuna täällä olevista taloista valtaosa on kauniita ja pihat ovat siistejä. Hämmästyttävän moni taloista on rakennettu puusta. Mahdollinen epäsiisteys ei ainakaan pistä silmään.

Chiang Raissa on maan pohjoisin yliopisto. Sen paljon kehuttua campusta emme vielä ole käyneet katsomassa. Muuten olemme ahmineet nähtävyyksiä ihan kiitettävän, meille poikkeuksellisen suuren määrän. Jopa temppeleihin olemme poikenneet. 

Päivän erikoisin nähtävyys taisi olla lähes sukupuuttoon kuolleen, pulupulu-kilpikonnan suojelualue päihtyneine raja- ja muine vartijoiden. Ja toisena entiselle vankila-alueelle pystytetty vuosittainen kukkanäyttely. Jo yksin se voisi jollekin puutarhaihmiselle olla hyvä syy matkustaa Thaimaahan.

lauantai 24. helmikuuta 2018

Chiang Rai

jormas: Elinen karautettiin vietnamilaisella lentoyhtiöllä Thaimaan "Lappiin", tarkemmin Chiang Raihin, lähes Burman tai Myanmarin rajalle. Matkanakin se vastaa kuin matkustaisi Tuusulasta Lapin portille.

Kaikki meni loistavasti. Oma jännityksensä oli yöllä hipsutellessa pimeässä ison talon toiselle puolelle toilettiin, kun illan viimeiset evästykset yötä varten olivat, jotta pikkuisen kannattaa katsoa mihin astuu, ettei astu skorpionin päälle. Ovelta vielä isäntä sanoi, että sama tilanne on kobrien kanssa, jos menette yöllä hoidettuun puutarhaan kävelemään. Ovat kuulemma aina joskus tappaneet koiran, joita on talossa seitsemän vartioimassa yöuntamme.

Illalla suuntasimme vielä naapurikaupungin viikottaisilla markkinoille, joilla riittikin erilaisuutensa ansioista katsottavaa. Lähes tyystin puuttuivat muun muassa valkolaiset, joita voi kai kutsua myös farangeiksi. Eikä ollut kyllä muitakaan turisteja. Hieno kokemus. Tähän laitan muutaman kuva jossain vaiheessa. Aina proteiinipitoisista muurahaisenmunista alkaen.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Sopiiko Harrikan kyydissä istua mekko päällä?

päivis: Uskoisin, että jonkinlainen kirjoittamaton sääntö on, että Harley-Davidsonin kyydissä istutaan vain housuasussa. Eilen kuitenkin rikoin tuota olettamaani sääntöä pukeutumalla kesämekkoon.

Minulla oli alkuiltapäivästä päälläni jo päivän kolmas vaatekerta sillä sää ja päivän askareet vaativat vaatteiden vaihtoa. Aamulenkillä oli lenkkivaatteet. Sen jälkeen puin päälle koiratarhavaatteet, kun kävin kävelyttämässä Cryta ja tekemässä tarhalla pieniä askareita. Iltapäivällä puin mekon päälleni, kun kävelimme ompelijan luokse sopimaan Jorman hupparin hihojen lyhentämisestä. Samalla sain ompelijalta yhden tarvitsemani napin.

Koh Changin reissulla pukeuduin sentään lähes
oikeaoppiseen housuasuun. Pakoputkesta tulevalta
kuumotukselta suojaavia kenkiä en
sen sijaan ole vielä löytänyt.
Myönnän, että hieman epäröin olla vaihtamatta mekkoani vähintään shortseihin, kun kotiin palattua läksimme käymään Pattayan Harrikka-liikkeessä. Pyörän tiimoilta on ollut usein kaikenlaista kysyttävää, johon aina olemme saaneet asialliset vastaukset. Niin tälläkin kertaa.

Vahvistuksen sille, että Thaimaassa Harrikan kyytiin voi mennä myös mekko päällä, sain Harley-Davidson liikkeen vaateosaston nuorelta myyjältä. Hän tuli luokseni ja ensin käydyn small-talkin jälkeen alkoi kehua mekkoani. Sanoi sen olevan hänen lempiväriään, mutta hieman harmitellen totesi, ettei hän työpaikallaan voi pukeutua muuhun kuin mustaan. Mustan värin lisäksi työasuun kuuluvat farkut. Kenelläkään talon varsin lukuisista naisista en ole koskaan nähnyt hametta.

Anilliinin punainen, pitsihelmainen mekko ei kuitenkaan ainakaan Harley-Davidsonin täkäläisellä pääkallopaikalla aiheuttanut minkäänlaista kummastusta. Ehkä se johtuu siitä, että täällä naisilla on tapana ajella mopoilla joskus hyvinkin naisellisissa kuteissa ja korkokengissä. Omat hameajeluni Honda Zoomerilla ovat sen sijaan viime aikoina vähentyneet. Niin paljon Harrikan tulo perheeseen on vaikuttanut minunkin omiin pukeutumistottumuksiini. Pahimmillaan tai parhaimmillaan olen aiemmin ajellut kaupungilla hame päällä ja helmet kaulassa. Nyt en sitä enää tekisi.

torstai 22. helmikuuta 2018

Jomtien Pattaya Beach

jormas: Jomtien Pattaya Beach -julkisen Faceryhmän sivut on tarkoitettu kaikille, mutta varsinkin Jomtien Pattaya -kävijöille. Vinkkaamme, linkitämme, julkaisemme kuvia ja kirjoitammekin pikku juttuja tai tuokiokuvia suomalaisia palvelevista yrityksistä, tapahtumista ja tuotteista, joskus henkilökohtaisempaakin.

Sivuilla käydään myös keskustelua, kriittistäkin, mutta henkilön haukkuminen ei ole suotavaa. Mainostaa omia ja yrityksensä tuotteita sekä laittaa melkein mitä tahansa tarpeettomaksi jäänyttä kiertämään tai myydä omia tavaroita. 

Ryhmä on kasvanut vuodessa seudun suurimmaksi, alansa avoimeksi ryhmäksi. Jäseniä on reilusti yli tuhat, joita kuka tahansa jäsen voi hyväksyä lisää. Avoimuutensa ansioista kaikki voivat lukea kaikkien kirjoituksia, jotka näkyvät kaikille Facessa. Vain kommentointiin ja julkaisemiseen tarvitaan jäsenyys.

Ehkä juuri avoimuuden vuoksi en ole aivan varma tilastoinnista. Että näkyykö niissä kaikki kävijät vai ainoastaan jäsenet. Joka tapauksessa tykkäysten määrä paikalliselle ryhmälle on melkoinen ja liikkuu useissa kymmenissä tuhansissa. Kävijöiden määrä on luonnollisesti moninkertainen, sillä vain harva jättää puumerkkinsä ja vielä harvempi kirjoittaa.

Jomtien Pattaya Beach -ryhmään liittyy oleellisesti blogisivusto, jonka juttuja linkitämme hyvinkin usein sivuille, sillä varsinkin syksystä kevääseen kirjoitamme itse paljon Thaimaasta. Muiden juttuja, tuokiokuvia sekä varsinaisia valokuvia kaipaamme alati lisää.

Kun sivuston aikoinaan teimme, päätimme, että joka päivä siellä julkaistaan uutta, joka vähimmillään on valokuva jonkun kuvaan liittyvän sanasen kera. Mitä enemmän muut sitä tekevät, sitä vähemmän sisällössä näkyy ylläpidon oma "tuotanto'.

Mutta maailma on pieni ja ihmiset sitä paljon pienempiä, vaikka ainutlaatuisia olemmekin. Niinpä Jomtien Pattaya Beachin ryhmän valittu linja ei kaikille sovi. Ehkä kolmessa eri aiheessa on keskustelu mennyt koko aikana huonohenkisille raiteille, joista saatan kirjoittaa seuraavan blogin. Vaikka henkilökohtaisuuksia hipova ei oikein mieleinen kirjoitettava itselleni olekaan.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Thaimaassa on omituinen tapa uutisoida onnettomuuksia

päivis: Katselin pitkästä aikaa televisiosta thaimaalaista uutislähetystä, joka tällä kertaa koski ainakin osittain Pattayalla tapahtuneita asioita. Moni uutisaihe jäi thaikieltä ymmärtämättömälle epäselväksi, vaan ei jälleen kerran se, että minkäänlaista yksilönsuojaa täällä ei tunneta. Vapaata riistaa medialle ovat muun muassa onnettomuuksissa menehtyneet ja heitä surevat omaiset. Melko iljettävää.

Thaimaassa on tapana, että varsinkin onnettomuuksissa tai väkivallan seurauksena menehtyneet "pääsevät" nimeään myöten uutisiin. Jos kyse on ulkomaalaisesta, myös kansalaisuus kerrotaan. Jos oikein huono tuuri käy, esimerkiksi jonkun papparaisen sukulaiset saattavat saada tiedon ikämiehen menehtymisestä jonkin thaimedian välityksellä ennen kuin virallinen ja pehmeämmin kerrottu suru-uutinen tavoittaa omaiset.

Ikävänä yksityiskohtana on saatettu vielä netissä tai televisiossa kertoa, että kuolema on papan korjannut jonkun bordellin lakanoiden välistä. Tai että suvun reppureissaaja on ahdistuksissaan hypännyt kuolemaan condon kymmenennen kerroksen parvekkeelta.

Äsken katselin selvästikin jonkun oppilaitoksen pihassa kuvattua materiaalia, jossa yksi arviolta päälle kymmenvuotias tenava itki kipujaan, kun hänen jalkansa oli juuttunut sadevesiviemärin väljän ritilän väliin. Asian merkittävyyteen nähden varsin pitkä uutisvideo ei näyttänyt keinoa, jolla pojan jalka saatiin pois pinteestä. Meillä varmaan kysyttäisiin vähintään, onko kuvamateriaalin julkaisemiseen ollut vanhempien lupa.

Ja heti edellisen "uutisen" perään saattoi katsoa, kun arvatenkin venäläistä miesturistia yritettiin tuloksetta elvyttää jossain kohtaa kotirantaamme. Paikalla olleen omaisen surua ja tuskaa ei tietenkään myos mitenkään kaihdettu kuvauskohteena.

Meillä Suomessa kannustetaan nykyään silminnäkijöitä lähettämään lehdille kännykkäkuvia erilaisista onnettomuustilanteista. Moni näin tekeekin pienen palkkion toivossa. Thaimaassa sen sijaan näyttää olevan käytäntö, että tiedotusvälineet seuraavat hälytyksen saaneita pelastusviranomaisia kuin hai laivaa. Sattumalta paikalla olleita ulkopuolisia ei ilmeisestikään tarvita avustamaan mediaa.

Asiasta sen enempää tietämättä uskaltaisin väittää, että median kuvaajaporukka on aina valmiina jossain poliisilaitoksen nurkilla odottamassa seuraavaa hälytystä jonnekin onnettomuuspaikalle. Ja jos ei muuta kerrottavaa sille päivälle ole tarjolla, kuvataan sitten jalastaan jumiin jäänyttä pulskaa koulupoikaa, jonka ympärillä poliisin, palolaitoksen ja ensihoitajien lisäksi häärää kymmenittäin uteliaita.
Kuvan henkilöt eivät tiettävästi ole median edustajia eivätkä myöskään liity
tekstin aiheeseen. Ovatpahan vain sattuneet kuvauskohteekseni Burapa-
moottoripyörätapahtumassa parisen viikkoa sitten. Blogin aihe on sen verran
karu, että se tarvitsee tähän loppuun vähän kevennystä.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Shoppailemaan uniasussa ja housut nurinpäin

jormas: Meille tai oikeastaan Päivikselle on tullut tavaksi ikään kuin tarkastaa pukeutumiseni ennen lähtöä ulos tai minne nyt milloinkin olemme menossa. Ennen se minua nyppi, vaan ei enää, sillä olen oppinut pitämään siitä. Ajattelen siinä olevan jotain rakasta ja läheistä, vaikka se ehkä on vaan tsekkaus kehtaako tuon kanssa lähteä mihinkään ja ylipäätään näyttäytyä.

Mutta joskus lähtötouhu menee toisinkin. Eilen aamulla olin ottanut menemisen kanssa hieman ennakkoa ja vältyin pukeutumistarkastukselta. Olin jo pulaamassa kulkupyörämme Harleyn luona, kun Päivis tupsahti siihen uudessa, raikkaassa asussa. Ja kysyi ympäri pyörähtäen: "Näyttääkö tämä uniasulta tai pyjamalta? En tiedä mikä sen hetkiseen minääni meni, sillä sanoin, että "näyttäähän se!" Vaikkei näyttänytkään. Kaikkea muuta. Siitähän syntyi autohallissa pikku leikkimielinen kriisi, että "hyvänen aika, aivanko totta? Kyllä minun on nyt mentävä vaihtamaan, odotatko tässä" ja niin edelleen.

Piti hetki sovitella sanoja ja ajatella mitä sanoo, etten olisi pahentanut asiaa. Tulin päättelyissäni nimittäin tulokseen, että tähän ei ole sopivaa sanoa: "Entäpä sitten? Eihän ne meille mitään voi, eikä kukaan oikein tunnekaan."

Viimein päästiin lähtemään. Alkuperäisissä asuissa. Ensimmäinen kohde taisi olla vakuutusyhtiö, jonne menimme kysymään, että kun myin moottoripyörän, jossa oli jonkinsorttinen kasko-vakuutus, niin irtoaisiko jotain palautuksia joko handuun tai tilille?

Kunnolla ei päästy firmasta ulos, kun vierestäni kuului parahdus, että "voi hyvänen aika". Ja minä hätääntyneenä tumppujani tanaan sovitellen, että kuka käy vaimon kimppuun vai jäikö joku auton alle? Mutta ei, vaan viesti jatkui: "Jorma, sinulla on housut väärinpäin!" Ja vilkuilua sinne tänne, jotta moniko ympärillä katselee suu sekä silmät ammollaan.

Ei tietenkään ketään, ajattelin. Ja ettei sitä kukaan muu edes huomaa. Mutta ei ollut perusteluillani virkaa, vaan minut passitettiin Big C:n käymälätiloihin housunkääntöön.

Miesten osastolla olivat kaikki pömpelit varattuina, joihin pääsyä muutama jonottikin. Ajattelin, että äijien toiletissahan tässä ollaan ja vaihtamisen onnistuvan siinä käsienpesualtaiden edessäkin.

Riisuin housut pois. Koska en ohuiden thaihousujen alla käytä alushousuja enkä nimettömiä, niin siinä sitten seisoin munasilteni ja havahduin, nyt tosiaan suu ja silmät ammollaan tuijottavia thaikkumiehiä. Että voi hyvänen aika, tuohon pesualtaaseenko farangi aikoo vääntää tortun?

Kun selvisin hämmennyksestä, jatkoin operaation loppuun ja iskin ihmettelijöille lähtiessäni silmää, että ei ne mulle mitään voi. Mukava päivä ihmisten ilmoilla alkoi pyjamassa ja pöksyt nurinpäin.

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kuka nyt kulttuurin perässä Thaimaahan matkustaisi

päivis: On kai ihan inhimillistä, ettei (juuri) kukaan matkusta Thaimaahan kulttuurikohteiden perässä. En ainakaan minä, sillä en edes tunne täällä kulttuurin kannalta merkittäviä nähtävyyksiä tai museoita. Enkä tiedä paljoakaan täkäläisestä esittävästä taiteesta. Niin kuin monesti olen näissä blogeissakin kertonut, minulle ykkösasioita Thaimaassa ovat lämpö ja ystävälliset ihmiset, nykyään entistä enemmän myös koirat. Toiveissa elää, että voisin vielä lisätä tuohon listaan kehutun thaimaalaisen ruoan. Ehkä täkäläisten kasvisruokien salaisuus vielä joku päivä aukeaa minulle.

Tänään olisin voinut hiukan sivistää itseäni, kun netissä huomasin Pallontallaajien artikkelin Thaimaan maailmanperintökohteista. Jaoin sen Jomtien Pattaya Beach -ryhmän sivuille, kun ajattelin, että jollekin se ehkä tarjoaisi tietoa omatoimimatkakohteita tuumatessa. Itse tyydyin vain lukaisemaan artikkelin pikaisesti.

Otan harvoin kuvia tällaisista nähtävyyksistä. Kultainen munkki tai Buddha näkyi
kuitenkin niin kauas, että sen edustalla oli melkein pakko käydä kääntymässä.
Kirjoitin viimeksi kielimuurista ja omasta laiskuudestani opetella vieraita kieliä. Jostain syystä huomaan olevani esimerkillisen laiska myös kulttuurin harrastamisen suhteen. Ei pitäisi, koska olen kuluttanut yliopiston luentosalien penkkejä eräänkin vuoden hankkiakseni maisterin paperit juuri niiltä aloilta, joihin inhimillisen kulttuurin koko kirjo kuuluu. Paitsi että en ole koskaan opiskellut kirjallisuuteen liittyviä aineita.

Aamulenkin varrella on
mielenkiintoinen ovi
betoniaidassa.
Thaimaa ei kyllä tee suurta poikkeusta muiden matkakohteiden joukossa. En juuri koskaan mieti ulkomaille matkustaessa, mitä kaikkien himoitsemia nähtävyyksiä siellä voisi käydä omin silmin katsomassa. Melkein häpeillen täytyy tunnustaa, etten ole jalallani astunut edes Louvreen, vaikka Pariisikin on tullut nähtyä useammankin kerran. Ihan kuin potisin jotain museoallergiaa.

Sen sijaan minusta on mukava vaikka istuskella kahvilan terassilla ja seurata ohi kulkevia ihmisiä. Thaimaassa tuo sama hoituu tietysti myös. Terasseja ja terassikelejä riittää, mutta saman asian ajaa vaikka rantatuoli. Jos ei ole tarve olla sosiaalinen, päivänsä voi hyvin viettää tarkkailemalla rannalla ehkä samalla asialla olevia toisia turisteja ja heidän rahoillaan päivittäisen leipänsä hankkivia myyjiä ja erilaisten palvelujen tarjoajia.

Ehkä kuulunkin niihin ihmisiin, jotka korkeakulttuurin sijaan mieluiten näkevät sitä, mikä on tavallisten ihmisten aikaansaamaa kulttuuria. Tai ehkä opiskeluvuosieni ainevalintojen painotuksesta johtuukin, että olen enemmän kiinnostunut arjesta ja arkisista elämän ilmiöistä.

Jotain siitä kirjoitin äskettäin, kun kuvailin ihmisten halua koristella usein hyvinkin karuja kotejaan ja kotipihojaan. Ja esimerkiksi toreilla katselen mielelläni ihmisten kasvattamia vihanneksia ja myyntiä varten valmistamia ruokia. Jos tarjolla olevissa vaatteissa, muissa tekstiileissä tai tarve-esineissä on vähänkin käsityön leimaa, takuuvarmasti olen kiinnostunut. Silti ollaan vielä kaukana siitä, että harkitsisin tuon tuotteen ostamista.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Rahaa ja onnea on maailma pullollaan

jormas: Joskus jälkeen Vapahtajamme syntymän, lopetin alkoholin käytön ja aloin rakentaa uutta tulevaisuutta.

Yksi osa sitä oli hoitaa velat, sillä 'kaikkihan me maksamme, eikös juu?" Asiaa helpottamaan kiersin kaikki pankit Jyväskylän kävelykadun varrella aidosti nöyränä ja hattu kourassa tarkoituksenani yhdistää vippini sinne tänne yhdeksi lainaksi.

Aidosti tarkoittaa sitä, että raittiuteni alkuaikoina itsetuntoni oli reippaasti pakkasen puolella. Sen vahvistamisen ensimmäisiä paikkoja oli bingohalli, jossa opettelin pää vesiselvänä huutamaan vieraiden ihmisten kuullen: "Bingo!" Enhän ollut vuosikausiin vieraille juuri puhunut mitään selvinpäin.

Mutta rahaa ei tippunut latiakaan Suomen Gallupin ja Taloustutkimuksen haastattelija jormakselle, vaan olisi pitänyt olla onnettomilla tuloilla monen kymmenen tuhannen tukitalletukset. No, asiat järjestyivät ilman pankkiakin.

Ajan myötä suhdanteet muuttuivat ja minusta oli tullut sivutoiminen yrittäjä ja ravintoloitsija. Oli ravintolaa Las Palmaksessa, saneerattavia taloja ja huoneistoja siellä täällä sekä vähän paisutellen kerrostalo- ynnä muita tontteja rakentamista vaille.

Siihenkin aikaan kiersin samat pankit ja johtajat enemmän tai vähemmän hattu päässä: "Että terve, tarttisin sen ja sen verran, että millähän hinnalla ja korolla sen sulta saa?" Jokainen pankki antoi tarjouksen ja olisi antanut rahatkin.

Mutta ei ollut hyväksi minulle holhous ja rahan kerjääminen eikä ollut hyväksi, kun sitä sai melkein vain summan ilmoittamalla. Paljon helpompi oli myös maksaa juomingit ja niiden laulujen lunnaat kuin yrittäjätoiminnan jälkipyykki. Ei ollut minusta yrittäjäksi eikä viinanmyyjäksi.

Oli hyväksyttävä, etten osaa tässä elämässä kuin kaksi asiaa kunnolla. Juoda ja olla juomatta.

Mutta se on ollut Frank Sinatran laulun tapaan My way, minun tieni, jolta olen löytänyt kelpo tavalla itseni. Muillekin suosittelisin itsensä etsimistä pullosta, jos onnistumisprosentti olisi parempi.

On haikeaa ajatella joskus itse tehdyssä yksinäisyydessä tai kirkkomaalla kulkiessani, että siellä ovat kaikki parhaat kaverini.

Blogini loppuun liitän sähköpostiini tulvivaa, rahan voimalla tehtävän onnellisen elämän tarjoustulvaa ja ajattelen, että sieltä löytyy monelle onnenpolkujen sijaan tuhon tie.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Kielimuuri ja miten siitä selvitään

päivis: Minulla on yleensä kova hinku oppia muita kieliä, mutta olen aivan liian laiska opettelemaan. Ja jos oppiminen ei ole laiskuudesta kiinni, se on sitten jostain muusta. Ehkä nyt voisi jo väittää, että iästä, vaikka itse en tuohon selitykseen oikein uskokaan. Thai-kielen oppiminen on kuitenkin sen verran suuri haaste, että olen päättänyt opetella sitä vain pieninä palasina. Sana silloin, toinen tällöin. Eilen kartutin sanavarastoani viidellä sanalla.

Olen joskus opetellut numerot yhdestä kymmeneen, mutta aktiivisessa muistissa minulla on vain kahta tarkoittava sana. Se lausutaan suunnilleen näin: soong. Ihan tavallisetkin täällä usein kuullut sanat jäävät minulta lausumatta. Suustani tulee aina vain englantia, kun voisi yrittää sanoa joitakin asioita thaiksi tai joskus vaikka suomeksi. 7-Elevenin kassalla kiitos on kova sana, jos haluaa tehdä henkilökunnalle selväksi, ettei ole venäläinen.

Eilen yritin painaa mieleeni, miten thaiksi sanotaan kiitos. Sen lausumisessa auttoi Google-kääntäjässä oleva ääntämisohje. Kuuntelin niitä rannalla kuulokkeista. Ajattelin myös, että nyt on korkea aika selvittää, mitä koira ja koiranpentu ovat thaiksi. Siinähän menikin jonkin aikaa miettiessä, että minkä muistisäännön keksin sanalle, joka lausutaan suunnilleen näin: sunakh. K- ja h-kirjaimia tosin ei edes kunnolla äännetä. Sana tarkoittaa koiraa. Kun halutaan sanoa koiranpentu, lisätään eteen sana, joka kuuluu sanoa suunnilleen näin: luk. Siinäkin k on lähes kuulumaton.

Sen verran tiedän thai-kielestä, että sen ääntäminen on hyvin tarkkaa. Kirjaimia ei vain sanota, vaan niiden pitää samalla jotenkin soida. En nyt asiaa tarkistaakseni jaksa (se laiskuus) hakea suomi-thai-sanakirjaani, jossa lausumisohjeet on selitetty. Kun ei-sana lausutaan suunnilleen, että mai, niin sitä ei kuitenkaan vain sanota. Pitää samalla vähän mouruta kuin kissa. Kyllä-sana taas näyttäisi siltä, että se lausutaan kuin chi, mutta ei se ihan siltä kuitenkaan kuulosta ääntämisohjeen mukaan.

Paikallisen kielen alkeiden hallinta olisi kovasti avuksi monissa yksinkertaisissa kommunikointitilanteissa. Eniten kielimuuri vaivaa, kun olemme vieraassa paikassa tilaamassa ruokaa. Äskettäin olin aivan vihreä kateudesta, kun pöytäseurueeseen kuulunut amerikkalainen sujuvan oloisesti tilaili erilaisia kasvisruoka-annoksia. Vähän kaduttaa, etten silloin ollut nälkäinen, kun olisi asiaa ymmärtävä tulkkikin ollut käytettävissä.

Se on aina melkoinen jännityksen hetki, kun yrittää ruokaa tilatessa tulla ymmärretyksi. Joskushan tarjoilija saattaa olla olevinaan, että käsittää pyynnön, mutta ilmeestä voi päätellä, ettei ole ymmärtänyt yhtään mitään. Eikä auta, vaikka ruokalista olisi myös englanniksi. Tarjoilijalle pitää silti usein jollain elekielellä selittää, etten halua tuota porkia enkä chickeniäkään. Vegetables only.

Vaikka nuo ruokien tilaamiset joskus ovatkin tuskan takana, koskaan ei ole silti käynyt niin, että eteeni olisi tuotu liharuokaa, vaikka olen pyytänyt kasvisruokaa. Näin on luultavasti käynyt pääasiassa siksi, että olen tilaillut vain muutamia tietämiäni annoksia. Ajan kanssa yksipuolisuus on alkanut tökkiä.

Muutama päivä sitten meren rannalla risubaarissa rohkaistuin kysymään (englanniksi), että saisinko listalla mainittua kookoskeittoa, johon sianlihan tai kanan sijaan laitettaisiin tofua. Pöytämme ympärillä pyöri kaksi tarjoilijaa, joista toinen oli edellisellä käyntikerrallamme ymmärtänyt sanan kasvikset. Nyt hänkin tuntui olevan aivan ymmällä pyyntöni edessä. Mutta sain kuin sainkin kookossoppani, kun naapuripöydän kielitaitoinen thaikkunainen kuuli toiveeni ja käänsi sen tarjoilijoille.

Kookoskeitto oli sen verran maistuvaa, että toivon sen kannustavan jatkossa uskomaan, että kielimuuri on selätettävissä. Jos itse en opi koskaan käyttämään oikeita sanoja, niin toivottavasti joko thaimaalaiset petraavat englannin kielen taitoaan tai jatkossakin löytyy noita avuliaita naapuripöydän tilanteen pelastajia.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Sanojen ja muunkin kulkua pallon laidalta toiselle

jormas: Kun olin kloppi yli puolivuosisataa sitten, oli jossain naapurissa ja viimein meilläkin seinä- tai oikeastaan pöytäpuhelin. Jolla tulivat soittamaan tutut ja joskus tuntemattomatkin, joilla ei ollut omaa puhelinta. Sama oli television kanssa, jota oli joskus illalla katsomassa moni naapuri Korpintieltä. Joka  ei ollut silloin Korpintie, vaan kotitie. Jonkin sortin ylellisyyttä oli myös ularadio, jossa oli rinnakkaisohjelma.

Vaan toisin on tiedonkulku nykyaikana. Tänään väsään taskukokoisella älylaitteella Thaimaassa juuri ottamastani rantakuvasta kortin, jonka lähetän esimerkiksi Ravintola Sepeliin Tuusulan Myllykylään digitaalisesti aurinkotuolistani.  Jossain Suomessa Posti tekee siitä paperi- tai pahviversion, jonka elävä, jaloillaan ja autolla kulkeva posteeljooni kiikuttaa ruokapaikan,  muistaakseni punaiseen postilaatikkoon.

Vähän samoin on iltapäivälehtien ja Hesarinkin laita. Ne painetaan paperille Suomessa, jossa Hesari jaetaan aamusella paperilehden tilanneille kotiin. Iltalehteä ja -sanomia sen sijaan ei kotiin kanneta. Digitaalisina, näköislehtinäkin ne sen sijaan saa vaikka vuoteeseen.

Paperisinakin sanomalehtiä kulkee Finnairin toimesta lentokoneiden mukana muille maille, joita matkustajat kovastikin lukevat lennon aikana. Usein lehti jatkaa kulkuaan matkustajien matkassa sinne, minne he sitten lentokentältä matkaavatkaan. Jos kohteessa on suomalaisyhteisö, riittää lehdellä lukijoita vielä päivienkin kuluttua.

Samaiset lehdet saa paperisena muun muassa Jomtien Beachin rantatuoliin, sillä ne tulevat ilmojen halki Thaimaahan myös digitaalisina, jonka jälkeen täällä ne painetaan paperille. Kun kello on täällä 10, on se Suomessa vasta 5 aamulla, joten suomalaiset iltapäivälehdet ovat Thaimaassa luettavissa paperisena aiemmin kuin Suomessa.

Näitä maiden välisiä kokeiluja harrastan itsekin. En esimerkiksi ole keksinyt, että jos minulla ei ole pankkitiliä, niin kuinka voisin saada Suomesta Thaimaahan euroja muuten kuin kantamalla mukana. Sillä edelleen lienee, että kirjekuoressa postin mukana se ei ole suotavaa, vaan taitaa olla peräti kiellettyä.

Viimeinen kokeilu sai eräänlaisen välipäätöksen eilen, sillä tilasin Suomen Kuvalehden Thaikotiimme noin kuukausi sitten. Ja eilen postilaatikkoon tai oikeastaan -lokeroon oli ilmestynyt kirjekuoressa aito, suomalainen aikakauslehti. En osannut edes kuvitella kuinka kovasti voin odottaa lehteä. Kulku kaikkinensa oli vienyt aikaa päivän vaille kaksi viikkoa.

torstai 15. helmikuuta 2018

Ruma kaunis Thaimaa

päivis: Kun katselee matkailutarkoituksessa otettuja kuvia Thaimaasta, voi helposti saada käsityksen, että tämä on pelkkää kaunista luontoa, hiekkarantoja ja hienoja temppeleitä. Sellaisia kuviahan me tavalliset ihmisetkin mielellämme julkaisemme Facebookissa ja Instagramissa. Thaimaa on kuitenkin muutakin. Täällä on paljon rumia asioita, mutta myös pyrkimys kauneuteen. Thaimaassa käsitys kauniista pitääkin ajatella uudelleen.

Thaimaassa rakentamista säädellään erilaisin luvin johonkin pisteeseen saakka ihan niin kuin Suomessakin. Sen pisteen ulkopuolella sitten taitaakin tapahtua paljon sellaista, johon kukaan ei luultavasti puutu, koska näin asioiden on totuttu olevan. Kerrostaloihin rakennetaan uusia kerroksia ja lisäillään parvekkeita tai tyhjälle tontille vain aletaan rakentaa jotain, jonka hyvällä tahdolla voi mieltää kodiksi tai joksikin muuksi suojaksi tarkoitetuksi taloksi. Lopputulos voi hyvällä onnella olla jopa kaunis.

Oletettavasti rakennusluvin rakennetuissa taloissa on useimmiten huomioitu myös kauneusarvot. Tympeitä kerrostalolaatikoita näkee lähinnä vain tiheämmin asutuilla alueilla ja suurten kaupunkien laitamilla. Aamulenkkimme varrella on joitakin tyylikkäitä omakotitaloja, viehättäviä bungaloveja matkailijoiden käyttöön, mutta myös peltihökkeleitä, joita on rakennettu vierastyövoiman tilapäisiin asumistarpeisiin. Ne eivät yleensä ole kovin kaunista katseltavaa ja niiden näkeminen aiheuttaakin ristiriitaisia ajatuksia. Peltitönöjen asukkaat kun pääsääntöisesti ovat niitä ihmisiä, jotka rakentavat meille parempiosaisille toinen toistaan hienompia ja viihtyisämpiä loma-asuntoja.

Kokemuksen ja vuosien myötä käsitys Thaimaan kauneudesta on väkisinkin muuttunut. Matkailumainosten maisemia pitää usein lähteä hakemaan jostain kauempaa. Upeasti koristeltuja temppeleitä sentään löytyy lähes joka kylältä. Ihan lähellä on myös sitä Thaimaata, josta itse olen oppinut pitämään. Ja juuri sen vuoksi, että ihmisillä, kaikista oudoista tavoistaan, muun muassa roskaamisesta huolimatta on ilmiselvä halu nähdä kauneutta ympärillään.

En ole esimerkiksi voinut olla huomaamatta, miten pysyvämpiä peltisiä koteja itselleen rakentaneet jaksavat aina myös koristaa kotinsa ympäristöä. Ja milläpä muulla sen tekisi edullisemmin kuin saviruukkuihin istutettujen kasvien avulla.

Tällaiset asukkaan itsensä tekemät kotinsa etupihan koristeet ovat sitä
Thaimaata, josta pidän aina vain entistä enemmän.
Usein kauneutta nähdäkseen pitää myös katsoa lähelle. Erilaisten paikallisten kuppiloiden ja risubaarien viehätys perustuu monesti niiden pieniin yksityiskohtiin. Vähän jo kulahtaneiden täyspuisten pöytien päällä voi olla kaunis chilimausteastia. Tai suoralta auringon valolta suojaamaan ripustettu kangas saattaa olla reunoistaan repaleinen ja vanha, mutta taidokaasti painettu. Ja eikös vaan baarin katossa käytetty peltikin näytä kovin modernilta laajoine ruosteläikkineen.

Erilaiset luonnonmateriaaleista punotut korit ja käyttöesineet tai käsin kudotut tekstiilit ovat sitä Thaimaata jota katselen mieluummin kuin postikorttien ihannemaisemia. Kun jollain yön yli -retkellämme menemme aamupalalle, jossa jokainen kahvikuppi on eri paria, olen vain hyvilläni. Tiedän silloin, että tämä on juuri sitä Thaimaata, jota olen tullutkin hakemaan. Mutta sitä ennen asioita on pitänyt monet kerrat ajatella uudelleen.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Leppoistaminen, mielen raittius ja elämän balanssi

jormas: Olen usein kirjoittanut raittiudesta. En niinkään viinattomasta elämästä, vaan ohikiitävistä hetkistä, jolloin koen, että kaikki kohdallani on hyvin ja minulta ei puutu mitään. Kun haluan kokea kaiken kohdalleni tulevan aidosti sellaisena kuin se on, enkä keinotekoisesti, varsinkaan kemiallisten aineiden avulla halua muuttaa sitä toisenlaiseksi.

Ne ovat aidoistakin aidoimpia, ohikiitäviä hetkiä, joita jaksan tavoitella, mutta joita en voi saada elämääni pysyväksi seuralaiseksi. Ne pitävät sisällään onnen tuokioita päiviksen kanssa ja syvää surua vanhempien, sisaren tai oman koiran haudalla. Tätä on mielen raittius.

Sille sukua on leppoistaminen, joka on osa elämäni tuotteistamista.  Ei muille myytäväksi, vaan itselleni. Sillä jo vuosien takana on aika, jolloin minun oli myytävä kolmasosa vuorokausistani vuosikymmenten ajan työnantajille. Ainuttakaan myymääni sekuntia en kadu, sillä niillä ostin eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen loppuelämäni sponsorikseni.

Mitä sitten on minulle leppoistaminen? Se antaa mahdollisuuden itsekkääseen eloon ja oloon, mutta se antaa myös mahdollisuuden muiden huomioimiseen ja itsensä etsimiseen. Että kun aika tulee, voin siirtyä Taivaanrannan ylisille ajallisesta elämästä tarpeeksi saaneena ja sitä kylliksi nähneenä.

Leppoistajan on siedettävä ja viimein hyväksyttävä keskeneräisyys itsessään ja kesytettävä kärsimyksen lohikäärme kaikkine vaivoineen, puutteineen ja sairauksineen.

On ymmärrettävä, että mitä paremmin tuntee omat vajavaisuutensa, sitä täydellisempi on ihmisenä. Sellaisena, joksi Luoja minut tarkoitti.

On myös kohdattava joskus valtaviksi kasvavat omat varjonsa, joita en voi juosta pakoon ulkoisin muutoksin. Sillä tiedän, että joku voi tietää. Että juuri Taivaanrannan ylisten takaa saatetaan tuijottaa minua niskanappiin, vaikka piiloutuisin syvälle maan sisään tai lampaantaljan alle.

Autuasta ja leppoisaa elämää en saavuta pelkästään muiden hidastamisen tapaa ihailemalla. Ulkoisen ja sisäisen muutoksen on oltava tasapainossa keskenään. On löydettävä balanssi ja elämän tasapaino kaiken olemassa olevan kanssa. 

tiistai 13. helmikuuta 2018

Sosiaalisella kävelyllä

päivis: Facebookiini on silloin tällöin ilmestynyt kutsu osallistua Easy Social Walk -tapahtumaan, joka on toteutettu täällä Jomtienin kotikulmillamme. Pitihän se mennä kokemaan, kun tämän viimeisimmän tapahtuman jaoin Jomtien Pattaya Beach -ryhmän sivuillekin. Että tietäisin, etten olen mennyt antamaan ihan katteettomia lupauksia.

Amerikkalainen taiteilija ja näyttelijä Jason Rupp on järjestänyt silloin tällöin tapahtuman, jossa kävellään Jomtienin rantamaisemissa ja pölötetään samalla niitä näitä. Osallistuminen ei tietenkään edellytä englannin kielen taitoa, mutta sosiaaliseksi tarkoitettuun tapahtumaan osallistumisessa edes jonkinlainen arkienglannin osaaminen on toki avuksi.

Kävelyt ovat lähteneet Jomtienin poliisiboxilta, jonka nurkilla tänäänkin iltapäivällä neljän aikaan seisoskeli ja istuskeli sekalainen seurakunta turistin oloisia ihmisiä. Menin seisoskelijoiden joukkoon ja jonkin ajan kuluttua alkoi käydä selväksi, ketkä ovat oikeasti aikeissa lähteä kävelemään ja kenellä taas ei ollut asiasta pienintäkään hajua. Me seitsemän, Jason mukaan lukien, päätimme suunnata kohti Jomtienin rannan eteläpäätä.

Leppoisaan kävelyretkeemme osallistui tällä kertaa myös Jasonin New Yorkissa asuva äiti sekä kolmas aika tavalla jo thaimaalaistunut amerikkalainen. Etelä-Amerikasta joukkoon liittyi argentiinalaismies, jolla myös oli jo vahvat siteet Thaimaahan. Pohjoista pallonpuoliskoa edustivat kiirunalaisen kaivoksen toimistolta leppoistajaksi siirtynyt Sonja-rouva, hieman nuorempi, erikoisen selfiekepin kanssa kävellyt tanskalaismies ja minä.

Välillä pysähtelimme ottamaan valokuvia tai ihastelemaan auringon laskua,
joka Jasonin äidin (rouva oikealla) mielestä on täällä Thaimaassa huomattavasti
kauniimpi kuin hänen kotikaupungissaan New Yorkissa.
Kävellessä keskustelukumppani ja -aihe löytyi luontevasti ja välillä ruotsalaisdaamin kanssa vaihdoimme muun muassa ajatuksia suomalaisten ja ruotsalaisten yhteisistä piirteistä. Meitähän ei kannata esimerkiksi kehua ja molempia tökkii, kun Thaimaassa alinomaan luullaan venäläisiksi. Mielestämme jo kaukaa pitäisi nähdä, etteivät ruotsalaiset tai suomalaiset suinkaan ole venäläisiä.

Vaikka en paljoakaan presidenttiparin lapsensaantiuutisia olekaan seurannut, väitin pokkana, että meidän suomalaisten ei enää tarvitse kadehtia Ruotsin kuninkaallisia, kun meillä on nyt iki oma prinssimme.

Kysyin Jasonilta, mistä hän on saanut idean näihin kävelyihin. Tarina on sekä surullinen että kaunis. Pitkään Thaimaassa asunut Jason tutustui täällä kalifornialaiseen (voi olla etteivät kaikki yksityiskohdat ihan täsmää, mutta sen ei pitäisi häiritä tarinan käsittämistä), eläkkeelle jääneeseen bussikuskiin. Mies oli monen amerikkalaisen tapaan sairaalloisen ylipainoinen, mutta Thaimaassa hänen tarkoituksenaan oli pudottaa kiloja ja alkaa muutenkin elää terveellisemmin. Jason tykästyi kovasti tähän mieheen ja kannusti ystäväänsä kaikin tavoin parantamaan elämäntapojaan.

Vanhat tottumukset olivat kuitenkin tiukassa ja thaimaalainen palveluyhteiskunta teki elämäntapamuutoksesta entistä haasteellisemman. Ruokaa ja juomaa ei edes tarvitse lähteä hakemaan asunnon ulkopuolelta, kun sitä voi tilata kotiin saakka mitätöntä maksua vastaan.

Kerran Jasonin ystävästä ei päiväkausiin kuulunut mitään. Kahden viikon jälkeen thaimaalaiset naapurit käsittivät, että ruoasta pitänyt amerikkalaismies oli menehtynyt asuntoonsa. Jasonin tehtäväksi jäi asunnon siivoaminen. Silloin hän oli kertomansa mukaan päättänyt, että haluaa tehdä jotain, jotta edes jokunen kanssaihminen säästyisi ystävän kohtalolta. Syntyi ajatus miellyttävistä kävelyretkistä, jotka kuitenkin kannustaisivat pitämään huolta omasta kunnosta ja terveydestä.

Ilmeisen poikkeuksellisesti kävely suuntautui tällä kertaa rannan toisessa päässä sijaitsevaan ravintolaan. Jasonin äiti vietti viimeistä iltaa Thaimaassa (tullakseen ilmeisesti melko pian takaisin) ja nälkäkin taisi osalla kävelijöistä olla. Joka tapauksessa kävelyretki venähti huomattavasti etukäteen ilmoitettua kestoa pitemmäksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pöytään tuoduista laskuista kukin sai poimia oman osuutensa, kaikki ymmärsivät osallistuneensa sosiaaliseen tapahtumaan.

Kun tapahtuman nimi on "helppo sosiaalinen kävely", mitenkään asiaan kuulumatonta ei tietenkään ollut se, että rattoisan illan päätteeksi kapusimme porukalla lavataksiin ja ajoimme takaisin sinne, mistä kävelymme oli alkanutkin.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Henkilökohtainen prosenttiliike

jormas: Elämässämme on suuremman sijan saanut tällä reissulla moni moottoripyöräilyyn liittyvä, vaikka sinällään emme pyörillä enempää ole ajanutkaan. Muutoksen on saanut Honda Phantomin vaihtuminen Harley Davidsoniin.

Viikonloppuna osallistuimme Thaimaan suurimpaan moottoripyöräilyyn liittyvään tapahtumaan ja sen myötä seurasimme niitäkin, joilla oli prosenttiluku liiveissään.

Prosenttiliike sinällään on 1980-luvun alussa Suomessa syntynyt vapaa kansalaistoiminta. Sen tavoitteena oli nostaa Suomen kehitysapu YK:n määrittelemälle tasolle, joka on 0,7 prosenttia kansantuotteesta. Halukkaat maksavat prosentin tuloistaan joka kuukausi jollekin järjestölle, joka antaa katastrofiapua, tekee kehitysyhteistyötä tai solidaarisuustyötä.

Sittemmin termin on ottanut omakseen moni muukin. Kuten mekin nyt. Elämän tähden ry:stä sekä elämäntapamme mukaisesta yhteiskuntavastuun kantamisen muodosta meille on muodostunut ja jalostunut oma,  henkilökohtainen prosenttiliikkeemme.

Mutta mitä se sitten on tällä hetkellä? Ensinnäkin laitamme enemmänkin kuin prosentin tuloistamme eläinten ja niiden ihmisten auttamiseen, joilla on maallista mammonaa meitä vähemmän. Jos jostakin, niin varsinkin itsekkyydestä yritämme luopua enemmänkin kuin sadasosan.

Valitettavasti vuosien ajan tuntui, että aika usein itsekkyys kasvaa samaa vauhtia kuin valuutta- ja täysin tarpeettomat roinakasatkin. 

Oma lukunsa elämän suojelemisessa ovat kasvit, josta kerron joskus enemmänkin. Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa saavat sijansa kuitenkin elämälleen monet muiden hylkimät. Kuten lupiinit ja Himalajan palsamit. Moni ei niistä pidä, mutta mehiläiset sitäkin enemmän. Kukat lienevät oikean mallisia hunajan valmistamiseen, josta me pidämme kovasti. Siis taatusti aidosta luonnon hunajasta. Voi sanoa, että tältä osin emme ole vaihtaneet sokeria korvikkeeseen.

Mutta mitä muuta on prosenttiliikkeemme? Yksi osa sitä on varsinkin Thaimaassa toteuttamamme vuosittainen painonhallintaprojekti. Siinä mielellämme luovumme 10 prosentista täysin turhasta jalkojemme päällä kannettavasta. Osa sitä prosenttiliikettämme ovat kuvan prosentittomat jugurtit.

Nyt olemme nykyaikaan kuuluvana saaneet siis viimein tuotteistettua tämänkin elämämme osan. Osaltaan sen avulla pyrimme saamaan prosentin verran lisää tai ainakin laadukkaampaa elämää. Varmasti tulee aiheeseen palattua toisenkin kerran. Varsinkin, jos laadukkaita elinpäiviä riittää. 

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Hetki vielä Burapaa

päivis: Pattayalla vuosittain järjestettävän Burapa-moottoripyörätapahtuman yksi huipennuksista on moottoripyöräparaati, johon kaikki kynnelle kykenevät motoristit pyörän merkistä ja koosta riippumatta voivat osallistua. Me päätimme olla yksi niistä. Vähältä tosin piti, että olisimme missanneet koko ajon.
Tässä kohtaa saattoi jo huokaista helpotuksesta. Yhteisajo on takanapäin ja
pyörät ajettu parkkiin Burapan kentän laidalle. Ensi vuonna tämä käy jo helpommin.
Meillä oli jonkinlainen omasta päästä keksitty ajatus, että ajoon lähdetään jostain Pattayan urheiluhallin ulkopuolella olevalta parkkialueelta tai joka tapauksessa Burapasta. Tätä ajatusta vahvisti myös netissä jaettu suomalaistieto lähtöpaikasta. Kelloajaksi siellä todettiin tai väitettiin 14.30. Päivähän oli eilen eli lauantai. Se taisi lopulta olla ainut asia, joka piti paikkansa.

Jorma istui vielä parturoitavana, kun kello alkoi uhkaavasti lähestyä puolta kolmea. Ennätimme kuitenkin ajoissa pyörälle ja kiertelimme vähän siellä sun täällä etsien suurta joukkoa motoristeja, jotka näyttäisivät siltä, että ovat samalla asialla kuin me. Sellaisesta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista havaintoa. Koko laajalla liikuntahallin alueella oli niin rauhallinen tunnelma kuin kansainvälisessä moottoripyörätapahtumassa nyt ylipäätään voi olla.

Jostain korviini kantautui englanninkielinen kuulutus, josta poimin kellonajan, joka merkitsi kolmea. Ahaa. Yhteisajo lähteekin kolmelta, mutta mistä ihmeestä. Onneksi bongasimme järjestäjäporukoihin kuuluvan miehen (tunnistimme hänet kädessä olevasta megafonista) ja kysyimme, missä kaikki pyörät ovat? Missä on lähtöpaikka? Mieshän ymmärsi kysymyksemme ja kertoi, että vajaan kymmenen minuutin päästä on lähtö Pattayan kaupungintalolta Pohjois-Pattayan kadulta. No ei kun sinne, vaikka näyttikin, että olimme auttamattomasti myöhässä.

Tänään tarkistin, että matkaa kaupungintalolle oli noin 13 kilometriä.

Kun pääsimme Sukhumvitin liikennevaloihin, rinnalle päräytti toinenkin samoissa aikeissa oleva motoristi. Jorma arveli, että tuon pyörän perässä emme kyllä taida pysyä. Yritys oli kyllä hyvä, kun valot viimein vaihtuivat meille vihreiksi. Olen viime päivinä aika usein sanonut nimen, jota kielletään turhaan lausumasta. En vain voinut sille mitään, että pakko oli jotain mumista, kun puikkelehdimme ja viiletimme noita mainittuja kilometrejä ruuhkaisella, monikaistaisella kadulla.

Oli aivan käsittämätön onni (sen lisäksi että pääsimme ehjinä perille), että ennätimme aivan viime hetkellä muiden mukaan. Ja vielä muutama muukin mattimyöhäinen ilmestyi peräämme. Kello näytti noin kymmentä yli kolmea, kun paraati lähti liikkeelle hienojen thaimaalaisten moottoripyöräpoliisien ajokkien vanavedessä.

Thaimaata ja thaimaalaisia syytetään milloin mistäkin tumpeloinnista, mutta tällaisen moottoripyöräletkan ajattamisesta halki kaupungin ilman että oikeastaan missään kohtaa tarvitsi pysähtyä, järjestäjät ja yhteistyökumppanit ansaitsevat kyllä täyden tunnustuksen. Jos jossain risteyksessä liikennevalot näyttivät punaista, varmaan satojen moottoripyörien letka sen kuin jatkoi menoaan. Muu liikenne oli poliisivoimin niissä kohdin pysäytetty.

Ja ajoimme myös sujuvasti läpi Walkingstreetin, joka normaalisti iltapäivisin on tukkoinen ja täynnä monenlaista tavarankuljetusautoa.

Matkan varrella halki Pattayan ja Jomtienin oli paljon yleisöä seuraamassa tapahtumaa. Moni näpsi kuvia ja videoi tapahtumaa. Tänä aamuna koimme melkoisen yllätyksen, kun aamulenkkimme varrella olevassa paikallisten baarissa, jossa olemme viime aikoina alkaneet käydä juomassa soodat, paikan rouva alkoi elein esittää meille, että hepä näkivätkin meidät ja tunnistivat, kun eilen ajoimme heidän ohitseen. Tarkkaa väkeä nämä thaimaalaiset!

lauantai 10. helmikuuta 2018

Burapa, Aasian suurin moottoripyörätapahtuma

jormas: Eilen olimme toisen kerran otsikon mukaisessa tapahtumassa. Hieno kokemus edelleen ja nyt olimme mukana myös illalla. Yöelämä tältä osin jäi vielä tuleville vuosille. 

Läsnä oli mp-kerhoja laidasta laitaan, Helvetin Enkeleistä Bandidokseen jne. Kaikki sulassa sovussa. Tuntuikin siltä, että tilaa olisi monelle joukosta puuttuvalle. Esimerkiksi 'hyvässä' mielessä hengellisten kerhojen tunnuksia en havainnut lainkaan. Itselläni oli takin selässä risti, jonka senkin voi näkijä, kuten minäkin ymmärtää monin tavoin.

Osallistujia oli monista maista ja voikin sanoa, että moottoripyöräkulttuuri elää ympäri maailmaa vahvempana kuin koskaan. Esimerkiksi romanialainen kerho tai pari näkyi hyvinkin isolla joukolla. Pyörissä ja liiveissä oli Malesiaa, Sri Lankaa, Ruotsin, Venäjän lippuja jne. Jossain vilahteli sinivalkoinenkin väri.

Pari päivää sitten kirjoitin jossain piireissä vuodessa hankkimastani maineen osasta, kun yhdeltä keskustelupalstalta oli ylläpidon toimesta poistettu minuun liittyvät keskusteluketjutkin ennen kuin olin itse sanonut sanaakaan.

Burapassa huomasin maineeseemme liittyen, että vaikka kuljemme omia polkujamme, niin niin kulkevat meihin liittyvät tarinatkin. Välillä niinkin, että totuuden etsiminen on yhtä työlästä kuin heinäsuovasta neulan löytäminen, jotta kameli voisi kävellä sen silmän läpi.

Istahdimme nimittäin liivimiesten tai sen tapaisten pöytään, kun siihen kutsuttiin hyvinkin ystävällisesti ja monella suulla.

Aikamme ihmettelimme, että mistä moinen, kunnes kuuntelimme meistä pöydässä kerrottavaa tarinaa.
Joka toisaalta oli täysin totta ja toisaalta puuta heinää. Mutta legendan ainekset siinä on.

Sen mukaan viime vuonna meidät oli sisään tultaessa ohjattu pyörän kanssa sivuraiteelle, koska kulkuneuvona oli Phantom. Portista oli mentävä jalkamiehenä ja -naisena.

Olimme kuulemma todenneet, että näin ei käy ensi vuonna ja siinä paikassa olimme päättäneet Harrikan hankinnasta ennen seuraavaa Burapaa. 

Yksi sun toinen meidät täällä sosiaalisen mediankin kautta tuntevana tiesi, että olemme tosiaan hankkineet kyseisen merkkisen pyörän.

Liivimiesten piireissä juttu kuitenkin on kulkenut, että ostivat Harrikan, jottei tarvitse toista kertaa kävellä Burapan portista sisään.

Meissä on kuulemme oikea meininki sekä elämän ote ja kuulutaan ehdottomasti porukoihin. Eikä tuntunut häiritsevän prosenttimiehiä prosentittomat juomamme. Päinvastoin  siinäkin oli kuulemma otetta.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Suurlähetystö jalkautui Pattayalle

päivis: Suomen Thaimaan-suurlähettiläällä on ollut tapana vierailla vuosittain henkilökuntansa kanssa Pattayalla, jossa täkäläisille kansalaisille on annettu tietopaketti ajankohtaisista asioista. Tällä kertaa mukana oli myös viimeinkin nimitetty ja piakkoin palkattoman työnsä aloittava Pattayan kunniakonsuli Tuomo Rautakivi.

Infotilaisuus järjestettiin Pattaya Suomi-Seuran uusissa tiloissa Pratamnakilla, jonne suurlähetystö hiljattain toi myös Suomen presidentinvaalien kolmepäiväisen ennakkoäänestyksen.

Pattayan kunniakonsuli Tuomo Rautakivi (vas.), tiiminvetäjä Ville Valo, suurlähettiläs
Satu Suikkari-Kleven ja konsuli Raimo Pahkasalo. Taustalla Pattaya Suomi-Seuran
hallituksen jäsen Christer Mannila.
Suurlähettiläs Satu Suikkari-Kleven kuvaili omassa puheenvuorossaan Suomen ja suomalaisten kannalta tärkeitä tulevaisuuden näkymiä. Vaaleja on suruajan jälkeen Thaimaassa odotettu kovasti, mutta näillä näkymin niiden ajankohta siirtyy vuoteen 2019. Yksi Suomenkin tehtävistä Thaimaan demokratiakehitystä tuettaessa on naisten kannustaminen politiikkaan. Yritysmaailmassa naiset ovat suurlähettilään mukaan jo hyvin edustettuina.

Suomenkin kannalta merkittävä muutos on EU:n joulukuussa voimaan tullut uusi yhteistyölinjaus, joka mahdollistaa taas vuosien katkon jälkeen ministerivierailut Thaimaahan.

Suomalaisille kasvuyrityksille Thaimaa tarjoaa Suikkari-Klevenin mukaan mahdollisuuden tulla kehittämään muun muassa jätteiden hyötykäyttöön liittyviä ratkaisuja. Opettajakoulutuksen saralla Suomella on myös täällä paljon mahdollisuuksia, samoin digiratkaisuja tarjoavilla yrityksillä on hyvät tulevaisuuden näkymät, terveydenhoitoteknologiaa unohtamatta. Thaimaa-tietoisuutta on kuitenkin jatkuvasti viestittävä suomalaisyrityksille.

Jos suomalaisille thaimaalaiset näyttäytyvät lähinnä puolisoina tai marjanpoimijoina, yhä enenevässä määrin thaimaalaisia on alkanut kiinnostaa Suomi matkailumaana. Tätä pyritään jatkossa edistämään muun muassa käynnistyneen kirjahankkeen avulla.

Suurlähetystön viisumiasioiden tiiminvetäjä Ville Valo muistutti, että suurlähetystöllä ei ole toimivaltaa Thaimaan viisumeja koskevissa asioissa. Annettavat palvelut koskevat vain thaimaalaisten ja Thaimaassa pysyvästi asuvien ulkomaalaisten viisumeita ja oleskelulupia Suomeen matkustettaessa. Valo huomautti, että Suomessa oleskelun tarkoitus pitää kertoa rehellisesti viisumia tai oleskelulupaa hakiessa. Viisumi ei riitä, jos todellisuudessa on tarkoitus muuttaa Suomeen.

Konsuli Raimo Pahkasalo kuvaili Suomen Thaimaan-suurlähetystöä pieneksi edustustoksi, joka hoitaa paljon monipuolisia asioita. Hän toivoi, että kansalaiset osaisivat erottaa asiat, joihin suurlähetystöllä ei ole toimivaltaa. Nämä tehtävät aiheuttavat usein täysin turhaa työtä.

Jonkinlaisena uutena ilmiönä edustuston hoitamiin tehtäviin ovat tulleet viime hetkellä lentolipun ostaneiden ongelmat, joita on ilmennyt erityisesti Lähi-Idän maiden lehtoyhtiöiden lennoille pyrittäessä. On ollut tilanteita, joissa luottokorttimaksua ei ole voitu todentaa ennen lennon lähtöä, joten suomalaismatkustajiakin on koneen lähtiessä jäänyt kentälle. Edelleen virkailijoiden tehtäviä ovat lisänneet 25-30-vuotiaat suomalaiset, jotka Pahkasalon kokemuksen mukaan tulevat Thaimaahan paetakseen kotimaassa selvittämättä jääneitä ongelmiaan. Jonkin verran ilmiö on laajentunut myös Kambodzaan, joka sekin kuuluu Bangkokin-suurlähetystön alueeseen.

Kevään aikana tehtävässä aloittava Tuomo Rautakivi on yksi noin neljästä sadasta Suomen kunniakonsulista maailmalla. Thaimaassa hän on kolmas. Valtionhallinnon asiantuntijana pitkään toimineen Rautakiven yhtenä valttina on muun muassa hyvä thaikielen taito. Rautakivi kuvaili tulevan tehtävänsä haasteita toteamalla, että Thaimaa on yksinkertainen yhteiskunta, jossa myös ongelmat ovat yksinkertaisia. Virkistävä mielipide, sillä ihan toistahan meille usein täällä väitetään.

Kunniakonsulin toiminnan käynnistämisestä Pattayalla tulee lähiaikoina tietoa suurlähetystön sivuille.

torstai 8. helmikuuta 2018

Joko olisi valkotakkisten aika

jormas: päivis sanoi minulle kerran, että pukeudun niin omituisesti, että hän ei kohta kehtaa kulkea kanssani. Ehdotin, että ostaisin hänelle valkoisen hoitsun takin ja rintaan napin, jossa lukisi: "Omaishoitajille lisää liksaa". Käsitin, ettei ollut hyvä idea.

Samassa sarjassa pukeutumisen kanssa saattoi olla yhden päivän pohdintani, jonka paljastan, vaikka sen ansiosta joku hoitaa minulle kaliberia tormakkaammat valkotakkiset, jotka vievät minut sinne missä ei tarvitse itse aukoa eikä sulkea ovia.

Ja näin pohdin. Ajattelen, että makaan Thaikotimme keinobiitsin divaanilla, johon olen hankkinut manikyristin hoitamaan varpaankynsieni lyhennyksen, sillä en siihen enää itse kykene ison vatsani ansiosta. Ja kuinka ollakaan, hän rouhaisee pikkuvarpaan kynnen hieman liian juuresta, joka sattuu luissa ja ytimissä sen mukaisesti.

Tuttu tunne ehkä jollekin, mutta tästä tarina vasta alkaakin. En nimittäin olekaan enää 179 sentinen, jonka reaktioaika on sekunnin molemmin puolin. Sen verran minulla alle parimetrisenä kestää, kun kipu saavuttaa korvieni välin. Että olisi aika ja syytä tehdä jotakin tapahtuneen vuoksi.

Mutta entistä jormaksesta ei ole jäljellä kuin entinen reagointiaika ja olen kasvanut 8000 kilometrin mittaiseksi jättiläiseksi. Jonka jalat ovat Thaimaassa ja pää Tuusulan Jokilaakson Merikonttikotimme tyynyllä.

Mietin kuinka kauan kuluu aikaa, että Thaimaan manikyristin Seven Seasissa minulle aiheuttama kipu saavuttaa hermokeskukseni korvien välissä Jokilaaksossa, jos 170 senttimetrin kulkemiseen aikaa menee noin puolitoista sekuntia? Entäpä kauanko kestää antaa käsky kädelle, joka huitaisisi kivun aiheuttajan pois? Ja kauanko kädellä kuluu aikaa ennen kuin se saavuttaa manikyristin ja pyyhkaisee hänet uima-altaaseemme?

Tässäpä teille ja meille laskutoimitus, jonka vastauksista olen kiitollinen.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Valikoivaa kasvissyöntiä

päivis: Jätin lihan pois ruokavaliostani noin 25-vuotiaana. Se vain tapahtui. Makkarat, nakit, jauhelihat, kinkut ja muut eivät enää maistuneet. Jotenkin se ehkä silloin alitajuisesti liittyi ajatukseen siitä, että en halua yhdenkään eläimen kuolevan päätyäkseen lautaselleni. Tuo tunne on vuosikymmenten aikana entisestään kirkastunut.

Olen huono kasvissyöjä, sillä aika ajoin olen hyväksynyt sen, että joku kala tai muu meren elävä pääsee hengestään ateriani takia. Joskus taas olen ollut hyvinkin tiukasti sitä mieltä, että en halua käyttää mitään eläinperäisiä tuotteita. Yksinkertaisimmillaan se on tarkoittanut esimerkiksi kananmunan korvaamista ruoanlaitossa jollain muulla saman asian ajavalla tuotteella.

Täysin vegaani en koskaan ole ollut, vaikka välillä maitotuotteiden käyttökin on lähes nollassa. Tai kun käytän, ostan vain luomutuotettua maitoa, jonka uskon tarkoittavan, että myös lehmien hyvät elinolosuhteet on otettu parhaalla mahdollisella tavalla huomioon. Vapaan lehmän maitotuotteita olen myös harrastanut. Juustosta en ole oikein koskaan halunnut luopua ja niiden valinnassa myönnän meneväni merkki edellä. Luomua ostan jos hinta on kohdallaan. Ehkä en tuijottaisi hintaakaan, jos luomun lisäksi löytyisi juusto, jossa olisi vähemmän rasvaa kuin niissä yleensä on. Näin kotimaassa Suomessa.

Tänään söin thaimaalaista jäätelöä, joinain aamuina syön jogurttia hedelmien kanssa. Oikeastaan toivon, että niihin käytetty maito on kotoisin jostain muualta kuin Thaimaasta. Siitäkin huolimatta, että aika lajityypilliseen tapaan täkäläinen nautakarja saakin vaellella vapaana.

Naapuritontilla käyskentelee nautoja, joista osa on lypsykarjaa. Niiden omituisten
ruokailutottumusten takia hieman vierastan thaimaalaisia maitotuotteita.
En arvostele ihmisten alkoholinkäyttöä, elleivät humalapäissään tule rauhaani häiritsemään. Tupakan poltostakin ajattelen, että kunhan ei tule pössyttelemään suoraan päälleni. En halua hengittää kenenkään keuhkoissa kertaalleen käynyttä tupakan kyllästämää ilmaa. Toisten ihmisten lihansyöntiin yritän suhtautua samanlaisella tyyneydellä. Jokainen syö mitä haluaa. Ehkä useimmille on vain vieras ajatus, että eläin on tosiaan joutunut luopumaan omasta ainutkertaisesta elämästään päätyäkseen ihmisten ruuaksi.

Tiedän, että kasvissyöjä ja varsinkin vegaani on helppo puhua pussiin, sillä ainakaan minä en syöttäisi koiralleni kasvisruokaa. Vaikka näin ajattelenkin, ei se silti tarkoita, että omalta osaltani voisin ikään kuin joustaa syömisieni suhteen. Ihminen tulee erinomaisesti toimeen ilman lihaa.

Olen hyvin usein joutunut tilanteisiin, joissa valintaani syödä vain kasvisruokaa on vähätelty ja tarjottu vaikkapa vaihtoehtoa, että "voithan sen kinkkuviipaleen ottaa sieltä sämpylän välistä pois". Tai sitäkin kuulee joskus, että voihan ne lihapalat noukkia keitosta pois ja syödä sitten. Tai ollaan vaan kiusaantuneesti hiljaa, kun ihan kaikkeen tarjottavaan on tullut laitettua lihaa. Siksi osaakin arvostaa korkealle tilanteita, kun joku on nähnyt oikeasti vaivaa laittaakseen tarjolle myös kasvisvaihtoehdon.

Onneksi kasvissyöntiinkin on tullut lisää valikoimaa uusien elintarvikkeiden ansiosta. On nyhtistä ja härkistä, joita on helppo käyttää lihan tavoin. Silloin ei tarvitse opetella uusia kikkoja ryhtyäkseen kasvissyöjäksi. Oletan, että moni onkin onnistunut ainakin vähentämään lihan syöntiä näiden uusien "korvikkeiden" ansiosta.

Jonkinlainen mysteeri minulle on silti edelleen se, miksi osa kasvissyöjistä ja jopa vegaaneista haluaa syödä kasvisvaihtoehtoja, joihin on keinotekoisesti lisätty jopa lihan makua.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Eräänlainen nettikäytöksen pohjanoteeraus

jormas: "Jälleen kiva kirjoitus, kiitti". Näillä sanoilla joku kommentoi päiviksen eilistä blogia.

Tämä ei ole sellainen, eikä edes päiviksen kirjoittama, vaan suorastaan tympeä aiheeltaan, tympeä kirjoitettavaksi ja arvattavasti myös tympeä luettavaksi. Mutta kirjoitan sen silti.

Olen monipuolisesti sosiaalisessa mediassa ja osaan siellä halutessani käyttäytyä hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. 

Ylläpidän monia foorumeita, joille yhteistä on avoimuus. Silläkin on hintansa. Pääsääntöisesti mennään hyvässä hengessä, mutta ei aina. Sillä mukaan mahtuu niitäkin, jotka voivat koko ajan huonosti ja ovat ottaneet tehtäväkseen pahoinvointinsa jakamisen. Ehkä oletuksena, että kyllä oma olo sillä korjaantuu. Mutta voin kokemuksesta sanoa, ettei korjaannu, vaan siitä tulee tapa. Pahoinvoinnista nimittäin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen.

Pahoinvoivia siedän ja usein huvitunkin, sillä alamittaisen älämölön poistaminen omalta foorumilta on kauimmillaankin vain napin painalluksen takana.

Mutta mistä moinen, tämänkertainen marmatukseni sitten? Kaikki sai alkunsa, kun jaoin paikallisen julkaisun rantojen tupakointikiellosta. Joka astui Jomtien-Pattayalla voimaan kuun alusta. Saatesanoiksi laitoin, "etten voi olla pahoillani".

Tästä eräs, arvatenkin jatkuvassa oikosulussa oleva poltti kääminsä. Ja sai lisää vettä kaikkea muuta kuin onnelliseen myllyynsä, kun sanoin poistavani asiattomat ja henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit.

Kun olin tämän kyseiselle mielensäpahoittajalle tehnyt seitsemän kertaa, keräsi foliohattu tai profiilikuvasta päätellen sen näköinen,  lelunsa ja siirtyi puimaan seuraavaa siirtoaan yön yli.

Kun aamu koitti, oli yö tuonut uutta virtaa oikosulussa olevaan käämikasaan ja hän halusikin takaisin jäseneksi Jomtien Pattaya Beach -ryhmään ja lisäksi toiseenkin,  ylläpitämääni foorumiin.

Hyväksyin tietty molemmat pyynnöt, jos vaikka yön pimeys tai aamun valohoito olisi läpäissyt läpipääsemätöntä ja tuonut ripauksen järjen valoa. Tai tyhjyyteen sattuman. 

Mutta turha oli toive. Vailla täyttä ymmärrystä tai liikaa ymmärrystä oleva oli vienyt kaikki profiilitietonsa itseltäni piiloon, jonka turvin hän siirtyi toiselle foorumille jatkamaan parjauskampanjaansa.

Salatun profiilinsa vuoksi en tiennyt mitään, kunnes asiaan täysin sivullinen otti yhteyttä, jonka totuutensa ja pahan olonsa jakaja oli vetänyt mukaan liejuunsa. Että aionko tehdä jotain?

Ilman tätä perusteltua pyyntöä, olisin ehkä antanut miehen kiehua omassa liemessään hännystelijälaumansa kanssa.

Mutta lieteliejun keittäjän soppa oli jo kiehunut uudenkin ryhmän ylläpitäjien maljan yli ja he puhalsivat pelin poikki kaikkine keskusteluineen.

Mukana meni ainokainen "seli seli" -sanomiseni, joka ehti olla näkyvillä ehkä kymmenen minuuttia.

Eihän se reilua ollut, mutta ajattelin kuin simonkyläläinen ilotyttö aikoinaan. Että ei se mitään, jos kunnia menee, kun maine lisääntyy. 

Tuumasin, että kyllähän tämäkin ansioista käy, kun olen hankkinut sellaisen maineen vuodessa, että ylläpito joutuu poistamaan kaikki asiaan liittyvät keskusteluketjutkin, vaikken itse ole ehtinyt sanoa mitään.

Ehkä eniten ihmettelen tuntemattomia ihmisiä, jotka intoutuivat haukkumaan minua ja tekemisiäni, vaikka olen heille täysin vieras eivätkä he tiedä minusta kuin jotain netin välityksellä. 

Toisaalta sen ymmärränkin, sillä vaikka moni haluaisi kulkea omia polkujaan, vain harvasta on siihen. Mieluummin hiihdetään miehekkäästi valmista latua, vaikka se veisi suomeksi sanottuna sian tuotosten lietesäiliöstä lehmän tuotosten lietesäiliöön.

Mutta kuten alussa sanoin, itse aiheutetussa pahoinvoinnissa päivästä toiseen raahautuvat voin poistaa napinpainalluksella, mutta jotkut joutuvat jakamaan näiden kanssa jopa vuoteensa.

Mikä siinäkin lienee, että lähes järjestään nämä lelunsa kadottaneet ovat, ei ehkä miehiä, mutta miehen ikään ehtineitä, mutten tiedä mitä?

maanantai 5. helmikuuta 2018

Makuikävä

päivis: Aika yleisen käsityksen mukaan suomalaiset kaipaavat ulkomailla oleskellessaan salmiakkia, ruisleipää ja sinappia, Fazerin sinistä ja hernekeittoakin kenties. Ihan spontaanisti lähes keksin tuolle kaipuulle sanan makuikävä.

Kaikkitietävän googlen mukaan makuikävä on mainittu internetissä vain yhden kerran muutama vuosi sitten jonkun twiitin yhteydessä. Tästä lähtien itse ainakin otan tuon sanan aktiivikäyttöön. Olen nimittäin huomannut potevani makuikävää aina vain enemmän ja useammin.

Salmiakin kaipuuta en tunnista. Ehkä edes tiedä ihmisiä, jotka sitä kauheasti käyttäisivät. Miksi siis kaipaisivatkaan? Sinapeissa on ehkä eroja, mutta ainakin minä löydän täältä Thaimaastakin kauppojen hyllyiltä erilaisia sinappilaatuja. Kenties suomalaiselle kelpaa vain Turun sinappi, nyt kun sekin on taas kotimaista.

Ruisleivästä täällä voi vain haaveilla. Jos jossain myydään ruisleiväksi väitettyä leipää, se suurella todennäköisyydellä ei sitä kuitenkaan ole. Lokakuussa toimme mukanamme muutaman valmiiksi siivutetun ruislimpun. Ne nyt eivät pitkään kestäneet ja alkuun kyllä tuntui, että ilman ruisleipääkin pärjää. Vähitellen mieli on muuttunut. Makuikävä on iskenyt. Mieluusti näkisin edessäni pari aitoa kotimaista ruisleipäpalaa.

Thaimaalaiset tuskin käyttävät itse lainkaan juustoa. Kaupoissa sitä on tarjolla vain turistien vuoksi. Ja hinta on sen mukainen. Paras juustobongaus on ollut Arlan gouda, joka on meidän molempien suosikkijuusto. Ilmeisestikin Tanskassa valmistetut juustoviipaleet maksavat lähes maltaita.

Tänään haimme vähän helpotusta makuikävään Dee Rentistä, jossa tarjolla on Oululaisen hapankorppuja ja Oltermanni-juustoa. Näitä ostimme, vaikka muutakin suomalaista siellä olisi ollut saatavilla. Ei kuitenkaan sellaista, josta olisimme kauheasti haaveilleet. Hapankorppukin on lähinnä vaihtoehto näkkileivälle, josta suht helposti löytyy ainakin ruotsalaisversioita.

Tuota kuvassa näkyvää juustohöylää etsimme täältä aikoinaan koirien ja
kissojen kanssa. Löysimme lopulta varmasti valtakunnan kalleimman
laitteen, mutta koskaan en ole myöskään omistanut yhtä hyvää juustohöylää.
Vierasmaalainen kahvihan suomalaisille ei juuri kelpaa. Sen pitää olla kotimaassa paahdettua sopiakseen suomalaisen suuhun. Siksi meilläkin on vielä jäljellä lähes kuusi kiloa Kulta Katriinan luomukahvia. Pikakahvi ei oikein meidän tapoihimme sovi - tai sitten pitäisi muuttaa tapoja - enkä oikein osaa kuvitella meitä juomassa vaikkapa ruotsalaisen maun mukaan paahdettua kahvia. Täällähän eivät suodatinkahvia taida juuri muut kuin pohjoismaalaiset harrastaa ja kaupat ymmärrettävästi palvelevat parhaiten lukumäärältään suurempaa ruotsalaisväestöä. Ja eivätköhän seuraavina tule norjalaiset. Siksi me suomalaiset saamme edelleenkin tullessa pakata matkalaukkuihimme kaiken tarvitsemamme kahvinkin.

Uskoni siihen, että suomalaiset täällä Thaimaassa kaipaavat myös hernekeittoa, perustuu kokemuksiin Pattaya Suomi-Seuran lauantaipäivistä. Silloin kävijöitä on todennäköisesti eniten ja minkäpä muun kuin hernekeiton takia. Siinä sivussa myös suomalaistyyliset letut käyvät hyvin kaupaksi.

Ruisleivän lisäksi haaveilen tällä hetkellä jostain hyvästä kasvismakaroonilaatikosta. Joku muukin uunissa valmistettu kasvisruoka kelpaisi hyvin. Vaikka en niin kovin perso makealle olekaan, täytyy myöntää, että netissä viime aikoina vilahdelleet laskiaispullien ja Runebergin torttujen kuvat ovat lievästi sanottuna tehneet pahaa. Sekin kai on sitä makuikävää.