Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Irti oravanpyörästä

päivis: Kuuntelin viikolla radiodokumentin, jonka nimi saattoi olla sama kuin tuo yllä oleva otsikko.Dokumentin päähenkilö, Hämeenkyrössä asuva Kaarina Davis joka tapauksessa oli hypännyt pois oravanpyörästä jättämällä sairaanhoitajan ammattinsa ja muutettuaan maalle metsän keskelle mökkiin. Sen verran yhteiskunnallisesti hyväksyttyä aktivismia Davis on kuitenkin harrastanut, että on kirjoittanut sairaanhoitajavuosistaan kirjan, kuten on tehnyt myös nykyisestä elämäntavastaan.

Ihan viehkeässä dokumentissa Kaarina Davis toteaa, että moni on sanonut haluavansa tehdä samoin, mutta kun ei voi siitä tai tuosta syystä. Davis pitää syiden selittelyä pötypuheina. Jos ihan tarkalleen ajattelee, todellisuudessa moni ei kuitenkaan varmaan haluaisi elää niin kuin oravanpyörästä pois hypännyt Davis. Hän kertoo, ettei elä työttömyyskorvauksilla tai sossun tuella. Rahaa tarvitessaan myy omaisuutta ja saa kai myös tuloja kirjoittamisesta ja ehkä jonkin verran luennoinnista. Tuloja saattaa hänen kertomansa mukaan ropsahtaa tilille kerran vuodessa ja sillä sitten on selvittävä taas vuosi eteenpäin. Arki kuitenkin hoituu pitkälti luontaistalouden avulla, kasvattamalla omat ruoka-aineet ja poimimalla luonnosta. Davis kuvailee, että palkka ei aina tarkoita rahaa. Hänelle palkkaa on muun muassa se, kun katkoo omatla maalta polttopuut ja raahaa ne mökin pihaan.

Davis on ammattinsa ja ikänsä - nelikymppinen - puolesta siinä mielessä turvallisessa asemassa, että jos asiat oikein huonosti menevät, hän voi palata takaisin oravanpyörään. Tähän tapaan hän itsekin dokumentissa tarinoi.

Dokumentin yksi tärkeä viesti oli kuitenkin ihmisen suhde luontoon. Kaarian Davisille se tuntui olevan osa niitä puuttuvia euron seteleitä, joita hän ei edes kaivannut. Hän vaikutti nauttivan luonnossa liikkumisesta ja lintujen tarkkailusta vähintään yhtä paljon kuin joku toinen ehkä nauttii shoppailusta tai paksusta lompakostaan. Yhteiskuntatalouden kannalta Davisin askeettisuuteen tähtäävä elämäntapa on tietysti huono malli muille, koska se ei kartuta kansantaloutta millään tavalla, mutta ympäristön kannalta hän on varmaan aivan kultakimpale.

Kotinsa voi rakentaa asuntoautoonkin.
Sillä ei lopulta ole suurta väliä, mitä
muut asiasta ajattelevat.
Yksi dokumentin havainto huvitti erityisesti. Davis kertoi, miten oli suunnitellut asumistapaansa. Niissä suunnitelmissa oli mukana ollut myös matkailuautossa asumisen mahdollisuus. Matkailuautosta tai mökistä, johon Davis päätyi, hän totesi, että muiden mielestä kunnolliset ihmiset eivät asu niin. Vaikka meidän kunnollisuuttamme kukaan ei ole koskaan tainnut ainakaan ääneen epäillä, täytyy myöntää, että joskus tulee seliteltyä ihan turhaan, miksi eletään näin ja "onhan meillä kyllä asuntokin Mäkelänkadulla".

On mukavaa, että ihmiset uskaltavat toteuttaa omaa näkyään hyvästä elämästä ja heistä myös kerrotaan television katsojille ja radion kuuntelijoille. Kaikkien Miljonääriäitien ja Unelmien poikamiesten tyhjänpäiväisen maailman rinnalla tarvitaan näitä kaarinadaviseja. Viimeksi mainittu muuten totesi mieleenjäävästi, että "onni on suhteessa linnunpönttöjen määrään".

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Tuli lunta tupaan

jormas: Tuli lunta omaankin tupaan ja pesään, kun kirjoitin syrjäyttämiskursseista. Toimin nimittäin itse Sininauhasäätiön toimitusjohtajana 2000-luvun lähestulkoon koko ensimmäisen vuosikymmenen. Kirjoitukseni kommentoija oli nimittäin sitä mieltä, että kyseinen syrjaytyskoulutus on ollut käytössä Sininauhasäätiössä ainakin vuosituhannen alusta. Vaan minäpä en anonyymin havainnoimia virheitä myönnä ainakaan omalle kaudelleni, vaan totean, että ehkäpä hän tarkoittikin vuosikymmenen alusta, kun puikossa ovat olleet muut.
päiviksen kirjoitusta luin kuin parasta dekkaria, että mitähän hän onkaan joesta löytänyt. Jokilaaksossa vietetään muutenkin jännittäviä aikoja, sillä viikonlopun paikkeilla siellä eletään todennäköisesti tulvahuippuja. Tie, kulkuyhteys ja Soiniityntien silta ainakin Martti osa-auton kohdalla menee poikki tai sitten ei.
Täällä Thaimaan Pattayalla elelen viimeisiä päiviä tällä erää, sillä tiistaiaamuna lähden Suomeen. Kelit täällä ovat hemmotelleet vilusampiakin luita ja joka päivä on viime aikoina mittari ollut 35 asteen molemmin puolin. Ja Rane Lampinen, jonka olen päättänyt nimetä ystäväseurani jäseneksi numero kolme, on asettunut uuteen kotiinsa. Mies tuli hiljaisemmasta Hua Hinistä ja on kertomansa mukaan valvonut tai nukkunut huonosti kaksi yötä. Sillä 17 kerroksessa hän pitää parvekkeen ovia auki kai siksi, että mies ei ilmeisesti nuukuuttaan raaski käyttää ilmastointilaitetta. Ja kun parvekkeen ovet ovat auki, aallot kuulemma lyövät rantaan liian kovalla pauhulla  ja Rauno ei saa nukuttua. Joten murheensa kullakin ja myös vaurailla miehillä.
Lähestulkoon joka aamu olen hoitanut kuntoani ja pitänyt kiloja kurissa tekemällä tunnin molemmin puolin kävelylenkkejä. Ja seurannut ihmisten elämää ja pohtinut syrjäytymistä tai syrjäyttämistä. Että voiko järjestäytyneessä yhteiskunnassa elää tai olla niin sanotusti yhteiskunnan ulkopuolella. Ei voi, sanon minä, sillä synkinkin vankila tai vaikka kaatopaikan laidan" asumiskoija" on osa yhteiskuntaa, kuten niin sanotun mielisairaalan erityishuone tai -osastokin.

Syrjässä tai laidalla, mutta kuitenkin osana yhteiskuntaa
Mutta entäpä ihminen, joka haluaa olla omissa oloissaan ja kulkea omia polkujaan? Entäpä jos haluaisi kuitenkin elää nimen omaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella, niin miten se voisi tapahtua? Että asuisi vaikkapa Kainuun korvessa tai Lapin perimmäisen kairan perukoilla tarvitsematta edes kyläkaupan suolaa pyydystämänsä kalan valmistukseen? Voisiko Suomessa elää tänä päivänä täysin yksin itsekseen, että ei missään ja milloinkaan tarvitsisi muita ihmisiä? Eläisi, sairastelisi, lääkitsisi itseään, toipuisi, jos toipuisi omia aikojan ja kuolisi viimein pois?

torstai 29. maaliskuuta 2012

Salaperäinen nyytti

päivis: Tuusulanjoessa veden pinta on niin korkealla, että virtauksen mukana tulevat kaislat ja roskat jäävät kiinni siltaan. Aamulla tökin niitä sillan alle, jotta pääsevät eteenpäin ja osan yritin ohjata rantaan, josta voisin poimia ne pois.

Muovipullojen ja styroxpalojen joukossa oli jokin omituinen, vihreä nyytti. Sain haravoitua sen rantaan ja aluksi se näytti ikään kuin kasaan taittuvan sateenvarjon suojukselta, jossa varjo on sisällä. Sitten näin sen toisin, koska pakkaus oli paremminkin litteä, eikä mitään sateenvarjon nuppia ollut näkyvillä. Kun otin märän ihmetyksen aiheen käteeni, huomasin, että pussukan sisällä on jotain, jonka joku on tiukasti paketoinut muoviin ja vetänyt vielä teippiä päälle. Jätin löydökseni kuivahtamaan ja odottamaan, että olisi sopiva hetki tutkia, mitä paketti pitää sisällään. Kunnon ihmisethän lähtevät aamulla töihin.

Kun palasin iltapäivällä Jokilaaksoon, vedin muovihanskat käteen. Salaperäinen pakkaus tuli helposti ulos suojapussistaan. Otin sakset ja leikkasin teippauksen auki. Paketti oli kääritty muoviin, jonka alla oli ikään kuin uusi paketti, joka oli tehty samanlaisesta aineesta kuin tehdään esimerkiksi ohuet retkipatjat tai istuinaluset.

Luen aika paljon dekkareita ja telkkaristakin tulee usein katseltua sen alan viihdettä. Mielikuvitukseni jo laukkasi, kun leikkasin viimeisintä kääröä auki. Odotin, että sieltä voi paljastua vaikka irti leikattu ihmisen sormi. Eipä ollut sormea, eikä varvastakaan. Paketti piti sisällään pelkkää märkää soraa.

No mikä tämä paketti sitten oli olevinaan, kun se ei sisältänyt huumekätköäkään? Koiraihmisenä keksin sille - ehkä vähän järkevämmän - selityksen. Paketissahan oli myös sininen, tukeva nailonnarun pätkä ja siinä taas oli kiinni repeytynyt kankaan palanen. Veikkaukseni onkin, että paketti lisäosineen on alun perin tarkoitettu koirilla tai koiralle vetoleluksi. Olin juuri viikonloppuna Liisan kanssa kaupungilla ja Liisa osti Rudin ja Niilon leikkeihin samantapaisen lelun kuin minkä löysin. Koirat voivat keskenään kiskoa sitä, mutta se toimii myös yhden koiran huvitusvälineenä. Ehkä minun salaperäistä nyyttiäni ovat jossain Tuusulanjoen rannalla koirat kiskoneet ja sinne se on niiltä unohtanut. Kun joki on alkanut tulvia, lelu on veden mukana lähtenyt matkaan. Mutta jos tulkintani nyytistä on oikein, täytyy nostaa hattua sen tekijälle. Aikamoisen vaivan hän on koiralelun aikaansaamiseksi jaksanut nähdä. Montakohan euroa moinen lelu Stockan lemmikkieläinosastolla mahtoikaan maksaa, ehkä vitosen verran?

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Tervetuloa syrjäytymisen vauhdituskursseillemme

jormas: päivis kírjoitti väliinputoutujista. Hyvä sana ja sillä varmasti tarkoitetaan muuta kuin syrjäytynyt tai syrjäytetty, sillä hehän ovat laidalla. He eivät voi siis enää pudota mihinkään väliin.
Mutta haluatko sinä olla kuten muut tai haluatko kentíes jotain uutta kokemusta elämääsi ja  pudota esimerkiksi väliin? Tai jos se ei tunnu oikealta, niin haluatko kokea olevasi syrjäytetty? Meillä olisi tarjota paljon eri tasoisia paikkoja kaikin tavoin syrjemmältä, jolloin voisit kokea omakohtaisesti syrjässä olemista. Niitäkin paikkoja meillä olisi tarjolla siis useita eri tasoja. On sellaisia, joissa voit vaan olla ja me puolestasi syrjäytämme sinut kaikesta mahdollisesta. Sitten on aktiivisemmille toimijoille aktiivipaikkoja, jossa voit vaikuttaa omaan tilaasi ja sinulla on mahdollisuudet ikäänkuin vauhdittaa alamäkeäsi ja päästä syrjään kaikesta huomattavasti nopeammin. Takaamme vuoden kurssituksen jälkeen sellaiset tulokset, jotka ovat osa elämääsi koko maallisen vaelluksesi loppuun saakka.
Kursseillamme opastamme kädestä pitäen miten kaikki lyödään niin sanotusti läskiksi. Nämä kurssit ovatkin olleet nykyisin hyvin suosittuja varsinkin niille, jotka eivät etsi kunniaa, sillä toimimalla edes suunnilleen ohjeidemme mukaan, ei sinulle kunnian kukko kauaa laula.
Sangen nopeasti ystävät ja tuttavat alkavat karttaa sinua ja sukusikin pohtii, miten sinut saisi kaiken ulkopuolella ja vaihtamaan vähintään ainakin sukunimesi. Olisiko tälläisille kursseille markkinoita markkinataloudessa, jossa kaupataan lähes kaikkea?

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Väliinputoutujien kodit

päivis: Hesari uutisoi tänään, että Vantaa etsii tontteja, joille se voisi sijoittaa siirrettäviä asuntoja. Pienen puhelinkierroksen jälkeen pääsin sen verran jyvälle, että kaupunki on löytänyt yhteistyökumppanin, joka rakentaa punaisia siirtotupia. Niiden esitteitä olen joskus saanut itsekin postin mukana.

Uutisessa oli ainakin minulle uusi termi, väliinputoutuja. Vantaa haluaa siis asuttaa väliinputoutujia väliaikaisesti, kunhan löytää sopivan paikan.

Vantaan uutinen kertoo myös siitä, että omien Sinkku- ja Duokotisuunnitelmiemme kanssa olemme ajan hermolla. Tilaa varmaan riittää useammallekin tavalle hoitaa asunnottomuutta - ja tarvetta on, mutta esimerkiksi Amsterdamin-reissun kokemusten perusteella konttiasuminen voi hyvinkin olla paljon enemmän kuin tilapäisratkaisu. Oma ajatuksemme Duokodissa asumisesta ulottuu sekin vuosiksi eteenpäin.

Välillä tulee miettineeksi, minkä verran olisi syytä pitää ääntä omista suunnitelmista. Sinkkukotia ja Duokotiakin on suunniteltu varsin hissukseen. Ajatus kuitenkin on, että niistäkin tulisi testaamisen jälkeen varteen otettavat vaihtoehdot asuttaa ihmisiä, joille esimerkiksi kerrostaloasuminen ei luonnistu tai sitten pitää löytää kelvollinen väistötila esimerkiksi pienelle perheelle putkiremontin ajaksi. Putkirempathan ovat jokaisessa kerrostalossa jossain talon elämänkaaren vaiheessa väkisinkin vastaan tuleva ilmiö. Juuri tänään samassa Hesarissa kerrottiin vanhemmasta pariskunnasta, joka joutui lähtemään putkiremppaevakkoon ja heille löytyi oikeastaan varta vasten siihen tarkoitettu sijaisasunto. Miksipä sellainen ei voisi olla vaikka Sinkku- tai Duokoti jossain oman kerrostalopihan nurkalla? Asukkaita tuskin silloin kuitenkaan kutsuttaisiin väliinputoutujiksi.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Rankan päivän iltapäivä

jormas. Toissapäivänä lupasin kirjoittaa iltapäivästä, joten nyt on sen aika. Rannalla on tosiaan monenlaista kulkijaa, oman aikansa viettäjiä ja yöpyjiäkin. Yöpyjät kuitenkin ovat paikallisia järjestään, joita huomaa ehkä eniten, kun aamuhämärissä kulkee pitkin rantaa. Niin tein tänä aamuna parin tunnin lenkin muodossa. Ne päivät, jolloin pidämme Seuran toimitiloja auki, ovat sisällöltään toisenlaisia, joten liikunnankin on syytä silloin ajoittua aamuun. Seuralla suomalaisilla on monia kysymyksiä ja keskustelun aihetta muutenkin.
Vesi Siaminlahdella kirkkaudeltaan vaihtelee kovasti. Siihen vaikuttavat tuulet sekä sateet ainakin. Tänään oli vesi poikkeuksellisen kirkasta, joten todella miellyttävän lämpöisestä merivedestä tuli nautittua aika tovi.

Mutta takaisin rankan päivän iltapäivään. Poliisiboxilta ja Raittiiden rannalta on Thaikotiimme vajaan kolmen kilometrin matka. Vauhdillani sen tallustamiseen taitaa mennä puolisen tuntia. Joten edestakainen lenkki on tunnin sessio. No, usein jään suustani kiinni tai muuten vaan seuraamaan jotain omasta mielestä mielenkiintoista. Sellainen voi olla vaikka kivetystä ylittävä mato, jonka matkaa turvaan katseellani ja vartalollani tovin, minne mato sitten lieneekään menossa. Vaikka maan matoseksi koen itsenikin silloin sekä tällöin, tutkimattomia ovat minulle silti matosten tiet.
Rannalla on myös monenlaista värin tunnustajaa, joista yksi silmiinpistävimmistä muodoista ovat liput. Usein kaikki pohjoismaat ovat sulassa sovussa keskenään, vaikka Ruotsissa ei jääkiekkoa enää juurikaan osata pelata. Eikä Suomessakaan kuin kausittain. Kun Suomi isoissa kisoissa viimeksi hävisi Tanskalle, oli saman päivän lehdessä toinenkin merkittävä uutinen, jonka liitin aasinsillan kanssa edellä mainittuun. Saman päivän Hesari uutisoi, että olimme viimein ohittaneet tanskalaiset viinanjuonnissa. Joten hyvä Suomi!
Moni nukkuu yönsä rannalla

Aivan kotikulmillamme on Masan baari, jossa piipahdan päivittäin. Niin nytkin. Juomaksi taas tuttua ja turvallista Soda wateria, jota meneekin melkoisesti, sillä nestettä on tankattava. Eilen Masan baari pursusi suomalaisia ja heidän thailaisia seuralaisiaan, sillä seurasimme kolmesta televisiosta ja yhdeltä valkokankaalta Malesian osakilpailua formuloissa. Kimi pitää yllä Suomen lippua ja joidenkin onnetonta itsetuntoa, jota mitataan vain ja ainoastaan urheilumenestyksellä.
Mutta päivä kulkee kohti iltaansa ja minä kohti uudelleen kohti Soi Welcomen uima-allasta, jossa riittää venäläisiä, mutta myös ruotsalaisia. Kyse on entisestä Aurinkomatkojen hotellista, josta on monta, toinen toistaan maukkaampaa tarinaa ainakin niille, joiden hyvinvointi makaa toisten pahoinvoinnin varassa.
Kotikatumme miljööseen on kuulunut Petterssonin ruotsalainen pikkuravintola, jossa olin kerran viikossa syönyt maksaa, kaalikääryleitä tai köttbullareita ruotsalaiseen tapaan. Vaan sepä onkin laittanut laput luukulle, joten valitsen saksalaisen, niin ikään pienen paikan ja tilaan seutukunnan suurimmat wienersnitzelit. Lapuan baarissa, kun ei myydä juuri muuta kuin prosenttipitoista liemiruokaa. Toinen päivän vaihtoehto olisi ollut lohta keitetyillä perunoilla. Ruokatottumuksissa on sijansa thairuuallakin, joka maksaakin korkeintaan kolmasosan siitä mitä turisteille tarkoitetun länsimaiset herkut.
Sopu sijaa antaa
Sitten kotiin talon ylimpään kerrokseen. Nyt on ilmestynyt jo päivän Hesarikin, joten otan tietokoneen ja valitsen tällä kertaa ruokalepopaikakseni kattoterassimme riippumaton. Ja juomaksi alkoholittoman oluen.
Hämärä saapuu tänne kello 18 pintaan ja silloin on syytä siirtyä joko hyttysverkon alle tai sisätiloihin, sillä auringonlasku tuo  Tapsa Rautavaaran ja Repe Helismaan menninkäisen lisäksi muitakin eläjiä, jotka ovat valveilla vain pimeydessä. Kävelen kuitenkin vielä rantaan Seveneleveniin hakemaan hieman täydennystä jääkaappiin. Ja matkalla puhun tovin kahdelle valkoiselle, variksenkokoiselle papukaijalle,  jotka päivystävät päivästä toiseen ja vuodesta toiseen turisteja kettinkiin sidottuina. Järkeni lisäksi sydämeni tietää, että ne kuuluisivat taivaalle. Ja jos voisin ne salaa vapauttaa, tekisin sen. Tosin hintansa on täällä vapaudellakin, jota on saanut maksaa aika moni vapaudessa elävä koira kirppuineen. Sangen monella ei ole kuin kolme jalkaa.
Ilta on tullut ja on aika laittaa makuuhuoneen ilmastointi päälle, jotta suihkun jälkeen on sopiva kierähtää joustinpatjalle. Silkkipeitto on ollut tällä reissulla, kesän korvalla turha kapistus.
Minkä seepra raidoilleen voi, ajattelen, kun koppaan työn alla olevan iltalukemiskirjani. Sen nimi on Verikoirat, jonka on kirjoittanut puolet elämästään lusinut jenkki Edward Bunker. Kirja kertoo ammattirikollisista ja se perustuu kirjailijan vankilavuosinaan kuulemiin elämäntarinoihin. Kuka ei kirjoihin sankareita kaipaa, hänelle suosittelen lukemiseksi tätä kirjaa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Kesäaika

päivis: Nuoruusvuosieni suosikkibändi, Ernos, lauloi muinoin, että "kesäaikaan vaan olo makeeta on, päivä jokainen onhan korvaamaton" ja niin edelleen. Ei vielä silloin, levyn julkistamisvuosikymmenellä tiedetty mitään tulevasta kesäajasta, joka tarkoittaa kellon viisareiden siirtämistä tunnilla eteenpäin. Tai eihän juuri kukaan enää siirtele viisareita, kun kellotkin ovat digitaalisia. Minulla kyllä on ranteessa Jormalta saatu Fossil-merkkinen kello, jossa on turvallisen vanhanaikaisesti viisarit. Laukaassa ja Mäkelänkadulla on myös molemmissa käkikellot, joita ei digitaalisena voisi kuvitella olevankaan.

Siirryttiin siis kesäaikaan, mutta luonto tarjosi talvea. Aamulla maa oli valkoisena ja epävirallinen mittaustulos osoitti viittä senttiä uutta lunta.

Kesä- ja talviajan järkevyydelle riittää aina vain omat epäilijänsä. Itsekin kuulun pääasiassa siihen joukkoon. Tosin eilen illalla mietin, miten tänään ilta on ikään kuin pitemmän aikaa valoisa ja silti aamuisinkaan ei enää ole aivan pimeää, ehkä vain hämärää, kun herätään uuteen päivään. Muistan, että vuosikaudet kesäajan käyttöön oton jälkeenkin keväisin vaivasi tunne, että meiltä on varastettu yksi tunti. Tieto siitä, että sen saa syksyllä takaisin, ei oikein lohduttanut. Ehkä sitä näin vanhemmiten osaa suhtautua tuohon "varkauteen" vähän sallivammin.

Olen niin tottunut erilaisiin aikaeroihin, ettei tunnin siirtely sinne tänne vaikuta mitään, mutta kaikkein eniten kesäaikaan (ja syksyllä talviaikaan) siirtymisessä ärsyttää konkreettisesti kellojen ja muiden aikaa näyttävien härveleiden ajannäyttäjien päivittäminen. Tietokone ja matkapuhelin siirtävät kyllä ajan automaattisesti, ainakin jo asetukset ovat kohdallaan. Mutta sitten on liuta kaikkia muita laitteita, joihin uusi aika pitää muuttaa manuaalisesti. Joskus vaatii pitkänkin yritys ja erehdys -kokeilun, ennen kuin vaihdos onnistuu. On mikroa, digikelloa siellä täällä, auton kojelaudan näytöllä on kello, kamerassakin taitaa olla kello jossain sen uumenissa. Kuka nyt niiden laitteiden ohjekirjoja säilyttää tai ainakaan viitsii lukea?

Joka paikkaan näppejäni en edes viitsi laittaa, koska arvaan kokeilemattakin, että ajan muuttaminen jää vain yritykseksi. Ehkä suurin pelkoni on, että onnistun sotkemaan koko laitteen. Enhän kuulu Y-sukupolveen, joka on kai aivan syntymälahjana saanut kaikenlaista tietotekniikkaa koskevan ymmärryksen, keski-ikäisyyskin taitaa olla jo hiipumaan päin, eli kuulun siihen säälittävien reppanoiden joukkoon, jotka helposti nostavat näiden asioiden äärellä kädet pystyyn ja huomaavat olevansa syrjäytyneitä jostain sellaisesta, joka tosiasiassa ei edes tunnu niin kovin tärkeältä.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Rankan päivän aamupäivä

jormas: Tämän päivän blogin kirjoitan siitä kuinka tyypillinen ja suhteellisen aktiivinen aamupäivä Pattayalla tai oikeastaan Jomtiella sujuu. Aamulla heräilin totuttuun tapaan puoli kuuden maissa ja napsauttelen kahvikeittimen päälle. Sen suodatinpussin olin iltasella täyttänyt, tällä kertaa kotimaisella Costaricalla. Sitten termari, pari leipää ja tietokone mukaan ja parvekkeen korituoliin. Siinä silmäilen auringon nousua ja kotikadun heräämistä.

Joskus ilmastointilaitteen reunalle tulee kottaraisen kokoinen lintu antamaan minulle kovaäänisen raporttinsa tai mitä nyt siten kertoneekaan. Enhän loppujen lopuksi edes tiedä kenelle se jutustelee. Se vaan tuntuu ja haluankin niin, että minullepa hyvinkin puhuvat linnutkin.

Työn ääressä menee aamuisin, tietokoneen ja lähinnä sähköpostien kanssa, tunti tai kaksi. Siinä sivussa tuumailen aamuliikunnan muotoa. Uintia, tennistä, kävelyä, kierros tai puolikas golfkentällä, keilailua vai jotakin muuta. Tai eikö mitään. Tämänkertainen valinta osuu uimiselle ja kävelylle. Sen aloitan Soi Welcome hotellin altaalta. Mutta matkalla tapaan Leenan tulossa vesijumpasta ja hän kysyy, että lähtisinkö porukan mukana katsomaan Tiiffany showta http://www.pattaya.bangkok.com/tours/tiffany.htm. Totean jo vain, kun hommaat liput.

Altaalla kellun vedessä aikani, katselen sinistä taivasta ja lintujen lentoa sekä jatkan viimein matkaani kävellen Winchesterin, täyden palvelun tyttöbaarin viereen ilmestyneeseen sauna- ja kylpyläyritykseen. Suomeen viittaava nimi Jari & Mari tuottaa yllätyksen. Paikka on sangen hieno ja tyylikäs, mutta venäläinen yritys venäläisine saunoineen. Mutta hieno on. Edes patiolla ei venäläinen reception pitänyt suotavana minun kävellä kengät jalassa. Vaikka olivat alkuperäiset Crocsit. Oikein viihtyisän tuntuinen paikka viihtyisine altaineen, jonne vielä menen tutustumaan paremmin.

Aika usein kadulla on musiikki tarttunut myös
meihin falangeihin. Sitä on mukava aistia.
Matka jatkuu rannan suuntaisesti kävellen juuri valmistunutta Second Roadia, kakkoskatua, jonka varteen rakennetaan useitakin uusia hotelleja kovalla tohinalla. Matkalla bongaan paikallisen torin, josta tarttuu vaimolle 40 bahtin (1 €) koti-Suomeen pikku tuliainen. Sieltä selvittyäni suuntaan toiselle, rannan suurimman Condon tai hotellin altaalle, jonne olemme onnistuneet keplottelemaan luotettavan tuntuisen käyttöoikeuden. Moottoripyörällemme on nimittäin vuokrattu kyseisen Condon autohallista puomien takaa paikka ja sähköläpyskää vilauttamalla olemme päässeet käyttämään myös allasta. On vaan menty omistajan elkein rinta rottingilla, kuin olisi asuttu Condossa sen ammoisesta alusta alkaen. Tosin se ei vanha ole vieläkään ja varmasti ainakin puolet asunnoista on myymättä.

Siitä siirryn sitten pulikoinnin jälkeen sujuvasti rantahiekalle, varjon alle, jossa "raittiiden rannalla" kokoontuu päivittäinen, meikäläisten Rantaparlamentti ratkomaan elämää suurempia asioita. Niitä ovat suomalaisten poliitikkojen ja kaikkien thaimaalaisten haukkuminen. Se yleensä loppuu siihen, kun poltan päreeni ja kysyn, että miksi sitten vuodesta toiseen kasaatte luunne tänne? Toinen suosittu pyyhkeiden osoite on Finnair. Ja thaimaalaisten syömiset ja ruokatottumukset, jotka tarinoiden mukaan ovat syöneet monta falangia perikatoon.

Aamupalaksi rantatuolissa otan mixfruitin, joka on lautasellinen neljää eri hedelmää. Ja kyytipojaksi Soda water. Sitten alkaa munkinmetsästys, joita kauppaa pitkin 5 kilometrin rantaa muutama myyjä. Sen saatuani, joka tosin tällä kertaa on rusinapulla, tilaan myös kupposen kahvia. Siinä välissä tulee pulahdettua meressäkin ja pelastettua yksi pieni thaipoikakin vedestä, joka kellahti uimarenkaaltaan aivan uppeluksiin. Oli pelästystä ja itkua täynnä koko nuori mies. Näin on aamupäivä pulkassa  ja aloitan kävelyn kohti Thaikotiamme, tällä kertaa paljain jaloin rantahiekkaa pitkin. Iltapäivästä kirjoitan ylihuomenna.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kevättä tekemässä

päivis: Keväällä (ja miksei syksylläkin) on ihan vastustamattoman mukavaa päästä tallomaan jäitä rikki. Ehkä jään ritinä jalan alla on yksi luontoäänisuosikeistani. Syksyllä jäitä on kai enemmänkin lätäköissä, keväällä teille ja pihoihin jäätynyt lumi käyttäytyy ennen sulamistaan edellä kuvatulla tavalla. Vanha totuushan on, että lumen sulaminen edistyy, kun aurinko pääsee paistamaan tummaan kohtaan. Jokilaaksossa Soiniityntiellä lumi katoaa päivän aikana hyvää vauhtia varsinkin sillan pielestä, jossa hiekkatie on parhaiten tullut lumen alta näkyviin.

Sillan pielessä on tolppa, josta voi lukea,
minkä verran veden pinta menee normaalin
tason yläpuolelle.
Tien paljastumiseen verrattuna Tuusulanjoen pinnan korkeus on paljon tärkeämpi seurattava. Veden pinta on tähän asti noussut maltillisesti, mutta viime yön aikana lukema nousi 40:een illan hieman alle 30:sta. Googlettamalla löysin eilen Tuusulanjokea ja erityisesti Myllykylää koskevia tulvaennusteita, jotka ovat hyvinkin täsmällisiä. Ainakin yksi virallinen mittauspiste on Soiniityntien sillan pielessä. Jos ennusteisiin on uskominen, kevään tulva ei ole paha. Samaa uumoili aamun Keski-Uusimaa, jossa arveltiin vain, että viime syksyn kovat sateet ja niiden nostattama järvien pinta voi vielä vaikuttaa tulvan määrään.

Jokilaaksossa Tuusulanjoen vaikutus on sikäli merkityksellinen, että jos veden pinta nousee niin, että Soiniityntie jää veden alle (niin kuin oli tehnyt joulukuussa kun olimme Thaimaassa "tulvapakolaisina"), pitää käyttää vaihtoehtoreittiä Myllykylän ja Metsälinnuntien jatkeen kautta. Nyt vain tie on lumen tukkima, koska sitä emme tietenkään ole aurauttaneet. Tien saa kyllä järeällä koneella avattua, mutta ajatus ei oikein innosta. Mitä paremmin kulkuväylät Jokilaaksoon ovat auki, sitä todennäköisempää on, että kaikenmoiset lenkkeilijät ja koiranulkoiluttajat taas päätyvät pihallemme isottelemaan ja uhoamaan, että tästä on aina ennenkin kuljettu ja kuljetaan jatkossakin.

Aamulla näin taas joutsenpariskunnan nousevan Jokilammelta lentoon. Enpä tiedä, onko kyseessä sama pariskunta, jonka olen havainnut muutaman kerran aikaisemminkin vai onko lampi useamman eri joutsenparin perinteinen pysähdyspaikka. Joutsenten lisäksi kevättä ovat täällä tekemässä vesilinnut, jotka tuntuvat riehakoivan yölläkin. Sen huomasin, kun yhtenä yönä Niilo vaati päästä pihalle. 

torstai 22. maaliskuuta 2012

Vesitaloustraktori

jormas: päivis oli käynyt Vihdissä katsomassa uuden kotimme aihioita. Hienoa ja kivaa. Minulla on myös mennyt aiheen kimpussa eilisestä paljon ja tästä aamusta lisää. On valitettavaa, että suunnitelmat muuttuvat tai niitä muutetaan siten, että koko porukka ei tiedä muutoksista mitään. Mutta homma on hanskassa ainakin vielä ja hanskat ovat tallessa. Nekin ainakin vielä. Myös täällä olen puuhastellut muutenkin asumisen ja kotiasian kimpussa. Lupasin ja kävin nimittäin katsomassa Mikkelin maisterin uuden lukaalin rakentamisen alkuja, josta työmaalta laitan tämänpäiväiseen tekstiin kuvankin.

Mikkelin maisteri on niitä elämässäni kohtalaisen uusia tuttavuuksia, joka ei ole ehtinyt vielä ilmeisesti tutustua kaikkiin nurjiin puoliini. Vaan on sitkeästi roikkunut perustamani Jorma Soinin ystäväseuran liepeillä ikään kuin hengailujäsenenä mainiten minua omassa blogissaankin ystäväkseen. Harmitteluiden kera, kun ei oltu tutustuttu aikaisemmin. Tähän miestä lohdutin yllä kirjoittamaani sivuten, että sepä se ja sen ansiosta ollaan vielä väleissäkin. Joka tapauksessa olen tänään nimennyt Kaima-Jorman ystäväseurani jäseneksi numero 2. Numero 1 on yliystävälläni vaimollani päiviksellä, joka muutenkin ja kaikin tavoin on elämässäni number ONE.
Mikkelin ystäväni residenssi tulee jonnekin pilvien tuntumaan, reippaan kahdenkymmenen kerroksen yläpuolelle, kuten kuuluukin. Hurskaan miehen on syytä olla lähempänä Taivaan Isää kuin minun, joka elelen kaikin tavoin maan matosena täällä maan pinnalla. Ja kuten joku tietää, tavoittelen paikkaakin vain portin pielessä Ontuvan Erikssonin, ei siis Eriksoinin vieressä.

Olen Suomen verottajan mielestä ja Jokilaakson ansiosta maanviljelijä ja vaimo päivis siis maanviljelijän vaimo rasististen Musta-Pekka pelikorttien mukaan. Sen johdosta luonnollisesti olen kiinnostunut kaikista maanviljelykseen liittyvistä laitteista ja apuvälineistä.
Kun meillä Jokilaakson tilallamme on lampiakin parin kolmin kappalein ja saariakin saman verran, niin olen tuumaillut olisiko meillä kuvassa olevalle vesipolkutraktorille tai maatalouden sijaan vesitalouspolkumönkijälle käyttöä. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Housing container

päivis: Näin tänään Vihdin Selissä Samaria ry:n hallissa konttikotimme aihiot, kaksi sinistä 12-metristä merikonttia. Aika tavalla piti käyttää mielikuvitusta, että niiden äärellä saattoi kokea seisovansa kodin kynnyksellä.

Käyntini tarkoitus oli varmistaa, että kontit ovat siinä kunnossa kuin pitää. Konttipolitiikkahan menee niin, että Suomessa ei aivan uutta merikonttia voi hankkia, vaikka puhutaankin uusista konteista. Olen ymmärtänyt, että kaikissa tänne merimatkan tehneissä konteissa on ollut tavaraa. Tyhjiä kontteja ei kannata maailman ääriltä meille saakka roudata.

Kontin rakentaminen kodiksi alkaa aukkojen tekemisestä Moni
on kysynyt, tuleeko taloonne ikkunat? Tulee, ja ovia myös.
Kapusin tikkailla kurkkimaan konttien kattoja, jotka totesin hyväkuntoisiksi. Konttien muutamassa kulmassa sen sijaan oli paikkamaalausta vaativia kolhiutumia. Niiden syntymiselle ei kai voi oikein mitään. Kontteja ei satamissa käsitellä silkkihansikkain.

Tänään on sähköposti myös sylkenyt monenlaista materiaalia konttikotien suunnittelijoilta. Vielä on paljon tarkistettavaa, mutta ollaan vaiheessa, jossa usein sanotaan, että "suomalainen ei usko, ennen kuin näkee". Nyt on jo nähty monenlaista, joten usko Duokodin valmistumiseen on vahvistunut.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Ole mukava ihmisille ainakin silloin tällöin

jormas:Ruotsissa on alkoholittomat seurajuomat kovassa kasvussa. Systembolagetin viime vuoden tilastojen mukaan alkoholittomien viinien ja siidereiden kasvu on ollut 26 %. Niitä ruotsalaiset joivat peräti 1 677 919 litraa. Luulenpa, että se on paljon enemmän kuin vastaava luku Suomessa. Itsekin olen ollut samalla asialla useasti. Olen puhunut tilanneraittiudesta ja päihteettömistä saarekkeista suu vaahdossa muun muassa Sininauhakonsernissa. Vaan kaukana takana ovat sielläkin ajat, jolloin työntekijältä edellytettiin päihteistä pidättäytymistä. Tai ei siitä kuitenkaan niin kauaa ole, sillä alle kymmenen vuotta sitten toiminnanjohtajana oli Sininauhaliitossa Jorma Niemelä ja minä vastaavassa hommassa Sininauhasäätiössä. Silloin on katetta puhua alkoholittomien vaihtoehtojen puolesta, sillä se on Sininauhakonsernissa yksi valituista linjoista. Minulle henkilökohtainen valinta ilman Sininauhaakin. Kaima Jorma vastaavasti Liiton puolella pidättäytyi alkoholista työnsuhteensa vuoksi. Joka tapauksessa päihteetön vaihtoehto, tilanneraittius ja päihteettömät saarekkeet ovat nouseva trendi. Kannattaa itse kunkin pohtia mitä itselle merkitsee edellä mainitut asiat. Päihteettömistä saarekkeista oivia esimerkkejä ovat paikat, joissa perheet viettävät vapaa-aikaansa ensisijaisesti lasten kanssa. Mutta miksi vaikkapa uimahallin kahviossa pitää olla myytävänä keskiolutta? Entä sitten tilanneraittius? Hyviä esimerkkejä on lasten kanssa harrastaminen, mutta onhan niitä muitakin. Kuka tahtoisi olla oman äitinsä tai isänsä hautajaisissa päihtyneenä? Tai töissä tai liikenteessä tai työpaikkaa hakiessaan ja niin edelleen?
Voi olla, että elonpäivät eivät riitä siihen nähdäkseni ihmisten olevan mieluummin ilman päihteitä kuin päihtyneenä. Vaikka kännissä on monen mielestä kiva olla ainakin silloin tällöin, niin IN oli aikoinaan tupakointikin. Ehkä joskus ihmiset haluavat kokea kaiken heille tapahtuvat aidosti selvin päin eikä ole mitään tarvetta muuttaa päihteiden avulla todellisuutta toiseksi.
Aina silloin tällöin paikkalliset löytävät rummun jostain.
Siitä saattaa syntyä laulun ja tanssin paikka kadulla
Mutta minä jatkan oloa ja eloa Thaimaan Pattayalla. Parina aamuna olen ottanut moottoripyörän kyytiin golfvarusteet ja hurauttanut harjoituskentälle. Olen kiertänyt sen molempina aamuina kahteen kertaan, jolloin reikiä tulee aamua kohden 18. Tänä aamuna bloggasin taas suomalaisten, kolmen hengen ryhmän eiliseen tapaan ja yllätyksekseni en ollutkaan huonoin. Mutta ei minusta olemassa olevan hulluuteni lisäksi näillä näkymin golfhullua tule. Kunhan kiertelen nurmikkoa kauniissa luonnossa, haistelen suhteellisen raitista ilmaa ja kuuntelen lintujen laulua. Ja hätistelen muurahaisia sieltä täältä iholtani, sillä tunnun olevani tällä erää niiden suosiossa.
Tämänkertaista lomaa on nyt takana yli puolet, mutta töitäkin on tullut tehtyä. Sekä Sininauha Oy, mutta myös Sininauhasäätiö ovat työllistäneet sopivina annoksina. Enimmäkseen olen nauttinut elämästä ja työstänyt niitä näitä korvien välissäni. Kuten esimerkiksi usein käyttämääni elämänviisautta: "Ole mukava ihmiselle, kun olet matkalla ylös ja ylhäällä, sillä osan heistä kohtaat uudelleen, kun olet matkalla alas ja alhaalla."

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Hyvä ja huono päivä

päivis: Joskus tietää selvästi, onko tänään hyvä vai huono päivä. Tai ehkä ei pidä olla niin mustavalkoinen. Eiköhän huonosta päivästäkin ole revittävissä ainakin joku positiivinen asia, jos oikein tarkasti tonkii.

Tänään varhain aamulla, kun satoi vettä, ajattelin, että "hyvä, se sulattaa lumia, jo on aikakin". Vesisade muutui kuitenkin hetkessä lumisateeksi ja sehän tiesi sohjoa tielle. Olen etelään muutostani saakka ollut sitä mieltä, että täällä hallitaan vain kuivan kelin autoilu. Kun alkaa sataa vettä, heti syntyy ruuhkia. Ja kun sataa lunta, senkin kanssa ollaan heti ongelmissa. Tänä aamuna satoi lunta, joten tiesin, että työmatkaan pitää varata ainakin vartti lisää, eikä sekään ehkä riitä. Mutta mitä tekevät samaan aamupalaveriin tulevat työtoverit? Lähtevät samaan aikaan kuin muinakin aamuina ja taivastelevat sitten ruuhkiin juuttumistaan. Ehkä heillä on siihen oikeus, varsinkin jos ovat alkuperäisasukkaita. Minulle se kuitenkin merkitsi heti alusta alkaen huonoa päivää.

Huono päivä jatkui, kun huomasin, että työyhteisö urputtaa turhista. Ehkäpä heillä on siihenkin oikeus. Urputanhan minäkin nyt toisten tekemisistä.

Niilo on taas täällä tassuttelemassa.
Hyvää tänään on se, että Niilo on taas kaverinani ja alati valppaana vahtikoirana. Tosin Niilo joskus vahtii ja haukkuu olemattomia, ja kun oikein sikeässä nukkuu, ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Koirasta on kuitenkin yksineläjälle (sitähän tällä erää taas olen) kummasti iloa. On joku, jolle puhua, ettei tarvitse ihan yksikseen höpöttää.

Mutta ei tässä ole vielä kaikki hyvä. Vanha suosikkisarjani, Kolmas kivi auringosta, näkyy taas jatkuvan. Nyt kuin vain muistaa avata telkkarin klo 19.30, niin ilta ja ehkä koko päiväkin on pelastettu.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Voiko onnen normittaa?

jormas: päivis oli kirjoittanut autonrenkaista tehdystä talosta, joten innostuin hieman selvittämään asiaa. Siihen on Google oiva apuväline ja autonrenkaita etsiessäni ajattelinkin, että paljonko olisi mennyt aikaa edes tiedonmurun löytämiseen, jos sitä olisi pitänyt lähteä esimerkiksi etsimään kirjastosta. Ensin olisi pitänyt selvittää milloin kirjasto on auki. Ja kun olen Thaimaassa suhteellisen kielitaidottomana, niin olisi tietenkin pitänyt löytää monipuolinen, suomenkielinen kirjasto. Sitä tuskin olisi löytynyt koko maasta eikä ehkä koko Aasiasta, joten tietoa olisi etsitty palattuani Suomeen reippaan parin viikon päästä.
Autonrengastalojakin on olemassa
Mutta minullahan on langaton yhteys, läppäri ja taito käyttää niitä. Ja hups, hetkessä oli edessani ilman googlen kielenkääntäjän palveluitakin teksti:
"
Huippuekonominen talo autonrenkaista. Säästät energiaa ja luonnonvaroja tällä maapohjaan perustetulla talolla. Rakennusmateriaali on pääosin vanhoja autonrenkaita. Myös vedensäästöä ja muita ekojuttuja on ajateltuna paljon tässä talossa. Hakusanalla Earthship, löydät paljon neuvoja miten tämmöisen voi rakentaa vaikka omalle tontille ensi kesäksi?"
Google on oiva peli ja niin voi oiva olla autonrengaskotikin.
Maailmalla resutessa, mutta usein muulloinkin olen ajatellut, että paljonko ihminen tarvitsee asuakseen ja ennen kaikkea ollakseen onnellinen. päiviksen kanssa Jokilaaksossa on asuntona ollut Matkakoti, jossa tilaa on ollut reippaasti alle 20 neliötä. Hämeentiellä Kurvissa asuimma toimistossa, välillä veneessä Tervasaaren kannaksella ja niin edelleen.
Suhteellisen tuore kaverini, joka tavoittelee arvoasteikossani tietämättään pääsyä harvojen joukkoon, kirjoitti blogissaan http://www.jorzzan.blogspot.com/ Brasiliasta, että oli kunnioittanut siellä suurlähettiläämme tapaamista siten, että oli laittanut paidan, josta puuttui vain yksi nappi sekä tummat, pitkät housut, joita ei ole käyttänyt kuin lentokenttien odotussaleissa nukkumiseen, kun ilmastoinnin vuoksi on muuten viileää. Että kovin isot vaatimukset eivät hänelläkään ole onneen tai yösijaan. Mutta on siinäkin linjakkuudessa särö. Hän lienee hankkimassa Thaimaasta asuntoa, josta ei vielä ole edes seiniä pystyssä, mutta jonne ei meikäläisen juhlavaatteillakaan taida päästä ala-aulan vartijaa pitemmälle. Mutta mitä tämä Kaima, Mikkelin maisteri sitten tietämättään tavoittelee? Ehkä hän joutuu kokemaan sen, että pidän häntä ystävänäni. Niitä minulla ei oman mittapuuni mukaan juurikaan ole. Joskus kaipaan, mutta useimmin en. Tuttuja ja kavereita kylläkin on sekä yliystävänä oma vaimo.

Pienenä poikana rakentelin majoja maahan ja puuhun. Ja ajattelin,että kun saan valmiiksi, käyn kotona vain syömässä ja asun majassa. Ei ollut talven pelkoa eikä muutakaan huolta huomisesta. Ei olisi tarvinnut pestä itseään koskaan tai ei ainakaan niin usein kuin äiti ja isä vaativat ja samaa paitaakin olisi saanut pitää ainakin koko kesän. Asumiseen tai kotiin silloinkin olisin mielestäni tarvinnut sangen vähän.

Eeki Mantere laulaa biisissään Tuhansien tähtien hotelli: http://www.youtube.com/watch?v=VixkRhW_N0M, että "herra astronautti, näitkö metsän reunassa pienen liekin, siellä voimalinjojen alla mä yöni vietin...."
Kun vapaa-aikani tai ainakin aika, jonka käytöstä päätän itse, on lisääntynyt, sen myötä on tullut työstettyä ajatusta Eekin laulun sanojen lailla, että kuinka olla ja elää, jotta onni kulkisi aina mukana, eikä olisi sidottu niinkään aikaan ja varsinkaan paikkaan.
Usein mielikuvissani olen ajatellut lännenkirjojen romantisoitua kulkuria, karjapaimenta, joka ajaa karjalauman Tusconiin tai jonnekin, nukkuu taivasalla tyynynä satula ja ainoana ystävänä hevonen. Kun lauma on saatu määränpäähän, maksaa isäntä palkan käteen. Coyboy elää muutaman päivän tai viikon herroiksi saluunassa, asuu sen yläkerrassa, nauttii ruuasta, juomasta ja kylvystä sekä yhden yön rakkaudesta, jonka niin ikään ystävyyttäni tavoitteleva toinen velikulta, Matti Kid Hytönen on lauluksi oivasti pukenut: http://www.youtube.com/watch?v=VjVxKGSpKxw. Linkit on muuten poimittu blogisivuiltamme ja siellä on muitakin tutustumisen arvoisia tagejä muun muassa niille, jotka haluavat kulkea omia polkujaan.
Mutta se karjapaimen, kun rahat ovat loppu, hakee hevosen, ainoan ystävänsä tallista, laittaa satulan ja  laukut paikoilleen, etsii uuden isännän ja karjalaiman sekä jatkaa kulkuaan.

Joskus ja aika useinkin olen ajatellut sekä lukenut, kuten myös tavannut matalien majojen ihmisiä. Usein mummoja ja vaareja, joilla ei ole ARA:n normien mukaista lämmintä vettä, saati  suihkua tai bideetä eikä vessaa eikä vesipostia, mutta keittokomero ja liesi ovat. Tosin usein puusellainen. Mutta on oma tupa ja lupa sen myötä onnellisuus aineellisesta niukkuudesta huolimatta. Vai olisiko se sen vuoksi?
ARA ynnä monet muut viranomaistahot normittavat kaiken sen minkä voivat määritelläkseen niin sanotun normaalitason, josta voi poiketa sen ja sen verran. Ikäänkuin onnen ja autuuden pohjalla olisi viranomaismääritykseen perustuva normitus. Jos niistä poiketaan liikaa, menee asumistuet ynnä muut varsinkin työttömältä, joka on vielä tiukemmin normitettu kuin eläkeikäinen. Ei saa juuri mennä ulkomaillekaan, vaikka olisi tarvittaessa parin päivän sisällä takaisen Suomessa, vaan pitää lusia kotikulmilla. Viranomaisrangaistukseksi ei siis riiitä, että joutuu olemaan työttömänä'. Eräänlainen paradoksi tulee siitä, että normaaliuden voisi määritellä niinkin, että se  tai hän on normaali, kun on kaikin tavoin keskiverto. Ja kun etsimme ihmistä, joka haluasi olla kaikin tavoin keskiverto, ei häntä ole olemassakaan. Kaikki haluaisivat olla jollakin tavalla ainutlaatuisia. Kuten olemmekin.  Ja sitä ovat KELA:nkin virkamiehet sekä -naisetkin, vaikka eivät ehkä tule sitä ajatelleeksi riittävän usein.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Autonrengastalo

päivis: Voisin kirjoittaa valokuvaamisesta, sillä olin tämän päivän ja olen vielä huomisenkin valokuvauskoulutuksessa Muurlan opistolla. Eilen tuli kuitenkin sen verran herkullinen dokumentti asumisesta, että sitä on syytä kommentoida. Ohjelma kertoi brittipariskunnasta, joka päätti rakentaa Pohjois-Ranskaan talon pienelle tilalle, jonka mies oli sieltä ostanut joskus vuosia sitten.

Pariskunta oli ekoihmisiä, ei kai kenenkään muun voi edes olettaa saavan päähänsä rakentaa omakotitalo käytetyistä auton renkaista. Mies oli joskus aiemmin ollut mukana rakentamassa samalla periaatteella tehtyä taloa, joten aivan pariskunnan oma keksintä tällainen talo ei ollut. Renkaat he löysivät jostain lähiseudulta Ranskasta ja saivat ne ilmaiseksi. Niin kuin mieskin oli kai ollut rengasprojektissa vapaaehtoisena, myös tämän talon rakentamiseen tarvittiin liuta vapaaehtoisia. Talon seinät kohosivat pystyyn siten, että renkaat täytettiin soralla, joka moukaroitiin tiiviisti jokaisen renkaan sisään. Taloon käytettiin paljon muutakin kierrätysmateriaalia. Rakentaja arveli, että 75 prosenttia rakennustavarasta oli aiemmin ollut jossain muussa käytössä. Siihen laskettiin ymmärtääkseni myös sora, joka saatiin omalta pihamaalta.

Miten autonrengastalon rakentaminen sitten on mahdollista? Englannissa ei kai olisikaan ollut, mutta Ranskasta rakentajat totesivat, että siellä kukin vastaa tekosistaan. Viranomaiset ovat siis kovin sallivia. Ohjelman eräänalisena loppupäätelmänä rakennusprojektia seurannut toimittaja totesi, että talon rakentaminen autonrenkaista ja muusta kierrätetystä opettaa kierrättämään, mutta sitäkin tärkeämpänä hän piti talon antamaa elämisen mallia. Sitäpaitsi talosta tuli hieno, vaikka toimittaja lopputuloksen esteettisyyttä moneen kertaan hiemen uskalsi epäilläkin.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Selvä kottarainen, sanoi Rahkola, kun ilolinnun näki


Ja aamulla ranta oli autio...
Jormas: Joten kyllä lintuja on opittu tuntemaan matkan varrella monenkin laisia. Otsikon sukulaiseen törmäsimme Bulgariassa, kun menimme maan läpi Matkakodilla Turkin Istanbuliin ja sieltä vuorten yli Antalyaan ja Alanyaan Välimerelle. Siihen matkakertomukseemm on muuten blogi-etusivullamme linkki. Joka tapauksessa Rahkolan Vaasankadulla bongaaman ilolinnun sukulaisia tapasimme Bulgariassa. Ne vaanivat saalista rekka-autojen parkkipaikoilla. Kyseiset linnut ristimme Bulgarian riekoiksi. Mutta muitakin lintuja tunnen. On pikkulintuja, vesilintuja ja isoja lintuja. Siiten on värikkäitä lintuja, arkoja lintuja ja käkiä. Niitä tosin en ole koskaan nähnyt kännissä, vaikka sananparsi sanookin, että joku oli kännissä kuin käki.

Tätä kirjoitan aamulla seitsemän maissa rannalla, jolloin ranta on suhteellisen autio. Paikallisia on jonkin verran siellä täällä ja varsinkin lapsia, jotka saavat leikkiäkseen turisteille tarkoitettuja leluja ennen maksavien asukkaiden saapumista. Joten uimarenkailla, jotka ovat entisiä auton renkaita, on kovasti käyttöä. Riemu niiden kanssa onkin melkoinen. Kuten joku päivä sitten kirjoitin, lapsen iloon ei välillä paljoa tarvita, jota joskus hieman kaihomielelläkin seurailen. Muistan koulusta suvivirren, kun koulu päättyi ja kesäloma alkoi. Kesä jatkui ikuisesti, aurinko paistoi aina ja päivieni määrä on rajaton. Nytkin minulle on monia tuttuja päiviä, mutta yksi ylitse muiden. Vaimoni päivis ja viisautena, että päivien päästä viimein löysin totuuden. Tosin lapsikin pahoittaa mielensä näin iältään aikuisen näkökulmasta hyvinkin pienestä asiasta. Siihen riittää, kun ei saakaan haluamaansa äidiltä tai isukilta marketin kassalla. Tai hetkinen, otanpa takaisin pienet ja isot asiat. Jos kävelen yömyöhään Helsingissä keskustasta Vallilaan, saatan saada turpiini ihan muuten vaan. Joku aikuinen tappaa toisen muutaman euron, tupakan ja saamattoman ryypyn vuoksi. Mies myös saattaa juoda viikon mielestään siksi, että vaimon tekemät lihapyörykät ovat liian pieniä tai niissä on liikaa sipulia.´

Siaminlahden veden laatu vaihtelee kovasti sen mukaan mistä päin käyvät tuulet ja sen myötä virtaukset. Myös sateet vaikuttavat veteen, sillä käsitykseni mukaan kaikki katujen sade- ja vähän muutkin vedet laskevat sadevesiviemäriverkostosta suoraan sinne tänne rannoille tai niiden läheisyyteen suurista putkista. Itse ajattelen, että pysyypä bakteeritasapaino kohdallaan. Enkä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että merivesi on sen likaisempaa kuin joidenkin uima-altaiden, jossa ei pidetä tapana peseytyä tai käydä edes suihkussa ennen uimista. Sitä tosin en tee aina minäkään, mutta minähän olenkin puhdas ja aatteellinen sekä sisältä että päältä. Tai ainakin puhtaampi kuin venäläiset, sanoisi isäni. Vettä ajatellessani muistan Mäkelänkadulla olevan uima-altaan, jonka veden laatu ja muukin allasosaston siisteys oli minulle kunnia-asia. Joka päivä aamuin illoin työskentelin sen parissa ja käytin myös päivittäin sen tarjoamia mahdollisuuksia saunoineen. Meillä oli muutaman hengen porukka ja lenkkeilimme joka arkiaamu, saunoimme sekä uimme sen päälle ja nautimme yhteisen aamupalan. Ja paransimme maailmaa ja työilmapiiriä. Vaan kun lakkasin olemasta Sininauhasäätiön toimitusjohtaja, liukenivat lenkkikaveritkin sinne, missä on enemmän valtaa ja ehkä mielistelylläkin paremmat mahdollisuudet menestyä. Vain Maakorven Heikki jäi, joka hänkin matkusti työn perässä tällä erää Rauman suuntaan.

Eilen pidettiin skypen avulla Sininauha Oy:n hallituksen kokous, jossa tekniikka toimi oivallisesti Pattayalla ja Sininauhatalolla Suomen Metsälässä ei lainkaan. Pelastaja oli hallituksen jäsen Timo Mutalahti, jonka koneen avulla saimme pidettyä yhteyden ja kokouksenkin. Itseni ja varmasti Sininauha Oy:nkin kannalta saimme asioita eteenpäin ja tärkeitä päätöksiä tehtyä ja luovun toimitusjohtajuudesta, kun vuosi on tullut täyteen ensi kuussa. Se riittäköön tällä erää vapaaehtoistyötä siltä paikalta, jossa koen saaneeni paljon aikaan, mutta en juurikaan myönteistä palautetta. Paitsi jäsenjärjestöiltä. Taakse jääneeseen vuoteen mahtuu paljon toimivia visioita ja innovaatioita, mutta ei yhden voittoisan kilpailutuksen lisäksi juurikaan satamaan päässeitä toteutuksia. Ja kilpailutuskin on teettänyt varsin mittavan määrän niin sanotusti turhaa työtä, sillä liian monessa asiassa on puuttunut yhteinen näkemys.

Lapset eivät riemuun paljoa tarvitse apuvälineitä
Huhtikuusta käytän aikaani entistä enemmän niihin asioihin, joissa voin tehdä myös päätöksiä ja olla luomassa uutta. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, joita en kykene kaikkia käyttämään, joten mielenkiintoista arkea ja juhlaa riittää ehkä entistä enemmän jatkossa. Rakennamme päiviksen kanssa elämää Laukaan Pitkäniemessä, Tuusulan Jokilaaksossa ja Pattayan Soi Welcomella. Seuran toimintakeskuksessa alkaa väen lähtö Suomeen näkyä, sillä muuttolintujen lailla moni palaa sinivalkoisten ja vähän muunkin väristen siivin suveksi Suomeen. Minä heidän mukanaan, joka olenkin reissannut kai siten, että tämä taitaa olla reippaan puolen vuoden sisällä kolmas reissu. Minäkin täältä ilmestyn joidenkin iloksi ja monen riesaksi reippaan parin viikon päästä. Keski-Uusimaan riesana kykenen olemaan täältäkin käsin, sillä se  julkaisi vastineeni keskiviikkona, koska koin joutuneeni irvittäväksi ja siinä sivussa vähän Sininauhasäätiökin, kun innostuin puolustamaan merkittävintä työmme tukijaa ja lahjoittajaa Juhani Sjöblomia.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Luontoelämyksiä Jokilaaksossa

päivis: Jos tuntisi lintulajeja edes yhtä hyvin kuin automerkkejä, tänne voisi varmaan luetella ties mitä lajeja ja ehkä muuttolintujakin, joita Jokilaaksoon on pyrähtänyt. Mutta kun ei tunne, ei ole kovin paljon lueteltavaa. Keski-Uusimaan mukaan jossain on nähty jo kiurukin. Lehti totesi, että varhaiset muuttajat saattavat hyvinkin palata vielä etelään, jos säät viilenevät. Onhan niillä siivet.

Oravakin on ilmestynyt tavoittelemaan lintujen aterioita.
Toissailtana suorastaan säikähdin, kun pimeältä pihalta kuului ääntä, joka vaikutti humalaisen rääkymiseltä. Kun ääni tai äänet voimistuivat, tajusin, että pilkkopimeässä lentää joutsenia. Seuraavana aamuna näin, kun joutsenpariskunta nousi jostain Tuusulanjoen tai Jokilampemme sulasta ilmaan ilmeisesti matkaansa jatkamaan. Jossain väitettiin, että joutsen tarvitsee "kiitoradan" päästäkseen ilmaan. Minusta se ei pidä paikkaansa. Jokilaaksossa kiitorataa ei ole, vaikka lentokenttä onkin lähellä, mutta niin vain pääsevät siivilleen. Myös Hartolassa olen ohi ajaessa nähnyt parikin kertaa pellolla varmaan kolmenumeroisen luvun verran joutsenia, eikä niillä ole sielläkään minkäänlaista mahdollisuutta kipittää päästäkseen lentoon.

Tänään varhain aamulla pihaan oli tullut toinenkin tuttu vieras: musta, keltanokkainen lintu. Jorman mielestä se on mustarastas. Jorma ei sitä tietenkään nyt nähnyt, mutta skypettelimme päivällä, jolloin pääsin kuvailemaan lintua. Mustarastas oli joko hirveän nälissään tai sitten ei muuten vain välittänyt hermostua siitä, että kävelin aivan sen ohi. Se jatkoi kaisessa rauhassa lintulaudan alle pudonneiden auringonkukan siementen syöntiä.

Kani on talvella oppinut siihen, että sille tarjoillaan ruokaa vähän sinne tänne, vaikka sitä varten on tehty aivan erityinen ruokintapaikka. Ruoka-astialla ovat viihtyneet lähinnä metsähiiret, jotka myös ovat pitäneet Sosiaalikontin alustaa kotinaan. En tiedä, onko kani antanut hiirille häädön, vai onko se päättänyt, että ruokintapaikalle vaivautuminen on sittenkin varmin tae saada mahansa täyteen. Ainakin tänään se puputti tyytyväisen näköisenä Oskun herkkuja vai mitä lie kanin ruokaa ruoka-astialla nyt olikaan tarjolla.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Minäkin tiesin kaiken

jormas: päivis kirjoitti ansiokkaasti julkisuudesta, johon pienimuotoisesti näytän taas pitkästä aikaa minäkin päässeen/joutuneen Keltaisen Keskarin sivuilla, kun innostuin julkisesti tukemaan asunnottomuuden vastaista, pitkäaikaista tukijaa, Juhani Sjöblomia.
Julkisuus on jotain sellaista, että se helposti ruokkii meidän sisällä olevaa jotain, jota en oikein itsekään osaa tarkasti nimetä. Tai ehkä osaisin, jos siihen oikein syventyisin ja olisin tinkimättämän rehellinen itselleni. Sillä minustakin on mukavaa, että tekemiseni ja ennen kaikkea kuka sen on tehnyt huomataan. Turhamaisuudella siis ainakin lienee osansa. Kun lehdet kirjoittavat tai muu julkisuus huomio, kokee tehneensä tai olevansa jotain, jonka haluaisi muidenkin tietävän. Ei siksi, että on tullut tehtyä jotain kertakaikkisen erinomaista ja ainutlaatuista, vaan että minä ja nimenomaan minä olen sen tehnyt.
Sitten on tietenkin sellaisia julkkiksia, jotka saavat leipänsä siitä, että ovat julkisuudessa. Ehkä yksi heistä on Johanna Tukiainen. Johannalle leipää ja kansalle sirkushuveja. Ja kuten aikoinaan Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Otso Sovijärvi sanoi, kun väki kritisoi olan takaa virsikirjauudistusta. On liikaa sitä ja liian vähän tätä ja senkin sanoja ja ties mitä on menty muuttamaan ja niin edelleen. Otso aikansa kuunteli ja totesi, että hyvät ystävät, koskaan ei kirkko liene kuunnellut niin tarkalla korvalla ja paljon seurakuntalaisia kuin virsikirjauudistuksessa. Joten sellainen laulukirja millainen seurakunta. Vain se sirkushuvi menestyy, jota kansa haluaa. Paitsi Pohjois-Koreassa ja ehkä jossakin muuallakin, jossa pelko laittaa taputtamaan sellaiselle, jolle ei muuten edes itkisi.
Jostakin myös tulee julkkis ainakin vähäksi aikaa ikään kuin vahingoissa, vaikka ei ole niin kamalasti ollut tarkoituskaan. Yksi sellainen voisi olla Vaatehuoneen ysiysi-Simo ja toinen, minunkin tuntema Ohvi-mies väylän (Muoniojoki) varrelta. Hän sanoi, että "elä sie etelän mies huijo, ota Ohvi". Hänkin on jo huitomisensa tällä pallolla huitonut.
Oma lukunsa ovat julkkikset, jotka sanovat, että eivät pyri julkisuuteen, mutta esiintyvät silti alati milloin missäkin ohjelmassa. Harvoin kuitenkaan raudoissa kuljetettuina, vaan aivan vapaaehtoisesti. He haluaisivat oman viestinsä mukaan karsia itsestään niin sanotun turhan julkkiksen leiman ja olla asiantuntijoita ainakin jossakin asiassa. He ovat iltapäivälehtien ja keltaisen lehdistön kestosuosikkeja jostain syystä, joista ehkä yksi on tärkein. Heistä tehdyt jutut myyvät ja kansa saa mitä haluaa ja viihdeväylät euroja. Näiden julkkisten pyrkimykset päästä viihdesivuilta oikeisiin uutisiin, näyttävät epätoivoisilta ja ponnettomilta, mutta käyvät yhtä hyvin viihteestä kuin Matti Vanhasen tuppeensahattu lautakuormakin.
Artisteja osaan julkisuuden henkiköinä ehkä ymmärtää parhaiten. He esiintyvät ja saavat siitä leipänsä, mutta on siinä muutakin, sillä narsismi asuu meissä aika monessa. Ja halu olla ainutlaatuinen. Ehkä sen vuoksi niin moni alan mies tai nainen hehkuttelee menneisyydellään selvitettyään esimerkiksi päihteiden ongelmakäytön tai vankilakierteen. Ainut missä he ovat olleet hyviä ja onnistuneita, on olla korviaan myöten vuosikausia liisterissä itsensä kanssa. Ehkä itsetuntoa ainakin joltakin osin on syytä ehjätä apuvälineinä mieluummin omat onnistumiset ja ainutlaatuisuudet kuin kurjuus ja epäonnistuminen. Tai ainakin kääntää ne kolikon lailla toisin päin, sillä asiolla on aina vöhintään kaksi puolta. Jos ei ole ollut hyvä kuin lusimisessa ja päihdeillä oman nuppinsa sekoittamisessa, niin siitäkin voi aloittaa. Jos ei tiedä mikä on oikein, niin on hankkinut vankan kokemuksen jostakin mikä on itselle väärin. Se on hyvä voimavara.
Pattaya alkoi kasvaa nykyisiin mittoihinsa ja palveluihin,
kun Vietnamin amerikkalaiset sotilaat alkoivat viettää siellä
vapaa-aikaansa. Ja Lemminkäisen ranta sai alkunsa, kun
asfalttimiehet alkoivat viettää siellä talviaan.
Aikoinaan kuuluin heihin itsekin ja sieltä löydän edelleenkin itseni ainakin silloin tällöin. Mutta viime vuosina aika ei ole enää mennyt oman arjen, itsensä eikä todellisuuden pakenemiseen, vaan sen selvittelyyn kuka minä olen ja miksi. Ehkä olen pärjännyt minä-kuvani kanssa paremmin nykyisin. Tosin rymyvuosina koin, että ihmiset silloinkin kärsivät ympärilläni enemmän kuin minä itse. Näin liene asia ainakin vanhemmillani.
Päivis myös mainitsee kaikkitietävän parikymppisen Viivi Pumpasen. Jos hänellä on hoksottimet kohdallaan, alkaa hänkin laillani pikku hiljaa tyhmentymään, sillä 50-vuotis pippaloissa pitämässä puheessa sanoin, että miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Mikseivät ne tapahtuneet silloin, kun olin 15-vuotias ja tiesin kaiken.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Tavallisten ihmisten tavallista elämää

päivis: Luin eilen jostain lehdestä uudesta tosi-TV-ohjelmasta, jossa kuusi (vai kahdeksan?) naista on filmannut omaa arkeaan ja ajatuksiaan. Ohjelma alkanee pyöriä tänään subilla. Naiset ovat etupäässä nuorempaa väkeä, joten voi olla, ettei heidän elämällään ja minun ikäpolveni ihmisten elämällä ole kauheasti tartuntapintaa. Voisi sitä silti yrittää katsoa ainakin ensimmäisen jakson verran.

Ohjelmaidea on siitä syystä mielenkiintoinen, että siinä tavikset pääsevät kertomaan maailmastaan. No onhan näitä tietysti nähty, satuhäitäkin, joissa pariskunnat välillä on saatu näyttämään vähintään koomisilta, ellei sitten totaalisen tyhmiltä. Toivon ettei tämänkertainen yritys ole samaa tasoa.

Turhilla julkkiksilla on yhtä painavaa sanottavaa
kuin on näillä kuvan otuksilla.
Kaikenkarvaiset turhat julkkikset saavat lehdissä ja televisiossa aivan mielettömästi huomiota osakseen ja enimmäkseen aivan turhaan ja jonninjoutavista asioista. Joku missi Viivi Pumpanenkin, ikää 20 ja risat, tietää elämästä jo kaiken, mikäli lehtiin on uskominen. Jonkinlaisen kyllästymispisteen koin, kun YLE:n ykkösuutinen taannoin oli Paavo Väyrysen ilmoitus pyrkiä Keskustan puheenjohtajaksi. Ketä kiinnostaa? Ihan tavallisten ihmisten elämässä olisi varmasti paljon mielenkiintoisempaa kerrottavaa kuin tuossa Väyrysen ilmoituksessa, mutta ei tietenkään uutislähetyksessä. Siksi välillä melkein ahmin ohjelmia, joissa ääneen pääsee "tavallinen kansa".

Kansan tai tarkemmin sanottuna työväen asialla oli joskus -70-luvulla Agit Prop -lauluyhtye, jonka levyä kuuntelin eilisaamuna Laukaasta etelään ajellessani. Täytyy sanoa, että olenpa etääntynyt Agit Propin arvomaailmasta. Uskallan tunnustaa, että mielestäni Agit Prop oli joskus olevinaan parasta, mitä työväenlaulurintamalla oli tarjolla. Minähän olin nuorena jonkinmoinen demaripunikki, joka uskoin hokemaan "rauha, ystävyys, solidaarisuus".

Kun nyt, tällä elämänkokemuksella ja ymmärryksellä kuuntelin Agit Propia, en voi muuta todeta kuin että olipa aggressiivista, luokkavihaista ja väkivaltaista tekstiä. Ei juuri tietoakaan rauhasta, ystävyydestä, eikä solidaarisuudestakaan. Mutta eipä tuohon aikaan vielä ymmärrettykään esittää syytöksiä kiihotuksesta jotain kansanryhmää vastaan. Juuri siitä noissa lauluissa loppujen lopuksi oli kyse.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Tasan ei käy onnen lahjat

Nämä lapset asivat kotikadullamme, joka on turistikatu
Eilen luin Pattayalla ilmestyvää Thaipaleella lehteä. Silmiini osui kirjoitus, joka satutti minua suoraan sydämeen ja toi mieleeni ensimmäisen niin sanotun eläkereissuni Kolumbian Bokotassa katulasten lastenkotiin, jossa asuin lasten keskellä ja kanssa viisi viikkoa. Lehden kirjoittaja, kuka lieneekään, oli seurannut kotikatunsa elämää ja tehnyt havaintoja kuten minäkin.
Katukuvaan kuuluvat lapset, joiden elämää hän oli seuraillut laillani. päiviksen ja minun kotikadulla lapset voivat ainakin aineellisesti suhteellisen hyvin, sillä Soi Welcome on turistikatu. Mutta toisenlaisia katujakin on. Varsinkin niillä osa lapsista ei käy vielä koulua ja osa ei käy vieläkään koulua. Jollain ei ole kenkiä jalkaan ja jollain ei ole koskaan paitaa. Lapsilla on hyvin vähän aineellista evästä edessä olevalle elämän taipaleelle. Jos jollakin on vaikka rikkinäinen polkupyörä tai vaikka pahvilaatikko narun jatkoksi, niin siitä riittää koko porukalle riemua moneksi päiväksi.
Entäpä sitten suomalaislapset pallon toisella puolella? Useilla on läppärit, laajakaistat, omat kännykät, lasketteluvälineet ja Angry Birds -pelit sekä mahdollisuus maailman parhaaksi arvioituun koulutukseen.
Mainitsemani lehden kirjoittaja kirjoitti, että Thaimaassa on monen lapsen ruokapuoli vähän miten sattuu. Onnekkaimmille on äiti antanut 20 bathia (50 senttiä), jolla voi ostaa kadun ruokakärrystä nuudeleita, mutta kovaosaisimmat tai köyhimmät lapset ovat hedelmä- ja soppakärrykauppiaiden ja falangien armopalojen varassa. Oikein nälkäisen näköinen lapsi saattaa saada turistilta joskus meloniviipaleen.

Suomalaislapselle on itsestään selvää kotona pöydällä odottava, äidin tai isukin tekemä aamiainen, ravitseva kouluruoka ja jälleen koulupäivän päätteeksi ruoka kotona, jonka jälkeen läksyt tehtyään voi sännätä kulloinkin in-olevan harrastuksen pariin. Ja jos se ei siihen hetkeen istu, voi katsoa mitä tulisi 50:ltä kaapelikanavalta kotimaisten kanavien lisäksi.
Näistä kahdesta, niin kovin erilaisesta lapsiryhmästä vain suomalaislapset valittavat, kun ei ole mitään tekemistä tai on muuten vaan niin tylsää. Thaipaleella lehden kirjoittaja nosti esiin kirjoituksessaan yhden, minunkin tunteman suomalaisen, Visa Mannerin, jonka elinkeino ja elanto paloi reilu vuosi sitten poroksi Koh Changin saarella. Hänen kalastamiseen ja sukeltamiseen käyttävä aluksensa syttyi tuleen räjähdyksenomaisesti ja paloi aivan poroksi joko omia aikojaan tai muiden auttamana. Kävin raatoa katsomassa ja näky oli kyllä sangen surullinen. Ja aikansa meni Visallakin toipumiseen peri suomalaismiehen keinoin.
Nyt hän oli joka tapauksessa kadulta, joka ei ole turistikatu, löytänyt ikkunattomasta huoneesta kaksi nälissään itkevää lasta. Huoneen kalustukseen kuului tuuletin ja patja, ei muuta. Naapureiden mukaan äidistä ei ollut vähään aikaan kuulunut mitään. Visa sanoi thaimaalaiselle vaimolleen, että nämä lapset kuuluvat meidän perheen ruokakuntaan, kunnes äiti on löytynyt, jonka jälkeen mietitään jatkoja.Nyt vesselit asuvat Mercy Centerissä, saavat kolme kertaa päivässä ruokaa ja käyvät koulua. Heillä ovat saaneet mahdollisuuden, jonka antoi omalla tavallaan yhteiskuntavastuuta kantava Visa ja hänen vaimonsa.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Oli syytä tarttua Kalevalaan

päivis: Piti oikein Kalevalaan tarttua, kun huomasin, että puoliso alkoi maailman laidalta huudella vedensäästöprojektilleni. Paraskin. Itse kyselee, että ostetaanko merivettä. Sen hankkeen logiikka ei minulle ole oikein auennut, joten olisiko siinä sitten kyse miehen logiikasta. Toisaalta, tuolta Kalevalasta löysin runon, jossa Pohjan akka ja Väinämöinen Lemminkäinen kaverinaan ottavat merellä yhteen. Sen törmäyksen tuoksinassa Sampo kellahtaa meren syvyyksiin vieden kaikki aarteet mukanaan. Ehkä meriveden ostoon liittyy jotain salaista tietoa siitä, että ostettavan alueen pohjassa on Sammon aarre? Nytpä vasta innostuinkin.

Taidetta kotona Laukaassa. Panun batiikkityö.
Olen aina ollut kiinnostunut sanojen etymologiasta eli alkuperästä. Kuten myös erilaisten sanontojen, joita itse kukin puheessaan viljelee, mutta harvoin tulee ajatelleeksi, mistä ne sanonnat tulevat ja mitä edes tarkalleen tarkoittavat. Tuossa Pohjan akan ja Väinämöisen taistelussa oli sanonta "Kuuna kullan valkeana". Selvisipä tuokin sanonta, mistä se juontaa ainakin jollain tavalla juurensa. On hauska huomata, että Kalevala elää edelleenkin puheessamme.

Tuo etymologia on minua jossain vaiheessa kiinnostanut niinkin paljon, että olen ostanut Veijo Meren (sen kirjailijan tai hänen nimikaimansa?) kirjan nimeltä Sanojen synty. On varmaan ollut tarjouksessa. Parjattuun pyykinpesuuni liittyen etsin kirjasta, mitä sanasta pyykki kerrotaan. Pyykkihän tarkoittaa paitsi pyykin pesua, myös rajamerkkiä. Ruotsin nykymurteissa pientä kasaa kutsutaan nimellä pyk, joten sieltä Meren mukaan tule rajamerkin nimitys. Vedellä lotraamiseen liittyvä pyykki sen sijaan on yhteydessä pyökki-sanaan. Ruotsin sana byka ja saksan büken tarkoittavat vaatteiden pesua lipeällä. Ja mistäs lipeä tehtiinkään? Pyökkipuun tuhkasta.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Ilmoja pitelee

jormas: Olen aika usein ollut sitä mieltä, että naisen logiikka ei ole vahvimpia puoliani ja ehkä itsesuojeluvaistokin on osaltaan ollut pitämässä huolta siitä, etten kyseistä logiikkaa edes paljonkaan arvuuttele. Laitan tähän päiviksestä yhden esimerkin. Kun lupasin aikoinaan hänelle tehdä Aki Sirkesalon CD:stä laittoman kopion, niin siitä säästyneillä rahoilla päivis osti moottorikelkan. Ja eilisestä hänen kirjoituksestaan toisen. Jotta ei tarvitsisi kuluttaa Sosiaalikontin vettä, hän ajaa lähes 400 kilometrin siivuun suuntaansa pestääkseen pyykkiä muulla vedellä. Mutta nämäkin ovat juuri niitä asioita miksi häntä niin kovasti rakastan.

Eilen innostuin taas kaivelemaan hieman tilostoja, mistä lukijakuntamme on kohta puolen vuoden aikana muodostunut:
Finland 2 511, United States 568, Thailand 407, Russia 383, Germany 62, Brazil 31, Sweden 14. Denmark 11, Malaysia10, Netherland 10.
Aikamoinen määrä on ollut Yhdysvalloista, jota olen jaksanut ihmetellä, sillä kuitenkaan yhtään kommenttia tai sähköpostia ei sieltä ole tullut.
Aamu- , päivä- ja iltauintialtaamme
Pattayalla tosiaan ilmat ovat hivelleet vähän viluisempiakin, sillä illalla, kun menin pehkuihin oli 36 ja aamulla kun heräsin, 28. Usein aamulla ja iltasen alussa ennen kuutta käyn pulahtelemassa viereisen hotellin altaalla, jonka käyttö kuuluu vuokrasopimukseemme. Kotikadun elämää olen seurannut parikin päivää liikkumatta Thaikodistamme juuri allasta tai ruokapaikkoja pitemmälle.
Eilen tosin söin luksusillallisen, jonka Seuramme vapaaehtoiskokki valmisteli itselleen ja minulle. Istuimme kaksin päiväkeskuksessa, paransimme maailmaa ja söimme.
Tänään on syömistä tullut jatkettua, sillä meillä on Maistuva-maanantai, Keitto-keskiviikko ja Lätty-lauantai. Tänään siihen oli ekstara vielä hernekeitto. Vaikka väki kevättä kohden väheneekin, on sitä vielä riittämiin ja tupa on ollut täynnä heti avaamisesta lähtien. Hattua nostan sekä kunnioitan niitä muutamia käsiparia ja jalkoja, jotka päivästä toiseen jaksavat tehdä pyyteetöntä työtä, josta kovinkaan usein ei kiitosta heru.
Ihminen tai ainakin minä olen kovin ihmeellinen tavoiltani. Tai aiemmin mainitulta logiikalta. Kun vuokraan esimerkiksi moottoripyörän tai auton, on sillä ajettava myös joka päivä, kun on kerran maksettukin. Sen sijaan, kun pyörä on nyt omamme, se voi hyvinkin seistä päivästä toiseen ja odottaa jotakin todellista tai keksittyä syytä ajaa sinne tai tänne.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Ajokorttia hakemassa

päivis: Ajelin tänään töiden jälkeen Laukaaseen toimien samalla Renne Pulliaisen ja Vesa-Matti Loirin taustakuorona. Välillä paremmalla, enimmäkseen huonolla menestyksellä. Rennen levyllä oli ehkä enemmän tuttuja lauluja, joiden sanat ovat vuosikymmenten kuluessa iskostuneet mieleen. Suosikkini levyllä on "Mä kolmatta linjaa takaisin nyt kuljen".

Vaikka smart on pieni auto, ei se joka puhurista hätkähdä. Huomasin vasta perille päästyäni ja autosta noustuani, että täällähän tuulee ja oikein tosissaan. Lunta ei ainakaan vielä tule. Lumena se tänne sataisikin, koska ilma on pakkasen puolella. Ennusteiden mukaan ollaan kyllä jo kovaa vauhtia menossa kohti kevättä.

Tärkein syy tulla tänne, olivat viime reissulta kelkkailutakin taskuun jääneet ajokortti ja pankkikortti. Hyvin tulin toimeen ilman niitäkin ja autoahan ei kortilla ajeta. Ajokorttia en ole muuten koskaan joutunut näyttämään poliisille. Kerran piti jossain eteläisen Euroopan raja-asemalla näyttää kortti. Se taitaakin olla ainut kerta, jolloin olen korttia tarvinnut kuljettajan ominaisuudessa. Kortit kuitenkin laitoin heti lompakkooni, etteivät unohdu uudelleen.

Pakon sanelema kokeilu: kuivuuko
pyykki maaliskuussa ulkona.
Oheissyynä tänne tuloon on iso kasa pyykkiä, jotka säiliövettä säästääkseni pesen nyt täällä. Eipähän tarvitse Jokilaaksossa arvuutella, loppuuko vesi ennen aikojaan. Tai eihän se lopu. Vaikka en mönkijällä olekaan vettä hakenut, niin pienemmillä astioilla olen Jorman edellisen reissun aikana varmuuden vuoksi tuonut täydennystä säiliöön. Kieltämättä tällaiset "pyykkireissut" vääristävät vähän sosiaalikontin testituloksia.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Sauna- ilma- ja muuta kateutta

jormas: Olen ajatellut, että kirjoitan koko neljäviikkoisen, jonka olen Pattayalla, ilmiöstä ja arjesta täällä. Ehkä niin jollakin tapaa teenkin, mutta en malta olla laittamasta blogiini Keski-Uusimaahan kirjoittamaani kirjoitusta, jonka kyseinen lehti julkaisi tänään. Kyse on Juhani Sjöblomista, joka on koko sen ajan, kun hän on saanut niin sanottua sopeutumiseläkettä kansanedustajan työstä, lahjoittanut sen verot maksettuaan täysimääräisenä asunnottomuuden vastaiseen työhön. Siitä ovat osansa saaneet asunnottomien lisäksi niin Sininauhasäätiö kuin Elämän tähden ry:kin. Lieneekin niin, että koska monen kateus on käsinkosketeltavaa, on rikkaan kovin vaikea tehdä sellaista "hyvää" työtä, jonka uutisvälineet huomioisivat myönteisenä asiana. Ehkä kateun myy paremmin?
Tänään, kun kävelin Pattayan tai oikeastaan Jomtien rantakatua reipppaan kymmenen kilometrin lenkin, välillä meressä pulahtaen, sain Suomen aikaa ensimmäisen viestin kirjoituksen johdosta heti seitsemän pintaan aamulla. Mutta kun päivis, aiheeseen liittyen kateellisena, kertoi tuntemuksiaan saatuaan kuvan korealaiselta saunalta, laitan sieltä kuvan tähän alle osaksi tämän päivän kirjoitusta.
Vasemmassa ylänurkassa bambuseinän takana Harvian kiukaalla varustettu
sauna, jonka jatkona höyrysellainen. Uima-altaan taustalla allasbaari, jonka
tarjoilu yltää altaalle saakka. Vesimelonit juomineen kuuluvat muutaman
euron hintaan. Oikessa yläreunassa kylmät altaat miehille ja naisille erikseen
sekä kuuma-allas.
Miksi Keski-Uusimaa tölvii jatkuvasti Sjöblomia?
Tähän ikään olen ehtinyt ihmetellä monia asioita. Yksi niistä on nykyisin Keski-Uusimaa -lehden jatkuva tölviminen Sjöblomien ja varsinkin Juhanin suuntaan. Aivan kuin hän olisi lehden levikkialueen tai ainakin Tuusulan suurin vapaana kulkeva konna. Nykyisin yhden ihmisen haukkuminen menee yli äyräittensä eikä se myöskään oikein istu seutukunnan ykkösuutislehtenä itseään pitävälle.
En tosiaan voinut kuin ihmetellä, kun luin peräti erikoistoimittajan 4.3. toimittaman Keltaisen Keskarin. Sen mukaan Sjöblom kaappasi Tuusulan Kokoomus ry:n lisäksi Kokoomuksen kunnallisjärjestön, jonka edustajistoon valittiin kymmenen hänen aisankannattajaansa. Aivan kuin kokoomuslaiset olisivat tyystin vailla omia aivoja ja tahtoa  olevia marionetteja, jotka tanssivat yhden ihmisen pillin mukaan. Tätä ovat lehden mukaan edustajistoon valitut, kuten myös heitä äänestäneet. Jos olisin kokoomuslainen, vetäisin herneen nenääni.
En myöskään ymmärrä miksei Kokoomuksen, kuten kaikkien muidenkin puolueiden, tulisi edistää kunnan kehityksen kannalta keskeisillä paikoilla olevien maa-alueiden kaavoittamista riippumatta siitä kuka ne omistaa. Vai pitäisikö Sjöblomilla olla joku lex-Juhani, jolla estetään hänen maanhankintansa? Ja pitäisikö näin tehdä myös hänen koko suvulleen, heidän ystävilleen sekä lehden mukaisille naftaliinista kaivetuille kokoomusveteraaneilla? Vai pitäisikö heidät kaikki laittaa vajaavaltaisina holhouksen alle, jotta kaikki pikkusielut voisivat elää kateuden siivittämää arkeaan turvallisesti luottaen Keltaisen Keskarin linjauksiin Tuusulan kunnan kaavoituksesta ja kuntalaisten valitsemista kunnanvaltuutetuista? Jos olisin kokoomuslainen tai heitä äänestävä, vetäisin uudestaan herneen nenääni.
Ketkä ovat riittävän kauan asuneet Hyrylässä, ovat nähneet kunnan ykköstaajaman kehityksestä mitä on saatu aikaan, kun kunta ei käytännössä kyennyt kaavoittamaan vuosikymmeniin muiden maita tai ei päässyt heidän kanssaan sopimuksiin. Vielä nytkin Hyrylän keskustaa näytetään rakennettavan ilman kokonaisuuden hallintaa tekemällä rakennus sinne ja toinen tänne sitä mukaa, kun joku onnistuu saamaan talon tekemiseen luvat.

Jorma Soini, sosiaalineuvos
Tuusula

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Tasan ei käy onnen lahjat

päivis: Kai tuo otsikon toteamus sopii tämänaamuiseen, kun huomasin, että ero Thaimaan lämpötilaan on noin 50 astetta. Täällä -20, siellä +30 ja ylikin. Ja sitten sain vielä ikään kuin pisteeksi iin päälle aamulla multimediaviestinä kuvan korealaisen saunan uima-altaalta. Kylläpä kävi katteeks!

Mutta ehkä täällä on jotain sellaista, jota Aasiassa ei ole: revontulia. Auringossa on taas tapahtunut sen tason purkauksia, että meillä täällä pimeässä pohjolassa on mahdollisuus ihailla komeita revontulia. Ja niitä tullaan sieltä maailman laidalta, Aasiasta saakka, tänne ihmettelemään. Revontulia on ollut viime yönä ja tulevana yönä on taas luvassa kunnon valoshow. Jospa näkyisivät täälläkin, vaikka tuota parjattua valosaastetta on jonkin verran. Tosin tähdet tuikkivat pakkasöinä taivaalla upeasti, miksi eivät siis revontuletkin.

Aurinko saa ihmeellisiä asioita aikaan. Ja kuu myös. Tänään kuulin ohimennen autoradiosta, että syy Titanicin uppoamisestakin on keksitty vyöryttää parivaljakolle lady Sunshine and mister Moon. Ovat olleet tuona uppoamisen ajankohtana lähempänä kuin oikein milloinkaan. Ei voi sanoa että miesmuistiin, mutta en nyt minäkään muista, oliko aikaväli 1400 vuotta vai mikä. Ja nousin juuri silloin autosta ulos, kun uutinen jatkui kertoen, mitä auringon ja kuun poikkeuksellinen läheisyys olivat merellä tarkalleen saaneet aikaiseksi. Ehkä se lukee huomisen lehdessä, vaikka Keski-Uusimaa tunnetusti keskittyykin enemmän näihin paikallisiin tiedotteisiin. Tietysti, jos Titanicilla olisi ollut mukana lehden levikkialueella asuvia, asia olisikin jo toinen. Olenpa taas ilkeä...

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Nyt sen tiedän

jormas: Viime yö lennettiin taivaalla ja aamulla laskeuduttiin Bangkokin kansainväliselle lentokentälle. Vieressä istui Finnairin lentokonemekaanikko, joiden työnkuvaan kuuluu korjata koko konetta eikä vaan osaa siitä. Näin ulkopuolisena ajateltuna voisin sen kuvitella olevan kohtalaisen haastavan jobin. Sain vastauksen myös toiseen mieltäni vuosia askarruttaneeseen kysymykseen, johon arvatenkin näin jälkikäteen olisi vastaus varmastikin löytynyt netistä. Eli paljonko Finnair lentää sellaisella kaukokohteisiin tarkoitetulla koneella? Noin 80 000 000 kilometriä. Ja kun vähän pyöristetään, on maapallon ympärysmitta 40 000, niin lennetty matka on 2000 kertaa pallon ympäri.
Bangkokin lentokenttä
Minä vaan en oikein osaa koneessa nukkua, joten kymmenen tuntia istumisessa on oma jobninsa, johon suntautuminen kuitenkin auttaa jonkin verran. Nimittäin minne sieltä koneesta nyt kesken lennon lähtisi? Hieman kademielellä katselen, kun koneessa on on usein tyyppejä, jotka napin nappaamalla (heitä ei kadehdi)  tai ilman (heitä kadehdin) sanovat lentoemoille, joita muuten on miespuolisiakin, että kiitos vaan, en syö enkä ota mitään muutakaan. Ja näin he pistävät silmät kiinni ja availevat niitä sitten määränpäätä lähestyttäessä, kun kuulutetaan, että pistäkää turvavöitä kiinni.Kentältä tulen tai menen Pattayalla usein linja-autolla, jossa noin 150 kilmetrin matka maksaa 3-4 euroa. Nykyisin on moottoripyörämme varastointuna linja-autoaseman vieressä olevan pilvenpiirtäjän kellarikerroksen autohallisssa, josta se on mukava napata kulkupeliksi, jos kantamuksena ei ole kuin selkäreppu ja Phantom lähtee käyntiin. Ja lähtihän se ja sillä huristin nyt alkuillasta rantakatua viitisen kilometriä Thaikotiimme. Portaita ylimpään kerrokseen kiivetessä hieman saa jännittää onko kaikki paikan ehyenä, toimivatko muuy käytännöt ja niin edelleen. Tuntuukin oikein mukavalta, jos kaikki on kunnossa. Sitten keittelen kaffet, käyn suihkussa ja asetun parvekkeelle katsomaan Soi Welcome -kadun elämää kuuman Juhlamokan kanssa, jonka hörpin aidosta Lapin kuksasta.