Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. joulukuuta 2015

Rakkauskin on diagnosoitu sairaudeksi

päivis: Tänä aamuna luimme taas Hesaria sängyssä. Kun ei ollut töihin lähtöä, lukuhetki ei ollut niin varhainen kuin työaamuina. Sarjakuvasivulta saimme mukavan keskustelunaiheen, kun Kamala luonto -sarjakuvassa viitattiin eläinten rakkauteen. Kysyin Jormalta, osaavatkohan pihassamme viihtyvät kanit rakastaa.
Kamala luonto -sarjakuvassa puhuttiin rakkaudesta.
Jokilammilla viivähtää ja ainakin kerran myös pesi joutsenpariskunta. Joutsenet ovat tunnetusti uskollisia toisilleen koko elämänsä ajan. Mutta onko niiden yhteiselo rakkautta?

Mainittuja kaneja on lukematon määrä, mutta erityisesti olemme kyenneet seuraamaan yhtä mustaa ja kahta ruskeaa kania. Mustan, Mustiksen, oletamme olevan uros ja kaksi muuta ovat mielestämme sen heiloja. Kanit näyttävät olevan erottamattomia. Nuo kaksi ruskeaa ovat aina siellä missä mustakin - tai toisinpäin.

Jonkinlaista kiintymystä ne varmasti tuntevat. Rakkaudesta on vähän vaikea sanoa. Eivät taida ihmistenkään rakastumisasiat aina niin ymmärrettäviä ja yksinkertaisia olla. Innostuimme aamulla puhumaan enemmänkin omista tunteistamme ja siitä, kenet nimeämme omaan rakkauden ympyräämme. Keksin tuon termin itse, kun huomasin, että minun on hyvin helppo nimetä ne ihmiset, jotka siihen kuuluvat. Tosin ympyräni sisältö saattaisi jostain ulkopuolisesta olla aika yllättäväkin. Mutta sitä en nyt kuitenkaan ala tässä avata.

Tuo rakkaus tai rakkauden käsittäminen jäi päivän ajaksi pyörimään mieleeni. Piti taas vähän googlettaa. Jos haluaa ymmärtää rakkautta, ei ehkä kannata tehdä sitä, googlettamista nimittäin, sillä internetistä tuosta teemasta löytyy niin paljon asiaa, että vähemmästäkin pää menee sekaisin.

Rakkaudesta tai rakastumisesta esimerkiksi pää voi seota niin paljon, että rakkaus on jopa määritelty mielisairaudeksi. Maailman terveysjärjestö WHO on antanut rakkaudelle sairauskoodin F63,9. Tarkemmin kun noita sairauskoodeja tutkii, löytyy tieto, että F63-alkuiset koodit kertovat käytös- ja hillitsemishäiriöistä. Niitä ovat muun muassa himo pelata, polttaa taloja, näpistellä ja karvojen nyppiminen. Tuohon samaan sarjaan siis näytetään laskettavan myös rakastuminen.

Mutta ei hätää. Pahimmillaankin tauti kestää enintään puolitoista vuotta. Sitten helpottaa. Ainakin jos internetiä uskoo.
 

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Asiakaspalvelu ja Jorma viina eli koktailjuoma *

jormas: päivis kirjoitti eilen blogissaan mukavasti iloisesta veronmaksajasta ja asiakaspalvelusta. Siitä innostuneena kirjoitan minäkin Alkon asiakaspalvelusta.

Aikoinaan eniten käyttämäni lähikauppa oli Jyväskylässä Gummeruksenkadun Alko, jossa kävin käytännössä joka arkipäivä parhaimmillaan pari-kolmekin kertaa. Siellä oli yksi myyjä, jolla oli olemattomaan itsetuntooni väkivahva ote. Häntä pelkäsinkin enemmän kuin hammaslääkäriä, sillä hänellä oli valta päättää sillä hetkellä elämäni tärkeimmästä asiasta.
Koin, että hän oikein kyttäsi mihin jonoon usein tyhjine pulloineni asetuin. Sitten hän pitkin nenänvartta mittasi minua läpitunkevalla katseellaan pudottaen viimein arvionsa Jumalaakin korkeammalta: "Jaahas, täällä taas........ Taitaa nyt kuitenkin olla niin, että on edelleen niitä pohjia niin paljon, joten annetaan olla tällä kertaa. Mutta koitapa huomenissa uudelleen ja mukavaa päivänjatkoa kuitenkin."

Viimein koitti päivä, kun viinanjuontini loppui. Jonkun päivän kuluttua keräsin nurkistani joka ainoan kalja-, viini- ja viinapullon, jotka kiikutin Vaasankadulta puolenkymmenen muovikassin kanssa samaiseen Alkoon. Oikein kyttäsin, että varmasti tämä kuluneen vuoden ykkösinhokkini tulee minua palvelemaan kaikkivaltiaan katseineen.
Näin myös kävi: "Jaahas, päivää. Että mitäpä saisi olla tällä kertaa." Tätä juuri odotin: "Kuule äijä, sinulle ei ole putiikissasi ainuttakaan tuotetta, johon minä enää kolikoitani laittaisin. Joten otan palauttamieni tyhjien pullojen saldon rahana." Koin kuinka vuosia minua otteessaan pitänyt Alkon myyjä kutistui silmissäni aivan normaalin ihmisen kokoiseksi ja näköiseksi.

Vuosien kuluttua olin Keljon Alkosta hakemassa alkoholitonta olutta ja kas, samainen myyjä oli siellä. Hän myös palveli minua hyvin ystävällisesti. Tähän totesin, että on näemmä asiakaspalvelu tullut Alkoonkin. Hän katsoi pilke silmäkulmassa minua ja loihe lausumaan: "No joo, ehkä niinkin. Mutta kyllä meillä tapahtuu joskus asiakkaissakin muutoksia. Siitä lähtien on mukavalla mielelle moikattu, jos on tultu vastaan työpaikan ulkopuolellakin.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Iloinen veronmaksaja

päivis: Ymmärrän hyvin, että veroja on maksettava, jotta valtio ja kunnat selviytyvät kaikista velvoitteista, joita niillä on. Välillä tietysti tulee ajatelleeksi, ettei kai ihan kaikkea tarvitsisi kustantaa verovaroin. Mutta näillä mennään. Joku kerran totesikin radiossa, että verotus on yksi parhaimmista innovaatioista. Näin voi olla.

Olen siis iloinen veronmaksaja, mutta eilen tulleen uuden verokortin veroprosentti oli sen verran korkea, etten sillä hetkellä ollut enää kovin iloinen. Päätin käydä heti seuraavana päivänä, eli tänään, Järvenpäässä verotoimistossa. Veronmaksussani on tällä hetkellä sen verran monta liikkuvaa tekijää, että halusin mennä pelipaikalle selvittämään prosentteja.

Verotoimistossa oli toinen innovaatio, joka on yksi palvelutoiminnan parhaimmista keksinnöistä. Tarkoitan vuoronumerojärjestelmää. Muistan ikävästi, miten ennen vanhaan esimerkiksi pankeissa seistiin jonossa odottamassa omaa vuoroa ja pahimmillaan takana odottava saattoi tulla lähes iholle. Hoida siinä sitten yksityisiä asioitasi.

Erityisesti verotoimistossa käynnit jäivät entisaikaan mieleen todellisina kauhun paikkoina. Sinne meno oli yhtä pelottavaa kuin auton katsastus. Ehkä muualla oli toisin, mutta Jyväskylässä oli erityisesti yksi virkailija, jolla ei ollut pienintäkään hajua asiakaspalvelusta. Etukäteen jo pelkäsi, että saattaa joutua tuon henkilön rääkättäväksi.
Katsastustakaan ei enää tarvitse pelätä, kun katsastuskonttoreista on tullut
yksityisiä palvelulaitoksia. Katsastuksen ajan asiakas voi vaikka litkiä kahvia.
Toisin on nykyään. Järvenpäässäkin kaikki odottivat kiltisti omaa vuoroaan. Vaikka odotellessa tuntui siltä, että virkailija perehtyi edellä olevan asiakkaan palvelemiseen tuskastuttavan perusteellisesti, se antoi vain luvan toivoa, että oman vuodon tullessa, tiskin takaa saa ystävällistä ja asiantuntevaa asiakaspalvelua.

Näin olikin. Oli mukavaa, kun virkailija vielä varmisti, että ymmärsin, mihin uudelleen laskettu veroprosenttini perustui. Eikä seuraava asiakaskaan silti joutunut liikoja odottelemaan, vaikka palvelutuokio päättyi lyhyeen Suomen tämänhetkisen sään päivittämiseen. Sää, sehän on taas kaikkien huulilla.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Yhteiskunnan holhokki ja elätti

jormas: Jos ylipäätään joskus olen jotain hyödyllistä tai peräti muita auttavaa tehnyt, niin eiköhän se löydy päihdehuollon piiristä. Tiedän kylläkin monista asioista paljon, mutta vain kahdesta sen verran, että voin katsoa kuuluvani joukkoon, jotka voivat sanoa perustellusti olevansa oikeassa. Toinen on viina ja toinen on viinattomuus.

Eräänkin kerran olen ollut mukana osallistumassa kuntien ja vastaavien palvelujen kilpailutuksiin. Olen ollut voittamassa ja olen ollut häviämässä. Olen myös elämöinyt yksityisten voitettua ja tultua ylipäätään voimalla ja vauhdilla mukaan kilpailuihin. Että pitäisikö joku tolkku olla taloudellisen tuloksen tekemisessä ihmisen hädällä ja ahdingolla? Kysymyksestä en ole antanut periksi, vaikka en tiedä päihdehuollossa ainuttakaan kilpailua, johon olisi osallistunut vain yksityisyrittäjiä. Mukana kilpailuissa on aina ollut kolmannen sektorin, itseään yleishyödyllisinä pitäviä toimijoita, jotka ovat hävinneet kilpailun nimenomaan taloudellisin perustein. Ovatko ne siis tehottomia tai mihin he käärivät voittonsa?

Mutta tänä aamuna meni kuppi nurin, kun luin Pohjois-Thaimaassa olevasta, sveitsiläisen lääkärin perustamasta vanhusten hoitokodista http://www.hs.fi/paivanlehti/28122015/a1451189658015 . Sinne kyseinen leguri oli roudannut yli ysikymppisen muistisairaan mutsinsa, joka pojan mukaan tuskin edes tietää missä on. Vanhukset oli ripoteltu pitkin kylää ja he osallistuivat muiden mukana kaiken maailman rientoihin. Henkilökohtainen hoitaja on samassa huoneessa vuorokauden jokaisena hetkenä. Hintakin oli kohdallaan ollen kolmasosa äitimuorin entisen kotimaan hintatasosta.

Kuppi ei mennyt nurin yllä kirjoitetusta, vaan lukemisen mukanaan tulleesta oivalluksesta. Kun olen tullut ikään, jossa en enää ole hyödyksi kenellekään, vaan kuormitan kunnallista  laitoshoitoa, tulen yhteiskunnalle sitä halvemmaksi mitä aikaisemmin kuolen pois ja muutan linnunradan ylisille ikuisiksi ajoiksi. Missä ja millaista se sitten onkaan. Olenko väärässä?

En kykene erittelemään syitä miksi minua, päivätyöni tehnyttä, yhteiskunnan elätiksi ja hoidokiksi tullutta riesaa joku aidosti haluasi pitää elossa, vaikka itse sitä peiton alla haluaisinkin. Tiedän, että tämä on tylysti ajateltu ja siihen on monelle perusteltujakin vastaväittämiä. Ehkä joku niitä minulle kertoo.

Mutta entäpä jos olenkin onnistunut  pääsemään yksityiseen vanhustenhoitoyksikköön? Onko joku asia silloin toisin? On. Sillä yksityisen leipä tai ainakin maksu minusta tulee jokaiselta päivältä, jonka he onnistuvat pitämään minut hengissä. On se sitten hyvä asia tai ei, taidan haluta yksityiseen hoitopaikkaan vaikka Thaimaahan. Jos ylipäätään olen siinä kunnossa, että voin halujani tiedostaa ja ilmaista.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Sutta sohvalle

päivis: Tuo Niilosta sohvalla ottamani kuva sai minut miettimään, minkä verran luontoa ja eläimiä hyödynnetään sisustuksessa. Kun vähän katselin ympärilleni Laukaassa, jossa tuo kuva on otettu, huomasin, että susityynyn lisäksi parissa muussa tyynyssä tallustelee hirviä ja yhteen tyynyyn on kauniisti kirjailtu mäyräkoiran kuva.

Edelleen Laukaassa yhden torkkupeitonkin koristeena on sarvipäisen hirven kuvia. Seinällä on myös painettu kangas, johon on kuvattu rullalle kääriytynyt käärme. Vaikka en käärmeistä pidäkään, kyseistä eläväistä esittävä kangastaulu on upea. Käkikellossa on ilman muuta pari käkeä.

Kaikissa ikkunaverhoissa näkyy olevan kasvien kuvia, vaikka kukkia tai heiniä ei erityisesti olekaan ollut tarkoitus ripustaa ikkunoihin. Nykyisin Laukaan kodin suihkuverhossakin on luontoaihe. Niin kai voi sanoa vanhastakin suihkuverhosta, jota koristi kuva Aku Ankasta. Vai olisivatkohan siinä olleet veljenpojat. Ankkoja joka tapauksessa.

Eläimet ja luonto varmasti miellyttävät ihmisen silmää sisätiloissakin. Myös Niilo tuntuu viihtyvän alustoilla, jotka joko ovat eläimen karvasta peräisin tai jäljittelevät sitä. Tässä lista Niilon suosimista makuualustoista: susiturkki (suden karvaa muistuttava viltti), lampaan talja, keinotekoinen lampaan talja, kikkarakarvaisen koiran turkkia muistuttava peitto ja kaikki karvalankamatot. Samaan listaan voi varmaan lisätä myös tuon kuvassa näkyvän alustan, joka todellisuudessa on Jorman karvainen liivi.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Muodollisesti pätemätön laulaja takaisin poliisiksi.

jormas: Hesarissa oli mielenkiintoinen kirjoitus Mikko Schoderuksesta, jonka ura oopperalaulajana tyssäsi, kun ei ollut laulajaksi muodollista pätevyyttä. Oopperan johdon vaihduttua soolot alkoivat vähentyä. "Koen, että blokkaamiselleni ei ollut taiteellisia perusteita. Jos osaa laulaa, muun pitäisi olla toissijaista. Nyt asia tuntuu olevan päinvastoin."

Schroderus arvelee tilanteen syyksi poikkeavaa taustaansa: "viralliset" klassisen musiikin opinnot puuttuvat. Kansallisooppera lähetti maakunta-aviisiin vastineen sen jälkeen, kun poliisitenori oli Kaleva-lehdessä kertonut tuntojaan: "Toki mekin olemme huomanneet Schroderuksen kauniin lauluäänen. Ääni ei kuitenkaan yksin riitä. Alan vaatima monipuolinen opiskelu on jossain vaiheessa ja jossain muodossa kaikkien tehtävä", kirjoittavat Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Mikko Franck ja taiteellinen suunnittelupäällikkö Rilla Kyykkä.

Schroderuksen mielestä oopperan, myös sen ohjelmistojen, pitäisi laskeutua "elitismin tornista". "Ooppera ei pysy pystyssä, jos siellä käyvät vain Töölön mummot ja cityvihreät opiskelijat. En tiedä miten oopperalla on varaa olla kuuntelematta laajemman yleisön toiveita." Monia varmaan ärsyttää, että Schroderus puhuu suoraan. Ja sekin, ettei häntä saa sovitettua mihinkään lokeroon.

Tässä linkin takana hänen jouluinen näytteensä laulutaidostaan: http://www.hs.fi/kotimaa/a1450758623179.

Itseäni puhutteli laulu, mutta tarina muutenkin. Ollessani päihdetyössä paikalla, jossa pestataan tekijöitä, oli minulle tärkeintä, että tehtävään valittu on paras mahdollinen ja muutenkin sopiva. Siitä oivallinen osa oli kokemus ja/tai muodollinen pätevyys.

Mutta oopperan tapaan muodolliset pätevyydet änkeävät joka paikkaan. Näin myös päihdehuollossa. Vaikka presidentti on tunnustanut tekemiseni myöntämällä minulle sosiaalineuvoksen arvon, ei sillä meriitillä ylletä tänä päivänä edes vaatimattomimmankaan päihdehuollon asumispalveluyksikön yövalvojaksi.

Pitemmän korren kisassa, jossa on tarpeettomasti asettunut vastakkain muodollinen pätevyys ja kentältä hankittu vankka kokemus, ovat voiton vieneet kirjansa lukeneet. Muodollista pätevyyttä edellytetään silloinkin, vaikka sitä ei vaadi muu kuin oma esimies tai firman boss.

Jotenkin ymmärrettävistä syistä näin tapahtuu kirjanoppineita täynnä olevissa toimijoissa ja niissä ei kenttäkokemus ole kurssissa enää silloinkaan kuin voisi. Sellaisessakin avoimessa työpaikkailmoituksessa, jossa pitäisi lukea, että arvostetaan kokemusta päihteistä, lukeekin että edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa. Ei ole mennyt pelkästään lapsi pesuveden mukana vaan koko pääasia ja ydinosaaminen. Se on valitettavaa, sillä suurin häviäjä on juuri ja juuri elämänsä syrjästä kiinni pitävä päihdehuollon asiakas.

Kehityksen suunnan seuraaminen kirpaisee edelleen. Aivan erityisen kipeää se teki, kun sama vaatimus näyttää olevan vankan kenttäkokemuksen omaavalla Kalliolan Myllyhoitoyhdistyksen puheenjohtajalla Risto Kuismallakin. Kun koko firman hoitoketju perustuu vertaistukeen ja AA:n 12 askeleeseen, niin jos jonkun luulisi arvostavan kenttäkokemusta aukottomasti ilman ehdotonta muodollista pätevyysvaatimusta mihinkään, niin Kuisman. Joka taisi itsekin löytää vertaistuesta elämälleen uuden suunnan. Mutta toisin oli laita, kun häneltä asiaa kysyin heidän hakiessa operatiivista johtajaa. Sanoi, että muuta ei edes harkittu. Kuin korkeakoulunsa käynyttä. Mutta ehkä korppi ei korpin silmää noki, vaikka olisi koulutukseltaan varatuomarikin.

perjantai 25. joulukuuta 2015

Jouluna Jokilaaksossa

Kauniisti ruostunut lyhty
koristaa Jokilaakson pihaa,
jossa joulusta ei ole tietoakaan.
päivis: Taisimme juuri viettää ensimmäistä joulua Merikonttikodissa. Kaksi edellistä joulua olemme olleet Thaimaassa. Ilmankos meille ei ole syntynyt minkäänlaisia Merikontti-joulutraditioita. Jospa nyt vietetystä tai edelleenkin meneillään olevasta joulusta jää jotain, jonka myöhemmin voi ajatella olevan sellaisia.

Mitähän perinteeksi päätyvää tänä jouluna sitten onkaan tullut tehtyä?

Jouluruokaa olen vääntänyt enemmän kuin ehkä juuri koskaan. Jos on jotain joulua pitänyt aikaisemmin laittaa, niin aika herkästi olen tarttunut kauppojen einestarjontaan. Tänä jouluna taisin ylittää itseni paistamalla lanttu- ja porkkanalaatikkoa sekä kasvismaksalaatikkoa. Viimeksi mainittu on braavuurini, jota en olekaan aikaisemmin tehnyt jouluksi.
Sen verran lintsasin, että ostin valmista lanttu- ja porkkanasosetta. Luomua molemmat.
Osa porkkanalaatikosta paistuu Anna-mummun perintönä saamassani astiassa.
Myös kinkku meillä paistettiin, vaikka ensin näytti siltä, että tarjolla on vain neljän kilon tai sitä suurempia kinkkuja. Kannatti käydä Lahelan lähikaupassa, jossa myytiin noin 1,5 kilon pikkukinkkuja, jonka sitten itse paistoimme. Vaikka Jorma söi sinappihunnuttamaansa kinkkua jo ennen aattoa, sitä näkyy edelleen olevan jäljellä. On siis ollut pienestä koostaan huolimatta melkoisen riittoisa.

Meitä oli neljä ihmistä joulupöydässä. Se joka tietää, minkälainen kotimme on, saattaa ihmetellä, että miten tuo ruokailu tapahtui. Ei ihan tavanomaisesti, sillä ruokapöytänämme oli Merikonttikodin olkkarissa oleva myllynkivi. Pöytäliina vain kiven päälle ja siinä se oli. Kiven alla on tietysti jalat, joten emme sentään ihan lattian tasolla ruokailleet.

Toivoa sopii, että Sininauha ei
unohtaisi Olga Hjelmmania ja
hänen testamenttilahjoitustaan.
Joulusaunan jälkeen kävimme hautausmailla. Ensin Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla, jonne on haudattu meille merkitykselliseksi käynyt ihminen, jota emme kumpikaan ole koskaan edes tavanneet. Olga Hjelmman testamenttasi merkittävän omaisuutensa Sininauhaliitolle ja sen kautta olemme molemmat saaneet olla siivun verran osana tuota perintöä, jolla muun muassa ostettiin asuntoja asunnottomille. Hyrylässä kävimme viemässä kynttilän Paijalan hautausmaalle, jonne on haudattu Jorman läheisiä.

Hautausmailla meillä oli mukana Niilo. Joku koiranomistaja kävi nimittäin oikeutta koiran viemisestä hautausmaalle ja sen tuloksena on olemassa ennakkopäätös siitä, että seurakunnat eivät voi koirien käyntejä kieltää. Koiran pitää tietysti käyttäytyä korrektisti ja niinhän Niilo tekee. Hietaniemessä oli Niilon lisäksi muitakin nelijalkaisia.

Joulukierroksemme päättyi Santtu Ahlgrenin Päämaja-ravintolaan, jossa joimme alkoholittomat oluet ja katselimme kun ravintoloitsija asensi karaokelaitteita alkavaa iltaa varten.

torstai 24. joulukuuta 2015

Rakkaus- ja joulutarina


jormas: Vuosikymmen sitten kirjoitin ”jormasen joulutarinan”, jossa on siellä täällä ripaus omaakin elettyä elämää. Ja jos antaa ajatuksen lentää, voi tarinasta löytää myös päivis-vaimoni.
Ehkä tänä jouluna minua puhuttelee tämän jouluaaton Hesarin etusivun Karin piirros samalta vuodelta kuin opin ajamaan polkupyörällä ja päivis syntyi.
Alla olevan tarinan hiljaa itsekseen luettua voi mielessään kysyä. Mistä on onni ja rakkaus tehty, tarvitaanko siihen rahaa ja voiko sitä ylipäätään ostaa millään valuutalla tai saako sitä edes kaupasta?

Rakkaus- ja joulutarina

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän on usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Hän keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin kuin Niinistö ja Halonenkin sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskitien kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatko Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus tavarakontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät on kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Kontista, tutusta roskiksesta, ilmanvaihtoaukon edestä lämmittelemästä, joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa mehua ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että vaikka se niin kornilta tuntuukin sanoa, niin Taivaan Isä rakastaa sinuakin, teitä kaikkia, vaikka se ei varmasti siellä laatikossa yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä paljon puhuttua päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein Siiri huomasi pohtivansa, mitä hän oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana hän sitten rohkaisi mielensä, etsi Kustin tutustu kontista ja sanoi hänelle: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö Kusti, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta koko yön oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan Siiri Angervolle? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli vuosiin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla astui ulos, oli Kusti ulkona ovipielessä vastassa. Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna Siiri anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni vastaan, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin. Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä siellä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun hän sovitteli suihkun jälkeen Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti sitten lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten sitä päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, että koskaan hän ei sinne ollut menossa päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi, että hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on näkäräispullolla tullut käytyä.

Kerran sitten heillä tuli puheeksi, että kun Siiri on aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti? ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin, että en sinulle uskonasioista paasaa.” Mielessään hän kuitenkin aina ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee. Mutta kerron, jos haluat, sanoi Siiri. Niin Siiri sitten kertoi, että kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon Kristuksen kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu meille kaikille. Torstaisin käyn omassa seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sitä sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun kolhun perään. Kun kerran sitä kysyit, niin kaiken uhalla sanon sinulle, että vien sinut sinne mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä olen torstaisin, ja halusit vaan kuulla sen. Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan hänen ja monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti ensi torstain hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun. että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröin heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri sitten kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä aina toivonut olevan, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, on Taivas sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla, jossa kaikki olemme tasa-arvoisia. Ei lähtenyt henki kirkossa, vaan taisin saada iankaikkisen elämän, totesi Kusti.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia, aaton työ on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo elävää valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Jorma Soini

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Tunteet pelissä

päivis: En ole voinut sivuuttaa miinalaiva Pohjanmaata koskevia uutisia. Laiva on nykyisessä tarkoituksessaan tulossa tiensä päähän - vai pitäisikö sanoa viimeiselle aallolle - joten sen tulevaisuuden osalta on tehty erinäisiä suunnitelmia. Ostaja olisi, mutta Puolustushallinto on päättänyt olla myymättä. Parempana ratkaisuna pidetään romuttamista.

Puolustusministeri Jussi Niinistö otti tänään Hesarin mielipidepalstalla kantaa siihen, kun kansanedustaja Stefan Wallin moitti romuttamista vedoten muun muassa siitä valtiolle aiheutuviin kustannuksiin. Niinistö perusteli romuttamista. Yksi niistä pisti erityisesti silmään.

Miinalaivan elinkaari pitää Niinistön mielestä päättää niin, että "se kunnioittaa myös sillä palvelleiden sotilaiden tunteita".

Onkohan puolustusministeri nyt ihan tosissaan? Oikeastiko meillä on jossain kohtaa alettu välittää tällaisissa asioissa ihmisten tunteista? Vai ovatko merisotilaiden tunteet jotenkin arvokkaampia kuin muiden ihmisten?

Meillä on pantu välillä melkoisellakin vimmalla maan tasalle arvokkaita ja vähemmän arvokkaita rakennuksia, mutta koskaan en ole kuullut, että siinä yhteydessä olisi puhuttu jonkun kollektiivisen ihmisryhmän tunteista. Tunneasioita on purkutouhujen yhteydessä kuvattu lähinnä vain silloin, kun joku mummon mökki puretaan vaikkapa kevyenliikenteenväylän alta.

Kieltämättä Jussi Niinistö on oikealla asialla, vaikka purkuperusteluiden yhteydessä tunteiden huomioiminen vähän ontuukin. Ehkä ihmisten tunteet pitäisi oikeasti ottaa paremmin huomioon. Esimerkiksi Alvar Aallon suunnittelema Enson pääkonttori Helsingin kauppatorin laidassa nostattaa edelleen osassa meistä suuria tunteita. Vaikka itse pidänkin rakennusta hienona, niin kieltämättä sen vastustajat ovat oikeassa, jos vetoavat siihen, että pääkonttorin alta purettiin todella upea 1800-luvun kaupunkitalo.

Minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä Helsingin Makkarataloon, mutta olen kyllä aikoinaan seurannut harmistuneena suunnitelmia purkaa tuo hauska makkara. Onneksi sitä ei ole kuitenkaan tehty, muuten olisin kyllä oikeasti mieleni pahoittanut. Makkara on hieno, kuten tuosta kuvasta toivottavasti näkyy. Missään muualla ei taatusti ole vastaavaa makkarankuorivalomerta.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Tänään on Niilon syntymäpäivä

jormas: Tärkeää tänään on osaomistuskoira Niilon viides syntymäpäivä. Virallisen syntymäpäiväkuvan julkaisen tässä alla, kun Niilo saadaan kuvauskuntoon ja se pääsee valokuvaaja päiviksen studioon kuvattavaksi.

Virallinen 5-vuotiskuva päiviksen aamustudion ottamana Niilon maastokäynniltä
Ja sitten toinen juttu. Joskus viime vuosikymmenellä sepitin joulu- ja rakkaustarinan Siiri Angervosta ja Kustista. Tarinassa on totta ja tarua sekä myös omassa elämässä koettua yksinäisyyttä. Ehkä jotakin sellaistakin, jota olen saanut kokea päivikseni kanssa. Ainakin kun vähän käyttää mielikuvitusta.

Vuosien myötä olen tarinaa aina hieman muutellut siten, että päällimmäisenä kuitenkin säilyisi tunne ja se mikä elämässä on tärkeintä. Ensimmäisen kerran tarina taidettiin julkaista 2007 Uusi toivo -lehdessä. Silloin, kun lehden tärkein asia ja lukijakunta olivat päihdehuollon asiakkaat.

Tänäkin jouluaattona julkaisen heidän tarinansa tämän blogipalstan lisäksi myös jossakin muualla. Mutta näin se alkaa: "Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä........."


maanantai 21. joulukuuta 2015

Kaikki irti kaikesta

päivis: Yle kannustaa meitä katsojia hankkimaan oman Yle-tunnuksen. Sen avulla pitäisi saada kaikki irti Ylestä. Tarkoittaa jotain sellaista, että johonkin nettiin saa itselleen koottua kaikki Ylen suosikit, joita voi sitten katsella silloin kun haluaa. Ja voi vaikka välillä lopettaa jonkun ohjelman katselemisen ja jatkaa sitten milloin itselle sopii. Kätevää.

En vain oikein tiedä, mitä Ylellä on sellaista, jota niin hirveästi hinkuisin, että pitäisi tehdä taas jotkut uudet tunnarit muistettavaksi ja hyödynnettäviksi. Ja ehkä jäämään koukkuun johonkin. Esimerkiksi viihteeseen. En löydä tuota hyötyä, sillä Ylellä ei viime aikoina ole juuri muuta katsottavaa ollut kuin Uutiset. Hertta Kuusisen elämästä kertovaa TV-sarjaa olen katsonut vain siksi, että päähenkilön elämänhistoria kiinnostaa. Muuten kyse ei mielestäni ole mistään erityisestä laatusarjasta.

Tiedän olevani vastarannan kiiski, kun en repeä aivan riemusta, kun kuulen tai luen noista erinomaisista mahdollisuuksista saada kaikkea irti milloin mistäkin. Elämä tuntuu menevän päivä päivältä entistä monimutkaisemmaksi, vaikka noiden Ylen henkilökohtaisten tunnareidenkin väitetään olevan joku erinomaisuus. Ilon aihe ihmisen arkeen.

Tässä kohtaa pitäisi varmaan olla jonkinlainen aasinsilta aiheesta toiseen, mutta ehkä se on olemassa. Ehkä ei. Näen kuitenkin jotain samaa siinä, kun älypuhelimet, tabletit ja tietokoneet alkavat hallita kaikkea elämää ja toisaalta siinä, kun vessaa ei enää tarvitse pumpata nuppia painamalla. Eilen törmäsin muistaakseni ensimmäistä kertaa vesivessaan, joka pumppasi ilman kosketusta. Tai olisi pitänyt pumpata. Tekniikka petti, mutta onneksi pöntössä oli myös perinteinen pumppausnuppi.
Pumppaaminen ilman kosketusta on varmasti hygienian kannalta
hyvä keksintö, mutta ensin pitää keksiä, miten se tapahtuu.
En kirjoittaisi mitään tuosta kokemuksesta, mutta kun tänäänkin satuin käymään sellaisessa vessassa, jossa pumppaus hoidettiin vain kättä vilauttamalla, sanoisin että kyse on jo uudesta ilmiöstä, jossa uudenlainen tekniikka on ottanut vallan. Voi olla aika turhauttavaa käväistä vessassa, jos pytyn huuhtelun onnistuminen vaatii uudenlaisen tekniikan käytön keksimistä. Oletetaan selvästikin, että ihmiset ymmärtävät laakista, miten uusi tekniikka otetaan haltuun. Mutta kun eivät välttämättä tee niin. En ainakaan minä.

Ja mitä olikaan vastassa, kun oli aika pestä kädet? Vettä tuli kraanasta, koska siihen on jo opittu, että kättä heilauttamalla kraanasta alkaa valua vettä. Paitsi jos laitteessa on vikaa. Mutta kun vessasta on ihan turha etsiä paperi- tai kangaspyyhetelinettä, olet ihan hukassa. Kunnes sitten keksit, että siinä vesikraanassahan oli ihan kummalliset "siivet". Onneksi tuli ahaa-elämys. Ja niinpä siivistä tuli lämmintä tuulta, joka kuivatti kädet. Hurraa.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Hyvää joulua myös mandaattiystävilleni

jormas: Joskus kirjoitin mandaattiystävistä. Siis niistä, jotka ovat olleet tai näytelleet olevansa kavereitani silloin, kun minulla oli niin sanottua asemaa. Ei sitä kyllä merkittävästi ole ollut koskaan. Mutta kuitenkin ollessani omalla sektorillani päihdetyössä järjestöjen operatiivisena johtajana tai luottamushenkilönä hallituksen puheenjohtajana, tuli joulukortteja melkoinen määrä. Lähettelin niitä itse tai en.

Mutta nykyisin kun mainitut asemat ovat taakse jäänyttä elämää, ovat sinne jääneet myös asemani vuoksi kortteja ja välillä muitakin tervehdyksiä lähetelleet. Haikea mieli tulee joistakin, kun aikoinaan luulin, että kysymyksessä oli tosi ystävyys tai ainakin hyvä kaveruus, joka ei hiivu eikä pala tulessakaan.
Kansanedustajatkin lähettelivät joulutervehdyksiään melkein kasapäin, vaikka en ollut edes äänestysalueella kirjoilla. Ne kaikki ovat kadonneet. Paitsi yksi. Hän on Pekka Haavisto, jolta on Antonion kera tullut joulukortti jo kauan. Tänä jouluna Pekan joulutervehdyksestä puuttui kuitenkin Antonio. Oli vähän kuin poikamiehen kortti. Mutta Pekkaa arvostan, lähettää hän korttia tai ei. Arvostaisin, vaikka ei olisi ollut hakemassa minulle sosiaalineuvoksen arvoakaan. Mutta ei siitä kaveruudessa ole haittaakaan ollut. Vastavuoroisesti olin hänen takanaan presidentinvaaleissa. Ja olen taas, jos hän on ehdokkaana silloin, kun Niinistö ei enää asetu ehdokkaaksi.
Muitakin mielenkiintoisia tuttavuuksia on sosiaalisen median ansiosta tullut. Jotkut heistä lähettävät henkilökohtaisen joulutervehdyksenkin. Netin kautta tietty, nettikavereita kun ollaan. Yksi niistä on Paula Plysjuk. Häntä en ole koskaan tavannut, mutta mielipiteitä on vaihdettu senkin edestä. Jotka lähes poikkeuksetta liittyvät avioliittoon, sillä Paula ja hänen laillaan ajattelevat eivät halua, että Pekka ja Antonio saisivat rakastaa toisiaan papin vihkimässä avioliitossa.
Sitten meillä on sellaisia tuttuja tai peräti ystäviä, jotka lähettävät joulukortin, jonka mukana tulee käytännössä Sudokua tai sanaristikkoakin vaikeampi pähkinä purtavaksi. Arvoitus on nimeltään allekirjoitus, joka ei aukea päivikselle eikä minulle. Joten jos sinä tai te tai joku muu tunnistaa yllä olevan kortin allekirjoitukset, niin kertokaa se meillekin.

Mutta saa nyt allekirjoituksesta selvää tai ei, iloitsemme ja olemme otettuja jokaisesta joulu- ja muustakin tervehdyksestä.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

päivis: Jouluaattoon on vielä muutama yö, mutta jouluaterioita on tullut syötyä jo jokunen. Ja vielä on ennen aattoa tiedossa yksi sellainen, työyhteisön yhteinen jouluruokailu maanantaina. Tänään valitsimme ABC-aseman joulupöydän Salosta tullessamme. Paikkakunta taisi olla Karjaa.

Joulu on kummasti venynyt viikkoja kestäväksi, jos sitä mittaa sillä, miten perinteisiä jouluruokia on tarjolla. Ei vain lounaspaikoissa, mutta myös tietysti ruokakaupoissa hyllyt ovat notkuneet lanttu- ja perunalaatikoiden ja rosollirasioiden painosta. Kinkkujakin on ehkä joissakin perheissä ennätetty jo syödä muutama.
Joulutorttujakin on tullut syötyä jo aika monta. Silti ne maistuvat edelleen.
Ainakin Saarioisten porkkanalaatikoita on myynnissä ympäri vuoden, joten niistä ei oikein edes voi puhua jouluruokana. Tietysti mämmiäkin löytyy hyvin varusteltujen kauppojen pakastealtaista mihin vuodenaikaan tahansa.

Se, että jouluruokia voidaan syödä jo hyvissä ajoin ennen joulua, johtuu ennen kaikkea einesteollisuudesta. Voi olla, että silloin kun itse olin lapsi, näin ei vielä ollut. Jouluiset laatikot olivat taatusti ensimmäistä kertaa tarjolla vasta jouluaattona. Ja eiköhän kaikki tehty silloin itse.

Kun jouluruokia on tarjolla jo hyvissä ajoin ennen joulua, saattaa käydä niin, että jouluna niissä ei enää olekaan mitään hohtoa. Laatikoiden sijaan alkaakin kaivata vaikka pizzaa. Toisaalta juureslaatikoiden maku on sellainen, ettei niihin ihan helposti kyllästy. Ja jos tarjolla on muutakin kuin "äitien laittamaa" ruokaa, makuvivahteita löytyy moneen lähtöön. ABC:n porkkanalaatikossakin oli ihan omanlaisensa maku. Samoin perunalaatikko oli melko maukas. Harmi, kun lanttulaatikosta ei buffetpöydässä ollut jäljellä muuta kuin rippeet. Sen maku jäi testaamatta.

Jos ei osaa, ehdi tai viitsi tehdä itse joulun laatikkoruokia, eineksiä voi aina tuunata. Kerman lorauttaminen on vanha konsti, mutta varmaan myös mausteitakin voisi laatikkoihin lisätä ennen kuin laittaa ne lämpiämään. Lämmitys pitää tietysti tehdä uunissa. Jotenkin vain joulutunnelmasta jää jotain puuttumaan, jos ruokalautaset nakkaa mikroon.

Löysin äskettäin reseptin, jossa neuvottiin tekemään kasvispihvejä ylijäämäporkkanalaatikosta. Minullahan on tapana löytää reseptejä ja laittaa niitä talteenkin, mutta aika usein ne jäävät toteuttamatta. Sillä kertaa myös kokeilin reseptiä. Pihvit onnistuivat hyvin, mutta jos paistan niitä joskus toistekin, oliivit jätän kyllä suosiolla pois. Porkkanalaatikko ja oliivit tuntuivat yksinkertaisesti vähän liian eksoottiselta yhdistelmältä. 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Hieno juttu Sininauha

jormas: Myös minä kirjoitan jonkun sanan RAY-avustuksista jo pelkästään itsekkäästäkin syystä. Sillä monta vuotta sain palkkarahani kyseisistä rahoista niin Sininauhasäätiössä kuin Jyväskylän Katulähetyksessäkin. Sininauhasäätiön avustuksissa on vielä pitkä matka aikani huippuvuosiin. Hienoa kuitenkin on, että avustuskäyrä on nyt monien vuosien jälkeen noususuuntainen. Vaikka minun ei tarvitsisi korviani tai silmiäni näille asioille lotkauttaa, en sydämeni palolle voi enkä haluakaan voida mitään.

Talouden suhteen Sininauhassa oli mielestäni järjen valo perusteellisesti kateissa ainakin puoli vuosikymmentä. Huolestuneena seurasin, että kuinka mahtanee pitkässä juoksussa koko toiminnan käydä, kun omaisuutta myytiin ja myydään edelleen, joten huolta kantavien ja syytä kantaa huolta edelleen.

Niin sanotut talouden asiantuntijat Sininauhassa olivat viime vuodet aivan eri planeetalta. Siitä yksi oiva esimerkki oli asunnottomien tarpeisiin suunnattu asuntojen hankinta, joka lopetettiin tyystin. Kyse oli käytännössä kotien ostamisesta, joista Raha-automaattiyhdistys maksoi puolet. Tosin sanoen avustukset mahdollistivat asuntojen hankkimisen pääkaupunkiseudulta puoleen hintaan

Ei ole taloudellisesti järkevää, sanoivat Sininauhan osaajat. Työntekijät ja luottamushenkilöt. Mutta nyt on tullut taloon uusia valoja, jotka arvaan tai tiedän, mutten sano. Mutta uusia koteja on tulossa. Ja mikä ennen kaikkea on hienoa, osansa voivat nyt saada muutkin kuin Helsinki, Vantaa ja Espoo. Joten Tuusula, Kerava ja Järvenpää, hälytys ja herätys!!!

Sillä näin se menee tältä osin ehdotuksessa: "900 000 euroa, tukiasuntojen hankinta- ja korjausmenoihin erityisryhmille olemassa olevasta asuntokannasta pääkaupunkiseudulta (Helsinki, Espoo, Vantaa, Tuusula, Kerava, Järvenpää). (Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelma). Asukkaat on valittava sosiaalisin, terveydellisin tai taloudellisin perustein."

torstai 17. joulukuuta 2015

Elämää avustusten varassa

päivis: Tänä aamuna oli lukuisissa, varmaan sadoissa, suomalaisjärjestöissä taas jännät paikat, kun Raha-automaattiyhdistys julkaisi ensi vuoden avustuskohteet, joita se esittää sosiaali- ja terveysministeriölle hyväksyttäviksi. RAY:n esityksiin ministeriö harvoin tekee muutoksia, joten tänään järjestöissä joko huokaistaan helpotuksesta, riemuitaan, ollaan hieman harmissaan tai saatetaan jopa päättää panna pillit pussiin.

Kaikki ehdotukset löytyvät Raha-automaattiyhdistyksen nettisivuilta www.ray.fi. Ainakin tänään linkki avustusehdotuksiin löytyi heti etusivulta. Samalla voi myös vilkaista, minkälaisia avustussummia järjestöt ovat minäkin vuonna saaneet. Tiedot löytyvät 2000-luvun alusta saakka.

Aika usein unohtaa, että itsekin järjestötyöntekijänä elää avustusten varassa. Jos projekti, jota on toteuttamassa tai haluaisi toteuttaa, ei saakaan RAY:n avustusta, homma jää tekemättä ja itseltä palkka saamatta. Aika hyvin järjestöt osaavat kuitenkin arvioida hankkeiden läpimenoa ja jatkomahdollisuuksia, joten suuria yllätyksiä tulee harvoin.

RAY jakaa avustuksia järjestöille, jotta ne puolestaan tekisivät monenlaista hyvää ihmisille, jotka ovat avun tarpeessa. Toisin sanoen minulla ja kollegoillanikaan ei olisi näitä työpaikkojamme, jos ei olisi päihdeongelmaisia, asunnottomia, vankiloista vapautuvia, mielenterveysongelmista kärsiviä tai muuten vain heikot eväät elämäänsä saaneita. Toisten paha olo ja puute on toisten leipä. Töitä paiskiessa se kuitenkin välillä saattaa unohtua.

RAY on perustettu jo vuonna 1938. Se siis täyttää parin vuoden päästä 80 vuotta. Avustusvaransa se on alusta saakka kerännyt pelitoiminnasta. Ja ihmisethän pelaavat. Jopa niin paljon, että osa pelaajista tarvitsee tukea peliriippuvuuteensa. Sitäkin tuotetaan RAY:n rahalla.

Jatkossa Raha-automaattiyhdistys, Veikkaus ja Fintoto yhdistyvät. Nähtäväksi jää, tuleeko avustuskäytäntöihin joitakin muutoksia. Ovatko erilaiset toimintarahaa tarvitsevat jatkossa hamuamassa rahaa samalta kupilta? Toistaiseksi vielä RAY on keskittynyt terveys- ja hyvinvointihankkeiden avustamiseen, Veikkaus jakaa varoja liikunnalle ja kulttuurille, Fintoto tukee hevoskasvatusta. Yhdistymisen vakuutetaan merkitsevän sitä, että jaettavaa jää aikaisempaa enemmän. Sen näkee sitten. Nyt nämä kolme jakavat vuosittain avustuksia 1,2 miljardin euron verran. RAY:n tämän kertainen avustussumma on 315,3 miljoonaa euroa. Melkoinen potti.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Suur-Helsingin Valkonauha ja Liisankoti ym.

jormas: Sanotaan, että keskeneräistä työtä ei näytetä hulluille ja narreille. Mutta koskapa tämä maailma tai työ olisi niin valmis, ettei edes korjattavaa löydy? Joten tässä jotakin, keskeneräistäkin, joka on tarkoitettu kaikille. Siis myös hulluille ja narreille. Jääväthän ainakin eilisen mietteeni yhdistyksen puheenjohtajana jotenkin historian kirjoihin tai bittiavaruuteen.

Suur-Helsingin Valkonauha ry:n omistama omakotitalo Lepolantiellä oli tulossa käyttötarkoituksensa päähän Liisankotina, naisten tukiasumisyksikkönä, jossa on aina henkilökuntaa paikalla. Yhdistyksen oli ajateltava uusia tiloja tai Liisankodin lopettamista.

Tästä mistään en tiennyt mitään, kun yhtenä päivänä soitti Sininauha-konsernissakin tilintarkastajana toiminut Marja-Leena Turunen. Hän halusi "varoittaa" minua ja sanoi antaneensa silloisen Sininauhaliiton juristin Timo Mutalahden kanssa nimeni Suur-Helsingin Valkonauha ry:n hallituksen käyttöön, kun he olivat kysyneet mistä löytyisi henkilö, joka heitä pulmassa auttaisi.

Niinpä menin kutsuttuna hallituksen kokoukseen kuulemaan heidän huoliaan. Kokouksen päätteeksi sanoin olevani mielelläni mukana ja käytettävissä, mutta en halunnut olla vain konsultti, joka tulee ovesta sisään ja puhuttuaan viisaita lähtee toisesta ovesta ulos sanoen mennessään näkemiin. Jos lähden mukaan, halusin sitoutua. Muodon etsiminen jäi tehtäväkseni. Eikä se auennutkaan aivan heti, sillä kaikki Suomen Valkonauhaliittoon kuuluvat, noin kymmenen järjestöä, ovat naisjärjestöjä, joihin ei mies pääse kuin kannattajajäseneksi. Valkonauhaliitto sinällään on yli satavuotias ja siihen kuuluu em. järjestöjen lisäksi nelisen sataa naisjäsentä. Vanhempi siis kuin Sininauhaliitto, johon myös kuulumme.

Asiaan perehdyttyäni huomasin, että Suur-Helsingin Valkonauha on säännöissään jättänyt mahdollisuuden valita hallitukseensa miehen, joten hallitusta ei tarvinnut valita jäsenistön keskuudesta. Tätä mahdollisuutta naiset kokouksessa käyttivät ja valitsivat minut hallituksen varapuheenjohtajaksi. Myöhemmin puheenjohtaja jätti kautensa kesken ja hoidin vuoden loppuun puheenjohtajan tehtävät varapuheenjohtajan paikalta. Seuraavassa vuosikokouksessa minut valittiin puheenjohtajaksi. Saatuani naisjäsenistön yksimielisen luottamuksen puheenjohtajana, oli aika aloittaa jotakin siitä miksi minua ylipäätään pyydettiin mukaan.

Prosessi poiki myös mielenkiintoisen sivupolun, sillä Suomen Valkonauhaliitto huomatessaan, että sen itsenäiset naisjäsenjärjestöt voivat valita hallituksiinsa myös miesjäseniä, lähetti "paimenkirjeen", jossa se toivoi järjestöjen muuttavan sääntöjään, jotta miehiä ei voitaisi valita kantamaan hallitusvastuuta. Se oli outoa, sillä on järjestöjä ja ylipäätään toimijoita, jotka ovat tarvinneet esimerkiksi talouden tai juridiikan ammattilaisia mukaan hallitukseen. Vastaavaa on silloin tällöin esittänyt järjestölle rahoittaja tai joku muu yhteistyökumppani. Näissä tapauksissa ei ole aina voitu ajatella, että mies ei käy. Eikä varsinkaan silloin, jos kyseisen toimijan yhtenä kirjattuna tavoitteena on tasa-arvon edistäminen.

Eilen sain olla mukana yhtenä elämäni kauneimmista joulujuhlista. Siellä Liisankodin väki
esitti muun muassa Jari Sillanpään https://www.youtube.com/watch?v=KX0lMtXG6vc 
Mutta nyt Liisankoti on uusissa, vuokratuissa tiloissa Luotsikadulla nykyisen ostopalvelusopimuskauden loppuun. Sinä aikana on ratkaistava, mitä ja miten teemme jatkossa, sillä tilat ovat meillä vuokralla (osto-optiolla) ja monta mutkaa on kilpailutusten lisäksi matkassa, jotta toimintamme voisi jatkua Luotsikadulla. Jäsenistöltä on asiaa kysytty parissakin yhdistyksen kokouksessa ja koko jäsenistö haluaa Liisankodin toiminnan jatkuvan tavalla  tai  toisella.

Mutta mitä on tapahtunut tai  tapahtumassa entiselle Liisankoti-kiinteistölle Lepolantiellä? Kiinteistö on suurehko omakotitalo, jonka omistamme velattomana. Olemme hakeneet kohteeseen rakennuslupaa, jotta 14 alaikäistä turvapaikanhakijaa saisi määräaikaiset kodit. Toiminnan toteuttajaksi emme ole itse ryhtymässä, vaan siitä vastaa tuleva yhteistyökumppanimme. Mutta monta mutkaa on tässäkin hankkeessa. Ehkä kerron tästä jossakin vaiheessa lisää.

Suur-Helsingin Valkonauha omistaa myös pienen katutason osakehuoneiston pihan puolella aivan Helsingin ytimessä Fredrikinkadulla. Tila on yhdistyksemme toimintaan nähden ollut vajaalla käytöllä ja huonolla tuotolla, joten sielläkin puhaltavat  uudet tuulet. Tiloissa ollut Suomen Valkonauhaliiton toiminta on saanut uudet tilat vuokralaisenamme Luotsikadulta ja vastaavasti Fredan huoneistosta olemme tehneet vuokrasopimuksen asianajotoimiston kanssa. Sen toivomme tuovan meille aidon Pro bono (publico) suhteen. Tästäkin ehkä lisää myöhemmin.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Äijäaamiaisella

päivis: Jorma sai IKH:n Vantaan liikkeessä asioidessaan kutsun aamupalalle. Se oli tänään. Tietysti piti osallistua, vaikka väitetäänkin, ettei ilmaisia lounaita ole. Tuskin siis aamupalojakaan. Minullekin käynti aamupalalla maksoi vähän alle kympin, kun keksin liikkeen vaateosastolta ohuen puuvillapipon. Juuri sellaista olin kaivannutkin. Tärkeää oli myös, että pipossa lukee Safety first, mutta olisin sen ostanut ilman painatustakin.


Pitkän smoothiemaratonin jälkeen Jormankin
mielestä oli varmaan mukava syödä välillä
äijämäistä aamupalaa.
IKH on lyhennys nimestä Isojoen Konehalli. Meille sieltä on ostettu nimenomaan koneita, mutta myös kaikenlaista pienempää tilpehööriä ruuveista lähtien. Paikka on siis takuuvarma äijien kauppa.
Asiakasaamupala on mukava idea saada asiakkaita myymälään, vaikka suuri osa varmaan kävikin vain syömässä. Pihan automäärästä päättelin, että nälkäisiä on paljon, sillä yleensä IKH:ssa käydessä vapaista parkkiruuduista ei ole puutetta.

Paikalla oli ennalta odotetusti lähestulkoon vain miehiä. Parin naismyyjän lisäksi bongasin ainoastaan yhden naisen aamupalapöydässä. Hänenkin vaatetuksestaan saattoi päätellä, että rouva oli ehkä konealan yrittäjäperheestä. Miksei vaikka yrityksen johtaja. Joskus vain on olevinaan niin vaikea uskoa, että joku rekkafirma luottaa naisjohtajaan tai peräti omistaja on nainen. Niin kuitenkin on laita joissakin raskaan kaluston firmoissa. Ihan joka alalla ei ole naisilla lasikattoa. Ei nyt enää eduskunnassakaan, kun pääsihteeri Tiitisen seuraajaksi valittiin nainen. Ensimmäinen lajissaan.

Eksyin eduskuntaan, kun piti kirjoittaa, mitä äijäaamiaisella oli tarjolla. Pelkäsin pahinta, mutta aamupalapöytä oli kuitenkin täynnä kasvissyöjällekin sopivaa syötävää: sämpylää, vihanneksia, juustoa ja uunissa paistettua perunaa. Munakasta en voinut ottaa, koska sen sekaan oli piilotettu makkaranpaloja. Soin sen äijille.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Hulluna on hyvä olla

jormas: päivis kirjoitti eilen, ettei aina ymmärrä maailman menoa. En minäkään. Ja luulen, että jos ymmärtäisin kaiken tai edes luulisin ymmärtäväni, olisin melko lailla onnettomampi. On ehkä hyvä olla sen verran yksinkertainen, että on ainakin hetkittäin hyvä olla oman ja ympäröivän maailman hulluuden kanssa.

Jos en esimerkiksi ymmärrä miksi jotkut laittavat delfiinin sen kokoon nähden pieneen purkkiin, jota kutsumme delfinaarioksi tai 70 vuotta vanhaksi elävän papukaijan puolen metrin kettinkiin, on huomattavasti viisaampaa, jos sitä ei ymmärrä. Sama on raiskausten ja lapsiin sekaantumisien laita, puhumattakaan eläimistä. Mutta näitäkin tekemisiä joku perustelee tai katsoo itsellään olevan tekoihin vähintään oikeutuksensa. Ja vaikka saatan itsekin jollakin tapaa syyllistyä toisen omaisuuteen kajoamisessa, en sitä silti ymmärrä. Että jos joku ei ole minun tai minulla ei ole lupaa sen, mikä se sitten lieneekään, käyttöön, ei järkeni mukaan minun pitäisi siihen silloin millään lailla kajota. Mutta eihän tämäkään nykyään näin mene. Vaan niin, että kun jossain näkee jotain mielenkiintoista mukaan otettavaa, niin sen omaan kassiin laittamisen perusteluksi riittää, että en tiennyt kenen se on. Logiikka on kääntynyt, että jos en tiedä omistajaa jollekin, se voin olla silloin minä itse yhtä lailla kuin kuka tahansa. Masentavaa.

Ennen oli varsinkin mailla tapana laittaa luuta ulko-ovea vasten kertomaan kaiken maailman kulkumiehillekin, että ketään ei ole kotona, turha tulla tai mennä sisään. Vaan toisin on nykyisin. Konna- ja varaskopla käy lentoaseman parkkipaikoilla kuvaamassa tai muuten ottamassa rekisteritietoja siellä olevista ajoneuvoista, että kuka ei ole kotonaan ja kenen huusholli olisi otollinen kohde vierailulle. Sitten häviää tyhjillään olevasta talosta kaikki muu paitsi ruoka. Silti todellinen nälkä voisi olla minulle ainut perusteltavissa oleva syy anastaa jotain. Mutta ehkä ei sekään, sillä oikeasti en hyväksy kuin yhden varkauden. Hyväksyn raamatun varastamisen. Oletan anastajan tarvitsevan sen sivuja muuhunkin kuin sätkäpaperiksi. Siihen se ohuutensa vuoksi on kyllä kelpo tuote.

Maailma on hulluutta täynnä, joka minussa ilmennee ensi sijaisesti muille. Itse pidän itseäni järkevänä ainakin hetkittäin. Mutta jos itseään ja elämäänsä edes sen verran rakastaa, että haluaa sitä elää, ei näitä kannata määräänsä enempää pohtia, sillä mitä enemmän sitä pohtii, sitä järjettömämmältä ja turhalta kaikki tuntuu. Ehkä viisasta onkin ainoastaan pohtia, että mitä on tyhjyys ja voiko siellä olla sattumaa? Ja jos voi, onko se enää silloin tyhjyyttä? Mukavaa joulun ja pukin odotusta. Jos nekään ovat olemassa.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Joskus vaan en ymmärrä tätä maailman menoa

päivis: Aika usein lehdistä on voinut lukea juttuja siitä, miten nykyajan varusmiehet ovat ylipainoisia ja huonokuntoisia. Ihmettelyn aiheena eivät enää ole pelkästään varusmiehet. Nyt kannetaan huolta nuoremmasta ikäpolvesta. Jo aivan nuorimpia kouluikäisiä vaivaa kakkostyypin diabetes, joka normaalisti puhkeaa vasta vanhemmalla iällä.

Nykyajan lapset eivät enää liiku riittävästi. Näin kerrotaan niissä jutuissa, joissa maalaillaan kuvaa lasten tulevaisuudesta. Lasten lihavuus on yksi päälle päin näkyvä seuraus liikkumattomuudesta. Näkymättömistä vaikutuksista kirjoitetaan vähemmän, mutta tuo aikuistyypin diabetes on varmasti vain jäävuoren huippu.

Kouluissa liikuntatuntien määrää on vähennetty, mutta se ei yksin selitä riittämätöntä liikkumista. En tiedä, nököttävätkö nykyajan lapset välitunneilla päät kännyköiden suuntaan taipuneina, mutta ainakin koulun jälkeen näin taitaa tapahtua. Tai kännykän sijaan näprätään tabletteja tai tietokoneita.

Näillä pojilla tuskin edes on kännyköitä ja tietokoneita. Mutta päivittäistä liikuntaa
ja ehkä elämän riemua saattaa olla enemmän kuin suomalaisilla ikätovereillaan.
Luin tänään Tuusulanjärven Viikkouutisista juttua, josta voi rivien välistä lukea, miksi lapset eivät enää liiku riittävästi. Mutta se, että aikuiset oikein tarkoituksella aiheuttavat sen, ja jopa saavat siitä kiitosta osakseen, ei mene minun ymmärrykseeni. Tarkoitan koodaamista.

Lehdessä oli juttu, kuinka pari alakoulun oppilaiden vanhempaa halusivat tuoda omaa it-osaamistaan kouluun pitämällä koodauskerhoa 3.-6. luokan oppilaille. Haastatellut oppilaat olivat kovin innoissaan kerhostaan. Kehuja tuli myös oppilaiden vanhemmilta.

Tiedän, etten ole kovin tulevaisuusorientoitunut, kun uskallan epäillä koodaamisen opettamisen järkevyyttä. Mihin tuota taitoa tarvitaan? Tai kai siinä järki on, mutta miksi ihmeessä sitä on opetettava lapsille, joista osa on lähestulkoon lakannut liikkumasta omilla jaloillaan. Tämä ei suinkaan ollut ainoa silmiini osunut lehtijuttu koodaamisen oppimisen erinomaisuudesta. En edes tiedä, miten lapset voivat hyödyntää omassa elämässään koodaamisen taitoa, mutta se on selvää, että tietokoneen kanssa näprätessä liikkuminen vähenee entisestään.

Koodikerhossa näpertelemisen tuloksena syntyi animaatioita, tarinoita ja - yllätys, yllätys - pelejä. Varsinkin pojat ovat jutun mukaan erityisesti innostuneet pelien teosta. Ja haastatellun kymmenvuotiaan Oskari Liikasen sanoja lainaten: "Aika moni teki ampumispelejä."

Mitä tuohon enää voi lisätä?

lauantai 12. joulukuuta 2015

Jokilaakso odottaa talvea

jormas: Lämpömittari meni viime yönä Jokilaaksossa juuri ja juuri pakkasen puolelle. Mukavaa, maa kuivui ja pieni kuurapinta teki yöstäkin hieman valoisamman. Mutta entistä tärkeämpää on pitää huolta  eläimistä, jotka olemme itse opettaneet elämään seurassamme Tuusulanjoen rannalla. Niistä tietysti päällimmäisenä ovat kanit ja lintulautojen linnut. Oma lukunsa ovat sorsat, 10-20 kappaletta, jotka ilmestyvät pitkin talveakin aina, kun Pikkulampemme on sulana. Luulen ja vähän tiedänkin, että sorsamme tekevät maailman lyhintä muuttomatkaa, jonka toinen pää on Tuusulanjoen yläjuoksulla oleva Koskenmäen matonpesupaikka. Silloin, kun siellä ei ole sorsia, meillä on. Ja kun meillä ei ole, niin siellä on. Muuttomatkalle tulee linnunteitä pituutta reipas viisi kilometriä.

Seuraeläimiksi edellä mainittuja sanon siksi, että selvästikin ne ilmestyvät maisemiin sen jälkeen, kun olemme itse niissä olleet parikin päivää tai enintään viikon. Kaneilla varsinkaan maisemiin ilmestyminen ei ole kiinni siitä, onko ruokintapaikalla kauraa tai lintulautojen alla niiltä pudonneita auringonkukan siemenien ja niiden kuoria. Kaneille, Ruskiksille ja parille Mustikselle on tärkeää, että Merikonttikodissamme on ihmiselämää. Kun ympäristö on saalista jahtaavia petoja täynnä, kokenevat nämä jäniksen sukulaiset ehkä ihmiselämästä olevan jotain turvaa. Todellisuus lienee kyllä senkin suhteen niin tai näin, sillä pihapiirissämme on neljä merikonttia, joista kahdessa asutaan, yhdessä on sauna ja yksi toimii kylmänä varastona. Jälkimmäisten alla on useinakin vuosina ollut kanien kodit, pesät tai synnytysosasto, josta uusia tulokkaita kesän mittaan ilmestyy useita ja monen värisiä. Mutta kun syksy koittaa, monia ei ole jäljellä, joista talvikin verottaa osansa ennen seuraavaa kevättä.

Yhtenä aamuna oli hämmästyksemme suuri, kun Duokotimme alta kömpi päivänvaloon supikoira poikasensa kanssa. Niitäkään en osaa inhota, vaan pikemminkin päinvastoin. Jos supi ei olisi myös kasvissyöjä, se ei Suomen luonnossa selviäisi talven yli. Sillä niin kömpelö ja kai huononäköinenkin se on, että ainuttakaan elävää olentoa se ei maamme talvisesta luonnosta saa kiinni ruuakseen.  Ehkä kuitenkin on niin, että kaneilla ja supikoiralla olisi liian ahdasta Merikonttikotimme alla varsinkin yhtä aikaa.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Kasvissyöntiä ja eläinten oikeuksia

päivis: Luovuin lihan syömisestä noin 25-vuotiaana. Sen taustalla ei muistaakseni ollut mitään erityisen jaloa ajatusta eläinten oikeuksista. Jotenkin vain liha ei enää maistunut. Puhdasoppista kasvissyöjää minusta ei tullut, koska kala ja kananmunat ovat kuuluneet ruokavaliooni. Tosin niidenkin käytössä on ollut taukoja.

En taida tuntea ketään puhdasoppista vegaania, joten en tiedä tarkalleen, minkälainen ajatusmaailma siihen sisältyy. Tiedostan kuitenkin sen, etten ole itsekään kovin kaukana siitä, että voisin luopua kaikesta eläinperäisestä ruoasta. Mutta on muutama jos tai kun.

Taidan pitää ihan liikaa juustosta, jotta haluaisin luopua kokonaan sen käytöstä. Jogurttikin on minusta hyvää, terveellistä ja maittavaa.

Kun viimeksi olimme Thaimaassa, taisin syödä kalaa vain yhden kerran. Länsimaista ruokaa tarjoavassa ravintolassa ei listalla ollut juuri muuta minulle sopivaa kuin tuo kala-annos, jonka sitten vähän pitkin hampain tilasin. Lisäksi olin sitä ennen lukenut kalatutkijan haastattelun, jossa hän totesi, että kalat tuntevat kipua. Sitä en ole koskaan epäillytkään, mutta tuo haastattelu sai ajattelemaan, etten haluaisi olla tuottamassa kaloillekaan kipua siksi, että haluan syödä niitä.
Thaimaassa kalastajat ovat tavanomainen näky. Aika vähän siellä
tulee kuitenkin syötyä kalaruokia.
On ihan selvää, että esimerkiksi kylmälle lumelle avannon reunalle heitetty kala kärsii henkeä haukkoessaan. Tänään kyllä ostin palan lohta ja luultavasti syön sitä ihan hyvällä ruokahalulla viikonloppuna. En silti mielelläni ajattele sitä, mitä silloin on tapahtunut, kun tuo lohi on nostettu pois vedestä.

Varsinkin Thaimaassa on melko helppo jättää maitoruoat väliin. Ne kun eivät kuulu thaimaalaiseen ruokavalioon. Kaupoissa on kyllä maitoa, juustoa ja jogurttia, mutta niiden hinta on kalliimpi kuin Suomessa. Sitä paitsi jogurtit eivät ole niin hyviä kuin meillä. Ja jonkinlainen eläinten oikeuksien puolustajakin minussa nostaa päätään, kun mietin, minkälaisista lehmistä thaimaalaiset maitotuotteet kenties ovat peräisin.

En muista koskaan nähneeni thaimaalaista lehmää. Nautaeläimiä sen sijaan laidunnetaan joskus jopa meidän tyhjällä naapuritontillamme. Niiden elämä ei näytä kovin leppoisalta, kun ne varsinkin kuivan vuodenajan aikaan yrittävät löytää maasta sopivaa syötävää. En oikein osaa edes kuvitella, minkälainen thaimaalainen navetta on. Tai onko sellaisia ollenkaan. Thaimaassa ollessamme olen siis melkein vegaani. Siis melkein, koska khau path pak, sikäläinen herkkuruoka-annokseni, tehdään riisistä, vihanneksista ja kananmunista. Olen siis melkein kasvissyöjä ja melkein vegaani.

torstai 10. joulukuuta 2015

Tarinoita...

jormas: päivis kirjoitti eilisessä blogissaan, jotenkin niin, että tarinat myyvät. Ja niinhän se onkin, sillä ihmiset rakastavat tarinoita. Aina lapsesta ja saduista lähtien. Tarinoita kuuntelevien ja kertovien joukkoon laitan myös itseni. Kertomisen ja kirjoittamisen lisäksi kuuntelenkin niitä mielelläni. Poistan kuulemistani ja lukemistani silloin tällöin jotakin sekä lisäilen sinne tänne mielestäni mukavaa ja kiinnostavaa. Tästä päivis minulle silloin tällöin huomautteleekin, että pysy jormas totuudessa äläkä muuttele sitä. Mutta minä muuttelen, sillä en ole historian kirjoittaja, vaan kerään ja kerron "kansan suusta  siepattuja tarinoita, faktaa ja fiktioita". Ehkä joskus jalostamme kaikkea kerättyä päiviksen kanssa kirjan muotoon. Sähköiseen tai paperiseen tai  molempiin.
Ihmiset elävät tarinoista, joita on hyvän- ja pahansuopia ja siltä väliltä. Ihmiset yleensä kertovat mieluummin tarinoita muista kuin itsestään. Paitsi narsistit, jotka eivät taida juuri puhua muusta kuin itsestään. Pahansuopia tarinoita ei ole mukava kuunnella, mutta niihin törmää väkisin. Ihmiset puhuvat hyvin usein mieluummin pahaa kuin hyvää muista. Ehkä itsekin syyllistyn siihen silloin tällöin. Ja tottahan se on, että itselleni on kerääntynyt vuosikymmenten saatossa jokunen inhokki, joista kuuntelen mielelläni ikäviä juttuja. Ehkä silloin kokemaani voisi sanoa vahingoniloksi, joka lienee määrätyllä lailla sitä aidointa itseään, sillä siinä on harvoin kateutta. Sääliä saamme ilmaiseksi, mutta kateus pitää useimmiten ansaita.

Joskus törmää armoitettuun tarinankertojaan, jotka lienevät ennen televisiota ja radiota olleet kovastikin arvostettuja kulkijoita ja osaajia. Tarinat myös muuttavat muotoaan ajan saatossa, vaikkakin sama jutun juuri kulkenee mukana vuosisatojakin. Ihmiset lisäävät laillani juttuihin omiaan ja muistikin tekee tepposia. Maailmassa on kuitenkin aivan liian vähän niitä, jotka kertovat omia juttujaan. Liian monet puhuvat vain toisten juttuja. Niistä yksi ilmentymä ovat Facebookin käyttäjät, jotka eivät itse sano koskaan mitään, mutta jotka joka päivä välittävät muiden juttuja ja kuvia kymmenittäin.


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Ovatko tarinat tulleet jäädäkseen?

päivis: Kirjoitin pari viikko sitten blogin siitä, että asuntokaupoissa on alettu käyttää hyväksi kodin tarinoita. Näin asuntojen väitetään käyvän paremmin kaupaksi. Oma kirjoitukseni perustui kuulopuheisiin, ehkä lehdessä kirjoitettuun juttuun. Tänään näin sen myös olevan totta: "Torkkelinmäellä pitää majaa myös presidenttimme Tarja Halonen, mikset sinäkin?"

Reilun 300 000 euron kaksiota myydään tuolla argumentilla. Halosen ei ole tarvinnut edes asua samassa asunnossa, ei myöskään talossa. Nyt riittää, että asuu samassa kaupunginosassa. Tosin Halosen kai todetaan usein asuvan Hakaniemessä, mutta ehkä hän on hieman vaihtanut maisemaa. Minusta tuo vaatimattoman myynti-ilmoituksen mainoslause joka tapauksessa on suoraan sanottuna säälittävä.

Tuure Kilpeläinen ei asu takana
näkyvässä talossa, mutta lähiseudulla
kuitenkin. Olisi se silti aika outo
myyntivaltti, että "muuta tänne,
täällä asuu Tuurekin".
Jos asuntoja aletaan kaupata sillä perusteella, että joku kaikkien tuntema henkilö asuu mahdollisesti kilometrin säteellä myytävästä asunnosta, jokaiseen helsinkiläiskotiin voi luultavasti liittää vastaavan tarinan tai tässä tapauksessa ei ole edes tarinaa. On vain tympeähkö toteamus.

"Osta asunto Vallilasta, siellä asuu myös Maria Veitola." Jos et tiedä, kuka on Maria Veitola, niin et varmaankaan ole katsonut Yökylässä-ohjelmaa tai kuunnellut Radio Helsinkiä.

Voi olla, että Helsingissä joissakin kaupunginosissa asuu jopa tungokseen asti julkkiksia. Olisiko siis korrektia mainita kaikkien alueen tutuilta kuulostavien asukkaiden nimet, kun asunto pannaan myyntiin? Käpylästä varmasti löytyy lukuisia näyttelijöitä, kuten varmaan edellä mainitusta Vallilastakin. Kalliokin taitaa olla nykyään suosittu taiteilija-asuinalue. Entä sitten Katajanokka tai Punavuori? Töölöä unohtamatta. Veikkaan että Jätkäsaareenkin tai Kalasatamaan on jo ennättänyt asettua jokunen julkkis.

Ehkä joku keksii bisneksen siitä, että alkaa myydä julkkisten osoitetietoja asunnonvälittäjille, mutta miksei myös itse asuntoaan myyville. Tarja Halosellakin kauppaa yrittävä myyjä vaikuttaa olevan ihan itse asialla.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Urbaanielämää Jokilaakson eläinten kanssa

jormas: päivis kirjoitti, että ilves, tai tässä tapauksessa ilvekset ovat palanneet pihapiiriin. Ja eilen tuntui siltä, että entistä pelottomampina. Meillä ei ollut eilen kuin lattiaan saakka ulottuva ikkunalasi välissä eikä kissoilla minnekään kiire. Pohdin, että haenko kameran vai näytänkö taskulampulla valoa Niilo-koiralle, jotta näkee oikein läheltä ison kissan. Ja näkihän se, josta nousi Merikonttikotimme tuvassa ennenkuulumaton ralli, että päästä heti ulos, hoitelen kissat järjestykseen reviirilläni.

En tietenkään päästänyt, sillä se olisi taatusti ollut Niilon viimeinen matka. Mutta kesyksi on arvatenkin äitee poikasensa opettanut, sillä oikeastaan mitään ei tapahtunut, kun menin ovesta ulos, vaikka tapahtumaa tehosti Niilo melkoisella ulinalla sisällä.

Kun on tullut aikoinaan hankittua aseitakin useampaa sorttia, niin vasta pienoisrevolverin varoituslaukauksen (4 kpl) sai mirrit jolkottelemaan muutaman kymmenen metrin päähän. Aamulla oli Niilon kymmenen metrin jäljestysliina vedetty Duokodin alta pihamaalle. Sitä touhua ei ollut kuullut koira emmekä me. Mutta koskaan ei ole tarvinnut koiran liinaansa tutkia ja haistella niin tarkkaan kuin nyt.

Olen kirjoittanut eläimistämme aikaisemminkin ja teen sen taas. Vaikka olemme aivan Myllykylän taajaman vieressä, valaistu luonto- tai kuntopolku aivan vieressä, on eläinmaailmamme monipuolinen. Meillä on Tuusulanjoki ja monia lampia, joista yksi on aivan kotimme ikkunoiden takana. Usein talviaamuna näkyy lumessa jäljet, kun saukko on käynyt laskemassa mäkeä jäälle.

Lintuja on moneen lähtöön. Kun pihassa on villi- tai puolivillikaneja, niin kesäisin saattaa kanahaukka lentää aivan olan takaa tai edestä tarkoituksenaan napata kanin poikanen tai kai vähän isompikin lounaakseen. Kanien elämää jaksamme seurata. Välillä niistä on kiinnostunut metisien tai peltojen serkku-jäniskin, joka saattaa tulla pihaan hengailemaan kanien kanssa useampana kesäiltana peräkkäin. Ja kanien perässä ne ilveksetkin pihaamme tahtovat.

Lepakoitakin on, sillä he ovat saaneet meiltä kodikseen parikin pönttöä, jotka ripustimme ilman sähkölaitoksen lupaa maillamme oleviin pylväisiin. Korpit raakkuvat usein pihapiirin puissa ja lammessa odottaa jäiden tuloa parikymmentä sorsaa. On kyyhkystä, telkkää, harakkaa, närheä, varsista ja lukematon määrä pienempiä lintuja satakielineen ja mustarastaineen.

Ovatpa joskus syksyisin joutsenetkin näytelleen poikasiaan, kun käymme ilta-auringossa uimassa Jokilampiemme naturistirannalla. Pihan poikki loikkivat kauriit ja peurat kuten hirvetkin. Niitä Niilo ehtii usein vain hieman jälkijunassa ihmettelemään, että mikä mikä... johon me, että menivät jo. Supikoirat ovat joka kesän vieraita kuten ketutkin. Kaikille on toistaiseksi ollut tilaa käärmeineen, jonka kylläkin kyyrään vähän sivummalle. Samaa väylää saavat mennä kaneja vaanivat kylän kissatkin, jotka arvatenkin kelpaisivat myös ilveksille.