Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Valearkkitehti Lauri Rasmus Ylönen ja professori Pirjo Sanaksenaho

Helsingin Sanomat kertoi sunnuntaina näyttäneensä Ylösen talosuunnitelmia Aalto-yliopiston rakennussuunnittelun professori Pirjo Sanaksenaholle, joka sanoi hätkähtäneensä nähtyään Ylösen tv-ohjelman mainoksen.
– Jos on valelääkäri, joutuu oikeuteen. Valearkkitehdista tehdään tv-ohjelma. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan suunnittelijan pitää olla pätevä, että voi hakea rakennuslupaa. Millähän koulutuksella hän näitä tekee? Sanaksenaho kysyy.
– Talot ovat ihan tyylikkäitä. Jos kyse olisi arkkitehtiopiskelijan kurssityöstä, luvassa olisi aika hyvä arvosana, Sanaksenaho arvioi.

Ylösellä ei ole alan koulutusta, mutta arkkitehtitoimisto auttaa häntä varsinaisten rakennuspiirrosten ja havainnekuvien laatimisessa. Ylösen itsensä suunnittelema 350-neliöinen merenrantahuvila sijaitsee Sipoossa 2,2 hehtaarin tontilla. 15 vuotta arkkitehtuuria harrastanut Ylönen on suunnitellut myös edellisen, Helsingin Karhusaaressa sijainneen talonsa. Talo myytiin kaksi vuotta sitten 6,5 miljoonalla eurolla.

Aikoinaan ostin kolminkertaiset selektiivi-lasit, jotka oli varastoitu tiettömän taipaleen päässä olevaan latoon. Kävin taskulampun kanssa mittaamassa minkäkokoiset ikkunat olen hankkinut ja kuinka paljon mitäkin kokoa. Mitat kirjoitin klubiaskin kanteen ja piirsin niiden ympärille 200 m2 käsin veistetyn hirsihuvilan. Ei tarvittu koulutuksen saanutta arkkitehtia edes rakennusvalvontaa varten. Mutta vakituiselle asunnolle olisi työmaan vastaavalla valvojalla pitänyt olla pätevyys. Mutta kesähuvilalle ei. Joten hain luvan kesäasunnolle, jonka valvojaksi kelpasin. Lopputarkastuksen jälkeen hain käyttötarkoituksen muutoksen vakituiseksi asunnoksi.

Muodollinen pätevyyteni ei riittäisi muutenkaan oikeastaan mihinkään. Ei edes vaatimattomimmankaan tuetun asumisen yhteisön yövalvojan työpariksi, jos yhteisö myy tuotettaan kunnille. Silti tasavaltamme presidentti on myöntänyt minulle sosiaalineuvoksen arvon, jonka on hänen lisäkseen vahvistanut allekirjoituksin pääministeri. Kun minulle myönnettiin kyseinen arvonimi, ei se istunut habitukseeni mitenkään. Kunnes oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä, vaan pitää olla tehnyt jotain muuta.

Näin lienee oivaltanut myös Lauri Ylönen, joka lähti kiitämään koulusta kesken lukion. Samaan kastiin taisi kuulua Pertti Spede Pasanen, joka sanoi, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Vaikka arvostakin oppimista, en ole elämäni varrella voinut välttyä ajatukselta, että missähän vaiheessa joihinkin ihmisiin tarttuu ajatus, että maalaisjärjen käyttö ei ole sallittua tai ei ainakaan suotavaa? Tai onko se ominaista ihmisille, joiden itsetunto makaa pääosin muodollisessa pätevyydessä? Vai opetetaanko sitä jotenkin piilo-oppiaineena peräti kouluissa?

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tauti iski

päivis: Työpaikalla on riehunut flunssa, joka yskittää, tekee kurkun kipeäksi ja saa nenän vuotamaan. Olen täydellisesti sen kourissa ja tänään jäin sairaslomalle. Taudin kuvaan kai kuuluu, ettei jaksa olla pystyssä, joten olen nukkunut ja valvonut vuorotellen koko päivän.

En ole koskaan harrastanut kuumeen mittaamista, mutta tällä kertaa tekisi kyllä mieli tietää, miten korkea kuumeeni mahtaakaan olla. Tänään se ei vielä taida selvitä. Muutenkin jatkan huomenna, jos tauti antaa aihetta. Muuten toivon, että toivun tästä pikaisesti ja samaa toivon kaikille sairastuneille työkavereilleni.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Olen mieleltäni pienempi kuin haluaisin olla




jormas: Toissapäivänä kirjoitin sellaisen työ tekemisestä Suomessa, jota tekevät lähinnä muut kuin syntyperäiset suomalaiset. Kun tarinointini tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan, päätin jatkaa sitä tänään lähinnä thaimaalaisista marjanpoimijoista. Sen pohjaksi juttu eilisestä Keskisuomalaisesta:

Keskisuomalaisen kuva marjanpoimijoiden majoitustiloista Hankasalmella
"Ihmiskaupasta syytetyn hankasalmelaisen marjayrittäjän valitus matkustuskiellosta on hylätty Vaasan hovioikeudessa. Keski-Suomen käräjäoikeus määräsi 2. maaliskuuta pidetyssä valmisteluistunnossa miehen matkustuskieltoa jatkettavaksi pääkäsittelyyn saakka. Mies valitti päätöksestä hovioikeuteen. Syytetty piti matkustuskiellon jatkumista kohtuuttomana muun muassa siksi, että miehen kolmen yhtiön toiminta edellyttää hänen mukaansa matkustamista ulkomaille markkinointisyistä sekä poimijoiden rekrytoinnin valvomiseksi.

Syyttäjä vastusti miehen vaatimusta ja totesi, että syytetyllä olisi Thaimaahan matkustamalla hyvät mahdollisuudet saada yhteys epäillyn ihmiskaupan uhreihin ja vaikuttaa näiden kertomuksiin. Hovioikeus ei nähnyt syytä käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen, joten matkustuskielto pysyi voimassa. Tämä tarkoittaa, ettei mies saa poistua Suomesta eikä pitää yhteyttä 26:een epäillyn ihmiskaupan uhriin.

Mies on ollut matkustuskiellossa viime lokakuusta lähtien. Matkustuskieltoon määrätty voi pyytää käräjäoikeutta käsittelemään kieltoa uudelleen kahden viikon välein, jos pääkäsittely lykkääntyy. Pääkäsittelyn ajankohtaa ei ole vielä määrätty, mutta se on todennäköisesti vasta syksyllä.

Syyttäjä vaatii miehelle yli kolmen vuoden ehdotonta vankeutta ihmiskaupasta sekä liiketoimintakieltoa. Syytteen mukaan mies teetti thaimaalaisilla marjanpoimijoilla pakkotyötä ihmisarvoa loukkaavissa olosuhteissa."

Hyvin usein thaimaalainen tulee Suomeen paremman tulevaisuuden toivossa. Joskus hän on lainannut rahat paikalliselta rahanlainaajalta aivan toisilla ehdoilla kuin rahoituslaitokset. Jos Suomessa on huono marjavuosi, saattaa pallon toiselta puolelta tullut poimija selvitä velkaikeestä, jos hänellä tai suvulla on omaisuutta. Hän saattaa jopa saada rahat lainaksi seuraavankin vuoden matkaan. Mutta jos sekin on katovuosi, on se marjanpoimijalle ja hänen suvulleen katastrofi.

Parhaimmillaan marjanpoimija voi saada Suomen marjatarhoilta ja -metsistä tai Lapin sekä Kainuun hillasoilta perheelleen köyhyyden keskelle uuden tulevaisuuden. Ja tätäkin osa suomalaisista verottajaa myöten kadehtii. Vaikka meistä ei itse Lapin suolle sääskien syötäväksi olekaan. Mädätköön mieluummin metsään, joku ajattelee.

Mutta turha minun on sanoa. että ne muut, koska valitettavasti löydän itseni samasta heimosta. Jos olen itsetutkiskelussani rehellinen. Jos minulla on suolammen rannan ainut mökki ja joku tulee poimimaan marjoja tai sieniä vastarannalle, niin jo on juoksujalkaa haettava keittiön pöydältä kiikari. Että kuka hel....ti sinne nyt on tullut melkein pihaan, vaikka matkaa on puoli kilometriä.

En tiedä onko se kateutta vai senkin omistamisenhalua, jota en omista vai vääristynyttä itsenäisen Suomen puolustamista vai jotakin aivan muuta alamittaista, jota en haluaisi löytää itsestäni. Hävettää tunnustaa tämä. Onneksi muut eivät tiedä kuinka vajavainen olen.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kesäaikaan vaan olo makeeta on

päivis: Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä siirryttiin taas kesäaikaan. Joku voisi sanoa, että epänormaaliaikaan, sillä talviaika lienee se normaaliaika, josta nyt poikettiin kääntämällä kelloja tunnilla eteenpäin.

Kesä- ja talviajan järkevyydelle riittää aina vain omat epäilijänsä. Itsekin kuulun pääasiassa siihen joukkoon. Toisaalta en koe minkäänlaista ongelmaa tunnin aikaeron johdosta. Lauantaina illalla käänsin oman rannekelloni ja pari muuta kelloa jo valmiiksi tunnilla eteenpäin ja kävin nukkumaankin ikään kuin olisi jo kesäaika. Seuraavana päivänä en kokenut minkäänlaista aikaero-ongelmaa.

Muistan, että vuosikaudet kesäajan käyttöön oton jälkeen keväisin vaivasi tunne, että meiltä on varastettu yksi tunti. Tieto siitä, että sen saa syksyllä takaisin, ei oikein lohduttanut. Ehkä sitä näin vanhemmiten osaa suhtautua tuohon "varkauteen" vähän sallivammin.

Joidenkin eläinten väitettiin kärsivän kellon siirtämisestä. Niilo ja kuvan
kaveri tuskin kuitenkaan ovat aikaeroista mottiskaan.
Olen niin tottunut erilaisiin aikaeroihin, ettei tunnin siirtely sinne tänne vaikuta mitään, mutta kaikkein eniten kesäaikaan (ja syksyllä talviaikaan) siirtymisessä ärsyttää konkreettisesti kellojen ja muiden aikaa näyttävien härveleiden päivittäminen. Tietokone ja matkapuhelin siirtävät kyllä ajan automaattisesti, ainakin jos asetukset ovat kohdallaan. Mutta sitten on liuta kaikkia muita laitteita, joihin uusi aika pitää muuttaa manuaalisesti.

Joskus vaatii pitkänkin yritys ja erehdys -kokeilun, ennen kuin esimerkiksi kahvinkeittimen kellon ajastaminen onnistuu. Samalla pitää varulta vielä tarkistaa, että kahvinkeiton ajastus ei ole samalla vaihtunut. Lisäksi on mikroa ja digikelloa siellä täällä. Auton kojelaudan näytöllä vasta onkin metka kello, ja kamerassakin taitaa olla kello jossain sen uumenissa. Kuka nyt niiden laitteiden ohjekirjoja säilyttää tai ainakaan viitsii lukea?

Luulisikin, että kesä-ajan ja talvi-ajan ajastamisen suurimmat ongelmat liittyvät nimenomaan erilaisten kellojen kääntämiseen. Joku päivä sitten lehdessä oli esimerkkejä kelloista, joita ei todellakaan pysty kesäaikaistamaan tai talviaikaistamaan ilman ulkopuolista apua.

Kansalaisaloite kesäajasta luopumiseksi sai nopeasti yli 50 000 nimeä taakseen. Asia on siis käsiteltävä eduskunnassa. Luulen että aloitteen allekirjoittajille tulee lunta tupaan, sillä asia ei taida olla yksinomaan meidän päätettävissämme. Ei ole ehkä ihan väärin sanoa, että ainakin kellonaikojen osalta meiltä on viety itsenäisyys.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Onko töitä?

jormas: Aina silloin tällöin tulee piipahdettua ulkomailla myös laivalla. Niin lännessä kuin etelässäkin. Lähinnä Ruotsissa ja Virossa, vaikka kauemmaskin pääsisi. Helsingissä, Tukholmassa ja Tallinnassa satamaan tultaessa odottaa laivaan iso määrä muitakin kuin matkustajia. Sillä sangen pikaisella vauhdilla on laiva saatava siistiksi seuraavia matkustajia ja uutta laivamatkaa varten. Tallinnan satamassa töihin odottavat kantavirolaiset tai Venäjältä Viroon muuttaneet työntekijät. Tukholmassa ja Helsingissä samaan tehtävään odottavat eivät ole kantaruotsalaisia eivätkä -suomalaisia. Se ei johdu siitä, että toisessa maassa on enemmän maahanmuuttajia ja heiden jälkeläisiään kuin toisessa. Luulen sen johtuvan siitä, että kantaväestö Suomessa ja Ruotsissa ei suostu siivoamaan laivoja ammattiliittojensa neuvottelemilla palkoilla. Kummallista, mutta ei ainutlaatuista. Sama ilmiö taitaa olla joissakin muussakin kuin siistimistyössä.

https://naurunappula.com/
Aikoinaan lähes jokaisessa polttoainemyynnin yhteydessä olevassa autopesupaikassa työn tekivät koneet ja niin tekevät edelleenkin. Ketjut sanoivat, että käsipesu ei ole enää kannattavaa. Mutta kehitys ei mennytkään, kuten se autoilijoille markkinoitiin. Sillä nyt ovat monet pienteollisuusalueet, jos ei täynnä, niin loistavalla tarjonnalla varustettuja, toinen toistaan edullisempia autonpesupaikkoja. Jossa auto siivotaan halutessa myös sisältä. Halvimmat tarjoukset ovat alta kympin. Sama tarjonta on myös monessa lämpimässä parkkitalossa. Kun käyt kerroksissa täyttämässä ostoskassisi tarpeellisella ja tarpeettomalla, odottaa sinua alakerran hallissa sisältä ja päältä puhdas auto. Tätä yritteliästä palveluhenkilökuntaa yhdistää murtaen puhuttu suomen kieli tai ei ko. kieltä ollenkaan.

Ja sillä välin kun autoasi pestään teollisuusalueella, voit piipahtaa katselemassa ympärillesi mitä muuta alue sinulle mahdollisesti tarjoaa. Ehkä huomaat, että kas, täälläpä on paljon ruokapaikkojakin ja piipahdat sisään. Ja huomaat, että annokset tai lounaspöytä on monipuolinen, kohtuuhintainen ja syöjiäkin sen verran, että pienyrittäjäkin saa leipänsä. Joka hänkin usein puhuu huonoa suomea. Siinä syödessäsi saatat ihmetellä, että miksi jossakin isossa S tai K-ketjussa on samat ruuat samalla konseptilla ympäri valtakuntaa, on paikka sitten tienvarressa tai ostosmarketin vieressä. Kun kysyt asiaa, on vastaus, että tämä ei muuten kannata, ellei osteta isoja eriä samaa ruokaa vähintään kaikkien seutukunnan saman ketjun ruokapaikkoihin.

Miten sitten on mahdollista, että teollisuusalueella saa suomalaista äijäruokaa, kasvisruokaa ja sieltä täältä thaimaalaista, kiinalaista tai thaimaalaista ruokaa? Kaikki kohtuuhinnalla ja eri konseptilla. Kun kysyt samaa asiaa pienen ruokapaikan pitäjältä, pienen teollisuushallin kupeessa, levittelee hän käsiään: "Ei minä tietä, miksi suomipoika sano ei kannata. Minä tee töitä, olla ystävällinen ja pitä tärkeänä, että minä itse hankkia oma ruoka ja oma koti."

Kun katson kantasuomalaisen ja pienen etnisen yrittäjän antamista kuiteista yritysten nimet ja menen verottajan sivuille, niin huomaan, että molemmat maksavat veronsa. Tähän kaikkeen sanoo mamu-kielteinen, suomalaisen perusjurrikka, että mutkun mutkun ja niin edelleen. Mielestäni on hieno asia, että Suomessakin on työntekijöitä, joille kelpaa työ kuin työ. Seuraavassa blogissa saatan sanoa sanasen Suomeen tulevista thaimaalaisista marjanpoimijoista.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Ikivihreitä vai viherpiipertäjiä?

päivis: Kun googlettaa sanalla Vihreät, ensimmäisenä tulee linkki puolueen sivulle tekstillä Vihreät - De Gröna Neljän vuodenajan puolesta. Vihreät on siis edelleen ympäristöpuolue, mutta käytännössä kai se alkaa pikkuhiljaa olla lähempänä muita puolueita. Tai sitten muut puolueet ovat alkaneet ajaa yhä enemmän samoja arvoja kuin vihreät. Helsingin valtuuston suurinta ryhmää vihreät tuskin voivat tavoitella pelkästään ympäristöarvoihin vetoamalla.

Minulla politiikan termit eivät ehkä ole ihan hallussa, mutta liberaali yleispuolue kuulostaa oikeammalta kuin ympäristöpuolue.

Edelleen kuitenkin usein vihreiksi tunnustautuviin yhdistetään halventavaksi mielletty sana viherpiipertäjät. Moni näkee yhä vihreät ketjuilla aarniometsän mäntyihin kiinnittyneinä ville komseina, vaikka puolueen poliittinen agenda on paljon muutakin.

Itselläni ei ole koskaan ollut ongelmaa vihreisiin suhtautumisessa. Miten olisikaan, koska olen itsekin ollut muinoin mukana vihreiden kuntapolitiikassa, sitoutumattomana tosin. Nyt kun olen katsonut läheltä tulevia vaaleja ja kotikuntani vihreitä ehdokkaita, teki mieli vähän analysoida ja kai vähän korjatakin, mitä väkeä Vihreiden ehdokkaat ovat. Joukossa ei ole ainuttakaan eräopasta (eräoppaissa ei tietenkään ole mitään vikaa), ei ole biologian opiskelijoita (luultavasti ei), ei ole taivaanrannan maalareita, eikä juuri muitakaan sellaisia, joiden tausta viittaisi takuuvarmasti vihreyteen.

Kuvassa osa Tuusulan vihreistä
ehdokkaista kansanedustaja
Emma Karin kanssa.
Tässä lista Tuusulan 13:sta vihreästä ehdokkaasta arvoineen tai ammatteineen: sopimusasiantuntija, toimitusjohtaja ja viittomakielen tulkki, kulttuurintuottaja ja toiminnanjohtaja, sosiaalineuvos, erityisopettaja, muusikko ja soitonopettaja, opiskelija, eläkeläinen, seuratoimija, varastomies, sosionomi, opettaja, opiskelija.

Tuusulan vihreiden listaa lukiessa voisi päätellä ja väittääkin, että vihreät on opettajapuolue. Ehdokkaiden joukossa on myös kolme eläkeikään ehtinyttä ja muutama sitä lähentelevää. Ehkä he ovat niitä ikivihreitä. On siis turha kuvitella, että vihreys on jotain sellaista, joka haalistuu, kun ikää tulee lisää. Ja vihreitä voivat aivan turvallisesti äänestää myös iäkkäämmätkin ihmiset.

Listan nuorin on 20-vuotias. Naisia on enemmän kuin miehiä. Vihreät onkin luultavasti enemmän naisiin vetoava puolue, kun taas vaikka Perussuomalaiset on selvemmin äijäpuolue.

Tuusulan Vihreiden vaalislogan on Luonnollisesti Tuusula. Sen voi ymmärtää tarkoittavan monenlaisiakin asioita. Se ei tietenkään yllätä, että lyhyesti sanottuna ehdokkaat allekirjoittavat sanomanaan ilmasto- ja ympäristöystävällisen sekä hyvinvoivan ja avoimen Tuusulan.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jokilaakso on muistoja täynnä

jormas: päivis kirjoitti eilen merikonttikotivieraistamme, joiden tapaaminen ja keskustelut olivat viikon parasta antia. On mukava kertoa tavastamme asua ja elää, kun kuulemassa on innostuneita korvia. Koinkin, että he olivat kiinnostuneita meistä yhtä paljon kuin tavastamme asua.

Jotenkin olen niin tottunut itseeni, että sitä ei aina huomaa olevansa monella tavalla oman tiensä kulkija. Kuten tietysti jokainen ihminen ja eläinkin. Ehkä eroa tulee siitä, että ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Välillä se on yksinäisen ihmisen yksinäistä puuhaa, sillä rinnalla kulkijoita, saati vastaantulijoita ei ole siellä missä kukaan ei ole aiemmin kulkenut. Me kaikki kuljemme elämän polkuja tavallamme, mutta liian harva talloo uusia väyliä.

Joskus kun kaikesta eletystä kertoilee, muistuu mieleen monta mukavaa muistoa. Kuinka valvoimme toistemme kainaloissa kesäöitä ainoan Jokilaakson rakennuksen, kodan penkillä ja kuuntelimme Sävelradiota. Iloitsimme toisistamme ja ihmettelimme elämisen vaikeutta, mutta myös sitä kuinka vähän tarvitaan onnenhetkeen.
Ilman Veikko Simunaniemeä ja yhteistyötä Järvenpään Mestariasuntojen kanssa, meillä ei olisi Dukotia
Nyt on Jokilaaksossa rakennuksia paljon enemmän, kuten myös muistoja. Jotkut ikävätkin asiat aika patinoi ja muuttaa kauniiksi muistoiksi. Enää en sure verovelkoja paossa ollutta yrittäjää, joka asui kokonaisen kesän karhua (vero) paossa kodassamme. Enkä muistele pahalla nuoria, jotka murtautuivat kotaan makkaranpaistoon ja jättivät puoli-ilkeän tai ainakin vahingoniloisen kiitoslapun jälkeensä. Armon ovat saaneet myös varkaat, jotka veivät kaiken mielestään arvokkaan patalapusta ja pölynimuriin. Muistelen joskus saaneeni kiinnikin jonkun pahantekijän ja tai paikkojen rikkojan. Hengissä ovat nekin päässeet kuka minnekin syntejään katumaan.

Monenlaista kulkijaa on vuosien saatossa pihaamme ja sen läpi ilmestynyt. Joskus itsekkäitäkin, jotka sadatellen kulkevat ikkunamme alta, että tästä olen kulkenut jo monta kymmentä vuotta ja kuljen edelleen. Joskus näistä hiillyn ja minulla on heitä varten mitä erilaisimpia takaisinmaksuvälineitä, joista osasta kerron muille ja osasta en. Niillä keinoilla on joku vantaalainen hakenut maillemme tuomansa roskakuorman pois ja vienyt kaupanpäällisiksi meidänkin roskat. Joku yrittäjä oltuaan samalla asialla on käynyt maksamassa roskiensa tuonnit. Ja kukka-amppelin anastaja on tuonut amppelimme takaisin.

Omassa maailmassa olen pyrkinyt armahtamaan kaikki. Tosin itsekkäistä syistä, sillä uskon, että anteeksiantamattomin sydämin ei ole asiaa taivaanrannan ylisille. Sinällään anteeksiantaminen on helppoa, jos kykenee mittaamaan samalla astialla kuin on itselleen mitannut varsinkin nuoruuden aikoina, jolloin koko muu maailma oli väärässä ja vain minä oikeassa.


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Merikonttirakentajat

päivis: Tänään tuli taas kerrattua historiamme Merikonttikodin rakentajina, kun kylään tupsahti (sovitusti) viisi omasta Merikonttikerrostalosta haaveilevaa helsinkiläistä. Tonttia ei vielä porukalla ole, mutta haaveena on kuulemma ei enempää eikä vähempää kuin Helsingin Jätkäsaari. Onnea yritykselle.

Jälleen kaivoimme esiin Container Atlas -klassikon, kaikkien merikonttirakentajien raamatun. Ilman sitä merikonteista rakentamisen mahdollisuuksia on vähän vaikea kenellekään selittää. Merikonttiin rakennettu koti pitää nähdä, jotta asian ymmärtäisi. Hieman samalla tavalla tämän kertaiset vieraat reagoivat, vaikka olivatkin etukäteen kai pohtineet paljonkin merikonttirakentamista.

Rakentajavieraat tulivat käymään ruusukimppu mukanaan.
Ajan kanssa omasta rakentamisprojektistamme on syntynyt tarinoita, joissa on totta vähintään toinen puoli. Toki se toinenkin puoli on totta, mutta kunnon tarinoiden tapaan jutuissa alkaa olla jonkin verran erilaisia rönsyjä.

Itse en ihan varmasti saa muistin sopukoista kiinni siitä, mistä innostus merikonttirakentamiseen syttyi. Sen muistan kuitenkin, kun kävimme nykyisen Kalasataman kärjessä kahvila Ihanassa. Eristämätön ja ikkunaton (näin muistelen) kahvila oli perustettu kuusimetriseen merikonttiin. Tapetoituna ja rentoine piha-alueineen se oli niin söpö. Kahvilan omistaja kertoi, miten oli hankkinut kontin ja mielessä oli jo suunnitelma siirtää kahvila myöhemmin kesämökiksi jonnekin.

Olisi mukava tietää, mitä kahvila Ihanalle on tapahtunut sen jälkeen kun sille on tullut lähtö Kalasataman rakentamisen jaloista.

Edelleen yksi suosikeistani Container Atlaksen esittelemien Merikonttikotien joukossa on kuusimetriseen konttiin rakennettu pieni koti tai kesäasunto, jonka koko toinen pitkä sivu on avattavissa terassiksi. On oikeastaan ihme, että tuolla mallilla ei Suomessa ole rakennettu kesäasuntoja. Niihin varmasti pääsisi käsiksi melko pienellä rahalla.

Rakentamisen hinnasta puhuttiin tänäänkin. Edelleen merikonttia rakennuksen runkona käyttäen voidaan varmasti säästää rakentamiskustannuksissa. Mutta merikonteissa on rakennusmateriaalina jotain sellaista, että sen valintaa ei välttämättä raha ratkaisekaan.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kenestä Tuusulaan pormestari?

jormas: Olen usein ihmetellyt mihin hallitukseen mentäessä katoaa poliitikkojen ylivertainen viisaus. Kun vaalit on pidetty, vaalikarjalle markkinoidusta rajattomasta viisaudesta ei opposition mielestä valtioneuvostoon kulje koskaan murustakaan. Näin on asian laita vuosikymmenestä toiseen riippumatta siitä mitkä puolueet istuvat eduskunnassa. Viisaus on aina hallituksen ulkopuolella.

Saapa nähdä tarjoaako Tuusulan tuleva
pormestari kuntalaisille pullakaffet
Toissa päivänä olin kuuntelemassa paikallislehden vaalipaneelia Keski-Uusimaan auditoriossa. Jäi paha mieli. Panelisteja oli 8, joista neljäsosa oli sitä mieltä, että vaalien jälkeen ensimmäinen tavoite on kyseenalaistaa Tuusulaan valittu pormestarimalli. 25 % aatteitaan paneelissa markkinoineista ryhmistä on siis sitä mieltä, että demokratia tarkoittaa jotain aivan muuta kuin sitoutumista yhdessä tehtyihin päätöksiin. Oletan, että jos kaikki nyt vaaleissa olevat ryhmät olisivat olleet mukana, olisi tehtyjen päätösten kyseenalaistajia ollut prosenteissa vielä enemmän.

Pormestari on nyt istuvan valtuuston päätöksellä valittava valtuuston keskuudesta. Jos pormestarimallista tehdyn päätöksen kyseenalaistajia on uudessa valtuustossa riittävästi, on se mielenkiintoinen polku, joka voi laittaa koko pakan uusiksi. Se voisi johtaa siihenkin, että uusi valtuusto päättää pysyä pormestarimallissa, mutta päättää, että pormestaria ei valita valtuuston keskuudesta. Saattaisi mennä nykyisen kunnanjohtajan ja monen ryhmän pakka sekaisin tai uuteen järjestykseen. Ja joidenkin valtuutettujen pyrkimykset uusiksi. Välillä on mukava olla lähes vainoharhainen, heh.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Suvakki vai rasisti?

päivis: Eilen uutisoitiin Vaasan yliopistossa tehtyä tutkimusta, jonka mukaan suomalaiset eivät uskalla kertoa mielipidettään turvapaikanhakijoista, koska kertomalla voisi leimautua joko suvakiksi tai rasistiksi. Jälleen kerran uskallan olla eri mieltä.

Luulen, että suomalaisilla ei ole ongelmaa ilmaista mielipidettään, mutta asia on niin monimutkainen, että on vaikea tai jopa mahdotonta olla vain puolesta tai vastaan. Eikä ole syytäkään nähdä asiaa vain äärilaidoilta. Asia erikseen ovat sitten ne, jotka oikeasti ajattelevat, että tulkaa tänne, tervetuloa. Tai jos kuuluu niiden joukkoon, jotka huutavat, että "rajat kiinni".

Jos yhtään ajattelee järjellä, ei voi kuvitella, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset riskeeraisivat oman ja lastensa hengen astumalla täyteen ahdettuihin, vuotaviin veneisiin päästäkseen Eurooppaan vain paremman elintason toivossa. Ja jos onnistutaan pääsemään perille, moni varmaan kääntyisi mielellään takaisin huomattuaan, etteivät he olekaan tervetulleita.

Itse uskon, että turvapaikanhakijoista suurella osalla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta. Samaan aikaan en voi olla epäilemättä niiden motiiveja, jotka ovat jaksaneet jatkaa matkaansa Suomeen asti. Eikä pidä unohtaa sitä, että niissä EU-maissa, joissa ei ole tarjolla samanlaista sosiaaliturvaa kuin meillä tai vaikka Ruotsissa, ei ole nähty vastaavaa turvapaikkaliikehdintää.
Tämä uutiskuva, jossa turvapaikanhakija moitti vastaanottokeskuksessa
tarjottua ruokaa, vapautti varmasti osan suomalaisista kertomaan
mielipiteensä Suomesta turvaa tai parempaa elämää etsivistä.
Yksi syy, miksi epäilen tuota Vaasan yliopiston "tutkimustulosta", johtuu suhtautumisestamme venäläisiin. Monilla meistä ei tunnu olevan mitään pidäkkeitä, kun arvioimme itäisiä naapureitamme. Silloin ei pelätä leimaantumista. Ensin olimme rähmällämme Neuvostoliiton edessä. Kun Neuvostoliitosta tuli Venäjä, ikään kuin vapautimme sisäisen ryssävihamme.

Ehkä en tätä olisi huomannutkaan, ellemme olisi viettäneet niin paljon aikaa Thaimaassa. Siellä monen suomalaisen mielestä venäläisillä ei näyttäisi olevan minkäänlaista olemassa olon oikeutta. Me suomalaisetko olemme muka varovaisia sanomaan mielipiteemme joistakin kansanryhmästä? Höpö höpö.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 5

jormas: Aina silloin tällöin valtakunnassamme järjestetään vaaleja. On suoria henkilövaaleja, joissa valitaan tehtävänhoitajia suoraan kansanvaaleilla ja on vaaleja, joissa valitaan ne, jotka valitsevat määrätyille tehtäville hoitajia.

Suoraan kansa valitsee presidentin, mutta ei maamme hallitusta. Kansa valitsee 200 kansanedustajaa eduskuntaan, joka valitsee tai oikeastaan esittää presidentille maamme hallituksen ja ministerit. Joiden ei tarvitse olla kansanedustajia.

Ministerin muodolliset pätevyysvaatimukset ovat muutenkin verraten väljät. Valtioneuvoston jäsenten on oltava "rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia". Tosiasiallisesti ministereitä eivät valitse kansanedustajat, vaan heidät kutsuu toimeensa ja vapauttaa siitä tasavallan presidentti.
Vaikka en tiedäkään yhtään tapausta, jossa presidentti ei olisi hyväksynyt hallituksen esitystä ministereiksi, ei se ole pelkkä muodollisuus. Joskus lienee esimerkiksi käynyt niin, että presidentti ei ole myöntänyt eroa hallitukselle tai sen yksittäiselle ministerille.
http://www.pormestarisauna.fi/
Moni tärkeä päätös niin kotona kuin muuallakin, on tehty lauteilla.
Jos Tuusulan pormestari valitaan saunassa, niin tarvitaanko siihen yhteissauna?
Mutta nyt Tuusulassa valitaan suoraan kansanvaaleilla 51 kuntavaltuutettua varavaltuutettuineen. Jotka valitsevat keskuudestaan vaalikauden mittaiseksi ajaksi pormestarin ja hänelle pari korkean luokan apulaista. Joita voitaneen kutsua apulaispormestareiksi.

Tuusulassa kun ollaan eikä pormestaria ole vielä valittu, ovat jotkut kuntalaiset ja poliitikotkin keskittyneet sahaamaan pormestarin tulevaa tuolia mahdollisimman epäkelvoksi ennen kuin edes tiedämme kuka siihen istuu. Töitä tehdään veran alla, sen päällä ja lehtien palstoilla sen eteen, että työmaa olisi mahdollisimman hankala, sen tuoli mahdollisimman epämukava ja sijaitsisi mahdollisimman tuulisella paikalla. Pahaa pelkään, että kun pormestari viimein valitaan, osa yhteisten asioidemme hoitajista keskittyy hänen kalvamiseen  ja syöksemiseen takaisin vähintään sinne mistä on tullutkin.

Vaikka pärjään itsekin umpiluisuuden kisoissa, olen melkoisen murheellinen, koska luulen, että juupas eipäs peisten kalistelu jatkuu Tuusulassa. Osa niistä,  jotka pyrkivät kunnan kehittämisen ja yhteistyön sijaan osoittamaan seuraavat neljä vuotta, että "minähän sanoin". On valitettavaa, että aivan liian usein näyttää olevan tärkeintä kuka saa päättää eikä se mitä päätetään.

Olen tehnyt kotikutoista gallupia tämän kauden valtuutettujen joukossa esittämällä heille yhden ainoan kysymyksen: "Jos kunnanjohtaja olisi lähtenyt muihin töihin tai hänet oltaisiin muuten pystytty vaihtamaan, niin olisitko ollut pormestarimallin takana?" Galluptulostani voi itsekukin pohtia. Minulle se on huono ja alamittainen syy vaihtaa hallintomallia, vaikka sen takana olenkin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Haluamme tulla huijatuiksi

päivis: Olin ajatellut kirjoittaa varhaiskasvatuksesta, koska tuo termi ansaitsee minusta tulla käsitellyksi muutenkin kuin myönteisessä mielessä. Aika harvoin kukaan uskaltaa sanoa, että varhaiskasvatus ei ole ehkä ihan sitä, mitä sen yleensä väitetään olevan.

Aihe on pyörinyt mielessäni siitä saakka, kun luin uutisen nuoresta miehestä, joka sitkeästi on tehnyt rikoksia, vaikka on jo saanut edellisistäkin, lainvoimaa odottavista rikoksistaan tuomioita. Jäin miettimään, että onkohan kukaan tutkinut nuorten rikoksentekijöiden ja varsinkin -uusijoiden taustoja. Että ovatko ehkä jääneet vaille laadukasta varhaiskasvatusta, vai ovatko peräti olleet päiväkodin tätien ja setien kasvattamia.

Jos asiantuntijoita on uskominen, varhaiskasvatuksen ulkopuolelle jäävillä on suuri riski syrjäytyä ja kasvaa täydellisiksi hunsvonteiksi.

Minusta on erinomaista, että on olemassa päiväkodit, joihin vanhemmat voivat turvallisesti - toivottavasti - viedä lapsensa hoitoon oman työ- tai opiskelupäivänsä ajaksi. En siis ole päivähoitokielteinen, mutta uskallan silti epäillä, että päivähoito ei ole lähelläkään sitä, millaiseksi sitä mainostetaan. Jo pelkkä tieto siitä, että päiväkotiryhmät ovat ylisuuria, tukee epäilyä, että kaikki ei päiväkotien seinien sisällä voi olla niin auvoista kuin annetaan ymmärtää.

Tuo vouhotus (siltä se minusta tuntuu) varhaiskasvatuksesta (miksi kukaan ei tunnut enää puhuvan päivähoidosta?) laittaa uskomaan, että meillä on halu tulla huijatuiksi.

Nämä kaksi asiaa tulivat mieleen, kun Jorma oli tehnyt netissä testin, joka kertoo, mikä on testin tekijän elämän lainaus tälle vuodelle. Jorma ihastui saamastaan vastauksesta niin, että laittoi sen jopa Facebookin taustakuvaksi.

Nuo testithän ovat kovin suosittuja nykyään. Voin testata, mikä eläin olen, mistä Facebook-kavereistani koostuu todellinen perheeni tai mikä on henkinen kotikuntani. Tai kuinka kaunis todellisuudessa olen. Senkin netti tietää! Näitä testejä löytyy loputtomiin.

Nuo testit ovat toki hauskoja, useimmat kai, mutta luulen niiden osoittavan myös, miten mielellämme tulemme huijatuiksi. Ennen siihen auttoi iltapäivälehden puolivillainen horoskooppi, nyt sitten samaan tarpeeseen vastaavat edellä kuvatut testit. Tein itsekin testin, kun kuumeisesti halusin tietää, kuka näyttelijä muistuttaa persoonallisuuttani eniten. Facebook ei kyllä tunnistanut, että en ole itse profiilikuvassani. Minäkään en kyllä tunnista tuota ehkä kovinkin kuuluisaa näyttelijää, jolla kenties on siis koiran persoonallisuus.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 4

jormas: Kuinka olemme onnistuneet saamaan yhden pääkaupunkiseudun menestyneimmistä kunnista muuttotappiolliseksi? Miten kunta, josta on puolen tunnin huitaisu Kivikylään, onnistuu karkottamaan väen vuodesta toiseen. Miten sen tekee kotikuntani, jossa olisi tilaa yrittäjille ja työpaikoille sekä vaikka minkälaisille kodeille? Pääkaupunkiseudun kunta, jonka sijainti on erinomainen. Josta lähtee ja päättyy moottoritie, jonka länsi- ja itälaidallakin kulkevat moottoritiet ja jota halkoo junarata paikallisjunineen kahdestakin paikasta?

Sen tiedän, että siihen ei pysty kukaan yksin. Kuten ei pysty muuttamaan kurssiakaan. Ehkä suuntaa ylipäätään ei pystytä kääntämään entisin voimin, vaikka olisi halujakin. Yksi tapa nähdä asiat uusin silmin ja tehdä uusia valintoja, ovat edessä olevat kuntavaalit.
Vapaa-aikaansa voi käyttää kuten minä korjaamalla kiertoliittymän oikojien jälkiä.
"Tuusula takaisin menestyksen tielle", on jokaisen kuntalaisen savotta. Jokainen kantaa kortensa kekoon jollakin tavalla. Vastuuta emme pääse pakoon, sillä jokainen aikuinen osallistuu talkoisiin vähintäänkin maksamalla veroja. Mutta sillä on väliä, mitä niillä tehdään. Ja siihen voi vaikuttaa äänestämällä tai jättämällä sen väliin. Molemmat vaikuttavat lopputulokseen.

Kotikunnan tulee olla paikka, jossa erilaiset ihmiset voivat elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan, olla aikuisia, asua, harrastaa, oppia, tehdä työtä sekä viettää myös turvallista seniori-ikää - kaikki yhtä arvokkaina ja ainutkertaisina.

Nyt valitaan mihin suuntaan haluamme kotikuntaamme viedä. Haluammeko käpertyä näköalattomuuteen  ja yhä pienentyä vai etsiä yhdessä uusia ja raikkaita tulevaisuuden tuulia? Yhdessä voimme rakentaa paremman huomisen.

Siihen ei tarvita valaistua kotiraittia kulkevia kunnanosapoliitikkoja, joille on tärkeintä nyökytellä sinne tänne, että öhöm..... no hei hei, olen valtuutettu. Vaan tarvitaan kokemusta ja toteuttamiskelpoisia visioita omaavia, koko kunnan valtuutettuja.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

"Virallinen" vaalipäällikkö ja koira

päivis: Olen kutsunut itseäni Jorman vaalipäälliköksi, sillä sellainenhan jokaisella vakavasti otettavalla ehdokkaalla kuuluu olla. Palkkaa en saa, mutta enpä ole ollut kovin työllistettykään vaalien lähestyessä. Ehdokas on pääosin itse suunnitellut kampanjansa, josta olen lähinnä tyytynyt antamaan palautetta. Joskus ehkä on tullut ikään kuin sormella osoitettua asioita, joihin vaalien alla olisi syytä kiinnittää huomiota. Ja olla jyvällä.

Parissa ehdokastilaisuudessa olen ollut mukana. Tuusulanjärven jäällä järjestettiin kampanjan avaus, jossa Niilo nimitettiin (tai Jorma taisi nimittää) Tuusulan Vihreiden viralliseksi vaalikoiraksi. Tänään tosin Hyrylän torille, jossa paikalla oli ilmeisesti kaikkien ehdokasryhmien edustajia, vihreiden teltalle ilmestyi muitakin mukavia "virallisia" koiria. Niilokin oli uskollisesti paikalla, vaikka ei tuossa kuvassa näykään. Ja Jorma tietysti myös.

Toritapahtumat on hieman keinotekoinen tapa kohdata kuntalaisia. Tunnustetaan väriä, tarjotaan syötävää ja juotavaa, jaetaan ilmapalloja ja tietysti vaalimainoksia. Samaan aikaan kaikki tietävät, että sisimmässään jokainen ehdokas toivoo tekevänsä hyvän vaikutuksen saadakseen mahdollisimman monta ääntä. Jossain pitää tietysti olla esillä, mutta samalla iso osa kuntalaisista kiertää kaukaa kaikenlaiset vaalitilaisuudet.

Helsingissä vihreiden odotetaan
nousevan valtuuston suurimmaksi
ryhmäksi. Saa nähdä, montako
valtuutettua Tuusulan vihreät
saavat kotikuntani valtuustoon.
Aamulla Hyrylän torille ajellessamme mietimme syitä, jotka vaikuttavat siihen, ketä kukakin äänestää. Emme olleet varmoja edes omista motiiveistamme äänestäjinä. Joskus voi olla niin, että mukavan näköinen naamataulu vaalimainoksessa ratkaisee, vaikka kovin hyvä syy se ei tietenkään ole oman äänensä käyttämiseen.

Toivoisi tietysti, että jokainen vaivautuisi edes vähän ottamaan selvää ehdokkaasta, hänen ajatuksistaan ja  kyvyistään hoitaa yhteisiä asioita, ennen kuin kirjoittaa äänestyskopissa ehdokkaan numeron.

Tunnettua ehdokasta on yleensä helpompi päättää äänestää kuin jotain tuiki tuntematonta. Joskus se onkin ihan hyvä perustelu, mutta julkkisten saamaa äänivyöryä en oikein koskaan ole jaksanut ymmärtää. Moni varmasti äänestää myös henkilöä, jonka itse tuntee. Kuntavaaleissa vanhoja ja uusia tuttuja löytyy listoilta suhteellisen helposti.

Näissä vaaleissa ei ainakaan minun korviini ole kantautunut enemmälti toiveita siitä, että äänestettäisiin nuoria ehdokkaita. Joskus tuntuu että lähestulkoon vaatimus nuorille annettavista äänistä lähentelee jo ikärasismia. Itse jo vähän iäkkäämpänä äänestäjänä ymmärrän hyvin sen, että valtuustoissakin pitää olla kaiken ikäisiä ihmisiä. Miksi siis vanhempi väki ei saisi äänestää ikätovereitaan? Jos Jorma ei olisi ehdokkaana, etsisin luultavasti jonkun lähempänä omaa ikäluokkaani olevan ehdokkaan. Tietysti naisen.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 3

Olen aikoinaan ollut melkoisen pätkän kunnallispolitiikassa. Toki siihen on mahtunut parit eduskuntavaalit ja joitakin valtakunnallisiakin tehtäviä. Se on ollut haastava sarka, sillä pohjimmiltaan siinä on kyse ihmisenä olemisesta ja tekemisestä jotain sen eteen, että meillä olisi hyvä elää ja elämä. Vaikka yhteisten asioiden hoitamisessa on usein kyse vapaaehtoistyöstä, käytän mielelläni termiä yhteiskuntavastuu. Sitä voi kukin kantaa ja tehdä tavallaan. Vaikka keräämällä roskan päivässä.
Valokuvaajan ansiosta näytän kuvassa paremmalta kuin luonnossa
Demokratian vaihtoehto voi olla Aatu tai Saddam Hussein.
Joka talouteen jaettavan maksipostikortin teksti
Maksipostikorttien toinen puoli on Pekka Saurin käyttööni antamia piirroksia
Loistava valokuvaaja onnistui laihduttamaan minua kymmenkunta kiloa

Tällä joukolla teemme Tuusulasta entistä paremman


torstai 16. maaliskuuta 2017

KIlpikonna ja gekko

päivis: Keksin tuon otsikon, koska kyseiset eläimet kuvaavat hyvin sitä, mitä kohta kirjoitan. Mietin nimittäin eilen saunan lauteilla istuessani, että on tämä elämä muuttunut melkoisesti. Ihan minunkin elinaikanani. Jos ennen arki soljui suunnilleen yhtä hitaasti kuin kilpikonna, nyt ei gekonkaan vauhdikas vipellys aina riitä kuvaamaan vauhtia, jolla mennään. Ja aina reaaliaikaisesti, suorana lähetyksenä.

Saunassa ajattelin aikaa ennen puhelimia. Tai meni varmasti vuosikymmeniä, ennen kuin puhelimet edes yleistyivät. Sitä ennen, jos oli asiaa jollekin, piti mennä käymään tai oli lähetettävä kirje. Ei ollut kiirettä hoitaa asiaa. Ihmisillä oli aikaa odottaa. Nyt hermostumme, jos teksti- tai WhatsApp-viestiin ei tule hetkessä vastausta. Sama koskee sähköposteja.

Thaimaalaiskoiralla ei ole kiire minnekään.
En ole ollenkaan varma, että elämä olisi mennyt yhtään entistä paremmaksi, kun kaikesta pitää olla tietoinen heti kun jotain tapahtuu. Ennen moitittiin lapsia siitä, että he eivät malta odottaa asioita. Nykyään "nyt heti kaikki minulle" on jo aikuistenkin pahe.

Tänään kotiin tullessa selailin junassa Facebookia. Kello oli vähän yli neljä iltapäivällä. Taisi olla Tuusula-sivut, jonne joku oli viestittänyt lapsen jääneen rekan alle täällä kotikunnassani. Muutama muukin oli jo ennättänyt kommentoida tapahtumaa, jota eivät kuitenkaan olleet nähneet, mutta tuntuivat silti tietävän tasan tarkkaan, missä mennään.

Nyt huomasin, että jonkun lehden sähköisellä sivulla oli uutinen tuosta onnettomuudesta, joka oli todellakin tapahtunut juuri hetkeä ennen kuin Facebook-uutisoijat jo kommentoivat tapahtunutta.

Toki ennenkin meillä on kiirehditty kertomaan ikävät uutiset. Sota-aikana pappien tehtäväksi jäi suruviestien vieminen, jos perheen poika tai isä oli kaatunut sodassa. Silloinkin toki odotettiin vähintään seuraavaan aamuun, jos tieto pappilaan oli tullut illalla.

Nykyään poliisi käy usein kertomassa ikävät uutiset, mutta virkavalta ei edes ennätä kotiovelle, kun edellä kuvatut ikävät asiat on jo ennätetty jakaa sosiaalisessa mediassa. Olisi mukava tietää, vieläkö maltti on valttia niissä kulttuureissa, joissa on noudatettu ajatusta, että ikävät asiat ennättää kertoa myöhemminkin. Joutaa sen kuulla myöhemminkin.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lumi on muuttunut, sanoi Kassi-Alma

jormas: Eilen osallistuin Hyrylän Seudun Omakotiyhdistyksen tilaisuuteen. Paikaksi oli valittu Tuusulan kunnantalon valtuustosali, sillä oletan oletuksena olleen, että kuulijoita ja keskustelijoita on melkoinen joukko. Näillä mielin minäkin paikalle astelin. Olihan järjestäjänä tuhannen tuusulalaisen jäsenen yhdistys.

Tilaisuuden alettuakin oli panelisteja enemmän kuin kuulijoita
Kutsuttujen valintaa sinällään ihmettelin, sillä tilaisuuteen ei oltu kutsuttu niitä puolueita tai ryhmiä, jotka ovat nyt vaaleissa ehdokkaina.  Vaan ne ryhmät, jotka ovat viimeisiään vetävässä, istuvassa valtuustossa. Puuttuivat muun muassa kommunistit ja Sanna Kervisen valitsijayhdistys. Ei kovinkaan tasapuolista.

Järjestävä taho valitteli myös rahapulaa ja tiedottamisen kalleutta, kun ihmettelimme vähäistä yleisömäärää. Itse nostin esiin kysymyksen, että kukahan mahtaa päättää linjauksista, joiden mukaan keskustellaan muun muassa missäkin Face-ryhmässä. Kysyin myös julkisesta Tuusula-ryhmästä, että onko tietoa paneelista yritetty jakaa sen kautta, sillä jäseniä siinä on lähes 8000. Järjestäjä ei tiennyt vastausta.

Panelistien lisäksi paikalla oli puheenjohtaja ja kuusi kuulijaa, joukossa puolueiden aktiiveja. Käytettyjen puheenvuorojen perusteella ajattelin, että yleisössä oli yksi, joka ehkä tuli etsimään itselleen ehdokasta tai peräti ryhmää, jota äänestää. Oli hiljattain Tuusulaan muuttanut.

Pääosin keskustelimme keskenämme, jota puheenjohtaja rajasi kahden tiimalasin avulla. Ennen seuraavan aiheen avausta, hän päätti käytetäänkö minuutin vai kahden ajanottolaitetta. Sinällään mukava ja hyvin järjestetty tilaisuus, jossa keskustelun aiheet oli etukäteen rajattu. Niissä myös pysyttiin.

Tilaisuus oli jo päättymässä, kun innostuttiin keskustelemaan, että kaventaako palveluja ja sosiaalietuisuuksia vai nostaako veroja. Siinä yhteydessä nostin esiin verottajan kekseliäisyyden ja hulevesimaksut. Että kun taivaalta on jonkun vuoden tullut vettä, joka on tähänkin saakka osannut virrata uomiaan myöten sinne minne luonto ja ihminen on sitä ohjannut, niin nyt on toisin. Kunta tekee vedelle ja sulavalle lumelle putket maan alle mielensä mukaan ja harkitsee nyt, että veden virtaamisesta on kuntalaisten alettava tilittämään rahaa kunnan pohjattomaan kassaan.

Kun ajelin tilaisuudesta kotiin, muistin Helsingin, jossa suunnittelijat kaavoittajineen ovat kunnostautuneet niin, että ei ole enää tilaa lumelle, vaan se on sulatettava vedeksi. Ajattelin, että entäpä jos se onkin totta, että lumi on muuttunut. Sen mahdollisuuden nosti nimittäin aikoinaan esiin Jyrki Sukulan äiti Marja-Leena, jonka yksi mainio roolihahmo oli Kassi-Alma.

Kuva on Ylen arkistosta Kassi-Alman ensimmäisestä tv-esiintymisestä
Olin aikoinaan viemässä häntä yhteen vaalitilaisuuteen Keravalla, jossa oli tupa täynnä toinen toistaan hienompia naisia. Jotka katsoivat silmät pyöreinä, kun Wilmaksikin kutsuttu Kassi-Alma pölähti sisään. Ja sanoi alkajaisiksi, että tiedättekö rouvat, että lumi on muuttunut. Ai, että mistäkö sen tietää, jatkoi hän. No siitä, että kun minä koulutyttönä ja -matkalla jokunen vuosikymmen sitten kyykistyin lumihankeen tarpeilleni, niin ei jäänyt kuin pikkurillin kokoinen reikä. Mutta nyt kun teen saman, on joka paikka keltaisena metrin säteellä.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mukavaa kun on liikuteltava koti

päivis: Olen joskus kauan sitten pohtinut blogissani, kenelle merikontissa asuminen sopii. Se oli ennen kuin edes itse asuimme omaa Merikonttikotiamme. Kokemus asumisesta siis puuttui. Silloin totesin, että jos katsoo Container Atlas -kirjaa tai vähän googlaa suuren maailman merikonttiratkaisuja, vastaus on tietysti, että se sopii kenelle tahansa. Yhtälailla köyhälle ja rikkaalle. Merikontti tai niiden yhdistelmä taipuu vaikka minkälaisiin ratkaisuihin, suuriksi ja pieniksi kodeiksi.

Kun tänään johdin ensimmäistä kertaa Myllykylän Omakotiyhdistyksen johtokuntaa puheenjohtajan roolissa, jouduin toteamaan, että seuraava kokous voidaan pitää meillä, mutta menemme silloin kotaan. Kodassa mahdumme istumaan niin, että jokaisella on jonkinlainen näköyhteys toisiin. Merikonttikotimme huoneiden muoto ja sisustus kun ei taivu vastaavaan.

Tuon väitteen voisi tietysti torpata hetkessä. Kyllä meille sisällekin mahtuisi, mutta ainakaan samankaltaisia istuimia ei kaikille löytyisi.

Tuossa muutaman vuoden takaisessa blogissani kirjoitin Hesarissa julkaistusta jutusta, jossa nuori arkkitehtiopiskelija visioi vanhoille, suurille omakotitonteille piha-asuntoja, yksiöitä, joissa voisi asua hänen kaltaisiaan nuoria ihmisiä. Miksi ei myös joku omakotitaloa asuvan lapsiperheen isovanhemmista, esimerkiksi? Silloin se toimisi eräänlaisena mummonmökkinä. Tuota jälkimmäistä ideaahan me usein nostimme esiin, kun kokemusta merikonttikodissa asumisesta alkoi karttua.
Tässä kuvassa on jo nostalgiaa. Puolikas kodistamme oli tehnyt ensimmäisen
matkansa, joka päättyi Hyvinkään Asuntomessuille. Toinen puolikas nostettiin
hetkeä myöhemmin rekan kyydistä tämän kontin viereen. Elettiin kesää 2013.
Olen aina välillä tuntenut jonkinlaista kateutta, kun olen katsellut kuvia hienoista merikonttiasunnoista. Olen kuitenkin onnistunut karistamaan kateuden pirua harteiltani, kun olen muistanut, että meidän asuntomme on siirrettävissä. Jo joskus haaveilemamme toteutus toiseen kerrokseen lisätystä kontista olisi muuttanut pientalomme sellaiseksi, että sen siirtäminen olisi ollut vähintään hankalaa. Ei mahdotonta kuitenkaan.

Välillä ajattelen, että minne lähtisimme evakkoon, jos kotinamme toimivat kaksi konttia (ja merikonttisauna ja muutama muukin pihassa oleva merikontti) pitäisi siirtää muualle. Ehkä tulevaisuutta jossain muualla voisi visioida kesämökkipohjalta. Jos eläköidyttyäni olemme pitempiä aikoja Thaimaassa, kotimaan asunnoksi riittäisi kesämökki. Merikonttikoti tosin on lämpöeristetty niin, että se toimii ympärivuotisena asuntona, olimmepa missä tahansa.

Mutta jotta Merikonttikotimme saataisiin luvan kanssa pystyttää jonnekin järven, meren, joen tai lammen rantaan, se tarvitsisi varmasti vähintään puisen ulkovuorauksen, jota täällä syrjäisessä Jokilaaksossa siltä ei vaadittu. Viihdymme Tuusulassa, emmekä ole täältä lähtemässä mihinkään. On kuitenkin mukavaa ja mieltä virkistävää, kun on koti, jonka voi tarvittaessa lähes helposti nostaa rekan kyytiin ja vaihtaa maisemaa. Sehän yksi merikonttiin rakentamisen alkuperäisistä ajatuksistakin oli.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kuntapolitiikka on yhteisiä asioita

jormas: Voi olla, että olen kirjoittanut tästä(kin) aiheesta aiemmin. Joten silloin teen nyt toisen kerran. On mielenkiintoista, että iso osa ihmisistä sanoo, että heitä ei aihe kiinnosta lainkaan. Nimittäin politiikka. Ja vaikka jatkaa, että kunnallispolitiikassakin on kyse yhteisten asioiden hoitamisesti, niin ei voisi vähempää kiinnostaa, sanovat.

Mutta kun kevät tulee, alkaa jatkuva kitinä koiranläjistä. Että joka paikka on täynnä sitä koiran itseään ja mikseivät omistajat siivoa lemmikkiensä jätöksiä. Ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Esiin nousee ihmisten oksentelut, tupakantumpit, jotka eivät maadu, tyhjät pullot ja muut jätteet ympäri tienvarsia ja metsiä. Oman osansa saavat nakkikioskien ympäristöt, Vantaan- ja Keravanjoen kaljakellunta ja kesän festareiden jälkeen todella sotkuiset ympäristöt.

Kaikki sinällään aivan aiheellista keskustelua. Vain koiranomistajat yrittävät jotenkin puolustautua. Että jos olisi roskiksia, niin kyllä ne kerättäisiin. Ei kylläkään kerättäisi, sillä Niilon kantapaikassa, Riihikallion koirapuistossa saa muiden koirien läjiä kerätä enemmän kuin omansa. Vaikka on puiston puolesta astiat ja kakkalapiot.

Kunnallispolitiikkaan tämäkin liittyy aivan oleellisella tavalla, sillä asennekasvatuksen lisäksi juuri kunta on se, joka vastaa kotikunnan yleisestä siisteydestä. On kyse puhtaanapitopartiosta, keräyspisteistä, roska-astioista ja niin edelleen.

Lemmikit muutenkin, etupäässä koirat ja kissat ovat somen ja lehtien lukijapalstojen kestoaiheita. Kiinnipito puhuttaa kaikista eniten. Koirilla on selvät säännöt, joista Suomessa pidetäänkin varsin hyvin kiinni. Vaan toista on kissojen laita, sillä kissoilla ei ole kiinnipitovelvoitetta. Käytännössä taajamissa kissankin olisi oltava kiinni, sillä on määrättyjä paikkoja, jonne kissa ei saisi mennä. Lasten leikkipaikoista lähtien.
Viime keväänä kylän kissa vei pihakanimme pienen poikasen.
Irrallaan oleva kissa on melkoinen pahantekijä luonnossa, sillä se tappaa viettiensä viemänä, vaikka sillä ei olisi nälkäkään. Sitä paheksun aika tavalla. Mutta en paheksuisi,  jos kissallekin olisi määritelty metsästysajat muiden petoeläinten tapaan.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Äänestin osuuskauppavaaleissa

päivis: Tein viime vuoden loppupuolella pienen sijoituksen, jonka tuotto on kuitenkin ihan kohtuullinen. 500 euron sijoituksen tuotto-odotus vuodessa on 68 euroa miinus verot. Tuo sijoitushan kohdistui osuuskauppoihin. Olen nyt kuuden osuuskaupan asiakasomistaja. Ennestään omistin HOK-Elantoa, nyt siis viittä muutakin.

Osuuskauppojeni vaalit taisivat vilahtaa ohi Thaimaan-reissun aikana, mutta edelleen ainakin yhdet vaalit olivat vielä käymättä: Eepeen eli Etelä-Pohjanmaan Osuuskaupan edustajiston vaalit. Meinasivat kyllä nekin jäädä äänestämättä, sillä tänään huomasin, että viimeinen vaalipäivä on jo ensi keskiviikkona.

Olin kyllä päättänyt äänestään muutenkin, mutta kuin lähettivät vielä mainoksen, jossa luvattiin, että kaikkien äänestäneiden kesken arvotaan Fiat 500, oli ihan pakko tehdä se heti.

Sopivan ehdokkaan löytyminen ei kuitenkaan ollut ihan helppoa. Näissä vaaleissa kun ei rehdisti ilmoiteta, mitä puoluetta ehdokkaat edustavat. On vain ehdokaslistoja. Jos asuisin Etelä-Pohjanmaalla, olisin joutunut äänestämään oman jäsenalueeni ehdokkaita. Kun en asu, saatoin itse valita jäsenalueen, josta etsin ehdokkaan. Päätin valita alueen, josta Jorman isänpuoleinen suku on kotoisin. Samalla totesimme, että kuntaliitokseen on Jurvakin päätynyt. Siellä ollaan nyt kurikkalaisia.

Kuten yleensä, tai en kuitenkaan tulevissa kuntavaaleissa, päätin äänestää naista. Ehdokkaan valintaa helpottamaan Eepeelläkin oli vaalikone, josta tarjoutui pari minulle saman mielistä naista.

Ehdokkailla oli vaalikoneessa tila, johon olivat voineet kirjoittaa jotain itsestään. Minulle parhaimmaksi ehdokkaaksi osoittautuneen jouduin kuitenkin unohtamaan, sillä en voisi ajatella äänestäväni naista, joka kertoo olevansa naimisissa teurastajan kanssa. Eli se siitä.

Seuraavaksi sopivin naisehdokas taas ei ollut kirjoittanut itsestään minkäänlaista vaalimainostekstiä, joten sama juttu. Ei kiitos. Seuraavaksi katselin vähän ulkonäköjä. Sillä kriteerillä parhaimmalta näyttäneen sivuutin myös, sillä Jorma arveli, että ehdokas on kepulainen. Yhteys 4-H-toimintaan kun viittaa kyseiseen puolueeseen. Paavo Väyrystä olen vitsinä kerran äänestänyt EU-vaaleissa. Se riittää toistaiseksi.

Selailin lisää ehdokkaiden kuvia ja samalla ihmettelin, eivätkö ehdokkaat todellakaan ole kiinnostuneet pääsemään edustajistoon. Niin moni oli jättänyt itsensä mainostamisen tekemättä. Niin suomalaista olla kehumatta itseään! Lopulta löytyi yksi tarmokkaalta vaikuttanut täti-ihminen, johon päädyin.

Äänestin netin kautta, vaikka juuri on puhuttu nettiäänestyksessä havaituista riskeistä. Vielä suurempi riski olisi kuitenkin saattanut olla, ettei paperinen äänestyslappuni olisi päätynyt ikinä perille. Suuri riski olisi ollut, että äänestyskuori olisi unohtunut työrepun uumeniin.

Ihan nappiin ei ehdokasvalintani kuitenkaan mennyt. Kun äänestys oli tehty, googlettamalla löytyi tieto, että ehdokkaani on persu. No, tekevälle sattuu.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 2

jormas: Olen syntyperäinen tuusulalainen ja seurannut sen kehitystä melkoisen ajan. Tarinoita, jotka eivät kiinnosta itseni lisäksi moniakaan muita, voisin kirjoittaa vaikka kuinka monta.Se kaikki on historiaa ja pitäisi nähdä eteenpäin. Mutta ennustaminen on vaikeaa. Varsinkin tulevaisuuden. Se on ylivoimaista usein jopa huomisen sään osalta. Säiden ja ilman säätäminen ei onneksi ole ihmiselle juurikaan mahdollista.

Mutta olen minä joskus pohtinut itseni lisäksi myös kotikuntani tulevaisuutta kynä kädessä. TÄSTÄ KLIKKAAMALLA yksi sellainen.

Tällä joukolla teemme huomisen Tuusulan

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tuusulan vaalikone

päivis: Kävin Hesarin ja Keski-Uusimaa-lehden vaalikoneilla, koska tiesin, että ainakin niistä pitäisi löytyä Jorman vastaukset. Myös Ylen vaalikoneella niiden piti olla, sillä Jorma käytti sunnuntaina monta tuskaista tuntia saadakseen vastauksensa sinne. Jormaa en sieltä kuitenkaan löytänyt. Kone ruuhkautui sunnuntaina, kun moni muukin ehdokas oli jättänyt vastaamisen viime hetkeen.

Kun kerroin Jormalle Ylen vaalikoneen "hukanneen" hänet, ehdokas Soini meni uudelleen tekemään vaalikoneen ja onnistui. Ilmeisesti vastausten julkaiseminen oli jäänyt tekemättä, koska sivun ilmoitus "valmis" harhautti uskomaan, että vastaus tosiaan on valmis.

En pidä vaalikoneita kovin luotettavina arvioimaan sitä, kuka olisi mahdollisimman hyvin omia mielipiteitä lähellä oleva ehdokas. En ainakaan koskaan ole kokenut kovin suurta sielujen sympatiaa vaalikoneiden ehdotusten äärellä. Eräälle tuttavalle kävi jopa niin, että ehdokkaana ollessaan hän ei saanut itseensä osumaa, vaikka tietysti äänestäjän roolissa kuvitteli vastanneensa samalla tavalla kuin ehdokkaana.

Noissa kolmessa alussa mainitussa vaalikoneessa monet kysymykset olivat niin samankaltaisia, että voi jopa epäillä, että kysymysten tekijät ovat hakkeroineet tai muuten onnistuneet vakoilemaan toistensa kysymysten asettelua. Sen lisäksi kysymykset olivat tylsän sorttisia.

Keskarin vaalikone oli ehkä fiksuin, sillä siellä oli paremmin paikallisia kysymyksiä kuin Hesarilla tai Ylellä. Se taas kävi selväksi, että vastaukseni eivät istuneet kovin hyvin vihreiden ehdokkaiden mielipiteisiin tai arvomaailmaan. Mutta vaalikoneiden kohdalla se on ollut tuttu ilmiö ennenkin. Jostain syystä koneet ovat yleensä sitä mieltä, että minulle sopivin ehdokas olisi joku kokoomuslainen, joskus jopa persu tai kristillisten ehdokas. Näissä vaaleissa väkerrän kuitenkin äänestyslippuun numerot 145. Menee siis Tuusulan Vihreille.
Joistakin asioista olimme Keski-Uusimaan vaalikoneessa Jorman
kanssa täysin samaa mieltä. Yksi niistä oli tuon pääradan
varressa sijaitsevan Tuusulan Ristikydön alueen kehittäminen.
 
Hesarin vaalikone järjesti minulle sopivimmat puolueet näin. Vihreät ovat vasta
toiseksi viimeisinä. Tosin prosenteissa erot eivät ole kovin kummoiset.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Kuntavaalikirjoitus, osa 1

Tukka takana, elämä edessä,
sanoi joku aikoinaan.
jormas: Minulla ei ole mitään salattavaa itse maksavana vaalibudjettini suhteen. Sillä keskustelun aiheesta avasin somessa avoimesti, enkä pienessä, suljetussa ryhmässä.

Huomaan kyllä säätäjiä riittävän yli puoluerajojen, kun ehdotin, että voisiko yhteisesitteessä olla ehdokkaan puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Ei kuulemma voi, kun joku ei halua, jollakin työnantaja toivoo jotakin, toisella on työsuhdepuhelin jne. Minulle se ei kerro avoimuudesta eikä halusta, että kuntalaiset voisivat olla halutessaan suoraan yhteydessä.
Vaalimainoksen maksajan ilmoittamisen lisäksi vaalibudjetin avaamisen laita on samoin. Siitäkin laki antaa tarkat ohjeet, jonka mukaan toimin. Mutta puolueet ja ryhmät säätävät siitäkin omia käytäntöjään. Kukin tavallaan.

Itse tekemämme maailma on monin tavoin metka ja välillä ymmärtämätönkin. Moni, usein nainen pitää sopimattomana, jos joku kysyy ikää. Mutta yhteisesitteessä se nähtiin meillä Vihreissäkin hyväksi ilmoittaa. Vaikka Vihreissä ei niin tarkoitetakaan, antaa iän esille nostaminen ehdokkaiden yhteisessä vaalimainoksessa eväitä ikärasismiin.

Läntisen Tuusulan, pienessä, eteläisimässä kylässä, yön ja varhaisen aamun hetkinä ihmettelen ihmisen ainutlaatuisuutta ja sitäkin miksi yhteydenottotietoja tärkeämpää on tietää missä kylässä joku asuu. Ikään kuin valittaisiin kylä- tai kunnanosavaltuutettuja Tuusulan kokokunnanvaltuutettujen sijaan. En halua olla oman kylän raittia kulkeva kunnasosavaltuutettu, joka nyökyttelee sinne tänne Finnairin mitäänsanomaton hymy kasvoillaan. Että öhöm....no hei hei, olen kunnanvaltuutettu.

Ymmärrän kyllä miksi näin halutaan, varsinkin jos asuu isommassa taajamassa. Sillä jos asuinpaikka olisi laitettu postinumeron mukaan, minulla se olisi ollut Tuusula. Ja ehkä äänestäjiäkin tasaisemmin sieltä täältä koko Tuusulasta. Nämä eivät minua sanottavammin häiritse, vaikkakin vaikuttavat henkilökohtaiseen vaalikampanjaani. Jonka vuoksi esimerkiksi lisään lennäkkeeseeni puhelinnumeroni.

Merikonttikodistamme ei pääse joukkoliikenteellä juuri minnekään.
Voisiko tarpeellisia(kin) matkoja tehdä vihreällä moottoripyörällä?
Aikoinaan 80-luvulla päätin, että ostan vielä joskus Harley Davidsonin. Päätin myös, kun viime vuosituhannella luovuin kunnallispolitiikasta, että palaan vielä ainakin yksien vaalien verran. Nyt on sen aika. Molemmat teen kunnolla, molempiin käytän mainittavan verran omaa rahaa ja molempiin olen säästänyt kohtalaisen kauan.

Luulen nimittäin, että jos taivaanrannan ylinen on, siellä ei ole euroille vaihtopisteitä taivasten valtakunnan valuutaksi. Enkä tiedä tapaakaan millä kerätyn maallisen omaisuuden yleensäkin saisi mukaansa. Mutta eipä sitä tunnu tietävän rikkaatkaan.

Kirkollisveroja olen maksanut sen verran kirkolta saamiini palveluihin nähden, että oletan sieltä hoituvan maallisen majani jälkikäsittelyn. Joten jokainen killinki, joka minulta jää käyttämättä, on oma laskuvirhe.

Joten näillä eväillä ja toistaiseksi mielikuva-Harley Davidsonilla mennään kohti kuntavaaleja, aurinkoa ja viimein auringonlaskua.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Unelmakodit

päivis: Katsoin muutaman vuoden takaa vanhoja blogikirjoituksiamme, joista yksi käsitteli koteja. Olin kirjoittanut tuon blogin katseltuani telkkarista ohjelmaa, jossa puhuttiin unelmien kodeista ja eri vuosikymmenten vaihtuvista käsityksistä, mikä on hyvää asumista. Totesin siinä, että ainakin sodan jälkeiset rintamamiestalot ovat tainneet antaa hyvän vastineen ihmisten unelmille.

Tietysti oli kyse varallisuudestakin, köyhän piti tyytyä vähempään, mutta periaatteessa rintamamiestalon saattoi muuten rakentaa juuri sellaiseksi, mitä perhe kodiltaan odotti. Eikä suunnittelussa paljon tarvinnut päätään vaivata: valmiita piirustuksia oli joka lähtöön.

Katsoin sen dokumentin jälkeen uudelleen sodan jälkeen rakennettua asuntokantaa ja huomasin, että taloissa on tosiaan selviä eroja. Kaikkia ei todellakaan ole rakennettu samoilla piirustuksilla, vaikka näin helposti saattaa ajatella.

Tuon dokumentin mukaan lähempänä tätä aikaa ovat ekologiset asuinalueet, jotka toisaalta eivät ole kaukana siitä, mitä rintamamiestalo aikoinaan ja edelleenkin tarjoaa asukkailleen. Ekotaloissa jotkut asiat ovat ehkä vasta testiasteella, mutta niin kuin sodan jälkeisinä vuosina, ekotaloissakin näkyy olevan tärkeää, että asukkailla on yhteys maahan. Viljelypalstat kuuluvat edelleen asiaan niin kuin entisaikoina kuuluivat omat hyötypuutarhat marjapensaineen, omenapuineen ja perunapeltoineen.
 
Joskus 1970-luvun tietämissä Asuntohallitus toi markkinoille koetalot, jotka muistuttivat aika tavalla Merikonttikotiamme. Kantikkaista taloista ei meillä innostuttu. TV-dokumentissa syyksi arveltiin, ettei taloissa ollut oikein mitään tuttua. Muistan Hyvinkäältä vuoden 2013 Asuntomessuiltakin, miten Merikonttikotimmekin oudoksutti monia. Silloin tosin kyse taisi olla paremminkin siitä, että kotimme ulkonäkö oli tuttu, mutta se oli väärässä yhteydessä. Merikonttikotimme, tai Duokoti, kuten sitä silloin kutsuttiin, oli paremminkin tuttu rahtilaivoilta ja satama-alueilta.
Oma unelmakotimme kuvattuna viime syksynä. Niilokin viihtyy.
Myös 1960-luvun palkkien varaan rakennetut dominotalot menivät joiltakin yli ymmärryksen. Pitkäaikainen dominotalon asukas sen sijaan ylisti dokumentissa ideaa, jossa esimerkiksi lapseton pari saattoi aloittaa pienemmällä asunnolla ja laajentaa samaa periaatetta käyttäen sitä mukaa, kun perhe kasvoi. Kun oli onnistunut hankkimaan mieleisensä tontin, ei ainakaan perheenlisäyksen takia ollut tarve muuttaa muualle. Sen kun lisäsi taloon huoneen tai pari.

En tiedä, ovatko ideat uudenlaisiksi omakotitaloiksi vähitellen ehtyneet. Vanhaakin on tullut kerrattua melkein kyllästymiseen asti. Ehkä nyt onkin vuoro kehittää vaihtoehtoja kerrostaloasumiseen. Tänään Hesari kirjoitti puukerrostalosta, joka valmistuu Helsingin Jätkäsaareen. Tosin se ei ole ihan uusinta uutta. Muun muassa Jyväskylän Asuntomessualueelle valmistui vuonna 2014 palkittu puukerrostalo. Myös Tuusulasta löytyy puusta rakennettu kerrostaloyhtiö. Saattaapa jopa olla lajissaan Suomen ensimmäinen. 

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Jormaksen vaalimainos

jormas: Kuntavaalit lähestyvät ja minä olen niissä mukana. Mutta kun välillä pitää yrittää tehdä sitäkin, mitä en osaa tai en ole ainakaan hyvä. Nyt olen saanut itsenikehumislennäkkeen vedosvaiheeseen. Mutta jos jaan kuvien mukaista korttia tuusulalaisille niin meneekö se aivan metsään? Vai pitäisikö jotakin sanoa toisin tai ei ollenkaan tai jotakin aivan muuta? Jeesatkaa vähän tai nyökytelkää edes.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Puheenjohtajan paikalta

päivis: Olen taas haasteen edessä. Noin viikko sitten, laskiaistiistaina ja Kalevalan päivänä, tulin valituksi Myllykylän Omakotiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajaksi. Edellinen, vuoden tehtävässä ollut puheenjohtaja ilmoitti yllättäen vuosikokouksessa, ettei aio jatkaa. Näin tulin ehdotetuksi ja valituksi puheenjohtajan paikalle.

Pääsin pikku-uutiseen.
Minulla on varsin lyhyt historia myllykyläläisenä, tuusulalaisena vieläkin lyhyempi. Silti uskon, että minulla on jotain annettavaa tuolle pienelle, -80-luvulla perustetulle yhdistykselle. Jos ei muuta, niin ainakin järjestötoiminnasta luulen tietäväni jotain. Mutta sehän ei tietysti riitä. Pitää olla myös sisältöä.

Jorma valittiin johtokunnan varajäseneksi. Yhdistys on nyt siis tavallaan myös perheasia.

Olen ollut yhdistyksen jäsen kaksi vuotta ja yhtä kauan olen toiminut johtokunnan sihteerinä. Varsinkin ensimmäisenä vuotena käytiin kovasti vääntöä rajoituksista, joita kaavoituspolitiikka kylälle aiheuttaa. Tietääkseni kylälle ei olekaan vähään aikaan enää myönnetty rakennuslupia asuntorakentamiselle. Vedotaan lentokentän läheisyyteen. Merikonttikodillammekaan ei ole pysyvää rakennuslupaa, vaikka itse koemme, ettei lentomelusta ole meille minkäänlaista haittaa. Syitä on kyllä muitakin.

Kylällä pitää muutenkin olla kaiken aikaa hereillä, sillä ympärillä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista. Moni asia ei välttämättä todellakaan ole kylän parhaaksi. Viime vuoden puolella hämmästeltiin Lemminkäisen ympäristölupaa, joka mahdollistaa kiven louhinnan ja murskauksen melko lähellä kylää. Siihen otettiin kantaa, mutta luultavasti ilman tulosta.

Nyt puolestaan on pidetty katselmus kylälle ja Tuusulanjokeen päätyneistä valumista, joiden uskotaan olevan Finavian aiheuttamia. Lentokenttätoiminta ei siis uhkaa kylää vain ilmasta käsin. Katselmuksen tuloksista en ole vielä saanut tietoa.

Myllykylä on soma, ties kuinka kauan sitten syntynyt omakotitaloalue. Nimi todennäköisesti viittaa siihen, että täällä on aikoinaan toiminut mylly. Kylällä on tosiaan vain pientaloja, joissa uskoakseni asuu suhteellisen paljon pitkäaikaisia asukkaita, nyt jo melko iäkästä väkeä. Lapsiperheitäkin lienee jonkin verran. Samoin on koiria. Päinvastoin kuin jossain Hyrylän toisella laitamalla, täältä puuttuvat kokonaan ökytalot.

Kylän palveluista ei saa aikaiseksi pitkää listaa. Postia jaetaan edelleen viitenä päivänä viikossa, Jorman havainnon mukaan joskus useammankin kerran päivässä. Kesällä kylällä poikkeaa kerran kuukaudessa Jätskiauto. Bussi ajaa ohi aamuin illoin, mutta pääkaupunkiseudulla töissä käyvien kannalta ne ajavat väärään suuntaan. Hienoa on, että kuntopolku on valaistu. Asukkaat tuntuvat vain hyödyntävän reittiä hämmästyttävän vähän.

Yksi yhdistyksen jäsenistä kertoi, että edes kioskille hän ei ole saanut lupaa yrittäessään hakea sitä muutama vuosi sitten.

Kylän viime vuoden tilinpäätöksestä voi lukea, että melkoisesti on mennyt rahaa oikeusprosesseihin, jotka eivät kuitenkaan ole tainneet johtaa mihinkään. Siksi ehkä pitäisi suunnata energiaa johonkin sellaiseen, joka vähemmällä rahalla ja jopa kenties vähemmällä vaivalla toisi jotain hyvää kylän asukkaille.

Ehkä nyt on aika etsiä keinoja, miten kylällä vahvistetaan yhteisöllisyyttä (ehkä sitä on, mutta itse en siitä vain laidalla asuvana tiedä), keksitään uusia tapoja päästä kylältä Hyrylään tai lähimmille "oikeille" julkisen liikenteen pysäkeille tai mietitään mahdollisuuksia saada esimerkiksi kylätalkkari, jonka avulla kenties muutama iäkkäämpi asukas pystyisi asumaan pitempään omassa omakotitalossaan.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kevät tulee kohisten Jokilaaksoon

 Kevät ja sen jälkeen kesä tulevat tänäkin vuonna Suomeen. Sen mukana tulee monia asioita joiden kanssa on mukava elää ja vähän puuhastellakin.
Hankikeli on yksi sellainen, joita ei Etelä-Suomessa ole edes joka vuosi. Ja jos onkin, niin vain muutama niistä mahtuu vuoteen. Silloin teemme kävelylenkin, josta nautimme täysin siemauksin. Välillä Niilo on irti, jos olemme mielestämme varmoja, että se ei ole saanut liian kiinnostavia hajuja tai vainuja. Niilo on niin luonnonlapsi varsinkin Jokilaaksossa, että sille ovat ihmisen komennot ilmaa, silloin kun se kuulee tai haistaa luonnon kutsun. 
Pari, kolme vuotta sitten otimme käyttöön luonnonlähteen, jonka löysimme hevoshaan vieressä olevan tiheän metsikön keskeltä. Ristimme sen maanomistajan mukaan Johanssonin lähteeksi. Tutkitutimme veden, jota olemme siitä lähtien käyttäneet muun muassa juoma- ja kahvivetenä. 
Jo monena vuotena arvatenkin sama kansallislintu-pariskunta on osannut Jokilammillemme ja Tuusulanjokeen. Vain yhtenä kesänä se on pesinyt Jokilaakossa. Alkuaikoina niiden oli aina kohottava siivilleen, kun menimme uimaan. Mutta jo viime kesänä oli toisin. Ne uivat vain vetkkaisesti hieman sivuun.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kasvismaksalaatikkoa

päivis: Kaikenlaiset lihaa tai kalaakin muistuttavat kasvisruoat ovat olleet viime aikoina kovin suosittuja. Nyhtisten ja härkisten myötä moni lihansyöjäkin on keventänyt ruokavaliotaan. Mutta myös kasvissyöjät ovat saaneet toivottua vaihtelua varsinkin mahdollisuuksiin turvata päivittäinen proteiinin saanti.

Seuraan nykyään paria vegaanien Facebook-sivustoa. Toinen, Sipsikaljavegaanit, jota enemmän lueskelen, on kai tarkoitettu palvelemaan vähän rennompaa keskustelua vegaaniruoasta. Välillä sieltä tulee poimittua vinkkejä, mutta todellisuudessa teen aika perinteisin keinoin ja tutuista aineista omia kasvisruokiani. Välillä ne ovat myös vegaanisia.

Olen varmaan jo parikymmentä vuotta sitten löytänyt reseptin, joka tunnetaan nimellä kasvismaksalaatikko. Kaivoin sen uudelleen käyttöön muutama vuosi sitten. Nykyäänhän ei tarvitse juuri muistaa, mistä jonkun ruokaohjeen on saanut, kun netistä ohjeet löytyvät vaivatta.
Kasvismaksalaatikko ei ole niin tummaa kuin sen liharuokaversio.
Kasvismaksalaatikon valmistamisesta löytyy useampiakin ohjeita. En koskaan luota siihen, että muistaisin ulkoa tarvittavat aineet ja niiden määrät. Ne pitää siis ensin etsiä. Poimin aina ohjeen, joka on joskus julkaistu jollain oikeutta eläimille foorumilla. Sielläkin ohjeen jakaja toteaa hauskasti, että häntä ei sitten tarvitse haukkua, jos ruoka ei onnistu. Hän kun ei edes itse ole kertomansa mukaan koskaan kokeillut reseptiä.

En noudata sivulla olevaa ohjetta orjallisesti. Välillä käytän riisiä, välillä rikottua ohraa. Ohjeessa ei ole rusinoita, mutta laitan niitä aina. Joskus jätän siirapin pois tai vaihdan soijamaidon kaurajuomaan. Kananmunaa ruokaan ei tarvita. Se korvataan soijajauholla. Toisinaan kuitenkin käytän luomumunia. Sipulia ja sitä sun tätä maustetta pitää myös pataan lisätä.

Vaikka kasvismaksalaatikko onkin herkkua, en ole erityisen innostunut siitä, että kasvisruoan pitäisi maistua ja näyttää liharuoalta. Siksi tuntuukin omituiselta, kun keskusteluissa välillä hehkutetaan, miten ihanan lihaisalta joku ruoka maistuu.

Huvittavimmassa aiheeseen liittyvässä kirjoituksessa joku parahti, että mikä se ruokaohje olikaan, jolla saa tehtyä tonnikalan makuista kasvisruokaa. En lukenut vastauksia, vaikka niitäkin taisi siinä vaiheessa olla tarjolla kymmenkunta.