Tässäkään elämänvaiheessa - siis ensi kuun alussa eläkeläisenä ja nyt viimeisiä lomapäivien rippeitä viettäessä - en kiire-sanaa haluaisi käyttää, mutta täytyy myöntää, että tekemättömiä töitä tuntuu olevan vähän liiankin kanssa. Eläkeläisen kiireet on kai herja, mutta ehkä nyt on vaikeampi antaa lupa jättää asioita myöhempään ajankohtaan.
Keittiön arkkupakastimen sulatus on selvästi vain odottanut sitä, että jään pois työelämästä. Pihan merikonteista toinen on ahdettu täyteen muinaisen kaupunkiasunnon varastoon säilytykseen jätettyjä tavaroita. Ja nyt sieltä ennen pakkasten tuloa pitäisi löytää laatikko tai kassi, jossa on monta pulloa jäätyviä juomia. Olen aloittanut etsintäurakan, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä.
Ainakin kaksi vuotta harkinnasta ollut Tuusulanjoen yli tulevan siltamme kaiteiden pesu on edelleen tekemättä. Loman päättymisellä asian siirtämistä ei ainakaan voi perustella. Voisiko tässä kohtaa ajatella, että nyt on jo liian kylmä? Ei ehkä ihan näinä suhteellisen lämpiminä syyskuun lopun päivinä. Jääköön silti ensi kesään. Kuten muutama muukin lämpimää säätä vaativa homma.
Kuva liittyy juttuun. Tässä minä laulan eturivissä vasemmalla. |
Taitaa olla vain jotain kaupunkilegendaa, että eläkkeellä ollessa joutaa tekemään sitä mitä haluaa. Esimerkiksi lukemaan tuota lainaamaani kirjaston kirjaa. Turha toivo. Vaan huomenna teen sitä mitä haluan: menen ensimmäiselle laulutunnille. Ihan suotta taidan tässä avautua eläkeläisen kiireistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti