Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi vaihtuu

päivis: Vuosi vaihtuu Thaimaassa viittä tuntia aikaisemmin kuin Suomessa. Näin talviaikaan. Kesäajan aikaero on neljä tuntia. Tätä kirjoittaessa uuteen vuoteen on enää aikaa puolisen tuntia. Mitä tästä päivästä jäi mieleen?

Aamulla kävelimme Jomtienin saunalle, jossa viihdyimme tuntikausia. Mikä oli viihtyessä, kun saunomisen lomassa voi syödäkin, jos ja kun tulee nälkä. Kotimatkalla näpsin muutaman kuvan, joilla nyt kuittaan tämän vuoden viimeisen (tai siis kohta jo melkein vuoden ensimmäisen blogin.

Kotimatkalla bongasin kotimaisen slangisanan aitaan tuhrittuna. Vielä muutama
vuosi sitten töhryjä näki täällä vain harvoin. Nyt niitä on jo siellä täällä.
f
Ihan naapurissa on valuutanvaihtopiste. Siellä ei ole koskaan tullut käytyä,
sillä luotamme siihen, että "keltainen" vaihtopaikka myy bahteja halvimmalla
hinnalla. Pankin valuutanvaihtopisteistä ei koskaan kannata vaihtaa. Niiden
kurssi on aina kehnompi kuin muiden.

Thaimaassa koteja on monenlaisia. Niin kuin tämä tässä. Kävelimme
sen ohi saunalta tullessamme. Näkymä kadulle on oikeastaan aika mukava.
Miltähän talo mahtaa näyttää sisäpuolelta?
Kotinurkillemme nuori nainen on perustanut hedelmänmyyntiyrityksen, jonka
laajenemista olen seurannut mielenkiinnolla. Vain muutama viikko sitten
myynnissä oli vain korillinen mangoja, mutta nopeasti liiketoiminta on
laajentunut ja välillä nuori yrittäjä tarvitsee apujoukkojakin bisneksensä
pyörittämiseksi. Tässä oikealla myyjä, muut ovat asiakkaita.
Kun kello näytti puoltayötä, ajoimme hissillä Seven Seasin B-talomme katolle katsomaan ilotulituksia ja ilmaan nousevia lyhtyjä. Yllätykseksemme pimeällä katolla istui iloinen venäläisseurue. Olivat jostain raahanneet viritelmän, joka toimi pöytänä. Mikäli pimeässä saatoin nähdä, pöydän antimina oli arvatenkin votkan lisäksi myös paljon syötävää. Vuosi vaihtuikin yllättäen venäläistä Katjusha-iskelmää livelaulantana kuunnellen. Ilotulitus sen sijaan ei ollut kummoinen.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Elämänhoroskooppini

jormas: Omassa blogipalstassa on monta hyvää puolta. Eräs niistä on, että voi kirjoittaa lähes mitä tahansa, joita kukaan ei kovinkaan helposti pääse sensuroimaan saati muuttamaan.

Niinpä etsin astrologi Tiina Kallion laatiman horoskoopin syntymäaikani perusteella. Ja tottahan tämä on. Ainakin melkein, sillä lähes tuollainenhan minä olen. Ainakin melkein.

Härkä on merkeistä jääräpäisin. Hänen päätään on vaikea kääntää ja hänellä on usein erittäin vahvat ennakkoasenteet kaikkeen.

Härkä on taitava rahankäyttäjä, tai ainakin haluaisi olla. Härkä rakastaa kaikkea uutta ja hänessä on keräilijän vikaa, koska Härkä rakastaa esineitään.

Tästä syystä hän on huono luopumaan. Mistään. Härkä on erittäin tarkka huolitellusta ulkonäöstään ja usein koreilee merkkivaatteilla.
Härän suurin kompastuskivi on juurikin omistushalu.

Härkä tarvitsee elämässään turvallisuutta yli kaiken. Häntä pidetään vaikeana luonteena, koska hän miettii asiat aina niiden kannattavuuden kautta.

Hän jarruttelee päätösten tekoa turvattomuudenpelossaan ja tästä syystä Härän on vaikea sopia mitään. Siksi hänet saatetaan tulkita jopa negatiiviseksi elämänasenteeltaan. 

Härän vahvuuksia ovat kärsivällisyys ja suunnitelmallisuus. Hän on hyvin maanläheinen ja käytännöllinen. Hän kunnioittaa perinteitä ja haluaa olla luomassa niitä myös itse.

Parisuhteessa Härkä vaatii 100% luottamusta kumppaniinsa, muuten omistushalu saa vallan ja Härkä muuttuu sitovan mustasukkaiseksi. Häänsäkin Härkä juhlii yleensä suurin elkein, kustannuksia säästämättä. Tämä on ehkä kannattavaakin, koska Härkä on yksi sitoutumiskykyisimmistä merkeistä.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Kotiseutumatkailua

päivis: Tänään teimme uuden yrityksen löytää ruotsalaisen Michael Bainesin koiratarhalle. Nyt se oli helppoa, kun määränpää oli tällä kertaa tarkasti tiedossa. Lisäksi pyörän varusteisiin kuuluu puhelinteline, josta saattoi vaivatta seurata GPS:n antamia ohjeita. Ihan viimeisen pätkän perille löysimme tien varrella istuskelevien thaikkujen avustuksella. Arvasivat, että moottoripyörällä liikkuvat farangit eivät voi olla menossa minnekään muualle kuin koiratarhalle ja viittoilivat avuliaasti meitä jatkamaan vielä vähän matkaa.

Micce itse ei ollut paikalla, mutta tarhalla olleet neljä thaimaalaista henkilökuntaan kuuluvaa päästivät meidät aidan sisäpuolelle. Koirillakaan ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että tulimme kiertelemään heidän reviirilleen. Paikka oli uusi ja hyvin tarkoituksenmukainen. Meillä ja henkilökunnalla ei juuri ollut yhteistä kieltä, mutta jokunen sana kuitenkin. Ymmärsimme, että koiria on tällä hetkellä noin 200.

Uusimmat tulokkaat olivat omissa tiloissaan ja selvästi muita konkareita arempia. Vähän niin kuin Meow's sanctuaryllakin, osa koirista oli huonokuntoisia, osa hyvinkin terveen oloisia ja hyvin ravitun näköisiä. Valkoiset koirat olivat valkoisia eli ne olivat päässeet pesulle suihkuun tai ehkä altaaseen, joita tarhalla oli ainakin kaksi kappaletta. Toinen niistä tosin oli jonkinlainen terapia-allas. Koirien joukossa kun oli jalkansa menettäneitä ja muita liikuntaharrastusta tarvitsevia.

Koiratarhan jälkeen alkoi reissun mielenkiintoisin osio. Päätimme palata kotiin pitemmän kaavan mukaan eli ajelimme pikkuteitä, jonka varrelle sattui myös muun muassa Khao Keon avoin eläintarha ja 8-jalkainen Buddha. Viimeksi mainittua tosin emme nähneet, vaikka ihan läheltä varmasti ajoimme ohi. Thaimaan kieltä osaamattomilla on välillä vaikeuksia löytää perille, sillä ihan viimeisiä tienviittoja eivät välttämättä olekaan merkitty millään ymmärrettävällä kielellä.

Jorma valoi minuun uskoa, että pysymme kartalla, vaikka välillä ajelimme hiekkateitä pitkin kaukana ihmisten ilmoilta. Jossain kohtaa oli kuitenkin pakko kääntyä ympäri, kun metsän keskellä tie päättyi jonkun matalan majan pihaan. Isäntä häipyi lannevaate päällään jonnekin sisätiloihin. Arvailin, että hakeeko pyssyn vai viidakkoveitsen. Harrikalla liikkuvia farangeja tuskin kovin usein niillä kulmilla on nähty.
Olisimme varmasti voineet pysähtyä useamminkin. Onneksi sentään tässä
entisen, maisemoidun soramontun kohdalla pidimme hetken tauon ja
ihailimme ympärillä avutuvaa maisemaa. 
Matkan varrella oli yllättävän paljon järviä tai ehkä ne olivat tekoaltaita. Maisemat olivat kauniita aina silloin, kun ajoimme pääosin asumattomilla seuduilla. Ihmisten kodit, omakotitalot, eivät useimmiten ole mitenkään silmää hiveleviä. Käsitys kodista ja asumisesta on taatusti täällä hyvin erilainen kuin meillä Suomessa. Tietysti myös köyhyys rajoittaa rakentamista. Rakennusten tärkein funktio useimmiten on suojan antaminen kovia sateita vastaan.

Temppeleitä oli tietysti siellä täällä. Niissä sen sijaan on käytetty aikaa, vaivaa ja varmasti paljon rahaakin kauniin lopputuloksen aikaansaamiseksi. Jostain syystä en kuitenkaan ole yhtään innostunut tutustumaan niihin tarkemmin. On silti mukavaa, että ne ovat niin oleellinen osa muuta rakennuskantaa ja usein keskellä kylää sijaitsevina aina ihmisten katseiden alla.

Edellisellä ja tällä koiratarhareissulla olen bongannut kiinalaisten hautausmaita. Buddhalaisen tavan mukaan vainajat tuhkataan. Krematorioiden piippuja näkyykin monen temppelin yhteydessä. Kiinalaiset sen sijaan hautaavat vainajansa. Yhdenkään hautausmaan kohdalla ei tullut pysähdyttyä, joten kuvaa hautarakennelmista ei ole tänne laittaa.

GPS on täällä(kin) ajellessa aivan ehdoton laite. Jos olisimme ilman sitä päätyneet sinne, missä tänäänkin ajelimme, olisi varmasti ollut melkoinen työ löytää takaisin Pattayan seutuville. Ainakin minulla suuntavaisto pettää täällä pahasti melkein heti, kun päädymme jonnekin Sukhumvitin ja junaradan ulkopuolisille seuduille. On vähän niin kuin jos helsinkiläinen joutuisi selviämään Kehä kolmosen ulkopuolelta takaisin stadiin.

torstai 28. joulukuuta 2017

Aamulenkillä on muutakin kuin vapaita koiria

Vartiokoiramme veli on saanut puruluun
jormas: Päivis kirjoitti eilen loistavan blogijutun lähinnä lenkkimme varrella olevasta koiraelämästä. Mutta kuntoilureittimme varrella on paljon muutakin. Sitä kaikkea pohdin tänä aamuna kävellessämme.

Osansa saavat kyllä koirat nytkin, sillä heti kotiportilla lähtessämme meitä vartijan lisäksi tervehtii valkoruskea, vartiokoiraksi nimittämämme laiskuri, joka lähes aina nukkuu koiranunta. Ja mitä enemmän aurinko porottaa, sitä varmemmin sen alla. Ehkä se vastaavasti ajattelee, että kuinka paljon kaikkea turhaa ihminen tekeekään.

Matkan varrella on useampiakin ihmisten tekemiä henkien majoja, joissa voi asustella vaatimattomammin tai sitten kullan ja marmorin keskellä. Se ei oli selvinnyt miten niiden osalta asukkaat valitaan. Tekeekö sen ihmiset vai henkimaailma omin nokkineen. Joka tapauksessa yksi seudun komeimmista asumuksista on kotiporttimme pielessä. Henkien lisäksi juuri sen juurella elää ja asuu vartiokoiramme.

Kun matka jatkuu kappeleen matkaa, on tien varressa lampi. Isompi kuin kaikki lampemme Tuusulan Jokilaaksossa. Lähes aina on sen rannalla kalastajia ja usein myös vedessä verkkojensa kanssa.

Sen rannalla oli myös yksi vaatimattomimmista ihmisasumuksista, johon olemme koskaan missään törmänneet. Vaan eipä ole enää asumusta, jossa ei ollut kuin katto sateen varalta. Sen sijaan asukkaaseen törmäsimme 7-Elevenin edessä, kun olimme punnitsemassa itseämme bahtin vaakalla. Mies oli vakiolaitamyötäisessä ja kertoi asuvansa Sukhumvitin toisella puolen. Siitä tiedosta tai muuten vaan annoin alan miehelle 50 bahtia.

Lammen jälkeen olemmekin korkean La Santirin edessä, jossa lähes aina on linja-autoja tuomassa tai viemässä kiinalaisia turisteja.

Samoilla seutuvilla silloin tällöin tulee tiellä vastaan lehmälauma, joita yksi lavataksi kutsui buffaloiksi. Joskus tosin mennään lauman kanssa samaan suuntaankin.

Pian on aamureippailu puolessa välissä ja käännytään Second Roadille, suomalaisittain Kakkoskadulle. Jonka välissä kasvavia puita tarkkailemme uudelle mielellä bongattuani palmusta 7 metriä pitkän pythonin. Taisin ottaa sen kanssa selfienkin, jollaista ei jokaisella kuvaajalla taatusti ole.

Samoilla kohdilla on pari lentopallokenttää, joissa välillä on verkko ja välillä ei. Sama juttu pelaajienkin kanssa. Tänä aamuna oli läheisen condotyömaan rakennusporukka pelipäällä, joten väkeä riitti katsojiksi asti.

Chayapruekille tultaessa ollaan reittimme ainoissa liikennevaloissa. Niissä tulee joskus pysähdyttyä ja katseltua kuka menee minnekin ja milläkin. Muutaman kerran olemme ihmetelleet sitäkin, että mikä reitti on väylää huristavilla lavatakseilla, joiden tuulilasin yläpuolella lukee Naklua-NaJomtien. Arveluita on monia, joiden joukossa voi piileskellä totuuskin.

Viimeinen reippaan sadan metrin suora ennen koti kadulle kääntymistä. Joskus, kun tähtien asento on sillä tolalla, tulee piipahdettua paikallisen talouskauppamme jälkeen Seven Seasin showroomille juomaan kupit kaffetta.

Jäljellä on enää ananasten osto, itsemme punnitukset ja monesti kaupassa käynti. Ja tietysti kertomiset ja kuulemiset kaupan koirien kanssa. Jotka ymmärtävät minua enemmän kuin venäläiset.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Vapaat koirat

päivis: Meillä on monta koirakaveria, joita tapaamme aamulenkkimme varrella. Jokainen niistä elää aivan erilaista elämää kuin koirat kotona Suomessa. Niiden eloa ei rajoita laki koirien kiinni pidosta. Toisaalta ne ovat teiden varsilla liikkuessaan päivittäin vaarassa jäädä auton tai moottoripyörän alle. Ne eivät siis kulje ihmisten talutushihnassa. Ne ovat vapaita.

Ensin ovat vielä toistaiseksi tyhjän naapuritontin kolme koiraa, kaksi narttua ja yksi uros. Uros ja nuorin nartuista saattavat olla sisaruksia. Jos ne eivät ole tontin tien puoleisella reunalla makailemassa, ne ryntäävät paikalle jostain kauempaa puskista, kun Jorma viheltää niille. Luulisi niiden kuvittelevan, että meillä on tarjolla jotain suurempaakin herkkua, mutta niille riittää pätkä koirille tarkoitettua tikkua, jota jokainen asettuu nauttimaan valitsemaansa paikkaan. Tämä näytelmä toistuu lähes päivittäin. Ihmettelemme aina niiden rauhallista mutustelua. Emme voi olla vertaamatta niitä osaomistuskoira Niiloon, joka hotkaisisi hetkessä vastaavan makupalan.

Kävelylenkin jatkuessa tien varrella on sekalainen seurakunta joko rohkeita tai arkoja koiria. Useimmat kuitenkin ottavat vastaan niille tarjotun herkun. Osan pitää ensin vähän haukkua, mutta se kuuluu asiaan. Juuri näitä haukkujia moni suomalainenkin vierastaa ja tekee siitä tulkinnan, että koira on vihainen. Unohtaen sanonnan, ettei haukkuva koira pure. Tai ettei koiran ensisijainen ajatus ainakaan ole, että se aikoo purra. Haukuntaa kannattaa opetella kuuntelemaan.

Jos täällä koira puree, siihen on varmasti joku hyvä syy. Kävelysauvat on yksi arvaukseni. Koira luulee, että kävelijä haluaa lyödä sitä sauvalla ja varmuuden vuoksi käy päälle. Jotkut kulkevatkin kepakko kädessä ja se on kyllä varma tae, että koira pitää kävelijää vihollisenaan. Pyöräilijöistä meidän Suomi-koiramme Niilokaan ei pidä. Miksi siis täällä koirat jättäisivät pyöräilijän haukkumatta?

Erään talon pihapiirissä asustelee useampiakin koiria. Yksi niistä, valkoinen, lähtee aina peräämme. Se tietää saavansa siten useamman herkkupalan, mutta on sen katseessa myös jotain sellaista, josta voisi päätellä sen nimenomaan haluavan päästä ihmisten seuraan. Mutta tietyssä kohtaa se ymmärtää kääntyä takaisin kotiin. Ilmeisesti sen käsittämä reviiri päättyy siihen.

Minä olen Aamu ja tässä asennossa on kaikkein mukavinta istua.
Kakkosroadin varrella on vain yksi varma koirabongaus. Samalla se on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Tämä koira on kiinni vahvassa ketjussa. Sen elämä vaikuttaa tosi ikävystyttävältä, joten todennäköisesti se viettää suurimman osan ajastaan nukkumalla. Ehkä se on kytketty ketjuun, jotta se hoitaisi vartiokoiran tehtävää. Mahdollisesti se niin tekeekin tarvittaessa.

Ja sitten ollaan jo Aamun luona. Olemme nimenneet Cry-pennun siskon Aamuksi ja oletettu äiti on nimeltään Ilta. Aamu sai nimensä siksi, että tapaamme sen yleensä aamuisin. Ilta puolestaan sopii hyvin äidin nimeksi. Olemme luopuneet ajatuksesta, että Aamu pitäisi saada vietyä Meowin luokse, jossa myös Cry on kuntoutumassa ja jonne se saa jäädäkin vaikka elämänsä loppuun saakka. Tosin Cry on niin herttainen koira, että sen joku saattaa vaikka adoptoida omakseen. Ainakin itse olen täysin sen lumoissa.

Aamu on samanlainen kurttunaama kuin sisarensa, mutta se oli jo ennen Cryn kohtaamaa onnettomuutta huomattavasti vahvempi ja jonkin verran suurempikin. Nyt kokoero näyttää vain kasvaneen. Aamu olisi varmasti aivan yhtä ihana adoption kohde kuin Cry, mutta emme ole ollenkaan vakuuttuneita, että sen elämä on kurjaa tyhjillään olevassa autonpesuhallissa, jossa sillä on seuranaan äiti ja epämääräinen joukko silloin tällöin näyttäytyviä setiä ja tätejä, ehkä isäkin. Ruokaakin se saa jostain, sillä vain harvoin se näyttää olevan nälissään.

On ollut mukava huomata, että Iltakin osoittaa nykyään riemua, kun se näkee meidät. Sen verran arka se kuitenkin on, ettei anna koskea itseenä.

Olen haastanut itseni menemään joku päivä pinsettien ja muiden tykötarpeiden kanssa Aamun luokse, jotta nyppisin siltä pois kaikki sadat punkit, joita sen pentukoiran pulleassa vartalossa on. Enköhän sen joku päivä teekin. Strategia on jo mietittynäkin.

Ihan oma lukunsa ovat kaupan koirat. Sekin on sekalainen joukko erilaisia koiria, joista osa on vaihtanut paikkaa 7-Elevenin kulmille, kun Seven Seasin tontilta tuli lähtöpassit kaikille täällä vielä vuosi sitten syksyllä asustelleille koirille. Kaupan koirille eivät herkkupatukat yleensä kelpaa. Sitäkin ahnaammin ne ottavat vastaan rapsutuksia ja taputuksia. Vähintään yhtä paljon niiden läheisyyttä kaipaa moni kaupan asiakas, me mukaan lukien.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Tuokiokuvia Thaimaasta

Jormas: Valokuvaaminen on nykyisin niin kovin helppoa. Kohtuullisia kuvia saa melkein milloin tahansa monella usein mukana kulkevalla älylaitteella. Jota hieman virheellisesti sanotaan edelleen puhelimeksi sen yhden ominaisuuden mukaan. Mutta kuvia kertyy vuodessa helposti tuhatkin.
Kakkoskadun toiselle puolelle olemme auttaneet monta kulkijaa. Varsinkin jalattomilla onnistunut ylitys on taatusti korkeimmissa käsissä.
Ravintola Helmen jouluaterian oli maultaan vailla vertaa. Ja kyytipojaksi löytyi useampaakin laatua alkoholitonta olutta. Tuontitavaraa tietysti.

Elämämme ensimmäisen Harvian höyryhuoneen joulusaunan vilvoitteluterassilla ovat Thaikodissamme puitteet kohdallaan.
Aatonaaton aterian nautimme rantaravintolassa, jossa niin ikään olivat puitteet kohdallaan. En malta olla mainitsematta pientä erimielisyyttä, kun tuli laskun aika, joka oli suuruudeltaan 100 bahtia. Sisältäen kaksi soodaa ja saman verran rantatuoleja. Kun selitimme, että se on liian vähän, tuli henkilökunta menulistan kanssa, että kyllä se oikein on. Soda 20 ja tuoli 30 tai toisinpäin. Pitkään elekielellä selitettyämme syntyi yhteisen oivallus, että ahaa, me söimme myös.

Meni samalla balanssiin sekin miksei vielä kolmaskaan osannut ottaa vastaan päiviksen kasvisruokatilausta, vaikka kaikki nyökyttelivät: "Kyllä, kyllä, ymmärretty on, tulee, tulee, hetkinen vain. No, pulasta pelasti taas Googlen thaikielen kääntäjä.

Päivis höyrysaunassa. Sanoi ottamastani kuvan olevan yksi parhaista hänestä otetuista.
Kaiken kannan mukanani. Tein vuoden puolipäiväisesti puolieläkkeellä töitä ja ostin rahoilla Harrikan. Toisille sanon, että säästin siihen 35 vuotta. Uskokaa kumpaa selitystä tahansa tai olkaa uskomatta kumpaakaan. 

maanantai 25. joulukuuta 2017

Liikettä, hetkiä ja kohtaamisia Thaimaassa

päivis: Pelle Miljoona lauloi aikoinaan levylle, että moottoritie on kuuma. Thaimaassa kaikki tiet ovat kuumia. Moottoritielle meillä ei kaksipyöräisellä, ei vaikka kuinka alla on uutuuttaan kiiltävä Harrikka, edes ole asiaa, joten tänään valitsimme gps:stä reitin, joka opastaisi meidät oman maakuntamme pääkaupungin (tämä on puolittain arvaus) laitamille, jossa ruotsalainen Michael J. Baines hoivaa ja ruokkii tyylikkäällä tavalla sikäläisiä kulkukoiria. Tiedossa oli mennen tullen ajoa välillä kovinkin ruuhkaisella Sukhumvithilla, jossa menoa muun liikenteen lisäksi hidastavat lukemattomat liikennevalot.

Perille päästyämme ajoimme hämmentyneinä lähes ympyrää, kun gps näytti selvästi oikeaa paikkaa, mutta koirista tai aidatusta koiratarhasta ei ollut hajuakaan. Oli kuitenkin ravintola, jonka terassilla lounasti joukko farangeja tai falangeja, kuten meitä ulkomaalaisia täällä kutsutaan. Kipaisin kysymään neuvoa. Tuttuun tapaan tiedustelin ensin, että puhuvatko rouvat ja seurassaan ollut herra englantia. Toinen naisista myönsi puhuvansa. Noinkohan?

Selitin, että etsimme ruotsalaista Michaelia, jolla pitäisi olla juuri suunnilleen tässä kohtaa koirille tarkoitettu paikka. Eikä mitä. Englannintaitoinen alkoi änkyttää, että mikä dog. Mitä tarkoitan? Toinen, joka ei kehunut englannin kielellään, ruotsinsi, että hund. Olivat siis ruotsalaisia. Vaihdoin kieltä.

Vaikka väittivät, etteivät ole paikallisia, tuntuivat kuitenkin tietävän hyvin, että suljetun naapuriravintolan omistaja on Michael ja hänen entinen työntekijänsä kantaa selkä vääränä ruokaa pöytiin näille ruotsalaisille. Eivät he toki asiaa ihan näin ilmaisseet, mutta asioita tarkkailevana tein tällaisen huomion. Nuori ja pieni thaikkutarjoilija pyöräytti nopeasti paperille Michaelin puhelinnumeron, jonka sitten kadun toisella puolella seistessämme huomasimme suurin numeroin myös Michaelin entisen ravintolan myynti-/vuokrausilmoituksissa. Mutta kun Michael ei vastannut, piti keksiä muita konsteja.
Koirat pitävät mietä liikkeellä. Jouluaattona Jorma kävi ruokkimassa tuttua
koiralaumaa Köyhien rannaksi kutsumassamme paikassa. Itse olin samaan
aikaan vapaaehtoisena auttelemassa Meowin koiratarhalla.
Puhelimesta löytyy nykyään monenlaista informaatiota internetin avustamana. Niin löytyy Michaelista ja hänen koiristaankin. Pari erehdystä Miccelle kuitenkin on käynyt sivuja päivittäessään. Ensimmäinen on tietysti tuon entisen ravintolan osoitteen jääminen sivuille ja toinen on oikeaan osoitteeseen liittyvien numeroiden pyörähtäminen väärään järjestykseen. Tuurillamme tietysti valitsimme kahdesta vaihtoehdosta sen väärän, joka jollekin on kuitenkin oikea. Päätimme kokeille tuota paikkaa, sillä se olisi paluumatkamme varrella. Kotiin oli jo syytä kääntyä, sillä olimme yli 50 kilometrin päässä Pattayalta ja iltapäivä oli jo pitkällä.

Jossain kohtaa Jorma huikkasi minulle, että tuossa se paikka oli. Gps oli siis jälleen opastanut oikein, mutta siinäkään kohtaa ei ollut tietoakaan koirista tai koiratarhasta. Sujuvasti jatkoimme kohti kotia.

Vaikka koirat jäivät tänään näkemättä, minun kannaltani päivän kruunasi lounas. Kävimme nimittäin lähes paluureitin varrella olevan Pattaya Tai -kadun kasvisravintolassa, jossa huoletta voi tilata mitä vain. Kaikki on kasvista, moni annos jopa vegaanista. Tunsin olevani kovinkin ravintolan vakioasiakas, kun tarjoilija kysäisi tuttavallisesti, että how are you today? Olisinkohan vastannut että hungry?

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Joulutarina

jormas: Elämääni on kuulunut vaihe, jolloin kolkuttelin työni ja sydämeni vuoksi matalien majojen ovia. Joissakin tosin ei ollut niitäkään. Sisältäni pulppusi kerran joulun yksinäisyydessä tarina, jonka laitoin paperille ja jonka jaamme nyt kanssanne.


Siiri ja Kusti

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole tämän tarinan kannalta suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän on usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Hän keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonenkin sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskitien kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatko Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus tavarakontissa. Kesäsin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät on kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Kontista, tutusta roskiksesta, ilmanvaihtoaukon edestä lämmittelemästä, joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa mehua ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että vaikka se niin kornilta tuntuukin sanoa, niin Taivaan Isä rakastaa sinuakin, teitä kaikkia, vaikka se ei varmasti siellä laatikossa yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä paljon puhuttua päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin.

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat hänelle tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein Siiri huomasi pohtivansa, mitä hän oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana hän sitten rohkaisi mielensä, etsi Kustin tutustu kontista ja sanoi hänelle: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö Kusti, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti sanoi, että en tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta koko yön oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan Siiri Angervolle? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli vuosiin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui, outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla astui ulos, oli Kusti ulkona ovipielessä vastassa. Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna Siiri anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni vastaan, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin. Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voi käydä siellä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun hän sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti sitten lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkuulumattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten sitä päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, että koskaan hän ei sinne ollut menossa päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi, että hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on näkäräispullolla tullut käytyä.

Kerran sitten heillä tuli puheeksi, että kun Siiri on aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti? ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin, että en sinulle uskonasioista paasaa.” Mielessään hän kuitenkin aina ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee. Mutta kerron, jos haluat, sanoi Siiri. Niin Siiri sitten kertoi, että kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon Kristuksen kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille.  Torstaisin käyn omassa seurakunnassani, hengellisessä kodissani hoitamassa sitä sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun kolhun perään. Kun kerran sitä kysyit, niin kaiken uhalla sanon sinulle, että vien sinut sinne mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että tiesit missä olen torstaisin, ja halusit vaan kuulla sen. Kusti katsoi alta kulmien ja totesi, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan hänen ja monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti ensi torstain hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröin heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri sitten kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä aina toivonut olevan, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, on Taivas sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla, jossa kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia, aaton työ on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet  enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt. Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissaan toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo elävää valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni.  Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Joulu ilman stressiä

päivis: Tämä vinkki tulee vähän myöhään, mutta kaikille niille tiedoksi, jotka tällä hetkellä potevat tunti tunnilta pahenevaa joulustressiä: stressiä ei tule, jos lähtee, mielellään hyvissä ajoin ennen joulua, johonkin muuhun kuin kristittyyn maahan. Meidän tapauksessamme stressittömän joulun paikka on pääosin buddhauskoinen Thaimaa.

Kun on ikänsä tottunut siihen, että joulu tulee joka vuosi, kyllä sitä ja sen merkkejä odottaa ja havainnoi tietysti täälläkin. Ehkä sisimmässään vähän kaipaakin. Mutta kyllä, joulu tulee tännekin.

Kauppaliikkeissä joulun tulo huomioidaan kuten Suomessakin. Ehkä vain vähän myöhemmin kuin meillä. Kauppoja koristellaan jouluisesti ja myyntiin tulee joulukoristeita. Tämän voin todistaa tapahtuvan alueilla, joissa elelee paljon turisteja. Veikkaan, että esimerkiksi Sattahipissa, jossa tänään kävimme ajelemassa, joulun merkkejä on vaikeampi löytää.

Yksi tapa välttää joulustressiä. Tänään vietimme tovin aikaa meren rannalla.
Moni baari on täällä Pattayan tienoilla ripustanut katonrajaan tai baaritiskin yläpuolelle kiiltävästä paperista leikellyt maagiset sanat: Merry Christmas and Happy New Year. Kun täällä pidetään kovasti kaikenlaisesta koristeellisesta ja bling blingistä, noita toivotuksia ei kaikkialla edes hennota heittää pois, vaan ne saavat olla baarien koristeina vuoden ympäri.

En tiedä, minkälainen ymmärrys thaimaalaisilla on joulusta. Aloin epäillä tiedon tasoa, kun äskettäin näin suuren painetun joulukyltin, jossa toivotettiin hyvää joulua 2018. Ehkä joulun ajankohta yhdistetään uuteen vuoteen ja lahjoja kehties uskotaan annettavan vielä vuoden vaihtuessakin. Ainakaan valtaisat alennusmyynnit eivät ala heti joulun jälkeen. Niitä täällä on jatkuvasti. Tai sitten jotkut tavarat maksavat aina saman verran, vuodesta toiseen.

Yhtä varmasti kuin meillä kotimaassa, täälläkin kaupoissa voi kuulla joulumusiikkia. Mutta täällä kaukana  sekin on vain herttaista. Ei tule ahdistavaa tunnetta, että pitää päästä pian pois kuulemasta jo kymmenettä kertaa Rudolf the Red Nose Reindeer -tarinaa.

Vaikka emme tänne lähteneetkään kuin varkain, ehkä se silti sellaiselta saattoi vaikuttaa, sillä vähän toisella kädellä ennen lähtöä hankitut muutamat, läheisille tehdyt lahjahankinnat eivät ainakaan minun stressikäyrääni kohottaneet. Mutta jos huomenna pitää potea huonoa omaatuntoa huonosti valituista lahjoista, eiköhän sen asian kanssa kärvistely ole viimeistään ensimmäiseen joulupäivään mennessä ohi. Jos jotain jää itsellä kaivelemaan, paikataan tilanne mukavilla tuliaisilla kotimaahan palatessa. Helppoa.

Lapsiperheille en sen sijaan osaa antaa ohjetta, miten mahdollinen joulupukkiasia aattoiltana täällä hoideltaisiin. Veikkaan, että joulupukit ovat täällä harvassa, vaikka monenlaisia muita pukkeja kaduilla ja kujilla varsinkin illan hämärtyessä liikkuukin.

Entä miten stressaat esimerkiksi jouluruokien kanssa, kun omassa asunnossa ei ole uunia, jossa olisi paistettava perinteisiä joululaatikoita? Eivätkä kauppojen hyllytkään notku Saarioisten äitien valmistamia jouluherkkuja.

Täällä pitääkin etsiä jouluruokien makuun päästäkseen paikka, jossa muut tekevät kaiken valmiiksi. Mennään siis valmiiseen pöytään. Suomalaisen suussa maistuvia jouluherkkuja löytyy ainakin meidän seutuvilta sieltä täältä. Eipä stressaa. Tai yhtä hyvin voi tietysti unohtaa koko joulupöydän ja sen herkut. Thai-ruoka maistuu varmasti joulunakin. Jos ei maistu, niin ainahan voi tilata pizzaa.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Kaiken maailman järjettömyyksiä

jormas: Hankintoja voi monesti perustella järkisyin. Tai sitten niin, että keksii järkisyitä. Aivan oma lukunsa on sellaisten hankintojen perusteleminen itselle, jolloin jo hankkiessa tietää, että hankkeessa ei ole järkeä. Kuten esimerkiksi melkein kuuskasina uuden Harrikan ostaminen on.

Ostosta perustelin, että hankinta oli itselle annettu lupaus yli 30 vuotta sitten. Niin kuin olikin. Ja niin, että tähän ikään tullut omasta mielestä tullut tehtyä järkeviäkin hankintoja yhdelle miehelle yllin kyllin, joten eiköhän nyt ole yhden järjettömyyden aika.

Ehkä kuitenkin kaiken kruunasi oivallus, että olen sitten menossa minne tahansa Taivaanrannan ylisille tai sen taakse tai en minnekään, niin euroja ei sille matkalle saa mukaan.
Joten ostin niillä Harrikan, jonka lahjoitan ehkä Elämän tähden ry:lle, joka tehköön sillä sitten joskus mitä lystää.

Tänään tai oikeastaan jo toissapäivänä joulupukki toi sitten paketin, ei Korvatunturilta vaan Jenkkilästä, tarkemmin Kansasista pikkuisen etuajassa. Enkä malttanut olla avaamatta.

Pitkin päivää Pattayan HD-liikkeessä laitoimme pyörää ja lisävarusteita kuntoon päästäksemme koeajolle. Vain pieni selkänoja ja taakkateline puuttuvat, jotka eivät neitsytajoa estäneet. Oli mukavaa.

Pyörä on ensi vuoden mallia Sporster 1200 Custom, väriltään black tempest. Tällä hetkellä Thaimaan ainut, joten heti ei samanlaista tule vastaan.

Kerran kirjoitin eräästä Heikistä, joka sanoi, ettei hanki koskaan HooDeetä. Kysyessäni miksei, sanoi mies joka kerta vaihtaessa kuulostavan siltä kuin sellin ovi lonksahtaisi kiinni.

Tänään sitten pääsimme päiviksen kanssa testaamaan onko Heikin kertomassa perää. Ja kyllä vain, sen verran on perässäni tyrmien metallinen ovi sulkeutunut ja voin sanoa, että lonksahduksessa on paljon samaa.

Kertakaikkisen hieno ääni, joka kuvaa moottoripyöräilyä yleisemminkin oivalla tavalla. Sillä onhan vapaudentunne yksi oleellinen osa pyöräilyä.

Mutta on sitten pakana tai kristitty tai jotain siltä välin, on syytä muistaa, että "jos matkalla oleminen on kaikki, on perilläolo pettymys".

torstai 21. joulukuuta 2017

Koirana koirien joukossa

päivis: Olen koiratarhan vapaaehtoisena kutakuinkin harrastelija, amatööri. Alkujaan Meowin tarhalle ensimmäistä kertaa mennessäni sanoinkin, että minulle täytyy antaa tehtäviä. En oikein omin nokkineni tiedä, mitä tulisi tehdä. Nyt olen oppinut kiinnittämään huomiota muun muassa siihen, missä tarvitaan kuppiin lisää vettä tai pitäisikö jotain petipaikkaa vähän siivoilla. Jonkin aikaa meni, että edes ymmärsin, mistä voi ottaa koirille tarkoitettua vettä.

Ensimmäisinä kertoina siellä käydessäni kovastikin mielenkiintoinen tehtävä oli punkkien nyppiminen pennuilta. Osa niistä on ollut yhteistyökykyisiä, osa on pannut kovasti hanttiin. Toimenpiteeseen on kuulunut myös lääkkeen laittaminen punkkiherkille alueille.

Koirien kanssa on mukava olla, koska niille voi puhua mitä kieltä tahansa. Itsestä riippuu, uskooko niiden ymmärtävän vai ei. Välillä olen laulanutkin niille.

Isompia koiria olen vain rapsutellut silloin, kun ne ovat sitä selvästi tahtoneet. Kerran minun piti tupsutella mahdollisimman monen koiran päälle punkkien ja kirppujen torjuntajauhetta. Se oli kyllä melko koominen esitys, sillä useimmat koirat läksivät livohkaan, kun huomasivat minun lähestyvän jauhepurkin kanssa. Kukaan ei kuitenkaan käyttäytynyt vihamielisesti ja lopulta suurimmalla osalla oli ainakin ripaus valkoista jauhetta turkissaan.

Meowin nykyään noin 130 (!) koiran laumaan mahtuu kaikenlaista hännänheiluttajaa. Koskaan en kuitenkaan ole tuntenut pelkoa niiden joukossa, vaikka ne välillä ärhentelevät kovastikin toisilleen. Tai osa tekee sitä. Silloin pysyttelen loitommalla tai yritän komentamalla saada tilanteen ohi. Meowiahan ne tietysti tottelevat, mutta joskus olen ollut paikalla yksinkin ja joutunut selviämään rähinöistä. Oikeasti ne hoitavat vihamielisyytensä itse, eipä siinä ihmistä tarvita.

Hyvin usien olen tuntenut koirien keskellä ollessani, että olen koirana koirien joukossa. Koen jonkinmoista tasavertaisuutta niiden kanssa. Olen niiden reviirillä, johon ne ovat päättäneet hyväksyä myös minut. Niin ystävällisiä ne kyllä ovat kaikille, että kenenkään ei varmasti ole pakko kääntyä pois Meowin luokse mennessään. Ellei sitten kertakaikkiaan pelkää välillä äänekästäkin laumaa.

Tätä hetkeä en varmaan unohda koskaan. Toimme loukkaantuneen koiranpennun
Meowin hoteisiin ja siitä alkoi Cryn pitkä ja vaivalloinen toipuminen leikkauksineen
ja sen jälkeen uudelleen kävelemään opetteluineen.
Kirjoitin äskettäin käynnistä eläinsairaalassa Cry-pennun kanssa. Kun istuin saksalaisen auton kyydissä (on toisarvoinen asia, kuka autoa ajoi tai kenen se oli) minulle tuli liikuttavan herttaista Crytä pidellessäni tunne, että voisin istua koiranpentu sylissäni vaikka tuhannen kilometrin matkan. Siinä hetkessä oli jotain sellaista, jota en missään muualla ole kokenut.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Päivän valinta

päivis: Olimme iltapäivällä Pattayalla ja kun tuli kotiinlähdön aika, aloin mumista, että tänään olisi suomalainen joulukirkko Norjan merimieskirkolla. Siihen jatkoin, että ehkä kuitenkin menisin mieluummin Meowin luokse katsomaan Cry-pentua. Valittiin jälkimmäinen.

Meowilla oli selvästi ollut raskas päivä ja hän oli myös huolissaan Crysta, joka on itkenyt yrittäessään kakkia. Ihoon oli myös tullut punaisia läiskiä, joiden syytä ei oikein keksitty. Meowin mielestä pentu piti käyttää lääkärissä, Na Jomtienin eläinsairaalassa, jossa se taannoin operoitiin. Meow arveli ensin, että jos minä lähtisin hänen kanssaan, mutta sitten paikalle tuli saksalainen koiramies, jonka Meow puhui ympäri kuskaamaan minut ja koiran eläinlääkärille.

Menimme autolla. Meowin kanssa meno olisi tarkoittanut sivuvaunullista mopoa, jonka kaikki häkit ja tasot kattoa myöten olisivat olleet täynnä koiria. Jokainen, joka on nähnyt Meowin koirineen liikenteessä, tietää miten huvittavalta tuo kuljetus näyttää. Jossain muussa tilanteessa olisin mielelläni Meowin kyytiin hypännytkin.

Kummalla on enemmän
ryppyjä naamassa?
Eläinhospitaalissa muistivat entisen potilaansa, ja siellä myös huomattiin heti, että Cryn jokin lääke on loppunut. Minulle näytettiin keltaista pilleriä, jonka oli määrä lähteä mukanani Meowin luokse. Lääkkeelle vain kävi hassusti. Se taisi jäädä eläinlääkärin takin taskuun. Ainakaan perillä sitä ei muovipussista löytynyt. Mutta nyt Cryllä on kuitenkin hieno rokotuskortti ja lääkärin antamat uudet ohjeet poo-ongelman hoitamiseksi. Poo tarkoittaa kakkaa.

Poo-probleeman syykin löytyi. Cry on eläinlääkärin havainnon mukaan syönyt hiekkaa, joka paakkuuntuu sen suoleen, eikä kakkaaminen siksi onnistu. Jatkohoitona kehotettiin antamaan peräruiskeita, laksatiivista nestettä aamuin illoin - ja hiekkaa ei saisi enää syödä. Miten se sitten onnistuukaan koiratarhalla, jossa jokainen koira, myös Cry, pääsee tutkimaan ympäristöään vapaasti.

Mistä lie johtuukaan, että poloisen pentumme mielenkiinto on kohdistunut nimenomaan hiekkaan? Mielikuvitus laukkaa tässä kohtaa: ehkä sillä on joku puutostauti, johon se alitajuisesti uskoo saavansa hiekasta avun.

Punaisista laikuista eläinlääkäri sanoi heti, että ne ovat moskiittojen puremia. Tiedä sitten. Meowin mielestä muilla tarhassa elävillä, hän itse mukaan lukien, ei vastaavia puremajälkiä näy. Itse allergisen Niilon terveyttä seuranneena ajattelin mielessäni, että jospa thaimaalainen katukoira onkin allerginen vaikka jollekin lääkkeelle tai ehkä sillekään ei sovi kaikki ruoka, jota se saa syödäkseen. Kenties sellaista vaihtoehtoa ei täällä sentään ole? Näillä nelijalkaisilla on ihan muut murheet ja vaivat.

Sain vielä eläinhospitaalireissun jälkeen saksalaiselta kyydin kotikulmille. Autosta pois noustessani ajattelin jotenkin kiitollisena, että kyllä tämä iltapuhde taisi kuitenkin yhden joulukirkon voittaa.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Tasan ei käy arvot eikä onnen lahjat

Olen jonkin kerran yrittänyt saada aikaan keskustelua ylipäätään tasa-arvosta. En tiedä mikä on, mutta koen varsinkin naisten kanssa keskusteltaessa, että heidän tasa-arvoaan ei voi mitata kuin rahalla. Ja siihen keskustelu jää, sillä en suostu mittamaan naista rahassa. Tai sitten on kamala riita ja minä miessovinisti ynnä kaikkea muuta sivistyneeseen maailmaan kuuluvaa.

Lisäksi olen tullut käsitykseen, että moni tasa-arvosta sekä miesten ja naisten eurojen eroista möykkäävä ei edes tiedä mistä silloin on kysymys.

Miten pelkkaerot sitten lasketaan ja tilastojen tuloksiin päästään? Onko niin että jos tehtaassa on mies työssä ollut jo kymmenen vuotta ja sinne otetaan nainen vailla kokemusta, niin vertaillaanko näiden palkkoja ja sanotaan että naisia sorretaan? 
Vai vertaileeko joku sairaanhoitajien ja paperityöläisten palkkoja ja vetää siitä johtopäätöksen,  että sairaanhoitajat saavat huonompaa palkkaa koska ovat naisia? 

Minäpä selvennän ja otan nöyränä pyyhkeet vastaan, jos olen väärässä. Samasta työstä, joka on tehty saman työnantajan palveluksessa, maksetaan samaa palkkaa työntekijän sukupuolesta riippumatta. Palkanmuodostus perustuu työehtosopimuksiin ja yrityskohtaisiin palkkausjärjestelmiin, jotka ovat sukupuolineutraaleja.

Palkkatasoon vaikuttavat ohje- ja taulukkopalkkojen lisäksi myös muut tekijät, kuten työajat, työskentelyolosuhteet ja henkilökohtainen työsuoritus.
Samapalkkaisuuden toteutumista voidaan selvittää tilastollisella analyysillä, jossa tutkitaan yrityksittäin samanlaisissa työtehtävissä toimivia henkilöitä.

Jo yli kymmenen vuotta sitten EK:n palkkatilastoaineistoa käyttäen selvitettiin sukupuolten palkkaeroa 13 suuressa yrityksessä. Selvityksen tekivät EK:n asiantuntijat Jari Haapasalmi ja Mikko Mankki.

Selvityksen tulosten perusteella samassa tehtävässä ja samassa yrityksessä naisten palkka oli keskimäärin 98 – 104 prosenttia miesten palkasta. Muutaman prosentin vaihteluväli selittynee sellaisilla tekijöillä, joista ei ole tietoa palkkatilastoaineistossa. 

Tulokset osoittavat, että tarkastelun kohteena olleissa yrityksissä sukupuolten välinen palkkatasa-arvo toteutuu varsin hyvin.

Naisten ja miesten keskiansioiden ero on yleensä sitä suurempi, mitä suurempaa joukkoa tarkastellaan. Tämä johtuu siitä, että naiset ja miehet ovat jakaantuneet epätasaisesti eri tehtäviin ja toimialoille.

Esimerkiksi kaikilla palkansaajilla naisten keskiansio on noin 80 prosenttia miesten keskiansiosta. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään samapalkkaisuusperiaatteen toteutumisesta, vaan työmarkkinoiden eriytymisestä sukupuolen mukaan.
Selvityksen kohteeksi valituissa yrityksissä henkilöstömäärä oli riittävän suuri ja työtehtävää kuvaavat luokitukset riittävän kattavia.

Palkkaeroa tutkittiin sellaisissa henkilöstöryhmissä, joissa tehtävät ja niiden vaativuus on luokiteltu riittävällä tarkkuudella.

Samalla mallilla voitaisiin tutkia mikä on maahanmuuttajamiehen ja -naisen euron arvo suomalaisten naisten ja miesten vastaaviin. Ja tarkemmilla analyysilla löytyisi merkittäviä eroja myös kansalaisuuksien välillä.

Voi olla, että jatkan vielä aiheesta, sillä niin paljon jää sanomatta. Kun lapsi mittaa vanhempiensa tasa-arvoa tai vanhemmat lastensa, niin euroissako mittaus tapahtuu? Jos haluamme käsittää tasa-arvon edes jotenkin niin kuin YK sen määrittää, on ongelmat kyllä jossakin aivan muualla kuin suomalaisten naisten ja miesten välisessä epätasa-arvossa. 

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Lomalla on ehdittävä enemmän

päivis: On vähän eri asia lähteä kahden viikon lomamatkalle kuin asettua asumaan pitemmäksi aikaa johonkin lomakohteeseen. Meidän tapauksessamme siis Thaimaahan. Asukkaana ei ole syytä eikä tarvettakaan käyttää aikaansa turistikohteiden kiertämiseen ja matkamuistojen haalimiseen. Eivätkä siihen rahatkaan riittäisi.

Lomamatkaan suhtautuu yleensä niin, että sen aikana pitää kerätä mahdollisimman paljon uusia kokemuksia ja kiertää kuuluisia nähtävyyksiä. Moni taitaakin lomareissun jälkeen kaivata uutta lomaa, sillä lomailu ei välttämättä aina ole kovin rentouttavaa.

Mutta voi ulkomaan loman viettää toisinkin. Muistan kun kerran kiivaimpina työvuosinamme läksimme Jorman kanssa Egyptin Hurghadaan tarkoituksena levätä. Käytännössä makasimme viikon hotellihuoneen sängyssä katsellen ikkunasta ulos. Rentoa lepäilyä edesauttoi jonkin verran mahatauti, jonka molemmat sairastimme tuon pikaisen lomamatkan aikana. Onneksemme huoneen ikkuna oli niin suuri, että mielikuvitusta käyttäen saattoi kuvitella, että olisimmekin olleet ulkona.

Nyt, kun aikaa on vaikka muille jakaa, pitää tietysti keksiä jotain tekemistä, sillä aivan toimettomanakaan ei päivästä toiseen jaksa olla. Meillä jokaiseen aamuun liittyy kävelylenkki, joka aikaisempiin Thaimaan matkoihimme verrattuna on nykyään vähän lyhyempi, mutta luultavasti ihan riittävä kuitenkin. Hitaan ylösnousun, kävelyn, matkan varrella tavattavien koirien kanssa juttelun ja aamu-uinnin ansiosta aamupala tulee usein nautittua vasta joskus kymmenen ja yhdentoista välillä.

Jos ei ole mitään tärkeämpää tekemistä, makoilemme seuraavat pari tuntia, joskus vähän pitempäänkin, asunnon edustalla olevilla aurinkotuoleilla. Toisinaan voi samalla näprätä puhelinta. Tänään lähinnä vain kuuntelin netissä soivaa Jouluradiota ja ihmettelin uutta aamulenkin varrelta hankkimaani nettiliittymää, jossa yllättäen näytti olevan myös mahdollisuus soittaa puheluja. Edellisessä Truen liittymässäni sitä ei ollut.

Laiskottelusta on muun muassa se hyöty, että huomaa asioita, jotka muuten
jäisivät havaitsematta. Tämän ötökän tosin huomasimme jo eilen, mutta
silloinkin päiväämme kuului aurinkotuoleilla laiskottelua.
Syömäänkään emme lähteneet kotipihaa edemmäs, vaan kävimme Klubitalon baarissa. Minä valitsin intialaista, Jorma länsimaista. Ruokailun jälkeen palasimme aurinkotuoleille. Oli siis todellinen laiska sunnuntaipäivä.

Olen tiedostanut, etten ole moneen viikkoon käynyt hierojalla. Nyt tuntui, että sen verran voisi sentään lähteä pois kotinurkista. Näkövammaisten hierontainstituutissa valitsin jalkahieronnan, joka sielläkin on huomattavasti enemmän kuin vain jalkoihin kohdistuva hieronta. Thaihierontaa en tämän reissun aikana ole ottanut kertaakaan. Ehkä senkin aika tulee vielä. Edestakas-kävelyineen hieronnassa käyntiin hujahti parisen tuntia. Takaisin tullessa ostin vielä yhden ananaksen, jonka myyjä tuttuun tapaan pilkkoi valmiiksi. Olen sen verran uusavuton, että arvostan tuota pilkkomispalvelua suunnattomasti. Tippiä voisi kyllä siitä hyvästä antaa useamminkin.

Jotain poikkeuksellista teimme sentään tänään. Katsoimme tietokoneesta televisioon jaettuna Suomen tämänaamuiset ja eilisillan Ylen uutiset. Tämän mahdollisti myös Jorman aamulla hankkima uusi AIS-liittymä, jolla voi käyttää nettiä rajattomasti kuukauden ajan. Jos meissä ei tänään ole ollut vauhtia, liittymässä oli senkin edestä. Kotimaisten uutisten ihmettä emme kahteen kuukauteen ole kokeneetkaan. Niin laiskoja olemme koko sen ajan olleet, ettemme niitä ole juuri edes kaivanneet.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Varpunen jouluaamuna

Jokunen päivä sitten kirjoitin Topeliuksen Sylvian joululaulusta ja lupasin, että pengon myös tarinan Varpunen jouluaamuna takaa.

Runossa pieni tyttö ruokkii kiitollista varpusta, jonka todellinen identiteetti paljastuu viimeisessä säkeistössä: lintu onkin tytön varhain menehtynyt, nyt enkeliksi muuttunut veli.

Lapsikuolleisuus oli Topeliuksen aikaan korkea. Kirjailija menetti kaksi omaa poikaansa näiden ollessa vasta vauvaiässä. Lisäksi yksi tytöistä syntyi kuolleena, ja myöhemmin vielä toinen tytär menehtyi sairauteen alle kolmevuotiaana. Tapaukset jättivät jälkensä myös Topeliuksen tuotantoon.

Yksivuotiaana menehtyneen Rafaelin lyhyestä elämästä kertoo vuonna 1867 julkaistu satu Kesästä, joka ei koskaan tullut. Siinä tämän haudalle ilmestyy hemppo laulamaan lohduttavaa sanomaansa kuolemanjälkeisestä paratiisista.

Varpunen jouluaamuna syntyi vuosi Rafaelin kuoleman jälkeen. Topeliuksen sanotaan puhuneen Rafaelille, että jaksa,  jaksa kevääseen, niin paranet. Mutta Rafael ei jaksanut.

Varpunen ei ole valikoitunut joulurunon linnuksi sattumalta. Se on ollut väheksytty ja jopa vainottu eläin, jonka epäsuosiota kuvaavat myös liikanimet "rottiainen" ja "paskahottinen".

Harmaanruskea varpunen oli jo Topeliuksen päiviin tultaessa vakiintunut vähäosaisuuden vertauskuvaksi. Hänen alkutekstissään siemen pikkulinnulle on samalla armopala köyhälle, ja aulista antajaa katselee Jumala suopein silmin. 

Thaikotimme pihassa on pikkuvarpusia, joille annan joskus jyväsen, vaikka linnut tuskin täällä näkevät nälkää. En tiedä miksi joulu saa minut usein haikealle mielelle, joskus kyyneliin saakka.

Joulunaikaan ajattelen mennyttä ja rakkaita, jotka ovat siirtyneet sinne mistä aika ei heitä tavoita. Mutta sydämessäni he elävät kuin eilinen päivä. 

perjantai 15. joulukuuta 2017

Tyhjä takki

päivis: Pitkästä aikaa on sellainen olo, että takki on ihan tyhjä. Ei oikein tiedä mitä tänne kirjoittaisi. Muutenkin tuntuu, ettei mikään nyt oikein onnistu. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi valittaa. Olenhan viime päivinä saanut olla monin tavoin aitojen asioiden äärellä.

Eilen olin muutaman tunnin Meow's sanctuaryssa eli koira- ja kissatarhalla. Vastuullani oli pieniäkin pienempien kissanpentujen syöttäminen pipetillä. Ne oli kai löydetty jostain, mutta emo oli jäänyt teille tietymättömille. Pennut ovat sen kokoisia, etteivät ne ilman emoa pärjää. Ihmisen pitää siis tehdä oma osuutensa niiden hyväksi.

Koskaan en ole varmaan pidellyt sylissäni niin pieniä kissoja - en pahemmin isompiakaan. Ruokin niitä pipetillä sen mitä suostuivat syömään. Käytännössä hyvin vähän, mutta ensimmäinen pennuista ennätti silti purra minua sormesta. En arvannut, että heikkokuntoisellakin kissalla on niin kovat voimat. Hampaiden kyllä arvelinkin olevan terävät. Terävämmät kuin koiranpennulla.

Meow minulle totesi, että kissa, josta eniten yritin huolehtia, todennäköisesti kuolee. Kuvittelin, että kun se saa sylihoitoa, kuten keskoslapset, ja muutakin erityiskohtelua, sillä on ehkä paremmat mahdollisuudet selvitä. Onnistuinhan antamaan sille vähän pipetillä maitoakin. Vaan kun ei selvinnyt.

Meow's sanctuaryssa on luonnon helmassa karu krematorio, jossa kuitenkin
jokainen menehtynyt eläin saa kunnioittavan kohtelun. Usein tuhkakummun
äärellä koetaan myös aitoa ikävää ja surua.
Tänään kun menin Meowin luokse, takapihalla loimotti tuli, josta saattoi arvata, että jonkun on kuolema korjannut. Pienen kissanpennun lisäksi myös nallemainen koiranpentu oli siirtynyt koirien taivaaseen. Luultavasti kuolema oli korjannut jonkun kolmannenkin nelijalkaisen, mutta kun koiria ja kissoja on tarhalla niin mieletön määrä, minulle ei tarkka lukumäärä käynyt ihan selväksi. Olo oli kuitenkin surullinen ja on edelleenkin. Tänään kun läksin tarhalta kotiin, olimme jo siirtäneet erilleen yhden neljästä jäljellä olleesta kissanpennusta. Yritin päivän aikana antaa sillekin erikoishuomiota, vaikka jo tiesinkin, ettei minusta sen pelastajaksi ole.

Sen sijaan hyvin voi naapurissamme, tyhjilleen jääneessä autopesulassa asustellut koiranpentu Cry, jonka muutama viikko sitten toimitimme liikuntakyvyttömänä hoitoon ja leikkaukseen. Tai ainakin se oli tänään mitä onnellisimman oloinen, kun siltä oli viimein saatu irroitettua leikkaushaavoja suojanneet laastarit. Pidin sitä niitä näitä touhutessani samalla silmällä, kun se nukkui ainakin 2,5 tuntia autuaan tietämättömänä kaikesta siitä pahasta ja ilman muuta myös hyvästä, jota täällä elävät koirat ja kissat päivittäin kohtaavat.

torstai 14. joulukuuta 2017

Yhteiskuntavastuuta ja vastuullista elämistä yhteiskunnassa

Jormas: Pienen pienen yhdistyksemme, Elämän tähden slogan on "Elämänmakuista yhteiskuntavastuuta". Jos sitä pysähtyy ajattelemaan hieman kauemmaksi aikaa kuin tuokioksi, voi mielikuvitus saada vallan. Se on kuitenkin vain hyvä asia.

Mutta mikä on sitten jo kohtalaisen mittaisen elämäni ensimmäinen muisto yhteiskuntavastuusta tai ylipäätään vastuullisesta elämästä? Ehkä se on, kun siskoni kanssa olimme muutaman vuoden ikäisinä päivät kaksin kotona, jotta vanhempamme voivat olla päivät ansiotyössä. Kantamassa osaltaan vastuuta työn lisäksi maksamalla muun muassa veroja. Meille silloin aamun eväät elää päivä vastuullisesti tulivat ovelta: "Olkaahan kiltisti".

Muutaman vuoden kuluttua vastuu oli meillä kasvanut myös pikkuveljestä huolehtimiseen. Eikä mennyt montaa vuotta, kun vastuunkantoon kuului myös huolehtia kaikkina aurinkoisina vanhempien työpäivinä, ettei mehiläisparvia pääse karkuun. Jos pääsi, oli vaarana saada selkäsauna.

Sittemmin päävastuunkanto yhteiskunnasta muodostui koulunkäynnistä, jonka osuuden hoidin hyvin vastuuttomasti. Samoihin aikoihin ilmenivät minussa myös ensimmäiset vastuuttoman elämän piirteet. Joulukuusi- ja omenavarkauksien lisäksi nyysin isältä silloin tällöin muutaman pilli-Klubin ja houkuttelin paheeseen vielä pikkusiskoni Irmelinkin.

15-vuotiaana kuvioihin tuli ansiotyöt. Varsinkaan alkuaikoina ei ollut kovinkaan suurta väliä mitä teki, sillä palkan suuruus ratkaisi tekemisen suunnan.

Siihen tuli muutaman vuoden katkos, jolloin yhteiskunta elätti minut. Tosin suuren osan saamistani hilloista palautin Alkon kautta takaisin valtiolle. Ehkä senkin voisin kierolla tavalla ajatella tai ainakin sanoa vastuulliseksi tavaksi käyttää saamaani vastikkeetonta rahaa.

Sen jälkeen kun maljani tyhjeni, enkä täyttänyt sitä enää Alkon tuotteilla, alkoi mielestäni 30-vuotta kestänyt vastuunkantamisen muoto, jolloin koin olevani hyvinkin hyödyllinen. Tein sitä mitä osasin ja sai kylkiäisenä siitä myös leipäni.

Siitä irrottautuminen alkoi kymmenen vuotta sitten, kun jäin osittain eläkkeelle ja lensin ensimmäinen reippaan kuukauden ajaksi nukkumaan kolumbialaisten katulasten kanssa samaan isoon  saliin. Kun lapset pomppivat outokumpuni päällä joka aamu ja mittasivat olivatko heidän käsivartensa tulleet yön aikana yhtä vaaleiksi kuin omani, koin olevani hyödyllinen ja eläväni vastuullisesti tekemättä mitään.

Samaa koen tänä päivänä Jomtienin kadulla elävien koirien parissa. Niiden kyvyssä ottaa vastaan hyvät tarkoitukseni on jotain ihmistä ja ihmisyyttä paljon suurempaa.

Se on jotain muuta kuin joku keski-ikäinen nainen, joka äitinsä tukemana opettaa Facessa minulle, että kun eivät ole hymiöt hänelle mieleisessä paikassa, hän ei pääse jyvälle mitä mahdan kullonkin tarkoittaa. Ja minä pohdin kuinka hän on hymiönsä asetellut aikoinaan ainekirjoitusvihkoonsa, että opettaja ymmärtää mitä hän kulloinkin tarkoittaa.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Thaimaan kotikulmilla moottoripyörän selässä

päivis: Meillä on Thaimaassa ajoneuvona ollut jo useamman vuoden ajan Jorman parisataakuutioinen Honda Phantom -moottoripyörä. Vuosi sitten hankin oman ajokin, Honda Zoomer X -merkkisen, kaiketi noin 110-kuutioisen menopelin. Sillä kuljen, jos liikun yksikseni tai joskus myös silloin, kun Jorma ajaa omalla pyörällään. Tänään läksimme kahdella pyörällä, kun molemmat piti käyttää pesulassa.

Pidän moottoripyörällä ajamisesta. Useimmat suomalaiset kyllä nimittävät Zoomereita ja erilaisia skoottereita, joilla täällä ajellaan, mopoiksi. Minulle Zoomer on kevytmoottoripyötä, jossa skoottereiden tapaan on automaattivaihteet. Se tekee ajamisesta helppoa. Ei esimerkiksi tarvitse pelätä liikennevaloista lähtiessä, että moottori sammuu. Sen se kyllä tekee punaisissa valoissa seistessä. Älykäs järjestelmä vähentää turhaa tyhjäkäyntiä ja kun valot vaihtuvat vihreiksi, ei tarvitse kuin hipaista kaasua, niin moottori käy jälleen. En ymmärrä ollenkaan niitä, jotka kuulemani mukaan valitsevat vaihtoehdon, jossa moottori ei sammu pysähdyksen ajaksi.

Moni pelkää turhaan kaksipyöräisellä ajamista Thaimaassa. Usein olen kuullut, miten ihmiset jopa pelottelevat toisiaan, ettei täällä pidä missään nimessä mennä pyörällä liikenteeseen. Onneksi olen kuullut sellaisiakin kannustuksia, että sinne vaan sekaan. Nimenomaan, niin pitää tehdä.

Silmät pitää toki olla selässäkin, kun täällä ajelee. Siihen auttaa sivupeilien säännöllinen vilkuilu, ja takaa tulevien ajoneuvojen äänien kuuntelemisestakin on kummasti apua. Välillä molemmin puolin saattaa suhahtaa ohi kovaa vauhtia ajava kuski, jolla ei ole itsesuojeluvaistoa. Siksi pitää myös muistaa välttää äkkinäisiä sivuliikkeitä.

Thaimaan sujuvasta liikennekäyttäytymisestä olemme molemmat kirjoittaneet varmasti moneen kertaan. Sitä voisin kehua nytkin, mutta ehkä tähän sopii laittaa muutama kritiikin sananen. Vihaan ja vähän pelkäänkin täällä lähes kaikkialla vaanivia kuoppia, töyssyjä ja yllättäviä esteitä. En mielelläni aja pimeällä varsinkaan oudoilla teillä, joiden kuoppiin ja töyssyihin ei tiedä etukäteen varautua. Tutuilla teillä ja kaduilla oppii sen sijaan nopeasti välttämään pahimmat vaaran paikat.

Molemmat Hondat pääsivät yhtä aikaa pesulle.
Tänään ajoimme pyörien pesun jälkeen Pattayalle Central Festivaliin. Minun pyörälleni löytyi helposti kolonen Pattayan kakkoskadun varrelta, Jorman piti vähän odotella, että sai suurempikokoisen ajokkinsa kadun varrelle parkkiin. Joskus käytämme ostoskeskusten sisätiloissa olevia parkkipaikkoja, joissa on omat tilat kaksipyöräisille. Sieltä vaan on pois lähtiessä joskus kovin vaikeaa löytää oma pyörä ja saada se vielä ahtaita reittejä pitkin ajettua takaisin kadulle. Tai ehkä vain jostain syystä vierastan noita parkkihalleja.

Aikamme shoppailtuamme läksimme ajelamaan takaisin kohti kotia. Shoppailusta pitää todeta, että minulla oli tarve siihen, mutta lopulta vain Jorma löysi itselleen jotain tarpeellista. Minä en ostanut edes mitään tarpeetonta, mikä tietysti on hyvä asia. Ajoimme jonkun soin eli poikkikadun kautta Pattayan rantakadulle, josta harvoin ajamme suorinta reittiä Jomtienille. Nytkin läksimme yksisuuntaisen Walkingstreetin kautta kohti Pattayan pienvenelaitureita ja majakkaa. Neljän jälkeen iltapäivällä tämä ehkä maailman kuulu tyttö- ja baarikatu on melko tukkoinen, kun ravintolat täydentävät juoma- ja muita varastojaan. Ja kuten tavallista, katu oli täynnä Koh Larnin saarelta palailevia turisteja. Mutta sinne mahduimme hyvin sekaan moottoripyörinemme.

Rantaa myötäileva katu on ollut meidän suosikkimme jo vuosien ajan. Olemme samalla seuranneet muutoksia, joita rannan tuntumassa on tapahtunut. Uudet venelaiturit ovat varmaan olleet jo muutaman vuoden valmiina, mutta veneitä siellä näkee vain harvakseltaan. Onko syynä laituripaikkojen kalleus vai mikä lie, että seutukunnan turisteja palvelevat pikaveneet viedään yön ajaksi säilytykseen jonnekin muualle. Ennen ne hinattiin traktoreilla ja trailereilla rannan parkkialueille, joiden tuntumassa ennen asusteli myös melkoinen määrä koiria. Huviveneitä laitureissa ei myöskään näy. Niille on vähän kauempana kaupungista omat marinansa.

Majakan jälkeen tie nousee kohti Buddhavuorta ja Pratamnakia. Matkan varrella on suuri digitaalinen lämpömittari, joka tänään ei näyttänyt mitään. Usein mäen päällä on hieman viileämpää kuin muualla. Se taas johtunee vuoren miellyttävästi mikroilmastosta. Kun lämpömittari on kunnossa, se yleensä kertoo, että asteita on muutama pykälä alle 30.

Pratamnak roadille käännyttäessä on yksi risteys, joka saattaa tuntua tukalalta, koska liikennettä on pääväylällä yleensä ruuhkaksi saakka. Olen mielestäni jo aika hyvin oppinyt hyödyntämään samaan suuntaan kääntyviä autoja, joiden rinnalla risteysajo on himpun verran helpompaa ja turvallisempaakin.

Seuraavassa risteyksessä, Thappraya roadille käännyttäessä, on liikennevalot ja maan tavan mukaan kaksipyöräiset ajavat autojen eteen ensimmäisiksi odottamaan valojen vaihtumista. En ole koskaan joutunut tilanteeseen, että autoilija yrittäisi estää kaksipyöräisten pääsyä eturiveihin. Täällä otetaan toiset liikkujat huomioon, ellei sitten kyse ole niistä äsken mainituista kaksipyöräisillä liikkuvista kaahareista, joilta itsesuojeluvaiston lisäksi usein puuttuu myös kypärä päästä.

Yksi huomionarvoinen poikkeus täällä tietysti on: jalankulkijat. Jalankulkijoita ei kunnioita kukaan. Jos kunnioittaa, silloin on syytä epäillä, että auton tai moottoripyörän kuski on virolainen. Itsestänikin on tullut aika piittaamaton jalankulkijoiden halulle päästä kadun yli. Ei edes kannata harkita suojatien eteen pysähtymistä, sillä siinä voi kyllä käydä huonosti. Takaa tulijat kun eivät takuuvarmasti ymmärrä, että mopoilija haluaa antaa tietä jalankulkijalle. Se vaan ei kuulu maan tapoihin. Suojatiet ovatkin lähinnä suuri vitsi.

Seuraavalla kerralla kun lähden liikenteeseen Zoomerillani, se pitänee tehdä huoltoaseman kautta. Pyörän polttoainemittarin mukaan pian on aika tankata. Maan tavan mukaan tankkauskin on palvelutilanne. On jotenkin juhlallista, kun joku toinen tulee ja lorottaa tankin täyteen polttoainetta. Itselle jää vain maksamisen vaiva. Eikä sekään kovin suuri vaiva ole, sillä polttoaine on niin halpaa, ettei bensan litrahintaa ole koskaan edes tullut mietittyä.