Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Köyhyys on suhteellista

jormas: päivis pohti eilisessä blogissaan köyhyyttä mielenkiintoisella tavalla. Kuten usein monia muitakin ajan ilmiöitä, sillä hän osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti. Olen siitä itseäni kannustavalla tavalla kateellinen.

Syksyllä tulee seitsemän vuotta, kun jäin osa-aikaeläkkeelle. Kuusi viikkoa töitä ja kuusi viikkoa vapaata oli viiden vuoden session rytmi. Lähes ensimmäisellä jaksolla makasin rantatuolissa Siaminlahden rannalla ja maistelin ainokaisen elämäni uutta jaksotusta. Takana oli elettynä monta hyvää asiaa, mutta myös melskettä parin yritykseni alasajosta sydäninfarktiin pallolaajennuksineen. Siellä rantatuolissa koin kaksi varmaa asiaa. Toinen oli, että säännöllisistä tuloistani oli lähtenyt neljäsosa. Toinen mieliin jäänyt havainto oli, että vaikka kuinka yritin ajatella kielteisesti, oli pakko myöntää, että elämänlaatu oli parantunut hupenevista euroista huolimatta parantunut vähintään saman verran.

Harmituksen aiheita ei ollut montaa. Kuitenkin ihmettelin silloin ja vieläkin, että mikä saa ihmisen ylipäätään haluamaan kaikkea lisää, isompaa ja uudempaa, vaikka vanhassa ja vanhaakin olisi muille jaettavaksi. Minulla ei ole tähän varsinkaan kaiken kattavaa vastausta vieläkään.

Toisaalta niinhän se tekee metsähiirikin, joka asustaa Jokilaaksossa siellä missä ei mielestämme pitäisi. Jos sen ulottuville jää vaikkapa kaksi isoa säkillistä koiranruokaa, niin talven mittaan se kuljettaa omiin kätköihinsä joka ikisen murenan, joilla varmasti ruokkisi koko hiirisuvun monta vuotta.

Oikein hyvä esimerkki "lisää mulle nyt heti ja kaikki" on Duokotimme, sillä jostain syystä jossain vaiheessa saimme päähämme, että haluamme yhden merikontin entisten päälle. Ja sinne uudet olo- sekä makuuhuoneet. Näin silti, vaikka järki sanoo, että emme todellakaan niitä tarvitse, koska tilaa on nytkin yllin kyllin. No, nyt kaivoimme pihaamme pressukatoksesta nokkosten keskeltä matkailuautomme kesäkodiksi ja Duokodin laajennus jäi taka-alalle. Ja tilalle nousi ajatus, että entäpä jos käyttäisimme siihen varaamamme rahat auton vaihtoon. Jota vaihtoa sekään ei missään tapauksessa tarvitse.

Viiden vuoden osa-aikaeläkejakson jälkeen olen ollut kaksi vuotta kokoaikaisella eläkkeellä. Ja pitänyt kiinni siitä, etten tee mitään rahan vuoksi, vaan yritän tulla ja tulenkin toimeen puolet pienemmillä tuloilla. En ole kolmannen sektorin enkä toisen luokan, vaan ensimmäisen luokan ja vapaan sektorin kansalainen. Ja uskon vakaasti, että kaikki mitä rahalla saa, on halpaa. Ja sitä köyhempi on, mitä enemmän on rahassa tai materiassa kiinni.

Aikoinaan seurasin raharikkaiden elämää, jota teen vieläkin. Aamulla vessan pytyllä Seiska-lehteä lukien ja kehitellen tarinan kreikkalaisesta laivanvarustaja Onassiksesta. Jonka tytär pienensi plastiikkakirurgilla nenäänsä sekä poisti tummia silmänalusiaan 17-vuotiaana. Hänen isänsä oli pitkään ollut sairaalassa. Ja luvannut rakennuttaa uuden osaston sairaalaan, jos selviää sieltä hengissä.

Mielikuvitustarinassani näin sieluni silmin resuisen laitapuolen kulkijan tallustavan
yön hiljaisina hetkinä rikkaan miehen vuoteen viereen.  Miten lienee sinne päässytkin, ajattelin, sillä tyhjätaskujen elämää Aristoteles ei ollut koskaan osannut arvostaa drakman vertaa. Resuinen kulkuri katsoi myötätuntoisesti kuolevaa miestä ja kysyi hiljaa korvaan kuiskaten: "Paljonko maksaisit ja millä valuutalla maksaisit, jos meillä olisi nyt mahdollisuus vaihtaa elämiä?"

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Vähän kommentointia köyhyydestä

päivis: Olen viime päivät miettinyt köyhyyttä. Töistä otin lukeakseni Juho Saaren Huono-osaiset-kirjan ja sunnuntaina luin Hesarista pitkän artikkelin köyhiksi määritellystä pariskunnasta. Senkin jutun yhteydessä Juho Saaren nimi mainittiin. Saari on muun muassa ollut laatimassa tutkimuskyselyn, jossa haluttiin selvittää, mitä suomalaiset ajattelevat köyhyydestä.

Vastasin tänään Hesarin nettisivuilla julkaistuun kyselyyn. Kysymyksiin vastatessa tuntui, että tutkittavana olinkin minä, vastaaja, eikä niinkään se, mitä ajattelen köyhyydestä. Niin tai näin, tulihan tuota mietittyä. Köyhyyttä.

Minulla on aika selvä käsitys siitä, että kansaneläkkeellä sinnittelevä mummo tai vähissä rahoissa (ja ehkä vähissä sielunvoimissa) olevien vanhempien lapsi voi kokea köyhyyttä. Mutta melkeinpä kaikki muut köyhiksi määriteltävät ovatkin sitten jotain sellaista, josta usein käytetään sanontaa veteen piirretty viiva. Hesarin haastattelema pariskuntakaan ei minusta ainakaan ensilukemalta täysin vastannut käsitystäni köyhistä ihmisistä. Samaa mieltä näytti olevan jokunen Hesarin nettisivuilla juttua kommentoinutkin.

Köyhäksi voi tietysti nimittää ihmistä, jonka rahat eivät riitä välttämättömiin menoihin. Eiväthän ne riitä tietenkään, jos rahaa on vähän, mutta pitäisikö kutsua köyhäksi niitäkin, jotka eivät osaa käyttää rahaa, vaikka sitä olisi enemmänkin? Näinhän usein käy, jos rahan kulutuksessa ei ole tolkku mukana. Rahat voivat mennä kalliisiin vaatteisiin, muuten vain tuhlailemaan elämäntapaan tai vaikka kalliisiin harrastuksiin. Aika moni kuluttaa tolkuttomasti rahaa viinaan ja tupakkaan.

Monesti köyhyys saa alkunsa siitä, ettei ihminen pysty sopeuttamaan kulutustaan olemassa olevaan rahamäärään. Voi olla, että rahat riittäisivät, mutta jostain syystä köyhäksi itseään kutsuvalle on syntynyt kuva, että elämän tarkoitus on hankkia kaikki mahdolliset tekniset vempeleet ja uusia ne muutaman vuoden välein. On oltava hieno auto, komea talo, koira, kissa ja kalliit ulkomaan matkat. Ei ihme, jos rahat käyvät vähiin.

Halpaa, helppoa, hyvää ja
melko ruokaisaakin.
Sunnuntain Hesarin jutussa minua pisti köyhän haastattelussa vihaksi oikeastaan vain yksi asia. Tai ainakin se jäi mieleen. Köyhien sanotaan aina syövän ainoastaan eineksiä tai muuta mössöruokaa, koska kaikki muu on liian kallista.

Muun muassa vihanneksia ei mukamas kannata ostaa, koska ne maksavat liikaa. Sehän ei ole totta, ellei päivittäin halua dragon fruitia tai mangoja. Ehkä enemmänkin on kyse siitä, että ei ole taitoa tai halua valmistaa itse ruokaa. Ainakin itse voin myöntää, että eineksiin tulee turvauduttua pelkästään laiskuudesta.

Ketään syyllistämättä haluan ajatella, että vähien rahojenkin kanssa on mahdollista tehdä arvovalintoja. Mutta onko kyse kuitenkin siitä, että jotkut ottavat köyhän ihmisen taakan kantaakseen niin tosissaan, että alkavat itsekin uskoa siihen, ettei missään asiassa voi toimia muuten kuin jostain itsensä ulkopuolelta annetun kaavan mukaisesti.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Me ja markkinoinnin ammattilaiset

jormas: Sunnuntain Hesarista poimin vantaalaisen Harri Järvisen mielipiteen Kaleva-lehden uutiselle seniorin wc-käynnin hinnasta: "Yksityisten terveyspalvelujen hinnoittelusta – kalleudesta – saatiin taas vahvaa todistusta, kun julkisuuteen tuli tieto vanhukselta peritystä erillisestä wc-maksusta. Vanhuksen omainen väitti wc-maksun olevan 15 euroa, mutta palvelukodin toimitusjohtaja ei suostunut paljastamaan hintaa. Miksei hintaa haluta paljastaa? Onko se jopa väitettyä kalliimpi?
On epäinhimillistä, että ihmisen normaaleilla elintoiminnoilla rahastetaan senkin jälkeen, kun kotihoidon palvelumaksut on jo maksettu. Onko mitään järkeä panna yhä suurempi osa sote-rahasta virtaamaan veroparatiisien kautta terveyspalveluyritysten kasvottomille ulkomaisille omistajille? Ei ainakaan tällaisten tapausten perusteella."

Juttu sinällään on hieman harhaan johtava, sillä wc-käynti tuskin maksaa mitään, vaan siihen tarvittava apu. Outoa on kuitenkin, että palvelukodin johtaja ei kirjoituksen mukaan ole suostunut sanomaan palvelun hintaa. Outoa se on siksi, että yksityisen palvelutalon palveluita tuotetaan usein voitetun kilpailun tarjouksen mukaan ja hintatiedot ovat julkisia tulosten saatua lainvoiman.

Menee sitten osa yrityksen tuotosta "veroparatiisin kautta terveyspalveluyrityksen kasvattomille omistajille" tai ei, on ensin täytynyt pärjätä tarjouskilpailussa ja tulla valituksi. Valinnan ovat tehneet valitsemamme luottamushenkilöt. Ehkä vähintään aiheellinen kysymys olisikin, että kuinka kalliita olisivatkaan olleet esimerkiksi perinteisen kolmannen sektorin tarjoukset? Silloin tällöin olen tälläkin palstalla kysellyt asiaa otsikolla: "Ho hoi kolmas sektori! Mihin olet menossa?"

Valistunut arvaus kyseisen toimitusjohtajan haluttomuuten vastata on, että jos seniori ei tarvitse mitään muuta palvelua öisin kuin avun wc käyntiin, maksaa se juuri tuon mainitun 15 euroa per kerta, mutta maksu on yöllisen palvelun tuotehinta laajemminkin.

Kuitenkin on aiheellista nostaa asia esille. Oikein sieluni silmin näen kohtuullisen säästäväisen vanhuksen valvomassa yöllisen vuoteensa pohjalla. Hänelle on ollut läpi elämän tärkeitä sodan melskeissä sieluun kirjoitetut arvot: "Säästä lapsillesi, jotta heillä olisi paremmin." Ja vanhushan säästää yön ja yksinäisyyyden hiljaisuudessa. Että kestänkö aamuun, jotta säästyy 15 euroa vai annanko tulla housuihin tai vaippoihin, jotka usein kuuluvat ihmisen varustuksiin elämän alku- ja lopputaipaleella.

Joka tapauksessa kyse on enemmän tai vähemmän rahan palvomisen tuomista ilmiöistä, joilla on minulle hyvin kielteinen leima, vaikka ne onkin paketoitu hienoihin nimiin. Ne aukeavat ihmiselle ensin myönteisesti eikä meillä ole itse tekemämme kiireen keskellä aikaa edes pysähtyä ajattelemaan mitä paketti pitää kokonaisuudessaan ja oikeasti sisällään ja tarkoittaa.

Juuri tätä on "sisällön tuottaja ja tuotteistaminen", jossa on mukana aimo annos markkinoinnin ammattimaisuutta. Kaikella on hintansa, mutta ainut mitattava arvo raha. Löytyy rahalla mitattava tuotteistettu tuote, jossa on suorite sitä ja suorite tätä, mutta ei yksilöllisyyttä eikä ihmisarvoa.

Palveluita tuotetaan monin tavoin normitetulla työntekijäjoukolla, jolle tärkein ominaisuus on lain vaatima muodollinen pätevyys. Tästä oivallinen esimerkki olen itse. Vaikka valtakuntamme presidentti on myöntänyt minulle sosiaalineuvoksen arvon, niin meriiteillä, joilla sen olen saanut, ei nykyisin pääse vaatimattomimmankaan tuetun asumisen yksikön yövalvojaksi.

Markkinat ja markkinavoimat ovatkin pitäneet huolen, että huono tuote hyvällä markkinoinnilla elää paremmin kuin hyvä tuote huonolla markkinoinnilla. Kyse ei ole ainoastaan sosiaali- tai terveyspalveluista, vaan tuotteista yleensä. Huonon tuotteen loistavasta markkinoinnista on oiva esimerkki Talvivaara ja sen toimitusjohtaja Pekka Perä. Joka tuntuu löytävän loputtomiin uusia rahoituslähteitä ja -tapoja. Minä en häntä hauku. Päinvastoin, sillä jos hän jotain osaa, on se nimenomaan markkinointi.

Jos jotain pitäisi haukkua, niin ehkäpä tuotteen ostajia. "Ei tyhmä ole kuka pyytää, vaan kuka ostaa ja maksaa." Joka on mitä suurimmassa määrin valtio ja kunnat sekä valitsemamme päättäjät. Eli samaa sakkia, jotka ostavat Pekka Perän tuotetta ja valitsevat palvelukodin tuottajaksi. Joten äänestäjä jormas, katso peiliin.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Matkakoti siirtyi pihapiiriin

päivis: Meillä on nyt kuten Pohjanmaalla muinoin, (lähes) umpipiha. Merikonttikodin kulmalla on nyt myös Matkakoti eli entinen kotimme. Matkakotihan palveli meitä kotina lähes kaksi vuotta ennen Merikonttikodin valmistumista vuonna 2013. Yhdellä pihan reunalla on saunakontti ja lähempänä lammen rantaa on kota.

Huomasin aamupäivällä, että Jorma ajelee pihassa Matkakodilla. Olin kai sanonut, että se pitäisi siivota, joten ajattelin, että Jorma tuo auton lähemmäksi. Eipä parkkipaikallekaan olisi pitkä matka ollut ja virtaakin imuriin olisi saanut tolpasta.

Matkailuautolla ajelu olikin osa Jorman suurta suunnitelmaa tuoda "kesämökki" pihaan. Päätimme, että voimme nyt yöpyä ja välillä oleskella siellä muutenkin. Mutta ensin piti siivota.
Matkakodin paikka on nyt Merikonttikodin kulmalla.
Edellisen, noin vuoden takaisen ajelun jäljiltä paikat olivat huiskin haiskin. Ylimääräistä romuakin oli siunaantunut vähän sinne tänne. Paperinkeräykseen meneviä lehtiä ja muuta paperia oli ison paperikassillisen verran. Luettuja kirjojakin löytyi kassillinen. Vaikeinta oli muistaa, että Matkakoti ei palvele kotina, eikä siellä siis tarvittaisi esimerkiksi klemmareita tai kirjekuoria. Klemmarit jäivät sinne, mutta kirjekuoret toin Merikonttikotiin.

Imurointivaiheessa löytyi yllätys, joka ei missään nimessä ollut iloinen. Matkakodissa on mellastanut hiiri tai ehkä useampiakin. Kolme tyynyä päätyi roskiin. Yksi niistä oli purtu puhki. Yksi tyynynpäällinenkin oli riekaleina. Tämä oli tietysti odotettavissakin. Hiiret ovat olleet lähes joka talvisia vieraitamme, mutta useimmiten ne ovat tyytyneet asustelemaan Matkakodin varastotiloissa. Kerrankin yksi siellä olleista lenkkareista oli toiminut hiiriperheen pesänä. Ja monenlaista tuhoa on ennenkin pitänyt hiirien jäljiltä siivota.

Siivous jäi vielä hieman kesken, mutta ensi yön vietämme Matkakodin petillä. Luultavasti yövymme siellä jatkossakin, sillä Niilo tulee taas ensi viikolla meille ja sillehän on mukavaa, jos se pääsee meidän kanssamme köllimään samaan sänkyyn.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Ihmiset, jotka eivät vihaa kaneja

jormas: Eilen oli mukava päivä Jokilaakson pihapiirissä. Eläinmaailma on meillä hyvin rikas ja pihapiirissä piipahtaa ilveksistä supeihin ja käärmeistä mäyriin. Ja koska emme eläimiä juurikaan säikyttele, tuntuvat ne kesyyntyvän vuodesta toiseen. Olemmekin eräänlainen kasvien ja eläinten (ei toivottujenkin) suojelualue. Kasveista löytyy karhunkiertoa, himalajanpalsamia ja monia muita ihmisten inhokkeja.

Peuroja ja kauriita on silloin tällöin loikkinut milloin minnekin Duokodin lähistöllä, mutta aivan pihaan ne eivät ole nähtemme tulleet. Eilen kääntyi uusi lehti tässäkin asiassa, jota todistaa päiviksen kotimme oven lasin läpi räpsäyttämä kuva. Se on ilman zoomausta otettu, joten portaille ei ollut matkaa kuin jokunen metri. Oman käsityksemme mukaan kyseessä ovat tällä kertaa peurat.
Ajelin päivän mittaan myös Kuuautollamme kylällä ja pysähdyin tarinoimaan SL-Metallin isännän kanssa. Mies on tehnyt meille Soiniityntien sillan kaiteet ja veräjän, joten ennestäänkin oltiin tuttuja. Parski mies, joka on harrastanut saksanpaimenkoiria ikänsä. Niiden kanssa hän aikoinaan kävi silloin tällöin tilallamme, kun hälytin ilmoitti kutsumattomista vieraista.

Kysyin mieheltä, että onko teidän pihallanne näkynyt kaneja. Vastaus yllätti, kun hän sanoi, että joo, onhan niitä, näyttäen yhtä puukasaa. Että tuonkin alla muutama asustaa ja hän on koiransakin opettanut, että sinne ei ole asiaa. Ei varsinkaan syöntimielessä. Sanoi vaimonsa alussa hieman kartelleen niitä, että kani siellä kani täällä. Mutta kun hän näki ensimmäisen kerran käden kokoisen poikasen, on vaimokin ollut niiden lumoissa siitä lähtien. Että ei ne meitä häiritse. Totesin, että tästä syystä paiskataan kättä, kun löytyy kylältä lisäksemme muitakin, jotka eivät city- eikä countrykaneja vihaa.

Naapuri jatkoi jutusteluaan koiran tarkkana vieressä kuunnellessa, että onhan meitä kylällä muitakin. Naapuri tuossa ja tuo naapuri tuolla ja niin edelleen. Jatkoi, että sotien aikaan jotkut suomalaiset olivat merkinneet taloja, joista jääkärit tiesivät, minne ovat tervetulleita. Että meillä on kylällä vähän samaa tapaa ja ollaan hankittu kaniystävällisiin pihoihin kaneja varten kanipatsaita, joista kanit sitten tietävät, minne ovat tervetulleita syömään tai vaikka perhettäkin perustamaan.
.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Ammattislangi ärsyttää

päivis: Sanotaan, että eri ammateilla tai työpaikoilla on omat slanginsa siksi, että se helpottaa töiden tekemistä ja toinen toisensa ymmärtämistä. Niin varmaan onkin, mutta kukaan ei ole tainnut noille slangin taitajille kertoa, että kun he asioivat firmojensa asiakkaiden tai lääkärit potilaiden kanssa, vastapuoli ei tuota slangia välttämättä ymmärrä.

Viimeksi törmäsin ärsyttävään ammattislangiin, kun työpaikalla alettiin tehdä uusia nettisivuja. Sivujen suunnittelu ostetaan viestintätoimistolta, joka kai kuvittelee, että asiakkaatkin ovat heidän käyttämänsä slangin taitajia. Itse jouduin turvautumaan Google-kääntäjän apuun ymmärtääkseni, mitä suunnitelmassa olevilla termeillä tarkoitetaan. Tai eivät sentään kaikki termit olleet englannin kielisiä, mutta yksin oli jo liikaa. Mikä ihmeen vaikeus on kirjoittaa sana suomeksi, jos suomenkielinen sana on olemassa?

Voi olla että työyhteisöjen slangi ärsyttää minua jo siitäkin syystä, että en ole juurikaan ollut sellaisten vaikutuspiirissä. Olisinko siis yksinkertaisesti vähän kateellinen? Toimittajan urani alkoi kyllä toimituksista, joista jäi mieleen joitakin oman ammattikunnan käyttämiä sanoja. Mutta ei niillä työpaikan ulkopuolella oikeastaan mitään käyttöä olisi ollutkaan.

Joskus myöhemmin sen sijaan olen eräänkin kerran tuntenut huonommuutta, kun pitkään freelancerina toimittuani en ole voinut saada kielikylpyä toimituksissa käytettävistä uusimmista slangisanoista.

Suhtaudun slangisanoihin vähän samalla tavalla kuin sivistyssanoihin. Toisin sanoen nyreästi. Siitäkin huolimatta, että olen hankkinut useammankin sivistyssanakirjan. Osan itselleni, osan lahjoiksi. Poden sivistyssana-allergiaa silloin, kun kyseisiä sanoja käytetään osoittamaan omaa sivistystä tai ylemmyyttä suhteessa muihin. Sivistyssanojenkaan kohdalla en ymmärrä, miksi niitä pitää käyttää suhteellisen tavallisessa puheessa, vaikka tarjolla olisi hyviä suomen kielen sanoja.

Viime aikoina - tai ehkä jo vuosina - on alettu käyttää lyhennyksiä, jotka pitäisi tuntea ymmärtääkseen mitä sähköpostin lähettäjä tai joku sosiaalisen median käyttäjä tarkoittaa. Suosin tapaa, jossa sanat kirjoitetaan kokonaisina. Hyvin harvoin sorrun kirjoittamaan sanaa esimerkiksi käyttäen lyhennettä esim. tai että kirjoittaisin mm. kun tarkoitan sanoa muun muassa. Ei siis auta muu kuin ärsyyntyä, jos joku käyttää sähköposteilla esimerkiksi kirjainyhdistelmää asap. Siinähän odottelet.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys, liukuva omatunto sekä moraali

jormas: Olen käynyt omenavarkaissa, ajanut autoa juovuksissa ja ilman ajolupaa, kävellyt Keravalla, Nurmijärvellä ja joka puolella päin punaista, uhkaillut ihmisiä, rikkonut tietoisesti toisen omaisuutta, keittänyt, tarjoillut ja juonut pontikkaa ja niin edelleen. Veroilmoitusta täyttäessäni olen yrittänyt pettää parhaani mukaan ja olen laittanut taskuun kadulta löytämiäni kolikoita. Niin suurta summaa en ole löytänyt, että olisin edes kuvitellut meneväni sen kanssa löytötavaratoimistoon. Joidenkin mielestä olen konna ja toisten mielestä ainoastaan suhteellisen harmiton veikko. Kuten ehkä useimmat meistä. Vääriä tekojani voisin kuitenkin luetella loputtomiin ja niitä tulee myös koko ajan lisää.

Joku kulkee maksutta joukkoliikenteessä ja varastaa siten minunkin maksamia verorahoja, vaikka olen tarkoittanut ne vanhustenhuoltoon. Missään en ole nähnyt niin paljon ihmeparantumisia kuin invapaikoilla, sillä niin usein niille parkkeeratuista autoista nousee vikkeläkinttuista väkeä. Joku jätti aikoinaan televisioluvan maksamatta, joka hänkin varasti minulta ja jollain on tietokoneessa laittomat piraattiohjelmat. Moni tekee paljon muutakin kiellettyä. Joten vähintäänkö pikkurikollisiako kaikki?

Meillä on Tuusulassa joen rannalla kota, jossa vietämme aikaa. Grillaamme ruokaa ja joskus sinne päänsä kallistaa yön toviksi myös joku tuttu matkamies. Kotaan on murtauduttu muutaman kerran, tehty ilkivaltaa ja viety kaikki minkä irti saa, makkaratikuista lähtien. Sähköäkin sieltä voi varastaa, sillä sähkölaskutkin on maksettu. Koskaan kodalle ei ole tapahtunut sellaista, että poliisi olisi nähnyt tarpeelliseksi saapua paikalle. "Kirjataan ylös", he sanovat, kun soitan. Soittaa poliisille kuitenkin pitää ja tehdä ilmoitus siksi, että vakuutus huomioisi edes jotain. Se tiedoksi vakuutusyhtiöille, että vakuutuspetoksella en aio syntilistaani pidentää. Tai en ainakaan tunnusta.

Lain pitkä koura on kylläkin paikalla silloin tällöin, kun en sitä kaipaa. Silloin, kun rekisterikilven valo ei pala tai auto ei mahdu yhteen pysäköintiruutuun. Tai nopeus lipsahtaa luvattoman usein ja liian paljon yli sallitun. Näistä laittomuudentekosarjoista olen selvinnyt kolmesti kortin kuivumaan ottamisen sijaan sakkojen lisäksi erillisillä poliisisedän tai nimismiehen puhutteluilla.
 
Poliisia kaipaan paikalle esimerkiksi silloin, kun omaisuuteeni, läheisiini tai minuun on kajottu tai kun kesätyöpaikan kassalta saanut nuori ei uskalla soittaa poliisille kohdatessaan myymälävarkaan. Tai poliisista viis, mutta konnat pitäisi saada vastuuseen, näin ajattelen.

Nämä kaikki edellä mainitut vaikuttavat yleiseen lainkuuliaisuuteen ja siirtävät meidän kaikkien oikean ja väärän, hyvän ja pahan rajoja sallivampaan suuntaan. Nykyinen elämänmeno ja poliisivoimien resurssit ja priorisointi laittavat yhä useammin harkitsemaan oikeuden ottamista omiin käsiin tai siirtämistä yksityisille palveluiden tuottajille. Se ei ole yhteiskunnalle pitkässä juoksussa hyväksi.

Ehkä yhteiskunnan sillä osalla, joka säätää ja valvoo, onkin jossain kansalta salassa pidetty ohjeistus, jossa kerrotaan mikä on yleisesti hyväksyttyä, sallittua tai siihen ei muuten vaan puututa kansan mielestä riittävästi, vaikka se on laissa tai asetuksissa kiellettyä. Että juhannuksena ja vappuna saa meuhkata ja rällästää, mutta joulupäivänä ei. Ei ainakaan ensimmäisenä.
 
Mutta mikä innoitti tämän päivän kirjoitukseen? Se että eilisen uutisoinnin mukaan häkki ei heilu, jos laittaa poikajoukolla väkisin nuoren naisen pimpsaan ja peräaukkoon sormet kalun sijaan.
 
Luulen, että kansan lainkuuliaisuus menee joskus oikeampaan suuntaan kuin poliittisin perustein valituilla maallikkotuomareilla, jotka päättävät milloin raiskauksesta on syytä istua tovi muistellen tekemisiään ja milloin tekosista pääsee heti rehvastelemaan omiin piireihin. On valitettavaa, että mainostetusta sivistyneisyyden kasvusta huolimatta edelleen ainakin miehillä seisoo yhtä aikaa ylä- ja alapää.

Tunnustan siis, että minulla on valikoiva lainkuuliaisuus, sovellettu rehellisyys ja liukuva omatunto sekä moraali, jotka menevät välillä vääräänkin suuntaan, mutta onko näin meillä kaikilla?

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Muisti

päivis: Hesari julkaisi tämän päivän lehdessään artikkelin, joka hätkähdytti. Jutun mukaan ihmiset saa muistamaan sellaista, mitä ei ole koskaan tapahtunutkaan. Ihmisten muistia on tutkittu monissa kokeissa. Esimerkiksi omia lapsuusmuistoja voi alkaa uskoa todeksi, kun sukulaiset on laitettu kertomaan tekaistuja tapahtumia lapsuudesta ja siinä yhteydessä on myös esitetty muokattuja valokuvia.

Erityisen uskomattomalta kuulosti se, että ihmiset on jopa saatu uskomaan, että he ovat olleet kuumailmapallon kyydissä, vaikka todellisuudessa näin ei ole koskaan tapahtunut. Muisti on kummallinen ja monimutkainen asia, muuta en tämän artikkelin luettuani osaa sanoa.

Artikkelissa puhuttiin valemuistoista. Niitä syntyy, jos kuvittelee jonkin tapahtuman elävästi. Kuinkahan monta valemuistoa itselläni on? Olenko oikeasti meinannut juosta Novgorodissa jokeen, kun säikähdin sammakkoa? Se on yksi elävimmistä lapsuuden muistoistani, jonka myös mielelläni kerron, kun tulee puhe sammakoista. Toisaalta en usko, että minulle olisi syötetty tuollaista tarinaa. Oletettavasti muistikuva on tosi. Ainakin osittain.

Joskus olen miettinyt, muistanko oikeasti itse joitakin asioita lapsuudesta, vai ovatko muistikuvat syntyneet siitä, että minulle on kerrottu joistakin tapahtumista. Joskus luulen muistavani, miten muuttokuormastamme Jyväskylästä Jyväskylän maalaiskunnan Palokkaan putosi jotain. Juuri ja juuri kaksivuotiaana tuskin kuitenkaan olen voinut painaa tuon tapahtuman mieleeni, vaikka sen niin elävästi kuvittelen muistavani.

Oli oikeastaan aika helpottavaa lukea tuota Hesarin juttua. Muisti selvästikään ei ole niin yksinkertainen asia kuin voisi luulla. Asioiden väärin muistaminen ikään kuin kuuluu asiaan. Muistin ei pidäkään tallentaa todenmukaista tietoa menneestä myöhempää käyttöä varten. Ja jostain syystä muistisairailla muistot vääristyvät vähemmän kuin terveillä.
Muistan nämä kanit, joista kumpaakaan ei ehkä enää ole. Ovatko muistoni
niistä kuitenkaan tosia vai olenko sepittänyt niiden ympärille oman tarinani?
Toisaalta on pelottavaa ajatella, miten esimerkiksi käräjäoikeudessa todistajat kertovat näkemästään. Muistan jo vuosia sitten lautamiehenä ihmetelleeni, miten todistajat muistavat tapahtumia niin tarkasti - tai keskenään joskus hyvinkin eri tavalla. Tiedostin, että itse olisin luultavasti melko huono todistaja. Hesarin artikkelin valossa voisi uskaltaa jopa väittää, että joissain tapauksissa osa todistajien - miksei myös vastaajan ja mahdollisen asianomistajan - muistikuvista on voinut syntyä vasta siinä vaiheessa, kun tapahtunutta on ryhdytty puimaan.

Tuo vajaan kahden sivun mittainen Hesarin artikkeli on vain omiaan lisäämään ihmistä koskevaa hämmennystäni. Olen miettinyt paljon sitä, miksi eri ihmiset kokevat samat asiat niin eri tavoin. Miksi jollekin joku asia on niin hyvä ja tavoiteltava, kun joku toinen kokee saman aivan toisin. Ja nyt sitten pitää elää sen kanssa, että jotkut omat, kirkkailta tuntuvat muistikuvat ovatkin ehkä täysin mielikuvituksen tuotetta tai ainakaan niissä ei ole totuutta kuin siemeneksi.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Hyvää päivää kirjesvartta

jormas: Aamulla sanoin päivikselle, että yöllä sosiaalisen median olemusta pohtiessani tulin tulokseen, että on kyllä harvinaista, jos joku siellä minulta mitään asiallisesti ottaen kysyy. Johon hän, että mitä sinulta pitäisi sitten ylipäätään kysyä? Kysyisivät vaikka kelloa, tokaisin. Tähän päivis, että mitä ne sinulta sitä kysyisivät, kun se on monessa laitteessa nykyisin muutenkin? Niinpä, ajattelin. Miksi ylipäätään kysellä muilta mitään?

Voiko tyhjyydessä olla sattumaa tai mitä on siellä jossakin?
Ollessani Sininauhan boss, pidin tapanani käydä aamulenkillä, -uinnilla ja -saunassa työkavereiden kanssa. Väkeä olikin aamuisin niin, että koskaan en kävellyt aamulenkkiä yksin. Sitten luovuin toimitusjohtajan tehtävistä. Lenkkeilyä jatkoin, mutta pääsääntöisesti yksin, sillä asemani myötä menivät myös lenkkikaverit. Hieman karrikoiden he siirtyivät pelaamaan sulkapalloa uuden toimitusjohtajan kanssa. Kutsun tätä mahdaattiystävyydeksi, jota ei ole olemassa kenenkään itsensä vuoksi. Ennen tätä kokemusta luulin, että he ovat kavereitani ja lenkkeillään sekä saunotaan yhdessä, koska se on mukavaa. Mukavaa se olikin, mutta kavereita he eivät olleet. Tai eivät ainakaan niitä, jotka luokittelen ystävikseni.

Päihdetyötä tehdessäni ajattelin, että vietän vanhuuteni tuetun asumisen yhteisössä poistaen päihdeongelmaisen toiseksi suurinta ongelmaa. Yksinäisyyttä. Sielussani näin, kun alan mies tai nainen sanoi, että ei sinun jormas köpöukkona tarvitse käydä Valtsussa, me haemme sinulle sen HK:n Sinisen. Mutta toisin kävi. Kun lähti asema, tuli selväksi, että kukaan työntekijä ei voi viettää eläkepäiviään Sininauhan asuinyhteisössä. Tai voi, jos alkaa juomaan tolkuttomasti. Sillä kun palkkatyö loppuu, "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä". Joka aamu herätessäni oli pelko, että jälkeeni tullut johto ilmoittaa, että pakkaa Soini loputkin reppusi. Mutta tätä en jäänyt odottamaan, vaan kyselin itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Siihen minulla ei ole vielä vastausta.

Muodollisen pätevyyden vaatimukset lumosivat muodollisesti pätevän Sininauhan johdon. Joka on tehnyt hartiavoimin töitä sen eteen, että kyseessä on vain työpaikka ja asiakkaan asunto. Ei siis kodikas työyhteisö eikä kenenkään koti. Kodinomaisuus on kadonnut niin työntekijöiltä kuin asukkailtakin. Jäljelle on jäänyt vain työpaikka työpaikkojen joukossa ja asukkaille kodin sijaan "tanan luukku". Liian monen mielestä enää ei ole kodinomaista asuinyhteisöä, vaan enemmän tai vähemmän joukkomajoituskohde. Edistystä on tapahtunut vain, että jokaisella on oma huone. Jossa liian moni ihmissuhdetyötä tekevä kokee tekevänsä työtä vain rahan vuoksi ja asukas ei koe asuntonsa olevan hänen kotinsa. Koska liian harva välittää, ovat häiriöt satapaikkaisessa yksikössä sen mukaiset. Ja asukkaalla on yksinäisyys ulko-oven molemmin puolin.

Erinomainen kirja ihmisen ja koiran
yksinäisyydestä ja ystävyydestä
Kun seuraa maailman menoa melkein missä päin tahansa, löytää monen yksittäisen, järjettömän hirmuteon ja itsemurhan takaa yksinäisyyden. Ihminen ei ole löytänyt omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Joka sekään ei pysy samanlaisena läpi elämän. Kun on itsensä saanut sopivasti aseteltua pyöreään astiaan, tulee "joku", joka siirtää neliskulmaiseen astiaan. Kun aikansa itseäni uuden muotoisessa pytyssä mukautan, olo alkaa tuntua siinäkin kotoisalta. Mutta elo ei tässäkään kestä määräänsä kauempaa, vaan edessä on siirto kuusikulmaiseen sammioon. Tätä se taitaa olla läpi elämän.

Ihmismieli on täydellisen käsittämätön. Miksi emme löydä pakkaamme, vaikka tilaa on meille kaikille? Vaikka kaikki maailman ihmiset mahtuisivat Suomen järvien jäille seisomaan. Ehkä on niinkin, että toinen kaipaa toista eri tavalla kuin toinen. Joku kokee olevansa aina yksinäinen, vaikka ei ole koskaan yksin. Ja toinen ei koe olevansa koskaan yksinäinen, vaikka on aina yksin. Yksinolo ja yksinäisyys ovatkin sanojen sukulaisuudesta huolimatta aivan eri asiota. Vapaaehtoisesti valittu yksinolo on harvemmin yksinäisyyttä. Kun taas siihen joutuneet kokevat olevansa yksinäisiä. Olen vakaasti sitä mieltä, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin eikä tekämättä mitään.

Mutta ihmisellä voi olla paljon aikaa, jonka käytöstä voi päättää itse. On tilanteessa, että omaa työpanosta, siis kolmasosaa vuodesta ei tarvitse/voi myydä rahasta kenellekään. On työtön tai on siirtynyt eläkeläiseksi eli vapaan sektorin kansalaiseksi ja on aikaa täyttää sudokuja päivästä toiseen. Voi myös etsiä mielekästä tekemistä ja kokea olevansa hyödyksi itselleen ja muille. Ja voi pohtia yksinäisyyden olemusta tai kirjoittaa vaikka tyhjänpäiväisiä blogeja.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Vanhat tavat ja uskomukset elävät juhannuksena

päivis: Vaikka meistä on kristillisen kasvatuksen voimin yritetty kitkeä pois kaikenlainen pakanalliseksi mielletty taikausko, varsinkaan juhannuksen osalta siinä ei ole onnistuttu. Juhannus toisensa perään lehdet pursuavat juttuja, miten kukkia keräämällä ja tyynyn alle piilottamalla voi yöllä nähdä unessa tulevan puolisonsa. Tietoa puolisosta voi annettuja ohjeita noudattamalla yrittää hankkia muillakin, kansanperinteen ehkä hyviksi havaitsemilla tavoilla.

Juhannuksen taiat koskevat vain tiettyä osaa ihmisistä, mutta se ei näytä vähentävän niiden kiinnostavuutta. Tiedä sitten, miten moni naimaton nainen noita taikoja tekee. Joku usko niihin kuitenkin kai pitää olla, että lehdetkin niistä jaksavat repiä juttuja vuodesta toiseen. Mistähän syystä vaimoehdokasta kaipaileville miehille ei ole olemassa vastaavanlaisia keinoja ottaa selvää tulevasta puolisosta? Miehet joko eivät usko taikoihin tai sitten evvk - asia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Juhannuksen perinteistä kokko on kuitenkin ylitse muiden. On oikeastaan ihan uskomatonta, miten puukasan polttaminen jaksaa innostaa ihmisiä kokoontumaan yhteen. Katselimme aamulla nettiin ladattua hienoa videota, joka oli kuvattu yläilmoista Helsingin Kaivopuistossa. Väkeä oli mustanaan seisoskelemassa rannalla ja vahtimassa palavaa kokkoa.
Helsingin Kivinokassa juhannuksen viettäjiä hellittiin tuplakokolla.
Tulen näkemisessä järven, meren tai jonkun muun veden äärellä, miksei kuivallakin maalla, on jotain syvästi vetoavaa. Mekin kiersimme juhannusaattona Tuusulanjärven ympäri ja poikkesimme välillä lähemmäksi rantaa nähdäksemme kokkoja. Huonolla menestyksellä. Olimme ilmeisesti liikkeellä liian aikaisin tai toisaalta liian myöhään. Tuusulan Rantatietä ajaessamme huomasimme Onnelan tienhaarassa, että lasten kokko oli poltettu jo kello 18.

Vaikka kokon polttamisella on vuosisatojen, kenties tuhansienkin perinteet, se ei silti tarkoita, että kokkoja osattaisiin rakentaa ja polttaa oikein. Tai ainakin jos lehtiä uskoo, taito on kadonnut. Siksi nykyään lehdet ja netti antavat ohjeita myös siitä, miten kokon kanssa pitää toimia. Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Ei siis bensaa kokkoon.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Viisi vuotta blogia

jormas: Olemme päiviksen kanssa pitäneet blogia nyt yli viisi vuotta. Käytännössä kirjoitamme vuoropäivin joka päivä, joten kirjoituksia on melkoinen määrä. Vain silloin on teksti jäänyt julkaisematta, kun olemme olleet jossain, missä ei ole ollut mitään julkaisemiseen tarvittavaa yhteyttä.

Melkein koko ajan on blogiosoitteemme ollut nykyinen, mutta ei aivan. Ensimmäiset tekstit julkaistiin osoitteessa: http://in105.vuodatus.net/, josta niitä voi lukea edelleenkin. Tosin voi olla, että vieläkin varhaisempia blogikirjoituksiamme löytyy jostakin.

Nykyisillä sivuillamme on myös jonkinlainen tilasto, jota tulee silloin tällöin seurattua. Jotain virhettä tai muuta käsitykseni ulkopuolella olevaa tilastossa kuitenkin on, sillä esimerkiksi Ruotsia ei siitä löydy. Kuitenkin siellä ja muissakin Pohjoismaissa sekä Virossa meillä on varmasti lukijoita.

Blogia kirjoitamme ensi sijassa itsellemme muistoksi päiväkirjan tapaan. Mutta jokaisesta lukijasta ja varsinkin kommentista olemme kovasti kiitollisia. Palautteet saati keskustelu jostakin aiheesta on kuitenkin harvinaista herkkua.

Silloin tällöin ja itse asiassa aika useinkin tulee linkitettyä kirjoitus Facebook-sivuillemme: https://www.facebook.com/jormasoini.paivistranden, jonne sinnekin voisi palautteen antaa, vaikka kirjoitus ei siellä olisikaan edes linkitettynä. Varsinaiset kotisivutkin meillä tai oikeammin yhdistyksellämme on, jonne on kerätty aika paljon enemmän ajatonta tietoa: http://www.elamantahden.fi/.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Yksinäisen juhannus

päivis: Yksinäisen joulusta kannetaan ainakin puhetasolla kovasti huolta. Lehdet aloittavat jo hyvissä ajoin murehtimisen, miten joulu on masentava aika, kun kaikki muut paitsi yksinäinen viettävät silloin tätä vuotuisjuhlaa perheen parissa. Yksinäinen on ehkä tottunutkin elämään ilman lähisukua, mutta se, että jouluna kaikki tuntuu pysähtyvän ja olevan kiinni, saattaa olla vieläkin masentavampi asia.

Ennen juhannusta media ei tunnu panostavan yksinäisyyden murehtimiseen. Mielikuvissa kaikki ryntäävät maalle vetten äärelle. Siellä ollaan suvun ja ystävien kesken nauttimassa Suomen suvesta. Yksinäisellä ei edelleenkään taida olla sukua ja ystäviä, joiden kanssa näin voisi tehdä. Varsinkaan kaupungissa asuva yksinäinen ei myöskään voi olla huomaamatta, että joulun tavoin moni asia pysähtyy ja on kiinni. Kaikilla ei ole edes varaa matkustaa yksin sinne, missä yksinäinen sulautuu sujuvasti pariskuntien ja kaveriporukoiden - tai muiden yksinäisten - joukkoon.

Joulu on aikaa, jolloin jotenkin kuuluu käpertyä sisään päin. Luulen - mutta en tietenkään tiedä, koska en ole viettänyt yhtään joulua yksin - että yksinäisyys on jouluna selätettävissä, jos silloin pystyy nimenomaan nauttimaan yksinäisyydestä. Pelkkä yksin oleminen ei ehkä ole paras tapa siihen, mutta yksin voi tehdä monia asioita. Voi varata hyvää lukemista, voi vuokrata ja katsoa hyviä elokuvia, voi leipoa ja tehdä ruokaa, täyttää ristikoita ja pelata pasianssia tai voi valmistautua etukäteen tyhjiin päiviin hankkimalla jotain askarreltavaa. Mutta jos vain istuu miettimässä yksinäisyyttään, ymmärrän, että joulun, tai minkä päivän tahansa saa tuntumaan helvetilliseltä.

Sadepäivä autioituneessa kaupungissa ei kuulosta innostavalta, vaikka ei olisi yksinkään. Kuinkahan moni vauvaperheen vanhempi tälläkin hetkellä miettii, mitä tekisi alkavan pitkän viikonlopun ajan? Nuorena äitinä ainakin itsestä tuntui usein siltä, että elämä on jossain muualla kuin missä itse olen. Siinä iässä ei ehkä myöskään osaa tehdä etukäteisvalmisteluja tylsien juhlapäivien varalle.


Tästä tiedosta ei taida olla iloa kovin
kaukana Helsingistä asuville:
Linnanmäki on auki juhannuksenakin.
Voi olla että kannan turhaan huolta yksinäisten juhannuksesta. Minulla saattaa olla vain vanhat tiedot siitä, että kaupungit hiljenisivät juhannukseksi. Mutta ainakin Jyväskylässä bussin kyytiin on tänään turha luulla pääsevänsä kello 13 jälkeen. Helsingissä tilanne taitaa olla huomattavasti parempi. Kaupunkilaisille jopa kerrotaan HSL:n sivuilla, mikä bussi ajaa Seurasaareen. Sehän pääkaupungissa taitaa olla monen yksinäisen, mutta muidenkin suosima juhannuksenviettopaikka.



torstai 18. kesäkuuta 2015

Päivän marmatus

jormas: Eilen olin liikkeellä henkilöautollamme Seepsula Oy:n Senkkerimäen kiviainestehtaalla, kun huomasin, että ohjaus ikään kuin puoltaa vastaantulijoiden kaistalle. Senkkerimäkihän on meille monellakin tavalla merkityksellinen paikka, sillä käymme silloin tällöin siellä syömässä uudessa ravintola Sepelissä. Hyvä ja edullinen ruoka, jota on helppo suositella muillekin. Koska kontit ovat lähellä sydäntäni, on mukavaa, että ravintola on tehty konteista. Tässä tapauksessa voisi ehkä sanoa kylläkin, että viipaleista.
Samoissa Senkkerimäen maisemissa katselen silloin tällöin vähän sinne kuulumattomien perään ja ajelen talvella moottorikelkalla. Teen myös Kuuautollamme luontoretkiä, sillä kiviaineksen ottamisesta huolimatta tai ehkä osin siitä syystä, alue vilisee eläimiä. On kaurista, jänistä, peuraa, ilvestä, supeja, isoja petolintuja ja vaikka mitä. Nyt lentoon pölähti aivan nokan edestä varsin suuri haukka, olisiko ollut kanasellainen. Joka tapauksessa, kun sen vaikuttavaa nousua siivilleen seurasin, totesin, että täysikasvuinen countrykanimme olisi helposti noussut sen kynsissä mukana joko itselle tai pennuille ruuaksi.

Senkkerimäestä haemme myös juomavetemme 1000 litran astialla ja siellä on paikka myös harmaan vetemme tyhjentämiselle Duokodistamme. Samalla vedenhakureissulla mukana menee usein sekajätteemme ja joskus jotain lajiteltuakin. Kuten eilen, kun kiikutin sinne roskasäkin kera päiviksen purosta onkiman henkilöautonrenkaan.
Kun maailmalla luuhaa ja katselee ympärilleen, huomaa, että lähellekään kaikki käytetyt kumirenkaat eivät päädy sekajätteeksi senkään jälkeen, kun niiden päällä on auto kulkenut maapallon ympäri. Tai ainakin saman kilometrimäärän (42 000). Vaan ne ovat päätyneet monennäköiseen uusiokäyttöön. Kun tuhansien järvien maassa ollaan, on niitä eräidenkin hinaajien kyljissä ja laitureiden pehmikkeinä odottamassa laivoja satamiin. Mutta on niistä tehty huonekaluja ja taidettakin, kuten tämänkertaisen blogikuvat gorillapatsaineen osoittavat.

Palatakseni tyhjenevään renkaaseeni, sain ajettua juuri ja juuri Hyrylässä olevalle Vianorin renkaanvaihtamoon ja -paikkaamoon, kun kerjäsin matkalla yhdeltä verstaalta lisää ilmaa. Rengasfirmassa sain kuulla, että "voi voi, kun meillä on niin kiire, että aikaisintaan huomenna". Kun mossotin kanta-asiakkuudestani, niin itseään täynnä oleva asiakaspalvelija ilmoitti sieltä jostakin yläsvääreistä, että jos venttailet iltapäivään, niin voisi koittaa puoli kahden jälkeen iltapäivällä, mutta sitäkään ei voi luvata. Kello oli saamani ilmoituksen aikaan yhdeksän. Yritin vielä ja sanoin, että vuosien aikana olen eräänkin kerran joustanut, kun teillä on ollut kiire. Että "voin tulla myöhemmin täi jättää auton tänne ja teette, kun on sopiva rako. Minulla ei ole mitään kiirettä". Ystävällisyyttä ja asiakaspalvelua on minulle tällöin löytynyt. Että "otapa tuosta kahvia ja tämäpä hienoa, että asiakkaallakin on joustoa, kun yleensä kaikilla on kiire". Että joustetaan sitten vastavuoroisesti, jos joskus minulla on kiire.

No, nyt oli, mutta ei ollut yhtään sitä luvattua joustoa. Joten ajoin lähellä olevalle Sulan Renkaalle, jossa vastaus oli, että tehdäänpä moinen pikkuhomma tässä välissä. Aikaa meni viisi minuuttia, kun hän paikkasi sisärenkaattoman kumin paikalla ollessa. Hinta oli 15 euroa, johon kysyin, että voinko maksaa parikymppiä? Taisi jäädä hyvä mieli meille molemmille. Vianor menetti asiakkuuteni, jota se ei osaa edes kaivata. Joten siinä mielessä päätökseni on vain yksi tapa lyödä kirveellä omaan jalkaan.


Mutta ehkä siihen vaivaan auttaa, jos vien joskus yöaikaan heidän pihaansa renkaisiin liittyvää ongelmajätettä jonkun nyssäkän. Ja ajattelen mielessäni tai laitan lapun päälle, että "onnettomasta asiakaspalvelusta kiittäen, palkkioksi oheinen ongelmajätesäkki".

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Vapaaehtoistyön pitää tuntua itselle sopivalta

päivis: Jorma kirjoitti eilisessä blogissaan vapaaehtoistyöstä. Jäin miettimään, milloin ja missä olisin itse tehnyt vapaaehtoistyötä. Äkkiseltään tuntui, että ehkä en ole kovin paljon tehnyt työtä ilman että olen odottanut saavani siitä rahallisen korvauksen. Lähipiirin hyväksi palkatta tekemistä en tässä nyt laske vapaaehtoistyöksi. Sellainen paremminkin kuuluu asiaa.

Aika pitkään piti miettiä kunnes vapaaehtoistyöt alkoivat palautua mieleen. Lasten peliharrastuksiin osallistuminenhan on usein sitä. Jollain se voi olla naapurinkin lasten kuskaamista samoihin treeneihin tai peleihin. Niin ehkä minullakin, mutta sen lisäksi olen viettänyt eräätkin tunnit kaukaloiden laidoilla kioskeissa keittelemässä ja myymässä kahvia. Palkatta. Siis vapaaehtoisena. Löytyihän se sieltä!

Mutta erityisesti en ole tuntenut tarvetta hakeutua vapaaehtoistyöhön. Tosin se ei ole aivan totta. Vuosia sitten olin vakuuttunut siitä, että haluan päästä lukemaan Näkövammaisten keskusliitolle äänikirjeitä. En ehkä kirjoja kuitenkaan. Niitä tuntuvat lukevan jopa näyttelijät, mutta joitakin lehtiä olisin ehkä voinutkin lueskella.

Tämä kuva muistuttaa minua yhteydestä
Näkövammaisten keskusliittoon. Otin
sen aikoinaan talteen ja nyt se on
työpöydälläni.
Syy tähän innostukseen, joka ei lopulta tuottanut minkäänlaista tulosta, johtuu kahdesta syystä. Rakkaan Anna-mummuni näkö oli hänen viimeisinä elinvuosinaan hyvin huono. Mummu lainaili silloin äänikirjoja. Ymmärsin, että ne ovat tärkeitä ihmisille, jotka eivät pysty enää itse lukemaan.

Kun työnantajani hankki omistukseensa Näkövammaisten keskusliiton entisen toimitalon, löysin sieltä myös huoneen, jossa äänikirjoja ja -lehtiä nauhoitettiin. Silloin päätin, että haluan itsekin antaa siihen oman työpanokseni vapaaehtoisena. Sain jopa tietää, keneen pitäisi olla yhteydessä. Vaan niin kuin harmillisen monille hyville päätöksille käy, niin jäi tuokin hyvä aikomus toteuttamatta.

Uskon, että olisin ollut suhteellisen hyvä vapaaehtoinen vaikkapa päivän Hesareita tai Aamulehtiä lukemaan. Vaan kuka tietää, jos joskus päädyn ihan livenä lukemaan jollekin sanomalehtiä ääneen. Se saattaisi sopia minulle. Voisi olla palvelutehtävässä, mutta ei tarvitsisi kuitenkaan olla yltiösosiaalinen. Olen sen verran perehtynyt vapaaehtoistyöhön ymmärtääkseni, että vapaaehtoiseksi ei kannata mennä sellaiseen, jonka tuntee itselleen vieraaksi.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Yhteiskuntavastuuta ja vapaaehtoistyötä

jormas: Eilen kävin venäläisen rouvan kanssa hakemassa Fidan kirpputorilta vuodesohvan. Keravan sivussa olevalle kirpparille piti ajaa keskustan kautta, sillä rouva ei sinne muuta reittiä osannut. Mentiin rautatien yli ja tultiin takaisin Hyrylään vähän suoremmin rautatien ali.

Huonolla suomella hän kertoi matkalla paniikistaaan, joka oli tullut, kun hän oli ostanut Gigantista pesukoneen, jonka kylkiäisinä aikamiespoika oli saanut ties kuinka monivaihteisen polkupyörän. Joka odotti kerrostalon ulkopuolella, pressun alla polkijaansa. Paniikki ei kuitenkaan tullut pyörästä vaan pesukoneesta, joka varsinkin linkousvaiheessa ei ollut pysynyt paikallaan, vaikka hän siti poikansa kanssa yritti pidellä nelin käsin.
Kasaaminen oli ollut nimittäin jokseenkin tuskallista, kun ei ollut venäjänkielisiä ohjeita. Kummallinen kielellinen takapajula siis..... tämä Suomi nimittäin. Mutta vian arvasin, sillä matkanaikaiset kuljetuspultit, jotka pitävät rummun liikkumattomana, olivat yhä paikallaan. Irroitin ne ja koin olevani (taas kerran) Luojaani suurempi hetken ajan rouvan ja pojan silmissä.

Kun en rahaa vaivanpalkaksi huolinut, sain leipäjonosta jonotettua leipää neljä kappaletta sekä kuvan Viru Valge vodkapullon. Ei auttanut, vaikka sanoin, etten juo. "Minä tiettä, että sinä ei juo, mutta sinä otta nyt tämä vaan ja anta vaikka yksi kaveri." Vaan mistä löydän pullon arvoisen kaverin, joka ei ole alkoholisti, sillä heidän juottamisensa lopetin samalla, kun lopetin itsekin aineen käytön? Parhaista kavereista iso osa on siellä lavealla tiellä edelleen. Ketkä ovat elossa. Leivistä osa osasi jo eilisen päiviksen blogin kuvan mukaisesti itseni sijaan parempiin suihin tai oikeastaan turpiin.

Joten kauas ovat palkkiot menneet sitten päihdetyön vuosieni, kun vaivanpalkaksi otan viinaa ja leipää. Vai ovatko sittenkään, sillä kuvaan sattui muistoja roppakaupalla muutenkin? Seinällä olevassa kuvassa poseeraan Irwin Googmanin kanssa Tuusulan Rantatiellä. Tunsin tämän hienon miehen ja kuskailinkin häntä jonkun kerran hänen keikkamatkoillaan. Antti alias Irwin ei jaksanut olla ihmettelemättä kuinka voin olla balansissa, vaikka en juo. Sanoi, että Junnu Vainio ei koskaan enää ollut entisensä, kun lopetti juomisen.

Kuvassa on muitakin muistoja. Keinutuoli on alkujaan niin sanotulta hullujen huoneelta, jossa "asukkailla oli alakerrassa häkit ja naapurin lapset syöttivät niille heiniä". Kyseessä on Kukkula eli Kalliomäki Jyväskylän Puuppolassa, jonne olin perustamassa puolimatkankotia. Se toimi omana kotinanikin vuosikaudet.

Keinutuoli oli ilmestynyt Sininauhasäätiön työhuoneeseeni, kun olin Kolumbiassa ensimmäisellä osa-aikaeläkejaksolla Bokotan katulasten lastenkodissa. Asuin heidän kanssaan muutaman viikon. Aina aamuisin lapset pomppivat vatsani päällä ja nyppivät partakarvojani aikuisen ihmisen ja rakkauden kaipuusta. Koin olevani suunnattoman tarpeellinen tekemättä mitään.

Päivittäin verrattiin käsivarsia. He jaksoivat toivoa, että olisivat saaneet yön aikana yhtä vaaleat käsivarret kuin itselläni oli. Keinutuolin selkämyksellä olevan viitan toin siltä reissulta. Kuten kirjoitin, keinutuoli oli joidenkin työtovereitteni toimesta ilmestynyt työhuoneeseeni. Sen pääälle oli tussilla kirjoitettu paperilappu: "Sammal-Soini, vain eläkeläisille".

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Etätöitä

päivis: Tänään olen taas katsellut työpäivän aikana näkymää keittiön ikkunasta. Keittiö on kotona Jokilaaksossa paikka, jossa voin tehdä töitä seisten. Työpaikalla Helsingin Metsälässä ja tämän vuoden alusta Mäkelänkadulla olen seisoskellut jo yli vuoden.

Mäkelänkadulla olemme avokonttorissa kattojen yllä. Vain Paavalin kirkon torni nousee naapuruston kattoja korkeammalle. Yhdestä työpaikan ikkunasta näkyy Pasilan linkkitorni. Mutta tänään näkymä siis vaihtui taas Tuusulaan, koska aloitin sopimuksen mukaisen etätyöjakson.
Etätyöpäivän jälkeen voi suoraan siirtyä muihin puuhiin. Tänään
kävimme Jorman kanssa tervehtimässä hevoshakaan pari päivää
sitten tuotua kolmea hevosta.
Jos siihen on uskominen, että luontomaiseman katseleminen on ihmisen terveydelle hyväksi, niin etäjaksoilla pitäisi sen mukaan pysyä aika terveenä. Enimmäkseen tietysti tuijottelen tietokonetta, mutta kyllä katse aika usein harhautuu myös ulos. Kaupungin kattojen yllä ei ihan samoihin näkymiin pääse kuin täällä maalla.

Pihassa vilistävät kanit, joiden touhuja on mukava aina välillä vilkuilla. Sattumalta näin tänään myös supikoiran, jolla näkyy jo olevan vakituinen reitti, jota se käyttää. Minulla ei ole mitään supikoiran ja sen poikasen läsnäoloa vastaan. Isoille kaneille ne eivät luultavasti pysty tekemään pahaa, mutta kanitarhamme nuorimmaiset saattavat olla vaaravyöhykkeellä. Juuri kun onnistuimme näkemään kultaisen noutajan värityksen saaneen pikkukanin, Kultiksen, se onkin jo kadonnut. Pelkäämme, että se on liian innokkaana tutkimusmatkaajana päätynyt supin suuhun.

Etätyön ehdoton hienous on siinä, ettei aamulla tarvitse lähteä töihin, eikä iltapäivällä tarvitse käyttää aikaa kotimatkaan. Kun tänään kirjauduin töistä pois vähän kello neljän jälkeen, laitoin heti sen jälkeen työhanskat käteen ja läksin kitkemään nokkosia. Helppoa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Muodintekijät, osa jormas

jormas: Muoti on mielenkiintoinen ilmiö. Kun sitä pintapuolisesti ajattelee, saattaa olla sitä mieltä, että esimerkiksi vaatteet tai kengät ovat niiden itsensä vuoksi muodikkaita. Mutta eihän se niin ole, sillä iso osa muodin luontia tai ylipäätään, että jostakin tulee suosittua, on kiinni monesta muustakin asiasta. Usein on kyse ensin joidenkin muiden arvostuksesta tai tietoisesta markkinoinnista.

Tässä tietoisesta markkinoinnista yksi esimerkki, joka sai minut aikoinaan arvostamaan Camel-tuotteita. Muistan televisiosta yhden mainoksen. Siinä samosi mies pitkin sademetsiä, kun äkillinen monsuunisade yllätti. Yksinäinen vaeltaja otti viidakkoveitsen kupeeltaan, iski sillä pari bambukeppiä tuiksi selkärepusta ottamalleen sadeviitalle ja teki tuotapikaa sadekatoksen. Sen jälkeen hän vuolaisi lähistöllä olevasta, kaatuneesta puusta muutaman lastusen, teki tulet ja lorautti pieneen pannuun sadeviitan päälle kertynyttä sadevettä ja keitti sumpit. Mainoksessa tämä mies hörppi kuumaa kahvia peltimukista viidakon ääniä kuunnellen ja odotellen sateen päättymistä. Kuva pysähtyi hänen rapaisiin saappaisiinsa ja esille tuli Camel-logo sekä teksti: "Miehille, jotka kulkevat omia polkujaan." Minulle ei ollut mitään väliä minkälaiset kengät olivat, mutta omia polkuja halusin kulkea. Siihen tarvittiin Camelbootsit.

Itselleni ei ole ollut koskaan kovin suurta merkitystä, onko kenenkin itsetunto vahvaa tai heikkoa. On hienoa, jos on varaa olla heikko. Minulle on tärkeää, että mitä sitten meillä itse kullakin itstunnossa on, olisi jotenkin ehyttä.

Minusta ja meistä monesta olisi omien polkujen kulkijoiksi ja osaltamme myös muodintekijöiksi. Siihen ei tarvita muiden tekemiä mainoksia eikä niiden myötä syntyviä mielikuvia. Kun opin kohtaamaan itseni ja oman todellisuuteni aidosti ilman päihteitä, muutti se myös teitteni suuntaa. Hankin muun muassa Dallasin lentokentältä Chevrolet Chevy Vanin tai oikeastaan Star Eaglen, vaikka mukana ei tullut Sue Elleniä eikä JR:n lierihattua. Tein silloin antaumuksella päihdetyötä ja maalautin auton kylkeen omakuvan tukevoituvasta, puolikaljusta miehestä, jolla oli armeijan saappaat ja päällä maihari sekä taskussa puolitäysi viinipullo. Ja kuvaakin suurempi teksti: "Dirty old men need love too."
Muistan yhden vappuaaton Jyväskylän Lutakon satamassa, joka oli nuoria juhlijoita täynnä. Kun he näkivät autoni, jengi heitteli sen täyteen ilmapalloja, vappuviuhkoja ynnä muuta vappukrääsää. Todeten, että "sun täytyy olla hyvä jätkä, kun sulla on tollanen teksti autossa". Aikaa tästä on vierähtänyt varmasti kohta kolmekymmentä vuotta. Vieläkin silloin tällöin törmään ihmisiin, jotka muistavat minut kyseisestä autosta ja tekstistä. Koin luoneeni jotain mitä muut eivät olleet ennen tehneet.

Minusta muodin tekijät ovat omia polkuja kulkevia, kuten monet muutkin luovan tekemisen eläjät. Itse asiassa kaikki, jotka haluavat tehdä jotain "omalla laillaan". Moni meistä ehkä haluaisikin olla edellä kävijä mieluummin kuin perässä hiihtäjä, mutta vain harvasta meistä on siihen. Se on pahimmillaan tai parhaimmillaan yksinäisen ihmisen yksinäistä elämää. Polulla ei ole kukaan kulkenut, joten sillä ei ole vastaantulijoita eikä usein rinnallakaan kulkijoita.

Kun tekee itse leposijansa, näkee missä viettää maallisen iäisyytensä
Nyt elän elämässäni vaihetta, jossa en tee rahan vuoksi yhtään mitään. En ole ensimmäisen, toisen enkä kolmannen sektorin palkkatyöläinen, vaan olen vapaan sektorin kansalainen. Joku sanoo meitä eläkeläisiksi. Päälläni on usein takki, jonka selässä on brodeeraamani teksti: "Nautin elämästä, perikunta tekee sen muöhemmin". Varoillani hauskaa voi pitää perikunnan sijaan yhteiskunta, sillä jokainen kolikko joka tililtäni löytyy, kun tomumajani on kuopattu Jokilaaksoon, johtuu laskuvirheestä tai väärästä ajoituksesta. Kyseisen takin selkämyksen tekstistä kylläkin olen käynyt eräänkin kerran keskusteluja ventovieraiden kanssa. Ja kuullut useat avioerot ja perintöriidat. Yhtä monesti joku kysyy saako ottaa valokuvan tai lainata tekstiä muuten. Tottakai saa, sillä on mukavaa olla muodintekijä.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Muodintekijät

päivis: Katseltiin äsken joltain maksukanavalta muotisuunnittelija Yves Saint-Laurentista kertonut elokuva. Elokuva teki selväksi, että muodintekijän elämä ei ole läheskään aina yhtä juhlaa.

Jormalta olen saanut lukuisat kerrat kuulla, että hänen mielestään muodikkaasti pukeutuvat ovatkin itse asiassa perässä hiihtäjiä (se on meillä muutenkin kovin usein kuultu ilmaisu). Jos siis joku ensin määrittelee, mikä on muotia, niin kai sitä seuraavat vähän perässä tulevat.

Vaikka toisinaan muoti kiinnostaa minuakin, useimmiten kuitenkin vaatevalintani ovat aika kaukana sen hetken muotivirtauksista. Ostan uusia vaatteita jostain muusta syystä kuin niiden muodikkuuden takia. Joskus sorrun johonkin kalliiseen. Tosin järkevää olisikin ostaa kallista ja hyvää, sellaisia vaatteita, jotka kestävät pitkään. Usein sorrun kuitenkin halpisvaatteisiin miettimättä esimerkiksi sitä, miksi ne ovat niin halpoja.

Kaava on tietysti yksinkertainen. Halvalla voidaan myydä, jos vaatteen tekijälle ei jää käteen juuri mitään. Keltään eivät ole varmaan menneet ohi uutiset ala-arvoisista tekstiilitehtaista jossain Aasiassa, joissa työntekijät pakertavat lähes orjan asemassa. Pahimmillaan ollaan vankilan kaltaisissa oloissa ompelemassa saumaa länsimaiden halpuutta ihannoiville markkinoille.

Joku on laittanut nettiin tämän kuvan:
Siinä oleva mekko muistuttaa hieman
ensimmäistä marivaatettani.
En ole oikein koskaan löytänyt omaa pukeutumistyyliäni. Välillä viihdyn vaatteissani, joskus taas en. En ole edes sen vertaa oppinut pukeutumaan, että katsoisin illalla seuraavan päivän työvaatteet valmiiksi. Usein käy sitten niin, että valitsen aamulla kaapista iänikuiset farkut ja jonkun niistä muutamista puseroista, joita vuoron perään käytän. Sillä pukeutumistyylillä ei edes tarvitsisi kovin monia vaatteita. Nyt kaappini ovat kuitenkin täynnä paitoja ja mekkoja, joista suurin osa roikkuu hengarissa tai lojuu hyllyllä lähes käyttämättöminä.

Muistan ensimmäisen vaateostokseni, jonka tein jotenkin tietoisena siitä, että tämä on jotain sellaista, joka on ehdottomasti saatava. Se oli Marimekon trikoinen raitamekko. Voi olla, että ensin tulivat mekot ja vasta sen jälkeen T-paidat. Ruskean ja valkoisen raidallisessa mekossani oli pitkät hihat. Muistan, että nuo ensimmäiset marimekot olisi suunniteltu yöpuvuiksi, mutta sitten joku keksi alkaa käyttää niitä mekkoina. Joku muodintekijä siis? Taisin itsekin vähän aristella alussa tuon vaatteen pitämistä päiväsaikaan.

Ihan heti ei tule mieleen, mikä muu vaateostos olisi tuon Marimekon trikoomekon jälkeen ollut vastaavanlainen must-juttu. Jos niitä onkin ollut, mikään niistä ei varmasti ole ollut yhtä kestävä. Tuntui, että se ei koskaan kulu puhki ahkerasta käytöstä huolimatta. Taisi kuitenkin kulua. Ainakin olen sen jossain elämänvaiheessa päättänyt hylätä.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Kelpaako mikään kaikille?

jormas: Demokratia on ihmeellinen elementti, jonka voi ymmärtää monella tavalla. Yksinkertaistettuna se on julkisessa päätöksenteossa, että valitsemme äänestämällä kunnanvaltuutettut, kansanedustajat, EU-parlamentaarikot ja tasavaltamme presidentin. Kun äänet on laskettu, on valittu päättäjät, jotka edustavat kansaa ja tekevät päätökset antamillamme valtakirjoilla. Ja hyvä niin, sillä tiedän omat kykyni. Jonka vuoksi uskon, että valtakuntamme asiat olisivat vieläkäkin huonommalla tolalla, jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia.

Mutta eihän demokratia käytänössä näin yksinkertaista ole. Suomessa tällä hetkellä suurin osa kansasta näyttää ymmärtävän, että jotain on tapahduttava, sillä muuten meidät hukka tai EU perii. Joten valitsemamme asioidemme hoitajat ovat tehneet kattavan talouden terveyhdyttämisohjelman. Siihen näytetään varovaisesti uskottavan myös maamme rajojen ulkopuolella. Kansan keskuudessa siitä on kuitenkin noussut valtava poru. Yksi jos toinen edunsaajaryhmä on ties missä parrikadeilla sanomassa, että joo joo, säästetään säästetään, mutta ei minulta eikä meidän ryhmältä. Mitään ei heilläkään ole esittää tilalle, vaikka säästämisen tarve on itsestään selvyys. Elämä on noussut esimerkiksi vanhempien keskuudessa, joilla on ollut oikeus viedä lapsensa kunnalliseen päivähoitoon, vaikka molemmat vanhemmat olisivat kotona. Että nyt ovat ryhmät hoitopaikoissa kasvamassa liian suuriksi.

Lapsi isällisessä päivähoidossa, kun äiti myy rantatuolipaikkoja turisteille
Mutta ennen oli ennen, jolloin jotkut asian olivat paremmin ja jotkut huonommin. Maalaistalossa oli itsestään selvyys, että lapset olivat mukana, kun vanhemmat olivat talon töissä. Lapset istuivat kärryillä, kun isä pisti heinää seipäille tai olivat navetassa, kun äiti ruokki sikoja ja kanoja tai lypsi lehmiä. Myös muihin töihin on ollut ja olisi vieläkin mahdollisuus viedä lapsi mukanaan. Sitä suosin ja harrastin ollessani kolmannen sektorin boss työelämässä. Mutta vain jotkut silloin tällöin käyttivät tätä mahdollisuutta. Monella lapsella, joka on voinut olla mukana vanhempien töissä, on niistä hienoja muistoja. Miksi tämä käytäntö ei yleisty, vaan maailma näyttää menevät tältäkin osin hullumpaan suuntaan? Huonona hetkenä näyttääkin siltä, että jonkun ammattiauttajan mielestä lasten huonoin kasvattaja saattaa olla oma äiti tai isä.

Kun olin pieni natiainen, asuimme Hyrylässä ja isäni oli siirtynyt Hyrylän varuskunnasta Santahaminaan vääpeliksi. Sinne ja takaisin armeija kuskasi miehet kuorma-autolla, jonka kopissa lavalla oli kamina, jonne joku talvisin lisäsi halkoja. Osa pelasi työmatkan marjapussia ja isäni työ- ja vähän muukin kaveri Aarrevaara maalasi matkalla aina yhdessä kohdassa näkyvästä tuulimyllystä öljyvärimaalausta ja selitti maalaamistaan myös minulle. Maalauksen oppitunteja ennen koulua ja kuvaamataidon tunteja siis.

Olinkin usein isäni mukana töissä. Kerran istuin aikuisten jaloissa sotilaskodin lattialla, kun jonkun tuolilla istuvat armeijan saapas talloi sormilleni. Parku oli sen mukainen. Tapaturman vuoksi minua ei kiikutettu lääkäriin vaan kuljetustoimistolle. Siellä minulle tehtiin toipumisohjelmaksi armeijan ajokortti, jossa luki, että ”palvelee kotijoukoissa”. Olin tästä ja isästäni suunnattoman ylpeä, sillä kaikki sotilaat tervehtivät häntä. Minä luulin, että he morjenstivat siksi, että olivat isän kavereita.

Taloutemme korjaustalkoissa on muutakin erinomaisen nurinkurista. Juhani Sjöblom sai aikoinaan kansanedustajan sopeutumiseläkettä, jonka hän myös nosti. Tästä jaksoivat iltapäivälehdet elämöidä. Juurikaan uutiskynnystä ei ylittänyt, että hän nosti sen koska lain mukaan se hänelle kuului. Vielä vähemmän palstatilaa sai, että verot eläkkeestä maksettuaan Sjöblom lahjoitti kaikki viimeistä senttiä myöten vuodesta toiseen asunnottumuuden vähentämiseksi tehtäväään työhön.

Nyt talkoihin on pyydetty vapaaehtoista osallistumista muiltakin, joilla on minua enemmän maallista mammonaa. Mutta ei tunnu olevan hyvä sekään meille läpeensä kateelliselle kansalle. Hyvä kysymys onkin, että kuinka rikas voisi osallistua taloustalkoisiin tai ylipäätään lahjoittaa rahaa, jotta se kelpaisi kaikille? On kuin Tuusulan VPK:n palopäällikkö olisi tullut 30-luvulla jälkijunassa heti alkuunsa erinomaisesti sammutetun mökin palopaikalle ja sanonut ainoana kommenttinaan, että väärin sammutettu.

Kateus onkin iso voima, joka muodossa tai toisella liikuttaa meistä monia. Minuakin. Kun kerran kävelin Monacossa Monte Carlon kasinon pihamaalla, koska en päässyt sisään farkkutakki päällä, ohitseni lipui tuliterä, punainen Ferrari. Selvästi tunsin kateuden piston sisälläni, joka laittoi minut pysähtymään ja kaivamaan lämiskäni esiin. Laskin rahani ja huomasin, että kaikki 80 euroa on tallessa. Jatkoin kulkuani hyvillä mielin, sillä huomasin, että ei ollut avoauton omistaja ottanut minulta rahoja autonsa hankintaan.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Yöunet

päivis: Joskus ajattelen, että on kummallista, kun ihmiset menevät yöksi nukkumaan. Mutta vielä kummallisemmalta tuntuu, kun jotkut viettävät yön lukien tai tietokoneen äärellä. Öisin töissä olevia en ole laskenut ihmeteltävien joukkoon. On paljon asioita, joiden pitää toimia myös yöllä. Mutta ajatus siitä, että suurin osa meistä käy yöksi vaaka-asentoon, on jotenkin absurdi.
Koiran heittäytyminen pitkäkseen ei tunnu yhtään ihmeelliseltä.
Ihmisen öinen vaaka-asento puolestaan tuntuu joskus kummalliselta.
Vaikka ajatukseni nukkumisesta voivat olla omituisia, saatan silti toisinaan aamulla ylös noustessa ajatella, että onpa mukavaa, kun pääsee taas illalla nukkumaan. Sellaisia aamuja ei ole edeltänyt valvottu tai huonosti nukuttu yö. Ehkä edessä on päivä, joka yksinkertaisesti vain ei tunnu innostavalta töiden takia tai jostain muusta syystä. Ehkä tunnen joskus kateutta niitä kohtaan, jotka pomppaavat sängystä täynnä intoa tarttua alkavan päivän haasteisiin.

Ennen ajattelin, että yö oli mennyt hukkaan, jos nukuin koko yön heräämättä kertaakaan. Yö kun oli olevinaan aikaa, jolloin mieleen tuli hyviä ideoita (jotka sitten aamuun mennessä oli jo unohtanut).

Nykyään taas arvostan sitä, jos aamulla en muista heränneeni kertaakaan yön aikana. Herääminen tarkoittaa usein sitä, että mieleen tulee asioita, joita sitten pyörittelee tokkuraisissa aivoissaan joskus parikin tuntia. Jos aamulla on lähdettävä töihin, kovin montaa tuntia ei yöllä haluaisi valvoa. Joskus vain käy niin. Heräämisen jälkeen ei aina ole helppo nukahtaa uudestaan.

Ehkä en ole aikaisemmin ymmärtänyt yhteen putkeen nukutun yön arvoa. Sitähän kuvittelee, että elämää järjestävät asiat tapahtuvat vain mielen ollessa tietoinen eli hereillä. Aivotutkijat varmaan osaisivat kertoa, miten paljon ihmisen mielessä tapahtuu unen aikana. Ilman tutkijoitakin tietysti ymmärtää, että ilman mahdollisuutta nähdä unia (niitäkään ei silti aina muista tai muistaa vain hetken aikaa heräämisen jälkeen), elämä voisi olla erilaista kuin se unineen on. Eivätkä unet ole vain ihmistä varten. Koska koiratkin näkevät unia, niitä saavat varmasti tajuntaansa myös muut eläimet uneen vaivuttuaan.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Hyvä mieli voi olla ihan riittävä palkka

jormas: Tuusulassa on pieni yhdistys. Elämän tähden ry, jonka tarkoitus on ihmisten ja eläinten hyvinvoinnin lisääminen. Emme tee sitä palkatun työvoiman avulla, vaan haluamme osaltamme olla hyödyksi ja kantaa muulla tavoin yhteiskuntavastuuta.
 
Meillä on Hyrylän keskustassa Omia polkuja kulkevien kivijalkakauppa-kohtaamispaikka. Siellä tarinoimme, annamme ja myymme meille lahjoitettua tavaraa. Ruokimme myös lintuja ja oravia, juomme kahvia sekä parannamme maailmaa. Ulkoiluttajansa mukana tuleva koirakin saa oman makupalansa ja aina silloin tällöin koiraseuraakin.
 
Olemme osaltamme poistamassa ihmisten yksinäisyyttä ja tarpeettomuutta.
Joku meistä on työkokeilussa ja saa 4 tunnin vastuunkantamisestaan 9 euron korvauksen, joku on mukana muuten vaan ja saa itselleen jotakin lahjoitetun tavaran joukosta. Joku ei halua sitäkään. Me kaikki saamme tekemisistämme kuitenkin hyvän mielen. Tähän joukkoon kuulun itsekin. Joku tulee mukaan kerran viikossa, joku joka päivä ja joku silloin tällöin. Epäonnistumista koemme vain silloin, jos joku lähtee meiltä huonommalla mielellä kuin tullessaan.
 
Tämän kaiken on mahdollistanut ”Poliisi Laineen talon” nykyinen omistaja, joka ei ole perinyt meiltä vuokraa. Vuokraan tämä lysti kaatuisikin, sillä käytetyt tavaran myynnillä olemme juuri ja juuri kyenneet maksamaan sähkön ja lämmityksen.
 
Mutta mielensä voi pahoittaa laillani myös muuten. Luin nimittäin 4.6. Keskarista Yrjö Sarasteen Lukijalta-palstan kirjoituksen, että "yhdeksän euron päiväpalkka on vääryyys". Kirjoitukseen oli saatu mahtumaan niin monta asiavirhettä, että lehti tuskin antaisi palstatilaa niiden kaikkien korjaamiseen. En siis edes yritä.
 
Yhteiskunnassamme on edelleen niitä, jotka haluavat olla itselleen ja muille hyödyksi kantamalla yhteiskuntavastuuta tavalla tai toisella. Jotkut sanovat sitä usein vapaaehtoistyöksi. Jos siitä voi vaivanpalkkaa saada muutaman euron, niin joitakin tuntuu sekin närästävän. Tietysi olisi hienoa, jos kaikille halukkaille olisi palkkatyötä. Mutta palkkatyön rinnastaminen meillä ja muualla tehtävään vapaaehtoistyöhön tai työkokeiluun on huonon mielen huono tuotos. Väärin ymmärtämisen lisäksi lähes kaikkea toki voi myös käyttää väärin.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Leipäkone ei ole turhake

päivis: Luulen, että aika moni pitää leipäkoneita turhakkeina. Laite on hankittu, mutta alkuinnostuksen jälkeen se jää johonkin kaapin perälle lojumaan. Tai on se sen verran suuri kapistus, että kaapin perällä sille ei edes ole tilaa. Sanotaan siis, että leipäkoneita lojuu kotien varastoissa. Turhaan.

Leipäkone on mainio kapistus. Ostin omani jo useampia vuosia sitten. Sain pakkomielteen sen ostamiseen, kun näin Lidlin mainoksen. Voi ihan hyvin sanoa, että se oli heräteostos. Olin jälleen kerran täydellisesti mainoksen uhri.

Kirjoittelen tätä, kun keittiöstä leviää Merikonttikotiimme ihana ohraleivän tuoksu. Olen vähän kaavoihin kangistunut ja leivon nykyään vain yhtä ohjetta käyttäen. Ohje on nimeltään ohraleipä, mutta leivon sitä milloin mistäkin jauhoista. Mieluiten saavat kuitenkin olla luomua.

Ohraleivän ohjeessa ei ole lisukkeena siemeniä, mutta lisäilen niitä ilman paineita. En mittaile siementen määrää mitenkään, koska niitä ei ohjeessakaan ole. Mittaamatta jättäminen on minulle aika epätyypillistä. En yleensä laita ruokaa tai leivo ilman tarkkaa mittaamista. Mutta olen kai tullut vähän rohkeammaksi.
Ei tämä leipä kovin hienolta näytä, mutta maku onkin tärkein.
Aika tasainen tästä leivästä kuitenkin tuli.
Pari kertaa leivoin keväällä leivän, johon lisäilin myös nokkosta. Ryöppäsin nokkoset, laitoin ne ihan pieneksi silpuksi ja lisäsin leipäkoneen astiaan. Hyvin toimi.

Joskus pitäisi myös rohkaistua kokeilemaan muitakin reseptejä. Leipäkoneen oman reseptikirjan olen tainnut kadottaa. Siksi kai olen tuon ohraleivän ohjeen tulostanut netistä. Muutama muukin ohje netistä on löytynyt, mutta niitä en ole kokeillut. Pullaakin voisi joskus lystikseen paistaa.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Merikonttikoti

Duokodistamme on lyhyt matka pulahtaa lähdepohjaiseen Pikkulampeen
jormas: "Merikonttikodeista Suomeenkin asumismuoto" jatkaa elämäänsä ja menoaan omaan verkkaiseen ja byrokraattiseen tapaansa. Eteenpäin asian kanssa mennään ja se onkin meidän projektimme yksi tärkeimmistä osa-alueista.

Paljon tapahtuu myös niiden verkojen alla, joista emme tiedä mitään ja jonne emme pääse kurkistamaan. Kun aloitimme, ei metallisista merikonteista Suomessa ollut ainuttakaan luvallista vakituiseksi tai kesäasunnoksi tarkoitettua merikonttikotia. Nyt meidän vakituisen kotimme lisäksi ainakin Hartolassa on tyylikäs kesäasunto, jota mahdollisesti tämän kesän aikaan käymme livenä katsomassa.

Mutta meidänkin verallamme tapahtuu. Yhden mittavan työn lopputulokseen voitte tutustua tämän linkin takaa: http://elamantahden.fi/documents/Pientalo_rahtikonteista_Petteri_Valimaki_220415.pdf

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Ajan hermolla

päivis: Kun osaomistuskoira-Niilo on meillä, kierrän sen kanssa kerran tai pari päivässä kuntopolun lenkin. Tai Jorma kutsuu kuntopolkua nykyään luontopoluksi. Kierrän siis luontopolun Niilon kanssa. Ennen kiersin sen aina myötäpäivään, mutta kun luin jostain, että rutiineja pitää aina välillä rikkoa, jotta osaisi olla luovempi, aloin kiertää lenkin välillä myös vastapäivään.

Vastapäivään kulkiessa polulla on alamäki, jossa Niilo aina vetää. Se yleensä vetää aina alkumatkassa. Minä tietysti yritän kieltää sitä tekemästä niin. Pidän sille aina saman sisältöisen marmatuksen. Ei saa kiskoa, polviini sattuu, pitää totella, nyt nätisti. Toistan itseäni niin kuin äänilevy.

Tässä yhtenä päivänä mieleeni tuli, että jos joku siinä kohdassa olisi nauhoittamassa ohikulkevien puhetta, minun torumiseni ja maanitteluni Niilolle tallentuisivat todella melko tavalla samanlaisena. Kovin monenlaista puhetta luontopolun varrelta ei tallentuisikaan, sillä jostain syystä aika harva lenkkeilijä ja koiran ulkoiluttaja käyttää polkua. Uskon Niilonkin kuvittelevan, että luontopolku on yksin sen reviiriä. Sen verran suurieleisesti se käyttäytyy, jos polulla joskus joku sattuu tulemaan vastaan.
On sitä näköjään osattu Suomessakin salakuunnella.
Ajatus puheeni tallentamisesta jäi huvittamaan. En arvannut olevani ajan hermolla, kunnes seuraavana päivänä luin Hesarista uutisen, jossa kerrottiin aktivistien tallentaneen salaa ohikulkijoiden keskusteluja Berliinissä. Berliinistä Tuusulan Myllykylään on aika tavalla matkaa, mutta tunnistin heti asian samankaltaisuuden.

Eri puolille Berliiniä oli asennettu laitteita nauhoittamaan ohikulkijoiden puhetta, jota sitten oli julkaista verkkosivuilla. Uutisen mukaan tempauksen tarkoituksena oli herättää ihmiset huomaamaan, miten Yhdysvaltain kansallinen turvallisuuden virasto toimii. Uutinen ei taustoja tarkemmin selittänyt, mutta ilmeisesti Yhdysvalloissa ongelmaksi saakka tällaista salakuuntelua ja nauhoittamista tapahtuu.

Samanlaisia tempauksia aktivistit ovat aikaisemmin tehneet vain Yhdysvalloissa. Se ei uutisesta käy ilmi, miksi aktivistit ovat nyt iskeneet Saksaan.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Pattaya Suomi-Seura

jormas: Tänään pistäydyttiin Kansainvälisillä Suurmarkkinoilla http://www.eurooppamarkkinat.fi/ Espoon Tapiolan keskustassa.

Paljon oli toritelttoja ja tavaraa esillä. Mutta alku oli ollut vaikea, näin sanoivat osastolla, jossa Pattaya Suomi-Seurakin on esillä. Tuuli nimittäin oli riepotellut toritelttoja oikein olan takaa parina ensimmäisenä päivänä.

Tässä myös vastaus epätietoiselle, joka kyseli, että saako paidan, jos maksaa jäsenmaksunsa jossakin muualla. Ei saa ja hinta jäsenyydelle paidan kanssa on 25 euroa. Mutta tilanne voi olla toinen, jos paitoja jää sen jälkeen kun markkinat ovat kesän aikana aikansa kiertäneet Suomea ristiin rastiin.
Mukavasti oli kävijöitä, mutta arvatenkin iltapäivällä alkanut sade verotti niistä osansa. Esillä oli myös http://www.siamoriental.net/fi/for-sale-and-under-construction/plaza.html
Sinne mekin Pattaya Suomi-Seurana hamuamme toimitilojamme. Etumaksut on maksettu ja kaikki näyttää siltä osin hyvältä.

Mutta milloin alkaa varsinaisesti rakentaminen?  Tätä tietoa saattaa kaivata moni. Niinpä soitimme markkinoilta rakentaja Timosen Juhalle, joka on vielä jonkun aikaa Suomessa. Hän sanoi, että kuokka isketään maahan heti, kun hän kesäkuussa palaa Thaimaahan.

Jos oikein muistan, on taloon tulossa myös sauna. Joten minä pohdin, että vienkö juhannuskoivusta tehdyn vihdan mukanani vai tyydynkö paikallisiin vihtomisriitteihin.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Hiljaisuuden retriitti

päivis: Eilen luulin osallistuvani jonkinlaiseen työyhteisön kehittämispäivään, mutta yllättäen olinkin mukana hiljaisuuden retriitissä. Niitähän nykyään järjestetään varsinkin seurakuntien tiloissa, paikoissa joissa hiljaksiin oleminen on häiriöttä mahdollista.

Retriitti tarkoittaa eristäytymistä arkielämästä tai vaikka stressistä. Kun eteen pannaan sana hiljaisuus, se tarkoittaa, että ollaan puhumatta, eikä muutenkaan oteta kontaktia toisiin. Retriittiin voi nimittäin kuulua myös keskustelua. Meidän retriittimme taisi kuulua sarjaan tyky-retriitit. Sellaisten ajatuksena on ainakin työyhteisön tiivistäminen. En osaa sanoa, toteutuiko päivämme siltä osin. Olo oli lähinnä vaivautunut, varsinkin alussa.

Osa meistä, minä mukaan lukien, ei ollut lainkaan valmistautunut tuntien hiljaisuuteen, jonka aikana ei ollut myöskään mitään tekemistä. Onneksi oli kaunis, tosin kylmä sää, joten retriittipaikkamme luontopolut ja lähitiet tuli ainakin koluttua. Miten lie olisi käynyt, jos olisi vaikka satanut? Tai minkälaisia tuntemukset olisivatkaan olleet, jos työpaikalla olisi samaan aikaan ollut odottamassa mukamas tärkeitä keskeneräisiä töitä ja olisi vain pitänyt harhailla tuntikausia jossain keskellä ei mitään?
Kieltämättä maisemat olivat upeat.
Harhailun lisäksi otin päivätorkut keinutuolissa ja heräsin tunteeseen, että olin ehkä kuorsannut. Toivon, ettei se rikkonut toisten hiljaisuutta. Mutta minkäänlaista valaistusta en kokenut. Päässäni eivät hiljaisuuden jälkeen pyörineet loistavat ideat työ- tai minkään muunkaan elämän suhteen. Jos joku olisi vielä keksinyt takavarikoida matkapuhelimet, arvioisin, että päivästä olisi tullut lähinnä piinaava. Kun näin ei käynyt, tulipahan luettua Ilta-Sanomat ja Twitter normaalia tarkemmin. Ja katsottua Instagram-kuvat.

Hiljaisuudessa sinänsä ei ole mitään pahaa. Tosin en osaa ihan hiljakseen olla, mutta hyräily ja kenties itsekseen puhuminenkin saattaa hiljaisuuden retriitissä olla sallittua. Enpä kyllä kysynyt, mutta näin oletan. Ja jos olen yksikseni vaikka kotona, radio saa kaikin mokomin olla kiinni.
Huomasin, että kun puhuminen oli kielletty, päivän aikana huomio
kiinnittyi asioihin, jotka kenties olisivat menneet muuten ohi. Löytyi
ainakin tämä rauhoitettu-kyltillä varustettu kasvirykelmä. Seurasin
myös jossain vaiheessa tarkasti lentokonetta, joka lensi arviolta
kymmenen kilometrin korkeudessa.
Jotkut työkaverit puhuivat tänään, että olivat eilen illalla väsyneitä, jotkut taas kuvailivat oloaan pirteäksi. Epäilen, että tuntien retriitti-hiljaisuudella ei ollut noiden tuntemusten kanssa mitään tekemistä.