Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 31. toukokuuta 2012

Elääkö vai ei?

jormas: Eilen olin Helsingin hovioikeudessa Patentti- ja rekisterihallituksen asiantuntijatodistajana. Vaikka käräjäoikeudessa on tullut istuttua jokunen kerta sekä tuomioita saamassa että antamassa, oli hovioikeus uusi tuttavuus. Eipä oikeastaan ulkoisesti muuta eroa kuin, että maallikkotuomarit on korvattu ammattisellaisilla. Istuntosalien, joita liei kymmenkunta, ulkopuolella on yhteinen odotussali ja sen yhteydessä juomapiste, josta saa muun muassa virvokkeita. Saleissa sen sijaan on monelle tarjolla eri mittaista kakkua.
Pessistä muuton yhteydessä toimme Jokilaakson Sosiaalikonttiin radion, josta tulee kontissa asioidessa kuunneltua pätkiä, lähinnä ainakin omasta näkökulmasta katsottuna varsin vikkeläaivoisten nuorten juontamia juttuja, sillä kanavana meillä on Yle X. Tänä aamuna pohtivat, että jos hankkisi kotiin lihansyöjäkasvin ja jos annostelisi sille sormiaan oikein, niin voisiko sillä leikkauttaa kyntensä.
Eilen juontajat pohtivat Vietnamin tilannetta, sillä siellä ei ole voitu laittaa vähään aikaan kuolemantuomioita käytäntöön, koska vallalla ollut surmaamistapa (ampuminen) oli todettu jotenkin epäinhimilliseksi. Uusi, vuosi sitten valittu tapa on myrkky, mutta nyt ei ole löytynyt sopivaa ainetta, joten neljäsataa tyyppiä odottelee selleissään, jotta löytyisi oikein tapaa päästää heidät päiviltä.
Ja meillä Suomessa pohditaan, että armomurhako tai eutanasia vai ei. Voisiko sitä pohtiessaan terveyden- tai sairaudenhoitomme tarjota omia, mahdollisesti jo hankittuja eutanasiamyrkkyjään Vietnamiin, etteivät mene vaan vanhaksi?

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Raparperipiirakkaa mikrossa

päivis: Kokeilut mikrokokkailun saralla jatkuvat. Tuntui vähän turhauttavalta, että pihaan vartta pukkaaville raparpereille ei ole muuta käyttöä kuin päätyä raakana Jorman suuhun. Varmaan se on ihan herkullista (noinkohan sittenkään), mutta en kuitenkaan usko, että koko kesän sato tulee sillä tavalla hyödynnettyä. Piti keksiä ja lopulta rohkaistua kokeilemaan, onnistuisiko raparperipiirakan valmistus mikrossa. Monipuolisemman mikromme ohjekirjassa kerrotaan, miten omenapiirakan valmistus tapahtuu, miksei sitten muunkinlaisen.
Näyttää vähän pizzalle. Syötiin kuumana puolet piirakasta.
Ostin kaupasta pakastetun valmistaikinan piirakkapohjaa varten. Sen jälkeen vasta muistin, ettei meillä Matkakodissa ole mikroon sopivaa piirakkavuokaa. Mäkelänkadun astiat on tullut pakattua lähes kokonaan siellä oleviin varastoihin. Ajattelin luottavaisesti, että kyllä hätä keinot keksii ja ostin vielä purkin kermaviiliä, jonka arvelin sopivan raparperipiirakkaan. Kananmunat jäivät ostamatta. Muistelin niitäkin vasta jälkikäteen, mutta ilman niitäkin näköjään onnistuu. Kermaviili ei jäänyt lötkyksi, itse asiassa sitä olisi voinut olla vaikka kaksi purkkia.

Eikä tietysti taikinakaulinta ole tullut tuotua Jokilaaksoon, mutta tosiasiassa sitä ei tarvittukaan. Sulanut taikina asettui painelemalla hienosti matalalle Teema-lautaselle, joka oli juuri sopivan kokoinen piirakkavuokan korvike. Jostain inspiraatiosta johtuen ostin kerran pussin ruskeaa sokeria, joten sillekin tuli nyt rehdisti käyttöä.

Ennen piirakan kypsentämistä tuli selväksi, että ruskea pinta jää saamatta, sillä myös crisp-toiminnon edellyttämä kehikko, joka laitetaan pyörivän lasialusta päälle, oli sekin tullut pakattua kaupunkivarastoon. Piirakka jäi nyt liian matalalle, joten sen pinta ei päässyt ruskettumaan. Muuten kaikki sujui kuin ohjekirjassa, paitsi että kypsensin tekelettäni muutaman minuutin kauemmin kuin ohje neuvoi.

Loppupäätelmänä voin todeta, että piirakasta tuli hyvänmakuinen, vaikka ei niin kovin kaunis. Ja todennäköisesti samaan lopputulokseen olisin päätynyt, jos olisin paistanut leivonnaisen tavallisessa mikrossa. Paistoaika oli suunnilleen 12 minuuttia.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Kaninkorvat

jormas: On tullut kirjoitettua tänä keväänä melkoisesti eläimistä ja luonnosta Jokilaaksossa. Luontoa on mukava seurata ja jakaakin kokemuksia blogin kautta muille.
Tällä kertaa on aiheena miltä mahtaa tuntua eläimestä luonnossa, kun tietää vaistoillaan olevansa saalis tai saalistaja.
Kani, lehmä ja monet muut eläimet esimerkiksi liikuttelevat koko ajan korviaan valppaina eestaas ja yrittävät rekisteröidä jokaisen rasahduksen. Päällimmäisena tuntemuksena on aina, että nyt joudun jonkun lihansyöjäeläimen ruuaksi.
Entäpä sitten lihansyöjä luonnossa? Sille jokainen rasahdus vastaavasti tarkoittaa ensi sijaisesti, että ahaa, mikä ruoka siellä rasahti? Mitä syön tänään ja mitä syövät pentuni? Lihansyöjät ja kasvissyöjäeläimet käyttäytyvät luonnossa aivan eri tavalla.
Pääsääntöisesti taas eläimen ja ihmisen ero on siinä, että vain harva eläin tappaa huvikseen kuten ihminen. Poikkeuksiakin on, joista Suomen luonnossa pahimpia ovat ihmisen turhuuksissaan jalostamat  minkki ja supikoira.











Hevonen kuuluu sarjaan kasvissyöjät ja itsellänikin on sellainen. Jesse nimeltään, joka ei ole oikein ratsu- eikä ravihevonen. Itse sanon sitä huvihevoseksi ja siitä olisi monta maukasta tarinaa kerrottavana. Sillä ei ollut mitään vaikeuksia mennä kanssani, siis minä selässä, uimaan. Se ei pelkää vettä ja se pelkää vettä. Jos sade oli tehnyt vaikkapa tien yli kymmenen sentin levyisen vesiuoman, näyttäytyi se Jesselle Missisipin kaltaisena valtavana vesiuomana, jonka ylittäminen oli kerrassaan mahdotonta. Se vaan ei mennyt eikä astunut sen yli itkin tai nauroin tai tein mitä tahansa. Vastaavasti saattoi suurissa lätäköissä hakata kavioillaan veden pintaa vaikka kuinka kauan kuin se olisi maailman hauskin leikki. Samantapaisia, pelottavia asioita saattoi olla naapurin auki jäänyt postilaatikon kansi tai narulle kuivumaan ripustetut pöksyt, sukat tai vaikkapa rintaliivit. Ne olivat mitä ilmeisemmin karhun tai tiikerin sukulaisia ja kokoisia, jotka syövät kasvissyöjä-Jessen suihinsa välittömästi, jos matka jatkuu enää metriäkään tuohon suuntaan.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Kahvinkeitinten viidakossa

päivis: Lupasin ostaa syntymäpäivälahjaksi lattekeittimen. Termi ei ehkä ole aivan oikea, oikeampi on espressokeitin. Eteen pitänee vielä lisätä sana manuaalinen, ehkä. Vai käsikäyttöinen? Konetta hankkiessani huomasin joutuneeni keskelle kahvinkeitinten viidakkoa.

Muistan vieä ajan, kun kahvia keitettiin pannulla. Miksipä en muistaisi, koska veneellä keittelimme pannukahvia, kun olimme vesillä tai paikassa, jossa ei ollut sähköä käytettävissä. Muistikuvaa ei ole, milloin koteihin alettiin hankkia keittimiä. Saattaa olla, että joskus 1960-luvulla.

Meillä on käytössämme tavallisia kahvinkeittimiä. Tai ehkä Mäkelänkadulta Matkakotiin hakemani keitin ole ihan peruslaite, koska sen voi ajastaa käynnistymään milloin haluaa. Mäkelänkadulla se napsahti päälle joskus puoli kuuden aikaan aamulla. Täällä se on nyt parina aamuna napsautettu päälle silloin kun on tuntunut sopivalta nousta ylös. Puoli kuudelta.

Kuvassa pieni, livenä
paljon suurempi kuin
tavallinen kahvinketin.
Se kodinkonekaupan kahvinkeitinten paljous silti yllätti. Sen verran olen aiheesta perillä, että ostamani mallisissa espressokeittimissä useimmiten on käytössä niin kutsuttu kapseli, joka voi sisältää erilaisia kahvilajikkeita. Huomisen syntymäpäiväsankarin toive oli kuitenkin, että laitteen pitää olla sellainen, jossa käytetään kahvijauhetta. Lupa oli myös ostaa halpa laite. Hyvä niin, sillä useimmat keittimet maksavat jopa yli tuhat euroa. Laitteessa piti myös olla putki, josta tulee kai kuumaa höyryä, joka vaahdottaa maidon, jota lattejuomassa tarvitaan.

Lahjan ostaminen tuntui kyllä aluksi olevan ns. mission impossible. Oli halpoja laitteita, mutta niissä oli aina tuo kyseinen kapseli, ei kahvijauheen käytön mahdollisuutta. Oikeanlainen laite löytyi, mutta silti jäin pohtimaan, mihin kaikkia tarjolla olleita laitevaihtoehtoja tarvitaan, Mikä on tehnyt meistä noin vimmattuja erikoiskahvien latkijoita, että hyllyt ovat väärällään mitä erikoisempia ja hienompia superlaitteita. Tavallisia kahvinkeittimiä sai oikein etsiä, vaikka sellaista en tietysti ollutkaan hankkimassa. Tuntuivat sitä paitsi kaiken runsauden keskellä vähän taviksilta.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Väkivaltaa väkivallan vuoksi

jormas: En ole aivan varma kirjoitinko aiheesta, mutta joka tapauksessa nyt kirjoitan. Aiheen kirjoittamiseen sain Hyvinkään surmista, vaikkakin vastaavia on tapahtunut aivan liikaa. Tosin yksikin tapaus on liikaa.
Kun aikoinaan jäin osa-aikaeläkkeelle, niin ensimmäisen reippaan kuukauden eläkepätkän vietin Kolumbiassa, tarkemmin Bogotassa ja vielä tarkemmin sikäläisten katulasten lastenkodissa. Vaikka meillä ei montaa yhteistä sanaa kielellisesti ollutkaan, kommunikointi sujui lasten ja henkilökunnan kanssa oivallisesti.
Ajanjakso, jolloin siellä olin, oli Kauhajoen, Myyrmannin ja Jokelan niin sanottujen koululaissurmien jälkeen. Meillä täällä Suomessa on selkeä käsitys kolumbialaisesta elämänmenosta huumekartelleineen, väkivaltoineen ja niin edelleen. Mutta niin oli heilläkin minun kotimaastani. He ihmettelivät kuinka voin elää niin väkivaltaisessa maassa kuin Suomi. Jossa 5 miljoonaisella kansalla on laillisiakin aseita miljoonatolkulla ja jossa koululaiset tappavat toisiaan enemmän kuin suomalaisia kuolee ympäri maailmaa rauhanturvajoukoissa.
Asia oli ja meni, mutta on sangen usein tullut uudelleen mieleeni ja pohdituttanutkin aika tavalla. Olen myös resunnut  vuosien saatossa maailmalla ja taatusti sellaisissa paikoissa, joita ei turisteille suositella. Olen pitänyt itselläni ohjeena, että kannan sen verran mammonaa ynnä muuta varastettavaa mukanani, joista voin tappelematta luopua. Olen siis ajatellut, että jos joku kimppuuni käy, niin hän käy siksi, että hän ryöstää minut. Edes näin ei ole koskaan käynyt, vaikka laitapuolia on tullut kuljettua kohtalainen määrä.
Vaan kuinkahan lienee kulkemiseni Suomen Helsingissä viikonloppuna ja muulloinkin ilta- ja yöaikaan? Koen ja tiedän, että jos kävelen läpi öisen Helsingin, niin saatan saada turpaani ihan vaan siksi, että joistakin kuuluu asiaan vedellä porukalla pannuun jotain tuntamatonta ihan vaan huvikseen tai kun ei ole mitään muutakaan tekemistä. Tähän saattavat syyllistyä varsinkin nuoret porukassa, sillä tyhmyyden sanotaan silloin tiivistyvän. Suomi on monella tavalla ainutlaatuinen maa. Yksi ainutlaatuisuus ilmenee siten, että meillä on tolkuton määrä väkivaltaa väkivallan vuoksi.
Kun katselen joskus nuorten vimmaa rikkoa paikkoja, tehdä ilkivaltaa ja pahoinpidellä sivullisia, niin en voi kuin todeta, että mikä noita sekopäitä oikein riivaa ja vaivaa? Vastausta ei minulla ole, sillä omat tieni olen kulkenut ja harhaillut itsekin. Vain Iso Varjellus on minut pelastanut, että minusta ei tullut linnan raakkia tai ruunaa.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Kevät ja muut tähtimöt

päivis: Nyt on syytä alkaa jo puhua kesästä, vaikka itse pidän kesänä kesä-, heinä- ja elokuuta, säistä riippumatta. Viime päivinä ja ainakin vielä huomenna, sunnuntaina, sää on mitä kesäisin.

Tunsin taannoin huolta siitä, ettei Jokilaaksossa ehkä ole tuomia. Olin onneksi väärässä. Tuomia on, mutta täällä niiden tuoksu ei ole ollut niin huumaava kuin jossain muissa paikoissa. Lupiinien lehtiä pukkaa myös jo täyttä vauhtia, joten ihan pikapuoliin varmaan jo nekin ovat kukassa. Suosikkini niiden väriskaalasta on vaaleahko punainen, jossa on vähän oranssia. En ole ihan varma, mutta oletan, että lupiinien päävärit ovat jotenkin sidoksissa siihen, missä päin maata ne kasvavat. Keski-Suomessa yleisin lupiinin väri on violettin sininen. Valkoisia lupiineja siellä näkee harvemmin, mutta etelässä enemmän.

Kasvikirja sanoo, että kevättähtimö on alkuaan lehtokasvi.
Kouluvuosien kokemusten vuoksi eli kasvien pakkokeräämisen takia olen ollut vähän allerginen eri kasvien tunnistusten suhteen. Nyt viimein on sekin asia kääntynyt päälaelleen. Olisi kiva, jos voisi vaivattomasti heittää nimiä, että "tuo on raate ja tuo haisukurjenpolvi" tai "sehän on litulaukka". Mutta ei se niin helposti käy. Onneksi löytyi Matkakodista Suomen luonnonkasvit -niminen kirja. Sieltä löytyi myös ratkaisu arvoitukseen, jota taannoin pohdimme useamman hengen voimin. Sievä valkoinen, Jokilaaksossa kasvava, valkokukkainen kasvi on nimeltään kevättähtimö.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Vesilinnuille perheenlisäystä

jormas: Eilen osallistuimme Sininauhasäätiön 55-vuotispippaloihin, vaikka minulle ei heti eikä varmaan myöhemminkään aukea mitä erityistä juhlimista on 55 vuodessa. Tai siinä tapauksessa tietenkin on syytä juhlia, jos juhlimisesta muodostuu jokavuotinen käytäntö ja ensi vuonna on 56-vuotiskarkelot. Mutta senhän me näemme sitten.
Jokilaakossa on elämä kohdallaan ja aivan varmasti syksymmällä korjataan satoa syötäväksi. Ja pakkohan tässä on eläkeukonkin panostaa viljelyksiin, jotta saadaan rahat riittämään. Onneksi päivis on kasvissyöjä ja saadaan leivän jatketta omilta viljelyksiltä. Verottajan mielestä olenkin viljelijä ja päivis sen ja Musta-Pekka pelikorttien logiikan mukaan maanviljelijän vaimo.
Oikeastaan vasta tänään voisi Juliana-kasvihuonetta sanoa valmiiksi. Aikaa meni, jos täysiksi työpäiviksi kääntäisi, lähes viikko, mutta kyllä homma oli sen väärti. Kysyimme nimittäin tarjousta pystyksestä ja hinta oli noin viisi ja puolisataa, ynnä alvi päälle, joten lähes seitsemänsataa olisi pystytyslysti maksanut. Ja kun tänään kävimme ostamassa syksylle Thaimaan suorat lennon eestaas alle kuudellasataa, niin itse tekemllä tuli hankittua Pattayan matka.
Usein Jokilaaksossa kevään mittaan tuumailimme, että olisiko telkkä kuitenkin tehnyt kotinsa ainokaiseen pönttöömme, kun pariskunta katosi yks kaks lammeltamme. Ja kas, tänään sitten äiteetelkkä ylpeänä paimensi reilua puoltakymmentä untuvikkoaan aivan silmiemme edessä. Luonnon monimuotoisuutta ja touhuja on hyvin mielenkiintoista seurata kaikenlaisen puuhastelun lomassa. Sitä nimittäin riittää aivan varmasti yhtä pitkälle kuin voimavaroja ja kuntoa sen tekemiseenkin.

torstai 24. toukokuuta 2012

Koteja kodittomille ja tomaatin taimia

päivis: Tänään saimme olla mieluisan "iskun kohteena": Sininauhasäätiön juhlavuoden tapahtumiin kuuluva Koteja kodittomille toi tiluksillemme linnunpönttöjä reippaine asentajineen. Jorma vitsaili, että touhu oli niin kuin kunnan hommissa: pomoja oli enemmän kuin duunareita. Järvenpään Wärttinässä nikkaroidut pöntöt olivat tosi upeita. Mukana oli myös toivomuksemme mukasesti kaksi telkän pönttöä.
Telkkä sai kodin Jokilammen rannalle. Ehkä ensimmäinen
pesintä nähdään vasta vuoden päästä kesällä.
Pönttöjen rakentajat olivat tehneet kehitystyötä verrattuna aikaisemmin rakentamiinsa pönttöihin. Huomio oli kiinnitetty erityisesti pönttöjen ulkoasuun, Myös puhdistuksen mahdollistava luukku vaikutti hienolta oivallukselta. Yleensä pöntöt kai saa avattua päältä tai alta, mutta nämäpä aukeavatkin edestä. Hienoa!

Kasvihuone on ollut jo muutaman päivän täydellisen valmis. Kattoluukut aukeavat ja sulkeutuvat automaattisesti ja ampiainen yrittää epätoivoisesti tehdä pesää katon harjaan. Huonolla menestyksellä tietysti. Olemme tuhonneet jo ainakin kolme pyöreää pesän alkua.

Koska suurin osa tomaateista paleltui hallayönä, piti hankkia uudet taimet. Meitä peloteltiin, että missään ei enää ole tomaatin taimia. Tai on jossain Porvoossa. Jorma ei uskonut ja paineli taimitarhaan, josta niitä löytyi ja kuusi uutta tomaatin tainta on nyt istutettu laatikoihin. Hieman tuli sanomista, kun olin jättänyt osalle tomaateista tilan kasvihuoneen valoisammalle seinustalle, jossa taimet kasvaessaan saattaat varjostaa muita istutuksia. Katsotaan nyt miten käy. Kasvihuoneen ja muiden viljelyksien kanssa on niin monta koepalloa meneillään, että eiköhän tämänkin saa lisätä niiden joukkoon. Itse uskaltaisin esimerkiksi veikata sen puolesta, ettemme syksyllä korjaa kaalisatoa. Mutta punasipulit sen sijaan saattavat hyvinkin päätyä lautasillemme salaatin seassa tai paistettuna.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Eksotiikkaa eläinmaailmaan

jormas: Joku anonyymi kotipoliisi opasti päivistä kommentissaan, että kortti lähtee kuivumaan, kun huomautuksia on jokunen. Jos kyseinen anonyymi olisi ollut auttava lähimmäinen, olisi hän varoituksen sanan lisäksi tarjonnut kyytiapua, jos sattuisi tosiaan kortti lähtemään. Mutta kuten toinen herra Hoo anonyymi aiemmin oli johonkin kirjoitukseemme kommentoinut, että "ei haise köyhälle", niin ajellaan mittariautolla sitten, jos meidän molempien kortit ovat yhtä aikaa kuivumassa.
Aamulla katselin Soiniityntien sillan suuntaan, että minkä itseään suuremman kaverin oli meidän musta kanimme, Ykkönen nimeltään, bongannut. Piti oikein kiikarit hakea ja kas, metsä- tai peltojänis, arvatenkin tyttösellainen, oli hankkimassa itselleen poikakaveria Ykkösestämme. Tummaihoista eksotiikkaa jänismaailmaan tai ainakin mustakarvaista. Mikä ettei? Miksei metsäjäniksellä voisi olla vaihtelun vuoksi tumma poikakaveri. Nyt vaan mielenkiinnolla seuraamme, että minkähänlaista jälkikasvua ilmaantuu Jokilaakson pajukoihin.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Nopeusmittarin näyttö

päivis: Tänään joku vastasi Keski-Uusimaassa jollekin aikaisemmin lehdessä valittaneelle, että siksi hänen ohitseen ajetaan, jos hän luottaa auton nopeusmittariin. Jos mittari näyttää 60 km/h, todellinen nopeus on kirjoittajan mukaan 55 tai 57 km/h. Ja sehän on jo liian vähän perusautoilijoille. Siis kolme tai neljä kilometriä tunnissa alle sallitun. Ohihan sellaisesta tien tukosta on pakko päästä.

Useimmat ihmiset varmaan laskevat, niin kuin minäkin, että huoletta voi ajella noin 10 prosenttia yli sallitun. En muista tarkalleen, olinko ajanut poliisin valvontakameraan yhdeksän vai kymmenen kilsaa yli 80 km/h, kun sain siitä kirjallisen huomautuksen. Työkaveri ajoi samaan aikaan (muistaakseni) 11 kilsaa yli sallitun ja sai postin mukana sakkolapun maksettavakseen.

Autojen nopeusmittarit näyttävät aina jostain syystä liian
suurta nopeutta, niin tekee Suzukinkin mittari.
Mutta niistä vääristä mittarin näytöistä. Viimeksi eilen huomioin, että Suzukin mittari näyttää tosiaan sen kolme tai viisi km/h liikaa, vähän kai riippuen siitä, ajaako kovaa vai hiljaa.

Mutta sitä en voi uskoa, että Vespan mittari näyttäisi yli kymmenen kilometriä liikaa. Ennemminkin uskon, että ihmiset ajavat reippaasti ylinopeutta. Tänään tulin töistä Tuusulanväylää pitkin ja vaikka Piaggion mittari näytti 80 alueella suunnilleen sataa, silti kaikki ajoivat ohi ja edellä menevät niin lujaa, että välimatka vain suureni.

Puolestani saavat ajaa ylinopeutta, vaikka toivonkin aina jonkun tosikaaharin kohdalla, että olisipa seuraavan mutkan takana poliisi tutkan kanssa. Sitä en kuitenkaan siedä, että jos ajan sitä oman normini mukaista 5-7 km/h ylinopeutta, joku liimautuu takapuskuriin kiinni ja yrittää sillä saada aikaan, että ajaisin vielä lujempaa. Pahimpia tämän lajin harrastajia, valitettavasti, ovat usein ammattiautoilijat suurine tappajarekkoineen.


maanantai 21. toukokuuta 2012

Jokilammet

jormas: Tämän päivän olen puuhastellut kevään komeimmassa ilmassa kasvihuoneen rakentamisen kimpussa. Ja viimein voin sanoa, että valoa on näköpiirissä, joten ehkä siitä on vielä alustaksi tämänkin kesän ja tulevan syksyn sadolle. Ensimmäiset taimethan, tomaattisellaiset ehti jo halla tai yöpakkaset kuitenkin viedä. Luonto on kertakaikkisen kaunis ja lintujen konsertti läpi vuorokauden on ainutlaatuista kuunneltavaa. Käki tai usempi kukkuu aivan aamusta iltaan.
Jokilammet, joissa virtaa Tuusulanjärven vesi, ovat
mukavia vaikka souteluun tai uimiseen
Äiti tai isä tai molemmat sanoivat aikoinaan, että niin paljon on elinvuosia jäljellä kuinka monta kertaa käki kukkuu. Jos tähän on uskominen, elän noin tuhatvuotiaaksi. Torstaina tulee Järvenpään Wärttinän porukka laittamaan puihin linnuille koteja tai ainakin pönttöjä, joihin voi kodin tehdä. Voi olla, että lentäjä ei enää tälle suvelle pesäpönttöä tarvitse, mutta ompahan ensi kesälle sitten ajoissa. Aamullla bongasin netistä, fasebookista tarkemmin entisten hyryläläisten nuorten keskustelufoorumin, joka käyttää Hyrylän ruotsinkielistä nimeä Skavaböle. Siihen aion tutustua tarkemmin, kun aika antaa myöten ja tähtien asento on suotuisa.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Nokkosen kasvun sietämätön keveys

päivis: On se niin ihmeellistä, kun luonto pukkaa jos jonkinlaista kasvia keväällä maasta ilman mitään vaikeutta. Mutta entäs kun ihminen haluaa jotain istuttaa ja viljellä, pitää osata, pitää tietää miten lannoitetaan, pitää kitkeä ja kastella. Pitää sitä ja tätä. Mutta luonto sen kun porskuttaa. Jokilaaksossa se mielellään näkyy lykkivän nokkosta, joskin myös valkovuokkoja ja kieloja. Voikukkaa on ihmeen vähän, mutta on sen verran kuitenkin, että sanomaan pääsee.

Nokkonen valtaa alaa kaikkialta,
valkovuokkokin alkaa jäädä
alakynteen.
Kävimme tänään, kun ilta oli mukavan lämmin ja aurinkoinen, vähän melomassa Jokilammella ja Tuusulanjoella. Maillamme huomasimme kukkivan puun, jota emme ihan varmuudella pystyneet tunnistamaan tuomeksi. Puu oli sen verran etäällä rannasta, ettei tuoksuakaan voinut erottaa. Tuomen tuoksuhan on ihan huumaava ja tuomia olen tänne Jokilaaksoon oikeasti kaivannutkin. Ehkä niitä löytyy. On niin paljon paikkoja, johon ei vielä ole kunnolla päässyt käymäänkään, kun kevättulvan jäljiltä maa on monessa kohtaa edelleen kovin kostea. Viime kesänä mahdollinen tuomen kukinta ja tuomien tunnistaminen kukkiensa ansiosta jäi tekemättä. Olen todella huono tietämään puiden nimiä. Jonkinlainen kasvikirja tänne pitäisi hankkia. Ja myös eläinkirja. Kevään ensimmäisen metsäkauriin näin joskus viime viikolla. Linnuthan täällä tietysti ovat suurin eläinryhmä ja niiden tunnistamisessa olemme yrittäneet edistyä.

Kasvinviljely alkaa tuottaa näkyvää tulosta, vaikka kasvihuone onkin yhä samoilla sijoillaan kuin keskiviikkona, jolloin läksimme Laukaaseen. Retiisin siemenet ovat itäneet sen verran, että mullasta on noussut pienet vihreät mitkä lie, lehden alut. Kylläpäs on tämä puutarhaviljelyn terminologia kateissa. Myös punasipulipenkissä on tapahtunut pientä edistymistä. Mitä lie maan pinnan yläpuolista vartta lykkäävätkään, hitaasti mutta toivon mukaan varmasti.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Liisan hautajaiset

jormas: Eilen oli surun päivä, vaikka elämääni mahtuu iloa ja sen aiheita, vaikka muillekin jaettavaksi. Joka tapauksessa Liisa saatettiin eilen vimeiselle matkalle kohti taivaan kotia Haapamäen kirkossa. Päiväksi sattui sama päivä, kun Liisan piti palata Epanjasta Syrjäntakasen mökille. Matka suntautuikin sen sijaan sinne jonnekin, jossa ei aikaa, tuskaa eikä kipuja ole. Itse ajattelin, että olen Liisan suhteen itkuni itkenyt. Näin ei kuitenkaan ollut. Olihan takana parikymmentä vuotta yhteistä elämää, jota en koskaan, en vaikeimpina hetkinäkään ole halunnut pyyhkiä pois. Ikään kuin sitä ei olisi ollut lainkaan. Olkoon elämäni minkä mittainen tahansa, on se liian lyhyt, jotta haluaisin siitä päivääkään heittää pois. Vuosien saatossa on yksi jos toinenkin kysynyt minulta mikä on suurin juttu, jonka raittius on tuonut tullessaan. Usein olen vastannut, eläinrakas kun olen, että kun viimein olen oppinut itkemään oman koiran haudalla kaksi viikkoa selvinpäin, niin siitä en luopuisi hevillä. Saman tunteen koin Haapamäellä. Sieluuni sattui niin vietävästi, sillä olihan yhteisissä vuosissa vasta- ja myötämäkineen muisteltavaa. Muistot tulvivat mieleni sopukoista pinnalle halusin tai en. Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli koskettava ja myös minuun, Liisasta eronneeseen mieheen, sukulaiset ja tuttavat suhtautuivat hienosti.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Itä vai länsi?

päivis: Taas on pitänyt arvuutella, kuuluuko Laukaa tai Jyväskylä itään vai länteen. Sääennusteen mukaan eilen itään luvattiin hellettä ja länteen vesisateita. Tällä kertaa vaikutti siltä, että olimme ennemminkin idässä kuin lännessä, vaikka helle ei aivan Laukaaseen asti yltänytkään. Lämmintä oli kuitenkin. Ja sade tuli vasta yöllä, mutta se ei ollutkaan enää mikään itä-länsi-asia. Saderintaman kuuluikin edetä etelästä pohjoiseen. Usein itään tai länteen kuulumisen vaikeus tulee Päijänteestä, joka tehokkaasti jakaa säät paitsi rannoillaan, myös täällä pohjoispuolella, mutta vielä sen vaikutusalueella.

Olen aina kokenut kuuluvani enemmän itään kuin länteen. Johtunee paljolti sukujuurista: itäinen Suomi karjalaisine sukulaisineen tuntuu omimmalta. Ne, jotka olivat kotoisin Keski-Suomesta, eivät taas tuntuneet tuttuudessaan mitenkään erityisiltä. Pitkään luulin, ettei minulla ole länteen minkäänlaisia sukulaisuussiteitä, kunnes jossain Ville-vaarin sukuselvityksessä todettiin jonkun esi-isän tai -äidin syntyneen jossain länsirannikolla.

Kansatiedettä opiskellessani koin aina mielellään omakseni kaikki itäisen kulttuurin piirteet. Oli mukavaa, että monet herkulliset perinneruoat ovat idästä. Mämmikin muistaakseni. Tai kukapa nyt himoitsisi venyvää viiliä, kun idässä hallittiin ihanasti lusikalla astiasta lohkeavan viilin valmistus. Entä ne karjalan piirakat. Eihän niitä ennen vanhaan lännessä kunnolla edes tunnettu. Minä sen sijaan osallistuin jo 17-vuotiaana karjalanpiirakoiden tarkkaa taitoa vaativaan valmistusprosessiin sukulaisten leipomossa Kiteellä.

Sellaisenkin asian kuin jonkin sanonnan taivutuksen halusin huomata luonnostaan sanovani itäisellä tavalla. Jos sanoo, että joku maistuu pahalle, puhuu läntistä suomea. Mutta jos maistuukin pahalta, on itäisen suomen puhuja. Mielestäni oikean tavan saattoi testata näin: jos sanoi, että "maistuu koiralle", sillä oli kaksi merkitystä. Joko joku ruoka on koiran mielestä hyvää tai sitten jonkun maku on kuin koiraa söisi. Länsisuomalaisittain sanottuna, "maistuu koiralta", ei jätä mahdollisuutta kahteen eri tarkoitukseen.

Jyp ei taida olla itää eikä
oikein länttäkään.
Kunnon kansatieteilijänä diggasin itäisiä viikatteita, vaikka viikatteen heiluttaminen on yksi niistä viimeisistä asioista, joita haluaisin joutua tekemään. Hienoa tietysti on, että saunakulttuurillakin on niin pitkät itäiset perinteet kaukana Venäjällä.

Itä-länsi-vertauksia voisi keksiä vaikka kuinka paljon, jos oikein alkaisi muistella. Vihtakin on länttä, enkä kyllä koskaan ole vastaa vihdaksi nimitellytkään. Ja mitäpä muuta kuin idän joukkuetta olen aina kannustanut, kun pesäpalloilijat ovat seuransa kotipaikan mukaan asettuneet pelaamaan vastakkain jokavuotisissa itä-länsi-otteluissa. Vaan kummallekohan maan laidalle asettuisi jääkiekkojoukkue Jyp? Tämä tuli mieleen, kun lupasin käydä ostamassa tämän vuoden SM-liigan voittajajoukkueen mestaruuspaidan Jyväskylästä. Se jäi kyllä tällä erää ratkaisemattomaksi.

torstai 17. toukokuuta 2012

Ei aivan Soiniitty

Ehkäpä nyt onnistuin siirtämään tämän itsekkään tieopasteen matkaltamme Keski-Suomeen. Tosin saattaa olla, että menetin muut sivulla olleet kuvat logoineen. Mutta jos ei mitään uutta opetteöe, ei mitään opikaan. Tosin elämän taipaleella on tullut opittua montakin juttua ja huonoa tapaa riesksi saakka. Kun olin pieni ja lauloin kevään juhlissa Suvivirttä, olin sitä mieltä, että kolmekymppinen on elämänsä ehtoossa. Nyt kuuskymppisenä hörhönä koen olevani vahvasti sykkeessä mukana.

Luonto on.....

jormas: Suomen luonto on todella aivan uskomattoman k aunis. Ikään kuin siinä korostuisi kaikki neljä vuodenaikaa. Syksyllä tai oikeastaan pitkin kesää muttolinnut tekevät lähtöä kaukaisiin tai vähemmän kaukaisiin maihin. Kouluaikoina muistan minulle opetetun, että osa variksista on esimerkiksi muuttolintuja, joiden muuttomatka suuntautuu Etelä-Ruotsiin. saman logiikan mukaan jotkut linnut lentävät talveksi vain rapakon yli Viroon, jota jotkut suomen kieltä osaamattomat sanovat Eestiksi. Syksyllä luonto kuitenkin asettuu suurelta osin myös nukkumaan monia eläimiä ja kasveja myöten. Sitten tulee talvi lumineen, joka peittää aleen kaiken. Myös ihmisten tekemät sotkut. Ja viimein saapuu kevät ja herättää luonon prinsessa Ruususen unesta. Keväällä kesä odotellessa on mukava eläinten lisäkai seurata Jokilaaksossa kasveja. Siellä ensimmäisenä kukkivat leskenlehdet, joiden jälkeen on valko- ja sinivuokkojen aika. nyt odottelemme kieloja ja voikukkia, joiden jälkeen erilaiset kasvit kukkineen täyttävät luonnonniittymme.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Juhlaa ja luonnonsuojelua

päivis: Tänään huomasin olevani enemmän luonnonsuojelija kuin tiesinkään. Tuohduin aivan hirveästi, kun Jokilaakson kohdalle lampien taakse ja joen ylle ilmestyi punainen helikopteri (ääni oli niin kova kuin vain helikopterista lähtee), jonka mahan alla roikkui pitkä tanko ja sen päässä jonkinlainen pyörivä terä. Fortum toki oli lähettänyt ilmoituksen, että sähkölinjojen reunoja tasataan lähiviikkoina, jotta liian pitkät puut eivät aiheuttaisi ongelmia sähköntuotannolle.

Asia vain meni ohi. Mutta tänään kun helikopteri teki äänekästä työtään, tajuntaan iski: entäs lintujen pesimärauha. Tai onko joillakin linnuilla enää ollenkaan pesäpuuta ja pesää helikopteri-iskun jälkeen? Näin miten kaksi joutsenta, hädissään uskoisin, lensi pois alueelta helikopterin edestä. Ja mihin lie kurjet pakenivat. Vielä aamulla ne pitivät tuttua mekastustaan lampien suunnalla.

Olen tähän saakka kuvitellut, että lintujen pesimärauha on ehkä jopa jossain laissa turvattu. Mutta olen kai väärässä tai sitten Fortum rikkoi törkeästi lakia. Miksi tuota operaatiota ei olisi voinut tehdä syksyllä?

Läksimme Laukaaseen ennen kuin helikopteri ennätti ajelemaan leikkurinsa kanssa pihapiirimme yllä. Fortumin lähettämän kartan mukaan pitkien puiden karsiminen koskee myös pihan yli menevää pienempää sähkölinjaa. Toivottavasti sunnuntaina Jokilaaksossa ei ole vastassa hävityksen kauhistusta, eivätkä ympäriinsä sinkoutuneet puiden latvat ole rikkoneet kasvihuonetta, pihan uusia istutuksia, smartia...

Kylmältä tuntui Nurmisen vesikin.
Tuo oli luonnonsuojeluosuus - tai lyhyt esimerkki siitä, miten luontoa voi herätä suojelemaan. Muutenhan koko päivä on ollut juhlapäivä: Jorman syntymäpäivä. Jorma huomioi, että olemme tänä keväänä käyneet uimassa erityisesti juhlapäivinä. Vappuna ja äitienpäivänä veden lämpö Jokilaaksossa oli vain seitsemän astetta. Tänään, syntymäpäivänä, vesi Laukaan Nurminen-järvessä oli yllättäen 15-asteista. Ilmakin keikkui päivän aikana 19 ja 20 asteen paikkeilla.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Sahapuisto

jormas: Vaan eipä onnistunut kuvien siirto vieläkään, joten minä vaan kirjoittelen...Päivä sinällään on ollut tämän kevään komein, jota on tullut vietettyä edelleen Jokilaaksossa. Sininauhasäätiön asumisyksikössä, Sahapuistossa tarkemmin sattui eilen tupalo, joka vaati yhden uhrin. Todella valitettavaa, kuten myös se miten jotkut kohtalaisen ajattelemattomat ovat suhtautuneet asiaan netissä, kun olen seurannut keskusteluja aiheesta. Jotenkin jaksan uskoa kuitenkin aina vaan siihen, että ihminen olisi edes hieman inhimillisempi otus kuin eläin, sillä Ison Kirjan mukaan meidät on laitettu kaiken valtiaaksi täällä maan päällä. Arvatenkin Isä ylhäällä niin ikään on luottanut ihmisen älyyn, jolle itse en kyllä paljon perusta. Tai miten sen nyt ottaa, sillä ukson vakaasti ihmisen pystyvän tappamaan oman rotunsa sukupuuttoon. Muttta siihen en ukso, että saisimme aikaan oikein maailmanlopun, vaan elämä jää, vaikka ihminen katoaisikin.
Kun Sininauhasäätiö pyrkii tarjoamaan puitteita ihmisille, joilla ei koskaan ole ollut omaa kotia, saati sitten ovea, johon olisi avain. Monelle ainut lukollinen ovi on ollut oman sellin kalterisellainen, johon siihenkään ei ole ollut avainta kuin pampuilla.
Sahapuistossa, kuten monessa muussakin Säätiön yksikössä pyritään tarjoamaan puitteiltaan ihmisarvoisen elämisen mahdollisuuksia niille, joita kukaan ei aiemmin ole kyennyt asuttamaan edes asuntoloissa.
Nämä nimimerkkien takana viisauksia netissä jakelevat eivät paljon lähimmäisen rakkaudesta perusta, vaan  kirjoittavat todella ala-arvoisesti vaihtoehdotonta kritiikkiä ilman ainuttakaan järkevää.  vaihtoehtoa. Jos valta olisi minulla, laittaisin yhden asunnottoman jokaiseen kaupungin ja kunnan omistamaan kerrostaloon ilman häätömahdollisuutta, sillä tälllä elintasolla ja sisvityksellä jokaisesta on huolehdittava keskuudessamme, jos oikeuslaitos katsoo, että asunnottomalla ei ole porttikieltoa vapaaseen yhteiskunnan osaan. Hajasioittamalla ja kantamalla ryhdikkäästi oman osamme yhteiskuntavastuusta emme tarvitsisi ainuttakaan keskitettyä asumisyksikköä millekään erityiselle kohderyhmälle.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Kasvihuonepäiväkirja

päivis: Kasvihuoneen kokoaminen on jo niin pitkällä, että rakennelma näyttää oikeasti kasvihuoneelta. Runko on pystyssä ja viikonloppuna aloitimme kennoseinien kiinnittämisen. Ne olisi voinut kiinnittää sitä varten suunnitelluilla nipsuilla, mutta valitsimme listakiinnityksen. Listojen laitto on todennäköisesti nipsuttamista hankalampaa, mutta jälki on ehkä vähän siistimpi. Jorma on ollut kasvihuoneen pääurakoitsija, minä olen ollut lähinnä sivustakatsoja.

Lauantaina ostimme kasvihuoneen betonilaattapohjan päälle kehikkoja, joiden sisään puolestaan ostimme multaa. Arvio mullan tarpeesta oli selvästi alimitoitettu, joten sitä piti hankkia lisää. Multaa on monenlaista ja hinnat vaihtelevat. Tehtiin vertailuja Biolanin luomumullan suhteen ja päädyttiin ostamaan halvimmat säkit Bauhausista ja sunnuntaina vain hieman kalliimpia Tuusulan Kukkatalosta.

Vielä puuttuu muutama seinäkenno ja katto. Ovi avautuu lammelle päin. 
Äsken istutin ensimmäiset siemenet vielä siis keskeneräiseen kasvihuoneeseen. Siemenistä pitäisi kasvaa retiisejä, jos nyt sitten istutus onnistui. Se oli kyllä helppoa, sillä siemenet oli laitettu valmiiksi nauhaan, jossa niiden pitäisi olla optimaalisen etäisyyden päässä toisistaan. Loput nauhat istutin ulos kippaamaani multaan. Kostutin ja kastelin ohjeen mukaan.

Ulkona on jo viikko sitten istutettuja punasipuleita odottamassa syyskuuta, jolloin niiden pitäisi ohjeen mukaan olla poimimiskokoisia.

Tomaatin ja paprikan taimille kävikin sitten köpelosti. Ne jäivät paperisiin taimikasseihin ulos odottamaan, että kasvihuone on siinä kunnossa, että ne voi istuttaa sisälle. Emme arvanneet, että ennen sitä tulisi jääkausi. Viime yönä oli pakkasta! Aamullakin vielä pari astetta. Paperikassit olivat kastuneet kylmässä ja taimet niissä olivat märkiä ja velttoja. Oppirahat pitää kai aina maksaa, vaikka pakkasta kyllä ei osannut toukokuun puolivälissä odottaa. Eivät siitä tainneet varoitella telkkarin nohevat sääennustajatkaan.

Orvokit sen sijaan eivät olleet kylmästä moksiskaan. Kuten eivät tietenkään myöskään kaksi karviaispensasta ja punainen viinimarja. Niille löytyi paikat läheltä kasvihuonetta, mutta riittävän etäältä toisistaan ja kasvihuoneesta. Pitkäniemestä meillä on kokemusta siitä, miten laajalle viinimarjapensas levittäytyy, jos se voi hyvin. Toivotaan, että nämä uudet pensaat kasvavat yhtä reheviksi ja antavat paljon naposteltavaa meille ja linnuille.

Kasvihuoneviljelmiin olemme hankkineet monen sorttista siementä. On herneitä, porkkanaa, tilliä, avomaan kurkkua ja kesäkurpitsaa ainakin. Ja kokeillaan, miten kasvaa kaali kasvihuoneessa. Seikkailumielellä mennään ainakin tämä ensimmäinen kesä. Ehkä seuraavina kesinä voidaan olla jo vähän ammatillisempia.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Tämä on edelleen kokeilua

jormas: Nyt on uusien näppäinten kokeilun vuoro. Näppäimet ovat erillinen yksikkönsä. Laitteessakin on tietysti näppäimet, mutta niitä käytetään hipaisemalla, sanoi päivis. Samsung tuntuu kyllä aivan erinomaiselta laitteelta, joka mahdollistaa etätyöskentelyyn aivan uusia mahdollisuuksia, mutta myös yhdestä laitteesta luopumisen. Puhelimesta nimittäin. Tosin onhan 7.7 tuumainen näyttö korvalle kohtalaisen kokoinen kapistus esimerkiksi metrossa tai linja-autossa. Mutta onhan jotain suurta minullakin.
Eilinen päivä vierähti kasvihuoneympyröissä ja päiviksellä AVA-asuntomme tyhjentämisessä Mäkelänkadulla. Mikäkö on AVA? Se on AsfalttiViidakkoAsunto, jonka postikin oppi tuntemaan.
Vaikka kasvihuone ei ole ollenkaan valmis,  ostimme sen siemeniä, taimia ja kaiken maailman tilpehööriä ja tarviketta täyteen. Joten syksyllä on satoa tiedossa, jos osaamme hoitaa oman osuutemme oikein osana Lujojan suurta suunnitelmaa. Tekstini ovat edelleen pienen tyngän sorttisia uudella laitteella ilman kuvia, sillä on mukavampaa kokea pieniä onnistumisia kuin iso epäonnistuminen. Esimerkiksi kuvien lisääminen kuin myös ottaminen, tallentaminen ja siirtäminen osaksi blogiamme vaatii vielä harjoittelua.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Onnellinen kana ja koiravieraat

päivis: Ulkomailla on tullut nähtyä, että lemmikin kanssa voi mennä ravintolaan. Viimeksi näin syksyllä Amsterdamissa, miten kaksi rouvaa, kummallakin koira mukanaan, tuli ravintolaan ja alkoi tutkia ruokalistaa. Koirat asettuivat tottuneesti pöydän alle odottamaan.

Kuukausi tai pari sitten myös meillä uutisoitiin, että koirat ovat tervetulleita ravintoloihin, joiden ovella on siitä kertova kyltti. Suhtauduin asiaan hieman skeptisesti ja päättelin mielessäni, että vain jotkut kaljakuppilat, joiden kanta-asiakkaat jättävät lemmikkinsä ulos kaljottelun ajaksi, innostuvat uudesta mahdollisuudesta.

Mutta olin väärässä. Tänään kun menimme Keravalle syömään keskustassa sijaitsevaan Onnelliseen kanaan, siellä pieni seurakoira oli päässyt mukaan, kun "mami ja papi" ruokailivat. Selvisi, että Onnellinen kana on yksi niistä edistyksellisistä kuppiloista, jotka toivottavat lemmikit tervetulleiksi.

Jormaahan ei tarvinnut kahdesti kehottaa ja niin vain Niilo teki elämänsä ensimmäisen ravintolavierailun. Ensin se tervehti kohteliaasti häntäänsä heiluttaen tuota edellä kuvattua seurakoiraa. Ajattelin, että kohta alkaa haukkuminen, mutta haukkuja olikin tuo pieni rotupiski, joka pois lähtiessään ilmeisesti halusi viestittää Niilolle jotain, joka ei meille aivan auennut.

Siinä vaiheessa Niilo oli saanut jo oman koirien ruokalistan ja kupin vettä. Niilon puolesta päätimme, että hän tilaa broilerin sydämiä.

Niilo Jorman kanssa ensimmäisen ravintolavierailun jälkeen.
Ruokailimme kaikki täydellisen rauhan vallitessa. Tai Niilon nälkä oli tyydytetty parilla rapealla sydämellä ja sen jälkeen se otti pienet torkut. Ei edes naapuripöytään tungeksinut lapsiperhe häirinnyt sen päivätirsoja.


Onnellisen kanan tarjoilijarouva kertoi, että pientä häiriötä koirat saattavat aiheuttaa. Eräskin, joka kotonaan on tottunut haukkumaan, kun ovikello soi, haukkui joka ikinen kerta, kun joku kulki ravintolan ovesta sisään tai ulos. Ovessa nimittäin on tunnistin, joka kilahtaa aina, kun joku kulkee sen ohi.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Työpäivä

jormas. Tänään oli kunnon työpäivä, joka alkoi anivarhain Järvepään Wärttinästä Sininauha Oy:n ja siihen liittyvän Saharan asioissa. Kovasti pääsimme eteenpäin ja esiin nousi tilojen osalta ensisijaiseksi vaihtoehdoksi Sovinnon niin sanottu Pihatoimisto. Hieno asia. Mutta muutakin on tehty arkkitehti Tiensuun k anssa kävimme Vihdin Selkissä katsomassa
kontteja, jonka jälkeen oli palaverin aika Jokilaksossa. Kun saimme Jyrkin ja Annikan mukaan, ovat sekä Duo- että Sinkkukotikin harpanneet vauhdilla eteenpäin. Mutta mielenkiintoista oli saada viimein käyttöön Samsungin 7.7 tuumainen tabloid, jolla väsäsin tämän kirjoituksentyngän harjoittelumielessä.

torstai 10. toukokuuta 2012

Kylässä Kellokoskella

päivis: Olin tänään työasioissa käymässä Kellokosken sairaalassa. Työnantaja oli järjestänyt sinne työyhteisökokouksen ja siinä yhteydessä saimme myös sairaalan esittelyn. Kuulimme tästä päivästä ja myös sairaalan historiasta.

Kellokosken sairaala on A-mielisairaala, jollainen löytyy myös muun muassa Kuopion Niuvanniemestä ja Vaasasta. Kellokoskella hoidetaan myös niitä vakavan rikoksen tehneitä, joita ei mielentilatutkimuksen mukaan ymmärrystä vailla olevina voida tuomita vankilaan.

Koska erilaiset mielenterveyskuntoutujien (kuten asunnottomien ja kehitysvammaistenkin) yksiköt kuuluvat sarjaan "ei minun takapihalleni", Kellokosken sairaala on mielenkiintoinen poikkeus säännöstä. Tosinhan sairaala on ollut niillä sijoillaan jo satakunta vuotta, ehkä enemmänkin. Oletettavasti siihen maailman aikaan "hulluihin" on suhtauduttu paljon ymmärtäväisemmin.

Sairaalan taholta uskotaan, että sen sijaan että se olisi uhka kylälle ja kyläläisille, se onkin eräänlainen voimavara. Jossain vaiheessa pohdittiin aidan rakentamista ja kiinni pidettäviä portteja, mutta ajatuksesta luovuttiin. Nykyään sairaala-alueen halki kulkevat muun muassa lapset kouluun ja koulupäivän jälkeen takaisin kotiin. Potilaat, ne jotka voivat, kulkevat puolestaan vapaasti pitkin kylän raitteja ja käyvät muun muassa kaupassa omilla asioillaan. Siihen on totuttu.

Kellokoskelle on tulossa vaikeista mielenterveydenongelmista kärsivien nuorten hoitoyksikkö, josta kylän väki ei sairaalan johtajan mukaan ei mitenkään hätkähtänyt, kun asiasta järjestettiin tiedotustilaisuus.

Jos joku ei ole aiemmin tiennyt mitään Kellokosken sairaalasta, elokuvan Prinsessa jälkeen juuri kukaan ei enää ole voinut olla tietämätön. Sen verran paljon tuo lämminhenkinen henkilökuvaus sai osakseen julkisuutta.

Jatulin tarhan muotoa jäljittelevä rakennelma on osa osa Prinsessalle omistettua
muistomerkkiä Kellokosken sairaalan puistossa. Muistomerkin yksityiskohdat
kaipaavat korjausta, mutta varojen puutteen vuoksi sitä ei ole lähivuosina tulossa.

Prinsessa eli Anna Lappalainen oli omanlaisensa persoona, joka eli pitkään Kellokosken sairaalassa ja oli myös näkyvä osa kylän elämää. Tarinoita hänestä riittää loputtomiin. Prinsessa joutui elämänsä ehtoopuolella Nikkilän sairaalaan, jossa hän myös kuoli. Hän itse oli kuulemma ainut, joka ei vastustanut siirtoa Nikkilään. Syy sairaalan vaihtoon oli se, että jossain huomattiin Prinsessan helsinkiläisyys, joten hänen paikkansa ei ollut Kellokoskella. Sinne hän kuitenkin jätti lähtemättömät muistot. Prinsessan Kellokosken-vuosien muistot on tallennettu asiallisesti myös sairaalan museoon.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Vieraileva tähti

Tänään saimme blogiin kirjoittajaksi vierailevan tähden. Maisteris- ja opettajatason lentäjän Mikkelin suunnalta, joka on myös ystävyysseurani jäsen numero 2. Ykköspaikkaa pitää puolisoni päivis. Jorzza kirjoittaa räksäpesistä, joita on kolunnut pikkupoikana huonoon omaantuntoon saakka. Mutta Kaima Jorma olkoon huoleti, sillä Jokilaaksossa ollessaan, on hän yöpynyt kodassa matkalla maailman ääriin. Räkättirastasparikunta nimittäin teki pesänsä pihakoivuun, joten nyt on pesällekin lyhyt matka vaikka valokuvaamaan.

Mutta tässä Jorzzan kirjoitus: "Pikkupoikana, räkänokkana, elämä oli koettavissa ja aistittavissa aivan eri tavalla kuin kuuskymppisenä. Varsinkin kevät oli riemun ja onnen aikaa. Kun aurinko sulatti tieltä jään ja roudan, tielle piirrettiin ruudukko ja aloimme hypätä ruutua. Tytöt hyppivät narua, mutta se ei ollut poikien hommaa. Joskus vaan käytiin likoille näyttämässä, et osataan sitä hypätä naruakin!
Lähes kaikkien Mikkelin Lehmuskylän poikien suurin huvi oli lähteä keväällä lintujen pesille, varsinkin räksänpesille.
Näin varmasti pojat tekivät ympäri Suomenmaan. Räksä eli räkättirastas oli vihattu lintu ja kaikkien pikkupoikien oli lupa hävittää kaikki pesät ja poikaset jopa murhata viattomat linnunpojat mitä julminta väkivaltaa käyttäen. Räksänmunilla käytiin munasotaa ja poikien kanssa kilpailtiin siitä, kuka on hävittänyt useamman pesän. Vanhemmat saattoivat jopa palkita lapsiaan tästä pahanteosta ja syy oli päivänselvä: räkättirastaat söivät loppukesällä mansikat mansikkamaalta ja herukat pensaista.
Itse en ollut pahin räksänvihaaja, vaikken puhtain paperein selviäkään. En pudotellut pesiä alas. Päin vastoin kun poikaporukassa kuljimme metsissä, en kertonut tietämieni pesien sijaintia enkä vienyt kavereita lähelle. Tosin minulla oli ritsat ja myöhemmin ilmakivääri, jolla osallistuin räksäjahtiin siinä vaiheessa, kun poikaset osasivat lentää. Olin jopa erityisen tarkka ritsalla ampuja ja moni lintuparka heitti henkensä ritsalla ampumani kiven voimasta. Puhumattakaan myöhemmin ilmakiväärillä saavuttamastani arveluttavasta menestyksestä räksäkannan vähentämisessä.
Myöhemmässä elämässäni olen kokenut luontoherätyksen. Vaikka poikavuodet olivat villejä ja vapaita, kadun tekojani viattomien lintujen murhaajana. Olen kokenut myös uuden räksäheräämisen keväisin. Olen lähtenyt kolmen vuoden aikana pesille kuten pikkupoikana ja iloinnut jokaisesta pesästä, jonka olen löytänyt, ihaillut vaaleanvihreitä mustapilkullisia munia ja vastakuoriutuneita linnunpoikia. Elämän ihme tapahtuu edelleen kuten silloin poikavuosina. Haluan suojella myös ennen vihattujen räksien elämää. Sydämeni lähes murtui, kun toissa vuonna eräästä pihapiiristä löytämäni 6 pesää oli pudotettu. Talon emäntä kasvattaa mansikoita ja hän oli vaatinut miestään pudottamaan räksänpesät, jotta mansikat säästyisivät. Pihaan tullessani huomasin jo pahaenteisen hiljaisuuden, ei kuulunut räksien tavanomaista räksätystä niiden reviirille tullessa. Jossakin metsän pimennossa surivat pudotettuja pesiään, särettyjä muniaan ja teloitettuja poikasiaan...

Kun palaan Suomeen täältä Thaimaasta 23. toukokuuta, lähden varmasti räksänpesille. Mukaan en ota ritsoja enkä ilmakivääriä, korkeintaan älypuhelimeni, jolla kuvaan luontoa ja myös viattomia räksänpoikia, jotka onneksi, suurimmaksi osaksi, saavat varttua nykyisin rauhassa pikkutappajilta ja murhamiehiltä. He nimittäin istuvat pelikonsoliensa ääressä ja murhaavat ihmisiä ja hirveitä otuksia kivääreillään ja tykeillään. Onneksi kohteena eivät ole viattomat luontokappaleet!"

Pieni tuokio rastaselämää löytyy tästä linkistä:

tiistai 8. toukokuuta 2012

Kielen huoltoa ja kahvin juontia

päivis: Olen juonut kahvia ainakin viisivuotiaasta asti. En muista sitä itse, mutta sukulaistäti aikoinaan muisti ja muisteli, miten pyysin, että "äiti keitä pienet iltalöröt". Eero Paloheimo kirjoitti tämänpäiväisessä Keski-Uusimaassa kielen rikastuttamisesta jonnin joutavilla ja mitään sanomattomilla sanoilla, jotka, jos oikein ymmärsin, ovat hänen mielestään osa kalevalaisen kieliperinteen kuihduttamista. Samaan syssyyn Paloheimo tuskasteli myös teitittelyn katoamista. Antoi oikein olan takaa piiskaa kielen köyhtymisestä ja tietoisesta köydyttämisestä.

Pienet iltalöröt saattavat kuulua tuohon perinnekieleen, joka ei kyllä ole säilynyt aktiivisessa kielenkäytössäni. Eikä passiivisessakaan. Sanonta kuulostaa suorastaan vieraalta. Joitakin vanhanoloisia sanoja olen joko sattumalta tai aivan tarkoituksella kuitenkin säilyttänyt puheessani. Yksi suosikeistani on sana rantu. Tiedän sen olevan vanhanaikaista kieltä, sillä sana aiheuttaa nuoremmassa polvessa, jos ei puistatusta niin ainakin naureskelua. Heh oli puolestaan Anna-mummun käyttämä ilmaus, kun hän ojensi jotain ja toivoi, että se otetaan vastaan. En ole sitä omaan puheeseeni ottanut, mutta ehkä kannattaisi.
Juhla-Mokka on meillä vaihtunut
reilun kaupan kahviin.

Mutta ne iltalöröt. Niitä meillä ei juuri tässä perheessä harrasteta. Tai vain joskus kun siltä tuntuu. Kahvin, kuten monen muunkin asian suhteen, meillä on Jorman kanssa kovin erilainen maku. Minä olen jostain syystä Thaimaan-reissuillani oppinut pitämään väkevästä kahvista, joka ei kai yleisestikään ole suomalaisten mieleen. Tai ainakaan ulkomailla kukaan ei juuri myönnä saavansa hyvänmakuista kahvia. Kaikkialla kun pitäisi olla suomalaisittain paahdettua Juhla-Mokkaa. Jorman suosikkikahvimaku on minun makuuni ihan liian laihaa ja yritän sitten iltaisin taiteilla keittimeen valmiiksi sopivan niukan määrän kahvinporoja, jotta ei aamulla tarvitsisi kuunnella valitusta liian vahvasta kahvista.

Kahvi on jostain syystä erityisesti suomalaisille kovin rakas asia. Jos asiakkaita halutaan autokauppaan tai huonekaluostoksille, kannattaa houkutella kahvilla. Tai pelkkä kahvi ei enää taida riittää, kakkuakin on syytä olla tarjolla. Viime aikoina tosin yhä useammin näkyy viikonloppunäyttelyiden vetonaulana olevan grillimakkara. Ehkä kahvi on menettämässä makuaan.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Rouva Sorsa

jormas. Tänään kirjoitan vain lyhyesti ja se liittyy päiviksen kirjoitukseen, jonka mukaan vähempikin riittäisi. Vanha viisaus sanoo, että ruokakauppaan ei kannata mennä nälkäisenä, sillä silloin tulee ostettua muonaa mielin määrin. Huomasin saman ilmiön, kun Martti osa-auto on saanut pihassamme rinnalleen hieman isomman auton, jota kai voisi sanoa farmariksi. Sen kanssa menimme sitten lauantaina hieman kaupoille, varsinkin rautakauppoihin. Ja kas kummaa, eiköhän oteta tämä ja tuo ja noitakin varmasti tarvitaan ja onhan autossa tilaa. Niin olikin ja tuota pikaa tilaa oli myös rahapussissa, sillä siellä ei kukkarossa ei ollut kuin Matti. Mutta kaikki on hankintojenkin osaltaaan aivan erinomaisella tolalla. Sellainen mielenkiintoinen tapaus rouva Heinä- tai Sinisorsasta tapahtui tänään, kun pystyttelin rautakangen kanssa kieltolappuja pihapiirimme ympärisöön. Rouva Sorsa tepasteli perässä joka paikkaan ja oli niin asiantuntevan näköinen mihin kieltoja tulee laittaa ja mihin ei. Joutsenetkin näyttävät palanneet Jokilammillemme.


sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Vähempikin riittää

päivis: Yksi vaihe elämässä on taas lopuillaan: tyhjennämme Mäkelänkadun asunnon toukokuun loppuun mennessä. Tänään olin aloittelemassa muuttoa, jonka sainkin jo aika hyvälle tolalla. Sain pakattua kymmeneen 50 litran laatikkoon kaikenlaisia astioita ja muita tavaroita. Hieman pienempiä kannellisia laatikoita täyttyi kahdeksan ja Ikean isoja kasseja pakkasin ehkä kuusi. Suurin osa tavaroista jää Mäkelänkadulle varastoon.

Haloo! Miksi meillä on niin paljon tavaraa, jota emme ole kaivanneet, emmekä tarvinneet viime kesäkuun jälkeen, jolloin käytännössä enimmäkseen aloimme olla Jokilaaksossa? Ja vaikka olimmekin Mäkelänkadulla, monet astioista lojuivat täysin käyttämättöminä kaapeissa.

Kun Duokoti joskus valmistuu ja toivon mukaan saamme sen Jokilaaksoon, edessä on tietysti taas jonkinmoinen muuttorumba, kun konttikodinkin kaapit huutavat silloin vielä tyhjyyttään. Osa tavaroista ja vaatteista on tosin jo Jokilaaksossa kylmäkontissa. Mutta nekin vahvistavat ajatusta, että vähempikin riittää. Kontissa roikkuu hengareissa vaatteita, joita en näköjään tarvitse. Aika harvoin olen kontista hakenut vaihtelua garderobiini, joka kieltämättä välillä kyllä tuntuu aika yksitoikkoiselta. Ja suurehko matkalaukku on saanut olla koko talven niillä sijoillaan täynnä petivaatteita ja pyyhkeitäkin muistaakseni.

Vaatteiden suhteen on ollut sentään mukava huomata, että joskus vaatehankinta, jota ehkä on vähän katunut jälkeenpäin, onkin nyt osoittautunut hyväksi ostokseksi. Jotain yhtä ja samaa hametta, joka on aikaisemmin ollut aivan käyttämättömänä, onkin tullut pidettyä oikein urakalla.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Kuorma

jormas. päivis on kirjoittanut useamman kerran kovin kauniisti Jokilaakson tapahtumista. Niihin on helppo yhtyä. Itselleni oli jonkinlainen prosessi ylipäätään luopua sosiaalisen isännöinnin tehtävistä, joskin kyseiselle tehtävälle on monta nimeä. Joka tapauksessa silloin puhutaan tuetun asumisyksikön isännästä ja emännästä, jotka asuvat yhteisönomaisesti puolimatkankodissa tai miksi asumisyksikköä kulloinkin kutsutaankaan. Tehtävässä asiakkaiden kanssa arkea ja elämäänsä yhteisössä ylipäätään jaetaan enemmän kuin perinteisessä palkkatyössä on tapana. Usein vuosien varrella sanoin ollessani johtavassa asemassa, että asemastani johtuen minua ei kukaan voi lempata päihdehuollon yksiköstä kuutamolle, vaan haluan viettää myös vanhuuteni yhteisönomaisessa asumismuodossa. Kuvittelin ja elin mielessäni, että vanhana istun keinutuolissa päiväkeskuksessa ja olen osaltani vastaamassa päihdeongelmaisten toiseksi suurimpaan haasteeseen. Yksinäisyyteen. Ajattelin, että iskemme tarinaa ja parannamme itsemme lisäksi maailmaa. Koin asiakkaat, vertaiseni, itselleni tosi tärkeiksi ja elin tulevaisuutta mielikuvissani heidän kanssaan. Ajattelin, että joku sanoo silloin minulle, kuule Soini tai jormas, me voidaan käydä sulle kaupassa, jos se on susta ok. Mutta kun omasta valinnasta meni asema johtajana, alkoi myös turvattomuus sosiaalisen talonmiehen työssä. Lähes jokaisena aamuna odotin, että vieläkö saan asua Pessissä. Kipeäksi asian teki myös se, että vaikka Sininauhasäätiön toimitusjohtajan kanssa asia oli kunnossa, riitti nakertaja, jonka itselleni hämäriksi jääneet tavoitteen veivät intoa tehdä sydämellä sitä minkä oikeaksi koen. Nyt on kohta rakennettu vuosi uutta tulevaisuutta ja kotia Jokilaaksossa ja täytyy sanoa, että paljon pitäisi korvieni välissä tapahtua, jotta palaisin ylipäätään mihinkään asumisyksikköön isännäksi.

Takana on yli kolmekymmentä vuotta päihdetyötä taatusti tunteja laskematta. Niinä vuosina on ehkä tullut lastattua taakkaa tai tehtyä tarpeetontakin kuormaa yhdelle jos toisellekin työtoverille, usein tosin huomaamatta. Ehkä olen saanut nyt osa-aikaeläkkeellä ollessani viimeisen kolmen vuoden aikana maistaa samaa lääkettä. Joka tapauksessa koen, että omaakin kuormaa on ollut jokunen sellainenkin tekemässä, jolle ainakaan minun lavalleni lastaaminen ei oikeastaan olisi kuulunut lainkaan. Vaan kun asema on taakottamisen mahdollistanut, niin kuormaa on tullut ja kertynyt. Mukana ei ole aina ollut kristillistä eikä muutakaan lähimmäisenrakkautta. Vaikka kuormaa onkin kertynyt, on sitä nykyisin helppo kuljettaa. Mutta jossain vaiheessa tulee minunkin lavani tyhjennyksen aika. Ehkä kipattavaa on kertynyt sen verran, että siitä riittää pikku läjiä sinne tänne.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Luonto lähellä

päivis: En muista milloinkaan aikaisemmin kokeneeni samanlaista luonnon läheisyyttä kuin Jokilaaksossa. Erityisesti nyt keväällä kasvun kohinan kuulee melkein korvissaa. Lintujen äänet tuntuvat voimistuvan päivä päivältä ja uusia lajeja ilmestyy tuon tuosta. Keski-Uusimaan mukaan kevät on Etelä-Suomessa alkanut virallisesti. Se alkaa, kun hyönteisten määrä on riittävä, jotta hyönteisiä syövät linnut voivat palata etelän mailta. Etunenässä västäräkki.
Niilokin viihtyy luonnossa ja uskaltaa mennä jo näppärästi Pikkulammen
Rabbitislandille siltaa pitkin. Kania saarella ei ole vielä nähty.

Myös kasvien määrä lisääntyy. Leskenlehtien kukinta on tuota pikaa jo ohi, valkovuokkojen määrä on vielä kasvussaan. Pieniä lupiinin lehtien alkuja näkyi myös pihassa. En jaksa pitää niitä roskakasveina, kuten usein kuulee sanottavan. Lupiinit ovat kauniita. Olen niitä joskus yrittänyt istuttaakin, mutta huonolla menestyksellä. Auton renkaiden mukana ne sen sijaan leviävät aivan kuin huomaamatta pitkin teiden varsia.

Hevoshaan luona Jorma huomasi tänään rentukoita, tai kuitenkin keltaisia märän paikan kasveja, joita me kumpikin olemme oppineet nimittämään rentukoiksi. Nykyään pitää olla tosi varovainen, jos kertoo julkisesti poimivansa jonkin kasvin, sillä luontoon kohdistuu niin monenlaista suojelua ja jotkut asiat ovat kertakaikkiaan laittomia. Noita rentukoina pitämiämme kävin hakemassa oikein juurineen ja istutin kaksi nippua Pikkulammen rannalle, johon on nostettu savea uimapaikan kohdalta lammesta. Olisi mukava, jos ne lähtisivät kasvamaan ja leviäisivätkin vähän.

Sammakonkutua täällä on liiankin kanssa märillä paikoilla ja kun tulva on nyt laskenut ainakin 60 senttiä huipustaan, kutuläikät sinnittelevät siellä täällä. Varmaan kuivuvat lopulta ja uudet sammakot jäävät syntymättä. Mutta vaikka niitä tuhoutuu luonnollisella tavalla tolkuttomat määrät, sammakonkutuakaan ei kuulemma enää saa ottaa talteen. Kuten ei siilejäkään saa siirtää minnekään. Niitä olisimme mielellämme Jokilaaksoon ottaneet. Mutta kun ei niin ei.

torstai 3. toukokuuta 2012

Arvostan Lahelan K-kauppiasta

jormas. Jokilaaksossa on mukavaa ja päivät täyttyy monenlaisesta tekemisestä. Eilen tosiaan puuhastimme kasvihuoneen kimpussa ja sen kanssa on mennyt tämäkin päivä, kuten moni tuokio lähiaikoina. Sokkelin kasasimme tänään, joten lähiaikoina alkaa seinien pystytys. Katsotaan, kun tähtien asento on siihen jobiin suotuisa. Eilen teimme uuden aluevaltauksen, sillä ensi lauantaina Jokilaaksossa koulutetaan palveluskoiria, pelastus-sellaisia tarkemmin. Alueellemme kätketään pressujen alle kolme ihmistä, jotka ikään kuin ovat koirilta ja kaikilta muiltakin kateissa. Koirat etsivät heidät ja tästä viimeisestä kokeesta selvittyään, tulee niistä virallisia, tehtäviinsä koulutettuja etsijöitä.

Tänään tupsahti pikkutilallemme myös sähköfirman miehiä koneineen, jotka olivat saaneet tehtäväksi yhden pylvään vaihtamisen pihapiirissämme. Mielestäni vanhakin olisi palvellut vielä vuosikaudet, mutta jo vain, varsinkin jos saamme vanhan siltojemme tukirakenteisiin.

Niilo-koira sai päivikseltä jotain ihmeellistä myrkkyä punkkien ynnä muiden koiran ihoon kuulumattomien siipiveikkojen tai muiden loisveikkojen torjuntaan. Luulisi tehoavan, kun koirakin oli puoli päivää kuin maansa ja elämänsä menettänyt.

Olen arvostanut Lahelan K-kauppiasta, sillä hän
on  varsin kohtelias asiakaspalvelija hieman
mörököllimäisestä ulkonäöstään huolimatta.
Lisäksi hän palkkaa nuoria töihin.
Tänään tuli lisää arvostamisen aihetta,
 sillä kaupan oheen oli ilmestynyt infolappu,
 jota kaikki tuntuvat kunnioittavat.
Niin kypsään ikään ehtineet kuin myös nuoret,
jotka pitävät kaupan pihaa pöytineen
kokoontumispaikkanaan.

Töitäkin on tullut tehtyä tai ainakin seurattua Sininauhasäätiön profilointia julkisuudessa. Hieman harmittaa, sillä näyttää olevan, että puhumme asumisyksiköittemme tuomasta turvasta ja turvattomuudesta naapurustolle hieman liian valikoiden. Kun itsekin olen ollut kyseisen lafkan boss, niin ei tunnu vastuullisesta mainostaa päihteettömän asumisyksikkömme tuomaa naapuristoturvaa silloin, kun meidän pitäisi puhua päihteellisestä, keskitetystä asumisesta. Siitä nimittäin on haittaa ja häiriötä, joka meidän kaikkien, jotka haluamme asua kaupungin tiiviisti rakennetuilla alueilla on hyväksyttävä. Miksikö näin? Koska korkein hallinto-oikeus on päättänyt, että kaikki ihmiset on asutettava niille alueilla, jotka ovat tarkoitettu asumiseen. Ei siis minnekään teollisuusalueille tai vastaaville. Ja kun nämä tiheästi kerrostaloissa asuvat ihmiset eivät ole valmiita ottamaan taloonsa ensimmäistäkään asunnotonta saati päihdeongelmaista, jää jäljelle keskitetyt, kyseisille kohderyhmille tarkoitetut asumisyksiköt ongelmineen. Ihmiset ymmärtävät tämän järjellä, mutta kun asuntola tai vastaava on tulossa oman lintukodon naapuriin, loppuu ymmärrys. Yksi asia edellä mainitun lisäksi kannattaisi kuitenkin ymmärtää. Mitä enemmän meillä on kaduilla kodittomia, sitä turvattomampia kadut ja työ- kauppa- tai koulumatkatkin ovat.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kasvihuoneen rakentaminen


Tässä vaiheessa oli vielä aikaa seistä
kädet taskussa.

päivis: Kasvihuoneen rakentamisen ehkä tärkein osa on valmis: on tasattu hiekka, jonka päälle tulee kasvihuoneen sokkeli. Tänään Malmlund kävi monitoimikuormaajallaan siirtämällä maat pois kasvihuonerakennuksen paikalta ja siihen levitimme huopakankaan. Kangas taas peitettiin hiekalla. Malmlundin mielestä multa, joka levitettiin tulevan kasvihuoneen viereen, oli erinomaista.

Mielissämme näimme jo kasvihuoneen lähistöllä pari omenapuuta ja marjapensaita. Siihen kyllä menee vuosia, että saisimme satoa näistä vielä puutarhaliikkeen kesäpihalla olevista puista ja pensaista. Mutta tämän asian kanssahan ei olekaan tarkoitus kiirehtiä. Tosin Jorman mielestä kasvihuone on pystyssä jo viikonloppuna. Saas nähdä.


Huopakangas peittyi helposti
soramassojen alle.
Silti uskon, että kasvihuoneen rakentaminen ja siellä viljeleminen on hyvää hidastamista. Ei voi vaatia, että "nyt heti kaikki minulle". Itseään voi tietysti piiskata rakentamaan nopeasti, mutta luontoa ei voi määrätä kasvamaan yhtään sen vikkelämmin kuin se luontaisesti tekee.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Omaperäinen vappumatinea

jormas. Tänään tehtiin historiaa ja toteutimme päiviksen ja Niilo-koiran kanssa niin sanotun Vappumelonnan. Jo monta kymmentä vuotta sitten silloisen kaverini, Parkkosen Masan kanssa hommattiin puuvene ja kunnostettiin se Tuusulanjärvelle. Airoja säilytimme parin sadan metrin päässä olevan Simon Saluunan piharakennuksen orsilla, josta ne olikin helppo kopata mukaan, kun kävelimme rantaan veneelle. Paikka oli siinä mielessä huono, että jos menimme ensin kuppilan puolelle, soutureissu yleensä jäi ja aika meni huurteisia oluita maistellessa. Mutta kyllä soudeltiinkin järvellä ja suunniteltiin, että joskus vielä kevättulvien aikaan soudetaan Tuusulanjokea Vantaanjoelle saakka. Vaan eipä Masan tai kenenkään muunkaan kanssa koskaan edes joelle asti päästy. Varsinkaan veneen kanssa.




Mutta nyt päästiin päiviksen ja Niilon kanssa, joka osoittautuikin oikein oivaksi venekoiraksi. Mallia saisi monet ihmisetkin ottaa. Kuten aiemmin on tullut kirjoitettua, hankimme kumikanootin ja tämä oli vesikulkuneuvon neitsytmatka. Veteen venhon tai kanootin, johon saa perään viiden hepan moottorinkin, laskimme sen ensin täytettyämme niin sanotusti Hyrylän Torpan rannan mattolaiturien kupeesta.

Matka oli kertakaikkisen upea Myllykylän Jokilaaksoon. Myötävirtaan kun kuljimme, niin ei oikeastaan soutaa tai meloa olisi ollut tarvetta lainkaan, vaan ainoastaan vähän suuntaa ohjailla. Parissa kohdassa oli puu kaatunut joen yli siten, että rantauduimme ja kiersimme rungot rannan kautta. Kanootti tai vene, sillä sillä voi soutaakin, painaa alle kolmekymmentä kiloa, joten yhteen päivikseen ja jormakseen, sen kantoi esteiden kohdalla kummasti. Vesilintuja, aitoja sellaisia oli monin paikoin ja olikin mukava seurata, kun ne lähtivät lentoon edestämme. Telkkiä oli paljon ja tämän kokemuksen perusteella voisi sanoa, että enemmän kuin sorsia. Joutseniakin jokunen. Jokimatka oli tosi mukava ja hieno kolmen tunnin sessio ja mitä oivin ja erikoinen vaikkapa kahdenkeskisen palaverin paikka.

Seuraavana jatkamme veneilyä joko Vantaanjoessa, Laukaassa tai sitten merelle Meri-Teijossa, jossa on siis omaa vettäkin yllin kyllin. Mutta sitä ennen hankimme moottorin, jotta riittää poweri ajaa esimerkiksi Vantaata ja Keravanjokea vastavirtaan.