Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Pelastuslaitos pelastaa

päivis: Hesarissa oli pikku-uutinen noin kymmenvuotiaasta tytöstä, joka oli kiivennyt leikkipuiston keinun ylärimalle, mutta ei enää päässytkään sieltä pois. Mitä tyttö teki sen jälkeen? Huusiko apua? Ehkä, mutta niin kuin nykyään asiaan kuuluu, hänellä oli taskussaan kännykkä. Soittiko tyttö apuun äidin tai isän? No ei ilmeisestikään soittanut. Sen sijaan tyttö näppäili kännykkäänsä numerot 1,1 ja 2.

Hälytyskeskuspäivystäjien tylystä käytöksestä on kirjoitettu paljon. Jopa hengenvaarallisesti sairastuneille ei aina tahdo saada apua hätänumeroon soittamalla. Miten lie tyttö osasikaan sanansa asettaakaan, koska paikalla kaasutti pelastuslaitos, joka päästi tytön pälkähästä. Uutisen mukaan häntä kuitenkin ohjeistettiin, että olisi kannattanut soittaa vanhemmille.

Mitä tuo uutinen nyt sitten kertookaan nykyajan lapsista? Jonkun mielestä ehkä tyttö oli terävä, kun osasi soittaa apua sieltä, josta apua on saatavilla. Tai että onpa hyvä, kun lapsilla on kännykät käytössään.

Minusta tyttö oli tyypillinen tämän päivän kansalainen, joka on opetettu ajattelemaan, että itse (tässä tapauksessa vanhempien) ei tarvitse kantaa vastuuta omista asioista, mutta yhteiskunnan palvelujen puoleen voi kääntyä asiassa kuin asiassa. Ja jos yhteiskunta ei auta, se on mätä. Se puolestaan on poliitikkojen syytä. Varsinkin niiden, jotka eivät edusta omaa arvomaailmaa.

Kun lapsille hankitaan kännyköitä, ensisijainen tarkoitus on varmaan, että lapsi voi soittaa vanhemmilleen ja muille läheisille ihmisille. Vanhemmat voivat myös olla lapseen yhteydessä ja varmistaa, että kaikki on kunnossa. Tai sopia, missä tavataan, kertoa mitä ruokaa löytyy jääkaapista ja milloin isä tai äiti tulee kotiin. Puhelin on siis tärkeä ohjeistus ja tiedonantoväline. Mutta on se muutakin.

Seurannassa?
Nykyään vanhemmat voivat myös seurata lastensa kulkemisia, kun kännykkään on asennettu paikannusohjelma. Ei pääse tenava kadoksiin, kun satelliitin kautta välittyy tieto jälkikasvun kulloisistakin liikkeistä. Vaan ei kai tuo tekniikka rajoitu pelkästään lasten paikantamiseen? Sen avullahan mustasukkainen mies tai nainen voi lisätä tai vähentää tuskaansa tarkkailemalla oman puolisonsa reittivalintoja. Hätäkeskuksesta ei apua kuitenkaan taida olla tarjolla, jos tarkkailija huomaa, että tarkkailtava on eksynyt väärille teille.


maanantai 30. maaliskuuta 2015

Vastentahtoisesti suomalainen

jormas: Eilen illalla pohdiskelin, että onkohan olemassa suomalaisia vasten tahtoaan? Aamulla asia oli selvä, sillä onhan niitä. Muistin nimittäin Nico Rosbergin, joka ainakin lehtitietojen mukaan kokee olevansa 100 % saksalainen, vaikka ei liene asunut siinäkään maassa päivääkään.

Jotenkin Nicon saksalaisuuden esille nostaminen varsinkin uran tässä vaiheessa on minullekin järkeen käyvää, sillä onhan urheiluvälineenä Mersu, jota ei voine pitää suomalaisena sitäkään vähää kuin Nicoa. Vaikka Mersujakin on Uudenkaupungin autotehtaalla tehty tai ainakin kasattu. Siis Suomessa tehty Mersu on tehty Suomessa, mutta se ei ole suomalainen. Ja Nicoa taas ei ehkä ole tehty Suomessa, mutta hän on suomalainen, haluaa sitä tai ei.

Mutta Nico saattaa kansalaisuutensa suhteen olla myös takinkääntäjä ja vaihtaa sitä kuin sanonnan mustalaisen hevostaan. Alemmissa autourheiluluokissa hän ajoi nimittäin suomalaisella lisenssillä, joten välillä Nicon voittaessa, tankoon nousi Suomen lippu ja Maamme-laulu raikasi. Pikkusielu kun olen, harmittaa, jos Nico on unohtanut tämän osan suomalaisuudestaan, sillä ilman alkua ei ole loppuakaan. Ei autourheilu-urallakaan.

Mutta eihän suomalaisena oleminen ole aina helppoa ollut hänen isälläänkään, sillä Keke on Ruotsissa syntynyt suomalainen. Kekeä  moni pitikin halveksittuna mamuna. Tämä muuttui sitä mukaa suomalaisittain parempaan suuntaan mitä enemmän tuli kilparadoilla menestystä. Sen kruunasi täydellisesti F1-maailmanmestaruus, jonka jälkeen Keke olikin joka piireissä hyväksytty täyden kympin suomalainen.

Kirjoittaessani huomaan, että tämähän onkin mukava aihe. Nimittäin, jos jollakin on kaksoiskansalaisuus, niin hänen ei tarvitse käydä Suomessa armeijaa. Vapaaehtoisesti toki sen voi kaksoiskansalainenkin käydä, mutta pakkoa siihen ei ole. Jos asia tosiaan on näin, niin minä odotan mielenkiinnolla koska keskustelu aiheesta alkaa toden teolla. Sillä oletan suomalaisenkin maahanmuuttopolitiikan ansiosta Suomeen syntyneen ja syntyvän yhä kasvava joukko kaksoiskansalaisia, joilla on kaikki suomalaisen yhteiskunnan oikeudet, mutta ei velvollisuuksia. Kuten armeijaa.

Mutta tasan ei käy onnen eikä muunkaan lahjat. Sotiemme melskeessä roudattiin Suomesta sotalapsia ainakin Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan. Osa heistä menetti Suomen kansalaisuuden. Jokunen vuosi sitten meillä oltiin säätämässä lailla tai asetuksella, että he voivat hakea kansalaisuutta takaisin ilmaiseksi. Ymmärränkö oikein? Kun lapsi, usein taatusti vastoin omaa tahtoaan, vietiin toiseen maahan, niin siinä prosessissa saattoi mennä myös syntymässä saatu Suomen kansalaisuus? Jota voi sitten lapsi kasvettuaan aikuiseksi hakea ilman korvausta takaisin? Jos näin on, taas hävettää olla suomalainen. Ymmärrän osin oman pikkusieluisuuteni, mutta kuinka on muiden laita?

Mutta takaisin Nicoon. Minusta on mukava pitää kiinni kynsin hampain hänen suomalaisuudestaan. Ja mitä enemmän hän siitä mesoo, sitä enemmän minä pidän siitä kiinni. Tai ehkä hän ei itse siitä pitäisi mitään elämää, mutta joutuu olemaan mieltä jos toistakin, kun suomalaiset tiedotusvälineiden edustajat pitävät asiaa esillä. Sotalapset menettivät kansalaisuuden, vaikka eivät olisi halunneet ja Nico sai kahdenkin maan kansalaisuuden, vaikka ei ole asunut koskaan kummassakaan.

Aivan oma mielenkiintoinen lukunsa on muukalaispassi, joka on sisäministeriön myöntämä passi Suomessa oleskelevalle ulkomaalaiselle, joka ei voi saada kotimaansa viranomaiselta passia tai jos on jokin muu erityinen syy.

Naapurimaassamme Virossa neljäsosa on venäläisiä. Aikamoinen määrä siis, jos verrataan esimerkiksi venäläisten määrään Suomessa. Voi olla, että tämä menee metsään, mutta muistelen lukeneeni, että Virossa on lisäksi pelkästään vailla mitään kansalaisuutta olevia enemmän kuin Suomessa vähemmistökansalaisia yhteensä, suomenruotsalaiset mukaan luettuna.

Virossa lienee ainakin 100 000 asukasta, joilla ei ole minkään maan kansalaisuutta. Periaatteessa heistä jokaisella on oikeus oleskeluun, sosiaaliturvaan ja muukalaispassiin vaikkapa Suomessa.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Toiselta opiksi ottaminen

päivis: Katseltiin nauhoittamaamme tanskalaista sarjaa nimeltä 1864. Siinä vanha sotamarsalkka kehui oppineensa sodankäyntiä viholliseltaan, Napoleonilta. Siitäpä tuli mieleen, että miten tietoisesti tai tiedostamatta otamme opiksemme toisten tavasta tehdä asioita? Vai otammeko ollenkaan?

Ajattelen, että toisten tavoista oppiminen tai peräti apinointi on tietoista. Jos itsellä on vaikka esimies, jolla selvästi on joku linja tavassaan toimia, pitää varmaan osata kiinnittää siihen huomiota, jos itse mahdollisena esimiehenä haluaisi tehdä samalla tavalla. Tai myyjä voi seurata toisten myyjien tapaa tehdä työtään. Voi olla, että opettajaksi opiskeleva muistaa omilta kouluajoiltaan jonkun hyvän opettajan ja omaa uraa aloitellessaan päättää tulla samanlaiseksi opettajaksi. Tai jos muisto onkin ikävä, päättää, ettei varmasti itse toimi samalla tavalla.

Moni asia tulee opittua omasta kodista. Hyvässä ja pahassa. Paljon puhutaan siitä, että monet tavat periytyvät. Jos isä lyö, poikakin lyö. Jos äiti ei polta, ehkä tytärkään ei ole kiinnostunut aloittamaan tupakointia. Monia opittuja asioita tulee silti varmaan toistettua täysin näppituntumalta sen kummemmin asiaa tiedostamatta. Ehkä jonkun kriisin yhteydessä korkeintaan havahtuu huomaamaan, että näinhän se isäkin/äitikin tosiaan aina teki.

Lähes jokainen auton rattiin istuva hankkii ajokorttinsa autokoulun teoria- ja ajotunneilta. Opetus on periaatteessa sama kaikille, mitä nyt opettajat ovat erilaisia. Kaikkien on kuitenkin käytävä samat opit läpi ja vielä tentittäväkin ne. Ja on onnistuttava asiallisesti myös inssiajossa. Silti maanteillä kaahaa jos jonkin näköistä kuskia.

Varsinkin nuoremmista autoilijoista useimmat ovat luultavasti istuneet eräätkin kerrat isän tai äidin kuljettaman auton kyydissä ennen kuin ovat itse tulleet ajokortti-ikään. Jos oma vanhempi on kuski, jonka mielestä kaikki toiset tiellä liikkujat ovat ääliöitä ja osaamattomia, lapsi takuuvarmasti painaa saamansa arviot mieleensä ja todennäköisesti hänestä itsestäänkin tulee samanveroinen auton ratissa meuhkaaja.

Kaikkia asioita ei kuitenkaan opita kotoa eikä koulustakaan. Jostain kuitenkin tulee yhä yleisemmältä tuntuva tapa kohdistaa väkivaltaa täysin sivullisia ja tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Jorma puhuu usein väkivallasta väkivallan vuoksi. Joidenkin mielestä on vain niin kiva satuttaa toista. Joskus se on puolustuskyvytön vanhus, joskus yhtä avuton lapsi. Pahaa jälkeä syntyy, vaikka kohteena olisi täysissä voimissaan oleva aikuinenkin, jos päälle kävijöitä on useampi kuin yksi. Tämä on ikävää, sillä väkivallan lisääntyminen lisää myös pelon ilmapiiriä. Itsestäni huomaan, että vaikka en suoranaisesti pelkäisi, olen monissa kohdin alkanut ottaa huomioon väkivallan vaaran. Se ei tunnu hyvältä.


lauantai 28. maaliskuuta 2015

Verkkokauppa.com, Suomen Asiakastieto Oy ja Klarna AB sekä pienasiakas

jormas: Kävin kohtalaisen mittaisen keskustelun, josta osan liitän tähän blogiin. Kaikki alkoi kahvinkeittimestä, jonka halusin ostaa Verkkokauppa.comista laskuun, koska he tarjoavat tapaa nettisivuillaan myös yksityisasiakkailleen.
Ollessani Sininauhan boss, osti konsernimme Verkkokaupasta paljonkin nimenomaan laskuun. Omalla ja firmamme nimillä oli koneellisten järjestelmienkin mielestä katetta.
Mutta nyt on toisin, kun olen siirtynyt eläkkeelle ja halusin jatkaa laskuasiakkaana. Pulmat alkoivat siitä, että tietoni eivät ole oletettavasti ulkomaisessa omistuksissa olevissa yrityksissä ja järjestelmissä syknronissa. Joten siitä ja oletettavasti osin poikkeavasta asumismuodostani johtuen näytän olevan vähintäänkin epäilyttävä siinä määrin, että minulle ei laskuun kyseisestä firmasta voida myydä.
Pisteenä iin päälle laskuun ostamiseni evännyt ja sitä hoitava Klarna AB halusi valmiille sablonille asiakaspalautteen sinänsä ystävälliseen tapaansa. Joka sekin taitaa olla automaatin tuotos, sillä esimerkiksi kaikessa saamissani vastauksissa on samat saatesanat.
Mutta annan palautteeni tavallani, sillä olen hieman närkästynyt ja toivon ainakin joidenkin jaksavan lukea alla olevan kirjeenvaihdon. Alkuosan olen jättänyt pois, jossa  minäkin olin sanoissani sangen ystävällinen, sillä oletit, että kyllähän tähän myös minua tyydyttävä ratkaisu. Mutta toisin kävi, sillä pieni ihminen on  pieni ihminen ja suuri yritys on suuri yritys:
¤¤¤¤¤¤¤
Hei Jorma,
kiitos viestistäsi ja antamastasi palautteesta.
Kuten kollegani on maininnut, vertaa järjestelmämme asiakkaan tilausvaiheessa syöttämiä nimi- ja osoitetietoja asiakkaan virallisiin väestörekisteritietoihin. Mikäli tiedot eivät täsmää täydellisesti, hylkäytyy ostos automaattisesti. Osoitetarkistus on maksutapaamme liittyvä tietoturva- ja turvallisuustekijä, jonka kiertäminen ei ole mahdollista.
Suosittelen sinua vierailemaan verkkokaupan sivuilla tarkistaaksesi mitä muita maksutapoja kauppa tarjoaa. Voit aina valita tilauksellesi toisen maksutavan.
 
Jos mieleesi tulee vielä kysymyksiä, vastaamme niihin mielellämme.
Mukavaa päivänjatkoa!
Ystävällisin terveisin,
Asiakaspalvelu

Klarna AB

¤¤¤¤¤¤¤

Hei Klarna
Kaiken kirjoittamasi ymmärsin jo aiemmin. Järjestelmänne "vertaa" ja siitä on seurannut, että kone ratkaisee voinko ostaa laskuun. Ei siis elävä ihminen, joka teillä ei syystä tai toisesta ota vastuuta tapauksesta, vaan laittaa sen järjestelmän syyksi. Suomessa on nimittäin niin, että koska vakituisella asunnollamme on määräaikainen rakennuslupa, kirjaa väestörekisteri minut vailla vakinaista asuntoa olevaksi. Se ei kelpaa teille, vaikka kuinka olisin hoitanut asiani moitteettomasti. Näitä tapauksia varten tarvittaisiin teillekin omilla aivoilla ajattelevia ihmisiä sekä rohkeutta tehdä sen mukaiset päätökset.

Jorma Soini

¤¤¤¤¤¤¤
Hei Jorma, kiitos viestistäsi
Yli miljoona suomalaista on tehnyt verkko-ostoksia Klarnan kautta ja maksutavallamme tehdään tuhansia uusia ostoksia päivässä. Asiakkaidemme turvallisuus on meille ensiarvoisen tärkeää ja osoitetarkistus onkin yksi maksutapaamme liittyvä tietoturva- ja turvallisuustekijä. Valitettavasti sen kiertäminen ei ole mahdollista.
 
Kuten mainitsin, verkkokaupoissa on aina tarjolla myös muita maksutapoja, joista löydät varmasti itsellesi sopivan vaihtoehdon.
 
Klarna AB
¤¤¤¤¤¤¤
Heippa taas
Huomaan luetun ymmärtämisessä haluamallani tavalla olevan teidänkin päässä vaikeuksia. Moitin järjestelmäänne siksi, että olen aina hoitanut asiani tunnollisesti, asunut nykyisessä osoitteessani vuosikaudet, koskaan luottotiedoissani ei ole ollut maksuhäiriömerkintää ja silti laskuun ostaminen Verkkokauppa.comista kauttanne on mahdotonta.
Yksilöllisen palvelun sijaan puolustatte järjestelmäänne ettekä tässä tapauksessa täysin moitteettomasti toiminutta pienasiakasta. Lisäksi sinällään ansiokkaasta selittelyistänne huolimatta teillä ei ole ollut kertoa edes syytä, miksei laskuun ostaminen tapauksessani ole  mahdollista. On vain minun oma arveluni.

Asiakkaan näkökulmasta on tapauksessani irvokasta perustella, että osoitetarkistus on ensiarvoisen tärkeä, maksutapaan liittyvä tietoturva- ja turvallisuustekijä, jonka kiertäminen ei ole mahdollista. Mutta kuka kiertää ja mitä ja ketä on tässä tapauksessa tarkoitus suojella? Minua itseltänikö?
Yksilöllisen palvelun puute närästää minua siksikin, että verottajalla ei ole ollut mitään vaikeuksia lähettää kotiini kohdistuvaa kiinteistöveroa, eikä minulla oli ollut vaikeuksia sen maksamisessa. Verottajalle on siis selvää, että siellä olen ja siellä  asun.

Mutta koska te olette järjestelmänne ikään kuin kiveen hakanneet, niin sen jälkeen ei mikään riitä eikä muutu. Järjestelmät  vaativat kuitenkin jatkuvaa kehittämistä, joka on tärkeää myös silloin, kun kyseessä on tavalla tai toisella asiakaspalveluala. Ehkä vaikein tehtävä onkin saada näiden yritysten henkilökunta ylös poteroistaan. Sitä ei tee helpommaksi, jos kokee, että työn ainut sisältö on siitä saatava rahallinen korvaus.
Puhumme Suomessakin paljon syrjinnästä, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Tuntuu ikävältä pyöriä eriarvoisena rattaissanne ehkä vain siksi, että asun Hyvinkään Asuntomessuilla edelliskesänä esillä olleessa Merikonttikodissa. Siitä artikkeleita on netti pullollaan, joita välitin teillekin. Joten epäselvää ei ole, missä asun eikä luottotietojeni moitteettomuus. Mutta kun järjestelmänne ei saa tätä asiakasta palvelevaan järjestykseen, teiltä ei löydy halua puolustaa muuta kuin järjestelmäänne. Itse en olisi silloin kovin ylpeä yrityksenne kyvystä ottaa asiakkaiden yksilöllisiä tarpeita huomioon.
Mutta suuri ei ole pienen aina kaunista. Näin ajattelin, kun kuuntelin eilen uutista, jonka mukaan Suomen Asiakastieto Oy listautui pörssiin. Sen taitaa omistaa edelleen bahrainilainen Investcorp International Ltd, joka on kansainvälinen kiinteistö- ja pääomasijoittaja. Suomen Asiakastieto Oy:n hallinnointia varten sillä on Luxemburgiin rekisteröity holdingyhtiö.
Tietysti on aika röyhevää ajatella, että käytännössä lisäksenne edelle mainittu monikansallinen yritys on automaattisesti päättänyt, että minulle ei kahvinkeitintä myydä, ellen maksa sitä etukäteen.
Ymmärrän, että näillä eväillä ei Tuusulan Jokilaakson Merikonttikodista paljon Jorma Soinin ääni kuulu saati paina. On hän sitten sosiaalineuvot tai ei. Tiedän, että asia ei pääty kannaltani mitenkään myönteisesti, kunhan eläkepäivieni ratoksi puolustan itseäni yksilöön kohdistuvalta syrjinnältä, jonka syytä en edes saa teiltä irti.
Taidan myös selvittää tässä mukana olevista yrityksistä, kuinka "korkealla istuvien" päivään voi tuoda sähköpostiviestittelyillämme, jos en piristystä, niin ainakin tiedoksi.

Jorma Soini, sosiaalineuvos
http://www.elamantahden.fi/
http://www.elamantahden.blogspot.fi/

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Hullut päivät

päivis: Stockmannin jokakeväiset Hullut päivät ovat taas täydessä käynnissä. Kun viisipäiväinen markkinahulina alkoi keskiviikkona klo 7, samaan työmatkabussiini tuli jo kahdeksan jälkeen Jumbon nurkilta matkustaja, jolla oli keltainen Hullut päivät -muovikassi täynnä ostoksia. Tosin itsekin aioin rynnätä heti ensimmäisen päivän aamuna ostamaan halvat Thaimaan-lennot, mutta Jorma toppuutteli. Emmehän vieläkään tiedä tarkalleen, milloin uusi kotimme valmistuu. Olisi mukavaa, mutta myös tärkeää päästä Thaimaahan silloin, kun asunnon voi ottaa vastaan. Sitä paitsi ainakin tässä vaiheessa Finnairin normaalihintaisetkin syksyn lennot Bangkokiin ovat vielä kohtuuhintaisia.

Lähes lähikaupassamme, Jumbossa, on siis Stockmann, joka paremman puutteessa palvelee minunkin Stockmann-tarpeitani. Niitä tosin on nykyään aina vain vähemmän. Helsinkiin tullessani oli olevinaan jotenkin hienoa kierrellä keskustan tavaratalon käytävillä ja kerroksissa vähintään katselemassa, mitä kaikkea mukavaa voisi hankkia. Mutta toisin on nyt. Minulle on käynyt niin kuin Jormalle: välillä pitää ihan miettimällä miettiä, mitä tarvitsisi.
Stockmannilla tiedetään, mitä ostavat asiakkaat haluavat. Kahvikoneet
ovat edelleen kova sana. Noiden mahdollisesta edullisuudesta en tosin tiedä.
Olenkin entistä enemmän panostanut shoppailussa ruokakauppoihin. Siksi en muuten ole kovin innostunut ostamaan ruokaa verkosta, vaikka sitäkin pitäisi joskus kyllä kokeilla. Ruoan tarpeellisuutta ei voi kieltää. Tosin olen aina käynyt mielelläni ruokaostoksilla. Varsinkin ulkomailla on mielenkiintoista vertailla hyllyjen valikoimaa, hintojakin. Thaimaassa on vähemmän kauppoja, joiden ruokaosastot vetäisivät vertoja Citymarketeille tai edes S-marketeille, mutta mielelläni niitäkin koluan, silloin kun siellä suunnalla olen.

Nyt meneillään olevilla Hulluilla päivilläkin olen käynyt vain ruokaostoksilla. En lähtenyt tänään minkään tietyn syötävän tai juotavan takia ostoksille, mutta kun kaupassa piti kuitenkin käydä, niin päätin mennä kauppaan, jossa oli olevinaan lupa hullutella. Hullutteluni jäi aika vähiin. Parin Hullun tortun lisäksi ostin paistolämpimän oliivileivän, palan tarjousjuustoa, purkin jogurttia ja hunajaa. Toivoin löytäväni myös luomukahvia, jota viime syksyn Hulluilla päivillä myytiin tosi edullisesti. Nyt ei myyty.

En tiedä, kauanko Hulluja päiviä on järjestetty. Ehkä jonkinlainen kyllästymispiste on jo näkyvissä. Tosin aina löytyy uusia asiakkaita, joille neljän viiden päivän rupeama on uutta ja ihmeellistä. Kuten oli minulle 2000-luvun alkupuolella. Koskaan en kai vielä ole Stockalla käyntiä jättänyt Hullujen päivien aikana väliin, mikäli olen ollut paikkakunnalla. Ja sen tiedän, etten myöskään ole jäänyt mistään tärkeästä tai tarpeellisesta paitsi, vaikka ostosilottelut olisivatkin jääneet väliin.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Minä ja mielikuvitusmaailmat

jormas: Olen koko aikuisajan ollut kiinnostunut politiikasta, vaikka en sitä sillä nimellä kaikilta osin kutsukaan. Se on meillä yhteisten asioiden hoitamista demokraattisin keinoin.

Jos valta ei mädännyttäisi lähestulkoon jokaista, joka sitä itselleen saa merkittävän määrän, voi olla, että diktatuuri olisi demokratiaa parempi vaihtoehto meille kaikille. Tai lähes kaikille. Ei ainakaan tarvitsisi joka ikisestä asiasta tehdä kompromisseja. Mutta koska demokratian vaihtoehto on Hussein tai Gaddafi ja heidän kaltaiset hallitsijat, niin näillä eväillä mennään ja hyvä niin. Sillä hallitsijan ei ole syytä olla kovinkaan paljon hallitsemaansa kansaa viisaampi. Ei varsinkaan omasta mielestä.

Tosin ei mieleeni hyvin istu demokraattinen Yhdysvallatkaan, joka aina sotii jossakin jonkun tai jonkun asian puolesta. Näillä sodilla ei taida olla kuin yksi yhteinen piirre; niitä käydään jossain muualla kuin jenkkien kotimaassa. Oma lukunsa on myös Venäjä. Vaikka senkin päättäjät valitaan demokraattisin pelisäännöin, ei istu sekään minulle eikä monelle muullekaan.

Mutta koska vaihtoehdoton kritiikki on jotain sellaista, jota syvästi inhoan, niin näillä mennään, sillä parempaakaan tapaa hallita ei minulla ole tarjolla. Ja vaikka olisikin, ei se kelpaisi kuitenkaan maailmanparannusmalliksi. Ei varsinkaan muiden mielestä.

Koska olen sosiaalisen median innokas käyttäjä, huomaan sen sijaan, että mielestään toinen toistaan parempia hallitsijoita ovat blogit ja Facebookit pullollaan. Kun niitä luen, on usein iltasella huokaukseni sinne jonnekin, että Luoja meitä heiltä ja heidän vallaltaan varjelkoon. Niin päättömiä ja yksioikoisia mielipiteet mainituilla foorumeilla usein ovat. Ja tietty, minä mielipiteineni heidän joukossaan.

Mutta omassa pikku valtakunnassani olen kuitenkin king ja melkein kaiken hallitsija. Veneeseemme olinkin ostanut englanninkielisen, valetun laatan, jossa luki: "Minä olen tämän laivan kapteeni ja minulla on vaimoni lupa sanoa niin."

Voi olla, että jossain vaiheessa valtakuntani muuttuu sellaiseksi, että siihen kuuluu vain omien vinkuvien korvieni välissä oleva mielikuvitusmaailma. Sekin voi olla itsekkyydessään hyvä kehitys, koska sitä maailmaa ei kovin helposti kukaan vie. Eikä taida olla kiinnostunutkaan, jos mielikuvitukseni tuotteet eivät jalostu toisia vahingoittaviksi teoiksi. Sellaisiakin esimerkkejä on maailma pullollaan. Jotkut mielipidemaailmojen hallitsijat ovat suljetuissa laitoksissa enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti ja jotkut vapaasta tahdostaan. Jotkut ovat ikävä kyllä vapaina ja se näkyy esimerkiksi järjettöminä väkivallan tekoina, joita me suomalaisetkin olemme saaneet maistaa niin Myyrmäessä, Jokelassa, Kauhavalla kuin muuallakin. Jotkut mielikuvitusmaailmojensa valtiaat ovat liikuntakyvyttöminä vuoteissaan ja jotkut kykenevät liikkumaan apuvoimien ja -välineiden avulla.

Itse en ole koskaan väheksynyt mielikuvitusmaailmaa enkä sen tarjoamia mahdollisuuksia, sillä siellä piilee melkoinen voimavara. Jota kaikki tosin eivät edes pidä mielikuvituksen tuotteena. Mutta niitä ne ovat kunnes joku jonkun todistaa todeksi.  Oiva  esimerkki oli Kolumbus, joka oli aikoinaan kohtalaisen yksin väittäessään, että maailma ei ole pannukakku vaan pyöreä. Tosin Pohjolan viikingit olivat tainneet tämän jo aiemmin tietääkin. Tai sitten ei, sillä mielikuvittelen, että he purjehtivat Amerikasta takaisin samaa reittiä kuin sinne menivätkin. Mutta ehkä he menivät jotenkin mantereen yli ja tulivat Tyynen meren rannalle? Mutta minne siitä, sitä en tiedä, joten sekin on toistaiseksi mielikuvituksen varassa.
Aivan oma lukunsa mielikuvituksen ja vähän muussakin maailmassa on tämä heppu: http://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen_Hawking. Kuitenkaan hänkään ei ole osannut selittää minulle, että jos lähden mielikuvitusmatkalle tästä suoraan ylös, niin kaiken järjen mukaan joskus tulee niin sanotusti seinä vastaan. Mutta mitä on seinän tai muun pysähdyksen takana? Itse olen kuvitellut siihen mielikuvitusmaailmassani vastauksen. Suora ei olekaan suora, vaan kaari. Ja kun aikani jatkan, niin tulen Kolumbuksen ajattelun tapaan siihen mistä olin lähtenytkin. Tosin joku taisi sanoa tämänkin kauan aikaa sitten. Että ympäri käydään ja yhteen tullaan. Voikaa kaikki hyvin kesää odotellessa omissa mielikuvitus- ja muissa maailmoissanne.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Myllykylän Omakotiyhdistys

päivis: Luottamustehtävät sen kuin lisääntyvät. Ei riittänyt, että annoin valita itseni Myllykylän Omakotiyhdistyksen hallitukseen. Nyt olen myös sen sihteeri ainakin seuraavaan vuosikokoukseen saakka. Mutta mikäs on ollessa, kun kokoukset valmistellaan hyvin, hoidetaan sujuvasti ja päätöksetkin lausutaan ääneen niin, että hitaampikin sihteeri pysyy mukana.

Uuden hallituksen järjestäytymiskokouksen listalla oli vain muutama pykälä. Yhdistys tuntuu panostaneen perinteisesti pariin kolmeen asiaan. Yksi on keväinen jätteen keruu roskalavalle, johon nyt ollaan saamassa sponsoriapua. Toinen on huolehtiminen siitä, että kylä ei joutuisi kärsimään liiallisesta melusta. Nythän melua tuottaa varsinkin lentoliikenne, mutta myös murskaamotoiminnan meluhaittojen lisääntymistä pelätään. Yhtään lisämelua ei kyläämme toivota, sillä melu on yksi syy, miksi alueelle ei juurikaan pysty rakentamaan mitään uutta.

Hallituksen kokous ei ehkä ole oikea paikka miettiä yhteisöllisyyden rakentamista Myllykylään. Siksi jokakesäisten kesäjuhlien valmistelu tai vähintään jatkon pohtiminen jätettiin kahden hallituksen jäsenen tehtäväksi.

Hallituksen kahvipöydän ääressä istuessa tuli tunne, että Myllykylä taitaa olla kovinkin neitseellinen kenttä, jossa voisi käynnistää vaikka minkälaista toimintaa. Aika moni runsaasta sadasta taloudesta kuuluu yhdistykseen ja hyvällä tiedottamisella jäseniä saadaan varmaan lisääkin.
Kutsumme tätä metallista työstettyä pihakoristetta Viisaaksi linnuksi. Ehkä se
voisi antaa vähän viisautta miettiä, miten Myllykylä voisi olla asukkailleen
vähän enemmän kuin vain pelkkä asuinpaikka.
Olisikohan kylällä tarve mökkitalkkarityyppiselle toiminnalle vai huolehtivatko asukkaat toinen toistensa taloista ja pihoista esimerkiksi asukkaiden pitkien poissaolojen aikana? Kuka kastelee silloin kukat tai puutarhakasvit? Tai voisiko täällä ponkaista pystyyn samanlaisen tapahtuman, josta kerrottiin tämän päivän Hesarissa? Siellä Helsingin Metsälän asukkaita päätettiin tutustuttaa toisiinsa niin, että syötiin yhteisiä lounaita, joiden jokainen osa nautittiin eri kohteissa. Siis ihmisten kodeissa.

Ja mitähän voitaisiin tehdä yhdessä, että Myllykylästä pääsisi isolle kirkolle tai edes Hyrylään vähän nykyistä helpommin julkisella liikenteellä? Kylän nuorillakin saattaisi olla omia, toteuttamiskelpoisia toiveita, jos niitä vain osattaisiin kuunnella.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Björn Wahlroos

jormas: Äänestäminen eroaa lotosta siten, että siinä voi valita vain yhden väärän numeron. Sen voi myös toistaa kestoloton tapaan vaaleista toiseen. Tuttuja ovat myös tuntemukset, että äänestää ketä tahansa, sama meno jatkuu.

Toisaalta kansalla on ehkä liiankin selkärankaiset päättäjät. Nimittäin aikoinaan valtakunnanoikeus päätti, että ministeri Juhantalo on sopimaton kansanedustajaksi. Tämän johdosta Juhantalo ilmoitti, että hän ei aio erota. Joten eduskunta erotti hänet. Mutta mitä teki kansa? Äänesti hänet takaisin. Niin tai näin, mutta tämä oli vastuullisuuden sijaan vastuuttoman kansan teko, sillä juuri kukaan ei kiistänyt, etteikö Juhantalo olisi yrittänyt tehdä väärin verorahoilla.

Kansan kyllästymistä päättäjiin ja äänestämiseen kuvaa myös, että joku voi Iiro Viinasen tapaan saada valtaisan kannatuksen ja suosion, vaikka hän lupasi vain kurjuutta ja hammasten kiristystä. Suoraselkäistä siinä oli, että äänestäjät, minä mukana koin, että Iiro oli ainut rehellinen, joka taivaalta kuun lupaamisen sijaan sentään sanoi suoraan mitä on luvassa.

En pidä itseäni viisaana ja olenkin monesti sanonut, että suutarin on syytä pysyä lestissään. Tarkoitan, että jos Arkadianmäellä istuisi 200 Jorma Soinia, olisivat asiat vielä huonommalla tolalla. Joten itselleni olenkin asettanut tavoitteeksi päästä edes kerran kyseisen rakennuksen saunaan ja arvatenkin siellä olevaan uima-altaaseen. Voi olla, ettei tämäkään tavoite toteudu.

Mutta entäpä sitten ne 200, jotka valitaan vajaan kuukauden kuluttua hoitamaan valtakuntamme asioita? Joukossa on aivan liikaa niitä, joille itsetarkoitus on olla kansanedustaja. Puuttuu ymmärrys, että se on ainoastaan yksi tapa hoitaa yhteisiä asioita. Liian moni on kuin muurari, jolle tärkeintä olisi olla muurari eikä muuraaminen. Tosin vertaus on siksi huono, että en ole koskaan tavannut niin tyhmää muuraria, jolle työssä tärkeintä ei olisi muuraaminen.

Usein tuntuu siltä, että kyseisen kahdensadan ihmisen päähän on omasta mielestä tiivistynyt kaikki viisaus, jota ylipäätään on olemassa. Näin koen koska en juurikaan ole tavannut kansanedustajaa enkä liioin ehdokastakaan, joka ei tietäisi kaikkea ja sanoisi esittämääni kysymykseen: "Tuota en Jorma tiedä, mutta etsitään yhdessä siihen vastaus." He ovat kuin armoitetut saarnaajat, joille taivastie ja tuonpuoleinen valtakunta ovat selvää pässinlihaa ilman pienintäkään epätietoisuutta. Tästä seuraa, että päättäjällä ei ole tarvetta kuunnella muita. Riittää, että on kerran neljässä vuodessa kuuntelevinaan. Myönnän, että poikkeuksiakin on, mutta siitä huolimatta valtakuntamme asiat ovat kuralla. Vaalikeskusteluissa onkin syy aina muissa puolueissa, mutta ei omassa eikä itsessä.

Tästä seuraa, että liian harva kuulee mitä esimerkiksi Wahlroos sanoo, koska kaikki tarmo menee sanojan haukkumiseen. Hän nimittäin oli Arto Nybergin ohjelmassa haastateltavana, jonka jälkeen olen päivän, parin ajan seulonut erilaisia nettikeskusteluja, mitä mieltä olemme Björnistä. Vain harva kirjoittaa siitä mitä hän sanoi. Ehkä kuulun itsekin tähän joukkoon, sillä tämän pikkusieluisuuden löydän itsestänikin silloin tällöin. Ja kateuskin kolkuttelee usein kulman takana, kun framille sattuu joku, joka kylpee rahassa. Outo juttu sinänsä, sillä en kadehdi lainkaan niitä, jotka näyttävät ja ovatkin onnellisia, ellei heillä ole mukavasti rahaa.

Mutta koska olen monta kertaa laskenut lompakkoni muutamat eurot törmätessäni raharikkaaseen ja huomannut, että hän ei ole nyysinyt vaurauttaan pussistani, on kateuskin pysynyt aisoissa ja pystyn kuuntelemaan niitäkin, joilla on rahaa.

Kuuntelin siis ensimmäisen kerran tarkalla korvalla Wahlroosia ja pakko oli myöntää, että hän puhui hyvin viisaasti. Kun Arto kysyi häneltä, että kuka nyt tänne kylmän pohjolan perukoille korpeen tulisi mitään investoimaan, jotta saisimme muun muassa työpaikkoja, oli vastaus kerrassaan oiva. Miksei tosiaan tulisi? Onhan meillä täällä paljon hyvää koulutusmahdollisuuksineen, sosiaaliturvineen, terveyden- ja päivähoitoineen jne. Ja kaikki tämä väljyyden ja puhtaassa ilmassa puhtaan  luonnon keskellä.

Mutta kaikki on kiinni työn ja tekemisen hinnasta, taloudesta, sanoi Wahlroos. Koska kulttuuriimme ei kuulu palkkojen alentaminen, jää jäljelle alentaa työn verotusta ja saada näin valtakuntamme houkuttelevammaksi investoinneille ja ylipäätään ulkomaalaiselle ja miksei kotimaisellekin sijoittajalle. Ja kun pankki ei maksa talletuksille tällä hetkellä juurikaan korkoa, on tarve laittaa rahat liikkeelle. Näin juuri, sanoo viisas jormaskin. Ja kuin pisteenä iin päälle, Nalle sanoi jo vuosia puhuneensa kansalaispalkan puolesta. Olen sitten tyhmä tai viisas, en ymmärrä keneltä kyseinen ajattelu veisi jotakin.

Kansalaispalkasta kylläkin olen sitä mieltä, että vastikkeeton raha on myrkkyä. Mutta voisihan kansalaispalkkaankin kuulua velvoitteita opiskelusta lasten ja vanhustenhoitoon. Tai vaikkapa marjanpoimintaa, sillä suomalaisesta mustikasta lähes puolet menee Kiinaan. Ja tätä vauhtia loput Ruotsiin, joka jalostaa niistä korkealaatuisia marjatuotteita.

Mutta näitäkin suurempi ongelma on myöntää oma tyhmyytensä tai edes tietämättömyytensä. Että kaikki jos mikään viisaus on tai ei olekaan omassa päässä. Minä luulen, että Wahlroosin kaltaiset ihmiset eivät kovinkaan paljoa käytä aikaa sen pohtimiseen kuinka sanoa, että tulisi kuulluksi tarkoittamallaan tavalla.

Tässä tapauksessa luulen, että on päättäjien aivan omaa tyhmyyttä olla kuulematta. Mutta miksi sellainen kuuntelisi, jolle tärkeintä on olla kansanedustaja eikä  yhteisten asioiden hoitaminen? Kun lisäksi huonossakaan tapauksessa ei tarvitse uida samassa liemessä kansan kanssa?

Harva raharikas on vaurautensa kerännyt viemällä leivän jonkun suusta. Miksen siis kuuntelisi sitä talouden pidossa, jonka pankkitili suorastaan tursuaa seteleitä?

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Karjala takaisin

päivis: Meillä kauhisteltiin, kun taannoin Krimin valtauksen vuosijuhlissa Moskovassa huudeltiin Suomen ja Puolan liittämistä Venäjään. Moni taisi sen jälkeen jopa kääntyä kannattamaan Natoon liittymistä, ettei näin vain pääsisi tapahtumaan. Huutelut on myöhemmin tulkittu pienen ryhmän provosoinniksi. Todellisena uhkana tuota ei pidetä.

Minulla on isän puolelta karjalaiset sukujuuret. Olen aika myönteisesti suhtautunut Suomessa esitettyihin vaatimuksiin Karjalan palauttamisesta takaisin Suomeen. Olisihan se tosiaan kiva mennä lähes omistajan ominaisuudessa isänisän rakentamaa kotia katsomaan tai toteamaan, onko se enää edes tallella. Taloa, jos sitä enää olisi, tuskin kuitenkaan voisi vaatia takaisin, sillä siitä on aikoinaan maksettu jonkinlainen korvaus. Olen omin silmin nähnyt kuitin, jonka löysin melkeinpä sattumalta Jyväskylän maakunta-arkistosta.

Karjalan palauttamisen suhteen olen nyt kuitenkin päättänyt tarkistaa mielipidettäni.

Kovin suuri erohan ei ole sillä, jos meillä vaaditaan Karjalaa takasin tai joku keksii vaatia Puolaa ja Suomea takaisin osaksi Venäjää. Jos meillä pelätään palauttamistamme itäisen naapurin alaisuuteen, mitähän nykyiset Karjalassa asuvat mahtavat tuumia, kun tiedostavat meillä olevan, joskus jopa hyvinkin aggressiivisia vaatimuksia maa-alueiden suhteen.

Ihan äsken kuulin luultavasti ensimmäisen kerran, että suomalaisten vetäydyttyä Karjalasta, tilalle asutetuista suuri osa oli ukrainalaisia. Pakolla tietysti. Nykyisistä Karjalan asukkaista kuitenkin kai suurin osa on siellä syntyneitä. Jos sukujen historiassa on jo kertaalleen koettu pakkosiirto, tuskinpa he nyt olisivat kovin innokkaita lähtemään. Vai oikeastiko Suomessa ajatellaan, että otetaan takaisin vain Karjalan maat ja mannut ja häädetään sen nykyiset asukkaat ties minne?

Kuulin hyvän valtion määritelmän. Siinä yhtenä kriteerinä on, että annettaisiin rajojen olla sellaisina, joiksi ne nyt ovat vakiintunet. Eikä haikailtaisi niiden rajojen perään, jotka ovat olleet joskus ennen, kenties jopa satoja vuosia sitten. Lupaan siis olla vaatimatta Karjalaa takaisin, mutta täytyy tunnustaa, että vähän kyllä harmittaa, kun Suomi-neidolta vietiin toinen käsivarsi. Jos näin ei olisi käynyt, meilläkin olisi omasta takaa yhteys Jäämerelle.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Merikonttikodin sunnuntaiaamua

jormas: Merikonttikodissa asuminen tuntuu siltä miltä pitääkin. Se tuntuu kodilta, jossa on mukava olla ja jossa viihtyy koko perhe. Vaimoni päivis, osaomistuskoira niilo(s) ja minä. Puhumattakaan eläin- ja  miksei myös rikkaasta kasvimaailmasta, joka levittäytyy jokaisen ikkunan ja lasioven takana.

Yksi viikon mukavimmista hetkistä on sunnuntaiaamuisin, jolloin meillä kenelläkään ei ole juuri koskaan sovittua menoa mihinkään. Niilokin vaan oman aikansa vaan on ja nauttii rapsutuksesta, jota se on oppinut vaatimaan lähes jokaiselta, joka sen kanssa haluaa vaihtaa fiiliksiään. Sillä myös minä saan mukavia tuntemuksia Niiloa rapsuttaessani. Tosin pienikin uusi rapsahdus saa sen pinkaisemaan lasin taakse katsomaan, että mitä nyt? Samalla se jää usein tuijottamaan herkeämättä päivistä; että eiköhän lähdetä vähän kävelemääni, joka usein on Hevoshaan lenkki. Sitähän ei kesäisin voi kiertää, sillä siellä ovat Johanssonin hevoset ja silloin tällöin lampaatkin.

Erityisen mukavalta sunnuntaiaamuisin tuntuu vaan löhötä aamupalan jälkeen Fatboylla, joiden hinta näyttää olevan Vepsäläisellä 350 euron tietämissä. Laatua siis ainakin hinnaltaan. Niillä kuuntelemme radiota ja parannamme ilmaa päiviksen kanssa hänen selatessa sunnuntain Hesaria, jotka tuovatkin lisää keskusteluvirikkeitä aamuumme.

Pitemmittä puheitta ja sanoitta oikein hyvää kevään odotusta kaikille. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää, sillä kevätpäivän tasaus on takana ja aurinko on Etelä-Suomenkin taivaalla kauemmin esillä kuin piilossa.

Merikonttikoti on mittapuuni mukaan luksusta ja siellä asuu onnellinen perhe

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Nolo tilanne

päivis: Jouduin todella noloon tilanteeseen eilen. Tulin bussilla töistä Helsingistä Vantaalle, jonne olin aamulla jättänyt auton. Nousin bussiin, maksoin arvokortilla ja painelin istumaan.

Ei oikean numeron valitseminen kovin vaikeaa
ole, mutta näköjään tässäkin voi erehtyä.
Ennen Vantaata kuljettaja pysähtyi pysäkille, vaikka kukaan ei ollut jäämässä pois, eikä tulossa kyytiin. Ihmettelin mielessäni pysähdyksen syytä, mutta ajattelin, että ehkä kuski oli huomannut bussin perällä jonkun häiriköivän, kun kuljettaja nousi penkiltään ja kääntyi katsomaan matkustajia. Tulikin tiukka ilmoitus "tämä on viimeinen pysäkki Helsingin puolella" ja seuraavaksi katse kohdistui minuun: "täällä on matkustajia, jotka ovat maksaneet vain ykkösvyöhykkeen taksan".

Hieman siinä kakistelin, että minuako tarkoitat. Taisin kysyä, että mitä minun olisi sitten pitänyt painaa. Siinä vaiheessa jo tajusin, että olen jostain syystä etäjaksoni jälkeen alkanut maksaa vain ykkösvyöhykkeen maksun. Silloin saa matkustaa yhden kaupungin sisällä. Tietysti olisi pitänyt painaa kakkosta, koska kaupunkeja oli matkan varrella kaksi: Helsinki ja Vantaa.

En edes viitsi ajatella, mitä bussin muut matkustajat tuosta episodista ajattelivat. Vaikutinko huijarilta vai vain ääliöltä? Ääliöltä vaikutti ehkä enemmän toinen kanssarikolliseni, juovuksissa oleva mies. Kun minä sentään kävin maksamassa uudelleen arvokortillani, mies valitti, ettei ole rahaa maksaa. Kuski jo hermostuksissaan oli heittämässä kiroilevaa ja kuskia haukkuvaa miestä ulos. Jostain taisi kuitenkin löytyä rahaa ja matkamme jatkui.

En kyllä yhtään ole osannut ajatella maksavani väärin, vaikka nyt tosiaan muistan selvästi, että ennen olen aina valinnut kakkosen. Enkä kyllä ikinä olisi arvannut, että kuljettaja seuraa, minkä painikkeen matkustaja valitsee. Ehkä tällä kuskilla oli silmä harjaantunut poimimaan tulijoiden joukosta ne, jotka valitsevat vain yhden kaupungin sisäisen matkan. Ehkäpä saman kuskin kyydissä töistään palaavat matkustajat ovat jopa tottuneet näihin pysähdyksiin. Ehkä se on ohjelmanumero, jota kaikki jännittyneinä odottavat. Että minkä näköinen kulkija tällä kertaa jää kiinni ja mitä alkaa sönköttää puolustuksekseen.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Keräilyharrastus

jormas: Maailmassa on keräilijöitä moneen lähtöön. Joillekin rahan keräämisestä on tullut itsetarkoitus. Kerätyillä rahoilla ei raaski ostaa mitään ja moni enemmän tai vähemmän varakas onkin mittapuuni mukaan kitsas ja nuuka. Joskus köyhänä pidetyn vainajan jäämistöstä saattaakin löytyä merkittäviä summia rahaa. On vaikea tietää tuoko rahan keräily ja rikkaana kuoleminen elinaikana onnea, jos raha ei ole väline hankkia jotakin vaan itsetarkoitus. Vesa Keskinenkin saattaa kerätä rahaa, mutta luulen, että hän ei kerää sitä säästääkseen, vaan käyttääkseen. Sen sijaan tulitikkuaskien etikettejä hän kerää ne säästääkseen.

Keräilijöitä on siis moneen lähtöön. Itsekin harrastan keräilyä. Nimittäin koirapuistoista koiranpaskojen ja sieltä täältä roskien keräilyä. Tätä en tee kuitenkaan säästääkseni löytämäni tuotteet ja läjät. Vaan, että ympäristö olisi meille kaikille hieman viihtyisämpi. Itse nimitän harrastustani yhdeksi tavaksi kantaa yhteiskuntavastuuta. Mukava harrastus siksikin, että alalla on sangen vähän kilpailua. Läheltä liippaa pullojen keräilijät, jotka silloin tällöin ovat jopa kateellisia reviireistään. Sinällään luonnon suhteen epäsiistien suomalaisten jäljiltä luontoon ei juuri jääkään sellaista, jonka voi vaihtaa rahaksi. Mutta roskia ja koirien kasoja ei voi, joten niiden parissa saa halutessaan rauhassa puuhastella.

Varsinkin kevätlumien sulaessa on erityisen antoisaa aikaa harrastukseni harjoittamiseen, sillä lumen alta paljastuu yhtä ja toista. Näitä kerätessä mielikin joskus pahoittuu, sillä koen, että ihminen näkee välillä tolkuttomasti aikaa ja vaivaa viedäkseen luontoon jotain sinne kuulumatonta. Hyvänä päivänä ymmärrystä murusen verran riittää niille jätteille, joita ei voi minnekään viedä ilmaiseksi. Näitä on sohvanraadoista betoninkappaleisiin ja öljy- tai muista liemitynnyreistä sekä kanistereista moponrunkoihin.. Ymmärrystäni eivät saa lainkaan autonrenkaiden, kodinkoneiden, käytettyjen akkujen luontoon kippaajat, sillä muun muassa niille on paljonkin keräyspisteitä, joihin ne voi viedä ilmaiseksi.

Viime syksynä kiinnitti huomioni Hyrylän kupeessa olevalla Sikokalliolla, hiihto- ja luontopolun vieressä ollut joustinpatja ja vanerinen hyllykkö. Jonka joku oli sinne melkoista vaivaa nähden vienyt. Sinisen hyllyn ja patjan aiheuttamaa kiukkua purin sosiaalisessa mediassa kysymällä asiaa muun muassa Tuusulan kunnalta. Että jos kuljetan roinan "Kuuautollani" ja omalla kustannuksella asianmukaisesti hävitettäväksi jonnekin jäteaseman kaltaiselle paikalle? Niin olisiko kunnalla mahdollista tulla vastaan siten, että minun ei tarvitsisi maksaa jätteiden käsittelymaksua? Tätä tivasin moneen kertaan monella foorumilla ja viimein sain kunnasta vastauksenkin. Että ei ole tällaista mahdollisuutta tulla vastaan ja roskat kunkin maalla ovat siellä maanomistajan vastuulla. Kiukutti silloin ja kiukuttaa vieläkin. Ja lupasin myös, että palaan asiaan, jos hyllykasa on kalliolta katoa.

Asiaa selvitin jo viime syksynä, kun oletettavasti kirjoituspöydän takaa virkahenkilö vastasi, että vastuu roskista on maanomistajalla. Selvisi, että moinen kasa on kunnan omalla maalla, jonka myös kuntaan ilmoitin. Kohta tai jo nyt ovat lumet sulaneet ja Kuuautostakin on aura otettu pois. Joten ensi viikolla karautan Sikokalliolle katsomaan onko kunta itse saanut mailtaan jätekasan pois, kun sille ei vapaaehtoisen kuntalaisen apu kelvannut.

Facebookiin ovat kunnan luottamushenkilöt perustaneet palstan julkisen palstan Uusia tapoja Tuusulassa: https://www.facebook.com/groups/1455068014707735/. Edellä kirjoittamastani aiheesta kirjoitin sielläkin ja joku kuntalainen taisi vastatakin kunnan toimintaa ihmetellen, että hän maksaa jätemaksut ja niin edelleen. Se ei silloin sopinut pieneen sieluuni eikä aivan istu vieläkään.

Nimittäin uusien tapojen opettelun voisi Tuusulassakin aloittaa itse kukin siivoamalla ensin omat sotkunsa. Tässä tapauksessa siis mainitun hyllykasan. Tulee mieleen isäni, joka sanoi silloin tällöin minua oikeille tavoille ojentaessaan, että "älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon". Jos isäni viisauden olisin omaksunut, olisi jokunen syrjäpolku jäänyt tallomatta ja moni itku itkemättä. Sillä monessa asiassa ei ole ollut elämän taipaleella kuin kaksi vaihtoehtoa. Tehdä tai itkeä ja tehdä. Minä en voinut näin kuitenkaan vain tehdä, vaan piti itkeä ja tehdä, koska mielestäni neuvo tuli niin sanotusti väärässä kulmassa. Olisikohan patjan ja hyllynraadon kanssa käynyt samoin?

torstai 19. maaliskuuta 2015

Lääkärin ammatti

päivis: Sukulaistyttö valmistuu tässä kuussa lääkäriksi. Siitäpä tuli mieleen miettiä lääkärin ammattia. Kun ennen lääkäri oli auktoriteetti, jonka tekemään diagnoosiin luotettiin, nyt potilas on usein jo ennen lääkärin luokse menoaan diagnosoinut itse vaivansa syyt ja hakenut niille jo hoitokeinotkin. Lääkärin tehtäväksi jää potilaan mielestä lähinnä vain reseptin kirjoittaminen.

Lääkärin asemaan asettumalla on helppo kuvitella, miten vaikeaa voi olla kohdata potilas, joka on kaikessa rauhassa tietokoneensa äärellä arvuutellut erilaisia syitä ja nimikkeitä vaivoilleen. Ja jos lääkäri lähtee seuraamaan kaikkitietävän potilaan "tutkintalinjaa", voi olla, että diagnoosi voikin mennä täysin vikaan.

Olen joskus itse käynyt lääkärissä vaivoineni, joiden syyn olen kuvitellut tietäväni, vaikka en kovin innokas diagnoosien googlettaja olekaan. Olenkin huomannut arvostavani suuresti lääkäriä, joka löytää vaivoille syyn, jota itse en ole ollenkaan osannut epäillä.

Lääkärin ammatti on varmasti nykyään vaikeutunut senkin vuoksi, että potilaalla ja lääkärillä ei välttämättä ole ollenkaan yhteistä kieltä. Ja ihan oman jännityksensä lääkärin ja potilaan kohtaamiseen tuo se, jos lääkäri ei hallitse kunnolla suomen kieltä. Aika monella varsinkin eteläisen Suomen terveysasemalla on nykyään lääkäreitä, joiden nimikin jo kertoo hieman eksoottisemmasta taustasta.

Muistan vuosien takaa hyvällä terveyskeskuslääkäriä, jota kaikki tuntuivat arvostavan kovasti. Ei hän varmaan sen taitavampi lääkäri ollut kuin saman aseman kollegansakaan. Yksi erityinen piirre hänessä kuitenkin oli: kaikki kertoivat, ettei tällä lääkärillä koskaan ollut kiire. Hänellä tuntui olevan aina aikaa potilaalleen.Vuoroaan odottavat tiesivät sen, eivätkä valittaneet, vaikka aikatauluissa ei pysyttykään. En tiedä, millä ilveellä hän kai jo silloinkin tiukat vastaanoton aikataulut selätti. Veikkaan, ettei sama rauha ja kiireettömyys enää onnistuisi, ei terveyskeskuksessa, mutta eipä varmaan yksityisellä terveysasemallakaan.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Merikonttikoti

jormas: Kuten päivis kirjoitti, elämää Merikonttikodissamme on kesällä takana kaksi vuotta. Ja viiden vuoden rakennusluvasta on käytetty kolme vuotta.
Testaamisessa ja kehitystyössä asumismuotomme kanssa olemme siis päässeet vähintään hyvään alkuun. Testaaminen luonnollisesti jatkuu omakohtaisesti niin kauan kuin Duokodissa asumme. Ja samalla kun itse ikäännymme, tulee testattavaksi sekin miten asumismuoto soveltuu senioreille, joita kutsutaan myös ikäihmisiksi.

Kuva ei ole Duokodistamme vaan netistä otettu ilman lupaa
Koska kotimme on aidosti liikuteltavissa siten, että jos aamulla nostamme sen täysperävaunullisen rekka-auton kyytiin, on se vuorokauden sisällä asumiskunnossa käytännössä missä tahansa Suomen kolkassa. Joten emme tosiaankaan ole sidottu Jokilaaksoomme. Tällä hetkellä käymme kuitenkin neuvotteluja Tuusulan kunnan kanssa, jos voisimme jatkaa testaamista samassa paikassa, sillä Jokilaakso on siihen oiva paikka monellakin tavalla.

50 m2 kotimme on eristetty sisäpuolelta SPU-eristeellä, joka onkin osoittanut hyväksi ratkaisuksi. Parin, kolmen vuoden ajan olemme käyneet myös aika tavalla kunta- ynnä muita viranomaisneuvotteluja asumismuodon juurruttamiseksi Suomeen. Siis sellaisen, joka olisi enemmän kuin kesäkäyttöön tarkoitettu, mummonmökkimäinen siirtolapuutarha-asunto, mutta vähemmän kuin vankoille perustuksille tehty omakotitalo.

Tähän saakka saatujen kokemusten perusteella voisi sanoa, että eniten hämmennystä aiheuttaa merikonttimainen ulkonäkö. Vaikka on mitä materiaalia kuvineen mukana neuvotteluissa ja esittelyissä, näyttää valitettavan usein siltä, että mukana on myös Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä ja hänen kaatopaikan reunalle sijoitettu peltihökkelinsä. Tästä visiosta on liian monen kovin vaikea päästä eroon, jota kuvaa hyvin päiviksen eilisessä blogissa mainitsema monen kysymys, että "onko teillä ikkunoita".

Samoin on laita tämänkin kuvan kanssa
Jos jatkamme koekäyttöä, kehitystyötä ja asumista Tuusulan Jokilaaksossa, on seuraava vaihe tehdä 25 m2:n toinen kerros yhdestä kontista ja vuorata se ulkoapäin esimerkiksi lehtikuusirimoituksella. Sillä tavalla saisimme myös sisäleveyttä ainakin 30 cm lisää ja aivan toisen ulkonäön. Ehkä silloin tulee vuorattua myös nykyinen alaosakin.

Ajatus on samalla testata aurinkopaneeleja asunnon kokoon nähden merkittävällä määrällä. Ehkä teemme myös kaivon ja mahdollisten uusien asetusten mukaisen jätevesien käsittelyjärjestelmän.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kotina merikontti

päivis: Kesällä tulee kaksi vuotta siitä, kun muutimme asumaan Merikonttikotiin. Tai Duokotiin, kuten kahdesta 12-metrisestä merikontista rakennettua kotiamme alussa kutsuimme. Asumaan pääsimme Hyvinkään Asuntomessujen päätyttyä elokuussa 2013.

En oikein tiedä, mistä pitäisi kirjoittaa, jos aikoo avata lähes kahden vuoden kokemuksia asumisesta. Kovin paljon merikontissa asuminen ei nimittäin eroa tavallisesta asumisesta, sillä kodissamme on samat mukavuudet kuin missä tahansa kaksiossa. Ja saunakin löytyy pihalla olevasta pienemmästä merikontista.

Meillä on siis tosiaankin ikkunoita kodissamme. Sehän aikoinaan oli yleisin kysymys, joka minulle esitettiin, kun joissain yhteyksissä mainitsin ihmisille, että aiomme muuttaa merikonteista rakennettavaan taloon. Ikkunoita on varmaan jopa enemmän kuin monessa muussa noin 50-neliöisessä asunnossa. Ja ulko-oviakin meillä on kolme. Nekin ovat lasia. Ovien lisäksi meillä on kaksi lattiaan asti ulottuvaa pystyikkunaa ja toisessa kontissa koko pääty on lasia. Niilo-koiran on helppo vahtia ulkona liikkuvia kaneja, sorsia, joskus karanneita koiria, peuroja, pihaan eksyviä autoja ja tietysti erityisesti viime aikoina myös ilveksiä.

Niilo vahtii paitsi kaneja, sorsia ja
ilveksiä, myös Mulltoan
kompostoivaa ekokäymälää.

Mulltoan ekokäymälää ei sentään tavallisista asunnoista löydy. Tosin Mulltoa mainostaa sen olevan Ruotsissa aika yleinen vaihtoehto vesivessalle. Voihan se olla näin. Tai sitten ei. Ihan helppo vaihtoehto kompostoivaksikin kehuttu ekokäymälä ei ole. En sen hienouksiin ole vielä oikein oppinut. Alustan tyhjennyksessä on tullut koettua yhtä sun toista. Milloin tuuletusta ei ole ollut tarpeeksi tai sitten on ollut liikaa. Välillä tulee tyhjennyksen yhteydessä nykäistyä laitteen letku irti väärästä päästä ja hetken päästä lattialle on valunut ruskea kuralätäkkö. Kompostoinnin ansiosta pytyn astian sisällys on aika siedettävää, joten homman kyllä hoitaa ilman pahempia ällötyksen tuntemuksia.

Pitkin talvea - sen mitä sitä olemme kotimaassa viettäneet - olemme jaksaneet onnitella itseämme siitä, että päätimme hankkia tänne takan. Sen ansiosta olemme säästäneet luultavasti satoja euroja, kun emme ole tarvinneet sähköä asunnon lämmittämiseen. Yleensä riittää, että poltamme pesällisen puita kaksi kertaa päivässä. Puita meillä riittää vuosikausiksi. Pihassa on iso röykkiö tukkeja, joita varmaan ensi kesänä yritämme taas sahailla ja pilkkoa polttopuiksi. Poltettavaa on vielä entuudestaankin vaikka kuinka paljon.

Omakotitaloissa sanotaan pakkasen paukkuvan nurkissa, kun pakkasta on todella paljon. Vaan meillä pakkasta ei tarvitse olla kuin pari astetta, kun talo alkaa paukkua. Se ei tee sitä aina, joten jonkun muunkin asian pitää silloin olla sopivasti kohdallaan. Ehkä kyseessä on kosteus tai mikä lie paukkumisen saakaan aikaan. Onneksi Niilo ei paukkeesta piittaa. Takan kanssa se on sen sijaan joutunut tekemään kovasti työtä. Enää se näyttää vain inhoavan sitä.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Pikku valtakuntia ja valtiaita

jormas: Joskus tyhjyydessäkin voi olla sattuma. Tai ainakin niin kauan, kun osa maailmankaikkeudesta on meille salattua. Jota ne voivat olla ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin ihminen tavalla tai toisella on olemassa. Joka sekin voi olla ikuista; tavalla tai toisella, muodossa tai toisessa. Mutta maailmankaikkeudessa on myös valtakuntia. Enemmän tai vähemmän todellisia.
 
Aikoinaan ajattelin, että luovun kaikesta mistä voin itsestäni luopumatta luopua. Etten jää kiinni enää paikkoihin, vaan olen, elän ja kuljen kantamalla kaiken mukanani omassa maailmankaikkeudessani. Tällä tiellä olinkin hyvässä vauhdissa sen jälkeen, kun jouduin luopumaan kaikista niistä fyysisistä, jotka ajattelin maallisen vaellukseni viimeisiksi puitteiksi. Tai ainakin niin kauan, kun selviän muiden joukossa ilman laitosta.
 
Ajattelin etsiä itseäni ja totuuttani ilman, että koen fyysisesti kuuluvani johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta toisin kävi ja olemmekin luoneet Jokilaaksosta itsellemme maallisen vaelluksemme loppusijoituspaikkaa. Siellä kaikkien urbaanien äänten, mutta samalla luonnon keskellä ajattelen usein hiljaisuutta.
 
Joku sanoi minulle tämän henkisen matkan jossakin vaiheessa, että ulkoinen ympäristö muokkaa myös suhteutumistamme muihin ihmisiin. Tämä meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tai ei kokonaan koska jotain jäi elämään. Siihen havahduin ensimmäisen kerran, kun huomasin ärsyyntyväni satunnaisista ihmisistä, jotka kulkevat Jokilaakson mailla. Huomasin, että jos asuisin edelleen Mäkelänkadun asuinyhteisössä, ei moinen lähelle tuleminen saisi mitään reagointia minussa aikaiseksi. Joten olosuhteet muuttavat ärsyyntymisen kipukynnystä milloin mihinkin suuntaan.

Päädyin siihen, että meistä jokainen haluaa muodostaa oman pikku valtakuntansa, luoda siihen sääntöjään ja olla sen kuningas tai kuningatar. Vaikka en aiheesta vielä osaa oikein kirjoittaa, kiinnostaa se minua tavattomasti, sillä aamulla nettiä selaamalla en löytänyt ainuttakaan aihetta, joka olisi edes jollakin tavalla ollut lähestymistavallaan samantapainen.
 
Minun henkinen valtakuntani muuttuu koko ajan. Niin fyysiseltä kuin muultakin olemukseltaan. Suvaitsevaisuus onkin yksi tärkeimmistä tavoitteistani. Jotta voisin hyväksyä, ettei itse asiassa ole minun asiani millään lailla edes ottaa kantaa ovatko miehet keskenään parisuhteessa vai eivät.
 
Huomaan myös häiriintyväni liikennekäyttäytymisestä, sillä valtakunnassani silläkin on omat sääntönsä. Minä saan ajaa ylinopeutta ja liikennevaloissa vanhoilla vihreillä, mutta en katso suopeasti, jos joku muu tekee samoin. Valtakuntani hallitsijana minulla on siis eri säännöt. Omaa mahdollista vakuutuspetostakin katselen suopeammin silmin kuin muiden. Itse saan kailottaa kännykkääni mitä haluan muiden kuulleen, mutta jos muu tekevät samoin, saatan siitä ärsyyntyä.
 
Pukeutuminenkin, on se millaista tahansa, on itselleni sallittua milloin mitenkin, mutta muut eivät saa tehdä automaattisesti samoin. Tässä asiassa huomaan tekeväni myös rajaloukkauksia. Sen huomaan esimerkiksi häissä ja hautajaisissa. Minulla on hyvinkin selkeä käsitys siitä kuinka kenenkin vainajan hautajaisissa on syytä pukeutua. Se on miehellä tumma puku ja sillä siisti. Solmioneulaakin paheksun hautajaispuvussa, kalvosinnapeista puhumattakaan. Häissä olen hieman armahtavaisempi. Joku pukeutuja saattaa saada silmissäni hyväksynnän, vaikka hän mielestäni olisikin aivan pellen näköinen.
 
Mutta meillä jokaisella on oma valtakuntamme, jossa valtaa muilla on vain itse antamani rajallinen määrä. Minä päätän mitkä kasvit tai eläimet ovat hyväksyttyjä ja mitkä eivät. Ikävä kyllä näin käy joskus ihmistenkin kanssa.
 
Aivan oma lukunsa ovat pikku valtakuntiensa valtiaat, jotka eivät malta pysyä oman hallinta-alueensa puitteissa, vaan haluavat laajentaa koko ajan. Heitä ärsyttää kaikki mahdollinen. Ärsyttää kun joku tekee mitä tahansa ja ärsyttää, vaikka joku ei tekisi mitään.
 
Kun sanon, että ärsyttää aivan kaikki, tarkoitan myös sitä. Olen ollut huomaavinani, että silloin aika usein on kyse ihmistä, jotka saavat elinvoimansa pahoinvoinnista. Omasta ja muiden. Ja kun ja jos on kykenemätön laittamaan oman henkilökohtaisen valtakuntansa asioita paremmalle tolalle, menee kaikki aika muiden asioiden märehtimiseen ja arvosteluun. Joku voisi sanoa tätä toisten tunkioiden tonkimiseksi. Monelle on myös tuttu termi montako kukkoa mahtuu kanallaan.

Mutta kuten alussa kirjoitin, aihe kutkuttaa minua ja edelle kirjoittamani on vain hetken pulputus ilman harkintaa. Mutta aiheeseen palaan varmasti tavalla tai toisella.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Takatalvea odotellessa

päivis: Olisi varmaan ihan kuoleman synti olla käyttämättä hyväksi viime aikojen aurinkoisia päiviä. Ja kenties niitä on vielä tulossa pari lisää. Siihen asti kun takatalvi iskee. Niin kai säätiedotteissa on lupailtu. Tosin uskoni sääennusteisiin ovat enimmäkseen olleet epäuskon puolella. Mukavaa olisi, jos ennustajat olisivat tässäkin asiassa väärässä.

Eilen ja tänään Jorma houkutteli minut jääkävelylle. Jos vain olisi arvattu, että Keski-Suomessa järvet ovat vielä umpijäässä, olisin ilman muuta ottanut luistimet matkaan. Laukaan Nurminen järvellä olosuhteet luistelulle ovat lähes erinomaiset.

Jorma ei oikein arvostanut kiljahduksiani, kun jää allamme murisi ja paukkui. Jää kyllä vaikutti vielä turvallisen paksulta, mutta se oli täynnä ristiin rastiin meneviä halkeamia, joita välillä ilmestyi lisää.


Jään lisäksi kävelimme tänään pitkin hankia, jotka myös kestivät hyvin painoamme.

Käynteihin Laukaassa liittyy tätä nykyä jonkin verran haikeutta. Paikka pitäisi saada myytyä, sillä kaikkea ei voi pitää. Koti Thaimaassa on valmistumassa ja kun emme kuitenkaan ole mitään kroisos pennosia, jostain pitää luopua. Asuntokauppojen osalta tosin nyt ei taida olla ihan myyjän markkinat.

Viereisessä kuvassa Jorma seisoo itse rakentamallamme laiturilla. Samantapainen laituri on suunnitteilla Jokilaaksoonkin Pikkulammelle. Se on tarkoitus toteuttaa tulevana kesänä. Kaksi pystytolppaa siellä on jo juntattuna lammen pohjaan.


lauantai 14. maaliskuuta 2015

Ihmisen olisi hyvä kokea olevansa hyväksytty ja tervetullut

jormas: Eläkeläinen kun olen, on aikaa ja halujakin maailman menon ja ilmiöiden seuraamiseen. Pitää Sudokun täyttämisen ohessa aivojakin vireänä.

Kärkkäästi tulee myös otettua kantaa yhteen jos toiseenkin asiaan. Ja mikä on kirjoittaessa, kun ei tarvitse välittää kuin siitä, että jos joudun sanomisistani raastupaan ja häviän siellä, niin kestääkö rahkeet sen. Ehkä se kuitenkaan ei ole näin, sillä varsinkin yksilötasossa en halua loukata julkisesti ketään. Mutta vastaan kyllä kärkkäästi, kun joku onnistuu provosoimaan niin, että palaa hihat tai poltan muutan vaan käämini. Joka tapauksessa eläkkeellä ollessa ei ole huolta siitä mitä sanoisi työnantaja.

Viime aikoina on mieltäni askarruttanut rasismi ja sen tapaiset ilmiöt. Ehkä malja kuohui nyt yli sen vuoksi, kun samana päivänä eri raiskauksista sai tuomioita niin syntyperäisiä suomalaisia kuin tänne muualta muuttaneitakin. Sanomattakin on selvää kummat saivat julkisuuden huomion.

Tuntui siltä, että muualta tulleiden tekemisistä syntyperäiset suomalaiset (tai osa meistä) haluaisivat laittaa teoista vastuuseen kaikki, joiden kotimaa ennen Suomeen tuloa on ollut joku muu. Raiskaus tekona on yksi alamittaisimmista, jonka ihminen voi tehdä. Kuitenkaan nämä sosiaalisen median ja lehtien palstojen  enemmän tai vähemmän alamittaiset anonyymituomitsijat eivät näe napaansa pitemmälle. Eivätkä aina sinnekään. He eivät ole valmiita silloin kantamaan vastuuta viemään itseään tuomiolle silloin, kun jonkun alamittaisen teon ovat tehneet kantaväestöön kuuluvat suomalaiset. He eivät pyydä  tuomiota, että osana alkuperäistä suomalaista väestöä olen vähintäänkin esimerkin antajana ja kasvattajan vastuussa tästäkin teosta.

Joskus tuohduttaa niin, että häpeän olla ihminen, vaikka tiedänkin, että minulla itsellänikään olisi muille jaettavaa eniten alamittaisuudestani.

Asian johdosta innostuin hieman penkomaan.  Että saavatko maahanmuuttajat kantaa osan suomalaisuuden jostakin ei toivotusta ilmiöstä, joka on ollut olemassa jo ennen heitä. Joten luin tarinan jos toisenkin kuinka karjalaiset evakot ovat kokeneet aikoinaan joidenkin muiden suomalaisten suhtautumisen.

Ja jälleen kerran häpesin itseäni tai ehkä sitäkin enemmän suomalaisuutta. Jonkun kunnan päättäjien suurin ylistetty ansio saattoi olla, kun he onnistuivat asemalla toimimaan niin, että evakkojuna ei sen kylän kohdalla pysähtynyt: "Painukaa ryssät takaisin sinne mistä olette tulleetkin", kaikui varmasti monen junassa olleen, uutta kotia ja elämää etsivän korvissa kauan.

Entäpä silloin, kun lähetimme sotalapsiamme Ruotsiin? Miten toivoimme läntisen naapurimaamme suhtautuvan heihin? Entäpä silloin, kun  moni lähti Ruotsiin leveämmän leivän ja työpaikan perään?  Siinä sivussa lähtijöitä nimittäin oli iso kasa muitakin. Niitä, jotka menivät Suomenlahden toiselle puolelle paremman sosiaaliturvan vuoksi ja tarkoituskaan ei ollut tehdä työtä. Niitä löytyy Ruotsista vieläkin. Jos joku kypsään ikään ehtinyt makaa kadulla viinasta tiedottomana, hän on melkoisella varmuudella suomenkielen taitoinen.

Kotona Suomessa liian moni kantasuomalainen on hengissä pitävän sosiaaliturvan kyllästämiä ja kaikki työt eivät edes kelpaa meille. Joten kun ne joka tapauksessa on jonkun hyvä tehdä, niin mikä neuvoksi?

Paljon aikaani ulkomailla viettäneenä ja viettävänä ymmärrän oivallisesti, että jos et opi kyseisen maan kieltä etkä tapoja eikä sinulla ole omasta takaa elantoa, niin siitä ei hyvää seuraa.

Joten suomalaisessakin mamu-systeemissä on paljonkin korjaamisen varaa. Voisi olla hyvä lopettaa pakkoruotsista puhuminen ja panostaa siihen, että jokainen, joka aikoo asettua Suomeen olisi opeteltava maan kieli vähintään tyydyttävällä tavalla. Mutta miten sen sitten tekisimme, sillä eilen sanoivat tiedotusvälineet, että maahanmuuttaja saattaa joutua jonottamaan kielenopiskelupaikkaa toista vuotta?

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Tulvan taju osa 2

päivis: Muistelin muutama päivä sitten, että minulla olisi Laukaan-kodin kirjahyllyssä Peter Höegin Lumen taju -niminen kirja. Olen Laukaassa, mutta eipä ole hyllyssä tuota kirjaa. Sen sijaan täällä on toinen kirja, jota jostain syystä luulin Höegin kirjaksi. Kirjailijan etunimi, Peter, on sama, mutta sukunimi on Handge. Alkaa samalla kirjaimella kuitenkin.

Laukaan kirjahyllyssä olevan kirjan nimi on Puhtaan kokemisen hetki. Ehkä sen voi jotenkin selittää muistuttavan kirjaa, jonka nimi on Lumen taju. Tulvan kanssa niillä kummallakaan tuskin on mitään tekemistä. Ovatpahan vain jonkinlaista ajatuksen virtaa lumet, tulvat ja puhtaat hetket. Ja joku otsikko blogilla kuitenkin pitää olla.

Olen ennen ostanut ehkä turhankin usein kirjoja, joita ei ole tullut luettua. Luulenpa että Handken kirjalle on käynyt samoin. Ehkä yritän nyt lukea sen, sillä viime vuoden Finlandia-voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, jonka ostin lukeakseni sen, unohtui Tuusulaan.

Handken kirjan takakannessa todetaan, että kirjaa on verrattu Kafkan Muodonmuutokseen. Luulenpa nyt ymmärtäväni, miksi kirja on jäänyt lukematta tai ainakin kesken. Mutta ei kai lukemisen aina pidäkään olla helppoa. Tosin on ikävä lukea, jos hetken luettuaan huomaa, ettei muista yhtään mitään lukemastaan. Niin ainakin minulle helposti käy, jos kirjassa ei ole riittävästi imua.

En ole noita Finlandia-palkittuja mitenkään säännöllisesti lukenut. Moni on jäänyt väliin. Yhden aikaisemman Finlandia-voittajan toisen kirjan luin Thaimaassa ollessani. Se oli Johanna Sinisalon Linnunaivot. Löysin tuon loistavan kirjan Pattaya Suomi-Seuran kirjastosta aivan sattumalta. Teksti sai aikaan täydellisen ahmimiskokemuksen. Kotimaahan palattua menin melkein ensi töikseni Tuusulan pääkirjastoon, josta löytyi toinen Sinisalo, Lasisilmä. Se ei ollut yhtä mukaansa tempaava kuin Linnunaivo, mutta pidin silti lukemastani.

Kerran ostin venäjänkielisen, itäistä kansankulttuuria käsittelevän kirjan. Olin juuri silloin opiskellut työväenopistossa venäjän kieltä. Ajattelin intensiivialkeiden antavan jonkinlaisen pohjan alkaa kääntää tietokirjaa. Miksiköhän kirja jäi kääntämättä? Aika helppo arvata.



torstai 12. maaliskuuta 2015

Tikusta asiaa

jormas: Joskus ja itse asiassa aika useinkin on blogin äärellä olo, että ei ole ainuttakaan aihetta saati asiaa mistä kirjoittaisi. On ikään kuin tyhjä olo. Kuitenkin maailma on täynnä asioita, joista voi kirjoittaa. Eikä kukaan estä kirjoittamasta asian vierestä. Mutta ainakin itse koen, että pitäisi olla jotain sanottavaa. Ehkä joskus onkin ja sinällään harvinainen palaute on mieluista luettavaa riippumatta sen laadusta. Kirjoittamisen laaturiman kyllä laitan aivan itse; minne tai mille korkeudelle sen sitten milloinkin laitankaan. Sillä mitä se muille kuuluu mitä kirjoitan tai kirjoitanko lainkaan? Varsinkaan, jos en mene henkilökohtaisiin loukkauksiin. Sitäkin joskus tulee ymmärtämättömyyttään harrastettua, sillä ei ole kirjoittajan päätettävissä, mistä kukin loukkaantuu tai vetää herneen nenäänsä.

Parikin kertaa tämän aamun aihetta pohtiessani, on mielessä pyörinyt, että sitähän voisi kirjoittaa vaikka tulitikusta. Tai vähän laajemmin tikusta. Voisi tehdä tikusta asiaa. Tänä aamuna Googlea penkoessani huomasin, että tikusta on niin paljon tarinaa, että yhteen meidän mittaiseen blogiin niistä mahtuu vain pikku raapaisu. Mutta seuraavassa aiheesta jotain.

Joku saattaa seistä rannalla liikkumatta, tyhmä ilme kasvoillaan kuin tikku paskassa, vaikka kaveri on hukkumassa järveen. Toinen taas ei sorkkisi sitä itseään edes tikulla.

Sitten voi tehdä tikusta asiaa, johon taitaa liittyä Maiju Lassilan tarinakin "Tulitikkuja lainaamassa". Sillä reissulla meni jokunen tovi ja asiaakin oli ainakin yhden suomalaisen elokuvan verran.

Muistelen, että kakarana leikittiin sellaista leikkiä kuin "kymmenen tikkua". Siinä tikut aseteltiin jonkun polkaistavan keinulaudan päälle ja yksi etsi muita piiloista. Ja jos leikissä oleva onnistui pomppaamaan laudalle kesken etsinnän ja tikut lensivät mikä minnekin, saivat jo kiinni jääneet lähteä livohkaan. Aikaa uuden piilon löytymiseen oli kunnes etsijä oli kerännyt tikut takaisin laudalle. Leikki taisi olla sukua, "Sen ja sen nimet kirjoissa ja kirjan kannet kiinni" leikille

Monelle on tuttu termi, ettei ole itse tai toinen laittanut tikkua ristiin koko asian puolesta. Joskus termiä käytetään silloin, kun asia ei ole tekemisen arvoinen tai sitten aivan päinvastoin. Asia voi olla tai tullut niin vaikeaksi, etten joku tee mitään sen eteen.

Ainakin yhden sukupolven ajan yksi eniten lapsia varoitelluista aiheista oli, että tulitikuilla ei saa leikkiä. Tulipalon sytyttäjäkin toi mieleen tulitikut. Jouluiset talikynttilät sytytettiin nimenomaan vain ja ainoastaan oikeaoppisesti tulitikuilla. Ja näin tekivät jotkut vannoutuneet piipunpolttajatkin, joiden piipullista ei saanut edes sytyttää bensiini- ja vielä vähemmän kaasusytyttimellä. Partiolaisten ja monen eränkävijän varusteisiin tulitikut taitavat kuulua edelleen.

Tulitikuilla on tehty monen monta toinen toistaan vaikeampaa älytehtävää. Niitä on käytetty mitä erilaisimmissa askartelutehtävissä, niistä on kasattu torneja ja pinoja sekä purettu niitä muita tikkuja  liikuttamatta tikku kerrallaan. Joten kyllä varoituksista huolimatta oli ja on vieläkin myös hyväksyttyjä tulitikkuleikkejä.

Suomessa on ollut useampiakin tulitikkutehtaita ja tulitikkurasioiden etiketin olivatkin aikoinaan postimerkkien kaltainen keräilykohde. Viimeinen taisi olla Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskella. Tuusulan Jokelassakin oli oma tulitikkutehtaansa. Sen sijaan tulitikkukasvi ja tulitikkukala ovat edelleen olemassa.

Aivan oma lukunsa ovat tulitikkujen lailla maailmanlaajuisesti tunnetut, puiset hammastikut. Luulen, että puisia hammastikkuja ei ole onnistunut mikään syrjäyttämään edelleenkään, vaikka on olemassa ties mitä muovisia valmisteita kuten hammaslankojakin.

Kuvan metallinen hammastikkukotelo tai -rasia oli aikoinaan esimerkiksi Helsingin jakamissa muisto- tai lahjaesineissä. Saattaisi olla keräilytavaraakin, joten tervetuloa Kivikylän kerma hieromaan kanssani vaihtokauppoja.

Tikut ovatkin poikineet monta tarinaa, joille voi nauraa, olla nauramatta tai suhtautua jotenkin muuten. Tässä yksi Hikipediasta poimittu:

"Tulitikku on erittäin harvinainen tulentekoväline. Tulitikku keksittiin vuonna 2004. Tulitikku koostuu kahdesta erillisestä osasta, jotka on liitetty yhteen: tikkuosasta (Valmistettu Amazonin uhanalaisista puista), sekä seos-osasta. Ensin Amazonilla kaadetaan 13 puuta yhtä tikkua varten. Sitten puista irrotetaan parhaimmat palat ja sitten puista saatu priima-aines hitsataan yhteen. Seos tikun päähän valmistetaan niin, että ensin tikun pää kastetaan koskenkorvaan, ja sen jälkeen tikkua pyöritellään norsun ulosteessa, joka onneksi onkin ilmaista kehitysmaissa.

Normaali tulitikku on noin 14,7 senttimetriä pitkä, ja ne yleensä katkeavat syttymättä. Tulitikkuja on saatavilla myös Limited edition -versioina, jotka ovat:
  • Super thin (pituus normaali, erittäin ohut)
  • Mini size (Koko 2,5 senttimetriä, erityisesti uudenvuoden juhliin)
  • King size: (Pituus noin 14,2 metriä)
Tulitikun saa paremmin syttymään, jos ensin lämmittää sitä noin kaksi ja puoli tuntia auringossa. Talvella temppu ei toimi, joten silloin pistetään sormet ristiin ja rukoillaan, että nuotio syttyy.

Mikäli tulitikku ei kuitenkaan meinaa syttyä ja takkakin pitäisi saada sytytettyä pikapuoliin, kannattaa vaikka sytkärillä lämmittää tulitikun päätä niin se syttyy helpommin."

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Kevään merkki: Kompostori lämpenee

päivis: Tänä päivänä olen nähnyt useitakin kevään merkkejä. Ensimmäinen niistä taisi osua silmään, kun näin muutaman teinitytön pelaavan palloa T-paidoissaan. Piti ihan tarkistaa puhelimen sääsivulta, paljonko ulkona oli asteita. Näytti kuutta plusastetta. Vaikka aurinko paistoikin kirkkaalta taivaalta, ehkä päällysvaatteiden riisuminen oli vähän ennen aikaista.

Kuvassa ei näy, mutta kyllä kompostista
hieman jo nousi lämmintä höyryä.
Yksi varma kevään merkki on kompostorin lämpeneminen. Kompostorin kyljessä oleva lämpömittari näytti vähän päälle 30 astetta. Se on siis käynnistynyt talven jäljiltä. Tosin luulen, ettei kompostori oikein ennättänyt tänä talvena jäätyäkään. Emme ole kovin taitavia kompostorin kanssa. Se saa olla aika rauhassa. Vähän pöyhimme silloin tällöin ja lisäämme kuiviketta. Kahden hengen taloudessamme suuri osa biojätteestä on kahvinporoja, jotka eivät ehkä ole kaikkein parasta kompostin materiaalia.

Kolmas kevään merkki oli paremminkin kokemus kuin näköhavainto. Kiersin Niilon kanssa tänä keväänä ensimmäistä kertaa kuntopolun. Paikoin polulla oli edelleen jäätynyttä lunta, jossa näkyi vielä heikosti latu-uran rippeitä. Ei ollut ihan helppoa kulkea lumisilla kohdilla, sillä tapansa mukaan Niilo innostui välillä kiskomaan. Kävely vaati huomattavasti suurempaa keskittymistä kuin sulan maan aikana. Mutta niinpä vain saimme vajaan kahden kilometrin pituisen lenkin kierrettyä.

Vähän liian lyhythän tuo kuntopolun lenkki on. Aktivointirannekkeeni mukaan en lenkin jälkeenkään ole tänään kävellyt kuin noin 7600 askelta. Suositeltava määrä päivittäisiä askelia olisi 10 000.

Kun tulimme Niilon kanssa lenkiltämme kotipihaan, niin kukahan se taas olikaan siellä? No ilves tietysti. Se alkaa kohta olla lähes jokapäiväinen vieras. Niilokin tuntui suhtautuvan siihen niin kuin olisi lähes normaalia, että ilves päivystää pihalla. Haukkui sentään muutaman kerran, kun käskin. Perään olisi kuitenkin lähtenyt. Ei näköjään koira ymmärrä, minkälainen saalis se ilvekselle olisi.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

http://www.murha.info/

jormas: päivis innostui kirjoittamaan tulvista ja siinä ohessa sivusi myös rikoksia, jotka liittyvät jotenkin Jokilaaksoomme. Tuli sisäinen pakko jatkaa samasta aiheesta, sillä Jokilaakson Joki- ja Pikkulampemme ovat saaneet alkunsa, kun Kosken Antti kaivoi sieltä enemmän tai vähemmän mutaa ja myi sitä enemmän tai vähemmän multana. Antti tai hänen yrityksensä on tietojeni mukaan omistanut nykyisen kotitilamme. Silloin tällöin, kun sieltä kaivelemme tai tutkimme tutkimattomia syvänteitä, on mielessä, että törmäämmekö miehen luihin tai johonkin muuhun häneen liittyvään.

Myös me ja Elämän tähden ry on osa
Jokilaakson historiaa ja nykyisyyttä
Poimin netistä pari tarinanpätkää, jossa Antin käänteistä mielestään jotain tietävät ovat  kirjoittaneet aiheesta. Niin tai näin, Jokilaaksolla on mielenkiintoinen ja jännittäväkin historiansa, josta joskus kirjoitan lisää. Alla kuitenkin Kosken Antista.

Lähde on: http://www.murha.info/.
"Toukokuussa 1985 katosi Helsingissä liikemies Antti August Koski. Kadotessaan hän oli 60-vuotias. Hänen epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Kosken ilmoittivat kadonneeksi hänen kaksi poikaansa, jotka tekivät katoamisilmoituksen Keravan poliisille 26.6.-85.
Koskella oli tila Tuusulan Ruotsinkylässä ja asunto Helsingissä Hämeentiellä. Antti Koski tunnettiin tarmokkaana liikemiehenä, joka pyöritteli ajoittain suuriakin rahasummia. Hän oli mukana mm. autokaupassa ja maanrakennusalalla. Bisnesmiesten keskuudessa Kosken tiedettiin myös lainaavan rahaa - tosin korko oli aivan toista luokkaa kuin pankeilla... Liiketoimiensa luonteesta johtuen Kosken tuttavapiiriin lukeutui sangen sekalaista väkeä. Koski itse kuitenkin vaikutti herrasmieheltä; pukeutui huolitellusti ja ajoi tyylikkäillä autoilla. Hänen tiedettiin pitäneen mukanaan hyvinkin suuria rahasummia, jos kaupat ja ns. suhdanteet sellaista vaativat. Jotain kuitenkin tapahtui toukokuussa 1985...

6.7.-85 Antti Kosken auto, valkoinen Mazda RX-7, UTH-701, löytyi Mäkelänkadulta Helsingistä. Joku oli tuonut sen yli kuukausi aikaisemmin Sofianlehden Unionin pihaan. Huoltoaseman henkilökunta oli kummastellut kun kukaan ei näy välittävän kalliista autostaan vaan se lojuu heidän pihallaan. Auton tuojan tuntomerkit sopivat Antti Koskeen, mutta miksi hän olisi tuonut sen huoltamon pihaan 5-6 vuorokautta katoamisensa jälkeen. Tuoja ei siis välttämättä ollut Koski itse. Miksi auton kuljettaja puhdisti auton lattiamatot ja tyhjensi tuhkakupin. Halusiko hän peittää ja/tai hävittää joitain jälkiä?

Aluksi Koskesta tuli vihjeitä milloin mistäkin. Eräs baarinpitäjä Espanjasta väitti, että Koski kävi hänen baarissan keväällä 1986. Todennäköisesti juttu ei pidä paikkaansa. Poliisien mukaan Antti Koski ei todennäköisesti enää tuolloin ole ollut hengissä.

Kosken tilit ovat olleet käyttämättä katoamisensa jälkeen. Yksi mahdollisuus on kuitenkin ryöstö, sillä kuten sanottua, hänellä oli useinkin suuria summia mukanaan. Tai ehkä joku loukkuun joutunut velallinen haki kostoa.
Eräs mysteeri on Kosken katoamisen jälkeen löytynyt käyntikortti, joka löytyi jostain hänen reittinsä varrelta. Siihen oli kirjoitettu haparoivalla käsialalla sana "apua".
Antti Kosken tuttavapiiriin kuului myös sittemmin ns. kultasurmista tuomittu japanilainen Yoshio Tani.

Antti Kosken aviovaimo löydettiin vuonna 1982 kuolleena naapuritalon edessä olevasta kaivosta. Kuolema tulkittiin tapaturmaksi. Koski oli tuolloin vielä virallisesti naimisissa mutta asui eri osoitteessa. Vaimo Tuusulan Ruotsinkylässä sijaitsevassa tiilitalossa ja Antti siinä likellä puutalossa. Noiden kiinteistöjen lähellä oli aukea, jossa Antti Koskella oli tapana pitää esillä myytäviä autoja. Samalla tontilla tehtiin myös maa- ja multakauppaa.

Tammikuussa 1985, vajaat puoli vuotta ennen katoamistaan Antti Koski oli keskittynyt perustamaan uutta automyyntipistettä Tuusulan Hämeenkylään. Firman nimi oli A.Kosken Auto Oy. Antti Koskella oli myös yhteistyötä noihin aikoihin Helsingin Porthaninkadulla autokauppaa harjoittaneen henkilön kanssa.

Katoaminen on todennäköisesti henkirikos ja ehkä yksi mahdollinen motiivi on tuo Kosken suorittama rahanlainaustoiminta, jossa hänen kerrottiin olevan melkoisen häikäilemätön. Luottoja antaessaan hän vaati varmat vakuudet ja saattoi silmää räpäyttämättä realisoida jonkun tyhjäksi, jos maksut eivät tapahtuneet kuten oli sovittu. Hänellä oli myös vihamiehiä, joista yhden kerrotaan asuneen Tuusulassa.

Kosken auto löytyi heti poliisitiedotusta seuraavana päivänä 6.7. Silminnäkijät muistavat, että auto tuotiin löytöpaikalleen Helsingin Mäkelänkadun varressa olevalle huoltoasemalle joko 25. tai 26.5. klo 14. Auton tuojan tuntomerkit viittaavat Antti Koskeen itseensä, mutta kuten tuossa aiemmin jo mainitsin, niin auton matot oli puhdistettu ja tuhkakuppi tyhjennetty huoltamon pihalla - kuin jälkiä olisi siivottu.

Vai katosiko Antti Koski vapaaehtoisesti? Kaikki rahavarat ovat olleet käyttämättöminä katoamisen jälkeen. Toki, hänellä oli mahdollisesti rahaa muuallakin kuin pankeissa, huhuttiin vippilompakoista säilytyslokeroissa. Ei taida tämä tapaus enää selvitä, mutta varmasti joku tietää.

Alibi-lehden aikoinaan lupaama 5000 markan vihjepalkkio lienee yhä lunastamatta..."



maanantai 9. maaliskuuta 2015

Tulvan taju

päivis: En tiedä, miksi minulle tuli mieleen Jokilaakson tulvaa ajatellessani tanskalaisen Peter Höegin vuonna 1992 julkaistu dekkari nimeltä Lumen taju. Ajatuksillani tulvasta ei ole mitään yhteistä Höegin kirjan juonen kanssa. Tosin, en ole koko kirjaa lukenutkaan, vaikka muistelen, että se löytyisi Laukaan-kodin kirjahyllystä. Sen sijaan luin netistä kuvauksen kirjan juonesta ja siinä ollaan kyllä ihan jossain muualla kuin tuusulalaisissa tai edes Tuusulan kaltaisissa maisemissa.

Höegin kirjan aiheina ja teemoina mainitaan muun muassa ahneus. Mitäpä tuohon sanoisi? Kelpo tulvamme tuskin on ahneuden tuotetta, vaikka ihminen usein ahneuksissaan tuhoaakin luontoa. Hakkaa esimerkiksi Amazonin sademetsää maan tasalle vimmatulla vauhdilla. Kontrolloida paikallista tulvaamme sen sijaan on yritetty. Tuusulanjoen veden korkeutta on seurattu vuodesta 1959 ja vuonna 2005 jokeen asennettiin automaattinen veden korkeuden seurantalaite. Soiniityntien sillan pielessä olevasta, kiinteästä vedenkorkeusasteikosta voimme itsekin seurata veden pinnan muutoksia.

Jokilaakson tilan alueella on myös 2000-luvun alkupuolella tehty lampien kunnostustöitä. Niiden tarkoituksena on ollut tulvahuippujen tasoittaminen. En tiedä, ovatko tasoittuneet, sillä tällä hetkellä Jokilampikin tulvii niin, että se on jo täyttynyt yli äyräitten.
Pikkulammessakin vesi on noussut, muta se ei sentään uhkaa taustalla
näkyvää Merikonttikotiamme. Kuva on otettu Rabbit-islandilta.
Höeg käsittelee kirjassaan myös lavastettuja rikoksia. Tulvaa ei voi yhdistää rikoksiin, joita Jokilaaksossa on tehty. Eivätkä ne ole myöskään olleet lavastettuja. Ennen kuin asetuimme asumaan tänne, Pikkulammen rannalla olevaan kotaan murtauduttiin lukuisia kertoja. Viimeisen kerran, kun joku murtautui sisään panemalla säpäleiksi koko kodan oven, tein poliisille rikosilmoituksen myös ympäristörikoksesta. Siitä ei tietenkään mitään seurannut, mutta tein ilmoituksen poliisin ehdotuksesta. Joku tai jotkut olivat nimittäin tuoneet ja hylänneet pihapiiriimme vanhoja sohvia ja nojatuoleja.

Sen sijaan ympäristörikoksesta ei tullut ilmoitettu silloin, kun joku oli tuonut purkujätteensä sillan pieleen. Ne eivät olleet Jokilaakson tilan puolella, mutta olisi ollut ikävä näky, jos kipsilevyt ja kattotiilet olisi jätetty niille sijoilleen. Jätettä oli pakettiautollinen ja Sorttiasemalla piti vielä maksaakin, että pääsimme niistä eroon. On raivostuttavaa, miten jotkut katsovat oikeudekseen kuskata jätteensä toisten omistamille maille.

Olemme täällä tavanneet monenlaista peräkärryn kanssa ajelijaa myöhemminkin, mutta eiväthän he tietenkään ole olleet tuomassa tänne jätekuormaansa. Eipä tietenkään. Kunnon kansalaiset. Paras selitys taisi olla, kun joku väitti olevansa menossa Helsinki-Vantaa-lentokentälle pihamme kautta.

Luontosuhdetta tulva hyvinkin vaatii tarkistamaan. Sitä jotenkin ajattelee, että veden kuuluu pysyä uomassaan. Mutta tulviessaan joki menee juuri sinne, mihin se parhaiten pääsee. Tulvan edessä itsensä tuntee aika pieneksi ja voimattomaksi, vaikka mistään katastrofista Tuusulanjoen tulvassa ei olekaan kyse.

Jos Peter Höegin kirja käsittelee myös länsimaista kulttuuria, saman tekee tulvakin. Se tuo tullessaan milloin minkäkinlaisia ihmisen luomia tuotteita. Milloin tulee styroxia, milloin muovisia leikkikaluja. Viimeksi näin siltaan takertuneen kasvitöhnän seassa nuuskarasian.

Enpä tiedä, voinko tulvan osalta tuntea ulkopuolisuutta, jota Lumen taju -kirjassa todetaan kuvattavan. Ennemminkin koen olevani osa luontoa, jolle emme nyt, emmekä juuri muulloinkaan voi mitään. Ehkä emme edes halua. Jokilaakso on viehättävä juuri sellaisena luonnon rämeikkönä, jona sen olemme oppineet tuntemaan.