Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden vaihtuessa

päivis: Vuoden vaihtumiseen ei itselläni liity ihmeempiä perinteitä. Se vaihtuu ilman niitäkin. Ehkä silti nyt on hyvä hetki palailla päättyvästä vuodesta parhaiten mieleen jääviin asioihin. Kaikki niistä eivät välttämättä ole mukavia.

Viime talvena vietimme ensimmäistä kertaa puolet vuodesta Thaimaassa. Sen aikana koirat olivat päivittäin läsnä arjessamme. Kävin tuon puolen vuoden aikana myös silloin tällöin auttelemassa Meowin koiratarhalla, mutta ehkä vuoden 2018 huippuhetki oli Illaksi nimittämämme narttukoiran siirtäminen seitsemän pentunsa kanssa turvaan pois entisen autonpesuhallin uumenista.

Ennen pelastusoperaatiota Ilta ja pennut parkkipaikan viereisessä pusikossa. 
Pennuista moni kuoli myöhemmin saamastaan hoidosta huolimatta. Hyvät asiat eivät niiden kohdalla jaksaneet kantaa. Mutta Ilta elää edelleen Meowin hoteissa, vaikka jouluaattona sainkin ennenaikaisen ilmoituksen sen kuolemasta. Yllättäen Ilta onkin nyt ilmestynyt takaisin oltuaan kateissa useamman päivän ajan. Väärinkäsitysten syitä en osaa edes arvailla, sillä puhuttiin jopa käärmeen aiheuttamasta kuolemasta. Iloitsen asiasta kuitenkin kovasti, sillä saamani infon mukaan Ilta on nykyään myös paremmassa kunnossa kuin jokunen aika sitten.

Vuoden surullisin asia oli kuitenkin päätös hakea avioeroa. Kuukauden tuumailun jälkeen päätimme tehdä "korjausliikkeitä", joita en sen enempää halua täällä avata. Avioliitto siis jatkuu, mutta ehkäpä parempana kuin aikapäiviin.

Alkuvuodesta aloitin myös sijoittajan urani. Innostuin siitä alkuun kovasti, mutta kuten sijoitusten kanssa usein kuulemma käy, ne saattavat välillä mennä miinukselle. Nyt eletään sitä aikaa. Sekin kuulemma on tavallista, että loppuvuodesta mennään alaspäin. Suhtaudun tähän maltillisesti, sillä sijoitussuunnitelmani tähtää vuosien päähän.

Käyn nyt vain silloin tällöin katsomassa, mitä salkulleni kuuluu. Marimekolla menee hyvin, mutta samaa ei juuri muista osakkeistani voi sanoa. Valitsemaani rahastoa kartutan kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti.

Vuoden "hyppy tuntemattomaan" oli taksikuskin hommiin lähteminen. Se on vaikuttanut sekä aikaisempiin leppoistamissuunnitelmiini että tuloihini. Syksyllä lensin Thaimaasta kotimaahan ajamaan taksia, jota nyt teen vielä tammikuun ajan palatakseni sen jälkeen vajaaksi kahdeksi kuukaudeksi Thaimaahan.

En tienaa taksia ajamalla suuria summia, mutta käteen jää kuitenkin korkeampien lisätuloverojen jälkeenkin sen verran rahaa, että sillä on jo jotain merkitystä. Suurin palkka taksia ajaessa ovat kuitenkin edelleen hauskat ja joskus syvälliset keskustelujen hetket, joita paikasta toiseen matkaavien ihmisten tapaaminen tarjoaa. Välillä asiakkaan jäätyä pois kyydistä joutuu miettimään paljonkin elämän isoja kysymyksiä. Kyllä vaan. Taksityöt eivät jää siihen, kun sammuttaa auton työvuoron jälkeen.

Into sukututkimusta kohtaan on samanlainen kuin ennenkin, ehkä juuri taksitöiden takia hieman laimeampana kuin aikaisemmin. Family Finderia ja Facebookin Dna-ryhmää seuraan, mutta mitään uusia avauksia omien sukujuurieni selvittämiseksi en juuri ole saanut aikaan. Uusia dna-serkkuja putkahtelee Family Finderiin viikoittain. Kaikkiaan heitä on tällä hetkellä 7264. Melkoinen määrä, kun oikeasti tuttuja heistä on vain kolme ja joukossa on myös muutama ns. teeveestä tuttu.

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Kaikkien aikojen riman alitus

Jormas: Silloin tällöin olen oikaissut blogini kirjoituksessa. Niin teen nytkin sillä eilen ajoin Harleyllä tänne.

Yli 400 kilometriä ja lähes kymmenen tuntia. Meni mistä tahansa, kymmenien kilometrien ruuhkat kaikkialla.

Varmasti eivät kaikki autoilijat olleet perillä saman vuorokauden aikana.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Mannerheim ja turistina Helsingissä

päivis: Eilen oli vapaapäivä, joten päätin lähteä käymään Helsingissä. Keskustakirjasto Oodi oli vielä näkemättä sisältä ja uudehkossa Amos Rex -taidemuseossakin ajattelin käydä. Sellaiset retket ovat vähän kuin turistimatkoja, vaikka keskustaan meiltä taitaa olla matkaa vain vajaat 30 kilometriä.

Kunnon turistin tavoin ajoin loppumatkan metrolla. Tulipa samalla havainnoitua helsinkiläistä arkea. Muuten otin käynnin vähän niin kuin kuntoilun kannalta. Käytin portaita, kun siihen oli mahdollisuutta. Silti ihmeekseni askelmittari näytti päivän päätteeksi melkein 10 000 askelta. Ehkä siis kannattaa leikkiä turistia.


Oodi vastasi odotuksiani. Olihan siitä näkynyt jo kuvamateriaalia lehdissä, televisiossa ja sosiaalisessa mediassa. Myöhemmin kotona kuulin radiosta, että juuri eilen Oodin kakkoskerros oli avattu oltuaan avajaisten jälkeen kiinni loppuvalmistelujen ajan. Näin muun muassa pitkällä pöydällä olleet ompelukoneetkin, joita ainakin yksi asiakas parhaillaan käytti. Kirjasto ei tosiaan enää ole pelkkä kirjojen lainauspaikka tai lehtilukusali.

Turistimatkani päivävalinta oli väärä. Olisihan se pitänyt arvata, että kun on välipäivä ja monilla töistä vapaata, koululaisista puhumattakaan, joka paikka on tupaten täynnä väkeä, mukana oikeita turistejakin. Sitä oli Oodikin, mutta se nyt ei pahemmin haitannut. Näin ja koin mitä halusinkin.

Tämä on varmasti Oodin sisätilojen kuvatuin näkymä.
Oodin lisäksi olin ajatellut käydä Amos Andersonin taidemuseon Amos Rexissä, mutta se jäi vain ajatukseksi. Lasipalatsin kupeessa oli Forumin kulmalle yltänyt jono (tai en tarkistanut, jatkuiko se vielä kulman taakse), johon en tosiaankaan ajatellut liittyä. Samalla mielestä pyyhkiytyi ajatus käydä muissa museoissa. Voinhan niihin mennä muinakin päivinä, sillä Museokorttini on voimassa vielä toukokuulle saakka. Yksi syy Amos Rexinkin jonoon saattoi olla perjantai ja museokäynnin maksuttomuus. Ja tietysti se, ettei monikaan laillani ole siellä vielä ennättänyt käydä.

Voisihan tätä erehtyä luulemaan leipäjonoksikin...
Turistien lailla näpsin kännykkäkameralla kuvia sieltä täältä keskustassa. Yhteen kuvaan päätyi Kiasman vieressä oleva Mannerheimkin ratsuineen. Marsalkka jäi ajatuksiini niin paljon, että ajattelin häntä vielä tänä aamunakin. Tajusin, että en muista tai tiedä mitään hänen presidenttiydestään. Olin vain tajunnut kuvaa ottaessani, että muihin Suomen presidenttipatsaisiin, ainakaan Helsingissä oleviin, ei ole liitetty mitään eläintä.


Olen joko nukkunut koulun historian tunneilla tai unohtanut tai sitten minulla on vain niin heikko yleistietouden taso, etten muista Mannerheimin presidenttiasioista mitään. Mutta kiitos taas Googlen, selvitin itselleni, että hänet valittiin eduskunnan säätämällä poikkeuslailla presidentiksi vuonna 1944. Ajankohta liittyi vahvasti hetkeen, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelut alkoivat.

Mannerheimin kausi presidenttinä päättyi vuonna 1946, jolloin hän erosi tehtävästään. Samoin eroon päättyi myös hänen edeltäjänsä, Rytin presidenttiys. Mannerheimista en löytänyt tietoa, mihin saakka hänen kautensa muussa tapauksessa olisi jatkunut. Enkä oikeastaan asiasta kauheasti ole kiinnostunutkaan. Seuraaja oli kuitenkin Paasikivi.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Ei ole ihmisen hyvä olla tekemättä mitään

jormas: Suomessa on loistava sosiaaliturva ja loistava ammattiyhdistysliike duunarin ja miksei jonkun muunkin tekijän turvana.

Itse olen sosiaaliturvaa tarvinnut tosiasiallisesti vain silloin, kun en juomisiltani halunnut tai pystynyt töihin. Silloin hain monesti muun muassa toimeentulotukea, jonka tosin palautin aina lähes täysimääräisenä valtiolle. Alkoholiveron muodossa.

Ammattiyhdisliikettä ymmärrän ja en ymmärrä. Ymmärrän siksi, että on sitten palkansaaja tai palkanmaksaja, sama rahanahneus riivaa molempia. Kummastakaan suunnasta eivät kukkaron nyörit löyhdy sen hyväksi, jolla ei ole töitä.

Kauan aikaa sitten, neuvostovallan aikaan seurasin Sotshissa turistihotellin ylimmän kerroksen ikkunasta, kun kuusi venäläisnaista kuokki kukkapenkkiä rinta rinnan. Nauroin myös hississä kai käytännössä asuvaa miestä, jonka tehtävä oli painella kerrosten nappeja ja aukoa turisteille ylös alas kulkevan ihmiskuljettimen veräjää.

Mutta sitten tuli Suomeenkin talouden taantuma ja vailla töitä olevia sen myötä pilvin pimein. Jotka elättivät kaikki ne, joilla oli töitä. Minä siinä mukana. Kuinka mielelläni olisinkaan silloin tarjonnut vastikkeettoman rahan sijaan pestiä hissinvartijana tai kuokan vartessa.

Mutta se ei ollut vallassani silloin eikä se ole nyt. Roolini on veronmaksaja, olen sitten palkkatyössä tai eläkkeellä.

Mutta en minä moisesta katkera ole, sillä meneehän minulta rahaa nytkin paljon turhempaakin kuin tuntemattoman ruokaan tai viinaan. Kuten esimerkiksi ulkomaanmatkoihin, hotellielämään tai vaikkapa uuteen, kämmenen kokoiseen älylaitteeseen.


Tähän loppuun laitan aamulenkiltä nappaamani kuvan. Siinä tekee työtä kolme thaimaalaista. Yksi leikkaa nurmea ja kaksi suojaa ajorataa. Suomessa vastaavassa tilanteessa kolme kantasuomalaista jonottaa jossain luukulla vastikkeetonta rahaa ja maahanmuuttaja leikkaa yksin nurmikkoa. Siksi, että kyseinen tai vastaava työ ei suomalaiselle kelpaa, koska saman rahan saa tekemättä mitään.

torstai 27. joulukuuta 2018

Liikaa joululauluja?

päivis: Kuuntelen päivittäin radiota. Käytännössä vain kahta kanavaa: Yle Suomea, joka arkiaamuisin on Yle Helsinki ja marraskuusta alkaen Jouluradiota. En ole huomannut kyllästyneeni joululauluihin, mutta Yle Helsingissä ainakin niistä on jo saatu tarpeeksi. On siis palattu arkeen.

Ehkäpä pientä mielenkiinnon hiipumista minullakin on joululaulujen suhteen, niitä kun on nyt kuultu melkoinen määrä. Mutta joukossa on kyllä helmiä, joiden nimistä ja esittäjistä en aina edes tiedä mitään. Niitä haluaisin kuunnella vielä joulun jälkeenkin.

Varpunen jouluaamuna on kestosuosikkini, vaikka siitäkin kuulee välillä versioita, joita ei välttämättä olisi kaikkia tarvinnut toteuttaa. Joululevyn teko tuntuu kuitenkin olevan lähes kaikkien artistien kunnia-asia. Tosin taisi olla Paula Koivuniemi, joka vasta joskus viime vuosina on laulanut levylle omat versionsa joulumusiikista. Tämä ajatus perustuu nyt vähän hataraan muistikuvaan, joten sitä ei kannata ottaa kovin tosissaan. Voi silti miettiä, tuleeko mieleen Paula Koivuniemen ääntä jonkun joululaulun yhteydessä.

Radiossa puhutaan vanhoista ja uusista joululauluista. Tosin tässä joku päivä juontaja totesi, että uusina pidetään usein kappaleita, jotka on tehty jo joskus 30 vuotta sitten. Monet esimerkiksi Katri Helenan joululauluista tuntuvatkin edelleen lähes uuden karheilta, vaikka eivät sitä olekaan.

Yksi tämän joulun joululaulusuosikeistani on Haloo Helsingin Cantores Minores -kuoron kanssa äänitetty Joulun kanssas jaan. Sekin soi suhteellisen usein radiossa, mutta sytyin sille vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Aika usein käy näin. Jotain uutta kappaletta on kuunneltava enemmän kuin kerran, ennen kuin se pääsee kolahtamaan.

Toinen uudemmista suosikkikappaleistani on jo vähän vaikeammin nimettävissä. Olen sitä kuullut Jouluradiosta. Laulu on ranskankielinen ja sitä laulaa kuoro, jossa on mies- ja naislaulajia, jos nyt oikein olen osannut kuunnella. Uusi se ei ole, sillä muistelen että sitä on soitettu jo aikaisempinakin jouluina. Se jää nyt kuitenkin vielä eräänlaiseksi joulun ihmeeksi, jonka nimi ja esittäjät pysyvät edelleen salaisuutena.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Kaksinaismoralismin portinvartija

jormas: Aikoinaan perustin Facebookiin avoimen ryhmän, nimeltään Jomtien Pattaya Beach. Ryhmä on seudun alan avoimista ryhmistä suurin ja jäseniä siinä on lähempänä kahta kuin yhtä tuhatta. Avoimuuden ansiosta jäsenyyttä tosin tarvitaankin vain, jos aikoo jotain kirjoittaa. Kaikki voivat lukea ja kaikki näkevät kaikki ja lukijoita onkin aivan kelpo määrä.

Montakin syytä ryhmän perustamiseen ja ylläpitoon oli, mutta tässä yksi. Olin innokas Thaimaan Ystävät suljetun ryhmän käyttäjä, kirjoittaja ja kommentoija, kunnes en enää mahtunut ryhmän ylläpitäjän, Paanasen mielestä samaan joukkoon. Hän nimittäin ei salli mitään kriittistä sanottavaa Thaimaasta. Ei todellakaan mitään.  Matti aikansa poisteli kommenttejani ja mielipiteitä, joiden johdosta hän viimein poisti minut lopullisesti muonavahvuudestaan.

Halusin ja haluan yhä sanoa mitä sanottavaa minulla on ja perustin yllä mainitun ryhmän. Jossa jokainen saa sanoa mitä lystää, jos jättää henkilökohtaisuuksiin menevät solvaukset ja muut alamittaisuudet sivuun. Suhteellisen hyvähenkisestä ryhmästä en ole koskaan poistanut ketään, joskin joskus on pitänyt vastata alamittaisuuteen samalla mitalla.

Mutta aina löytyy salvaaja, joka on härkää suurempi, kuten yksi elämän viisauksista kuuluu. Kun siihen persoonaan istuttaa kaksinaismoralismin, saattaa joutua lähes pikku jumalan asemaan itsensä nostaneen Facebookin kanssa niin sanotusti tukkanuottasille. Face sallii melkein mitä tahansa, muttei kuvaa lapsesta ilman vaatteita. Jonka johdosta se poisti yhden 15-osaisen Filippiinit sarjani linkityksistä.

Mieleen tuli sen havaittuani käyntini aikoinaan floridalaisessa ruokakaupassa, josta ostin neljä alkoholitonta olutta. Ja sain kassalta neljä ruskeaa paperipussi koska oluen nauttiminen julkisella paikalla niin että näkyy pullo, ei ollut sopivaa. Alkoholitonta juomaa sitten siemailin kadulla, pullo paperipussissa ja vieressä myi postimerkin kokoisissa bikineissä kuumaakin kuumempi misu seksipalveluja sekä kuumia hot dogejaan.

Kyseisen sensuurin aiheuttaneen kuvan laitan tähän loppuun, sillä voi olla, että se ei tartu kaksinaismoralismin vartijan haaviin, sillä linkityksessä näkyy vain blogin ylimmäinen kuva.

Ehkä yksi vinoutuman huipentuma oli se, kun tänään näytin kuvaa yhdelle suomalaiselle äidille. Hänkään ei ymmärtänyt minua. Vaan Facea todeten, että maailmassa on niin paljon pahuutta. Niin onkin, mutten usko lainkaan, että sen korjaaminen onnistuu peittelemällä yhtä maailman luonnollisimmista asioista.

Tai toisaalta. Mitä Luojani kysyikään paratiisissa Aatamilta ja Eevalta? "Kuka teille kertoi, että olette alasti?"

tiistai 25. joulukuuta 2018

Varpunen jouluaamuna

Jouluaattoaamuna lentokentän taksijonoon
lähelleni lensi varis. Sillä ei ehkä ollut
minulle mitään kerrottavaa. Oli ilmeisesti
vain huomannut jonkun ystävällisen ihmisen
jättämät siemenet tolpan juuressa. 
Annoin sen syödä niitä rauhassa, 
vaikka annos varmaan olikin tarkoitettu 
pikkulinnuille. Nälkä se on variksellakin.
päivis: Vasta joskus kymmenkunta vuotta sitten vanha Varpunen jouluaamuna -laulu alkoi puhutella minua. Siitä tuli osa minua, kun huomasin, että siinähän  laulettiin pienestä veljestäni, jota en ennättänyt koskaan edes nähdä. Hän kuoli vain muutaman päivän ikäisenä keskosena.

Veljeni olisi nyt 57-vuotias. Voin vain kuvitella, minkälainen tai minkä näköinen ihminen hänestä olisi kasvanut. Ajatus hänestä herkistää edelleen.

Töissä - niinpä taas päästiin taksikuskijuttuun - näin keskellä yötä yksinäisen varpusen. Odotin asiakkaita lentoaseman terminaalin edessä ja siinä se lenteli juuri kohdallani. Ajattelin, että sillä on menneet vuorokauden ajat sekaisin, koska lentokentän tienoo on vuorokauden ajasta riippumatta täynnä valoja. Ei ihme, jos pieni varpunen erehtyy.

En voinut myöskään olla ajattelematta, että siinä se taas on: pieni veljeni. Oltiin hetki yhdessä. Minä sain kyydin ja läksin. Varpunen ehkä jatkoi jonnekin muualle.

maanantai 24. joulukuuta 2018

Rakkaus- ja joulutarina

jormas: Tässä kuussa on saanut ensi-iltansa Juice Leskisestä kertova elokuva. Sanovat sitä hyväksi. Siinä on kaikki Juicen naiset laitettu yhdeksi naiseksi.

Kuten minunkin rakkaustarinassa on koottu vuosikymmenten aikana kohtaamani kylmien katujen miehet ja naiset yhdeksi  pariskunnaksi.

Olen julkaissut kertomuksen Siiri Angervosta ja Kustaasta jo monena jouluna. Ja yhä itken lukiessani. He ovat niin totta monelle.

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Lautailijatyttö ja Norjan duunari

päivis: En ole pariin päivään kirjoittanut taksiharrastuksestani, joten nyt kai jo on soveliasta palata aiheeseen. Tällä kertaa tekee mieli kirjoittaa kohtaamisista ihmisten kanssa. Missähän muussa työssä on mahdollista samalla tavalla tavata hetken aikaa hyvinkin erilaisia ihmisiä ja kuulla heidän tarinoitaan?

Tänään aamuyöstä päättynyt työvuoro ei erityisemmin poikennut aikaisemmista. Oli Jumbossa ostoksilla, nyt ehkä enemmän jouluostoksilla käyneiden kuskaamista lähelle ja vähän kauemmaksikin. Oli matkaan lähtijöitä ja kotiin palaajia. Oli hauskoja ja oli hiljaisia matkustavaisia. Eikä taaskaan ketään ikävää. Jälkimmäinen tuntemus johtuu varmasti myös ratin takana istuvan asenteesta. Näin olen ymmärtänyt päätellä.

Eilen sain Helsingissä ajellessani kyydin Kurvin lähelle. Sieltä hyppäsi takapenkille pienessä sievässä oleva pariskunta (myöhemmin kuulin etteivät olleet sellainen, ainakaan virallisesti).

Tämä mies oli habituksesta päätellen joku huimempi äijä. Ja eikös hän tuttavallisesti kutsunut minua Päkäksi. Jo toinen Päkättelijä lyhyen taksiurani aikana! Jos joku minua suututtaa, niin se, että minua kutsutaan Päkäksi. Se ei ole koskaan ollut lempinimeni, mutta aina joskus joku yrittää tapailla sitä minun kohdallani.

Huokasin, että taasko ne ovat kertoneet nimeni. Lähitaksin järjestelmä siis. Se lähettää taksin tilanneelle asiakkaalle kuljettajan tiedot, kun kuski on kuitannut vastaanottaneensa kyydin. Sukunimeä ei sentään kerrota. Siinä sitten vitsailtiin matkan aikana ties mitä kuskin henkilötunnuksen jakamisesta sun muusta. Lupasivat antaa taksiyhtiölle palautetta "Päkästä". Hyvää sellaista. Luulen että se unohtui, sen verran kova vauhti pariskunnalla oli.

Ajoin myös lennon viivästymisen takia junasta myöhästyneen matkailijan Kamppiin linja-autoasemalle, josta hän aikoi jatkaa matkaa kotiin Keski-Suomeen. Mies kertoi olevansa töissä Norjassa, kun kotipuolen hommat alkoivat maistua puulta. Kai ihan kirjaimellisesti.

Mainitsin miehelle jonkinlaiseen kokemukseen perustuvan oletukseni, miten kaikista ei ole lähtemään tutulta ja turvalliselta kotiseudulta ulkomaille. Tuntui olevan hyvillään huomiosta. Itse jäin miettimään myös sitä, kun mies kertoi miten kotiseudulla oleva sisar touhuaa netistä hänelle kyytiä bussiin ja on luvannut myös tulla yöllä vastaan Jyväskylään. Siinä oli jotain niin lämmintä. Oikea Jouluksi kotiin -tarina.

Vuoron päätteeksi jäin odottamaan kyytiä lentoasemalta. Viime yönä odottelu oli vähän kylmänsorttista. Vaikka matkustajia oli riittämiin, he tulivat vähitellen ja palvelujaan tarjoavia takseja oli paikalla paljon. Olen siinä jonossa, johon matkaajat eivät ihan ensimmäisenä ymmärrä tulla.

Taksi-isäntä oli vuoroon lähtiessä näyttänyt minulle, miten takapenkin selkänojat saa käännettyä, jos joku tulee vaikka suksien kanssa kyytiin. Sille tiedolle oli nyt käyttöä, sillä sain asiakkaaksi etelän aalloilla lautailleen nuoren naisen. Lautoineen siis. Sain puolen tunnin matkan aikana tiiviin paketin erilaisista aalloista ja kuulin, että Suomessakin voi paremman puutteessa päästä merelle lautailemaan.

Suppaamisestakin puhuttiin. Siitähän itse yritin kesä tai pari sitten innostua, mutta se jäi vain ajatuksen tasolle. Ainakin silloin.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Missä usein olet Luojani?

jormas: Olen kauppias ja haluaisin käydä kauppaa Sinun, Vapahtajani kanssa. Että olisit läsnä ja turvani, kun olen vaikeuksissa ja antaisit minun touhuta omiani, kun kiidän Sinut unohtaen 105 kilometriä tunnissa maallisia teitäni.

Mutta sisälläni sanot, no way, kaikki tai ei mitään. Joten ole sitten elämässäni aina läsnä. Ja silti olet piilossa minulta liian usein. Tai ehkä yritänkin piiloutua itse.

Syntymäpäivänäsi ajattelen Sinua nykyisin aina. Kuinka lapsena uskoin 100 prosenttisesti, että jos en aamulla herää, olen luonasi ja kaikki on hyvin. Me vain odotamme muita rakkaitani luoksesi.


Koskaan et ole horjuttanut uskoani. Mutta senkin edestä tosi uskovaisina itseään pitävät kuvasi täällä maan päällä. Jotka sanovat, että heidän valtakirjansa jakaa paikkoja tuonelaan ja luoksesi ovat Sinulta suoraan. Ja sanovat, että minun kirjani on väärennös. Sanovat syyksi riittävän, että vain lapsena sain nimen, jolla kutsut ja tunnet minut. Silloin todellinen edustajasi antamallasi valtakirjalla liitti minut yhteyteesi. Mutta nyt on täällä uudet tuomarit, jotka sanovat, että se ei riitä. Että olen valeuskovainen tai en edes sitä. Joskus silloin en edes halua viettää ikuisuuttani maallisten tuomareittesi seurassa.

Mutta kun mieleni tasaantuu, tiedän, että olet kuten aina. Siihen turvaan myös jouluna.

Tekevät täällä pallolla kirjoja ja elokuvia Sinusta. Yksi oli nimeltään Kristuksen viimeiset kiusaukset. Senkin nämä tosiuskovat tuomitsivat. Mutta minä en. Elokuvateatterissa itkin, kun katsoin kuinka ihmisenä kohtasit ihmisten pahuuden. Silloin olit minulle totta enemmän kuin koskaan aiemmin. Olit aivan elävänä maallisen majani joka sopukassa ja kaikki minussa tunsi läsnäolosi.

Vaikka usein kiroan, että missä lymyät, tiedän että näet minut, vaikka tekisin tuonelaan vuoteeni. Sillä sydämessäni tiedän, että vain pahuus pitää ihmiset Sinusta loitolla.

Joten siellä jossakin, taivaanrannan ylisten tuolla puolen, eräänä päivänä olen luonasi tosiuskovausten kanssa. Jotka luulevat, että menen eri paikkaan. Suothan minulle, että tunnen vahingoniloa, kun "hurskaat" luulivat päässeensä minusta eroon?

Tämä oli syntymäpäiväkirjeeni Sinulle sinne missä kaikki on hyvin ja täydellistä.

perjantai 21. joulukuuta 2018

Joulu on tänäänkin

päivis: Viimeksi kirjoitin, että joulu on tässä ja nyt. Ja että joulun parasta aikaa oikeastaan ovatkin nämä joulunaluspäivät, ne hetket, jotka yleensä koetaan joulun valmistelupäiviksi. Minullakin valmistelut jatkuvat, vaikka ihan perinteinen tämä jouluni ei olekaan.

Eilen paistoin punajuurilaatikkoa, josta olin jo aikaisemmin tehnyt koeversion ja todennut, että laatikosta tulee parempaa, jos se saa useamman päivän tekeytyä jääkaapissa. Joulutunnelmiini lasken myös käynnin Tuusulan uimahallissa, jossa oli niin ihanan rauhallista, ettei koskaan ennen. Ehkä ihmiset olivat hoitamassa joulukiireitään pois alta. Voidakseen hiljentyä ja rauhoittua aattona, jolle minä sanon että hoh hoijaa. Kuka ne jouluasiat hoitaa aattona ja välipäivinä, jos ainakin yksi perheenjäsen ei jatka raatamista?

Nyt odotan (siis hiljennyn ja rauhoitun), että takassa puut palavat ja pääsen lähtemään joulumyyjäisiin. Ihan kalenteriin merkitsin tämän tapahtuman, sillä iltapäivällä on jo lähtö työvuoroon. En ole varma, löydänkö Härmän Ratin joulumyyjäisistä mitään ostettavaa, mutta se nyt ei olekaan pääasia. Se on osa omaa jouluani.
Eilen tein lumienkelin. En muista milloin
olisin viimeksi tehnyt näin. Ja jopa pääsin
ylös ilman apua. Tosin ketään ei olisi
ollut auttamassakaan.

Silloin kun olen kotimaassa ollut jouluna, ainut varsin lyhyeksi jäänyt joulumyyjäisperinne oli käynti Vanhan sataman myyjäisissä. Saa nähdä, miten tälle Härmän Ratin perinteen muodostukselle mahtaa käydä. Sitäkään kun en tiedä, olenko ensi jouluna Suomessa tai mahdollisesti Thaimaassa.

Parempi on siis vain elää tässä ja nyt ja etsiä merkkejä siitä, mitä kaikkea voi laskea jouluun kuuluvaksi. Muistan miten ihan pikkulapsena hihkaisin aina, että "joulullista joulutähti", kun näin jossain ikkunassa valaistun tähden. Siihen maailman aikaan juuri muunlaisia joulun merkkejä ei ihmisillä ollut käytössään. Räikeät jouluvalotkin ovat vasta paljon myöhempää tavaraa.

Joulukuusessa meillä oli sähkökynttilät jo varhaisina vuosina. Isä-Kauko kun kuului niihin, jotka hankkivat keskivertoihmisiä aikaisemmin kaikki uusimmat innovaatiot, kuten puhelimen (no, se ei ollut uutta, mutta silloin kauan sitten vielä harvinaisuus kuitenkin) ja television.

Jouluun tässä ja nyt näkyy kuuluvan myös vanhojen asioiden ja joulujen muistelu. Tai sitten se kertoo vain siitä, että alan olla vanha.

torstai 20. joulukuuta 2018

Joulua odotellessa

jormas: Päivis kirjoitti eilen mukavasti joulunalus- ja joulumietteitään. Minä myös, vaikken yhtä hyvin osaakaan kirjoittaa.

Kun olin lapsi, joulu oli jo sillon juhlistani tärkein. Toki lapselle olivat lahjat tärkeitä, mutta oli siinä muutakin. Se oli tunnelma ja aattoillan odotus sekä myös jouluyön rauha ja hiljaisuus.

Vapahtajamme syntymäjuhlana se ei puhutellut, vaikka Levolle lasken Luojani iltarukous oli jokailtainen rakas hetki äidin rukoilemana vuoteeni laidalla istuen.

Aikuisena varsinkin olen usein kaivannut lapsen täydellistä uskoa ja luottamusta. Kuinka pystyinkään saamaan levollisen unen, vaikka tiesin ja ymmärsin täysin, että jos sijaltain en nousisi, taivaaseen pääsen luoksesi. Nyt jos aikuisena ajattelen illalla kuolemaa, on uni tipotiessään.

Lapsena meillä oli aina Saksan paimenkoira. Joka ollessamme joulusaunassa, söi pöydästä koko kinkun. Ja äiti tästä hermostuneena pudotti lipeäkalankin likasankoon. En muista nauroiko isä, mutta sen muistan, että me lapset emme uskaltaneet edes hymyillä.

Kerran oli joulupukilla suksisauva tukemassa kävelyä, kun hän saapui pitkän odotuksen jälkeen lahjasäkkinsä kanssa. Ja hakkasi sauvan piikillä keittiön korkkimaton täyteen reikiä. Sen muistan, että silloin ei isä nauranut.

Kerran oli pukilla niin ruttuinen pahvinaamari, että siinä oli usko koetuksilla. Eikä koskaan enää palautunut. Vaikka isä sanoi sen johtuvan siitä, että Korvatunturin pakkaset ja viima poron reessä palelluttivat pukin naaman. Eihän se totta voinut olla, kun ei näkynyt poroakaan.


Myöhemmin joulusta on tullut minulle hyvin surumielinen ja haikea juhla. Ehkä se johtuu usein sydämessäni läsnä olevasta yksinäisyydestä. Jouluna kaikki olivat rakkaittensa luona, mikään paikka ei ollut auki ja kenenkään luokse ei voinut mennä. Vaelsin kaduilla, katselin valoja ikkunoissa ja olin niin yksin.

Kerran työnantajani joulujuhlissa pukki kiersi jokaisen luokse ja kysyi joulumuistoa. Kuuntelin niitä, kunnes tuli vuoroni. En tiedä mistä ajatus tuli, mutta purskahdin sydämeni pohjasta tulleeseen itkuun. Ja sain viimein soperrettua kyynelten sumentamin silmin, että minulla ei ole yhtään joulumuistoa, jolloin isäni oli ollut selvinpäin. Ei hän silti alkoholisti ollut.

Yksinäisyys usein korostui, sillä nuorena aikuisena kiersin kodeissa joulupukkina ja toin koteihin osaltani joulumieltä ja -iloa. Mutta kuinka itkinkään pukinpartani takana. Olin niin yksin. Yhä koen, että joulu on yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä.

Minulle jouluna on tärkeää muistaa ja muistella niitä, jotka ovat menneet jonnekin rajan tää. Josta en ehkä enää koskaan heitä tavoita. Äitiä, isää ja siskoani Irmeliä. Jonka pojan kasvatin osaltani aikuiseksi ja joka ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Ei jouluna eikä muulloinkaan. Sitäkään en tiedä miksi näin on.

Hautausmaa on minulle joulun tärkein paikka. Vien kynttilöitä rakkaitteni haudoille ja joillekin niillä, joilla ei tuiki yksikään valo. Ja ajattelen, että olivatko he yksin, ilman ainoatakaan tuikkua myös eläessään.

Mutta koska osaa surra ja kaivata syvästi, osaan myös iloita ja rakastaa syvästi. En halua luopua joulun haikeudesta, sillä rakastan tätä minun surujuhlaani enemmän kuin mitään muuta juhlapäivää.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Joulu onkin nyt ja tässä

päivis: Jouluun, noihin kahteen tai kolmeen joulukuun päivään ladataan hirveästi odotuksia. Silloin rauhoitutaan, jos olen oikein ymmärtänyt. Ja sitä ennen käydään ylikierroksilla. Noinkohan tuo rauhoittuminen edes mahtaa onnistua?

Minäkin töyhötän omalla tavallani, mutta tänään tajusin, että tämähän juuri on joulun parasta aikaa. On mukava touhuta omia juttuja, käydä kaupoilla ja kuunnella joululauluja. Ylekin on jo alkanut soittaa joulumusiikkia, mutta Jouluradio on ollut kuunneltavissa jo marraskuusta alkaen.

Olen lähettänyt Jormalle joka aamu
Joulukalenterikuvan. Siihenkin on ollut
mukavasti aikaa. Tässä on yksi kuvista.
Olen väliaikaissinkkuna ihan omillani kaikella tapaa. Aikatauluista pitää huolehtia vain sen verran, että muistaa mennä töihin silloin kun on sovittu. Kun on vapaapäivä, kuten tänään ja huomenna, voin tehdä kaikki asiat hitaan rauhallisesti ja juuri silloin, kun huvittaa.

Tänään tajusin, että ruokakauppaan läksin hieman liian myöhään. Kaupassa alkoi ikävästi tuntua, että on nälkä. Nälkäisenähän ei pitäisi koskaan mennä ruokakauppaan. En kuitenkaan huomannut ostaneeni mitään turhaa, johon nälissään helposti sortuu.

Ihan paineetonta oma jouluun valmistautumiseni ei ole, sillä olen luvannut tehdä jotain sellaista syötävää, jota en ole edes maistanut koskaan: vegaanista silliä. Ja mikä pahinta, sen pääraaka-aine on munakoiso. Yleensä kierrän munakoisot kaukaa, enkä varsinkaan käytä sitä omassa ruoanlaitossani. Mutta nyt olen mennyt tähän koukkuun. Ainekset on jo ostettu. Ja ohjeet tiedossa. On kuulemma hyvää. Saa nähdä.

Jouluvalmisteluihin pitää ilmiselvästi kuulua jotain raatamiseen viittaavaa. Kuka siivoaa vimmatusti tai leipoo, ostelee lahjoja tai ehkä kaiket iltamyöhät tekee niitä. Vieläköhän joku tekee itse lahjat?

Omien muistojeni mukaan joulunalusraatamisesta saakin parhaat kiksit. Vieläkin muistan lämmöllä vuosien takaista joulukuusen ostamista ja sen raahaamista potkurilla räntäsateessa kotiin. Oi mikä ihana joulumuisto. Selvästikin muistan sen niin pitkään kuin muistia päässä riittää.

Tämän päivän raatamiseni ei ehkä täytä täydellisesti raatamisen kriteerejä, mutta jotain mieleenpainuvaa siinäkin on. Sekin liittyy lumeen. Ja lumihan on se asia, jota ainakin toiseksi eniten joululta odotamme.

Tunsin selvästi joulutunnelman kun kolasin tienhaarastamme loskaista lunta. Tosin kolaamisella oli todellinen tarkoitus. Halusin varmistaa vapaan pääsyn kotitielle ja kotoa Myllykyläntielle.

Ehkä en tarkalleen siinä lunta lykkiessäni vielä tajunnut ajatella, että joulu onki juuri tässä ja nyt. Se ajatus kirkastui vasta äsken touhukkaan päivän kääntyessä iltaa kohti. Aika harva kai kuitenkaan voi varsinaisina joulun päivinä vain olla. Ne samat arjen pyörittämisen rutiinit pitää joulunakin hoitaa joka ikinen päivä ja sen lisäksi kaikki se sälä, jota joulun toteuttaminen vaatii. Kannattaa siis panostaa aikaan ennen jouluaattoa!

tiistai 18. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 15

jormas: Eilen lensin Manilasta Bangkokiin ja ajoin molempien, ehkä 10 miljoonan ihmisen kaupungin läpi. Kontrasti talouden hyvinvoinnin osalta on valtava.

Kuukauden reissu on takana. Tai oikeastaan kolme päivää vähemmän, sillä lyhensin kolme hotelliyötä kyetäkseni ostamaan mainitsemani pesukoneen. Pesukone maksoi minulle siis kolme hotelliyötä.

Joka sekään ei ollut kaikkien kaikentietävien suomalaisten mieleen. Joista joku oli sitä mieltä, että pitäisi tarjota antamisen sijaan työtä. Sen luettuani piti laskea 105:een, sillä en pysty ymmärtämään näitä vesseleitä. Että kun ostan pesukoneen kaverini kanssa kimpassa helpottamaan monen lapsen yksinhuoltajaäidin työtaakkaa, niin he ovat sitä mieltä, että älä anna rahaa, vaan tarjoa työtä.

Tai kun en mene tapaamaan viiden lapsen äitiä sairaalaan tyhjin käsin, niin avun sijaan pitäisikin viedä lisää töitä. Mihin rakoon hän sen lisätyötaakan laittaa? Vielä vähemmän ymmärrän silloin, jos samainen henkilö toisessa viestissä elvistelee kuinka monia hän elättää tai auttaa siellä sun täällä.

Mutta kateellisia naapureita ymmärrän paremmin, sillä kateuden löydän silloin tällöin myös itsestäni. Mutta en näytä enkä kerro siitä, vaan hymyilen hymyä, joka ei tarkoita mitään. Kuin Finnairin lentoemäntä konsanaan.

Mutta yhteen asiaan ei sieluni taivu. Että jättäisin auttamisen kateuden vuoksi tai siksi, etten pysty auttamaan kaikkia.

Auttamatta jättämisen selityksistä joku suomalainen onkin tehnyt itselleen taidetta tai ainakin on alalla muuten vaan mestari. Että kuinka selittää itselle ja muille miksei laita köyhän kuppiin ropoa. Silloin olisi hyvä pohtia, että kuinka antaa tai auttaa niin, että tuntuu. Muuallakin kuin lämiskässä. Tai edes siellä.

Eräskin tovi tuli istuttua myös juomaporukoissa. Niin miesten kuin naistenkin. Siinä mielessä Filippiinit olisi juovan alkoholistin paratiisi, kun kolmen vartin brandypullo maksaa parin, parin euron kolikon verran. Niin matalaa majaa ei hevin löydy, ettei siellä silloin tällöin iloliemi maistuisi.

Mutta muutakin koin. Oli mieleenpainuvaa olla yksi lämmin syli lapsille kymmenien sylien joukossa. Kun on loputtomasti rakkautta, niin siksiköhän lapset Pampangissa itkivät paljon vähemmän kuin jossain muussa maassa?

Yhtä mieliinpainuvaa oli lasten ja aikuistenkin määrä, jotka halusivat koskettaa otsaansa kämmenselälläni. Miten silloin yritinkään olla pieni ja kiitollinen tästä kaikesta. Hienoja ihmisiä sanon minä.

Paras yksin tehdyistä reissuista ikinä. Samaan sarjaan mahtuu vain yksi. Kun asuin katulasten kanssa samassa salissa kuukauden Kolumbian Bogotassa.  Ja tuumailin, että mitä voisin tehdä kadulla elävien lasten imppaamisen vähentämiseksi.

Tältä reissulta sain mitä etsin, vaikka vastausta en ehkä löytänytkään. Kuinka puolen tusinan lapsen äiti ja kaikki muutkin kykenevät antamaan niin valtavasti rakkautta lapsille, vaikka kaikilla on liian usein nälkä? Miten silloin länsimaisen krääsän pilaama voi sanoa, että älä anna rahaa äläkä anna ruokaa, vaan tarjoa työtä. Tässä länsimaisen näennäishyvinvoinnin junassa en halua matkustaa. Tai haluan minä. Jere Jarruvaununa.

Samaan hengenvetoon ajattelen tyhjää kotia, kun lapsi jossain tulee koulusta. Ja löytää vanhempien sijaan jääkaapin oven magneetin alta lapun sekä 10 euron setelin: "Kulta pieni, käy ostamassa pitza, jos on nälkä. Äti on salilla ja isä jossain. Tulen illalla ja rakastan sinua. Ja isäkin varmasti. " Tämä lapsi itkee äidin sylissä sekä tyhjässä kodissa ikäväänsä ja turvattomuutta.

Kiitän Luojani että olen mikä olen ja kiitän kaikkia, jotka teitte somessa kanssani tämän kuukauden matkan.




maanantai 17. joulukuuta 2018

Jouluvalmisteluja

päivis: Vietän jouluaaton taksin ratin takana, mutta se ei tietenkään tarkoita, etteikö lähestyvä joulu olisi ollut mielessä jo pitkän aikaa. Muutamat harvat hankkimani lahjat ovat jo menneet saajilleen ja loput menevät ehkä käytännön järjestelyistä johtuen aaton aattona. Lahjojen lisäksi valmistelun ajatukset ovat pyörineet pääasiassa ruoan ympärillä.

Lauantain ja sunnuntain olin vapaalla, mutta jouluruokiin syvennyin vasta eilen. Lauantaina ennätin keittää riisipuuroa riisikeittimessä. Keitin sen kauramaitoon, mutta huomasin, että sekin voi kiehua yli, kuten tavallisen maidon kanssa on joskus käynyt. Onneksi olin lähellä pelastamassa tilanteen.

Riisipuurosta sain aamupalaa kahdeksi aamuksi ja lopun puuron käytin kahteen pieneen vuokaan vegaanista porkkanalaatikkoa. Toisen niistä laitoin tänä aamuna pakastimeen. Ehkä se tulee syötyä yksin tai yhdessä jonain joulupäivänä.

Olin jo muutama viikko sitten ostanut pussillisen aineksia, joihin vettä ja öljyä lisäämällä sai tehtyä seitankinkun tai -pötkelön, joksi sitä mieluummin kutsun. En ole vuosikymmeniä kestäneestä kasvisruokavaliostani johtuen syönyt, enkä kaivannut, joulukinkkua, joten en halaja mitään siihen viittaavaa nytkään, vaikka tuosta seitanista usein puhutaan kinkun korvikkeena. Seitankinkku on kuitenkin mukava proteiinilisä vegaaniseen ruokavalioon.

Seitanpötkelö oli helppo tehdä. Keskustelupalstoilla harmiteltiin, miten se on paistaessa kuivanut liikaa, mutta minulla näin ei käynyt. Lopputulos oli mielestäni täydellinen. Vähän jäi vain mietityttämään, minkälaisia maustevaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Ostaessani vain nappasin yhden rivissä olleista pusseista ja vasta kotona huomasin, että mausteina oli muun muassa minttua. Se ainakin vähän arvelutti, mutta maku oli ihan sopiva.

Laitoin seitanistakin noin puolet pakastimeen, vaikka ensin vähän epäilin, että säästyykö sitä sinne asti. No enhän minä sentään niin perso ruoalle ole, vaikka täytyy myöntää, että olisin voinut jatkaa napostelua pitempäänkin. Seitanpötkelö sopii siivutettuna myös leivän päälle. Senkin kokeilin ja lisäsin jopa sinappia siivun päälle.

Tänä aamuna tuli jonkinlainen aavistus siitä, että saisimme eteläänkin valkean joulun.

Kuvassa on lumipeitteen saanut Jokilammen metsän reuna. Siinä on myös ikuisuusprojektini, Kööpenhaminan Christianian esimerkin mukaisesti rakennettu risuaita.

Aamun aikana tein myös joulusiivouksen: pyyhin lattian ne kohdat joilla olen kuluneen vajaan kuukauden aikana tallustellut. Ihan joka kolkkaan noin 50 neliön Merikonttikodissamme en ole nimittäin tainnut astua.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 14

jormas: Tänään on viimeinen kokonainen päiväni Angeles Cityssä. Huomenna lähden taksilla 100 kilometrin päässä olevalle Manilan lentokentälle. Taksilla tai tilatulla autolla menen siksi, että lupasin jossain vaiheessa näissäkin blogeissa vilahtaneille viidelle äidille ja heidän lapsilleen, että kaikki voivat tulla saattamaan minua kentälle.

Yhdessä vaiheessa tulijoita oli niin paljon, että olin vuokraamassa pikkubussin kuljettajineen. Mutta viime blogissa mainitsemastani eriarvoisesta tukemisesta johtuen, olen riidellyt usein jonkun äidin kanssa. Jonka johdosta joku ilmoittaa, että ei lähde mukaan. Ja toinen chattaa tai sanoo nukutun yön jälkeen, että sorry sorry, voinko lähteä kuitenkin. Ja lapset tai joku heistä mukaan kanssa. Tähän sanon aina, että of course.

Tällä hetkellä lähtijöitä on vain henkilöautollinen, joten tilaan nyt aamulla auton ja sillä joukolla mennään. Tosin välissä on vielä kokonainen vuorokausi, joten voi olla, että menen yksin.

Tiedän blogiani lukevan sellaisia ihmisiä, jotka toivovat tälle kuukauden tarinalle kaikkea hyvää. Ja sellaisia kaikkitietäviä, joiden hameen reunassa tai housun lahkeessa kulkee mukana vahingonilo ja toive saada nauttia sen tuomasta vääristyneestä hetken hyvästä mielestä.

Näin ajattelen niistä, jotka eivät ole saaneet tolkkua suhteeni laadusta chattkavereihini. En edes ymmärrä miksi se on heille niin tärkeää. Heille pettymykseksi kerron, etten ole tullut tänne hakemaan seksiä. Vaikka niitäkin lukijoissani on, jotka kertoivat, että Angeles Cityyn ei kannata tulla minkään muun kuin jalkojen välin vuoksi.

Niille joiden asiantunteva arvio elostani täällä tällä hetkellä on, että "minähän sanoin ja taitaa tulla kuumat paikat ja suosittelen maiseman vaihtoa" , en taida sanoa mitään. Muuta kuin ihmetellä maanmiehiäni ja -naisiani.

Vaikka en täältä seksiä hakenutkaan, yksi chattikavereistani tai kai oikeastaan minä itse olin pilata avioliittoni. Halusin niin kovasti tutustua kaikkiin lapsiin ja järjestää yhdelle lapselle muun muassa syntymäpäiväjuhlat. Mutta hänen äitinsä ymmärsi ehkä tarkoitukseni toisin. Joillekin vahingoniloiselle tuotan siis senkin pettyksen, koska avioliittoni pelasti vaimoni suuri sydän.

Mainittu äiti on näistä viidestä ainut, joka tekee aamusta iltaan kotitöiden lisäksi myös muuta ruumiillista työtä. Hän pesee pesuvadeissaan ja saaveissaan tunti tolkulla pyykkiä käytännössä joka päivä. Saaden siitä päivän palkaksi ehkä 100 tai 200 pesoa. Muutaman euron siis.

Säälin, arvostan ja kunnioitan tätä nuorta äitiä, sillä olen lisäksi nähnyt kuinka hän huolehtii lapsistaan ja omasta äidistään.

Joten tänään Pampangin lisäksi aioin kävellä jonnekin kodinkonekauppaan ja selvittää paljonko yksinkertainen pesukone maksaa. Sen jälkeen pohdin asiaa lisää. Ehkä ajattelen maksoi mitä maksoi ja löydän tähän ratkaisun yksin tai muiden kanssa, olen sitten missä maailman kolkassa tahansa.

lauantai 15. joulukuuta 2018

Farkut saavat olla taas yön pakkasessa

päivis: Viime talvi meni Thaimaassa, joten nyt kun olen taas koti-Suomessa, on sopiva hetki toteuttaa oppimaani tapaa huoltaa farkkuja. Laitan ne yöksi ulos pakkaseen. Laitoin ja vasta sen jälkeen luin uusiksi melkein viisi vuotta sitten kirjoittamani blogin, josta kehkeytyi lähes luetuin blogini. Sen nimi oli Farkut yön pakkasessa.

Olen sen jälkeen tehnyt niin kuin neuvottiin tekemään: laitoin farkut yöksi ulos pakkaseen. Onnistuu siis vain talvella. Jos omassa pakastimessa on tyhjää tilaa, farkut voi tunkea sinnekin. Laitoin ne ensin pukupussiin ja sitten vain ulos terassin kaiteelle. Ajattelin niiden olevan aamulla koppuraiset ja kylmät, mutta melkein olisi voinut suoraan vetää jalkaan ilman että olisi palellut.

Kirjoitin silloin, että kuvittelin pakkasessa pitämisen korvaavan pesun. Niinhän ei kuitenkaan ole. Pakkasessa ne tuulettuvat. Niin väitetään tapahtuvan myös pakastimessa. Selvät likatahrat pitää poistaa erikseen. On selvää, että pakkanen ei likatahtoja kadota minnekään.

Silloin ensimmäisellä kerralla farkkujeni pakkasyö ei sujunut niin kuin olisi pitänyt. Laitoin nimittäin farkut pukupussiin oikein päin. Olisi pitänyt kääntää ne nurin.

Tuossa blogissa kerroin tehneeni toisen virheen silloin, kun pesin uudet farkkuni ensimmäisen kerran. Ne olisi tuon pakkasohjeen mukaan pitänyt pestä vasta noin puolen vuoden kuluttua käyttöön otosta. Sitä ennen ne pitäisi vain laittaa tarvittaessa ulos pakkaseen tai pakastimeen.

Miksi sitten farkkujen pesu ei ole hyväksi niille? Muun muassa siksi, ettei niistä lähtisi väriä. No, moni kyllä haluaa nimenomaan kauhtuneet farkut. Mutta varsinkin mustat farkut menettävät väriään nopeasti. Kuulemma kerran viikossa pestessä farkut voivat jo kuukauden päästä olla harmaat.

Tällä kertaa en kyllä laittanut farkkuja pukupussiin. Sitä en siis muistanut, mutta onko tuo nyt niin välttämätöntä. Laitoin vain molemmat farkkuni nurin käännettynä terassin kaiteelle odottamaan huomista päivää ja arviotani siitä, ovatko ne nyt jotenkin paremmassa vedossa kuin ennen pakastusta. Tosin pakkasta taitaa olla vain viitisen astetta. Eiköhän se silti riitä.

Filippiinit, osa 13

jormas: Toissapäivänä taisin sanoa, että kirjoitan miten eloni ja oloni Pampang Purokisissa muuttui, kun lopetin tuntemieni viiden chattikaverini tasapuolisen tukemisen. Kaikki naisia muuten, joiden aviomiehetkin tunnen. Ainakin ne tai he, jotka asuvat vaimojensa ja lastensa kanssa. Mutta näin ei aina ole, sillä katolilisessa (Ho hoi kielenhuoltajani, katolinen vai katolilainen maa?) maassa ei hevin avioeroa irtoa. Joten moni mies on uudessa parisuhteessa uusien naisten ja lasten kanssa. Mutta virallisesti edelleen naimisissa muualla.

Ehkä soppa ei kuitenkaan alkanut aikuisten tasapuolisen tukemisen lopettamista, vaan sen aloittamisesta, sillä aiemmin autoin vain lapsia.

Raha täällä on äärimmäisen tärkeä, kuten tietysti kaikkialla. Mutta täällä se korostuu, koska sitä on niin vähän. Ehkä korostuu osin siksikin, että lapset oppivat pyytämään sitä jo paljon ennen kouluikää.

Itse olin matkan suunnitteluvaiheessa päättänyt, että tuen kaikella joutilaalla rahallani taloudellisesti niitä ihmisiä, jotka mahdollistivat pääsyni Pampangin yhteisöön. Viittä naista ja yhtä miestä sekä heidän lapsiaan, mutta myös heidän vanhempiaan.
Matkan järjestely oli vaikeampaa kuin olisin toivonut, koska kukaan tietämäni Philippiineillä asuva suomalainen yhtä lukuun ottamatta ei minua lukuisista pyynnöistäni huolimatta auttanut. Mutta pidän silti siitä, että äänekkäimmiltä torjujilta olen myös saanut rehdeimmät, puolijulkiset palautteet blogeista. Kiitos niistä vielä kerran.

Kun annan yhteisössä jollekin jonkun sata pesoa, hän joskus toivoo, että teen sen muiden huomaamatta. Näin silloin teenkin. Mutta muutaman toven kuluttua sen tuntuvat tietävän kaikki. Ja chatviestejä satelee. Miksi annoit sille ja sille ja mikset odottanut minua ja niin edelleen.

Nykyisin en enää olekaan mainioissa väleissä yhtä aikaa mainittujen viiden naisen kanssa, vaan joka päivä joku riitelee kanssani. Se on myös pelottavaa, sillä tiedän heidän pystyvät halutessaan kääntämään osan tiiviistä yhteisöstä minua vastaan. Osa kylän miehistä katsookin minua hieman alta kulmien. Tai ehkä vain kuvittelen.

Nyt huomaan, että niitä näitä jaaritellessa blogille tulee helposti mittaan enkä ole kunnolla edes päässyt sinne, minne aloitteassani oli tarkoitus. Ehkä kirjoitan vielä ainakin kerran rahasta ja sen voimasta ja vaikutuksista Pampangin yhteisössä.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Yksin kotona

päivis: Olen viime aikoina kirjoitellut ehkä vähän liikaakin yöllisistä ja muistakin taksiajoistani, joten välillä voi kai vähän miettiä tekemisiäni, kun olen yksin kotona. Onko se sitä, kun käyn täällä vain nukkumassa?

Työvuorojen välillä, jos niitä on kaksi tai kolme perättäisinä päivinä, en kauheasti jaksa enkä viitsi tehdä mitään. Kun aamupäivällä herään, aina liian aikaisin, alan jo mielessäni valmistautua töihin lähtemiseen. Korkeintaan saatan kantaa takan viereen polttopuita. Se käykin ainakin osittain päivän kuntosuorituksesta. Ja otan päiväunet, tai vähintään yritän tehdä niin.

Tätä kutsutaan usein oudoksi valoilmiöksi. Tänään aamupäivällä
siihen tuli taas pitkästä aikaa hyvä mahdollisuus.
Tänään töihin lähtöön on enemmän aikaa, koska eilen oli vapaapäivä ja sain nukuttua normiyöunet, iltayhdestätoista aamuseitsemään. Vaikka tälle päivälle tuli näin ennen töihin lähtöä pari kolme lisätuntia, taidan silti pysyä kotona koko päivän.

Muutama asia pitäisi silti hoitaa, mutta taidan mieluummin laiskotella.

Auto nimittäin vaatii pesua, kun en oikein kehtaa jättää sitä seisomaan työvuoron ajaksi likaisena taksi-isännän pihaan. Löysin äskettäin halvan autonpesukoneen, joka ei ehkä loppupeleissä niin halpa ollutkaan, koska auton antenni katkesi. Tämä Jormalle tiedoksi sinne Aasiaan. Mutta nyt voin hyvin mennä samaan paikkaan uudelleen, koska edullisuuden lisäksi pesutulos oli mielestäni oikein hyvä.

Jokapäiväinen aamutoimi, työ- tai vapaapäivästä riippumatta, on takan lämmitys. Tänään aamulla oli melko viileää, vaikka lämmitin takkaa illalla. En silti laittanut lämpöpumppua päälle, lisäsin vain vaatetusta ja istuin takan edessä katsomassa tulta. Takan edessä usein syön aamupalankin täällä yksin ollessani ihan mukavuussyistä. Siis siksi, että se on vain niin mukava paikka.

Liikunnanharrastukseni on minimaalista. Se ei ole hyvä juttu ollenkaan. Kuntopolun, tai luontopolun kuten Jorma sitä haluaa nimittää, olen kiertänyt pari kertaa. Se tuntuu hassulta tehdä yksin, kun yleensä kierrän sen Niilon kanssa. Mutta Niilo-koira on nyt kaupunkikodissaan.

Näin äskettäin jonkun netissä jaetun videon, jossa oikeasti vanhan näköinen mummo tanssahteli vimmatusti kotikeittiössään. En edes tuntenut myötähäpeää, jota usein liiankin helposti taidan kokea. Sen sijaan keksin, että täällä yksin ollessa minäkin voin tanssia niin, että sitä voi kutsua liikunnaksi.

Tänään en ole vielä tanssinut, mutta olen valmistellut joulua. Uunissa on kypsymässä punajuurilaatikko, jota tosin tein jo kerran alusta saakka itse. Tähän satsiin ostin valmista sosetta, jossa punajuuren seassa on perunaa. Haluan tietää, onko lopputuloksessa eroa. Jos ei ole, jouluksi teen vielä yhden tai pari laatikollista tuosta valmissoseesta, joka miellyttää minua enemmän kuin punajuurien kanssa tuhraaminen. Ensimmäisen version söin melkein kokonaan leivän päällisenä. Sopi hyvin, suosittelen.

torstai 13. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 12

jormas: Osasta 11 sain poikkeuksellisen paljon palautetta. Yhtä lukuun ottamatta hyvin myönteistä. Mutta kielteinen palaute oli tärkeä. Oppiakseni mitä on opittavissa, mutta palaute laidasta laitaan on hyvän kirjoituksen merkki. Blogi ihastuttaa ja vihastuttaa, kuten toivonkin.

Joku kantoi huolta, etten kokemani perusteella pitäisi koko maata huonona tai jotain sinne päin. En todellakaan, sillä tämä on hieno maa ja suurenmoiset ihmiset. Kuten laillaan kaikki käymäni maat. Romaniassa Afrikkaan ja Yhdysvalloista Kolumbiaan sekä Brasiliaan. Kerron kuten koen, en miten muut kokevat tai miten minkäkin asian tola todellisuudessa edes on.

Tämä ainoa kielteisen palautteen antaja väitti minun luoneen kuvan paskasta maasta. Tähän puolestani väitän, ettei hän ole ymmärtänyt kirjoittamaani tarkoittamallani tavalla tai ei ole edes lukenut kuin sieltä täältä valikoiden. Sanovat myös pirun lukevan Raamattua samalla tavalla.

Jollekin itseni lisäksi lupasin kirjoittaa kokemastani yhteisöllisyydestä, josta oletin ja oletan tietäväni jotain erilaisissa yhteisöissä monta vuosikymmentä eläneenä ja asuneena.

Mutta mitään nyt kokemaani en missään ole tavannut. Olen myös tehnyt vääriä arvioita ja kirjoittanutkin niistä.

Sanoin esimerkiksi kerran, ettei näin tiiviissä yhteisössä ole sijaa pitkälle vihanpidolle. Olin väärässä, sillä nyt olen tavannut yhteisön jäseniä, jotka eivät ole sanoneet sanaakaan naapurilleen 2-3 vuoteen. Usein syynä on kateus tai mustasukkaisuus. Tai molemmat. Aiheellinen sekä aiheeton.

Mutta olen myös ollut syntymäpäivillä, joille sankari on tehnyt kattilallisen spagettia. Juhlat, joissa hän itse ei istu juhlakaluna, vaan kiikuttaa ruokalautasia naapureihin kunnes kattila on tyhjä.

Olen myös seurannut kuinka kujan yhteisellä kaivolla ja pesupaikalla sopu löytyy aina yhden käsipumpun alta.

Tai kuinka luontevaa on hakea naapurin "olohuoneesta", nurkan vesihanasta vettä ämpäreillä, sillä läheskään kaikilla ei ole tätä ylellisyyttä saati toilettia.

Olen myös nähnyt kuinka monta eri rakastavaa ja suukottelevaa syliä pieni lapsi kiertää päivän mittaan. Niin isompien lasten kuin naisten ja miestenkin.

Olen myös nähnyt kuinka alle 10 neliön maalattialle peiton päälle asettuu vieri viereen nukkumaan isoäiti, tytär ja hänen noin kymmenen vuotiaat tyttäret.

Mutta kaikkea en ole nähnyt. Kuten yhtään ikkunalasia. Vain luukkuja, verkkoja ja kankaita niiden edessä

Ja nyt olen myös kokenut mitä minulle tapahtuu, kun lopetan tasapuolisen taloudellisen tukemisen. Ehkä kirjoitan seuraavalla kerralla siitä, jos selviän hengissä keittämästäni sopasta.

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Pimeät jalankulkijat

päivis: Ilman heijastinta kulkeminen on aikaisemmin mielestäni ollut asia, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Jokainen ottaa itse riskin, jos ei pimeällä käytä heijastinta. Nyt viimeistään olen tajunnut, että kyse ei ole vain jalankulkijan yksityisasiasta.

Ajan työvuorossa suunnilleen 200-300 kilometriä. Suuri osa siitä on ajoa keskustojen ja asuinalueiden pienemmillä ja isoimmilla kaduilla. Vaikka yritän olla tarkkana, olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että joku päivä tai yö törmään johonkin pimeänä liikkuvaan jalankulkijaan. Ja todennäköisesti se tapahtuu suojatiellä, jossa jalankulkija on kuningas.

Ilman heijastinta liikkuminen ei siis todellakaan ole yksityisasia.

Pahimpia ovat sateiset kelit, mutta pimeä on tietysti aina pimeä. Jalankulkija (minä mukaan lukien) ajattelee helposti, että kun itse näkee lähestyvän auton, kaikki on hyvin. Ja jatkaa siksi matkaa luottaen muun muassa siihen, että kun astuu suojatielle, autoilija lainkin mukaan pysähtyy ja antaa tilaa jalkaisin liikkuvalle.

Mutta kun auton ratin takaa on aivan mahdoton havaita tummissa vaatteissa kulkevaa!

Tämä Itä-Suomen poliisin Facessa julkaisema kuva osoittaa hyvin, miten
tummissa vaatteissan ilman heijastinta liikkuvaa jalankulkijaa on huono tai jopa
mahdoton havaita. Tuo liivi on hyvä, mutta jos olisi edes joku heiluva heijastin.

Jonkinlaisen oman seurannan perusteella väitän, että suurimmalla osalla jalankulkijoista ei ole minkäänlaista heijastinta. Tai sitten se on niin heikkoa laatua tai pieni ja kenties ihan väärässä paikassa, ettei siitä ole mitään hyötyä.

Jos jalankulkijalla ei ole heijastinta, hänen havaitsemistaan auttaa joskus se, että kävelijällä on vaikka vaalea käsilaukku tai kengät. Muuten jalankulkijan yleensä näkeekin vasta aivan läheltä.

Kerran näin lähes koomisen näyn, kun jollain oli valkopohjaiset lenkkarit mutta muuten mustat kamppeet päällään. Näytti aivan siltä, että kengän pohjat kulkevat yksinään jalkakäytävää pitkin.

Värilläkin on siis väliä, mutta tunnetusti me syksyn tultua alamme takuuvarmasti pukeutua tummiin ja mielellään kokomustiin vaatteisiin. Ja jos kyse ei ole ulkoiluvaatteista, silloin niihin hyvin harvoin on ommeltu mitään heijastavaa materiaalia. Sellaiset turvatekijät tuskin tuntuisivat kovin muodikkailta.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 11

jormas: Jatkan Thaimaan ja Filippiinien eroista ja siitä kuinka uskonto vaikuttaa arkeen ja juhlaan. Sitä se tekee Suomessakin, mutta emme tule sitä ajatelleeksi.

Sain chatviestin: "Nyt selvisi tämä naapurin karaoke... Ei oo syntymäpäivä eikä mitään tekemistä joulun kanssa vaan nyt on 40 päivää siitä kun talon isäntä ampui itsensä.. Perinteitä kunnioittaen.. En tiedä onko tämä filippiiniläinen vai katolilainen perinne."

Ja sain toisenkin chatin:" Kaverit olivat voittaneet tuossa Filippiinien Casinolla vähän hilloa. Euroissa toinen 5000 ja toinen 7000. Henkilökunta sanoi, että teidän pitää palkata vartija, sillä ette selviä hengissä muuten hotellillenne. Jatkaen, että edelliset voittajat ryöstäjät ampuivat juuri tuohon Casinon eteen". Aika tylyä ja turvatontakin siis.

Buddhalaisuuteen ei oikein istu uhkapeli vaikkakin taitaa olla niin, että Thaimaan temppelit ovat maan uhkapelin mekka. Filippiineillä sen sijaan, katolisessa maassa lapsetkin pelaavat korttipelejä rahalla.

Hyvä suhtautuminen roskaamiseen on molemmissa maissa yhtä onnetonta, joskin yritystäkin on. Muovipussien ja - kassien käyttö on yhtä vastuutonta. Täällä ollaan samassa pisteessä kuin naapurissakin. Saattaa löytyä roskien lajitteluastioita, mutta ei lajittelua. Kaikki astiat ovat sekajätteiden täyttämiä.
Joskin köyhyys pitää huolen siitä, että kaikki jäte ja roska, joista on saatavissassa joku kolikko, ei päädy kaatopaikoille.

Thaimaahan verrattuna tämä maa tai ainakin Angeles City on jotenkin karumpi ja tylympi kuin Pattaya. Ihmiset ovat vähän epäilevämpiä ja hymyttömämpiäkin. Avoimempia he ovat kylläkin viemään turisteilta ylimääräistä tavalla tai toisella.

Köyhien alueella olen viettänyt nyt kolme viikko tuntikausia joka päivä. Köyhyyden sisältä olen löytänyt sen kauneuden, jota lähdin etsimään, mutta myös rumuuden. Olen nähnyt kateuden, olen nähnyt ahneuden ja olen nähnyt isien sekä äitien ryyppyillat ja -päivät. Olen nähnyt koronkiskonnan ja mustasukkaisuuden ja kuinka ihmisten käytös minua kohtaan muuttuu, jos ja kun minulta ei saa rahaa.

Vain koirien ja lasten käytös pysyy entisellään. Lapset heilauttavat kättä yhtä iloisesti ja sanovat helou Tsorma tai pai pai Tsorma.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Öiset kaupunginosat

päivis: Olen viime aikoina kulkenut pääkaupunkiseudulla ja sen lähikunnissa lähinnä vain pimeinä vuorokauden aikoina. Menen töihin auringon laskun aikoihin ja lopetan työt pimeällä. Päivän pituushan tällä hetkellä on vain kuutisen tuntia. Pimeällä kaikki näyttää toisenlaiselta kuin päiväsaikaan. Monia uusia kaupunginosia olen myös nähnyt vain öisin.

Erityisesti olen huomioinut sen, että uusille alueille rakennetaan nykyään mielellään korkeita kerrostaloja, joita on aivan vieri vieressä. Olen kuitenkin tottunut Helsingissäkin lähiöiden rakentamistapaan, jossa kerrostalot on sijoiteltu väljästi ja rakennukset ovat ikään kuin puistojen keskellä. Tosin, nykyään ollaan kovasti kannustamassa lisärakentamista vanhoillekin alueille.

Jätkäsaari ja Kalasatama saattavat olla esikuvia esimerkiksi Kivistölle ja Keimolan alueelle kohonneille kerrostaloalueille. On hiukan hämmentävää löytää lähes metsän keskeltä tiheään asuttuja "pikkukaupunkeja".

En ole ihan varma, onko kyseisillä alueilla vielä edes kohtuullisia palveluja asukkaille, joita korkeissa kerrostaloissa on tuhansia, kenties enemmänkin. Ehkä edelleenkin voidaan puhua nukkumalähiöistä, joissa ei ole juuri muuta kuin se oma koti, josta aamulla lähdetään töihin ja jonne palataan illaksi. Viikonloput mahdollisesti vietetään muualla kauppoja kierrellen tai huvittelemalla kuka milläkin tavalla.
Pitää tyytyä tällaiseen kuvituskuvaan kun
yöllisistä kaupunginosista minulla ei ole
ainuttakaan kuvaa käytettävissä. Auton
valoissa otettu kuva on kotitieltämme 
lumisateen jälkeen. Metsän eläimet ovat
käyneet tassuttelemassa ennen tuloani. 

Olen huomannut myös, että Helsingin Malmi on jäänyt minulle täysin tuntemattomaksi kaupunginosaksi. Ja sitä se on kyllä edelleenkin. Malmi on minulle tarkoittanut lähinnä hautausmaata ja pienkoneiden lentokenttää, joka sekin on kohta taakse jäänyttä elämää, kun alue kaavoitetaan asuinrakentamiselle.

Malmilta ja monelta muulta pääkaupunkiseudun asuinalueelta löytyy paljon mielenkiintoisia kadunpätkiä paikoin hyvinkin iäkkään näköisine omakoti- ja pienkerrostaloineen.

Eräällä yöllisellä kyydillä asiakas ihmetteli takapenkillä, kun jollain pientaloalueella omakotitaloja on alettu rakentaa aivan kadun varteen. Samaa olin itse ihmetellyt jonain aikaisempana yönä tai iltana. Kuka niistä enää pystyy pitämään kirjaa, kun kaikkina työtunteina on pimeää. Ei sentään pilkkosen pimeää, sillä suomalaiset ovat selvästi innostuneet valaisemaan pihoja ja parvekkeilta hieman amerikkalaiseen tyyliin. Vaikka valot ovat joskus vähän mauttomiakin, ovat ne kuitenkin piristävä lisä tänne pohjoisen pimeään.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 10

jormas: Jossain mutkassa sanoin, että kaikki ei ole Filippiineillä kaunista, vaikka katsoisi millaisten lasien läpi. Tällä kertaa kirjoitan siis kauniista ja vähemmän kauniista. Minulle sopii erimielisetkin kommentit ja korostan sitä, että kirjoitan miten olen nämä itse kokenut.

Ja aloitan koirista. Ihmisten kanssa sekä vapaana kadulla elävistä. Joskus sanoin, että tiedän monesta asiasta jotain, mutta vain viinasta ja viinattomuudesta niin paljon, että voisin sanoa olevani ammattilainen. Nyt taidan viimein lisätä siihen koirat. Tarkemmin sanottuna vailla ihmiskotia olevat rotujen koirat. Rotukoirista tiedän edelleen aivan liian vähän kyetäkseni niistä edes keskustelemaan. Koiran ihmisen yhteinen taival taitaa muuten olla 14 000 vuotta vanha, joten on siinä historiaa melkoisesti.

Thaimaassa mainitut koirat ovat ainakin Angeles Cityn koiriin verrattuna lähes koirien paratiisissa. Mainitussa kaupungissa ihmisen koirakin elää huonommin kuin Pattayan katukoira. Ei ole lainkaan harvinaista nähdä metrin kettingissä koira kiinni yötä päivää päivästä toiseen. Ja kovin nälkiintyneitäkin ovat. Katukoirissa, joita on vähemmän kuin Pattayalla, on se ero, että näitä ei juuri voi ihminen koskettaa. Ovat niin arkoja ja epäluuloisia. Varma merkki huonosta kohtelusta.

Sillä saattaa olla myös merkityksensä, että Thaimaassa hallitsevan filosofian tai uskonnon mukaan saatat koiraa potkaistaessa tehdä sen kuolleelle isoäidillesi, joka on uudelleen syntynyt koiraksi. Katolisessa maassa voit huoletta syödäkin uudelleen syntyneen isoäitisi. Sitä ei ainakaan uskonto estä

Seksiä ei taatusti tyrkytetä missään eikä sitä ole esillä edes mainoksissa. Paitsi tietysti tyttökaduilla. Myös lapsia suojellaan seksiltä tosissaan ja yhteisvoimin.

Kadut ja varsinkin olemattomat jalkakäytävät ovat kehnot, joilla ei aina pysty kävelemään terveillä jalollakaan saati pyörätuolilla. Silti jossakin on myös liikuntarajoitteisille sopivia toiletteja. Jotka kyllä ovat sangen usein muussa käytössä.

Humalaisia ei varsinkaan päiväaikaan kaduilla juurikaan näe. Ehkä siellä missä on paljon juomapaikkoja saattaa tämäkin väittämä saada kolauksen. Ottamisen taito on täälläkin hanskassa ja luulen, että naisten ja miesten juomisen ero on täällä Suomea suurempi.

Mielestäni oikein mukava kaupunki, jonne saattaisin tulla uudelleen. Meikäläisen rahamassille on kuitenkin kuukauden asuminen sen verran kallista lystiä, vaikka asuisi laillani halvemmassakin paikassa. Ja hotelli Fensonista kertakaikkiaan loistavine henkilökuntuneenn pidän paljon.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Taksin ratissa Itsenäisyyspäivänä

päivis: Eilen oli työvuoro, joten Linnan juhlat jäi näkemättä Nyt aamulla herättyä yritin katsella niitä Areenalta, mutta eihän se ole sama kuin livelähetyksen katsominen. Ratin takaa arvioituna eilinen ei juuri normitorstaista eronnut. Hiljaisempaa oli kuin etukäteen kuvittelin.

Tästä se työvuoro taas alkoi. Mukava alkutervehdys
Lähitaksin ajovälityslaitteella.
Jostain syystä lentomatkustajiakin oli eilen liikkeellä vähemmän, joten minulle riitti yksi käynti lentoasemalla, josta vein asiakkaan suhteellisen lähelle. Poikkeuksellisesti kukaan ei tuntunut haluavan Espooseen, ei ainakaan minun matkassani. Hyvä oli, ettei Helsingin keskustakaan kiinnostanut ketään. Siellä kun tuntui olevan riittämiin kaikenlaista ruuhkan aihetta.

Kapakatkaan eivät näyttäneet pullistelevan Itsenäisyyspäivän juhlijoita. Pikkuhiprakassa olleita asiakkaita oli tavanomaisen verran.

Jos jonkun johtopäätöksen illan asiakkaista haluaisi vetää, sen mukaan suomalaiset mielellään menevät sukuloimaan, kun Suomi juhlii vuosiaan. Ehkä yhdessä koettava Linnan juhlat on se juttu, jonka vuoksi on mukava kokoontua yhteen. Ainakin takapenkiltä kuulemani perusteella voin varovaisesti arvioida, että näin on. Muuta en toisten ihmisten juhlapäivän sisällöstä osaa sanoakaan.

Yksi hauska erikoisuus työvuoron aikana tapahtui. Hain asiakkaan Vantaalta, alueen nimi taitaa olla Veromies. Katu, jonne taksi tilattiin, on jo entuudestaan tuttu. Vein asiakkaan Tuusulaan saunomaan. Myöhemmin yöllä sain ajovälityslaitteeseen tilauksen, jossa oli tuttu osoite Tuusulassa. Harvinaista. Saman illan aikana juuri minulle sattuu ajotilaus samalta henkilöltä. Hän tietysti halusi takaisin kotiinsa eli samaan osoitteeseen kuin mistä hänet aiemmin illalla hain.

Tämä nyt tietysti on sattumaa, mutta erityisen hauskaksi sen tekee eräs aiemmin syksyllä tapahtunut kyyti. Tai kaksi kyytiä. Silloinkin sain tilauksen, jonka määränpää oli tuo Veromiehessä sijaitseva katuosoite. Vein sinne työpaikaltaan kaksi nuorta miestä. Myös silloin sain myöhemmin illalla uuden tilauksen ihan samaan osoitteeseen, ja eikö vain ollutkin niin, että pihassa odottivat kyytiä lentokentälle nuo kaksi työteliästä nuorta miestä.

Kaksi mukavaa yhteensattumaa siis saman illan aikana: samat asiakkaat ja nyt toistamiseen samalta kadulta, taisi jopa olla samalta isolta kerrostalojen pihamaalta.

Ihan pelkkää hupia työvuoro ei ollut. Lähitaksi on kehittänyt sovelluksen, jolla asiakas voi maksaa matkan sopimushinnalla taksin tilatessaan. En ollut varautunut tuohon riittävästi.

Normaaliin tapaan tulostin tilauksen paperille ja katsoin siitä vain osoitteen, jossa asiakas odottaa. Ja vilkaisin osoitetta, jonne hän oli kertonut menevänsä. En huomannut mainintaa maksetusta ajosta, joten laitoin mittarin normaalisti päälle. Asiakaskaan ei sitä ihmetellyt. Vasta perillä hän mainitsi, että on jo maksanut matkan. No niinpä. Minun moka, jota sitten yritin ajon jälkeen selvitellä.

Ei selvinnyt loppuun asti sillä istumalla, joten taksi-isäntä joutuu tänään soittelemaan Lähitaksin maksuselvitykseen, jossa asia voidaan korjata. Miksikö en soita itse? No siksi, että tuo asioita oikaiseva paikka ei ole enää auki, kun työvuoroni alkaa. Kaltaiselleni perfektionistille tällaiset ovat hammasten kiristelyn paikkoja.

torstai 6. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 9

jormas: Olen nyt kirjoittanut monta blogia, joiden syvimmiksi asioiksi olen tarkoittanut köyhyyden ja sen sisällä olevan rakkauden. Joku on ymmärtänyt ja joku ei. Joku palautteessaan sanoi sanojani ja kuviani sosiaalipornoksi. Mielipidettä lukiessani ajattelin, että niinpä niin. Sopivaa on katsoa Linnan Itsenäisyyspäivän juhlia, muttei aineellisen köyhyyden täyttämää arkea.

Mutta yhtenä päivänä en ollut köyhä enkä kipeä, sillä täällä tutuksi tullut uusi ystävä otti yhteyttä. Jota hän oli tehnyt jo aiemminkin ollessasi Thaimaassa. Ja varoitteli edelleen, että älä mene Pampangin Purokiin.

Lupasin pyynnöstä kirjoittaa päivästä, jolloin varsinkaan hän ei ollut köyhä eikä kipeä. Ainakaan ennen seuraavaa aamua. Lupasin myös, etten kerro hänen nimeään enkä taida kertoa kansalaisuuttakaan. Joten hän olkoon mister M maailmalta.

Joka tapauksessa hän karautti tricyklellä hotellilleni ja siitä se alkoi. Tosin ei hänellä, sillä samaa vauhtia mister M oli painanut koko viime yön. Ja ehkä vähän kauemminkin.

Ensimmäisen oluen hän otti altaani baarissa. M:lle yksi olut tarkoitti joka baarissa kahta olutta tai enemmän. Ja minä join one big sodawater, joita niitäkin meni yhden sijaan aika määrä.

Baareista jäi mieleen kolme asiaa eniten. Paljon olutta, paljon tyttöjä ja paljon australialaisia. Yhtä baareista mister M maailmalta sanoi Konttorikseen, koska siellä saa istua rauhassa. Mutta niin sai muissakin. Paitsi yhdessä. Jossa opin, että tytöt voivat harjoittaa ammattiaan ainakin ikäisekseni. Sen sijaan ei selvinnyt mihin ikänsä ruumiillista työtä tehnyt ulkomaalainen tarvitsee konttoria Angeles Cityssä. Mutta hauskaa oli ja mister M osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi ja oivaksi hauskanpitäjäksi.

Alkukierroksella hän sanoi, että joskus tulet käymään kotonani. Ja jokaisen oluen jälkeen hän oli yhä varmempi, että se joskus on tänään. Joten sinne mentiin.

Jo matkalla hän varoitti, että vaimo on yleensä karheana hänen vieraistaan. Kuten olikin. Hän touhusi tiukka ilme kasvoillaan lieden ääressä eikä sieltä hymyä irronnut. Mutta kävelin hänen luokseen, tarjosin kättä ja sanoin, että helou, en juo koskaan enkä ole humalassa. Hän kääntyi, katsoi minua kauniilla silmillään ja kysyi jäänkö syömään. Hieno ihminen sanon minä.

Ruokapöydässä mister M sanoi vaimolleen, että hän on ehkä päättänyt lopettaa juomisen. Ja on aloittanut sillä, että on tuonut kotiinsa ensimmäisen suomalaisen, joka ei ole päissään. Ajattelin, että ainutlaatuisen varovainen aloitus.

Aamulla soittelin, että mikä on olo ja elo. Oli kuulemma hyvä ja kysyi, että olinko vielä heillä, kun hän haki yhdekseltä kaupasta pullon whiskyä. Sanoin, etten ollut, mutta viideltä olin, kun hait kolmenvartin whiskypullon. Maksoi muuten 2-3 euroa, mutta tietty pesoissa.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Luontoseurantaa

päivis: Suomessa on paljon mielenkiintoisempaa tarkkailla luontoa kuin Thaimaassa. Siellä sää ja luonto on ympäri vuoden lähes samanlaista. Kesällä sataa enemmän, mutta luonto on vihreä läpi vuoden. Joskus tuntuu, että lehdet putoavat vain plumeriapuusta tai -pensaasta. Ja hetken päästä kasvavat sinne taas uudelleen.

Nyt on joulukuu, mutta sitä ei ihan heti arvaisi. Muistan miten joskus itsenäisyyspäivänä on satanut tosi paljon lunta. Tänään on satanut vettä ja vähän räntää. Lumeksi se ei huomiseen mennessä muutu millään ilveellä.

Marraskuussa on enimmäkseen ollut pilvistä, mutta välillä kirkas sininen taivas on yllättänyt. En kärsi kaamosmasennuksesta, joten harmaa sää ei kauheasti harmita, mutta mielelläni tietysti näkisin täälläkin auringon. Edes hetkittäin. Päivän pituus on tällä hetkellä alle kuusi tuntia ja siitä se vielä lyhenee ainakin jouluun saakka.


Eilen pilvet olivat tosi matalalla. Harmaata maisemaa pilkuttivat vain liikennevalot ja autojen perävalot. Myllykylän yli laskeutuvia lentokoneita ei juuri sumun seasta näkynyt. Vain ääni kuului.

Jokilaaksossa Jokilampi on jäätynyt, mutta luistelemaan en ole sinne yksikseni uskaltautunut. Mieli tekisi kovasti. Tänään jää olikin sitten jo veden peitossa eilisillan ja yön sateen jäljiltä. Eipähän tarvitse haikailla luistelemisen perään eikä miettiä, kuka tulisi pelastamaan, jos jää pettäisikin. Tuusulanjärvellä matkaluistelijat ovat jo olleet vauhdissa. Ja kuinkas kävikään? Joku yksinäinen luistelija on kuulemma hukkunut railoon.

Linnunlaulua ei juuri kuule. Pihassa käy vain satunnaisia pikkulintuja. Hyrylän keskustassa sen sijaan näin tänään valtavasti naakkoja. Olivat tosi rohkeitakin. Uimahallin risteyksessä naakkalaumalla ja Suzukilla, talviautollamme, oli läheltä piti -tilanne. Eivät naakat taida tuntea liikennesääntöjä.

Pari päivää sitten näin hieman minkiltä vaikuttaneen vipeltäjän Purolammen rantajäällä. Peurat ovat myös poikenneet useasti lähes pihaan asti. Tavaksi onkin tullut vilkaista monta kertaa päivässä Rantabulevardin suuntaan, josko siellä taas olisi nelijalkaisia kulkijoita.


Puita on syksyn aikana kaatunut paljon. Enimmäkseen suuria puita. Satakielipuistoksi kutsumallamme alueella joen toisella puolella on ainakin kymmenkunta koivua mennyt juurineen nurin. Onneksi ovat kaatuneet kylän suuntaan. Muuten olisivat voineet tukkia meidän kotitiemme.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Filippiinit, osa 8

jormas: Voi olla, että tämän alun olisi voinut jättää kirjoittamatta, sillä elämäni tärkeimpiä asioita ei ole oman eikä muiden mielen pahoittaminen. Osaan kyllä sen taidon.

Tuntuu nimittäin, että jokaisessa keskusteluryhmässä on vähintään yksi Ilpo Ilkeilijä tai Tero Muilu, joka ajattelee oman päivän paranevan sillä, että aamun avaukseksi yrittää epätoivon vimmalla tölviä vieraita ihmisiä. Mutta voihan se toisaalta olla niinkin, että pienen mielen pieni maailma paranee toisia tökkimällä.

Sain nimittäin palautteen, josta osa tässä: "Hyvä Jorma. Jatka samoin, niin ehkä siellä teet jotain uutta, mitä me emme tekisi päivittäin."

Mutta ei ole täällä ja veikkaampa, ettei paljon muillakaan alueella näkynyt Ilpoja eikä Teroja. Varsinkaan päivittäin ja varsinkaan joka päivä tuntitolkulla.

Mutta minä jatkan entiseen tapaan hyvillä mielin viettämällä päiviäni ihmisten keskuudessa. Yhtä päivää lukuun ottamatta olen kävellyt 10 kilometrin siivuja ees taas pitkin Angelesin katuja Pampangiin ja kotihotelliini. Vai kirjoitetaanko se Pampangaan?

Ho hoi kielenhuoltajani!! Joka ärsyynnyit siitä, kun kirjoitin Philippiinit. Nyt oli aito kysymys sinulle.

Kuljen usein hieman eri reittejä eri paikoissa istuskellen ja jonkun sanan milloin keidenkin kanssa vaihtaen. Clint Eastwoodin opettamalla loistavalla kielitaidolla.

Mainitsemani päivän käytin yhden oivan miehen seurassa tutustumassa muun muassa baarielämään. Ehkä kirjoitan siitä seuraavaksi.

Alussa kuljin triklellä, kun en saanut paikallista puhelinkorttia enkä gps:ä toimimaan ja eksyin tuon tuostakin. Nykyisin kuljen kävellen ja ostan säästämilläni kolmipyörään varaamillani pesoilla milloin mitäkin lapsille. Ja joskus aikuisillekin. Kuten  jonkun sortin grillattuja kananpaloja sekä kolme paikallista olutta alan miehille. 500 pesolalla sai muuten aika kasan grillattuja kanatikkuja.

Ehkä omalla tavallaan surullisin osa matkasta on edessä, sillä parhaankin juhlan jälkeen seuraa arki ja joskus kohmelokin. Hän tai se kuka tuo jonkun lahjoitusnyssäkän köyhälle, ei tiedä saajan arjesta juuri mitään. Pitää elää siinä yhteisössä, jonka sisään ei länsimainen hevin pääse. En ehkä minäkään. Tai sitten kyllä.

Joten vaikka olen sinisilmäinen ja haluan nähdä kaiken kauniin ensin, näen muutakin. Kun aikani istun ja juttelen milloin missäkin. Näistäkin kerron, sillä Filippiineillä kaikki ei ole kaunista.