Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Vappu-sauna

päivis: Meillä ei ole erityisempiä vappuaaton perinteitä. Luultavasti se johtuu osittain siitä, että useimmiten vappuaatto on ollut työpäivä, jonka jälkeen ei ole ollut intoa mihinkään vappujuhlintaa. Mutta nyt on vietetty vapunaattoa aamusta alkaen. Ehkä tulevinakin vappuina käymme ainakin vappu-saunassa.

Vapun grillilounas.
Ihan vappuajatuksissa päivä ei vielä aamun aikana kulunut. On ollut koivunmahlan pakastamista (pakastimet ovat nyt piripintaan täynnä), pientä siivousta ja muita tavanomaisia arkipuuhia. Iltapäivällä lämmitimme saunan. Ja sen verran tavallisesta saunomisesta vappu-saunamme erosi, että tänään myös heitimme talviturkin pois. Vesi oli kylmää, voin vakuuttaa.

Grillikausi on aina jossain vaiheessa avattava. Tänään oli hyvä tehdä se. Eilen haimme Jumbon Prismasta kodassa syötäväksi sopivaa. Jorma valitsi jonkun lihaboxin, minä vegaaneja kasvisnakkeja ja maissia. Toisen salaatin tein itse ja toinen oli perunasalaattia. Prismassa muuten perunasalaatit olivat sunnuntaina loppu, samoin tippaleivät. Onneksi molempia löytyi naapurikaupasta Cittarista.

Saunan ja vappu-grillauksen jälkeen illemmalla, kun telkkarista oli nähty muun muassa Mantan lakitus, joimme alkoholitonta viinimarjaskumppaa ja söimme kahvin kanssa tippaleivät. Ehkä huominen perinteisine vappulounaineen tuntuu sitten enemmän vapulta, kun päähänkin voi laittaa valkolakin. Ilmapalloa en sentään aio ostaa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Mikä ihmeen Elämän tähden, osa 1

jormas: Aikoinaan perustin yhdistyksen, jonka syntyhistoria on kertomisen arvoinen toisenkin kerran:

Viime vuosituhannen lopussa tein melkoisen työpanoksen toimimalla muun muassa Jyväskylän Katulähetys ry:n toiminnanjohtajana. Yksi sen ajan merkittävimmistä hankkeistamme oli kahden tai oikeastaan kolmen kerrostalon rakentaminen Jyväskylään.

Eräänä aamuna syystä, jota en muista, olin vierailulla kaupungin virastotalon ylimmässä kerroksessa. Siis siellä missä arkkitehdit ja muut visionäärit istuivat. Alas tullessani painoin epähuomiossa hississä toisen kerroksen nappulaa ensimmäisen sijan muistaen samassa, että siellähän istuu monivuotinen yhteistyökumppanimme, apulaisgeodeetikko Pentti Hakalin.

Ajattelin käydä morjenstamassa miestä. Hänen huonettaan kohti kävellessäni, muotoutui päässäni vielä siinä vaiheessa puolileikillinen kysymys ja herjakin, jonka myös puin sanoiksi heti Pentin huoneen kynnyksellä: "Olisiko sinulla Pentti vapaata tonttia tarjolla, sillä nyt aletaan rakentaa asunnottomille asuntoja, joista he voivat muodostaa koteja?" Tähän Pena kysymyksestä toivuttuaan, että kuinkas tajusit tulla juuri nyt, sillä itse asiassa minulla voisi olla tontti, koska tänä aamuna yksi rakennuttaja on perunut varauksensa?

Pyysin laittamaan tontin pöytälaatikkoon muutamaksi päiväksi ja lompsin Jyväskylän asuntoasiantoimiston päällikön, Karvalan Tapsan pakeille. Että voisitkohan priorisoida asunnottomien asuntohankkeen sillä tavalla kaupungin tärkeysjärjestyksessä, jotta se voisi saada aravalainoituksen?

Karvala purskahti hersyvään ja myötätuntoiseen nauruun, että luuletko sinä Soini joukkoinesi omaavasi sellaista asiantuntemusta, jota rahoituksineen ja rakentamisineen tällaisessa hankkeessa vaaditaan? Toteamus veti mieleni totiseksi, jota kuvasti myös vastaukseni: "En kuule Tapsa luule, mutta uskotko sinä puolestasi, että luonteestani huolimatta tai juuri sen ansiosta kykenemme ostamaan tai muuten hankkimaan sitä osaamista, jota tarvitaan, mutta mitä ei meillä ole?" Tapsakin oli jo silloin monivuotinen kumppani ja hän sanoi, että jos saat muut asiat kuntoon, ei se jää kiinni tärkeysjärjestyksestä.

Seuraavana olikin sitten Katulähetyksen hallituksen aika käsitellä asiaa. Vaan eipä oltukaan enää yksimielisiä, sillä hanke oli yhdistykselle melkoinen haaste. Asiaa käsiteltiin useammassakin kokouksessa ja näennäisen yksimielisyden ja pinnan alla kyti monenlaista mielipidettä.
Yhtä mieltä oltiin kuitenkin siitä, että asia viedään yhdistyksen ylimääräiseen kokoukseen päätettäväksi

Katulähetyksen historiassa oli jonkin kerran aikaisemminkin oltu jostakin asioista vahvasti isollakin joukolla montaa mieltä. Minun aikanani näin ei kuitenkaan ollut koskaan aiemmin käynyt, joten myrskyisä kokous oli minulle monellakin lailla hämmästelyn ja hämmennyksen aihe.

Kuokkalan keskusta on piirretty pesäpallokentän muotoon.
Katulähetysväen mieliä liikutellut yhteisö on Takalaiton.
Koska se on Kolmospesänkadun viimeisellä tontilla.
Kokouksen enemmistö oli selvästi hanketta vastaan ja jos kokousta johtanut Osmo Pihlaja olisi ollut hankkeen vastustaja, olisi projekti kaatunut siihen. Vaan hänpä oli hankkeen puolella ja sorvasi ehdotuksen, joka hyväksyttiin yksimielisesti: "Kuten kokousväki selvästi voi huomata, on hallitus ja toiminnanjohtaja valmistelleet esityksen huonosti, joten ehkä voisimme antaa heille vielä jonkun verran lisäaikaa valmistella hanketta paremmin."

Kokouksen päättyessä huomasin vahingoniloisia katseita ja käsien puristeluita hankkeen vastustajilla. Että näin meillä asiat hoidetaan ja ei sentään mihin hyvänsä ryhdytä, jos kerran kenttä on toista mieltä.

Oma mieli oli melkoisessa myllerryksessä, johon ei lohtua juuri tuonut Pihlajan kokouksen jälkeinen mielipide. Että kuten Soini huomasit, hanke olisi kaatunut, jos olisin vienyt sen päätökseen. Ja että olen nyt voitavani tehnyt ja loppu on Soini sitten sinusta kiinni, sillä seuraavalla kerralla pitää päätös tehdä.

Jokunen yö tuli huonosti nukuttua asiaa pohtiessani, mutta ratkaisukin yön hiljaisuudessa löytyi. Ihmismieli on nimittäin moninainen ja siihen voi vaikuttaa juuri niillä samoilla eväillä, jotka mieltäkin ja sen luotsaamia päätöksiä johdattavat.

Päätin muutaman ihmisen kanssa perustaa yhdistyksen Elämän tähden ry. Sen jälkeen syötin jäsenistölle tiedon, että seuraavassa kokouksessa Katulähetys voi tosiaankin päättää vain ja ainoastaan siitä lähteekö se hankkeeseen. Sillä Soinilla on uusi yhdistys pöytälaatikossa, joka toteuttaa hankkeen, jos Katulähetys ei siihen ryhdy.

Seuraava kokous oli vakuuttavan yksimielinen, että totta kai Katulähetys rakentaa asunnottomille kodit. Näin syntyi Takalaiton, joka sai nimensä pesäpallokentän muotoon piirretyn kaupunginosan keskustan viimeisestä tontista Kolmospesänkadulla. Mutta Elämän tähden ry oli kuitenkin jo syntynyt, eikä se jäänyt tarpeettomaksi lepäämään laakereillaan saati pöytälaatikkoon.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Vegaanista ruoanlaittoa

päivis: Aah kuinka olenkaan kaivannut kasvismaksalaatikkoani! Niin epätoivoisesti kaipasin sitä, että ensimmäisellä kauppareissulla Thaimaasta tultuamme ostin pussin kokonaisia ohrasuurimoita, vaikka kasvismaksalaatikko tekeytyykin parhaiten rouhituilla ohrasuurimoilla. Pari viikkoa tässä kuitenkin ennätti vierähtämään ennen kuin sain tehtyä tuota vegaanista herkkua.

Ulkomuistista tiedän, mitä tuohon uuniruokaan laitetaan, mutta silti aina tarkistan netistä joltain Oikeutta eläimille -keskustelupalstalta, minkä verran mitäkin ainetta tarvitaan. Mutta puolen vuoden - tai kai vähän ylikin - aikana tuo ikivanha sivu on poistunut netistä. Hetken aikaa piti tuumailla ennen kuin aloin sekoitella aineksia. Uusia versioita saman nimisestä uuniruoasta en halunnut lähteä kokeilemaan, eikä ihan kaikkia aineita kaapista olisi löytynytkään.

Olen kerran aikaisemminkin kirjoittanut tästä kasvismaksalaatikosta blogin, mutta silloin en kertonut, mistä se valmistetaan. Olisi helpottanut tämänkertaistakin kokkailua, jos olisin tehnyt niin. Siis näitä: rouhittuja ohrasuurimoita n. 3 dl (keitellään vartin verran), hyvin silputtu sipuli, 1,5 dl jauhettuja pähkinöitä, 1 dl rusinoita, pari ruokalusikallista soijajauhoa, 1/2 dl siirappia, suolaa, paprikajauhetta ja 4 dl kauramaitoa. Öljytään uunivuoka, sekoitetaan ainekset ja paistetaan tunnin verran 200 asteessa. Suunnilleen noin.

Minulle on tärkeää kypsentää kasvismaksalaatikkoni Anna-mummulta
perimässäni, ovaalin muotoisessa teräsvuokassa.
Reseptiä googlettaessani huomasin, että kasvismaksalaatikko oli jotenkin yhdistetty myös Saarioisten eineksiin. Taisi kuitenkin kyse olla aprillipilasta, joka kuulemma joskus pyöri sosiaalisessa mediassa.

Tällä kertaa netistä silmiin sattui myös keskustelua ruoan nimestä. Joku kermaisempaa (ehkä kaurakermaisempaa) versiota kaivannut ehdotti nimeksi tyyliin kermainen ohravuoka. No ei tietenkään! Muutama taas kauhisteli sitä, että nimessä näkyy tuo sana maksa. Olen lapsena syönyt maksalaatikkoa, joten tiedän, ettei tämä ruoka nyt maksalaatikolta sentään maistu, mutta rakenteeltaan se muistuttaa paljolti maksalaatikkoa. Ehkä erityisesti rusinat tekevät sen. Minä kyllä liputan sen puolesta, että kasvismaksalaatikko saa pitää nimensä.

Millään muotoa en oikeaa maksalaatikkoa kaipaa. Niin kuin en kaipaa lihapulliakaan, vaikka mielelläni syön erilaisia ruskeita kasvispyöryköitä. Kastikkeen kanssa tai ilman. Sama juttu kasvismakkaroiden kanssa. Niistä muuten ihmisillä on jännästi tosi erilaiset mielipiteet. Jos joku kasvismakkara tai -nakkilaji on jonkun mielestä parasta mitä Suomen kaupoissa on tarjolla, joku toinen sanoo samoista makkaroista, että "ei kiitos enää toista kertaa". Makuasioista ei selvästikään kannata kiistellä.

Maksalaatikkoa kai syödään mielellään puolukkasurvoksen kanssa. Niin syödään kasvismaksalaatikkoakin. En ole muutamaan päivään käynyt kaupassa, joten jääkaapissa ei puolukkahilloa ollut. Onneksi kuitenkin olin syksyllä laittanut yhden hillopurkin jämän pakastimeen, joten siltäkin osin herkkulounaani oli täydellinen.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Alkoholi ja alkoholittomuus

jormas: Eräänkin kerran olen kirjoittanut ja vielä enemmän puhunut viinasta ja viinattomuudesta. Juoppoudesta, kohtuukäytöstä ja raittiudesta. Monesti olen kuullut niiden, jotka sanovat olevansa kohtuukäyttäjiä sanovan: "Koska joku ei voi käyttää alkoholia kuten minä, hänen pitää olla kokonaan juomatta".

Miten niin? Miten se näin menee? Ehkä siksi, että 80 % aikuisista käyttää alkoholia. Kun aivan liian harva omien polkujen sijaan haluaa olla tai on perässä hiihtäjä ja kuten muutkin, olen eräänkin kerran kuullut ravintolassa istuessani: "Mitä sinä täällä teet, kun et juokaan." Lienen huonoa omaa tuntoa juomisestaaan kokevan soimaava omatunto, kun vain olen läsnä sanomatta sanaakaan.

Itse ajattelen, että jos ei voi olla tai halua olla kokonaan ilman viinaa, on sitä käytettävä. Toisten enemmän ja toisten vähemmän. Jos oman elämän kokeminen aidosti ilman todellisuuden muuttamista keinotekoisesti toiseksi ei istu, pitää käyttää alkoholia tai jotain muuta tapaa karkottaa edes hetkeksi arki mielestä. Tai juhla.

Yhdessä vaiheessa olin vankkumaton korjaavan päihdetyön kannattaja ja valmis heittämään ennaltaehkäisevän raittiustyön romukoppaan. En nähnyt siinä kuin poliittisten raittiusseurojen ikäihmiset kahvittelemassa tai kotiseuturetkellä. Siis he tai ne, jotka eivät joisi muutenkaan. Eivätkä ole koskaan juoneetkaan. Luulin, että oman pää pitää olla ollut silmukassa, ennen kuin osaa neuvoa kuinka sen saa siitä pois. En ymmärtänyt, että silläkin on arvonsa kuinka elää, ettei päätä tarvitse lainkaan laittaa mainittuun silmukkaan.

Joten kun aikansa on kuunnellut, että vain valistuksella ja ennaltaehkäisevällä työllä on pitkässä juoksussa merkitystä, uskon siihen itsekin. Luulen nimittäin, että ihminen juo niin kauan kuin omassa elämässä on mukavampaa olla silloin tällöin pienessä sievässä kuin aina selvinpäin. Mutta toki silmukassa olevat päätkin tarvitsevat oikeamman polun näyttäjiä.

Kaima Ojaharju taisi sanoa kerran viisaasti, kun häneltä kysyttiin kauanko ja miksi Jeppe: "Ruukku menee kaivolle, kunnes särkyy". Se on kuitenkin vain osatotuus, sillä jotkut eivät juo koko elämänsä aikana, jotkut silloin tällöin ja joillakin ei pohjaa eikä ruukun särkymistä näy. Vaikka makaisi ulosteissaan päivätolkulla kadulla useamman kerran vuodessa. Useimmat ymmärtävät ihmisen olevan silloin vähintäänkin sairas. Joten en tiedä vieläkään, onko viinanjuonti sairaus vai ei. Mutta olen vakuuttunut, että jossain kulkee sairauskin mukana. Siis, että joku juo kaiken mahdollisen. Perheen, ystävät. työpaikat, kodin, muun omaisuuden, terveyden........

Mutta maailma muuttuu. Mukaan tulee koko ajan lisää tapoja laittaa nuppi sekaisin ja paeta omaa elämäänsä. Mutta se muuttuu muutenkin. Alkon eniten myyty tuoteryhmä on tällä hetkellä alkoholittomat juomat. Siinä on jotakin, jota en ehkä olisi ymmärtänyt koskaan, ellen olisi juonut jo ajat sitten oman määräni täyteen.

Yksi asia on nykyisin aiheessa ihmetyttänyt ehkä muita enemmän. Kun luen viinien tai oluiden maku- ynnä muita testejä, loistaa joukosta poikkeuksetta poissaolollaan alkoholittomat viinit, siiderit ja oluet. Miksiköhän? Siksikö, että alkoholia nauttivat luulevat hallitsevan juomisen osalta elämäänsä paremmin kuin raittiit ja mainitut juomat eivät kuulu prosenttijuomien kanssa samaan joukkoon edes makutesteissä? Vai johtuuko se siitä, että kohtuukäyttäjätkin ovat oman totuutensa vankeja. Kuten raittiutensa löytäneet alkoholistitkin.


torstai 26. huhtikuuta 2018

Maritusta ja kuolinsiivousta

päivis: Tavaramäärän vähentäminen on trendi, jossa mielelläni olen mukana. Ensisijaisesti se omalla kohdallani on tarkoittanut uusien vaatteiden ostamisen vähentämistä. Paluu Thaimaasta Suomeen osoitti, että kahdessa Suomi-kodissa muutakin tavaraa on sen verran, että jonkinlainen maritus tai kuolinsiivous on paikallaan.

Japanilaislähtöinen konmari tai maritus ovat varmaan jo useimmille tuttuja termejä. Ruotsissa on pantu vielä paremmaksi. Viime vuoden puolella lehdissä alkoi olla juttuja kuolinsiivouksesta, jonka on tarkoitus auttaa ihmisiä luopumaan turhasta tavarasta, mutta sananmukaisesti sen on myös tarkoitus jättää jälkeen jääville koti, josta turha krääsä ja muut tarpeettomat tavarat on ajatuksen kanssa siivottu pois.

Marituksen tai kuolinsiivouksen tarve syntyy esimerkiksi silloin, kun tavaraa ja vaatteita on enemmän kuin kodissa on niille tilaa. Vaatteiden vähentämisen tarpeen olen tiedostanut jo pitkään, sillä vaatekaappini ovat tupaten täynnä kesä- ja talvivaatteita, joista vain osaa käytän. Thaimaassa maritin sen verran, että pahimmat kamppeet ja muut tekstiilit leikkasin räteiksi ja osan vaatteista toin Suomeen toiveena saada ne kirpputorilla kaupaksi. Olen siis oikealla tiellä. Luulen.

Hyvä kun säästin mekon.
Mahtui taas päälle.
Tänään siivosin oman työpisteeni hyllykköä, josta löytyi mitä kummallisempia lippuja ja lappuja. Yleensähän postin mukana tulleet, vähänkin tärkeältä näyttäneet paperit tulee lykättyä hyllyyn odottamaan mahdollisesti myöhempää käsittelyä. Samalla jouduin epätoivoisesti etsimään noiden turhiksi osoittautuneiden dokumenttien joukosta oikeasti tärkeitä papereita. Löytyiväthän nekin lopulta. Silti edelleen hyllyssä on asioita, joille ei taatusti ole koskaan enää käyttöä. Enköhän minä esimerksi muistaisi ilman tallessa olevia työsopimuksiakin, että olen tehnyt pitkähkön päivätyön Sininauha-konsernissa. Mutta se "mutta kun". Sinne jäivät edelleen muovitaskujen sisään.

Usein noissa maritusjutuissa kehotetaan huoletta hylkäämään vaatteet, jotka eivät enää sovi päälle. Onneksi en ihan kaikkia hyviä neuvoja ota vastaan. Äskettäin oli juhlatilaisuus, johon kutsun saatuamme ensireaktioni oli, että pitää ostaa joku juhlavaate. Mutta ähäskutti. Nyt jo lähes ikivanha, mutta minulle kovin mieluinen (ja todella vähän käytetty) juhlamekko oli tallessa. Siitäkin huolimatta, ettei se ole enää vuosiin mahtunut päälleni. Vaan nytpä mahtui, kun Thaimaassa painoni putosi lähes kymmenen kilon verran.

Kirpputorille myytäviä vaatteita kootessa ja pestessä jäin miettimään, että tuleeko jossain kohtaa vastaan jonkinlainen kyllästymispiste, jolloin kirpputoreillakaan kauppa ei enää käy. Kun laillani muutkin alkavat vähentää ostamista, Mihin ylimääräiset vaatteet ja muut tekstiilit silloin joutuvat, kun sekajätteisiinkään niitä ei enää saa laittaa?

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Podcast ja Elämän tähden ry

jormas: Jonkun aikaa on mielessä pyörinyt kuinka hyödyntäisimme tai ainakin jakaisimme yli 2000 blogikirjoitusta, jotka olemme päiviksen kanssa kirjoittaneet.

Mielessä on ollut tehdä mieleisistä kirjoituksista kirja ja jakaa sitä vaikkapa lahjoina tutuille ja tuntemattomille tai muuten vaan.
Jonkun verran tai itse asiassa aika paljonkin olemme linkittäneet blogejamme ylläpitämillemme sosiaalisen median sivuille. Lähes poikkeuksetta foorumi on silloin ollut Facebook.
Sitäkin on tullut pohdittua olisiko joku lehti niistä kiinnostunut julkaisumielessä. Mutta minkään eteen emme ole tehneet mitään.

Mutta ehkä nyt tai lähiaikoina on sen aika, sillä haaviin on tarttunut sana podcast. Mitä kaikkea se on, siitä voisi kirjoittaa pitkänkin kirjoituksen. Mutta miksi nähdä moista vaivaa, sillä kärryille voi päästä tätäkin linkkiä klikkaamalla.

Ehkä perustamme kyseisen, niin sanotun radioaseman ja luemme tai luetutamme blogejamme sinne. Mutta podcast voi olla paljon muutakin, josta päivis sai esimakua Thaimaassa. Olkaa hyvät, linkin takana.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Paluu Tuusulan metsään

päivis: Suomeen palattuamme on tuntunut, että täällä on paljon enemmän luonnon keskellä kuin Thaimaassa. Mistähän johtuukaan? Ehkä vaikka siitä, että asumme metsän keskellä. Lyhyt pyrähdys Laukaaseen tarkoitti sekin, että välillä ei kuulunut muita kuin Nurminen järvellä jäiden sulamista odottavien joutsenten ääniä.

Jokilaaksoon palattuamme emme ole nähneet pihapiirissä ainuttakaan kania. Se on vähän surettanut meitä. Mutta tänään Jorma ja Niilo näkivät yhden. Jospa niitä ilmestyisi vielä lisääkin. Meillä on joskus pihassa ollut vähän turhankin suuri kanipopulaatio. Nyt siis jaksamme iloita yhdestäkin töpähännästä. Toivottavasti sillä olisi edes yksi kaveri.

Myllykylän kuntopolku eli luontopolku tuli tänään taas kierrettyä kertaalleen Niilon kanssa. Näkymät ovat edelleen melko karut, sillä maa on enimmäkseen viime syksynä pudonneiden lehtien peitossa. Mutta tässäkin pätee sama, että joskus pitää mennä lähelle nähdäkseen. Koivun oksaa peittävä jäkälä näytti tosi kauniilta.

Lumet ovat kuitenkin jo polulta sulaneet. Ja pikkuhiljaa vihreää alkaa nousta sieltä täältä.

Yritin ottaa Niilosta virallisen koiranpäivä-kuvan leskenlehtien kanssa, mutta jostain syystä se ei Niiloa innostanut.
Ensimmäiset nokkosen lehdet näin myös tänään. Olivat tosin vielä pienen pieniä, mutta ne kasvavat nopeasti. Minulla on keväisin into poimia nokkosia, jotka ryöppään ja ylimääräiset pakastan. Joka vuosi käy myös, että osa niistä unohtuu pakastimeen. Nyt sentään taisi unohtuneita olla vain yksi pieni rasia, josta saisi vaikka lisäväriä leipäkoneleipään. Sen aika voisi olla vaikka huomenna.

Kävin vähän halaamassa puutakin. Haapaa. En kyllä mikään puun halaaja ole. Vain kerran muistan halanneeni kauan sitten puuta silloisen kotitaloni pihassa. Silloin uskoin, että sieltä en muuta koskaan mihinkään. Enpä osannut arvata, että joku päivä olen vielä helsinkiläinen, tuusulalainenkin tai että vietän kuukausi kaupalla leppoistajan elämää Thaimaassa.


Näiden haapojen lähistöllä on kuulemma nähty liito-oravia. Melkein joka kerta näiden mahtavien puiden ohi kulkiessani yritän tarkkailla, näkisinkö edes yhden liito-oravan. Toistaiseksi ei ole tärpännyt kertaakaan.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Sosiaalinen riippuvuus ja sosiaalinen media

jormas: Tämän päivän Hesarissa oli juttu nettiriippuvuudesta ja sen tuomista ongelmista, jotka tunnistan molemmat, mutta en niin kuten lehti kirjoittaa. Koska kyseinen artikkeli on tarkoitettu vain lehden tilaajille, en linkitä sitä tähän, sillä sitä ei voi lukea maksamatta lehteä. Paperista tai digitaalista. Kuvan blogiini kuitenkin anastin lehden tilaajana Kimmo Taskiselta.

Kyseessä on nettiiriippuvuus, jota käsiteltiin kielteisesti, suppeasti ja yksipuolisesti. Kokonaan jäi huomiotta sosiaalisen median hyvät puolet, joista yksi on kieltämättä yksinäisyyden poistaminen. Puhumattakaan kaksisuuntaisesta kommunikointimahdollisuudesta. Toisin kuin esimerkiksi radio, televisio, kirjan tai lehtien lukeminen ovat.

Tuntuukin siltä, että ihmisiä häiritsee eniten, kun ei tiedä mitä vierustoveri tekee. Lukeeko hän älylaitteellaan lehteä, pelaako, keskustelee jonkun kanssa tai jotain aivan muuta. Tai miten on selitettävissä, että esimerkiksi toisen paperilehden luku ei häiritse lainkaan, mutta jos sitä tekee toinen digitaalisella välineellä, se nakertaa jotakin pientä minää sisällä. Kysy ei ole silloin edes tiedonhalusta, vaan silkasta uteliaisuudesta toisten yksityisiin asioihin.

Itse olen joskus kirjoittanut ja vielä useammin laskenut montaako ohjelmaa käytän suhteellisen säännöllisesti taskussa kuljettamallani älylaitteella. Niitä on reipas puolensataa. Jos joku sanoo sitä nettiriippuuveksi, niin so what? Keneltä muulta se on pois kuin niiltä, joille asia ei kuulu ja jotka eivät tiedä mitä laitteen kanssa kulloinkin teen?

Yhden kielteisen puolen tunnistan. Silloin ovat kyseessä henkilöt, jotka kokevat, ettei heillä ole omaa elämää tai sitten he kokevat olevansa siinä mitättömyyksiä tai nollia. Tällöin saattaa väkivaltapeleistä tulla todellisuutta, joka tarttuu aitoon elämään ja huomaa olevansa matkalla ostoskeskukseen nettimaailman napana. Selässä reppu räjähteitä tai kainalossa konepistooli tai molemmat.

Oma lukunsa on kaiken uuden vastustaminen. Ihminen onkin valmis kärsimään mielettömän määrän tuttua, turvallista tuskaa ennen kuin ottaa askeleen tuntemattomaan. Jossa voi olla ikuinen onni ja autuus tai vähintään tuonelaan jatkuva helvetti.

Mutta elämän leppoistamisvaiheessa on omakin elämän sisältö muuttunut. Jota esimerkiksi voi ihmetellä. Kun takana on puolen vuoden jakso Thaimaassa, niin siellä eivät lehtien eikä television uutiset kiinnostaneet. Vaan tärkeämpää tuntui olevat Raimon ahventen määrä pilkillä tai onko Kirsin Santtu-koira päässyt ties monenneltako päivälenkiltä ilman koirakylpyä emännän kainaloon päiväunille tai peräti vuoteeseen yöksi.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kevättä ilmassa

päivis: Vuodenajat ovat omassa päässä olleet vähän sekaisin, kun puoli vuotta elettiin kesää Thaimaassa ja nyt sitten odotellaan kotimaassa kesää. Tosin jokin näkyy täällä muuttuneen, kun kevättä väen vängällä yritetään nimittää kesäksi. Muutaman päivän lämmin sää ei sitä kuitenkaan vielä tee. Kesä alkaa kesäkuussa.

Vaikka suomalaisten silmissä Thaimaassa on jatkuva kesä, kyllä sielläkin yritetään kuukausia erotella toisistaan. Siitä osoituksena on muun muassa tavaratalo Tesco Lotuksessa joskus vuodenvaihteen aikoihin silmiini sattunut lappunen naisten vaateosastolla. Siellä takkien rekkiin oli laitettu muistutus, että nyt on talvi. Englanniksi. Ehkä ajattelivat ystävällisesti, että turistit huomaisivat, että on vedettävä paksumpaa vaatetta päälle. Oikeasti ne eivät kovin paksuja olleet, mutta kuitenkin niin paksuja, etten hyvälläkään tahdolla pystyisi sellaista Thaimaassa pitämään.

Itse en tosiaan huomannut, että milloinkaan olisi tarvinnut lisätä vaatetta. Paremminkin päin vastoin. Lisävaatetuksen tarvetta mietin vain, kun matkustimme Pohjois-Thaimaahan. Kuvittelin, että siellä ehkä kuitenkin pitäisi pukeutua lämpimämmin. Mutta ei, sielläkin mittari näytti päivittäin 30 asteen lämpötiloja.


Thaimaan kesän ennätimme silti ilmeisesti kokea ennen kotimaahan paluuta. Näin päättelin, kun Pattayan Central Festivalissa koko talo oli koristeltu kesäasuun. Kaikkialla kerrottiin, englanniksi, että nyt on kesä.

Olimme Suomeen tullessa valmistautuneet kevääseen. Tiedättehän: maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humauttaa. Tosiasiassa huhtikuun puolivälin paikkeilla lunta oli vielä etelässäkin niin paljon, että kotipihaankin pääsi vain maasturilla. Mutta kyllä lumi aika nopeasti sen jälkeen alkoi kadota. Muutaman päivän päästä sitä ei tiellä enää juuri ollutkaan. Eikä onneksi ole myöskään satanut lisää. Niinkin olisi voinut käydä. Ja voi vielä käydäkin. Ensi yöksikin on luvattu pikku pakkasta. Tosin tähtikirkkaalta taivaalta lunta ei tietenkään sada.

Peipposia olen nähnyt. Ja yhden västäräkin. Oletettavasti västäräkki oli joku varhainen tiedustelija, ei vielä sellainen yksilö, jonka nähtyään voi tosissaan sanoa, että "västäräkistä vähäsen". Siis kesään. Joutsenetkin ovat minulle kevään tulon merkki, vaikka osa niistäkin taitaa viihtyä Suomessa ympäri vuoden. Tuusulan Jokilammilla niitä on ollut jo kaksin kappalein, tuttu pariskunta. Samoin Laukaan Nurmisella joutsenet pitävät omaa ilotteluaan.

Oma kevääni alkaa nykyään siitä, kun alamme juoksuttaa koivuista mahlaa. Nyt on siis kevät.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Jokilaakson kasvihuone

jormas: Tänä kesänä kirjoitan yhdestä jos toisestakin Jokilaaksoon liittyvästä, vaikka arvaankin, etteivät ne kiinnosta juurikaan muita. Mutta kunhan kirjoitan. Niitä on mukava lukea jo vuodenkin kuluttua uudelleen. Tällä kertaa on vuorossa kokoamamme kasvihuone, johon meni aikaa tasan viikko kahdeksan tuntia päivässä. Vaikka sitä hankkiessani ajattelin sen olevan vasemman käden juttu. Ehkä se jollekin onkin. jos tekee niiden kokoamistyötä elääkseen.

Sitä en muista mistä ja miten jokunen vuosi sitten kasvihuoneen hankimme, mutta sen muistan, että sopivan hintaisen ja laatuisen etsimiseen meni aikaa enemmän kuin sen pystyttämiseen. Olemme olleet hankintaan oikein tyytyväisiä, vaikka joitakin osia puuttuikin. Muun muassa laseina toimivia kennomuoveja, joita odottelimme valmistajalta tai ainakin myyjältä ainakin viikon. Kaikki kasvattamamme ovat mittareillamme mitattuna luomua. Kaiken lisäksi kallista sellaista, jos mittarina on raha.

Mieleen muistuu sinällään mukava asiakaspalvelutilanne, kun esittelimme Merikonttikotiemme Hyvinkään Asuntomessuilla vuonna 2013 kuukauden ajan joka päivä. Itsellenäni oli, sanoisinko kulmikas aamu, kun Duokotiimme tupsahti sisään "hienohelma" korkokengissään, joka kuunteli otsa kurtussa, kun esittelin hänelle ekokäymäläämme.

Aikansa kuunneltuaan silmät pyöreinä hän kysyi: "Tarkoitatko, että kuljetatte tämän wc:n tuotoslaatikon keittiön läpi ulos?" Vastasin: "Kyllä rouva. Wc:ssä tapahtuvan esikompostoinnin jälkeen tavara menee lämpöbiokompstoriin ja sieltä sopivan ajan kuluttua jälkikompostoriin. Vuoden, kahden jälkeen tuotos onkin valmista kasvihuoneeseen. Siellä siiinä kasvaa tomaatteja, kurkkuja, retiisejä, salaatta ynnä muita aamiaspöytään. Syömisen jälkeen mainittu tuotos aloittaa paluunsa syöjän sisällä, joten seuraavana aamuna se matkaa takaisin ekokäymälään ja kierto alkaa alusta. Joten voi sanoa, että syömme aamiaispöydässä mainitsemasi tuotokset." Vain kengät kopsuivat, kun rouva lähti.

Tätä kirjoittaessa kasvihuone on kuitenkin vielä sillä tolalla mille se jäi, kun lähdimme syksyllä Thaimaahan. Viikon, kahden jälkeen aamun ja illan yksi puuha- sekä oleskelupaikoistamme näyttää aivan toiselta. Kasvihuoneessa onkin mukava vain istuskella ja nimenomaan siunailla kasvun ihmettä. Toki jotakin on hyvä välillä tehdäkin. Sillä muuten pian kaiken kasvualan ovat vallannut, jotkut aivan muut elävät kuin istuttamamme taimenet tai siemenet. Tähän aiheeseen palaan, kun automaattinen kastelulaite ynnä muut ovat paikallaan.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Suomessa riittää luontoa

päivis: Ajelimme tänään Laukaaseen Hämeenlinnan, Tuuloksen, Padasjoen ja Jämsän kautta. Puoli vuotta Thaimaassa olon jälkeen ei voinut oikein muuta ajatella kuin että kyllä Suomessa riittää tyhjää tilaa. Luontoa on enemmän kuin rakennettua maisemaa.

Vaikka meillä luontoa riittääkin, tuntuu silti pahalta nähdä avohakattuja metsiä. Jotenkin olin kuvitellut, että niiden aika on jo ohi, mutta siinäkin näköjään olen ollut aivan väärässä. En ymmärrä, miksi metsänomistajat tekevät niin tai miksi avohaakkuut edes ovat sallittuja.

Haluaisin Pitkäniementien säilyvän tällaisena.
Olen jonkin verran seurannut metsien omistusta koskevia keskusteluja ja sen perusteella on tavallaan helppo ymmärtää, että näin käy. Kun metsänomistaja asuu ehkä satojen kilometrien päässä omistamastaan metsästä, jossa kenties ei ole koskaan edes käynyt, voi olla suuri houkutus hakata kaikki maan tasalle ja saada tilille mukava summa rahaa. Ihan eri asia on, jos omistajan ikkunasta näkyy tuo metsä, josta on tarkoitus saada myös jonkinlaista tuottoa. Kukapa varta vasten haluaisi pilata oman kotimaisemansa.

Pitkäniementie Laukaassa, jota olen kävellyt ja ajellut jo kohta 17 vuoden ajan, oli alkuvuosina lähestulkoon silmää hivelevän kaunis. Parin kilometrin mittainen tie mutkitteli mäntymetsässä, joka lopulta kapenee niemeksi, jonka molemmilla puolilla on järvi, Nurminen järvi.

Tuo omistaja asuu muualla -ilmiö tapahtui Pitkäniemessäkin, kun metsää hankkineet "Helsingin herrat" halusivat nopeasti muuttaa sijoituksensa rahaksi. Oli melko masentavaa nähdä ja kokea kauniin maiseman raiskaus. Olin usein vihainen tiellä kulkiessani. Ajan kanssa silmä kuitenkin tottuu ja luonto hoitaa loput, mutta pikavoittoja metsänraiskaajille ei kyllä enää ole luvassa. Ei ainakaan heidän elinaikanaan.

En tiedä, ketkä muut Pitkäniementien varren metsiä omistavat, mutta ainakin hakkuut on osattu tehdä tavalla, joka sopii maisemaan. Marjastajien iloksi mustikka- ja puolukkapusikotkin ovat säilyneet. Metsät ovat pysyneet metsinä, vaikka omistajat varmaan ovat saaneet vastinetta omistuksilleen. Se ilo avohakkuista tietysti on, että muutaman vuoden jälkeen niille saattaa kasvaa hyvä vadelmametsikkö.

Loppukesästä tuolla on mukava poimia mustikoita ja puolukoita.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Jokilaakson mahla

jormas: Muutaman vuoden olemme opetelleet mahlan valuttamista ja sen käyttöä. Ensimmäisenä vuonna oli vain pullo tai kaksi kiinnitettynä narulla koivunoksiin, jotka olimme katkaisseet oksasaksilla.  Täyttyneet pullot noudin aina aamulehden hakumatkalla ja laitoin tyhjät tilalle. Pullo tai pari päivässä siis.

Seuraavana vuonna osasimme jo tehdä koivun kylkeen reiän, laittaa siihen sopivan muoviletkun ja niin edelleen. Mutta ruoka- ja juomahalu kasvaa syödessä. Jos ei oma, niin joidenkin muiden, veli-Reijo etunenässä, jotka kuulivat mahlankeruustamme.

Nykyisin valutamme sitä kahdesta, kolmesta kohtalaisen kokoisesta koivusta siitä lähtien, kun yöpakkasia ei enää ole. Ja jatkamme kunnes koivuun tulee silmut. Silloin mahlan tulo vähenee ja makukin muuttuu, joka ei istu makuhermooni. Maut vaihtelevat lisäksi koivujen mukaan. Siihen vaikuttaa myös kasvupaikka, puun koko ja niin edelleen.

Tätä oivaa nestettä kertyy meille omaan käyttöön kaksi kohtalaisen kokoista pakastinta täyteen. Jotka tyhjenevät kesän mittaan ja tekevät tilaa marjoille, joita Päivis poimii kotipihan lisäksi lähimetsistä. Vadelmaa, mustikkaa, viinimarjoja, karviaisia, vähän pihlajanmarjoja sekä puolukkaa ja mansikkaa naapuri Juhmon mansikkatilalta.

Mahlaa juomme sellaisenaan aamuisin, päivisin ja iltaisin. Päivis myös keittää siihen aamupuuron, tekee välillä oivia smoothieita. Luulenpa, että se on löytänyt tiensä myös leipätaikinaan ja jonnekin mistä en tiedä mitään tai en muista.

Mahlan kerääminen on mukavaa leppoistajan puuhaa, joka oikeastaan avaa minulle kevään oven kohti kesää. Sen kanssa touhutessa on kiva jutella ensi lentojaan tekeville naapuriniittyjen mehiläisille sekä muille hunajan kerääjille. Jotta malttakaa tovi, sillä kohta on kamaa teillekin, kun lupiini, Himalajan balsami ja karhunköynnökset sekä muut monille ei tovotut maahanmuuttajakasvit heräävät talviuniltaan. 

Jokilaaksossa niiden kanssa samaan joukkoon mahtuu kantaväestöön kuuluvat  leskenlehdet, nokkoset, horsmat, voikukat, valkovuokot ja monet muut.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kompostoiva ekokäymälä

päivis: Merikonttikotimme vessana on jo kohta viisi vuotta toiminut kompostoiva ekokäymälä nimeltä Mulltoa. Kun Hyvinkään Asuntomessujen jälkeen vuonna 2013 otin tuon ruotsalaislaitteen käyttöön, lupasin silloin tällöin kirjoittaa käyttökokemuksista. Ehkä on sen aika, sillä nyt on kokemusta siitäkin, mitä tapahtuu, kun laite on pitkään pois käytöstä.

Kun olemme aikaisemmin olleet pois Jokilaaksosta, Mulltoasta on vain katkaistu virta. Sen olen tehnyt esimerkiksi silloin, kun olemme olleet pois muutaman päivän tai muutamia viikkoja. Viimeisin off-tila-kokemus on puolelta vuodelta.

Luulin, että Mulltoaan kertynyt vessajäte ehkä vain vähän maatuu, kun Merikonttikodin sisälämpö laskettiin poissaolon ajaksi noin kymmeneen asteeseen. Mahdollista hajunmuodostusta torjumaan kippasin pyttyyn kunnon satsin Mulltoan omaa seosainetta.

Mulltoan seosainetta meillä oli käytössä aivan alussa. Kun viimeinen säkki alkoi tyhjentyä, keksin mielestäni oivan keinon säästää, sillä Mulltoan seosaine on suhteellisen kallista. Ostin luomumultaa ja käytin sitä sen verran kuin koin tarpeelliseksi.

Kerran jossain messutapahtumassa esiteltiin ekokäymälöitä ja silloin tulin jutelleeksi Mulltoan edustajan kanssa. Hän vähän nikotteli, kun kerroin käyttäväni luomumultaa laitteen oman seosaineen sijaan.

Olin altis informaatiolle, jonka myyntimies minulle antoi ja siitä lähtien olen hankkinut vain Mulltoan omaa seosainetta. Se on toki aivan erilaista kuin kukkamulta.

Nyt muistankin, että yksi mutta varsin painava syy luomumultaan siistymisessa oli se, että Mulltoalla ei ollut pariin vuoteen lainkaan jälleenmyyjää pääkaupunkiseudulla. Sitten Mäkelänkadulle Helsinkiin avattiin myymälä, josta tuota seosainettakin saattoi ostaa.

Syksyllä siis kippasin kunnon satsin seosainetta pyttyyn ja kun palasimme puolen vuoden kuluttua, huomasin, että pytty oli täynnä suuria ja kovaksi kuivuneita kokkareita, joita sitten noukin kaksi muovikassillista ja vein ne kompostoriin. Oli kyllä ihan siistiä tavaraa.

Seosaineen ja ja syksyllä jääneen vessajätteen käyttäytyminen tällä tavalla puolen vuoden aikana ei oikein mahdu järkeeni. Seuraavaan pitkään taukoon ei tämän kokemuksen perusteella ainakaan voi varautua edellä kuvatulla tavalla. Jos ei muuta tule tehtyä toisin, niin ainakin seosaineen ylenpalttinen kippailu pitää jättää tekemättä.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Jokilaakson kevät

jormas: Tänä vuonna taidan julkaista aiempaa enemmän kuvia Jokilaaksostamme pitkin kevättä, kesää ja syksyä.

Jokilaaksossa on monta lampea, joista yhdelle olimme antaneet nimen Pikkulampi. Tätä nimeä päiviskin käytti eilisessä blogissaan. Mutta meille on selvinnyt, että Pikkulampi onkin Purolampi. Joka on saanut nimensä siihen laskevasta purosta, minkä enemmän tai vähemmän virallinen nimi on Skålbäck. Nimen on ehkä aikoinaan suomentanut Maljapuroksi Henrik Åhman.

Hän kertoi sen synnystä, että lähellä Tuusulantietä, Maantienkylässä on niin sanottu Lemminkäisen lähde. Joka aikoinaan "räjähti" ja etsi uuden uoman, jolloin syntyi puro ja sen jälkeen maillemme lampi. Henrik kertoi, että metsämiehet ja muutkin ammensivat aikoinaan metsäpurosta vettä janoonsa. Vesi oli ollut niin kirkasta, että puroa alettiin kutsumaan Skålbäckiksi eli Maljapuroksi.

Mutta toisin on nykyään, varsinkin keväisin. Vesi on kaukana juomakelpoisesta, joka ominaisuus on saatettu menettää pysyvästikin. Siihen pienempiä syyllisiä eivät ole lentokentän sulatusaineet eivätkä Finnavian läjitysalueet.

Me nautimme kuitenkin siitä luonnosta, joka meillä on. Myös uusine, meidänkin tekemine puronuomineen, joista osa on vailla nimiä. Ehkä nimiä niille syntyy lisää tänäkin vuonna.

Alla joitakin kuvia, jolloin vesi ja luonto ovat ruskeimmillaan. Kauneuden sanotaan olevan katsojan silmissäni. Joten minun silmissäni Jokilaakso taas jälleen kerran kaunistuu päivä päivältä vihreyden myötä.






maanantai 16. huhtikuuta 2018

Vanhat rutiinit käyttöön

päivis: Kun haimme Niilon meille perjantaina, vanhat rutiinit tuli taas otettua nopeasti käyttöön. Minun osaltani se tarkoittaa muun muassa, että Niilolla on tarjolla vettä ja ruokaa sekä kolmesti päivässä kävelylenkki. Lenkeistä kaksi tapahtuu useimmiten kuntopolulla eli luontopolulla, kuten Jorma tuota Myllykylän lenkkiä nykyään nimittää.

Myllykylän kuntopolku oli aikoinaan nimensä mukaisesti kuntoilijoille tarkoitettu, vähän alle kahden kilometrin mittainen lenkki. Koiranulkoiluttajien lisäksi sitä kiersivät myös urheilullisemmat ihmiset, koska polun varrella oli puisia kuntolaitteita. Kokemus on osoittanut, että puu ei taida olla ulos sijoitettujen kuntolaitteiden paras mahdollinen materiaali. Nykyään niistä on jäljellä vain maatuneita puun palasia. Ehkä ulko-olosuhteiden lisäksi osasyynä laitteiden tuhoon on ilkivalta. Ja varmasti myös huollon puute.

Luontopolulla on edelleen jonkin verran lunta, joka paikoin on vielä jäässäkin. Lenkin kiertäminen Niilon kanssa onnistuu kuitenkin mukavasti. Aikaa tosin kuluu vähän pitempään, kun varsinkin alamäet saattavat olla lumen takia vaikeakulkuisia. Mutta samalla on tilaisuus katsella ja varsinkin kuunnella kevään edistymistä.

Luonnonmukainen
pihapiirimme tarjoaa hyvät
olosuhteet monenlaisille linnuille
ja muille öttiäsille.
Kaneja emme ole vielä onnistuneet näkemään, mutta tuoreet kanin papanat kuntopolun varrella kertovat tietysti siitä, että ainakin osa niistä on selvinnyt viime keväisestä, kaneja vaivanneesta kulkutaudista. Arvelimme silloin, että kyse on samasta taudista, joka hävitti laajalti pääkaupunkiseudun kanikantaa.

Kun lähdemme Niilon kanssa lenkille, kasvihuoneen takana oleva siiliaitaus ja rusakkojen mökki pitää tarkistaa. Ja sama homma lenkiltä palatessamme. Siilit ja rusakot olivat siellä viime kesänä harjoittelemassa luontoon vapauttamista. Sinne ne päätyivätkin, mutta sen koomin niitä emme ole nähneet. Niilo tuntuu kuitenkin muistavan nuo mielenkiintoiset luontokappaleet.

Luontopolun varrelta olen yrittänyt bongata kevään ensimmäiset kukat, jotka eivät ole leskenlehtiä vaan näsiän kukkia. Pari vuotta sitten huomasin varhain keväällä, että metsässä oli pensas, jossa oli kauniita, violetin värisiä kukkia. Ne osoittautuivat näsiän kukiksi. Voi tietysti olla, että kukinta-aika on jo ohi. Leskenlehtiäkään en kyllä ole vielä nähnyt.

Olen huono lintubongari, joten en osaa nimetä niitä virkkuja sirittäjiä ja laulajia, jotka ilahduttavat meitä näin keväällä aamusta iltaan. Luontopolun varrella ääntä piisaa, mutta kyllä myös aivan pihapiirissämme. Joutsenetkin ovat palanneet Jokilammille metelöidäkseen välillä oikein urakalla. Pikkulammella telkkäpariskunta näkyy tarkkailevan mahdollisuutta pesintään. Lammen rannalla niille on tarjolla jopa kaksi telkän pönttöä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Jokilaaksoon on tullut kevät

jormas: Jokilaaksoon on tullut kevät myös tänä vuonna. Lumen suhteen tulomme Thaimaasta yhtä aikaa muuttolintujen kanssa, oli oikea-aikainen. Ja niin myös lumen suhteen, sillä 350 metrin matkan Myllylkyläntieltä Soiniityntietä pitkin Merikonttikotimme pihaan onnistui hyvin maastoautolla. Varjopaikoissa oli lunta sen verran, että normaalilla taksikyydillä olisi loppu pitänyt loikkia lumessa.

Suomikotimme kaikkinensa oli talvehtinut oivalla tavalla. Purolammella oli jo hieman sulaa, joten telkät aloittelivat kevätmenojaan, samoin Jokilampiemme joutsenet, tavit ynnä muut. Sen sijaan laiturimme alumiiniportaat ovat kadonneet. Joko jäiden mukana veden uumeniin tai sitten jonkun kahdella jalalla kävelevän mukana. Pieni, mutta murhe kumminkin.

Kasvihuone ja Matkakotimme autokatos olivat talvehtineet ilman vaurioita. Henkilöautomme sen sijaan eivät lähteneet ilman akkujen latauksia käyntiin. Kuuautomme käynnistyi ilman apuvirtaa. Juomaveden kuljetuskärryt olivat nekin akkujen tapaan luovuttaneet, jos ei virtaa, niin toiselta puolelta paripyöristä ilmat jonnekin. Sen johdosta tulee asiaa rengasliikkeeseen. Luulen, että laitamme sisärenkaattomiin gummeihin sisäkumit, jos vaikka ilmat pysyisivät siellä minne olemme tarkoittaneetkin.

Duokotimme, kuten Merikonttisaunamme tekniikka oli myös kaikin tavoin kunnossa. Säiliöiden vettä emme ole juuri muutenkaan juoneet ja vielä vähemmän nyt, kun se on seissyt käyttämättömänä puoli vuotta. Pesuvetenämme se saa kelvata entiseen tapaansa.

Yhden talven kokemuksen perusteella, ajattelemme, että olemme Thaikodissamme myös ensi talven. Joten siirsimme lähdejuomavesiastiat Kylpyhuoneesta kodin ulkopuolelle ja otimme Merikonttikotimme suihkun pitkästä aikaa käyttöön. Siinäkin oli säätämisensä, mutta kieltämättä kylpyhuone tuli kodikkaamman näköiseksi.

Monenlaista puuhaa kuuluu kevääseen muutenkin. Kun yöpakkaset loppuvat, alamme entiseen tapaan kerätä mahlaa itsellemme ja vähän muillekin. Kasvihuone odottaa pienviljelijöitä talven jäljeltä. Tänä vuonna viljelemme jotain sellaista, joka ei vaadi juurikaan läsnäoloa kuin esimerkiksi runkotomaatit, jonka "varkaat" vievät poistamatta energian vihanneksilta. Kasteluautomaatti huolehtii kastelusta lähes kuukauden kerrallaan ja me voimme vaikkapa kiertää Matkakodillamme Suomea. Tai olla Meri-Teijossa Suomen pienimmällä merenrantatontillamme. Tai käydä ja olla Keski-Suomessa Päivis-Placessa vaikka naturistiuinnilla.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Ylinopeussakkoa odotellessa

päivis: Paluu kotimaahan sujui kaikin tavoin mukavasti, mutta eilen illalla Kehä kolmosella kävi kuitenkin kämäsesti. Se kuuluisa välähdys peltipoliisin tolpassa. Welcome to Suomen tieliikenteen arkeen.

On se vaan niin epäreilua, kun itsestä tuntuu, että kaikki muut ajavat nopeammin. Jään helposti muiden jalkoihin, jos kuvittelen ajavani rajoitusten mukaisesti ja sen verran yli, ettei vielä mene sakon puolelle. Sama ongelma ajoin sitten Smartilla tai Vespalla. Vespalla tosin ei ole vaaraa jäädä kiinni ylinopeudesta, koska kaksipyöräisten rekkari on vain takana.

Eilenkin perässä ajoi rekka, jonka huomasin tulevan koko ajan lähemmäksi. Ja sitten välähti. Rekka ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa ollut ihan lähellä, joten minullehan se väläys oli tarkoitettu. Kameratolpan jälkeen rekka sitten ajoikin iloisesti ohitse ja hetken päästä oli jo kaukana edessä päin.

Kehä kolmosella on tosi paljon peltipoliiseja. Ihmettelen, miksi se ei kuitenkaan näytä hillitsevän tiellä liikkuvien vauhtia. Minä ainakin ajoin kieli keskellä suuta sen välähdyksen jälkeen. Ja niin mielestäni ajoin jo ennen välähdystäkin.

En tunnusta olevani mikään kaahari. Vai onko minulla vain niin älyttömän huono tuuri ja ne ohi pyyhältävät oikeat kaaharit osaavat hiljentää juuri sen tolpan kohdalla, jossa on kamera? Ainakaan itse en osaa tunnistaa tolppia, joissa kamera on ja joissa ei ole.

Nyt voi vaan toivoa enää, että tulisi pelkkä varoitus.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Joskus lienee mielelle mukavaa kitistä jonninjoutavasta

jormas: Päivis kirjoitti eilen mukavan blogin kokemastaan kasvisyöjänä Finnairin lennolla. Ehkä jollakin lailla voisi ehkä ajatella, että kasvissyöjä käyttää maitotuotteita, kuten juustoa ja sen sellaista. Hän syö usein myös esimerkiksi kananmunia. Raja kai tulee siinä, että tapettua eläintä hän ei suuhunsa laita. Tosin kala taitaa kelvata monelle itseään kasvissyöjänä pitävälle. Vegaanille ei käy kai mikään yllämainitusta, mutta ei ehkä hunajakaan, sillä se on mehiläisten hyväksikäyttöä tai jotain sellaista.

En selitä enempää, kun en aiheesta riittävästi ymmärrä, mutta kasvisyöjää jonkun vuoden sivusta seuranneena ymmärrän yskän ja tuskan, sillä esimerkiksi Finnair on niputtanut samaan ateriaan ja kastiin kyseiset syöjät. Vegaanit, kasvissyöjät, ne jotka eivät voi käyttää maitotuotteita ja niin edelleen.

Luulisi, että tästä kärsii eniten asianomaiset, mutta tämän päivän face-keskustelun valossa suurin kärsijä onkin joku lihansyöjä Esa Juhani, jolle ei istu edes asian esille nostaminen. Hän ei ymmärrä kriittistä asian esille nostamista lainkaan, vaan on sitä mieltä, että pitäisi vaan ottaa nöyränä vastaan mitä ylhäältä annetaan. Ei paina perustelut, että ruuasta maksaa jokainen lentomatkustaja. Syö tai ei.

Mutta kyllä aihetta kritiikkiin on, sillä lentokoneessa, kuten lentokentilläkin, ruuan hinta on melkoinen. Jos siis tilaa vaikka aterian lentokoneessa erikseen, joka sekin lienee mahdollista. Näin ajattelen, vaikka en ole koskaan koneessa listalta ruokaa tilannutkaan.

Mutta kasvissyöjän pohjanoteeraus ei ole Finnairilla, vaan hyppysiini sattui juttu kolumbilaisesta yhtiöstä. Eikä lentokoneruuasta purnaamiseen tarvitse olla edes kasvissyöjä, sillä vaihtoehdot ovat vähissä myös perinteisellä lihansyöjällä. Jos istut koneen etuosassa, voi olla, että vaihtoehtoja on peräti kaksi. Kanaa tai kalaa. Tai muuta lihaa tai jotain muuta. Mutta jos istut koneen peräpäässä, voi olla että vaihtoehtoja ei enää olekaan jäljellä kuin yksi. Ja jos et syö sitä syystä tai toisesta, on vaihtoehto olla kokonaan ilman. Aika karua sanon minä.

Ehkä onkin niin, että suurimmat valittajat valittavat valittamisen ilosta, sillä heille on yksinkertaisesti ylivoimasta voida hyvin. Joka päivälle pitää saada vähintään perusannos pahoinvointia, jotta voi raahautua huomiseen.

Mutta ei Esa Juhani yksin ole asiansa kanssa, sillä maa kantaa päällään melkoisen määrän ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti voi elää päivää saati kahta peräkkäin ja voida vaan kaikin tavoin hyvin. Valitettavan usein kyseessä ovat suomalaiset, jotka tämän kaiken yltäkylläisyyden ja krääsän keskellä voivat entistä huonommin. Mutta ehkä pahoinvointi tuleekin, kun on kaikkea yllin kyllin.


torstai 12. huhtikuuta 2018

Pallon toiselle puolelle

päivis: Niin se puolivuotisjakso mennä hujahti ja nyt ollaan taas virallisessa kotimaassa. Thai-koti jäi ja toivon mukaan pysyy kunnossa ensi syksyyn saakka. Mikähän muuten on kesäkauden kulumista tarkoittava, talvehtimista vastaava sana? Kesehtii ainakin kuulostaa vähän oudolta.

Maisemat vaihtuivat tämän päivän aikana.
Vähän jännitimme eilen, että tuleeko tilaamamme Uber-kuljetus varmasti kotinurkillemme aamuviideksi. Keikkoja hoitavaa henkilöä kun ei näkynyt porttimme pielessä pitkään aikaan. Ennen eilisiltaa ihminen oli taas paikalla ja vakuutti, että kaikki on kunnossa. Aamulla meitä sitten olikin odottamassa sekä ajojen järjestäjä että ihan oikea taksi. Kuski ajoi vielä niin tasaisesti ja kaahaamatta Suvarnabhumin kentälle, että palkitsimme hänet ihan reilulla tipillä.

Jos lentomatkan hiilijalanjälki onkin tuntuva, taksimatka ei sitä ollut, sillä taksin polttoaineena oli kaasu.

Jostain syystä paluulento Suomeen kestää pitempään kuin menomatka. Kymmenen ja puoli tuntia on aika turhauttava aika istua paikoillaan. Onneksi Finnairilla oli paljon elokuvia katseltavana. Jopa muutama kotimainenkin uutuuselokuva mahtui joukkoon. Yhtä filmiä, jonka olisin halunnut nähdä, en edes ennättänyt katsoa.

Vaikka en mielelläni mollaakaan Finnairia, se on mitä on, jotain kummallista sen kasvisruokaosaamisessa (tai huolellisuudessa) on. Olen ihmetellyt, kun minulla on vakituisena valintana lennoille kasvisruoka, joka sitten osoittautuu aina laktoosittomaksi, joka taas puolestaan merkitsee sitä, etten koskaan saa juustoa. Myös makeat leivonnaiset puuttuvat, koska niissä ilmeisesti käytetään maitotuotteita.

Tänään laktoosittomuus paljastuikin vegaaniksi. Näin ainakin yksi lentoemoista totesi laskiessaan lounastarjottimen eteeni. Oli pastaa ja tomaattikastiketta kasvishöysteineen, salaatissa oli tofua ja jälkiruokana oli hedelmiä, kun muilla oli joku leivonnainen. Mutta mitähän olisi vegaani sanonut siitä, että sämpylän kanssa oli tarjolla voita? Eikä voinappi kyllä laktoosittomaltakaan vaikuttanut.

Pitkällä lennolla tarjotaan kaksi lämmintä ateriaa, joista tällä kertaa kasvissyöjille myös toinen oli pastaa. Se tietysti tuntui vähän omituiselta, että molempien annosten perusraaka-aine oli sama. Mutta mitähän vegaani olisi tuumannut siitä, että pastan seassa oli juustoa? Olisiko alkanut nuohata siitä, että onko juusto vegaanista? Veikkaan, ettei vastausta olisi löytynyt.

Myös edessäni istui kasvissyöjä, joka huomasin saavan ilman lisäkommentteja ensimmäisen lämpimän kasvisaterian. Mutta kun tuli toisen aterian aika, lentoemo sanoa töksäytti hänelle, että onko hän tilannut kasvisruoan? Kuinka tilaus olisi voinut matkan aikana muuttua? Ihan samalla tavalla minultakin on joskus kysytty, kun olen ihmetellyt, miksi minulle tarjotaan toisella aterialla liharuokaa.

Hyvänä muistona minulla on vuosien takaa matka, jolloin olin unohtanut varata itselleni kasvisruoan, En ollut vielä silloin Finnairin kanta-asiakas, joten lentoyhtiö ei tietenkään voinut varautua tarjoamaan minulle sopivaa ruokaa. Oli täysin oma vikani, että jäin ilman lämmintä ateriaa. Mutta silloin palvelu oli kyllä kohdallaan. Kun harmittelin unohdustani, lentoemäntä kysyi, sopisiko, jos he tekisivät minulle kaurapuuroa. Sellaiseen heiltä löytyisi ainekset koneen keittiöstä. Olin enemmän kuin tyytyväinen, sillä olisin varmasti ollut nälkäisenä kurjaa matkaseuraa.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Pyykinpesumatkoja

jormas: Ensin ajattelin kirjoittaa lähdön läheisyydestä, sillä huomenna matkaamme toiseen kotiimme Tuusulan Jokilaaksoon.

Mutta en teekään niin, vaan kirjoitan pyykinpesumatkoista Thaikotimme lähipesuloihin. Jotka saavat joskus perin ainutlaatuisia muotoja. Itse nimittäin en ole koskaan kuullut kenenkään lähteneen noutamaan pyykkejä pesulasta uimalla.
Sillä pesuloita sadan metrin säteellä meillä taitaa olla ainakin neljä. Kaksi itsepalvelu sellaista ja kaksi sellaista, josta pyykki tulee hajustettuna ja nätisti viikattuna. Käytämme molempia. 

Tai oikeastaan minä kaytän vain pestyjä vaatteita ynnä lakanoita ja tyynyliinoja. Ja teen joskus pyykin vienti- tai hakumatkoja. Kerran tai pari peräti yksin.

Sinällään osallistumiseni pesutouhuun on rajoittunut oman päähuivini, naisille tarkoitetun paitani ja yhdistetyn lenkki- sekä uimahousujen huuhteluun. Kunnes ne katoavat naulasta säännöllisen epäsäännöllisesti päiviksen toimesta pesukoneiden uumeniin. Ja palaavat vaatekaappiin viikattuna ja puhtaina. Mielestäni mukava ja minulle sopiva käytäntö.

Yhden, kadun toisella puolella olevan pesulan vieressä on Vesikauppamme, josta noudamme joskus muuta kuin pyykinpesuvettä. Kaupassa on kissa ja koira, joiden vuoksi siellä käymmekin. Koira oli ensin meitä kohtaan sangen empiväinen, mutta muutama makupala on muuttanut mielen.

Nykyisin se on niin ystävällinen päiviksen mennessä käyttämään naapurin itsepalvelupesukoneita, että mielestään hänelle tai sille paras paikka seurata pyykkikoneen täyttymistä tai tyhjentämistä, olisi päiviksen sylissä.

Eilinen toikin sitten uuden ulottuvuuden ja tavan mennä pyykkituvalle. Sillä katselin pää kallellaan, että joko on piipaa-auton tai ainakin valkotakkisten aika, kun päivis kietoi mekkoaan päänsä ympärille turbaaniksi ja sanoi lähtevänsä noutamaan pyykkejä.

Sitten hän tallusti muutaman askeleen bikineissään, astui veteen, sanoi heippa ja hävisi sinällään vaatimattomiin altaan aaltoihin. Vieläkin maltoin mieleni, kun hän altaan mitan päästä huuteli, että älä laita ulko-ovea lukkoon, kun ei ole avaimia mukana. Ajattelin, että ei varmaan olekaan, kun ei ole päällä kuin uima-asu ja päässä mekko.

Mutta ei mennyt aikaakaan, kun vaimo seisoi ovella, hame tai leninki siellä, missä sen mielestäni kuuluu ollakin niin sanotusti ihmisten ilmoilla oltaessa tai sinne mentäessä. Kädessä pyykkikassi täynnä puhtaita vaatteita.

Kun hän tämän blogin lukee, hän sanoo, että värittelin tai muunsin totuutta ja minä sanon, että näin minä asian koin ja muistelen tapahtuneen.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Miten käytän tämän Finnairin mahdollistaman lisäajan?

päivis: Finnairin ylibuukkaus toi meille mahdollisuuden olla Thaimaassa noin vajaa puoli vuorokautta pitempään, koska vastasimme kyllä ehdotukseen lähtöajankohdan siirtämisestä seuraavalle päivälle. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähdön aikaistaminen. Sehän ei meitä kiinnostanut.

Lisäajan lisäksi olemme myös saamassa lehtoyhtiöltä hyvityksen. Valitsimme 500 euron lahjakortit. Toinen vaihtoehto olisi ollut 300 euroa riihikuivaa rahaa (mistähän sekin sanonta on lähtöisin). Lahjakorteilla voimme maksaa luultavasti lähes kokonaan ensi syksyn Thaimaan-lentomme.

Kotiinpaluun läheisyys on aina vähän tuskallista. Nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Kodin jättäminen pitkäksi aikaa vaatii monenlaista asioiden miettimistä, järjestelemistä ja pyykkäystä, siivoamisesta puhumattakaan. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että moni asia vaivaa mieltä, mutta toteutus siirtyy aivan viime tippaan.

Tuoretta ruokaa ei oikein voi enää ostaa, koska jääkaappi pitää saada tyhjäksi ennen lähtöä. Koska puolen vuoden päästä ei millään voi muistaa, mitä pilaantumattomia elintarvikkeita tai ylipäätään tarpeellista kaappeihin jää, pitää laatia lista asioista, joita on tai joita seuraavalla kerralla pitää tuoda.

Kahvia kului yllättäen vähemmän kuin olin arvioinut. Ensi syksynä ei siis tarvitse hamstrata samanlaista kahvimäärää kuin viime syksynä. Suodatinpusseja pitää tuoda lisää. Jos niitä täältä löytää, niin ainakin ovat paljon kalliimpia kuin Suomessa. Melkein tekisi mieli tuoda luomu kaurahiutaleitakin, mutta johonkin kai pitää laittaa raja. Ihan kaikkea ei kannata tuoda mukana, vaikka kotimaasta jotain saisikin halvemmalla. Muutama paketti rusinoita nyt kuitenkin. Niitä kun ei yllättäen täältä ole ihan helppo löytää ja hintakin on korkeanlainen. Ja luomuna varsinkaan niitä ei ole saatavilla.

Puutelistaltani löytyy muun muassa perunankuorimaveitsi. Nyt kun kotiin on hankittu ensimmäinen kattila, perunoitakin on tullut kuorittua. Mutta voi hyvä sylvi minkälaisia täkäläiset kuorimaveitset ovat. Eivät istu minun hyppysiini. Viimeksi yritin huonolla menestyksellä kuoria japanilaisia bataatteja (sweet potatoes, kuten bataattia kutsuvat englanniksi).

Yksi lähtiessä tarkistettava asia on myös tiskiharja. Suomalaismallisia harjoja en ole täällä nähnyt missään. Parempaa tiskiharjamallia ei maa päällään kanna.

Pankkitilin saldo piti tarkistaa, että voi arvioida, onko seuraavalla kerralla tuotava euroja. Ei näyttäisi olevan tarvetta. Ei ainakaan kovin suurta summaa. Rahan tarpeessa tapahtuviin yllätyksiin varaudun kuitenkin mieluummin käteisellä kuin että nostaisin täällä rahaa Suomi-tililtä automaatista.

Näitä ruukkuihin istutettuja kasveja olen ihaillut monet kerrat. Usein parhaita
matkamuistoja ovat nimenomaan muistot asioista joita on nähnyt.
Itseäni olen tarkkaillut tällä reissulla muun muassa sillä silmällä, että tietäisin, minkä verran täällä oikeasti on syytä olla vaatteita. Aika moni vaate on saanut roikkua käyttämättömänä hengarissa. Ihan niin kuin Suomessakin. Vievät vain turhaan tilaa. Siksi elättelenkin toivoa, että kesällä saisin taas kokoon satsin kirpputorilla myytävää tavaraa. Jokunen vähän käytetty Thaimaa-vaate saisi mielellään vaihtaa omistajaa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Karaokea

päivis: Asetin syksyllä tavoitteeksi, että käyn Thaimaassa ollessamme laulamassa karaokea. Suomi-paikkojahan täällä riittää ja ainakin joissakin on mahdollisuus lauleskella karaokea. Nyt on sekin tavoite toteutettu, jopa kahteen kertaan.

Pattaya Suomi-Seuralla on pitkin talvea järjestetty karaoke-tansseja. Kerran sitten päätin, että menen sinne. Olin etukäteen katsellut pitkän puoleista listaa, josta saattoi valita mieluisan kappaleen. Lista oli kieltämättä vähän outo. Oli paljon esittäjiä ja kappaleita, joista minulla ei ollut harmainta hajua. Bongasin sieltä kuitenkin Muskan Krokotiili-rockin.

Paidaton ravintoloitsija opastaa.
Krokotiili-rock oli yhtä hengästyttävä laulettava kuin toiseksi valitsemani Altain huiput -humppa. Tuntui siltä, etten enää muistanut mitään hengityksen pidätys -harjoituksista, joita tein syksyllä laulutunnilla Emmi Pakkasen luona.

Sen humpan muuten valitsin siksi, että ihmiset tosiaan tanssivat karaokekappaleiden tahdissa. Ajattelin, että humppa houkuttaisi sen illan väkeä paremmin kuin rocki. Saatoin olla oikeassa.

Luulin että Thaimaan-reissun karaokelaulannat jäivät tuohon yhteen kertaan Suomi-Seuralla. Siinä olin väärässä.

Tänään kävimme kauppareissulla ravintola Helmessä ja kuinka ollakaan, siellä laulelivat pienellä porukalla karaokea. Melkein välittömästi, kun olin saanut eteeni pullollisen alkoholitonta olutta, sain myös kutsun mennä laulamaan.

Jostain takaraivosta keksin, että Kirkan (siis jo toinen Babitzin) Hengaillaan, voisi sopia. Ja sehän löytyi Helmen listoilta. Ei muuta kuin laulamaan.

Oma arvioni laulamisestani on, että ääneni oli kolkko (sitä tosin on vähän vaikea itse kuulla), en laulanut puhtaasti ja sanojenkin kanssa oli vähän vaikeuksia, kun pöydän ympärille kokoontunut iloinen seurue esti melko tehokkaasti tekstin näkemisen. Mutta samalta porukalta tuli kiitettävät ablodit ja kannustushuuto, että "jatkoon". Ei, kyllä se tällä kertaa sai jäädä yhteen kappaleeseen.

Tämän päiväisestä voisi myös kai väittää, että joissain asioissa olen kyllä luultavasti keskivertokansalaista spontaanimpi. Joku voisi sanoa, ettei taida paljon päätä palella.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Rakkauden monet kasvot

jormas: Yhtenä päivänä pengoin valokuviani, joita lienee erillisissä ja älylaitteitteni muisteissa sekä pilvipalveluissa tuhansia ja taas tuhansia. Niitä, kuten kirjoituksiammekin, joita niitäkin on tuhansia, on mukava katsella ja lukea. Voi ikäänkuin muistojen avulla elää jo kertaalleen elettyä uudelleen.

Sieltä pulpahti esiin myös niin kirjoituksia kuin kuviakin vuosien saatossa ystäväkseni tulleesta Matti Kid Hytösestä. Jonka taatusti moni vanhan liiton niin mies kuin nainekin muistaa, vaikka ei itse olisi tiienpäitä kaltereiden takana laskenutkaan

Talossa ollessaan Matti teki oman sovelluksen yhdestä Elviksen kappaleesta ja lähetti siellä nauhoitetun biisin muurin toiselle puolelle Toivo Kärjelle ja unohti koko asian. Se, ynnä halu raitistua muuttivat kuitenkin hänen koko elämänsä, joka sekin on oma tarinansa. Ehkä kirjoitan siitä joskus. Ehkä teen sen Matin muistoksi sateenkaaren tuolle puolen, jossa jossain hän on.

Kappale sai suomalaiseksi nimeksi Hotelli ja se kertoo hetkestä ja parista, joka kestää vain tuokion, mutta on täynnä tunnetta, jota voi oikein hyvin sanoa rakkauden yksiksi kasvoiksi. Jonka vuoksi joku hyppää kerrostalon katolta, hirttää tai ampuu itsensä tai päättää päivänsä muulla tavoin. Ja toinen elää elettyä yötä muistoissaan yhä uudelleen ja uudelleen etsien kadonnutta ja sen taikaa ainoana surumielisenä lohtuna, että "aika entinen ei koskaan enää palaa".

Samasta aiheesta löysin myös runon, jonka kopioin tähän ilman lupaa:

"Löysin nuoren ja kauniin oppaan
Laitoimme yhdessä lusikan soppaan

Kahden kesken vietimme useita öitä
Tytölle kaikki ilomme oli opastöitä

Tiesin että nyt oli käynyt hyvä flaksi
Rinnakkain olimme viikon tai kaksi

Eipä tavinnut tyttönen missään tukea
Hän oli viisas kun osasi jopa lukea

Hän hoiti vartaloni joka hieman kesi
Omalla sienellään ihanasti minut pesi
Kuinka taitava oli tuon tyttösen kieli
Kaiken hän silmää iskien nieli

Lukemattomat kerrat tyttöstä vetelin
Erotessamme annoin muutaman setelin
Monesti hän sängyllä nautinnosta huusi
Huomenna kainalossani on taas opas uusi. "

Yllä olevassa runossa on kuitenkin jotain, josta ei pidä. Ehkä siinä olevien kahden ihmisen sielut eivät kohtaa, ehkä se on miehen ylimielisyys, en tiedä.

Mutta toisin on Matti Kid Hytösen Hotellin laita. Oikein näen ja sydämessäni koen vankisellin yksinäisyyden ja Matin rakkauden kaipuun.

Maan vaihto

jormas: päivis kirjoitti eilen maan vaihdosta ja muutosta. Siitä kuinka jätämme puolen vuoden jalkeen Thaimaan taaksemme ja siirrymme Tuusulan Jokilaaksoon kesän viettoon. Sillä sennkaltaiseen on monella mahdollisuus hyvällä omatunnolla, kun on kelvollisesti hoitanut pakettiin yhteiskuntavastuun jakson, jota sanotaan palkkatyöksi. Loppupätkän sponsorit ovat itseni lisäksi Suomen valtio ja eläkeyhtiö Ilmarinen.

On ollut hieno thai-jakso ja paljon odotamme tulevalta kesältäkin. Sillä sekin on ensimmäinen, jolloin voimme olla vallan ilman palkkatyöhuolia. Joka mahdollistaa vaikka pakata 300-kuutioisen Vespan Matkakodin perään ja sisäpuolelle itseni lisäksi päiviksen ja osaomistuskoira-Niilon. Joka sekin on ensi kertaa kanssamme lähestulkoon koko kesän.

Pari, kolme vuotta olemme kehittäneet ja testanneet kasvihuoneeseen kastelujärjestelmää, joka mahdollistaa, ettei viljelyksiä tarvitse kastella käsin lainkaan. Jos kasvamaan laittaisi kurkkua ja tomaatteja, joihin ei tule niin sanottuja varkaita, voisi senkin puolesta olla maailmalla vaikka kuukauden kerrallaan. Duokoti eläisi elämäänsä ympärillään villi luonto vain ruoho rehottaen.
Mutta meitä vähän tuntien, emme ehkä malta olla pois kovastikin kodilta tuntuvasta Jokilaaksosta. Jossa Niilokin viime kesänä hieman opetteli vapaana kulkemista.

Sitä paitsi heti yöpakkasten lakattua, keräämme itsellemme ja vähän muillekin mahlaa koivunsilmujen tuloon saakka.
Siitä täyttyy myös kaksi pakastintamme kunnes on marjojen aika. Niitä on Päivis loihtinut pitkin loppukesää.

En varmuudella sano kuinka paljon on maun kanssa tekemistä, kun päivis tekee mahlaan aamupuuron. Mutta se tunne, se on kova juttu. Tai iltasella Netflixin tai Elisa-viihteen jännityssarjan jakson kyytipojaksi mahlasmoothien.
Aivan oma lukunsa ovat iltaiset ja aamuiset uinnit, joilla ei uima-asuja näy, vaikka uimaseuraa onkin, joutsenista telkkiin, haikarasta heinäsorsiin ja taveihin. Puhumattakaan veden pinnan alla elävistä tirkistelijöistä ja veden pinnan korennoista ynnä monista muista Jokilaakson kesän eläjistä.

Yksi jännityksen aihe on, onko talven yli selvinnyt yksikään countrykani, sillä runsaan lumen vuoksi on niiden ruoka ollut vähissä. Kuten myös monilla metsän pedoilla, jotka himoitsevat kanejamme ruokapöytiinsä.

Mutta elämä on vuodenaikojen kauneutta, kevätaamun kastetta, tuoksua ja joskus vauhtia sekä vaarallisia tilanteita. Riippumatta onko ihminen, eläin tai kasvi. Tai vaikka olisi sienikin, joka taitaa olla aivan jotain muuta kuin kasvi.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Paluu Suomeen - mihin?

päivis: Kotiinpaluun hetki alkaa olla jo aika lähellä. Jotenkin siihen on jo tottunut ainakin ajatuksen tasolla. Thaimaassa ensi viikon lopulla alkava Songkran sitä paitsi tekee lähtemisen helpommaksi. Kuka sen on joskus kokenut, tietää, että mitään ei jää paitsi, vaikka täällä ei "vesijuhlien" aikana olisikaan. Paluu Suomeen silti mietityttää.

Paluupäivän lähestyessä tekemiset ja ajatukset ovat kuten muinakin kertoina. Sitä miettii, onko tuliaisia riittävästi. Tällä kertaa tuliaisten vieminen tuntuu entistä tärkeämmältä, kun pois on oltu jo melkein puoli vuotta. Onko itselle tullut ostettua kaikkea sitä mitä pitikin? Varsinkin joitakin ruokakaupan tuotteita olen tykännyt viedä mukana. Eri asia on, tuleeko kaikkia kuitenkaan käytettyä. Tempura-pussin tiedän ainakin olevan Jokilaakson kaapissa edelleen avaamattomana edellisen reissun jäljiltä.
Suomen kevät on mukava taas kokea, mutta aurinkoa ja kotialtaan
lämmintä vettä ennätän varmasti kaivata monet kerrat.
Jokilaakson jättämiseen viime lokakuussa liittyi monenlaista muistamista ja tekemistä. Talo peruslämmölle, pumppuja pois päältä, henkilöautot pois liikennekäytöstä. Thaimaan-kodin jättäminen on ehkä vieläkin tarkempi operaatio. Pitää miettiä, miten kaappien ovet jätetään, mihin laitetaan tuuletin, entä kosteuden poistajat. Kylppäristä kannattaa ottaa jopa matot pois lattialta. Ne on syytä myös pestä ennen lähtöä.

Kun asunto oli ensimmäistä kertaa yli puoli vuotta tyhjillään, me vain jätimme sen edellisen asunnon tapaan. Siellä ilma kiersi, joten emme osanneet riittävästi varautua uuden asunnon käyttäytymiseen. Ainoastaan petivaatteet otettiin sängystä pois. Lopputulos oli, että kosteus ja tuulettamattomuus olivat tehneet tehtävänsä. Joitakin tekstiilejä piti jopa heittää suoralta kädeltä roskiin. Niitä ei kannattanut edes yrittää pestä.

En tiedä, onko täkäläinen home samanlainen terveysriski kuin suomalainen home. Jynssäämisen jälkeenkin varsinkin vaatekaapissa oli, ja oikeastaan on edelleenkin, tunkkainen haju tuulettamisesta ja vaatteiden pesusta huolimatta. Home on siis paikoin näkyvää ja paikoin se tuntuu vain nenässä. Onko se silloin edes hometta? En tiedä.

Tällä kertaa olemme sopineet luotettavan ystävän kanssa, että hän käy silloin tällöin tarkistamassa paikat ja tuulettaa myös samalla. Toki Jokilaaksossakin on ollut apuvoimia, jotka ovat muutaman kerran talven aikana raportoineet merikonttikodin sisälämmöistä ja muista huomion arvoisista asioista.

Suomeen palatessa ihan uutta on elämäntilanne. Ennätin olla vain vajaan kolme viikkoa eläkkeellä, kun läksimme Thaimaahan. Elämä Thaimaassa on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa, vaikka täälläkin rahalle on löytynyt yllättäviä käyttötarpeita. Ilman koirien terveyteen ja muihin avustuksiin liittyviä menoja olisin varmasti selvinnyt täällä todella pienellä rahamäärällä. Veikkaan, että noin 400 euroa kuukaudessa olisi riittänyt. Pitää tietysti ottaa huomioon, että asunnosta ei tarvitse maksaa vuokraa. Riittää kun on maksettu pieni vastike (vuodeksi kerrallaan), vedet ja sähköt. Kotimaassakin on ollut monenlaista maksettavaa, mutta silti pieni eläke on riittänyt hyvin.

Vaan miten käy jatkossa? Elämä kotimaassa voi olla yllätyksiä täynnä. Minkälaiseen arkeen ja elämäntilanteeseen sitä oikein palaakaan?