Sähköinen asiointi

Ehdin jo tuskailla sähköisen asioinnin kanssa, kun reseptin uusiminen oli kovin takkuista monine yrityksineen. Vieritin sitä lääkärin syyksi, jota se ehkä olikin. Tietysti on outo muutos entiseen, etten hevin pääse halutessani lääkärin puheille edes puhelimella saati muuten kuin akuuteissa vaivoissa. Vaikka istuisin aamusta iltaan terveysasemalla. Vaan viimein tulee järjestyksenvalvoja tai vartija joka nakkaa minut ulos. Toista oli aiemmin kunnanlääkäri Möllerin vastaanotolla. Kun aikani ajan varanneena tai ilman istuin eväineni muiden joukossa, pääsin aina lääkärin luokse oli vaiva mikä tahansa.

Ehkä ylipäätään asioinnin suurin vaikeus on haluttomuus ja kyvyttömyys oppia uutta. Tämän huomasin jälleen kerran eilen, kun menin Omakanta.fi palveluihin. Sieltä löysin sähköisen potilaskorttini vanhan version etsiessäni uusittavana ollutta reseptiäni. Uusittu oli. Mutta lääkäri oli kirjoittanut tietoihini muutakin ontuvalla suomen kielitaidollaan. Tuntui oikein hyvältä palvelulta. Piti otattaa maksa- ynnä muita kokeita, joihin menen ylihuomenaamulla. Varauksen olisi voinut tehdä Huslabista sähköisestikin, mutta tahdoin kuulla automaatin sijaan ihmistä livenä, kun se asioidessa on joskus edelleen mahdollista.

Sähköisten palveluiden tarkoitus on parantaa palveluja tai niiden saatavuutta sekä vähentää ja siirtää työvoimakustannuksia muualle muiden maksettaviksi. Tätä kaikkea se tekee joskus paremmin, joskus huonommin.

Mutta jokainen elävä tarvitsee ravintonsa, josta merkittävät pakolaismäärät Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ovat loistavia esimerkkejä. Kai ihminen on aina matkannut sinne tänne helpomman ja leveämmän leivän perässä. Kuka Suomesta Alaskaan kultaa vuolemaan, kuka Göteborgiin autotehtaalle, kuka Tukholman Slussenille "sissiksi" ja kuka taas vastaavasti Suomeenkin. Yhä selvemmältä näyttää, että sähköistenkin palveluiden vuoksi osa tekee jatkossakin töitä elättäen itsensä lisäksi myös niitä, jotka eivät leipänsä eteen halua tai eivät voi tehdä mitään.

Rahoituspalveluita tarjoava ja verkkokauppojen maksualustoja kehittävä ruotsalainen Klarna esimerkiksi suunnittelee lähes joka toisen työntekijänsä korvaamista tekoälyllä. Klarnan toimitusjohtaja kertoo tekoälyloikan mahdollistavan henkilöstövähennysten jatkamisen. Yhtiön vajaasta 4 000 työntekijästä voi olla muutaman vuoden päästä jäljellä vain puolet.

Ehkä eniten tai ainakin tarpeellisin sähköisten palveluiden säännöllinen käyttö lienee itselläni pankkipalvelut. Fyysisesti pankit ovatkin menneet yhä kauemmas ja langattomasti vastaavasti kotioveni sisäpuolelle. Pidän siitä, vaikka silloin tällöin kaipaan persoonallista, palvelevaa liveihmistä täyttämään asiatarpeitani joskus omituisine oikkuineenkin 🥴. 

Jokilaakson Outo Lempilintu

Alkukesästä lintujen lounaspöytään ilmestyi Jokilaaksoon väreiltään harvinainen siivekäs, joka sai nimen Outo Lempilintu. Sen päivittäisiä vierailuja seurasin ja valokuvasinkin ikkunalasin toiselta puolen, koska arkakin se oli. Toivottavasti lintu jatkaa eloaan jossain, sillä kesän edetessä sitä ei enää näkynyt. Ehkä se palaa muiden tikkojen tavoin ensi keväänä, sillä talvella ei Jokilaaksossa ole eläimillä ihmisruokkijoita.

Netissäkin kyselin pariin, kolmeen otteeseen mikä mahtaa olla heimoaan kuvan Lempi Outolintu? Varmuutta en saanut, mutta ehkä valistunein veikkaus oli "leukistinen". Leukismi on synnynnäinen puutos pigmentin tuotannossa. Linnuilla höyhenys voi näyttää haalistuneelta. Eläin voi olla kokonaan valkoinen tai valkoisenkirjava. Toisin kuin albinismi, joka heikentää pigmenttisolujen toimintaa ja sitä kautta pigmentin sävyä ja määrää, leukismi estää pigmenttisolujen esimuotojen kulkeutumisen kehonosiin ja siten aiheuttaa paikoittaista täydellistä pigmenttikatoa.

Jokapäiväistä ruokailijaa katsellessani mietin keksisinkö tapaa, millä säilyttäisin muiston tästä omien ilmateiden kulkijasta valokuvaa enemmän. Silloin törmäsin tämän linkin takana olevaan tarinaan toisesta ainutlaatuisesta teiden kulkijasta ainutlaatuisine lintujen huovutustöineen.

Nyt on Outolintu työn alla ja saan silloin tällöin kuvia sen syntymisestä Merikonttikotiin monien muistojen joukkoon. Eilen lintu oli saanut jo pienen nokan ja valkoista väriä päähänsä. Ehkä musta päälakikin niskoineen vielä vaihtuu oikeammaksi. Joka tapauksessa, vain yhden alkukesän ainutlaatuinen vieras, säilyttää uniikkiutensa myös huovutettuna tällä hetkellä Sinkkukotina toimivassa Duokodissa.

Voi olla, että koskaan ei tähtien asento ole niin, että voisimme Päiviksen kanssa kirjoittaa alati ajassa elävän ja muuttuvan Jokilaakson tarinan ikuisesti kadonneine maan vuokralaisineen, syntyneine lampineen,  lemmikkieläinten muistolehtoineen, valtavine kuusineen, konttikoteineen ja -saunoineen sekä luonnonsuojelualueineen.

Elonpolkuni korjausliikkeitä

Eilen sanoin kirjoittavani tänään jotain valinnoista, jotka ovat kerralla menneet tai ei oikein viimeiseen satamaan saakka. Kun sitten yöllä teräskaton ja tähtitaivaan alla mietin, huomasin niitä olevan tosi vähän. Melkein kaikissa olen tehnyt ainakin yhden uuden reitin valinnan tai korjausliikkeen, sillä jotkut tieni olisivat vieneet ennenaikaisesti manan maille. Yksi tällainen oli alkoholi, jota lipitin kaksin käsin yli 10 vuotta. Aikansa kutakin tuumailin monesti pohtiessani kuinka pääsisin kiinni johonkin uuteen lunastaakseni Moonlight ja Biba koirille antamani raittiuslupauksen ja löytääkseni tallaamattoman polun. 

Silti se oli hyvää aikaa kerätä pääomaa, jonka avulla rakensin olemattoman ja repaleisen itsetuntoni tilalle jotain eheää. Samaan läjään voin hyvin laittaa tupakointini. Jos en olisi näiltä osin kääntynyt uudelle tielle, olisi elämäntarinani päättynyt todennäköisesti ajat sitten väkivallan, sairauksien tai onnettomuuksien johdosta.

Muutamaa murkkuikäisen aikaa lukuunottamatta olen aina jakanut elämäni tytön tai naisen kanssa. Ehkä kaikkienkin kanssa näin jälkeenpäin ajatellen olisin ollut valmis kulkemaan samaa tietä viimeiseen satamaan saakka. Mutta toisin on käynyt ja jäljellä Morakotia lukuunottamatta on vain muistot ja muuttumattomat rakkaudet, joista en luovu, vaikka tiemme ovat eronneet.

Ehkä eläinrakkaus on tavalla tai toisella ollut lapsesta saakka matkaseurana aina jollakin tavalla paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Aivan oma lukunsa ovat tällä hetkellä läheisen Johanssonin hevoshaan kaksi hevosta. Sinne odotan joka kesä silloin tällöin vaihtuvia hevosia, joita huutelen sähköpaimenen takaa korppupussin kanssa: "Polle Polle". Ja aina ne jostain, lehtometsänkin toiselta puolen tulevat. Kyselen kuulumisia ja kerron salaisuuksiani, vaikka ne eivät niistä taida välittää. Ymmärtävätkin tavallaan, jos lainkaan. Herkkupalat lienevät tärkeintä.

Yhden tienristeysteni suurista valinnoista tein 16-vuotiaana, kun lopetin koulunkäynnin. Se ei ollut juttuni, johtuu se sitten tyhmyydestä, villeydestä tai jostakin aivan muusta. Kouluvuosilta kaipaan vain ensisuudelman ensirakkauttani ja englanninkieltä. Jota sitäkään ei ollut tarjolla ennen lukiota, sillä saksa oli yhteiskoulussani kurssissa.

Kielitaidon puute ei estänyt eikä ole ollut edes hidaste resutessani pitkin maailmaa, joka onkin yksi alkuperäisistä valinnoista jo ennen aikuisikää. Avioliittoaikoina kumppanina ja enemmän kuin apuna ovat olleet maisterivaimoni koulutusten tuomine kielitaitoineen.

Kun olin nuori aikuinen, haaveilin autonkuljettajan ammatista, joka kariutui alkoholinkäyttöön useammankin kerran. Lopetettuani juomisen, tiesin työksi asti vain viinasta ja muista päihteistä. Joten moneksi kymmeneksi vuodeksi päihdetyö oli juttuni.

Ei minusta ollut kenenkään raitistajaksi, sillä kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy. Mutta uusien teiden puomien aukojaksi minusta oli. Halusin olla kaikille vähintään ihminen ihmiselle. Jos en pystynyt olemaan sitä viittä minuuttia, laitoin tavoitteeksi seuraavalla kerralla puolet lyhyemmän ajan. Ehkä eniten onnistumista koin ja koen, kun vuosien, vuosikymmentenkin jälkeen joku ottaa edelleen joskus hihasta kiinni löydettyään uuden, mielestään avaamani tien, sanoen "kiitos". Ja epöonnistumista silloin, kun ystäväksi olettamani Lapinportin mies pitää enemmän kiinni siitä miten on minut ymmärtänyt kuin siitä mitä tarkoitin.

Mutta jotakin lapsena valittua on kulkenut matkassa lähes koko elämän. Kuten kävely-, uima-, puhe- sekä lukutaito ja polkupyörällä ajo. Itse asiassa vain harva ensi kerran itse valittu on säilynyt taipaleellani muuttumattomana tyynet, myrskyt ja usvasäät, jonka vuoksi osa läheisen Helsinki-Vantaan lentokentän koneista laskeutui tänä aamuna Tallinnaan. 

Elän, mutta olenko ikuisesti?

Vaikka seisova kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa, elän aikaani tässä ja nyt, mutta myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Joten odotan Thaimaassa talvella Suomen kesää ja Suomessa kesällä Thaimaan talvea. Viime yönä ostin avioksilla Finnairin suoralle lennolle lisää jalkatilaa uloskäynnin vierestä. On lyhyt matka, jos tulee lähtö kesken matkan tai laskeudutaan vaikka mereen. Joka tapauksessa lähtölaskenta kohti talvea on alkanut. 

Kerran vieraillessani Yhdysvalloissa Helvetin enkelien kerhotiloissa, oli baaritiskin yläpuolella huoneen taulu: "JOS MATKALLA OLO ON KAIKKI, ON PERILLÄ OLO PETTYMYS". Kysyessäni lisäselvitystä, sain vastaukseksi, että se meinaa menoa ja meininkiä kokoontumisajojen bailuissa päätepisteessä.

Itse olen monesti miettinyt samaa viisautta myös hengellisesti. Sillä osa meistä on sitä mieltä, että kun pumppu pysähtyy, on siinä kaikki eikä sen jälkeen ole mitään. Sitten on heitä ja meitä, jotka sanovat tietävänsä tai ainakin uskovansa olevansa vasta kokoontumisajojen taivas- tai muulla tiellä. Perillä odottaa onni ja autuus sekä ikuisuus, joko sopivassa lämmössä tai liian kuumassa. Luojansa edellä omia teitään, mustakantisen kirjansa kanssa kulkevat, kurttuotsaiset tuomion sanansaattajat uskovat osan meistä palavan ikuisesti helvetin tulessa. 

Joskus tuntuu siltä, että jos paratiisin paikkajako olisi ihmisten käsissä, kertomusten mukaan ahtaasta Pietarin vahtimasta portista pääsisivät sisään vain suurisuisimmat ja röyhkeimmät feikkikristityt ja muut jeesustelijat. 

Juuri nämä ovat hämärtäneet oman kokoontumisajoni reitin, eikä Googlen navigaattorista ole apua. Matkani onkin ollut täynnä yllätyksiä. Vain harvasta risteyksestä olen kääntynyt niin, ettei ole tarvinnut korjata suuntaa tai tulla takaisin, vaan tie on vienyt perille loppuun saakka. Aivan kuten aloittaessani suunnittelun.

Mönkään, väärin tai muuten toisin olen ajanut parisuhteita myöten. Mutta oikeinkin olen joskus kääntynyt, joista ehkä kirjoitan huomenna tai muulloin. Vaikka ihmettelen montaa menoa elämäni laiturilla, kuten Niilokin kuvassa, olen yksinkertainen ihminen. Enkä tiedä elämän synnystä enkä lopusta mitään. Silti oletan, ettei kaikki pääty siihen, kun olen pumpannut verta yhä uudelleen ja uudelleen säiliölaivallisen ja luovun kertakäyttöisestä ulkomuodostani.

Vaan kaikki sen sisään keräämäni, välittämiset, tunteet, rakkaudet, vihat, kiintymykset, kateudet, inhot ja niin edelleen jatkavat minuna jossain ikuisuuden muodossa. Yksinkertaisuudestani huolimatta elämäni on aivan liian monimutkainen ja arvoituksia täynnä ollakseen nahkapukuni lailla kertakäyttötavaraa.

Arkeni ilahduttajat

Jos en lähde Jokilaaksosta niin sanotusti ihmisten ilmoille, voi mennä päiviä ellei peräti viikkoja, etten näe autoja saati ihmisiä. Vain Isolta tieltä kuuluu ajoneuvojen ääniä, jotka joskus ovat enemmän kuin hurinaa. Ylä- ja Ala-Myllykylien yllä näen ja kuulen Helsinki-Vantaan lentoasemalle laskeutuvat lentokoneet matkustajien tullessa maailmalta. Koneen kylkiä joskus katsellessani mielikuvittelen mitä laskeutuvat mahtavat ajatella turvavöissään vain tuokio ennen maankamaraa.

Joskus ääniä kuuluu Myllykylän laavulta, mutta ihmisiä siellä en näe ellen kiipeä merikonttini katolle. Jonkun satunnaisen kulkijan silloin tällöin tapaan luonnonsuojelualueen läpi kulkuvalla polulla tai kotitiellä postinhakumatkalla. Tai hevoshaalle mennessäni korppuineni. Puhun kasveille ja eläimille hevosineen, joutsenineen pitkin kesää. Rentukoille sekä lumpeen- ja ulpukankukillekin niin kauan kuin viimeinenkin on syksyn tullessa veden pinnalla.

Jokilaaksossa on välillä haikeaa elää muistojen kanssa olkapäillä kaksi seuralaista. Vasemman korvan juuressa asuu yksinäisyyys ja oikean, jos ei aivan kuolema, niin elämän rajallisuus ja määräaikaisuus kuitenkin. Kuin kuiskien, että "joko lähdetään?" 

Aivan erityinen ilonaihe on postilaatikkooni pari kertaa kortin jättäneet "kaksi salaista ihailijaa", joista en tiedä mitään. En tiedä edes onko se tottakaan vai pilaa, sillä elämässäni ei taida juuri ihailijoita olla. Joka tapauksessa minulla ei ole mitään käsitystä salaperäisten korttien tuojista. Ehkä en koskaan saa tietääkään 😥.

Luulen, että he eivät ole edes arvanneet ennen tätä kirjoitusta kuinka tärkeiksi he ovat muodostuneet. Siksi näillä salaisilla ihailjoilla on oma, muttei salainen paikka sydämessäni. Kiitos teille 💗, että olette olemassa.

Vaikka rosoisesta taipaleesta huolimatta tai sen vuoksi elän elämäni leppoistamisjaksoa varsin onnellisena, jostain syystä olen monesti ajatellut jotain puuttuvan. Ehkä siksikin matkalla on edelleen erilaisia tavoitteita, vaikken tiedä mitä kaipaan tai mitä paitsi olisin.

Taakseni tai jonnekin olen jättänyt myös surua ja murhetta. Ehkä sen vuoksi, etten ole pystynyt parempaan, vaikka kaikki on ollut pelissä. Varsinkaan rakkaissa ihmissuhteissa mikään ei ole ollut sinne päin, ei riidoissakaan. On kyseessä ollut puolisoni, poikani, veljeni, sisareni, äitini, isäni tai joku muu tärkeä ihminen. 

Valikoitua vastuullisuutta

Eilisellä auringonlämmöllä tuvassa oli aamukuudelta 23,5, ulkona auringon jo kurkkiessa horisontin takaa 11,1 ja uimavesi Jokilampien laiturin vieressä samaan aikaan 21.1 astetta. Joten mikäpä oli niillä eväillä aloittaa päivä ja suunnata aamukaffen jälkeen notaarin luo Hyvinkäälle. Piti saada 25 euron kappelehintaan pari nimikirjoitusta viisumihakemuksen liitepapereihin.

Mieltäni notaarin lisäksi askarrutti otsikon valikoiva nuorten ja aikuisten valikoiva vastuullisuus. Mopokortin hankkimiseksi pitää hakea ajokorttilupa, jota voi hakea aikaisintaan 14-vuotiaana. Ajokorttilupa on kuljettajantutkintoon pääsemisen edellytys ja kun sen saa, on se voimassa kolme vuotta. En tiedä miksi se on näin. Ehkä se on yhtä tarpeetonta byrokratiaa kuin notaari, joka todistaa, että minut tutkinut lääkäri ja eläkevakuutusyhtiö Ilmarinen ovat olemassa. 

Sitten Traficom voi myöntää poikkeusluvan henkilöauton ajokortin saamiseksi jo 17-vuotiaana, jos nuoren säännöllinen kulkeminen kouluun, töihin, työssäoppimiseen tai harrastukseen on kulkuyhteyksistä tai muista erityisistä syistä johtuen hankalaa. Luulen, että tämän todistamisessa auttaa mielikuvitus. 

Tupakkatuotteita ja nikotiininesteitä ei saa myydä alle 18-vuotiaalle. Myöskään tupakan vastikkeita, tupakointivälineitä ja sähkösavukkeita ei saa edes luovuttaa kuin saman ikäisille. Tupakkalaissa säädetään myös myyjän ikärajoista. Heidänkin pitää olla yli 18. Suunnilleen samat säännöt lienevät alkoholinkin suhteen. Miten lienee kauppojen ja kioskien nuorten myyjien kohdalla tai Nicoretten sekä sätkäkoneiden kaltaisten tuotteiden kanssa.  Jopa rahapelaamiselle on omat, sinällään huvittavat ikärajansa, sillä kukapa nettipelaamista kykenisi vahtimaan.

Rajoituste tilalle yhteiskunta tarjoaa ilmaiset kondomit, ehkäisypillerit, ehkäisyrenkaan, kuparikierukan sekä hormonikierukan ja ehkäisykapselin 25 ikävuoteen saakka.

Melkein kaikki muut menevät ymmärrykseeni, mutta eivät yhteiskunnan maksamat ehkäisyvälineet, vaikka käsitänkin niiden ehkäisevän teini- ja vähän muitakin raskauksia. Nykyisin kondomit maksavat eurosta ylöspäin kappale, joten joku muu kuin rahatilanne valikoivassa vastuunkannossa on vinksallaan. Kun itse olin nuori, ehkäisyvalistuksen ydin oli vain yksi lause: "Siitä ei hyvää seuraa, jos ylä- ja alapää seisovat yhtä aikaa."

Yöllä pohdin, että nuori ja nuori aikuinen saavat kulkuneuvoonsa menovettä, muttei ehkäisyvälineitä ilman sponsorointia. Sitäkin mietin, että onkohan kyseisen kortonkipaketin hankkiminen nuorella yhtä vaikeaa kuin minun saada uusittua 15 vuotta käyttämäni lääkkeen resepti? Nimittäin jos on, niin jäävät gummit taatusti hankkimatta. 

Henkiset kahleeni, vankilani ja putkayöni

Eilen osallistuin somekeskusteluun, jonka aiheena oli putkayöt sekä vietetty vankilaelämä. Minullakin niitä on, vaikka kunnon konnaksi ei minusta ole koskaan ollutkaan. Henkisiä kahleita ja vankiloita sen sijaan on aina, joista joistakin tahtoisin eroon ja joistakin en. Yksi on sydämeni sopukoissa lymyävä anteeksiantamattomuus. Se on kuin kotini alla asuva metsähiiri, joka viime talvena kaukomailla ollessani asettui puolisonsa kanssa taloksi, myöhemmin jälkikasvuineen. Palatessani Aasiasta niille tuli lähtö Manalaan tai talvipakkaseen ja ulkoruokintaan. Sukua jäikin pihapiirini, jota havaitsen silloin tällöin ikkunani alla lintujen lounaspöydässä. 

Henkisiä kahleita ovat myös kuolemaan tai muuten päättyneet molemminpuoliset suhteet rakastamiini ihmisiin ja eläimiin. Niistä osaa pidän yllä henkisesti. Tai yksipuolisesti esimerkiksi haudoilla. Joskin Jyväskylän lemmikkieläinten hautausmaa on jyrännyt rakkaitteni viimeiset leposijat uusien asukkaiden tieltä. Kaupungin lanamiehet ja -naiset eivät pysty kuitenkaan tasoittamaan mieleni mietteitä eikä muitakaan muistoja.

Eläviin, etäisiksikin käyneisiin rakkauksiini on minulla omat yhteidenpitotavat. Niihin eivät rautasahat, sirkkelit tai muutkaan ihmisten värkkäämät vempaimet pysty. Ei siltikään, vaikka välillä tulee lunta ja rapaakin tupaan.

Jälkeenpäin ovat pidätysselleissä, juoppoputkissa ja niiden tapaisissa vietetyt yöt muuttuneet mieluisiksi muistoiksi. Onpa yksi mukava vankilakäynti ilman ajan patinointiakin. Hyvä ystäväni vihittiin entisessä Katajanokan vankilassa, ja toimimme Päiviksen kanssa kutsuttuina todistajina.

Aitoon kirkastusjuhlilla järjestysmiehet heittivät minut hillumisteni ja päihtymyksen takia hirsisen aitan alakerran pimeään koppiin, vaikka olin kuskina. 😂 Rattijuoppouden vuoksi olenkin ollut jokusen tovin muuallakin kaltereiden takana, joissa oli juoppoputkiin verrattuna ainakin yksi hyvä puoli, sänkypaikka betonilattian sijaan. Taisipa olla välillä tyyny ja peittokin. Joskin moraalinen kohmelo oli kyllä merkittävästi pahempi kuin ainoastaan kännin vuoksi vietetyissä putkaöissä. 

Keravalla taisin olla pari yötä peräkkäin, kun valehtelin kiinniotettuna nimeni Janhuseksi. Kerran tulivat poliisit kotiini vuokseni muutenkin ja veivät minut aseineni parempaan talteen. Niiden takaisin saamiseen tarvittiin monta raitista vuotta. Siitä reissusta jäi toistaiseksi sovittamaton, henkinen kahle kaulaani. 

Aitoja, eläviä vankilayöitä olen kokenut ympäri Suomea. Tikkurilasta heräsin kerran kaltereiden takaa ja kysyin aamusella, että mistä minut on löydetty? Vastaus oli, että Korsosta, omakotitalon perunapellosta. Pohjoisin paikka taittaa olla Rovaniemi, jossa sähläsin mustalaisten kanssa leirintäalueella kellokaupoilla. Samantapaisista sekoiluista olen saanut valtion tarjoaman yösijan muun muassa Tampereella ja Pietarsaaressa.

Kerran olin menossa laivalla Tukholmaan Ruotsi-Suomi maaotteluun, kun pudotin laivan kerroksista Gambinapullon autorampille. Siitä seurasi, ei yö vaan päivä putkassa. Ja minä illalla vapauduttuani yölaivalla muiden perään naapurimaan pääkaupunkiin. Kuuluttivat siellä sitten Tukholman stadionilla koko katsomolle kaiuttimilla: "Jorma Soini odottaa kavereitaan Kellotornin ravintolassa."

Sydäniskurit ja ensiapulaukut sekä -kaapit

Kun sydän pysähtyy, se menee kammiovärinän tilaan. Tällaisessa tilassa sydän ei pumppaa verta muualle kehoon. Auttaja on silloin potilaan käsipumppuna ja pitää verenkierron toiminnassa, Mikäli aivot eivät saa verta, niihin muodostuu vaurioita jo viidessä minuutissa, ja siksi verenkiertoa on pidettävä yllä.

Monissa julkisissa tiloissa on sydänpysähdysten varalta niin sanottuja maallikkodefibrillaattoreita eli sydäniskureita, joilla saa annettua kammiovärinän poistavan sähköiskun. Tällaisia laitteita voi olla esimerkiksi kaupoissa, kauppakeskuksissa tai vaikka kylätaloilla.

Vuosittain sydänpysähdyksen kokee Euroopassa arviolta 350 000-700 000 henkilöä. Suomessa sydänpysähdysten esiintyvyys on noin viisikymmentä aina sataatuhatta asukasta kohden vuodessa.

Levossa sydän lyö 50–70 lyöntiä minuutissa, ja jokainen sydänkammio pumppaa noin 5 litraa verta minuutissa. Normaalipituisen elämän aikana sydän lyö jopa 3 miljardia kertaa ja pumppaa verta suunnilleen öljytankkerillisen verran. Joten on siinä pikkuisen enemmän työmaata kuin esimerkiksi hopeanharmaan vanharouva Avensiksen pissapojan pumpulla.

Ihmisen sydän on noin nyrkin kokoinen elin, joka sijaitsee rintalastan ja kylkiluiden muodostaman panssarin sisällä suojassa ulkoisilta kolhuilta. Sydämen tehtävä on siis ylläpitää verenkiertoa pumppaamalla verta eteenpäin. Rakastunutkin sydän voi olla. 

Eilen päiväuinnilla Jokilammilla ulpukanlehtiä kiertäessäni ajattelin, että jos nyt pumppu pysähtyisi ja vaikka joku olisi rannalla, olisivat kuvankaappauksen sydäniskurit kaikki liian pitkän ajan päässä, vaikka niitä näyttää aika tavalla olevankin. Siitä en löytänyt tietoa paljonko yksityisillä yrityksillä tai henkilöillä olevat iskurit ovat pelastaneet henkiä.

Innostuin vielä etsimään tietoa siitäkin paljonko meillä on yleiskäytöön tarkoitettuja ensiapulaukkuja tai -kaappeja, joista löytyvät tai olisi hyvä olla tärkeimmät ensiaputarvikkeet autoon, työpaikalle, mökille, kotiin tai vaikkapa veneeseen. Luulen, että tätä tietoa, saati sisällöstä ei ole kenelläkään. Sen sijaan moni niitä on tarvinnut. Minäkin useamman kerran elämässäni.

Ehkä asianmukaisen ensiavun lisäksi ripeys on valttia. Ne yhdessä ovat pelastaneet minut jatkoajalle useammankin kerran sydäninfarktin lisäksi. Kauhoessani esimerkiksi viinaa kaksin käsin sisääni vuosikymmenen, sain pari kertaa tai useammin juomisesta johtuvia epileptisiä kohtauksia. Heräten tapahtumapaikalla, joskus sairaudenhoidon huomasta ja joskus kai muualtakin omia aikojani. 

Toisen asettama pistoolikin on ollut ohimollani ja puukko mahallani, vaikkeivät nämä elvistelyn aiheita olekaan. Ne kuuluvat auto- ja muiden onnettomuuksieni kanssa sarjaan, jossa ei ensiapu olisi huonolla onnella auttanut, vaikka lääkäri olisi ollut vieressä.

Kun olin nuori kerroimme toisillemme tarinoita otetusta ryypyistä ja kaadetuista naisista. Nyt kun tarinoin ikäisteni seurassa erilaisissa munallisten marttakerhoissa, puhumme lääkkiden sekä sairauksien määristä ja lääkärissä käynneistä. Jos joku on onnistunut pääsemään vastaanotolle 🤣. 

Toisten kissojen häntien nostajat

Sanotaan, että kukapa kissan häntää nostaa ellei kissa itse. Tämän aamun Heserissa Jan Vapaavuori sanoo olevansa ylpein niin sanotun asunto ensin -toimintamallin kehittämisestä. Asuntoministerinä hän kutsui vuonna 2007 koolle työryhmän ratkomaan pitkäaikaisasunnottomuuden ongelmaa ja johti sen toteutusta. Työryhmän kehittämä malli perustui ajatukseen, että asunto on perusoikeus.

Kaikki asunnottomuutta kokevien ihmisten eteen tehtävä työ lähtisi siitä, että ensimmäinen tarjottava tuki olisi oma asunto. Aiemmin sen saadakseen piti usein kuntoutua ensin päihdeongelmasta. ”Käytännössä puolitimme pitkäaikaisasunnottomuuden vaalikauden aikana. Saimme tehtyä ison systeemimuutoksen”, sanoi Jan. 

Ministeri Vapaavuori  nimesi yli 15 vuotta sitten "neljä viisasta miestä" etsimään uusia ratkaisuja asunnottomuuteen, kun ympäristöministeriö kutsui mukaan Helsingin piispan Eero Huovisen, Helsingin kaupungin sosiaalijohtajan Paavo Voutilaisen, asunnottomia auttavan Y-Säätiön toimitusjohtajan Hannu Puttosen ja lääketieteen lisensiaatin Ilkka Taipaleen.

Luin jutun ajatuksella parikin kertaa ja sama ärsytys palasi kuin aiemminkin. Sillä mainittu työryhmä nosteli toisten kissojen häntiä luullen niitä omikseen. Mieleen muistui Hannu Puttosen käynti aiemmin Jyväskylän Katulähetyksessä hänen ollessa vielä ministeriön tarkastaja. Takalaittomassa asumisen, olemisen ja tekemisen yhteisössä kierroksen jälkeen hän sanoi: "Tässä teidän portaittaisen asumisen mallissa ei ole kuin yksi vika. Se on niin täydellinen, ettei siitä kukaan halua pois." Ja näinhän se oli. Jälkeenpäin pohdin, että jos tarkoitus on poistaa asunnottomuus pysyvästi, niin minne silloin pitäisi omasta kodista edes haluta muuttaa? Työntekijät voivat lopettaa asumissuhteen ainoastaan, jos heillä oli osoittaa asunnon tarvitsijalle uusi osoite mihin petinsä ja kotinsa tehdä.

Vastaavasti Paavo Voitilainen sanoi Sininauhasäätiölle, että toki Helsinki voi ostaa päihteettömän asumisenkin palveluja, jos huolehditte asukkaasta myös päihtyneenä. Tähän haasteeseen, Jyväskylässä testattuun malliin tartuimme ja teimme kaksi satapaikkaista, päihteellisen asumisen yhteisöä, Ruusulankadun Kujankatin sekä Mäkelänkadun Pessi ja Illusian.

Seuraavana vuorossa oli päihteettömän asumisen yhteisö Helsinkiin. Paikkakin oli katsottu ja visioitu, mutta Jan Vapaavuoren lailla sydämeni ei halunnut jatkaa ennenaikaiseen hautaan vievällä tiellä. Eivätkä syystä tai monesta työtäni jatkamaan tulleet sikariportaat saaneet hanketta elämään eikä satamaan. Joten elämänmuutosta tukeva kokonaisuus jäi toteutumatta.

Mutta kaikista ei ole kerrostalossa eläjiksi, sillä siellä on naapureillakin oikeutensa. Joten kaivoimme naftaliinista myös entisaikojen mummon mökit, joissa on tarvittaessa ympärillä tilaa pitää kotiaan vaikka juoppokämppänä. Teimme yhteistyössä Järvenpään Mestariasuntojen ja Samaria kanssa Merikonttikodin malliksi, jonka esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla yii 10 vuotta sitten.

Konttikotienkin valmistamiseen olimme hankkineet vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinnon teollisuushalleineen, jossa toiminnanjohtaja/rehtori Päivi Strandénin johtamana ja kanssa oli tarkoitus todella aidosti poistaa asunnottomuus ja aloittaa työ Helsingistä. Päiviksen uusia tuulia halkovan kananlennon ampui alas jälkeeni tullut Sovinnon hallituksen uusi puheenjohtaja. 

Kun näyttelin Merikonttikotimme kuvia asunnon tarvitsijoille, jokainen oli halukas asumaan niissä. Vaikka sivummallakin, jos joukkoliikenne kulkee ja varsinkin, jos kotikunta kustantaa kuukaisilipun tai vastavan niin sanotusti ihmisten ilmoille. 

Neljän viisaan miehen ryhmä sai paljon hyvää aikaan, koska se sai paljon julkisuutta ja sillä oli valtaa, vaikkei sillä ollutkaan omia ideoita. Vaan se kuori ja litki suihinsa muiden kaatamia kermoja koti- ja kodittomien kissojen lautasilta.

Asunnottomien kova ydin jäi edelleen kodittomaksi, joka on kyllä yhä poistettavissa, sanoo kuvan merikonteista tehdyssä vaarin mökissä asuva Jormas. Ehkä samaa mieltä on mummon mökissään ennenaikaisesti asuva Päiviskin.

Kyllä minä niin mieleni välillä pahoitan

Kun joku asia jää hiertämään mieltäni eikä mene maaliin, vaikka olen tehnyt kaiken oikein, palauttaa se mieleen myös menneisyyden vastamäkiä. Sellainen hetki oli eilen, kun muistelin vuosia sitten istumistani Tuusulan Hyrylän kauppakeskuksen käytävällä, josta valtaosaa hallitsee S-Market. Mutta sisäkäytävän varrella on monta muutakin liikettä kukkakaupasta pesulaan, Alkosta R-Kioskiin ja lahjatavaroista lemmikkitarvikeliike Musti ja Mirriin. Sinne olin menossa osaomistuskoira Niilon kanssa, kun toivottivat oikein ikkunassakin tervetuoa lemmikin kanssa.

Istahdin käytävän penkille hengähtämään ja Niilo viereen lattialle lämmittämään lumessa kylmettyneitä tassujaan, kun S-myymälästä ulos käytävälle ryntäsi terhakka myyjä kiukkua tulvillaan: "Pois, pois siitä, ei siinä saa istua koiran kanssa!" Tähän minä: "Kuinka niin, enhän ole edes tulossa kauppaasi?" Siitä huolimatta, jatkoi hän, ulos koirinesi tai seuraavana tulee vartijat. Kuten tulivatkin vyöt täynnä viestintä- ja väkivallan ehkäisyvälineitä: "Jos et lähde koirinesi, talutamme sinut ulos tai tulee poliisit." Tähän minä, että jos ryhdytte taluttamaan tulee tosiaan poliisit ja kävelin ilman saattoapua ulos. Se ei ole koskaan selvinnyt mitä kautta tervetulleiksi toivotetut lemmikit kulkevat Musti ja Mirriin.

Itse en mennyt sen jälkeen yhteenkään S-kauppaan kahteen vuoteen. Kunnes huomasin samaan ryhmään kuuluvan hotelliketjun toivottavan tervetuliaispaketteineen lemmikit tervetulleiksi yöpymään. Annoin pienasiakasta tölvineelle kauppakeskuksen käytävän valtiattarelle anteeksi.

Tasan eivät käy lemmikkien olo- eikä kulkuoikeudet, ajattelin ollessani Niilon kanssa syömässä Keravalla ravintola Onnellisessa kanassa, jossa koirille oli oma ruokalistakin. Palvelu oli samaa luokkaa kuin toisen kuvan, Murren ja Mirrin elintarvikekaupassa.

Mutta mikä sitten mieleni tällä kertaa pahoitti? Vaikka O-A oleskeluviisumin hankkimisessa on melkoisesti työtä ja vaivaa rikosrekisteriotteineen, lääkärintodistuksineen, varallisuuselvityksineen ja notaarin vahvistuksineen, on se lasten leikkiä sen rinnalla kuinka saisin lähes kymmenen eri lääkereseptiä uusittua puolen vuoden reissulle.

Vaikka olen ollut sydän- ja verisuonitautineni sydäninfarkteineen ja leikkauksineen kuoleman portilla Meilahden teho-osastolla, niin niin hyvin olen vaivoineni ammattilaisten mielestä toipunut, etten enää hevin lääkärin puheille pääse. Kun lukuisten eri tavoin lähetettyjen viestien jälkeen sain viimein varmistettu, että reseptien uusimispyynnöissä varmasti lukee "tarvitsee matkan vuoksi kuuden kuukauden lääkkeet", uusii lääkäri yhden resepteistä kolmeksi kuukaudeksi 🤬. Joten tänään on aloitettava koko rumba ties kuinka monennen kerran jälleen alusta. Tällä hetkellä tämänkertaisia reseptejäni on nyt uusittu neljässä tai viidessä eri osassa. 

Tänään on nimeni päivä

1700-luvulla elänyt kansanperinteiden keräilijä kertoi kalevanpoikien olleen Kalewa-nimisen jättiläisen 12 vahvaa poikaa, jotka rakensivat linnoja eripuolille Suomea. Nimeltä Ganander mainitsee kuusi sekä myös heidän asuinpaikkakuntansa: Hiisi (Paltamo), Ilmarinen (Häme), Wäinämöinen (Suomi), Liekiöinen (Savo), Soini (Liminka) ja Kihawanskoinen. Myös muita luetteloita Kalevanpojista ja nimistä, kuten Kullervo, ovat varhaiset kansanperinteen kerääjät merkinneet muistiin tai luoneet. Erään väitteen mukaan Kalevan kahdestatoista pojasta syntyi kaksitoista eläinradan tähtikuviota.

Soini on suomalaisessa mytologiassa siis yksi Kalevan 12 pojasta. Soinin lisänimi oli Kalkki. Kristfried Ganander kertoo Mythologia Fennicassa hänen olleen veijari syntymästään lähtien. Soini myytiin Karjalaan Köyrötyinen -nimiselle sepälle joka laittoi pojan töihin. Vanhoissa runoissa kerrotaan Soinin lapsenpiikana ollessaan tappaneen lapsen sekä paimenena kutsuneensa karhut ja sudet syömään karjalauman. Ja lopulta yllyttäneen karhun repimään emäntänsä reiden kostoksi tämän leipomasta leivästä, jonka sisään tämä oli pannut kiven.

Tietysti voisi ja kai pitäisikin sanoa, että tänään on Soinin nimipäivä, joka on sukunimeni. Sen kunniaksi liehuu Jokilaakson juhlapaikalla sukuni pöytäviiri ja palaa rautalyhdyn sisällä pieni kynttilä. 

Mutta olivatko Kalevalan Kullervo, Oikarinen ja muut Kalevan poikien etu-, suku- vai ainoita nimiä? Ainakin ne olivat nimiä, joilla heitä tarustossa kutsuttiin. Mutta vaikken tänään juhlistaisi Soininpäivää, olisi se kuitenkin juhlapäiväni. Sillä tänään on myös Veinin ja epävirallisesti Veinon päivä. Joka on isältäni peritty yksi etunimistäni Juhanin ja, Jorman lisäksi. Olenkin hyvilläni, että poikani Marko on ottanut Veinon aikuisena yhdeksi nimekseen. 

Soini on myös muunnos ruotsalaisesta nimestä Sven, joka merkitsee poikaa ja nuorukaista. Nimi on tunnettu jo keskiajalla. Saman nimen mukaelma on Veini. Nimi esiintyi Kansanvalistusseuran kalenterissa 1882 ja suomalaiseen almanakkaan se pääsi 1908 päivälle 27. maaliskuuta.

Syntymävuodestani 1950 Soinin nimipäivä on ollut nykyisellä päivällään, 21. elokuuta. Vuoden 2019 loppuun mennessä Digi- ja väestötietoviraston tietojen mukaan nimen on saanut 1 408 miestä sekä noin 140 naista. Soini on siis myös naisen nimi, joka oli varsin suosittu 20-luvun Suomessa kansallistunnon ollessa voimissaan.

Ennen Soinia oli sukuni isän puolelta Kentta ja sitä ennen Hä(e)llström. Perimätieto kertoo, että iso- tai isoisoisäni olisi ottanut Soinin käyttöön talosta jossa asui, koska kylällä oli niin paljon Kenttia. Peräti Kentakyläkin.

Sattumaa tai jotain muuta, mutta Kalevala liittyy jollakin, ehkä mystiselläkin tavalla sukuuni myös äitini puolelta. Sillä Kalevan yksi muoto on Kalevi, joka oli äitini veljen, siis enoni kutsumanimi. Ehkä pikkuveljeni on saanut sen sieltä perintönä toiseksi etunimekseen. Joten tänään onnea kaikille Soineille, Veinoille ja Vein(e)ille.

Suomikotini viihdekeskus

Aamulla ennen kuutta oli Jokilaakson ulkolämpötila seitsemisen astetta. Viileät yöt viilentävät myös Tuusulanjoen, Jokilampien ja Purolammen vesiä. Pian ei minusta ole enää lampien selällä, ulpukoiden pienten lehtinippujen kiertäjäksi. Joten siirryn syksyiseen ja keväiseen tapaan takaisin pulahtelijoiden heimoon.

Oikeastaan vasta tänä kesänä oivalsin niiden kiertämisen uimalla. Yöuimistakin kerran, pari kesässä, välillä useamminkin olen harrastanut. Yön syleilyssä luonto on jollakin lailla ainutlaatuisimmillaan. Viime yönä käydessäni metsäwc:ssä ihmettelin myös mistä tulee niin paljon valoa. Kunnes muistin, että on superkuun aika. Luin, että Saturnuksen renkaatkin olisi voinut ehkä nähdä.

Tänään koittaa toivon mukaan uusi aika, kun liki 10 vuotta vuotta vanha televisio sanoi sopimuksen irti, ja päätin hankkia uuden, 50-tuumaisen kiinalaisen TCL:n Gigantista nuoren myyjän suosittelemana. Sosiaalisen median lisäksi vietän nimittäin laadukasta vapaa-aikaa TV:n parissa.

Katson etupäässä ulkomaalaisia sarjoja ja elokuvia sekä huippuyleisurheilua. Sitä kaikkes tulee kotiini useampaakin ilmatietä. Paras kuvanlaatu on tähän saakka ollut harava-antennin kautta, jonka toimivuutta tosin on vuosi vuodelta enemmän häirinnyt oheisen kuvan kasvava, olisiko raitapuu tai -pensas. Ehkä onkin eräänä päivänä ryhdyttävä metsuriksi.

Sähkötolpan viereisessä pylväässä on lautasantenni, jonka kautta kotiini on ohjelmaa lähettänyt maailmalta muun muassa Canal.

Sitten pylväässä on Elisan nettisignaalin antenni ja Merikonttikotini sisällä vielä vahvistin, sillä langaton lähetys ei kunnolla kontin teräspintaa läpäise. Sen kautta olen kuitenkin seurannut etupäässä Netflixiä ja Ylen Areenaa. Mutta ei tässä vielä kaikki. Illalla ja yölläkin luen vuoteessa sähkökirjaa tai jotain muuta, sekä katselen kämmenen kokoisella laitteella MTV Katsomosta sarjoja ja elokuvia. Siihen on kytketty Bluetooth-kaiuttimet, joilla kuuntelen myös podcasteja sekä musiikkia ympäri maailmaa.

Tänään siis tulee asennusfirma uuden television kanssa laittamaan viihdekeskukseni kameravalvontoineen uuteen uskoon. Niiden neljän kameran tallentavaa livekuvaa seuraan jokaisessa maailman kolkassa missä milloinkin olen.

Sen avulla jäivät kiinni omaisuuttani varastaneet rosvot, joiden päätymistä tuomiolle olen odotellut kolmisen vuotta. Juttu taitaa maata ja pölyttyä yleisen syyttäjän pydällä. Minä taas pohdin miten asiaa liikautan, vai enkö mitenkään. Ainakin kuulustelumateriaalista saisin oivia blogeja. Silloin pitäisi ehkä selvittää ensin miltä osin voin tehdä asiasta julkista joutumatta itse tuomituksi 👮. 

Ripaus sosiaalista mediaa

Olen melkoisen aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, ehkä monipuolinenkin. Eniten aikaa yhden asian kimpussa taidan käyttää kirjoittaessani päiväkirjanomaisia blogejani kämmenenkokoisella älylaitteella. Laitteen pieni koko tuo mukanaan myös pienen näppäimistön, josta johtuu kömpelön sormen tekemät kirjoitusvirheet. Niitä jää, vaikka kirjoitan vain yhdellä sormella ja oikoluen tekstin muutamaan kertaan korjaillen. 

Pääosin kuvitan teksit ottamillani kuvilla, joita julkaisen myös Googlessa, eniten sen karttapalveluissa. Siitä on keinoälyn, robotin tai vastaavan antama kuvan palaute. Itselleni se on iso määrä. Vastaavia tulee myös paikoista, joissa olen käynyt yrityksiltä itseltään, mutta myös Google automaatit niitä antavat. Arvostelujani on luettu miljoona kertaa ja saman verran on blogeissani lukukertoja.

Tästä kaikesta olen otettu ja vähän ylpeäkin. Ylivoimaisesti eniten kuitenkin arvostan lukijoiden omia palautteita. Tuntuukin siltä, että kun saan raavittua jotain sielustani ja sydämestäni jaettavaksi myös muille, liikauttaa se jotain joskus lukijankin sisällä. Vaikka aina löytyy myös niitä, jotka ovat valmiita nitistämään minut tai laittamaan vähintään samaan häkkiin ruokkimieni kulkijakoirien kanssa. Siis niiden, joilla ei ole ihmiskotia. Toisaalta juuri nämä kommentit taitavat viestiä melkoisesta myllerryksestä lukijan sisällä. 

Mutta alle kopiomani palautteet ilman nimiä liikuttavat minua eniten, joten aito ja iso kiitos niistä:

"Kiitos Jorma avoimuudestasi, viattomuudestasi, epätäydellisyydestäsi ja näistä moninaisista ajatuksistasi! ITSEPALJASTUKSESI sekä lohduttavat että rohkaisevat minuakin elämään omilla eväilläni tätä epätäydellistä elämää. Meidän parisuhteessa tuli eilen virallinen aika, 50 vuotta täyteen! Siihenkin on mahtunut paljon epätäydellisyyttä ja suorittamista, iloa ja suruja ja iloa sekä huolta jälkikasvusta! Näillä mennään - ARMON VARAAN". 

"Tykkäsin taas lukea kirjoitelmasi, olemme kaikki ainutlaatuisia. Hyvä teksti ja pureskelemisen arvoinen. Me olemme kaikki tosiaan ainutlaatuisia, joskin jokainen meistä on "maalattu" erilaisin luonnevivahtein. Toiset meistä kaipaa kyllä syliä, halia ja hellyyttä enemmän, kuin ehkä se "vieruskaveri". Toinen pähkäilee järjen ja hyvän laskelmoinnin turvin. Olemme siis hyvin värikkäisiä ja monivivahteisia ihmisiä, mutta vuorollaan tunnemme yksinäisyyttä, pätemättömyyttä ja huonommuutta toinen vahvemmin kuin toinen. Joskus emme halua ymmärtää edes ystävää tai kaveria vaan ihmetellen sanomme sille, että mikä kumma sinunkin vaivaa...? Vaikeuksia löytyy ja emme aina tahdo välittää/huomata toista. Ei ole noloa olla oma itsensä eikä hävetä olemustaan tai ajatuksiaan. Monesti pienetkin lauseet avaavat solmuja ,kuin saisi sipulin kuoriutua. Sylikin olisi paikallaan. Sylissä kun unohtuu oma olemus tai nyrpeä ilme kasvoilla. Erilaisuus on myös tietynlainen rikkaus. Hyvä kirjoitus, mutta siitä löytyi pieni katkeruus ja toisten kokema oma huononmuus. Pahamielen siemen. 🥰🌹🌹💞💕.  Korjaus: Totta Jormas! Ei katkeruus vaan haikeus. Kirjoitin ajatukseni väärin. Haikeus on vahvaa ja puhuttelevaa. Miten monesti sitä kokeekaan haikeutta.🥰♥️♥️🍀🍀."

"Kahteen kertaan luin. Kyllä tästä Jormaksen tunnistaa. Kiitos! Minua kerran yksi ihminen sanoi viisaaksi, kun ymmärsin mitä hän puhui. Totuus kyllä oli, että en yhtään ymmärtänyt osasin vain olla hiljaa. Nyt uskon ainakin jotain ymmärtäneeni, mutta en silti pidä itseäni tyhmänä."

Olemme kaikki ainutlaatuisia...

Pienen ajan oli livekaverinani Mertsi Lanki, jonka tapasin Ukrainassakin joku vuosi sitten ajaessamme Kinnusen Hannun kanssa läpi Moldovan ja Transnistrian Odessaan juomaan alkoholittomat oluet ja uimaan Mustassameressä. Hannu ajoi mennen tullen 1000 kilometriä päivässä eli 6000 kilometriä ja kuusi päivää. Oli meillä oikeasti seudulle asiaakin, joista yksi oli, kun menimme katsomaan kuinka maassa tehdään konttitehtaalla merikontteja. Olisivat tehneet minullekin uuden tai sata vaikka konttikodeiksi asti. 

Tänä aamuna Facebook toi muiston kotiini päivälleen 13 vuoden takaa. Silloin Mertsi kirjoitti sivuilleen: "Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa. Hän sanoi: Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta. Toinen niistä on paha. Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe. Toinen niistä on hyvä. Se on rakkaus, ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus. Kumpi susi voittaa, kysyi lapsi? Se, jota ruokit, vastasi vanhus."

Kuinka oikein se onkaan sanottu, ajattelin eilen, kun televisioni katsoi yhteistyösopimuksen päättyneeksi ja pimeni lähes täysin. Vain reippaan viiden sentin harmaa pallo tai mikä lie jäi kuvaruudun oikeaan alakulmaan.

Illan tullen ja vähän pitkin yötäkin mietin mitä ajanvietelaitteestani katson? Uutisten lisäksi erilaisia suomenkielen tekstityksellä olevia sarjoja ja elokuvia, sillä alati huononeva kuuloni vie nautinnon vastaavista kotimaaksi puhutuista.

Jotkut sarjat ovat niin mieleeni, että elän vahvasti mukana usein alkuillasta parin tunnin molemmin puolin. Ehkä minäkin ruokin sisälläni asuvaa sutta tai molempia intiaanivanhuksen tarkoittamalla tavalla. En kylläkään ole mielikuvitusmaailmaan tarvinnut televisiota, sillä jo ennen sitä olin sarjakuvalehtien revorverisankari tai intiaaniheimon soturi. Oma heimo ja leirikin meillä oli majoineen läheisessä koivikossa. "Ugh, olen puhunut", toistelimme toisillemme.

Nyt vanhana pieruna on helppo ymmärtää lasta, joka ei löydä paikkaansa. Mutta mistä apu, kun ei koe kuuluvansa minnekään ja on mielestään olemattoman itsetuntonsa kanssa liian toisenlainen nolla ja mitättömyys? Vain television väkivaltaviihteen ja tietokonepelien maailmassa kokee olevansa jotain tai peräti hallitsija. 

Sanokoot muut mitä tahansa tai olkoot hiljaa, ymmärtämättään lapsi ja nuori ruokkii sisällään pahaa sutta, josta ei hyvää seuraa. Hän voi kokea olevansa koulu- tai muu kiusattu silloinkin, kun ei sitä ole. Ehkä jokaisen malja täyttyy joskus, mutta kaikista ei tule surmaajia. Oleellista on mitä tapahtuu maljan täytyttyä yli äyräiden.

Miksi minä ja muut ammuimme jousipyssyillämme, ritsoillamme ja ilmakivääreillä lintuja ja muitakin eläimiä? Entä miksi lapset huvittelevat nyppimällä hyönteisiltä siivet tai laittamalla ne kannelliseen lasipurkkiin kuolemaan tukehtumalla tai nälkään? Vaikken ihmisten kauppaamaan helvettiin uskokaan, uskon maailmassa olevan hyvyyttä ja pahuutta, jotka eivät ole ihmisestä itsestään lähtöisin.

Itse selvisin lättänenäisenä, kapiaisen kakarana, jolle rehtori piti puhuttelun ja sanoi minun olevan oikea koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Koulupäivän päätyttyä hän kävi vielä kotonanikin kysymässä vanhemmiltani voisinko lopettaa koulunkäynnin tai mennä jatkamaan sitä jonnekin muualle? 

En tiedä mitä kanssani olisi pitänyt tehdä, sillä rehtorin sanomiset löivät lisää lyttyyn ja kasvattivat mainettani väärällä tiellä. Todellisuudessa olin vain pieni, onneton poika vailla paikkaa elämässä. Olin hyvä ja onnistunut vain nukkuessa ja myöhemmin humalassa. 

Mutta jokaisessa elämän kolikossa on ainakin kaksi puolta. Nykyisin ajattelen, että alkoholi oli pelastukseni, jonka avulla opin viipaloimaan maailmani niin pieniksi palasiksi, että jaksoin taivaltaa tietäni kohti aikuisuutta. Jos itsensä etsimisessä päihteiden avulla olisi parempi onnistumisprosentti, suosittelisin sitä muillekin.

Nyt olen kohdannut todellisuuteni kristallinkirkkaana yli 40 vuotta muuttamatta sitä minkään avulla keinotekoisesti muuksi edes hetkeksi. Edelleen olen itseni kanssa välillä kovin yksin ja koen, että syvimpiä tuntojani ei kukaan ole koskaan ymmärtänyt. Ehkä niin on tarkoitettukin, sillä jos muut ymmärtäisivät, olisin kuten toiset. Sitäkään en tahdo, sillä olen onnellinen tällaisena ja kiitollinen kaikesta eletystä ja koetusta.

Olen henkinen itsensäpaljastaja

Henkisyys tarkoittaa erilaisia asioita eri ihmisille, mutta yleisesti ottaen se viittaa henkilökohtaiseen tapaan käsitellä elämän kysymyksiä ja elämän eteen tuomia haasteita. Minulle se on sisäistä rikkautta, joskus sisäistä kauneuttakin. Jotain aineetonta ja ajatonta hyvää, jolloin taskut ovat täydet, vaikkei niissä olisi ropoakaan.

Tavoittelen alati henkistä vaurautta, joka kumpuaa sydämestä, elämänkokemuksesta ja kaiken kauniin, joskus rumankin huomaamisesta. Se on rikkautta, jonka kurssi ei laske ja joka ei mätäne maan uumenissa maallisen majani kanssa eikä nouse savuna taivaalle. Sen vien sielussani jonnekin uuteen todellisuuteen, ikuisuuteen, josta en tiedä mitään. Matkalippuna taivaanrannan ylisille tai sateenkaaren tuolle puolen on vain toivo sekä alati haparoivana uskoni.

Joku sanoi tai luin kauan sitten, että ihmiset haavoittavat ja yrittävän satuttaa eniten asioilla, jotka olettavat tai tietävät toisten tahtovan salata. Arkisia sukulaisia sille ovat pahansuopaisuus sekä juoruilu. Oikeastaan voin hyväksyä itsestäni kaikki muut luonteeni kuvaukset, mutten sitä, jos joku sanoo hallitsevan voimavarani olevan ilkeys.

Mutta täysin vapaa tympeistä piirteistä en ole, sillä löydän kateuden siemenistä ja omasta tai ystäväni kokemasta vääryydestä pulppuavan aidon kostonhalun tai vähintään vahingonilon. Vaikken olekaan pitkävihainen, olen joissakin asioissa äärettömän pitkämuistinen ja sopivan tilaisuuden tullen saatan vuosikymmentenkin jälkeen maksaa potut pottuina uusien lisäperunoiden kanssa.

Joka tapauksessa, kun olen joltakin sydämeni sulkenut, ilman tyydyttävää selitystä hän ei enää sisältäni hevin sijaa saa. Vaan jää veräjän ulkopuolelle, kuten Ontuva Eriksson taivaan portille. Vaikka koen omaavani anteeksiantavaisen mielen, on kaiken kattava anteeksianto monen avaimen tai numeroyhdistelmälukon takana. Toisaalta, jos joskus olen aidosti jotain rakastanut, hän saa ikuisesti kaiken anteeksi, vaikkei koskaan ymmärtäisi tehneensä väärin, loukanneensa tai tahtoisi pyytää anteeksi.

Tällainen minä olen. Henkinen itsensäpaljastaja, joka hölötän ja kirjoitan tuhansissa blogeissani lähes kaikki asiani pitkin kylänraitteja ja nettimaailmaa ilman kuulijoita tai lukijoitakin. Vaikken paljon palautetta saakaan, saan sitä ehkä eniten rosoisesta ja avoimesta tavasta kertoa mitä minulle on tapahtunut ja miten olen elämäni kokenut. Ehkä vain naimiset ja naimattomuudet sekä märät unet ovat kertomatta.

Vaikka toisin toivon, on olemassa ihmisiä, jotka ovat jääneet omien pahoinvointiensa vangeiksi eivätkä enää osaa elää loukkaamatta muita, ventovieraitakin. Sen olen saanut huomata kertoessani suurimmista pettymyksistäni. Parisuhde-eroista ja siitä, etten ollutkaan Filippiineillä nimeäni kantavan Little Jorma Goza Soinin biologinen isä.

 

Missä ovat sylttytehtaat?

Lähes sata vuotta sitten autonkuljettaja Väinö Toivoselle apumiehineen tuli jano ja he päättivät käydä juomassa vettä tien lähellä olleesta lähteestä. Suu kuivui entisestään, kun miehet huomasivat lähteen pinnalla kelluvan ihmisen irti leikatun peukalon. Viranomaiset löysivät lopulta kahdesta lähteestä yhteensä 30 eri ruumiinkappaletta.

Sörnäisissä sijaitsi pieni sylttytehdas, joka valmisti muun muassa erilaisia lihahyytelöitä. Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n uutis- ja päivälehden Ajan Sanan päätoimittaja oli ilmavoimien entinen komentaja Arne Somersalo, joka repäisi asiasta iltapäivälehtimäisen otsikon: ”Tattarisuon arvoitus selviää. Jäljet johtavat sylttytehtaaseen?”

No, eivät johtaneet, sylttytehdas oli syytön ja lehti sai raastuvanoikeudessa sakkoja. Sanonnasta syntyi lentävä lause, jossa sylttytehdas tarkoittaa jonkinlaista hämäräperäisen asian takana olevaa tahoa. Aikoinaan selvisi, että Tattarisuon tapauksen takana oli pieni mustaa magiaa harjoittanut ryhmä. Malmin hautausmaalla avoimeksi jätetyistä haudoista oli noudettu rituaaleissa tarvittavat ruumiinosat, jotka lopulta päätyivät Tattarisuon lähteisiin.

Yhtä syyttömiä kuin Sörnäisten sylttytehdas ovat mielestään äänestäjät, jotka haukkuvat poliittisia päättäjiä. Vain harvoin kuulee kuulee kenenkään sanovan, että itse valitsin ja äänestin väärin.

Samantapainen ilmiö on pesiytynyt Pariisista palanneeseen ja pahasti epäonnistuneeseen ja pettyneeseen urheilujoukkueeseen. Poikkeuksen tekevät he, jotka olivat tyytyväisiltä saatuaan olla mukana. Se riipoo minua, sillä olen lystin maksaja, kuten muutkin veronmaksajat.

Vain harvoin urheilija löytää epäonnistumisensa syyn itsestään. Vaan syyllinen on aivan liian usein "Sörnäisten sylttytehtaalla". Nyt mestauspölkyllä on Suomen olympiakomitea, jossa toki on varmasti remontinkin tarvetta. Mutta jos joku urheilija on olympialaisssa mieluummin jälki- kuin etujoukoissa, en kyllä mitenkään voi nähdä saati syyttää siitä ylipäätään etupäässä muita. 

Mutta oman läjän penkominen on tunnetusti hankalampaa kuin naapurin. Nyt on keskusteltu paljon siitä, että koulujen tulisi kieltää koululaisilta matkapuhelinten käyttö oppitunnilla ja ehkä välitunneillakin. Koska huonon koulumenestyksen sylttytehdas onkin "tietäjien" mukaan kämmenenkokoisessa älylaitteessa. Vähän samaan tapaan, että liikajuomisen syy ei olekaan juojassa, vaan pullossa sekä sen sisällössä. Tottakai sillä on koulumenestykseen merkitystä mitä oppitunnilla tekee ja missä opetuksen sijaan mieli harhailee tai seikkailee. Itse en tarvinnut siihen älylaitetta, vaan oppimisen sijaan löysin itseni usein tunneilta poistettuna ja muutenkin muuta mielenkiintoisempaa. 

Kun olen kuunnellut huipulle päässeitä urheiljoita, he sanovat sen vaativan paljon kieltäytymistä eikä elämään urheilun lisäksi juuri muuta mahdu. Pitäisikö siis urheiljoiltakin rajoittaa älylaitteiden käyttöä? Mutta eihän se ole mahdollista, sillä nykyisin on kipitettävä jokaisen suorituksen jälkeen katsomon reunalle katsomaan oma tekeminen valmentajan kännykällä kuvaamasta videosta sekä kuulemaan mikä meni väärin ja mikä oikein. 

Eilen kuulin uutisista, että HUS aloittaa työntekijäneuvottelut tavoitteena, antaa kenkää 1000 terveydenhuollon tekijälle ja saada aikaan 50 miljoonan euron säästöt. Sekin riipoo minua, sillä leikkaamalla YLEn budetista 10 prosenttia. saataisin samat säästöt ja terveydestämme huolehtivat saisivat pitää tärkeät työnsä. HUSin työntekijämäärä on 30 000 ja Ylen 3000. Kuinkahan paljon he kuluttavat yhteensä vuositasolla työaikaa siihen kuulumatottoman älylaitteen käyttöön?

Ulkona syömässä

Joku päivä aiemmin kirjoitin virkistäytymispäivästä, kun menin Myllykylästä joukkoliikenteellä Helsinkiin ostamaan muun muassa entisestä Stockmannin Herkusta, nykyisestä Food Market Herkusta entrecote pihvin ja salaattia.

Eilen oli valmistuksen ja syömisen aika, mutta ennen sitä piti tehdä hieman valmisteluja, sillä lähdin ulos Myllykylän laavulle syömään. Ensin kävelin hevoshaan vieressä olevalle Jonanssonin luonnonlähteelle. Jolla kyllä taitaa olla toinenkin nimi, jonka olen unohtanut. Ehkä joku kyläläinen kertoo sen?

Hevosetkin olivat tulleet laitumelle päissään oikein komeat ötökkäsuojat. Annoin molemmille kolme Puuilosta hankkimaani korppua ja kerroin kuulumisiani. Sitten täytin keraamisen ruokajuomapulloni lähteestä hevosten seuratessa touhujani uteliaisuuttaan ja lisäkorppujen toivossa. Ehkä huomenna tai tänään on taas niiden aika. Samalla voin miettiä mitä pollen tai kahden korvien välissä mahtaa liikkua. 

Lastasin kyytiin lehtipuisen grillihiilisäkin, sytytysnestettä, tulitikkuja, puiset pihdit, tietty pihvin ja kreikkalaisen salaatin ruokailuvälineineen sekä Arabian 24 posliinilautasen, sillä tyyliä pitää olla vähintään ripaus. 

Hyvin olisin voinut mennä jalkapatikallakin viereiselle kalliolle, jolta näkyy yhdessä kuvassa alhaalla Jokilaaksossa sininen merikonttivarastomme/Omia polkuja kulkevien kauppa. Mönkijällä kuitenkin siksikin, että olin päättänyt siivota laavulta roskat ja kuljettaa ne omaan jäteastiaani. Vain pantilliset pullot ja tölkit jätin katoksen alle. Jos eivät kelpaa lapsille tai muille, vien ne ehkä lähipäivinä itse kauppaan. Paljon on suomalaisessakin siisteydessä parantamisen varaa, tuumailin roskia kerätessäni.

Oli kyllä oikein mukava kokemus kauniissa kesäpäivässä, sillä ei hyttysen hyttystä. Ainoastaan joku pieni kärpänen kärkkyi osaa itselleen silmän välttäessä. Ehkä lähipäivinä menen taas "ulos syömään", kun katson ensin ruokakaupasta tai pakastimestani mitä voisin laavun grillitulilla helposti tehdä vaikkapa paistinpannussa.

Omia polkuja kulkevan Crocsin tarina

Pidän paljon, ellen suorastaan rakasta kansan suusta siepattuja tarinoita. Joita aika patinoi ja koska ne muuttavat muotoakin vuodesta toiseen säilyäkseen elävinä sukupolvelta seuraavalle. 

Yksi tarina sai alkunsa, kun hankin Päiviksen ja vähän minunkin Thaikotiin kaukomailla vitosen eurovaluutan piraatticrocsit, joita säilytin kotiovemme ulkopuolella. Eräänä aamuna lähtiessäni lenkille, toinen jalkine oli mystisesti kadonnut. Sitä pohdin eräänkin kerran. Kuka varastaisi vain toisen kengän?

Ennen kuin Thaikotiamne Seven Seasia alettiin rakentaa, alueella asui koirajengi, joita muut sanoivat kulkukoiriksi. Itse pidän sanasta kulkijakoirat. Joka tapauksessa ne elävät ilman ihmiskotia. Niitä silloin tällöin Päiviksen kanssa ruokimme ja niistä tuli koirakavereitamme. Yksi sellainen on Sweetheart, joka elää edelleen ja voi hyvin, vaikka sai lenksujalkojensa vuoksi elänlääkäriltä aikoinaan kuolemantuomionkin. 

Olin varma, että se tai joku muu Seven Seasin koirista vei kenkäni, vaikkei kukaan sitä uskonutkaan. Kunnes eräänä päivänä Crocs palasi tutulle paikalle ovipieleen. Pihalla tapasin vartijan, joka oli jo aiemminkin kiinnittänyt huomiota jalkineisiini sekä usein kenkä suussa kulkevaan koiraan. Kuultuaan "lenkkitossuni" kadonneen, oli tämä vartija seurannut kulkijakoiraa löytäen sen kätköistä toistakymmentä jalkinetta, joista yhden mies tunnistettuaan palautti Thaikotimme ovelle.

Parin vuoden kuluttua Crocsit matkasivat kanssani Suomeen Jokilaakson Merikonttikotiin, taas ovipieleen. Kunnes toinen lähti joku viikko sitten omille teilleen, josta kirjoitin blogiini silloin näin:

"Eilen vein toisen kerran Hiawathan heimoon kuuluvan intiaanikanootin jokeen meloakseni aikani kuluksi vasta- ja myötävirtaan. Mutta sitä ennen kaadoin sen kastellen älylaitteeni ja itseni vaatteineen. En olisi saanut vesikulkuneuvoa kuivalle maalle saati tyhjäksi, ellei rannalla koiraansa uittamassa ollut virolaisrouva olisi jeesannut. Menetyksiin voin laskea muutaman euron valkomustan, oikean jalan Crocsini, jonka virta vei mennessään. Ensin Tuusulanjokea pitkin ehkä Vantaanjokeen ja siitä Suomenlahteen, josta merivirrat voivat kuljettaa sen vaikka Thaimaan Siaminlahteen."

Olin saletti, että 1,99 Thaimaan bahtin jalkine katosi tällä kertaa elämästäni lopullisesti. Mutta olin väärässä, sillä mennessäni eilen aamu-uinnille, oli laiturilla omia teitään kulkeva ja seikkaileva Valkomusta. Sen sisällä oli muovipussi ja sen sisällä käsin kirjoitettu oheinen viesti:

Sinulle Maaret, kuka sitten lienetkin, tuhannet ja taatusti sydämestäni tulevat kiitokset, kun palautit maailman merille matkalla olleen kenkäpariskunnan vapaudenkaipuisen ja sielukkaan puolison takaisin kotiin. Lampemme ovat Sinulle kajakkiharrastuksineen tai ilman ikuisesti vapaasti käytettävissä. 

Joukkoliikenteellä Helsinkiin

Tätä kirjoitusta täydennän pitkin päivää, sillä tarkoitus on mennä Kivikylään Myllykylän linja-autopysäkeiltä, jotka ovat vajaan kilometrin päässä Soiniityntien Merikonttikodistani. Kävelymatka siis, jonka kuljen tällä kertaa hopeanharmaalla, vanha rouva Avensiksella. Sen jätän ilmaiselle "liityntäpysäköintipaikalle", kylän ilmoitustaulun alle tai oikeastaan viereen. 

Ajankohdasta riippuu kumpaan suuntaan matka jatkuu. Sen sijaan viikonloppuisin kylältäni ei taida joukkoliikenteellä päästä minnekään. Tänään Helsingin Seudun Liikenteen sähköinen reittiopas opastaa kuitenkin, että matkaa on jatkettava junalla joko Kehärataa tai Keravan juna-asemalta. Sitä en vielä kirjoittaessani tiedä miksi vaihtoehtoihin ei oppaassa kuulu joukkoliikenne pitkin Tuusulantietä. Ehkä sekin selviää päivän mittaan...... Ja selvisihän se. HSL:n oppassa on vain omat liikennöinnit.

Nyt lähdin joukkoliikenteen pikkubussilla kohti Kivistöä ja sieltä Kehärataa myöten Kivimiesten rautatieasemalle. Henkilöautolla samaan määränpäähän olisi mennyt puolisen tuntia ja parkkipaikan etsimiset sekä maksamiset päälle. Nyt kaikkien neljän vyöhykkeen matkalippu maksoi alle vitosen ja aikaa kului vaihtoineen joku minuutti päälle tunti.

Olin ohjelmoinut itselleni Helsingistä kolme kohdetta. Ensimmäisenä kävelin Kauppatorille. Kauppiaista useampikin valitteli, ettei ole turisteja ja keitä on, eivät osta mitään. Oli kyllä aika hiljaista, joista enin osa ulkomaalaisia. Ehkäpä risteilymatkustajia, jotka ovat maissa vain muutaman tunnin. 

Sieltä jatkoin pääkohteeseen, Eteläesplanadin Manhattan Steak Houseen. Eikä listalla ollut kaipaamaani sipulipihviä paistetuilla perunoilla, mutta kokki teki sen. Oli superhyvä ja vatsa kiitti.

Vielä oli yksi kohde jäljellä, entinen Stockmannin Herkun ruokaosasto, jonka osti aikoinaan S-ryhmä. Luin siitä silloin paljon ja voi olla, että se karkoitti joitakin huånåa suåmea puhuvia hienåhelmåja sekä pukumiehiä. Nykyinen Food Market Herkku on kyllä tuotteineen kertakaikkiaan luksusta ja sain mitä tahdoin.

Silmieni edessä lievästi maustetun entrecote-pihvin, jonka aion kypsentää huomenna lehtipuuhiilillä Myllykylän laavulla ja syödä paikan päällä kreikkalaisen salaatin ja paikallisen luonnonlähteen veden kanssa. Jonka ammennan terässangolla keraamiseen pullooni.

Enää oli jäljellä reippaan viiden tunnin virkistäytymismatkalta paluu kotiin. Se suuntautui paikallisjunalla Keravalle, josta Hyrylän kautta, kuinka ollakaan, samalla aamuisella pikkubussilla ja kuljettajalla Myllykylään. Takana eri ja samoja kulkuneuvoja kuusi sekä lähes 10 000 askelta ja hyvä mieli. Suosittelen vastaavaa, kovastikin kohtuuhintaista kesäpäivän viettoa.

11 vuotta Merikonttikotia

Vuoden 2013 Asuntomessut järjestettiin Hyvinkään Metsäkaltevassa. 12.7. –11.8.2013. Messuilla vieraili yhteensä yli 130 000 kävijää, joista ehkä puolet tutustui kuukauden aikana siellä esittelemäämme, Päiviksen ja minun tulevaan kotiimme. Voin perustellusti sanoa, että heinä- elokuussa kävi lähes loppuelämäni vieraat.

Tasan 11 vuotta sitten, kaksi päivää messujen jälkeen Duokodin nimen saanut Merikonttikotimme matkasi Hyvinkäältä Tuusulan Jokilaaksoon kahdella rekka-autolla ja nostettiin auton omalla nosturilla paikalleen. Sitten laitoimme sähköpistokkeen pistorasiaan, asetuimme taloksi ja vietimme uudessa kodissamme ensimmäisen yön. Toki paljon muutakin puuhaa oli kuin töpselin laitto ulkoseinään. 

Kaikki oli kuitenkin paremmin kuin kohdallaan, olimme onnellisia ja tulevaisuus oli meidän. Vuosia myöhemmin yhteinen elämä päättyi avioeroon ja jäin asumaan yksin ja osin osaomistuskoira Niilon kanssa Sinkkukodiksi muuttuneeseen Merikonttikotiin. Se kaikki on edelleen surullista, sillä en tiedä mihin katosi rakkautemme, jota oli joskus koti-ilmamme sakeana. 

Lähes 700 metriä pitkän Jokilaakson luonnosuojelualueen rajalla virtaa joki ja läpi luonnon mutkittelee polku. Siitä osan pidän mieleisenä oksasaksien ja ruohonleikkurin avulla. Eniten se on kuitenkin vain polku luonnossa, jota käyttävät yhtä satunnaiset samoilijat ja maastopyöräilijät sekä talvisin hiihtäjät. Jonkun onkijankin ja itseään tai koiriaan uittavan näen rannassa muutaman kerran kesässä. Eläimistä suurimmat polun käyttäjät ovat ilvekset, peurat ja hirvet, jonka tuoreita jälkiä tänä aamuna anivarain seurasin läpi rehevän luonnon. 

Lähes Aatamin asussa kulkiessani mielikuvittelin polkua käyttävien elämien kiertokulkuja. Ajatuksiini mahtui lammen lentoharjoituksia tekevät joutsenet, kuolemaan tuomitut himalajanbalsamit, elämänlangat, supikoirat ja monet muut, joista en tiedä mitään.

Kyyneleenkin taisin pyyhkäistä poskeltani, kun mieli kertasi rakkaitteni kanssa kuljettuja polkuja ja vietettyjä vuosia. Missä ovat poikani, lapsenlapseni, veljeni, sisareni, vanhempani, mummuni, pappani, puolisoni ja kaikki muut rakkaat, jotka elävät sydämessäni yhtä kauan kuin minäkin? Aamun hetkessä he olivat kaikki läsnä. Samaan tapaan, kun kerran lohdutin puistopolun varteen uupunutta, iäkästä pyöräilijää: "Mielikuvitustani ette vie."

Tunnen tai luulen tuntevani ystäviäni ja kavereita, jotka näyttävät elävän vain tätä päivää kuin eilistä ei olisi ollut eikä huomista tulisi. Itse en halua enkä pysty siihen, vaan eletty kaikkine suruineen, iloineen, haikeuksineen ja rakkauksineen on yksi mukanani kulkevista kalleimmista aarteista. Vaikka joskus saankin kuulla kysymyksen: "Mikset Jormas päästä irti?"

Mietin miksi joku haluaa yrittää ja onnistuukin nitistämään sisällään eletystä elämästä jääneen, vaikka vain kytevän kiintymyksen tai rakkauden liekin, kun itse vastaavasti yritän kaikin tavoin estää yhdenkään sammumista.

Virkistäytymispäivä

Eilen karautin hopeanharmaan vanharouva Avensiksen kanssa Vanhan Unkan perinteiseen Grilli-Cruising tapahtumaan heti sen auettua puoli 11. Mutta aamuinen kesäsade oli kastellut paikat jättäen ihmiset koteihinsa. Vain lähes yksinäinen, sadeasuinen liikenteenvalvoja ohjasi "ajoneuvolla ajo kielletty" lätkänsä kanssa minua, ainokaista paikalle pyrkijää mieleiseen pysäköintiruutuun.

Pysäytin viereen ja avasin ikkunan sanoen, etten jää ainakaan vielä, kun ei ole muitakaan. Sitten jatkoin kysymyksellä, että moneltako tämä mahtanee aueta? Nuori autojen järjestelijä otti jonnekin yhteyttä rinnallaan roikkuvalla radiopuhelimella toistaen kysymykseni. Vastaus oli, että "auki on" 🤣🤣. Jatkoin matkaani toivoen, että Esteri, tyttö sadepisarain jättäisi päivän mittaan alueen rauhaan ja antaisi auringon tehdä poutapäivän.

Päiväni ydin oli Kivikylän Narinkkatorin tavalla tai toisella thaiväen, niin ikään jo perinteikäs tapaaminen. Vaikka itselläni onnistuu autolla ja kaksipyöräisellä ajo missä kaupungissa ja maassa tahansa, vältän Helsingin ytimeen ajoa. En kylläkään liikenteen, vaan parkkipaikkojen kalleuden vuoksi. Tilaa on aina valtavissa halleissa maan alla, mutta samalla hinnalla voi kulkea muullakin tavoin. 

Yksi sujuva, stressitön tapa on ajaa autolla jollekin Kehäradan asemalle ja jatkaa junalla vaikka Kivimiesten Rautatieasemalle ja siitä jollakin tavalla minne sitten milloinkin on menossa. Ainoa harmaita hiuksia aiheuttanut tai harventava toimenpide oli kuinka yhdistän älylaitteella Vantaan kaupungin liityntäpysäköinnin rekisterinumeroineen Hesingin Seudun Liikenteen matkalippuun. 

Narinkkatori oli viimeistä esittelypaikkaa ja ruokakojuja täynnä Thai ja vähän muutakin Aasian väkeä tai sitä symppaavaa lauantaipäivän viettäjää. Luulen, että Pattaya Suomi-Seurakin oli sen vuoksi jäänyt ilman omaa esittelypistettä. Seuraa ja sikariporrasta edusti kuitenkin kuvan bongaamani puheenjohtaja Mannila, joka kulki aivan eri suuntaan kuin lakin lippa näytti.

Montaa tuttua en hienosta tapahtumasta löytänyt. Joitain kuitenkin, kuten Thaimaan Suomalainen nettilehden päätoimttaja Gizmo Kerosen ja mainion kalakaverini Taavetin Timon, molemmat puolisoineen. Luulen, että ensi talvena jatkamme Morakotin, Ketin ja Timon kanssa siitä mihin viime talvena jäimme, kun ajelimme ristiin rastiin pitkin Phatthalungin seutuja skoottereillamme.

Vaikka monenlaista ruokaa tarjoavia pisteitä oli kai sata ellei enemmän, niistä syöminen ei ole kuulunut perinteiseen, suomalaiseen Thaipäivääni. Vaan siihen on kuulunut Forumin Manhattan Steak Housen sipulipihvi, paistetut perunat ja juomaksi alkoholiton olut. Tältä osin tuli elokuun kesäpäivään lunta tupaan, sillä pihvipaikka oli kerännyt kimpsunsa ja kadonnut. Vasta junassa tajusin, että ehkä se ei olekaan tyystin hävinnyt kartalta, vaan muuttanut. Kuten olikin.

Joten taidan ensi viikolla tehdä, tällä kertaa Jokilaaksosta saakka joukkoliikenteellä uuden Stadin reissun Espan Manhattanille. Ehkä ostan samalla reissulla entisestä Stockmannin Herkusta pari valmiiksi maistettua pihviä Myllykylän laavulla paistettavaksi. Tähän päivään on tilaa myös kaverille tai parille. Tarjolla on mukava päivä suvaitsevassa, mutta kulmikkaassa Jormas seurassa.

Pieni green house

Kolmena keväänä korjasin pienen, vihreän kasvihuoneemme katon, kun se ei kestänyt Etelä-Suomen runsaslumisia talvia. Viime kesänä en tainnut istuttaakaan sinne mitään, joten siellä kasvoi vain yksi hyötykasvi omia aikojaan, ruohosipuli.

Tänä keväänä purin koko katon. Sitten ennen kasvukautta istutin pieneen, katottomaan ja läinäkyvään hyötykasvien taloon yhtä ja toista. Kun ei kattoa enää ole, riittää nyt ja jatkossa korkeutta tomaattien, herneiden, kurkkujen, karviaispensaan ynnä muiden joukossa myös parille luumupuulle. Ne kurkottavatkin jo taivaita yli entisen katon rajan.

Eilen sain vieraakseni joka vuotisen, lähes naapurin rouvan Korkin alueelta hänen chattaillessa voisiko tulla hakemaan taas kurkuilleen mustaherukan lehtiä? Sehän vaan passasi, josta hyvästä sain tuliaisiksi paketin vaaleapaahtoista Costarica-kahvia, jonka sekoitan aiemmin saamaani Brasilian tuliaskahviin. Herukanlehtien lisäksi annoin vastaavasti meniäisiksi pensaista itsepoimittavaksi mustien lisäksi punaisia viinimarjoja.

Koska teen nykyisin kohta jo perinteeksi muodostuvaa pienimuotoista viljelyvaihtokauppaa, olen vielä enemmän verottajan tarkoittama pienviljelijä, joksi se minut muutti hankittuani Jokilaakson.

Kasvukausi on nyt parhaimmillaan ja tuore- ynnä avomaankurkkuja sekä erivärisiä tomaatteja on yli yhden hengen talouden tarpeitteni. Taidankin huomenna kerätä muovipussiin pari, kolme kurkkua sekä jonkun tomaatin ja ajaa Avensis-rouvan kanssa Tuusulanjoen yläjuoksulle lapsuuden ystäväni, minua nuoremman 🤏 Leenan viehättävään omakotitaloon kysymään vaihtaisiko hän vihannekseni kupilliseen kahvia, ehkä peräti pullavaisen kanssa? 

Eilen oli kaunis, Tove Janssonin syntymän epävirallinen liputuspäivä ja Jokilaakson juhlapaikalla liehui minikokoinen lippu Muumien ja heidän luojansa kunniaksi. Tänään vastaavasti on sadepäivä ja suuntaan hopeanharmaan rouvan kanssa Kehäradan pysäkille ja sieltä yksin rautakiskoja pitkin pääkaupungimme ytimeen. Tarkemmin thaiväen tapaamiseen Narinkkatorille, josta minulla on Päiviksen ja yhden tai kahden jo kanien taivaaseen muuttaneen perheenjäsenemme kanssa ainutlaatuinen muisto. Yövyimme siellä nimittäin merikontissa radion valvoessa untamme. Yhden yön merikonttikotimme tuloa Narinkkatorille voit katsella tästä.

Yöpymisestä Rustholli piti viitisentoista vuotta aiemmin huutokaupan, jossa huusimme niin kauan, että saimme yön omaksemme. Muistelen, ettemme koskaan maksaneet voittoamme, mutta ehkä firman, sittemmin tuhkasta uudelleen nousseen Rusthollin kaatumiseen tarvittiin enemmän kuin maksamaton yömme. 

Pariisin lysti on loppusuoralla

- Meillä on hieno ja monipuolinen joukko urheilijoita edustamassa Suomea Pariisissa. Urheilijoita on kaikkiaan 14:ssä eri lajissa ja joukkueemme on suurempi kuin kertaakaan vuoden 2000 jälkeen, Suomen joukkueen johtaja Leena Paavolainen sanoo tiedotteessa.

Kisat ovat järjestyksessään 30. ja jäämme nyt ensimmäisen kerran ilman mitalin mitalia, joita tavoittelimme 57 urheilijan ja mittavan apujoukon voimin. Sata vuotta sitten saimme Pariisissa Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi eniten mitaleja, yhteensä 37. Vaikka osallistujia ja lajejakin on nykyisin paljon enemmän, on Suomen kohdalla jotain oleellisesti vialla, vaikka lähellä palkintokoroketta oltiin useassa lajissa.

Money, money, money

Kisat maksanevat kaikkinensa ehkä 10 miljardia euroa, jotka Ranska sanoo saavansa tuloina takaisin ja enemmänkin. Itse en vastaavasti löydä tietoa, paljonko Suomi maksaa kisojen televisiointioikeuksista, kisalähetyksistä televiossa, radiosssa ja Yle Areenoineen myös netissä henkilökuntineen Ranskassa sekä Suomessa. Oma lukunsa ovat urheilijat välineineen, valmentajineen, hierojineen ja muine apujoukkoineen.

Osaan vaan kuvitella ja arvella, että kaikkinensa kallista lystiä, joista ei suomalaisille juuri menestystä herunut. Tosin kun silmäilen ylipäätään kotimaisten YLE-kanavien omaa tarjontaa uusintoineen, on makuni mukaisessa tarjonnassa vikaa muussakin kuin olympialaisten lähetyksissä. Vaikken ole millään lailla urheiluhullu, olen katsonut kisoja moninkertaisen määrän verrattuna YLE:n, MTV:n ja Nelosen muihin suoriin lähetyksiin uusintoineen. Joten tältä osin en Yleveron ja mainosten maksajana valita, kunhan vaan marmatan 🧐. 

Liikunta ja urheilu ovat kuuluneet elämääni vuosikymmenten aikana monin eri tavoin, josta penkki- ja kotisohvaurheilu ovat vain pieni osa. Mutta huippu-urheilijaksi minusta ei ole koskaan ollut. Kun lisäksi katson ja kuuntelen heidän vaivojaan, valituksiaan sekä selityksiään, tuntuu siltä, että he eivät tosiaankaan tervettä päivää näe. Sitäkin kyselen itseltäni miksi ammatikseen urheilevat eivät silloin ole Pariisin sijaan sairauslomalla tai peräti -vuoteessa?

Joukossa virkistävä poikkeus ovat moottoriurheiljat, jotka ajavat kilpa-autonsa aivan romuksi. Sieltä savun ja pölyn keskeltä nousee kuljettaja päätään puistellen ja ajohaalareita tomuttaen, että olipa tömäys. He ovat kuin eri planeetelta kuin jalkopalloilijat, jotka välillä makaavat nurmella puolikuolleina, kun vastustaja on vienyt pallon tai muuten juossut läheltä.

Urheilu- ja liukuntaharrastukseni

Pariisin olympialaiset saivat minut muistelemaan omia liikuntaharrastuksiani. Lapsena kuuluinkin kahteen eri urheiluseuraan eri aikaan, Tuusulan Voima-Veikkoihin ja Koskenmäen Kisailijoihin, sillä kotoani oli vain reilun sadan metrin matka urheilukentälle. Sen juoksurata oli 350  tai 10 metriä enemmän, mutta vähemmän kuin 400. En tiedä miksi. 

Molemmat seurat ovat edelleen olemassa, mutten muista mitä Voima-Veikoissa harrastin. Koskenmäen Kisailijoissa minulla oli oma verryttelupukukin, josta Tyrnävälle mummolaan mennessämme söi matkalla laitumen lehmä 🐄 osan vihreästä hihasta.

Lapsena juoksin 60 metriä 10,2, hyppäsin pituutta 3, 66 metriä ja korkeutta 1,15 tai 1,28. Paras saavutukseni oli seuraottelun kuulantyönnössä, jossa sijoituin neljänneksi samalla tukoksella kuin kisan kolmas. Muistan saaneeni urheilusta vain yhden palkinnon, kun Koskenmäen Kisailijat palkitsi vuosijuhlassaan urheilijoitaan. Se oli muutaman sentin korkuinen, kullattu alumiinipytty, eikä edes saavutetuista tuloksista, vaan osallistumisesta. Palkintoon oli kaiverrettu JUMBO. Vanhemmilleni yritin uskotella, että se tarkoitti "aika hyvä".

Toisenkin palkinnon olen saanut urheilusuorituksesta, kun ystäväni, nykyisin 81-vuotiaan Kallun kanssa löimme viinapullon vetoa ravintola Matkatuopissa, että voitan hänet moukarinheitossa. Valomerkin jälkeen haimme moukarini ja menimme  Sjöblomien hiekkakuopalle ottamaan asiasta selvää. Koko matkan Kallu lievässä maistissa hoki: "Kyllä minä tuollaisen pujottelukepin voitan". Vaan toisin kävi, sillä lapsena heitin moukaria monena kesänä päivästä toiseen tavoitteena Everyn varaston lautaseinä ja huopakatto. Ystävältäni kesti yli vuosi maksaa vetonsa, mutta viiimein voittojuomapullo ilmestyi yöaikaan postilaatikkooni. Tänä kesänä löimme uuden vedon. Nyt alkoholittomasta viinipullosta kenestä tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti.

Moukari minulla on edelleen, sillä osallistuin paljon myöhemmin monena vuonna Keski-Suomessa asuessani Forssan moukaripörssin kisaan olemattomalla menestyksellä. Sen verran sitä harrastin, että tiedän Krista Tervon lailla, kun tekniikka ei ole kohdallaan.  Forssaan matkasin siitä huolimatta kilpailemaan useampana vuonna kolmena peräkkäisenä viikonloppuna. Iästä ja sukupuolesta riippumatta pisteiden hyvitysjärjestelmä takasi voittomahdollisuuden kaikille. Nekään eivät olleet kohdallaan menestyäkseni 😅. 

Viimeksi olen grillikodan naulassa roikkuvaa moukaria heitellyt muutama vuosi sitten Seepsulan kiviainestehtaan hiekkakentällä, johon Asfalttikallio on nyt tehnyt varikkonsa 🤬. Alitajunnassa on syntynyt uusi päätös, että ensi kesänä heitän taas, kun ensin löydän mieleeni istuvan paikan.

Pariisista on nyt tullut parisen viikkoa huippu-urheilua aamusta iltaan. Se kaivoi esiin liikuntamuistoja enemmän kuin blogillisen. Ehkä jatkankin aiheesta huomenna. Toivon muisteluni herättävän prinsessa tai prinssi Ruususen unesta jonkun lukijan. Ehkä joku löytää ullakolta vanhan sulkapallomailansa tai vastaavan ja etsii pelikaverin sekä lähtee suorituspaikalle muistelemaan menneitä. Tietysti vastaavaa voi tehdä yksinkin kotikatsomossa tai vaikka lenkkipolulla.