Toisten kissojen häntien nostajat

Sanotaan, että kukapa kissan häntää nostaa ellei kissa itse. Tämän aamun Heserissa Jan Vapaavuori sanoo olevansa ylpein niin sanotun asunto ensin -toimintamallin kehittämisestä. Asuntoministerinä hän kutsui vuonna 2007 koolle työryhmän ratkomaan pitkäaikaisasunnottomuuden ongelmaa ja johti sen toteutusta. Työryhmän kehittämä malli perustui ajatukseen, että asunto on perusoikeus.

Kaikki asunnottomuutta kokevien ihmisten eteen tehtävä työ lähtisi siitä, että ensimmäinen tarjottava tuki olisi oma asunto. Aiemmin sen saadakseen piti usein kuntoutua ensin päihdeongelmasta. ”Käytännössä puolitimme pitkäaikaisasunnottomuuden vaalikauden aikana. Saimme tehtyä ison systeemimuutoksen”, sanoi Jan. 

Ministeri Vapaavuori  nimesi yli 15 vuotta sitten "neljä viisasta miestä" etsimään uusia ratkaisuja asunnottomuuteen, kun ympäristöministeriö kutsui mukaan Helsingin piispan Eero Huovisen, Helsingin kaupungin sosiaalijohtajan Paavo Voutilaisen, asunnottomia auttavan Y-Säätiön toimitusjohtajan Hannu Puttosen ja lääketieteen lisensiaatin Ilkka Taipaleen.

Luin jutun ajatuksella parikin kertaa ja sama ärsytys palasi kuin aiemminkin. Sillä mainittu työryhmä nosteli toisten kissojen häntiä luullen niitä omikseen. Mieleen muistui Hannu Puttosen käynti aiemmin Jyväskylän Katulähetyksessä hänen ollessa vielä ministeriön tarkastaja. Takalaittomassa asumisen, olemisen ja tekemisen yhteisössä kierroksen jälkeen hän sanoi: "Tässä teidän portaittaisen asumisen mallissa ei ole kuin yksi vika. Se on niin täydellinen, ettei siitä kukaan halua pois." Ja näinhän se oli. Jälkeenpäin pohdin, että jos tarkoitus on poistaa asunnottomuus pysyvästi, niin minne silloin pitäisi omasta kodista edes haluta muuttaa? Työntekijät voivat lopettaa asumissuhteen ainoastaan, jos heillä oli osoittaa asunnon tarvitsijalle uusi osoite mihin petinsä ja kotinsa tehdä.

Vastaavasti Paavo Voitilainen sanoi Sininauhasäätiölle, että toki Helsinki voi ostaa päihteettömän asumisenkin palveluja, jos huolehditte asukkaasta myös päihtyneenä. Tähän haasteeseen, Jyväskylässä testattuun malliin tartuimme ja teimme kaksi satapaikkaista, päihteellisen asumisen yhteisöä, Ruusulankadun Kujankatin sekä Mäkelänkadun Pessi ja Illusian.

Seuraavana vuorossa oli päihteettömän asumisen yhteisö Helsinkiin. Paikkakin oli katsottu ja visioitu, mutta Jan Vapaavuoren lailla sydämeni ei halunnut jatkaa ennenaikaiseen hautaan vievällä tiellä. Eivätkä syystä tai monesta työtäni jatkamaan tulleet sikariportaat saaneet hanketta elämään eikä satamaan. Joten elämänmuutosta tukeva kokonaisuus jäi toteutumatta.

Mutta kaikista ei ole kerrostalossa eläjiksi, sillä siellä on naapureillakin oikeutensa. Joten kaivoimme naftaliinista myös entisaikojen mummon mökit, joissa on tarvittaessa ympärillä tilaa pitää kotiaan vaikka juoppokämppänä. Teimme yhteistyössä Järvenpään Mestariasuntojen ja Samaria kanssa Merikonttikodin malliksi, jonka esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla yii 10 vuotta sitten.

Konttikotienkin valmistamiseen olimme hankkineet vaihtoehtoisen ammattikoulu Sovinnon teollisuushalleineen, jossa toiminnanjohtaja/rehtori Päivi Strandénin johtamana ja kanssa oli tarkoitus todella aidosti poistaa asunnottomuus ja aloittaa työ Helsingistä. Päiviksen uusia tuulia halkovan kananlennon ampui alas jälkeeni tullut Sovinnon hallituksen uusi puheenjohtaja. 

Kun näyttelin Merikonttikotimme kuvia asunnon tarvitsijoille, jokainen oli halukas asumaan niissä. Vaikka sivummallakin, jos joukkoliikenne kulkee ja varsinkin, jos kotikunta kustantaa kuukaisilipun tai vastavan niin sanotusti ihmisten ilmoille. 

Neljän viisaan miehen ryhmä sai paljon hyvää aikaan, koska se sai paljon julkisuutta ja sillä oli valtaa, vaikkei sillä ollutkaan omia ideoita. Vaan se kuori ja litki suihinsa muiden kaatamia kermoja koti- ja kodittomien kissojen lautasilta.

Asunnottomien kova ydin jäi edelleen kodittomaksi, joka on kyllä yhä poistettavissa, sanoo kuvan merikonteista tehdyssä vaarin mökissä asuva Jormas. Ehkä samaa mieltä on mummon mökissään ennenaikaisesti asuva Päiviskin.