Jos en lähde Jokilaaksosta niin sanotusti ihmisten ilmoille, voi mennä päiviä ellei peräti viikkoja, etten näe autoja saati ihmisiä. Vain Isolta tieltä kuuluu ajoneuvojen ääniä, jotka joskus ovat enemmän kuin hurinaa. Ylä- ja Ala-Myllykylien yllä näen ja kuulen Helsinki-Vantaan lentoasemalle laskeutuvat lentokoneet matkustajien tullessa maailmalta. Koneen kylkiä joskus katsellessani mielikuvittelen mitä laskeutuvat mahtavat ajatella turvavöissään vain tuokio ennen maankamaraa.
Joskus ääniä kuuluu Myllykylän laavulta, mutta ihmisiä siellä en näe ellen kiipeä merikonttini katolle. Jonkun satunnaisen kulkijan silloin tällöin tapaan luonnonsuojelualueen läpi kulkuvalla polulla tai kotitiellä postinhakumatkalla. Tai hevoshaalle mennessäni korppuineni. Puhun kasveille ja eläimille hevosineen, joutsenineen pitkin kesää. Rentukoille sekä lumpeen- ja ulpukankukillekin niin kauan kuin viimeinenkin on syksyn tullessa veden pinnalla.
Jokilaaksossa on välillä haikeaa elää muistojen kanssa olkapäillä kaksi seuralaista. Vasemman korvan juuressa asuu yksinäisyyys ja oikean, jos ei aivan kuolema, niin elämän rajallisuus ja määräaikaisuus kuitenkin. Kuin kuiskien, että "joko lähdetään?"
Luulen, että he eivät ole edes arvanneet ennen tätä kirjoitusta kuinka tärkeiksi he ovat muodostuneet. Siksi näillä salaisilla ihailjoilla on oma, muttei salainen paikka sydämessäni. Kiitos teille 💗, että olette olemassa.
Vaikka rosoisesta taipaleesta huolimatta tai sen vuoksi elän elämäni leppoistamisjaksoa varsin onnellisena, jostain syystä olen monesti ajatellut jotain puuttuvan. Ehkä siksikin matkalla on edelleen erilaisia tavoitteita, vaikken tiedä mitä kaipaan tai mitä paitsi olisin.
Taakseni tai jonnekin olen jättänyt myös surua ja murhetta. Ehkä sen vuoksi, etten ole pystynyt parempaan, vaikka kaikki on ollut pelissä. Varsinkaan rakkaissa ihmissuhteissa mikään ei ole ollut sinne päin, ei riidoissakaan. On kyseessä ollut puolisoni, poikani, veljeni, sisareni, äitini, isäni tai joku muu tärkeä ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti