11 vuotta Merikonttikotia

Vuoden 2013 Asuntomessut järjestettiin Hyvinkään Metsäkaltevassa. 12.7. –11.8.2013. Messuilla vieraili yhteensä yli 130 000 kävijää, joista ehkä puolet tutustui kuukauden aikana siellä esittelemäämme, Päiviksen ja minun tulevaan kotiimme. Voin perustellusti sanoa, että heinä- elokuussa kävi lähes loppuelämäni vieraat.

Tasan 11 vuotta sitten, kaksi päivää messujen jälkeen Duokodin nimen saanut Merikonttikotimme matkasi Hyvinkäältä Tuusulan Jokilaaksoon kahdella rekka-autolla ja nostettiin auton omalla nosturilla paikalleen. Sitten laitoimme sähköpistokkeen pistorasiaan, asetuimme taloksi ja vietimme uudessa kodissamme ensimmäisen yön. Toki paljon muutakin puuhaa oli kuin töpselin laitto ulkoseinään. 

Kaikki oli kuitenkin paremmin kuin kohdallaan, olimme onnellisia ja tulevaisuus oli meidän. Vuosia myöhemmin yhteinen elämä päättyi avioeroon ja jäin asumaan yksin ja osin osaomistuskoira Niilon kanssa Sinkkukodiksi muuttuneeseen Merikonttikotiin. Se kaikki on edelleen surullista, sillä en tiedä mihin katosi rakkautemme, jota oli joskus koti-ilmamme sakeana. 

Lähes 700 metriä pitkän Jokilaakson luonnosuojelualueen rajalla virtaa joki ja läpi luonnon mutkittelee polku. Siitä osan pidän mieleisenä oksasaksien ja ruohonleikkurin avulla. Eniten se on kuitenkin vain polku luonnossa, jota käyttävät yhtä satunnaiset samoilijat ja maastopyöräilijät sekä talvisin hiihtäjät. Jonkun onkijankin ja itseään tai koiriaan uittavan näen rannassa muutaman kerran kesässä. Eläimistä suurimmat polun käyttäjät ovat ilvekset, peurat ja hirvet, jonka tuoreita jälkiä tänä aamuna anivarain seurasin läpi rehevän luonnon. 

Lähes Aatamin asussa kulkiessani mielikuvittelin polkua käyttävien elämien kiertokulkuja. Ajatuksiini mahtui lammen lentoharjoituksia tekevät joutsenet, kuolemaan tuomitut himalajanbalsamit, elämänlangat, supikoirat ja monet muut, joista en tiedä mitään.

Kyyneleenkin taisin pyyhkäistä poskeltani, kun mieli kertasi rakkaitteni kanssa kuljettuja polkuja ja vietettyjä vuosia. Missä ovat poikani, lapsenlapseni, veljeni, sisareni, vanhempani, mummuni, pappani, puolisoni ja kaikki muut rakkaat, jotka elävät sydämessäni yhtä kauan kuin minäkin? Aamun hetkessä he olivat kaikki läsnä. Samaan tapaan, kun kerran lohdutin puistopolun varteen uupunutta, iäkästä pyöräilijää: "Mielikuvitustani ette vie."

Tunnen tai luulen tuntevani ystäviäni ja kavereita, jotka näyttävät elävän vain tätä päivää kuin eilistä ei olisi ollut eikä huomista tulisi. Itse en halua enkä pysty siihen, vaan eletty kaikkine suruineen, iloineen, haikeuksineen ja rakkauksineen on yksi mukanani kulkevista kalleimmista aarteista. Vaikka joskus saankin kuulla kysymyksen: "Mikset Jormas päästä irti?"

Mietin miksi joku haluaa yrittää ja onnistuukin nitistämään sisällään eletystä elämästä jääneen, vaikka vain kytevän kiintymyksen tai rakkauden liekin, kun itse vastaavasti yritän kaikin tavoin estää yhdenkään sammumista.