Elonpolkuni korjausliikkeitä

Eilen sanoin kirjoittavani tänään jotain valinnoista, jotka ovat kerralla menneet tai ei oikein viimeiseen satamaan saakka. Kun sitten yöllä teräskaton ja tähtitaivaan alla mietin, huomasin niitä olevan tosi vähän. Melkein kaikissa olen tehnyt ainakin yhden uuden reitin valinnan tai korjausliikkeen, sillä jotkut tieni olisivat vieneet ennenaikaisesti manan maille. Yksi tällainen oli alkoholi, jota lipitin kaksin käsin yli 10 vuotta. Aikansa kutakin tuumailin monesti pohtiessani kuinka pääsisin kiinni johonkin uuteen lunastaakseni Moonlight ja Biba koirille antamani raittiuslupauksen ja löytääkseni tallaamattoman polun. 

Silti se oli hyvää aikaa kerätä pääomaa, jonka avulla rakensin olemattoman ja repaleisen itsetuntoni tilalle jotain eheää. Samaan läjään voin hyvin laittaa tupakointini. Jos en olisi näiltä osin kääntynyt uudelle tielle, olisi elämäntarinani päättynyt todennäköisesti ajat sitten väkivallan, sairauksien tai onnettomuuksien johdosta.

Muutamaa murkkuikäisen aikaa lukuunottamatta olen aina jakanut elämäni tytön tai naisen kanssa. Ehkä kaikkienkin kanssa näin jälkeenpäin ajatellen olisin ollut valmis kulkemaan samaa tietä viimeiseen satamaan saakka. Mutta toisin on käynyt ja jäljellä Morakotia lukuunottamatta on vain muistot ja muuttumattomat rakkaudet, joista en luovu, vaikka tiemme ovat eronneet.

Ehkä eläinrakkaus on tavalla tai toisella ollut lapsesta saakka matkaseurana aina jollakin tavalla paljon enemmän kuin olisin ansainnut. Aivan oma lukunsa ovat tällä hetkellä läheisen Johanssonin hevoshaan kaksi hevosta. Sinne odotan joka kesä silloin tällöin vaihtuvia hevosia, joita huutelen sähköpaimenen takaa korppupussin kanssa: "Polle Polle". Ja aina ne jostain, lehtometsänkin toiselta puolen tulevat. Kyselen kuulumisia ja kerron salaisuuksiani, vaikka ne eivät niistä taida välittää. Ymmärtävätkin tavallaan, jos lainkaan. Herkkupalat lienevät tärkeintä.

Yhden tienristeysteni suurista valinnoista tein 16-vuotiaana, kun lopetin koulunkäynnin. Se ei ollut juttuni, johtuu se sitten tyhmyydestä, villeydestä tai jostakin aivan muusta. Kouluvuosilta kaipaan vain ensisuudelman ensirakkauttani ja englanninkieltä. Jota sitäkään ei ollut tarjolla ennen lukiota, sillä saksa oli yhteiskoulussani kurssissa.

Kielitaidon puute ei estänyt eikä ole ollut edes hidaste resutessani pitkin maailmaa, joka onkin yksi alkuperäisistä valinnoista jo ennen aikuisikää. Avioliittoaikoina kumppanina ja enemmän kuin apuna ovat olleet maisterivaimoni koulutusten tuomine kielitaitoineen.

Kun olin nuori aikuinen, haaveilin autonkuljettajan ammatista, joka kariutui alkoholinkäyttöön useammankin kerran. Lopetettuani juomisen, tiesin työksi asti vain viinasta ja muista päihteistä. Joten moneksi kymmeneksi vuodeksi päihdetyö oli juttuni.

Ei minusta ollut kenenkään raitistajaksi, sillä kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy. Mutta uusien teiden puomien aukojaksi minusta oli. Halusin olla kaikille vähintään ihminen ihmiselle. Jos en pystynyt olemaan sitä viittä minuuttia, laitoin tavoitteeksi seuraavalla kerralla puolet lyhyemmän ajan. Ehkä eniten onnistumista koin ja koen, kun vuosien, vuosikymmentenkin jälkeen joku ottaa edelleen joskus hihasta kiinni löydettyään uuden, mielestään avaamani tien, sanoen "kiitos". Ja epöonnistumista silloin, kun ystäväksi olettamani Lapinportin mies pitää enemmän kiinni siitä miten on minut ymmärtänyt kuin siitä mitä tarkoitin.

Mutta jotakin lapsena valittua on kulkenut matkassa lähes koko elämän. Kuten kävely-, uima-, puhe- sekä lukutaito ja polkupyörällä ajo. Itse asiassa vain harva ensi kerran itse valittu on säilynyt taipaleellani muuttumattomana tyynet, myrskyt ja usvasäät, jonka vuoksi osa läheisen Helsinki-Vantaan lentokentän koneista laskeutui tänä aamuna Tallinnaan.