Elän, mutta olenko ikuisesti?

Vaikka seisova kellokin on kaksi kertaa vuorokaudessa oikeassa, elän aikaani tässä ja nyt, mutta myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Joten odotan Thaimaassa talvella Suomen kesää ja Suomessa kesällä Thaimaan talvea. Viime yönä ostin avioksilla Finnairin suoralle lennolle lisää jalkatilaa uloskäynnin vierestä. On lyhyt matka, jos tulee lähtö kesken matkan tai laskeudutaan vaikka mereen. Joka tapauksessa lähtölaskenta kohti talvea on alkanut. 

Kerran vieraillessani Yhdysvalloissa Helvetin enkelien kerhotiloissa, oli baaritiskin yläpuolella huoneen taulu: "JOS MATKALLA OLO ON KAIKKI, ON PERILLÄ OLO PETTYMYS". Kysyessäni lisäselvitystä, sain vastaukseksi, että se meinaa menoa ja meininkiä kokoontumisajojen bailuissa päätepisteessä.

Itse olen monesti miettinyt samaa viisautta myös hengellisesti. Sillä osa meistä on sitä mieltä, että kun pumppu pysähtyy, on siinä kaikki eikä sen jälkeen ole mitään. Sitten on heitä ja meitä, jotka sanovat tietävänsä tai ainakin uskovansa olevansa vasta kokoontumisajojen taivas- tai muulla tiellä. Perillä odottaa onni ja autuus sekä ikuisuus, joko sopivassa lämmössä tai liian kuumassa. Luojansa edellä omia teitään, mustakantisen kirjansa kanssa kulkevat, kurttuotsaiset tuomion sanansaattajat uskovat osan meistä palavan ikuisesti helvetin tulessa. 

Joskus tuntuu siltä, että jos paratiisin paikkajako olisi ihmisten käsissä, kertomusten mukaan ahtaasta Pietarin vahtimasta portista pääsisivät sisään vain suurisuisimmat ja röyhkeimmät feikkikristityt ja muut jeesustelijat. 

Juuri nämä ovat hämärtäneet oman kokoontumisajoni reitin, eikä Googlen navigaattorista ole apua. Matkani onkin ollut täynnä yllätyksiä. Vain harvasta risteyksestä olen kääntynyt niin, ettei ole tarvinnut korjata suuntaa tai tulla takaisin, vaan tie on vienyt perille loppuun saakka. Aivan kuten aloittaessani suunnittelun.

Mönkään, väärin tai muuten toisin olen ajanut parisuhteita myöten. Mutta oikeinkin olen joskus kääntynyt, joista ehkä kirjoitan huomenna tai muulloin. Vaikka ihmettelen montaa menoa elämäni laiturilla, kuten Niilokin kuvassa, olen yksinkertainen ihminen. Enkä tiedä elämän synnystä enkä lopusta mitään. Silti oletan, ettei kaikki pääty siihen, kun olen pumpannut verta yhä uudelleen ja uudelleen säiliölaivallisen ja luovun kertakäyttöisestä ulkomuodostani.

Vaan kaikki sen sisään keräämäni, välittämiset, tunteet, rakkaudet, vihat, kiintymykset, kateudet, inhot ja niin edelleen jatkavat minuna jossain ikuisuuden muodossa. Yksinkertaisuudestani huolimatta elämäni on aivan liian monimutkainen ja arvoituksia täynnä ollakseen nahkapukuni lailla kertakäyttötavaraa.