Suuria kuvioita

päivis: Olen iltojeni iloksi, ja vähän päivienkin, lukenut pari vuotta sitten julkaistua Marimekko - Suuria kuvioita -kirjaa. Sen on kirjoittanut joukko nuorilta vaikuttavia toimittajia. Kirja ei ole Marimekon tilaama ja se näkyy tekstissäkin. Marimekkoa on käsitelty tavalla, joka pitää mielenkiinnon yllä lähes loppuun asti. Loppu nimittäin mielestäni lässähtää siinä vaiheessa, kun kirjan viimeisillä kymmenillä sivuilla puidaan Marimekon tuotantoa, joka on ulkoistettu muun muassa Kiinaan ja Viroon.

Marimekon Unikko on kuvio, josta esimerkiksi täällä Thaimaassa
joskus näkee jäljitelminä erilaisissa painetuissa tuotteissa.

Maailmanparannusmentaliteetilla kirjoitetut sivut onnistuvat jotenkin pilaamaan koko asian. Ymmärrän kyllä, että toimittajat haluavat nostaa esiin sen, toimitaanko arvojen vastaisesti, kun Aasiassa ompelijat työskentelevät esimerkkitehtaaksi valikoituneessa työpaikassaan päällystakit päällä. Ilman takkia olisi liian kylmää.

Luulisi kouluja käyneiden ja varmasti maailmaakin kohtuullisen paljon nähneiden kirjoittajien ymmärtävän, että koko maailma ei ole kuten Suomi. Tai joskus se voi jossain olla nimenomaan juuri samanlainen kuin Suomi on ollut vaikkapa 60 vuotta sitten. Olen kuullut tarinoita, miten esimerkiksi koululuokat saattoivat talvisaikaan olla niin kylmiä, että oppilaiden piti oppitunneilla pitää takit päällä, ehkä myssytkin päässä.

Ihan turha haloo yritetään nostaa myös siitä, kun Marimekko ikään kuin jää kiinni lapsityövoiman käytöstä. Paljastuu, että johonkin kaukaiseen tehtaaseen palkattavat voivat olla 16-vuotiaita. Eivätkä 18-vuotiaita, kuten Marimekossa uskotaan. Kyllä meillä Suomessakin moni juuri peruskoulunsa päättänyt mielellään lähtisi töihin, kun koulun jatkaminen ei enää kiinnosta. Marimekkokirjailijoiden mielestä sitä mahdollisuutta ei ilmeisesti tule sallia sielläkään, missä 16-vuotiaat eivät todellakaan ole enää lapsia. Ovatko meilläkään?

Omilta nuoruusvuosilta muistan vielä hyvin, miten Jyväskylässäkin tyttöjen yksi suosituista kesä- ja pysyvimmistäkin työpaikoista oli kaupungin keskustassa toiminut pukutehdas. Palkat eivät olleet kummoiset, mutta aika moni senkin tehtaan kautta pääsi palkkatyön makuun.

Kirjaan on laitettu Marimekon toistaiseksi toiseksi viimeisimmän toimitusjohtajan, Mika Ihamuotilan toteamus, että "onko kuitenkin parempi tarjota noille köyhille ihmisille töitä heidän maassaan hyvällä palkalla ja antaa heille mahdollisuus tienata elantoa perheelleen kuin olla tekemättä sitä". Muuten kirjan näkökulma on kuitenkin tuomitseva. Miksi kirjan kirjoittajien on niin vaikea käsittää, että jossain muualla eletään erilaisessa yhteiskunnassa ja eri kehitysvaiheessa?

Voi olla, että koko Marimekkoa ei enää olisi, ei ainakaan nykyisenlaisena suomalaisomistuksessa, jos tuotantoa ei olisi siirretty halpatyövoiman maihin. Kotimaassa kirjan kirjoittamisen aikoina Marimekko-tuotteita tehdään enää Herttoniemen omalla tehtaalla ja Kiteellä, jossa ulkopuolinen yritys jatkaa kukkaroiden valmistamista.

Suomesta on korkeiden palkkakustannusten vuoksi kadonnut lähes koko tekstiiliteollisuus. Näin ei tietysti olisi käynyt, jos asiakkaat kotimaassa ja ulkomailla suostuisivat tai kykenisivät maksamaan tuotteista hinnan, jonka ansiosta vaate- ym. teollisuus pystyisi meillä toimimaan.  Kun hintoja ei voida nostaa pilviin, pitää sietää se, että tuotanto viedään sinne, missä tekeminen vielä toistaiseksi on halvempaa.

Ehkä joskus tulee vielä päivä, jolloin tuokin tekeminen lakkaa. Maailmahan muuttuu ja halpaa työtä ei kenties joskus ole enää missään tarjolla. Mutta Marimekko ei yksin maailmaa ja sen köyhiä pelasta. Ei vaikka kirjan kirjoittajat niin tuntuvat uskovan.