jormas. Kaukana takana on aikamme Thaimaassa, jolloin joka päivä oli lähdettävä jonnekin. Usein Buddhavuoren toiselle puolelle moottoripyörällä. Lähes aina tavarataloihin ihmettelemään sitä kaikkea tavaranpaljoutta, jota kukaan ei tarvitse. Usein itsekin etsin epätoivon vimmalla enkö tosiaan tarvitse mitään tai keksi yhdellekään uudelle romppeelle mitään käyttöä.
Koenkin olevani yhä lähempänä olotilaa, jossa minulla on kaikkea eikä minulta mitään puutu. Olen kuin Jokilaakson kani ruohotukko suussa. Siinä on sen mielestä kaikki mitä tarvitaan onneen ja elämään.
Vaikka olen elämässäni ehtinyt tottua yhteen jos toiseenkin, on ollut vaikeuksia hyväksyä Thaikotiamme Seven Seasissa. Edelleen puhun siitä vähätellen hintoineen kaikkineen. Sillä en ole moiseen tottunut, jossa kaikki on luksusta. Olo on kuin olisin puku päällä, johon en ole koskaan tottunut. Onneksi sitä ei ole tarvinnut montaa kertaa ylleen laittaa. Samaa sukulaisuutta koen päällystakkini kanssa, kun jossakin joku tarjoaa sille henkaria. Kyselen, että eikö ole naulaa, johon sen laittaisin, sillä jätkän takista saattaa mennä ripustimessa ryhti.
Hieman kiusaantuneeksi koen oloni myös välillä Seven Seasin rakennusporukan keskuudessa. Kun tiedän meidän olevan heidän silmissään rikkaita länsimaalaisia turisteja, joilla on rahaa vaikka kuinka. Vaikka ei olisikaan.
Seven Seasin ja muidenkin vastaavien paikkojen kontrasti ympäröivään maailmaan on usein melkoinen. Iso osa rakennusjengistä asui perheineen vieressä melkoisissa peltihökkeleissä, jotka kaikki on nyt purettu. Arvatenkin samat pellit muodostavan vastaavan rakentajayhteisön jonnekin muualle. Todellisuudessa komennusmiesten olosuhteen eivät paljoakaan poikkea Suomessa esimerkiksi Thaimaasta marjoja poimimaan tulevilla. Thaikotimme viereiselle tyhjälle tontille jäi vain jokunen koira kaipaamaan ruokkijoitaan sekä kuvan paikallinen puucee. Koiratkin ovat nyt kadonneet ja paikalla viettää päiväänsä nykyisin karjalauma.
Mielenkiintoinen ilmiö täällä ovatkin yhteisökoirat. On vaikea löytää R-Kioskin kaltaista 7eleveniä tai mopotaksiasemaa, joka ei olisi jonkun koiran kotiyhteisö.
Suomessa kirjoitettiin jokunen aika sitten suurenakin uutisena, kuinka joihinkin ravintoloihin voi nykyisin tuoda tai viedä koiran. Niille on jopa omat ruokalistansa.
Osaomistuskoira Niilon kantapaikka on Keravalla, Onnellinen Kana nimeltään. Niilon lemppariruuasta ei ole vielä käsitystä.
Täällä koirat ovat oleellinen osa kadunvarsikuppiloiden ja risubaarien elämää. Poikkeuksetta yhteisökoirat ovat hyvin syöneitä, joille ei juuri ihmisen koiranruuaksi tekemä muona kelpaa.
Naapurissa, lammen rannalla pitää majaansa entiseen tapaan mies, jolle annan silloin tällöin jonkun setelin. Ja kun en enää laula päihdetyönantajani lauluja, ei haittaa, vaikka antamani roposet taitavat mennä juotaviin. Hänen kanssaan joskus pysähdyn vaihtamaan sanan tai pari ja pohdin, että maallinen rikkaus ei tosiaankaan ole onnen mitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti