Aikoinaan join paljon ja etsin sekä koin tunteita. Oli sama sainko lopputilin tai uuden työpaikan, joka tunteeseen piti juoda. Kunnes viimein piti juoda, kun ei muuten tuntunut miltään. Sitten aloin ajatella järjellä, tullen lopputulokseen, että vain siinä tapauksessa, jos tahdon kuolla ennen aikojani, olen oikealla tiellä.
Mutten halunnut kuolla, joten järkisyistä lopetin juomisen ja tunne ensin elämisen, koska se vei aina uudelleen pullon ääreen. Jonne eivät hukkuneet murheet eivätkä löytyneet ilot. Vuosia elin järki edellä ja opettelin käsittelemään tunteitani ilman niiden muuttamista kemiallisilla aineilla toisenlaiseksi.
Kunnes viimein opin itkemään läheisteni haudalla ilman päihteitä ja iloitsemaan sekä suremaan aidosti, kuten päivät kohdalleni tulivat ja ne koin. Mutta vain pieni osa nuorista tai aikuisista osaa tai edes haluaa elää ilman alkoholia, joten kuulun vähemmistöön. Josta enemmistö sanoo, että koska en voi juoda kuten he, joudun olemaan kokonaan ilman.
Heiltä on aivan turha kysyä "kuinka niin joudun tai täytyy?" Sillä he ovat oman totuutensa vankeja, jossa sinisellä liekillä palava neste kuuluu ihmisen sisään. Maailmaan ei silloin mahdu, että päihteetön elämä voi olla vähintääkin yhtä oikea vaihtoehto kuin enemmän tai vähemmän kohtuukäyttö. Parhaimmat perustelevat juomistaan, että kännääväthän tilhitkin pihlajamarjojen kanssa sekä omalla laillaan jokien ja järvien ruutanatkin.
Jäädessäni työelämästä pois, jäi sinne monia, jotka tuntuivat ystäviltä, joina heitä myös pidin. Sanon heitä nykyään mandaattiystäviksi. Vuosi vuodelta ovat myös puhelut vähentyneet, kuten Suomessa moni muukin henkilökohtainen yhteydenpito. Kai moni viittaa sille kintaalla tai elämä jatkuu eläkkeelläkin niin hektisenä, jottei sillä ole väliä tai ei huomaa koko asiaa.
Tänä jouluna päätin, että ensi kertaa en ole itse aktiivinen tervehdysten lähettäjänä. Ajattelin katsoa kuinka moni lähettää henkilökohtaisen joulun toivotuksen minulle. Jos joku on lähettänyt peräti perinteisen kortin, näen sen maaliskuussa, kun palaan Suomeen. Luulen, ettei kukaan tai niille on käynyt samoin kuin Thaiosoitteeseeni lähettämilleni korteille, jotka eivät koskaan saapuneet perille.
Vaikka minulla on Morakot, tai juuri sen vuoksi, minun on äärimmäisen helppo ymmärtää yksinäisyyttä ja ihmisiä, joilla joulunaikaankaan ei ole ketään. Ei ihmisen, ei kortin eikä chatviestin vertaa.
Vahvasti tunteella elävänä sain mitä tilasinkin. Syvälle sisälle menevää yksinäisyyttä, hiljaisuutta, hylkäämisen tunteita ja pettymyksiä heiltä, joille toivoin olevani sähköisen sanan arvoinen. Ehkä on aika inventoida tätäkin, etten enää tuppautuisi kenenkään luo joulutervehdyksinäkään, jos ei tykätä tai en ole edes sanan väärti.
Mutta ilman Tataakaan en olisi ollut aivan yksin. Sillä sinä, joka laitoit joulutervehdyksen ja nukuit ehkä sen vuoksi jouluyön unessa kanssani teltassa, olit jotain sellaista mitä en ollut koskaan aiemmin kokenut. Kiitos sinulle siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti