Kai(k)usta on moneksi

Kieku ja Kaiku on sarjakuvapiirtäjä Asmo Alhon piirtämä ja kirjailija Mika Waltarin kirjoittama sarjakuva, joka ilmestyi Oma Koti -lehdessä vuosina 1932–1934 ja Kotiliedessä vuosina 1934–1975. Ainut sivu jota pidin lapsena mielenkiintoisena. Oma Koti -lehdestä en tiedä juuri muuta kuin, että kaikkien 60 lehden kansikuvat maalasi taiteilija Martta Wendelin.

Samaa tekemistä hän jatkoi Kotiliedessä, jossa Kieku ja Kaiku ja myös Possukin jatkoi seikkailujaan. Tuusulan Rantatiellä Taiteilijakoti Erkkolasa asuneesta taiteilijasta voi lukea lisää edellä ollutta keltaista linkkiä klikkaamalla.

Sarjakuva sijoittuu aikansa suomalaiselle maaseudulle, ja sen päähenkilöt ovat valkea kukonpoika Kieku sekä musta kukonpoika Kaiku. Päähenkilöt olivat aivan aluksi, kuuden sarjan verran, normaaleja kanalintuja, mutta sitten ne muuttuivat antropomorfisiksi eläimiksi eli enemmän ihmisenkaltaisiksi. 

Kieun ja Kaiun maailma oli konservatiivinen, ja siinä opetettiin lapsilukijoille hyviä tapoja sekä käyttäytymissääntöjä pienten arkipäiväisten kommellusten avulla. Yhden sivun mittaisissa sarjakuvissa oli tavallisesti jokin opetus, jossa joku päähenkilöistä sai kokea, mitä esimerkiksi ylpeydestä, laiskuudesta tai hätäilemisestä seuraa. Kieku ja Kaiku saattoivat myös opettaa yhteisvastuuta kutsumalla kodittomia eläimiä viettämään joulua kanssaan tai jakamalla ateriansa vähäosaisille.

Vanhaan eurooppalaisen sarjakuvan tapaan Kieku ja Kaiku ei käyttänyt puhekuplia, vaan tarina kerrottiin ruutujen alle sijoitetuilla, Mika Waltarin riimittelemillä kuvateksteillä. Sarjakuvan tavallinen syntyprosessi oli se, että Asmo Alho keksi tarinaluonnoksen ja Waltari kirjoitti siihen kuvatekstit, joiden pohjalta Alho piirsi sarjakuvan puhtaaksi. Siitäkin riittää irvailjoita, joista osoitus on toinen kuva alla.

Sarjakuvan suosion salaisuus olivat Waltarin nokkelasti riimittelemät tekstit, joissa tavallisesti käytettiin vaikeita kolmitavuisia loppusointuja, kuten ”Kissakin jää joskus hiirettä / jos se pitää liian kiirettä” tai ”Opetus on oiva tällistä / törmäily on häpeällistä”.

Muun muassa runoilija, professori V. A. Koskenniemi kertoi lukevansa Kiekua ja Kaikua vain nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään. Vaikka Waltari lopetti varsinaisen kirjailijannuransa 1964, jolloin häneltä ilmestyi viimeinen romaani, Kieku ja Kaiku -riimejä syntyi yhä helposti. Sarjakuvan tekeminen päättyi Asmo Alhon kuolemaan 1975.

Käytin melkoisesti aikaa huonolla menestyksellä löytääkseni jotain viitteitä, mistä tekijät ylipäätään saivat aiheen kahdesta kukosta. Itse asian sivupolkuna sen sijaan löytyi tieto, että Walt Disneyn ankkalauma sai alkunsa vasta pari vuotta myöhemmin.

Tämän päivän aihe tuli mieleen katsellessani päivästä toiseen Thaikotipihamme kukkoja ja kanoja kiekumisineen ja kotkotuksineen. Mutta mistä löytyy polku Mika Waltarin ja Asmo Alhon Kieku ja Kaiku nimiin, on ehkä kaikille mysteeri.

Kun olimme lapsia kotipihallani Perä-Hyrylän Haukkasaaressa, jota sitäkään ei moni tiedä, huutelimme välillä joka suuntaan metsäänkin. Joistakin suunnista kaiku vastasi ja joistakin ei. Ehkä ilmoillakin oli kuuluvuuteen merkityksensä. Lapsena ihmettelinkin millainen kaiku oikein mahtaa olla, jos sen näkisi, sillä se oli usein siinä suunnassa minne huutelimme. Yhtä outo juttu kuin sateenkaaren alku ja loppukin. 

Ehkä kaiulla on osansa myös viisaudessa "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Josta yksi uskomus on, että ennemmin tai myöhemmin kukin saa ansionsa mukaan ja pahakin palkkansa. Harva tullee ajatelleeksi toivovansa silloin jeesiä koston enkeliltä tai peräti jumalalta, harvemmin rouvalta. Thaimaassa ja muuallakin puhutaan myös monelle suomalaisellekin tutusta karmasta ja sen laista.