Hesarin Paavo Tukkimäki kirjoitti parikymmentä vuotta sitten siunaamisesta Hesarissa näin:
Papeilla on viime aikoina ollut kaikenlaista vientiä - Mikkelin piispan Voitto Huotarin sihteeri Kaija Tolvanen sanoo, että miestä on kysytty jo lähes kaikkeen muuhun mutta ei koiranäyttelyn avajaisiin. "Ortodoksithan menevät reippaasti eri tilaisuuksiin, mutta meillä luterilaisilla on periaatteellisia, oikeastaan teologisia ongelmia. Ensinnäkin siksi, ettei meidän kirkkomme tunne esineellistä pyhyyttä. Tapoihimme ei kuulu ortodoksien tavoin siunata ajoneuvoja, kouluja, vettä tai laskettelurinteitä", sanoo piispa.
"Ortodokseilla ja katolisilla on esineellisen pyhyyden ajatus: ajatellaan, että pyhitetyn esineen kautta Jumalan armo voisi välittyä käyttäjien elämään. Meidän kirkkomme vieroksuu ajatusta." Huotari epäilee, että vieroksunnan taustalla saattaa olla jo uskonpuhdistuksen aikoihin liittyvä pyhäinjäännösten, reliikkien huono maine. Piispan mukaan luterilainen pappi tuntee itsensä hieman vaivautuneeksi vihkiessään teollisuushallia, mutta ihmisten työn siunaaminen on jo ihan eri juttu. Se tehdään mielellään.
"Joskus siunataan norppien pesintärauha, mutta kyllä norpatkin siunata voi. Ei se ainakaan minun teologiaani vastaan sodi." Huotari kertoo kohdanneensa jokin aika sitten ruotsalaisen kollegansa. Tämä totesi "hieman kyynisesti", että kirkko kelpaa kyllä siunaajaksi, mutta ei oikeastaan mihinkään muuhun. Ihmiset odottavat, että kirkko "siunailisi" heidän tekemisensä, ja siihen liittyy kirkollisen hampaattomuuden vaara. "Toisaalta ihmisillä on vahva tarve, että siunaisi heidän toimensa. Minusta kirkon pitäisi lähteä tähän vahvasti mukaan."
Eilen oli Morakotin uuden skootterin aika, kun aamupalapaikkamme rouva sanoi läheisen temppelin munkkien olevan nyt valmiita siunaamaan kulkuneuvon. Niinpä hipsimme pikku puotiin ja hankimme väriainetta, punotun köynnöksen pätkän ja jotain muutakin. Sitten sujautimme 100 bahtia suljettuun kirjekuoreen ja ajoimme munkkien juttusille.
Ystävällistä väkeä. Selvästi koin mustikanlehtien värisen Blueberry-pyörän siunaamisella olevan Morakotille merkitystä. Häntä myös ymmärsin, sillä minunkin maailmassa on esineitä, joilla on sielu pikkutytön Molla-Maija räsynuken tapaan.
Ehkä omalla laillaan omituiseen maailmaani Tatan itsensä tuoman ilon lisäksi, sydämeni iloitsee, että olen kaivanut hänestä esiin piilossa lymyilleen eläinrakkauden. Vuosi sitten kotipihankin eläimet olivat ilmaa, mutta nyt on mukava seurata, kun hän puhuu pihapiirissä kulkeville ja osin asuvillekin kissoille ja kysyy olisiko aamiaisen, päivällisen vai illallisen aika. Kun menemme kilometrin päähän aamupalalle, ajamme aina temppelin pihan kautta mukanamme kulkija- ja muidenkin koirien lahjontapussi. Jo kaukaa pyörän satulasta takaani Tata kutsuu koiria. Mamadog-nimen saaneen äidin viidestä pennusta on kolme elossa, jotka eivät ainakaan nälkään kuole.
Monessa kodissa on henkien asunto pihalla tai puutarhassa. Pyhä paikka voi olla myös sisällä talossa. Sellainen on Morakotin ja vähän minunkin thaikodissa. Joskus olen huomannut, kun Tata ostaa siihen kukan tai pari ja pitää muutenkin siistinä. Silloin tällöin sen äärellä hän mumisee kädet 🙏 yhteenliitettyinä jotain. Kaunista ja herkkää arjen keskellä. Mielessäni toivon, että hänen huokauksiinsa sinne jonnekin on nykyisin liitetty myös vähintäänkin tutuiksi tulleet kissat ja koirat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti