Laajennetun Thaipihapiirin eläinelämää

Parin sadan metrin päässä pihastamme, erään temppelin tienhaarassa on vaatimaton ruokapaikka, jossa aina joskus haukkaamme aamupalaa. Huomioni kiinnittyi joku viikko sitten langanlaihaan koiraäitiin, joka arkana varovasti kerjäsi ja yritti löytää syötävää. Vatsan alla roikkuvista tisseistä huomasin, että pennutkin ovat jossain, jos ovat elossa, ja maitoakin olisi tarjolla. Morakotin avustamana ja käsikielellä, jota ei voi sanoa viittomakieleksi, ymmärsin ruokapaikan pitäjältä, että "tuolta temppeliltä päin koira tulee joka aamu."

Niinpä menin Tatan kanssa katsomaan ja etsimäänkin olisivatko pennut jossain. Viimein löysimme uikuttavat jälkeläiset perimmäisen varaston pimeimmästä nurkasta. Peloissaan olivat eikä puhettakaan, että olisivat tulleet lähelle. Kunhan opettelivat murisemaan. Kulkija- ja muidenkin koirien lahjontapussistani jätimme kuitenkin aamuisin vähän purtavaa. Ennen pitkää huomasimme pentuja olevan viisi, joista ainut musta kuoli parin päivän päästä.

Sitäkin surin, jonka ehkä temppelin rouva huomasi, kuten ruokkimisemmekin, sillä eräänä aamuna hän oli siirtänyt yksinhuoltajaäidin jäljelle jääneet pennut temppelin toisella puolella olevan kotinsa pihamaalle.

Nyt ne juoksevat, kuten koiraäitikin innoissaan vastaan, kun ajamme sinne skootterilla pienen ruokapussimme kanssa. Ehkä intoa on nykyisin liikaakin, sillä vain kolme on jäljellä. Yhden pieni elämä päättyi lähes alkuunsa auton renkaan alle. Aika näyttää kuinka moni niistä selviää aikuiseksi.

Kun lähden Suomeen maaliskuussa, on Tata luvannut ja halunnutkin jatkaa niiden ruokkimista. Eniten kuitenkin iloitsen Morakotin eläinrakkauden heräämisestä. Nykyisin hän puhuu koirille, pihamme kissolle ja nyt myös kanoille. Ehkä enemmän kuin minulle, vaikka ymmärrän kieltä tasan yhtä paljon kuin eläimetkin.

Kun aamulla hautova äitikana oli menossa naapurin kotipihaansa thaibasilikapensaiden alla olevalta haudontaosastoltaan, kipaisi Tata hakemaan sisältä kourallisen, kaksi riisiä. Chickenmaman matka toppasi uuden herkun ruokakupille. Siitä minä pidän.

Vielä suurempi mysteeri on laajennetun pihapiirimme ankkalaumat, jotka viettävät paljon aikaa veden valloittamilla riisipelloilla, joilta sato on korjattu. Kun itselläni on yhtä huono ulkomaiden kielitaito kuin ankkatarhurillakin, on kommunikointi muotisanaa käyttääkseni haasteellista.

En esimerkiksi ymmärrä mikä saa ankat tulemaan takaisin ahtaaseen avolava-auton häkkiin riisipeltojen vapaudesta, vaikka tulevatkin ehkä ruuan perässä rantaan. Tosin purtavaa taitaisi vetisellä pellolla olla ilman odottavaa vankeuttakin. Siihenkään en ole vielä löytänyt varmuutta minne ankat munivat munansa.