Tulvan taju

päivis: En tiedä, miksi minulle tuli mieleen Jokilaakson tulvaa ajatellessani tanskalaisen Peter Höegin vuonna 1992 julkaistu dekkari nimeltä Lumen taju. Ajatuksillani tulvasta ei ole mitään yhteistä Höegin kirjan juonen kanssa. Tosin, en ole koko kirjaa lukenutkaan, vaikka muistelen, että se löytyisi Laukaan-kodin kirjahyllystä. Sen sijaan luin netistä kuvauksen kirjan juonesta ja siinä ollaan kyllä ihan jossain muualla kuin tuusulalaisissa tai edes Tuusulan kaltaisissa maisemissa.

Höegin kirjan aiheina ja teemoina mainitaan muun muassa ahneus. Mitäpä tuohon sanoisi? Kelpo tulvamme tuskin on ahneuden tuotetta, vaikka ihminen usein ahneuksissaan tuhoaakin luontoa. Hakkaa esimerkiksi Amazonin sademetsää maan tasalle vimmatulla vauhdilla. Kontrolloida paikallista tulvaamme sen sijaan on yritetty. Tuusulanjoen veden korkeutta on seurattu vuodesta 1959 ja vuonna 2005 jokeen asennettiin automaattinen veden korkeuden seurantalaite. Soiniityntien sillan pielessä olevasta, kiinteästä vedenkorkeusasteikosta voimme itsekin seurata veden pinnan muutoksia.

Jokilaakson tilan alueella on myös 2000-luvun alkupuolella tehty lampien kunnostustöitä. Niiden tarkoituksena on ollut tulvahuippujen tasoittaminen. En tiedä, ovatko tasoittuneet, sillä tällä hetkellä Jokilampikin tulvii niin, että se on jo täyttynyt yli äyräitten.

Pikkulammessakin vesi on noussut, muta se ei sentään uhkaa taustalla
näkyvää Merikonttikotiamme. Kuva on otettu Rabbit-islandilta.

Höeg käsittelee kirjassaan myös lavastettuja rikoksia. Tulvaa ei voi yhdistää rikoksiin, joita Jokilaaksossa on tehty. Eivätkä ne ole myöskään olleet lavastettuja. Ennen kuin asetuimme asumaan tänne, Pikkulammen rannalla olevaan kotaan murtauduttiin lukuisia kertoja. Viimeisen kerran, kun joku murtautui sisään panemalla säpäleiksi koko kodan oven, tein poliisille rikosilmoituksen myös ympäristörikoksesta. Siitä ei tietenkään mitään seurannut, mutta tein ilmoituksen poliisin ehdotuksesta. Joku tai jotkut olivat nimittäin tuoneet ja hylänneet pihapiiriimme vanhoja sohvia ja nojatuoleja.

Sen sijaan ympäristörikoksesta ei tullut ilmoitettu silloin, kun joku oli tuonut purkujätteensä sillan pieleen. Ne eivät olleet Jokilaakson tilan puolella, mutta olisi ollut ikävä näky, jos kipsilevyt ja kattotiilet olisi jätetty niille sijoilleen. Jätettä oli pakettiautollinen ja Sorttiasemalla piti vielä maksaakin, että pääsimme niistä eroon. On raivostuttavaa, miten jotkut katsovat oikeudekseen kuskata jätteensä toisten omistamille maille.

Olemme täällä tavanneet monenlaista peräkärryn kanssa ajelijaa myöhemminkin, mutta eiväthän he tietenkään ole olleet tuomassa tänne jätekuormaansa. Eipä tietenkään. Kunnon kansalaiset. Paras selitys taisi olla, kun joku väitti olevansa menossa Helsinki-Vantaa-lentokentälle pihamme kautta.

Luontosuhdetta tulva hyvinkin vaatii tarkistamaan. Sitä jotenkin ajattelee, että veden kuuluu pysyä uomassaan. Mutta tulviessaan joki menee juuri sinne, mihin se parhaiten pääsee. Tulvan edessä itsensä tuntee aika pieneksi ja voimattomaksi, vaikka mistään katastrofista Tuusulanjoen tulvassa ei olekaan kyse.

Jos Peter Höegin kirja käsittelee myös länsimaista kulttuuria, saman tekee tulvakin. Se tuo tullessaan milloin minkäkinlaisia ihmisen luomia tuotteita. Milloin tulee styroxia, milloin muovisia leikkikaluja. Viimeksi näin siltaan takertuneen kasvitöhnän seassa nuuskarasian.

Enpä tiedä, voinko tulvan osalta tuntea ulkopuolisuutta, jota Lumen taju -kirjassa todetaan kuvattavan. Ennemminkin koen olevani osa luontoa, jolle emme nyt, emmekä juuri muulloinkaan voi mitään. Ehkä emme edes halua. Jokilaakso on viehättävä juuri sellaisena luonnon rämeikkönä, jona sen olemme oppineet tuntemaan.