Pidän kirjoittamisesta

Ensi toukokuun 16. on elettyä elämää sadasta vuodesta ¾ takana. Kättä pidenpää ei juuri ole muistojen lisäksi matkaan tarttunut. Kerättyä henkistä pääomaa mukana kuitenkin kulkenee kertakäyttöisen nahkapukuni sisällä monesta, ehkä eniten rakkaudesta ja surusta. Mutta myös paljon sellaista, jonka välillä toivon jäävän Unholan asemalle. Toisaalta niiden joukossa kulkee oudon ikävän kaipausta sekä melankoliaa, joista en tahtoisi luopua. Mieluummin jättäisin tyhjän nauramisen kuin aidon itkun ja kyyneleet. 

Ylivoimaisesti yksilöitynä eniten olen elämäni aikana käyttänyt aikaa kaikkeen kirjoittamiseen liittyvään. Sitä olen harrastanut osana työtäni ensin reipas parikymmentä vuotta päivittäisten työpäiväkirjojen muodossa. Niistä tuskin on sanaakaan Katulähetys tai Sininauha laittanut talteen. Ehkä se on harmin paikka, sillä mukana on mennyt iso osa kahden, valtakunnallisestikin merkittävän päihdetyön osaajan omanlaista historiaa, jota ei ole säilötty mihinkään muualle.

Kuin eilisen muistan, kun poikamme sai ensimmäisen tietokoneensa ja kirjoitti: "Marko on tavallinen poika." Sieltä jostain tarttui säännöllinen kirjoittaminen minuun. Sitä en tiedä kirjoittaako Marko, jo keski-ikäisenä miehenä säännöllisesti tai edes silloin tällöin.

Kun jäin operatiivisen johtajan pesteistä reipas 15 vuotta sitten opettelemaan leppoistamista, muutti kirjoittaminenkin muotoaan. Enää niitä ei tarvinnut kenenkään lukea osana työtään. Siitä lähtien olen kirjoittanut ensin vuoropaivin Päiviksen kanssa, mutta jo vuosia yksin päiväkirjanomaisia blogeja. 

Ne kaikki ovat löydettävissä Elämän tähden hakusanoilla. Sieltä löytyy myös monta vuotta suunnitelmissa ollut ja viimein tänä vuonna valmiiksi saamani 24-osainen joulukalenteri. Siihen palaan ehkä vuosittain, jos päivät kantavat ja jatkuvat. 

Lähes jokainen kirjoitus on tavalla tai toisella henkilökohtaisesti koettua. Joskus kylläkin pitkin pitkiä aasinsiltoja. Viime aikoina olen törmännyt sivuillani muutamaan mukavaan kirjoittajaan, joita yhdistää blogeja kokoava, sivusto Blogit.fi. Sinne on kerätty ja kerääntynyt tuhansia ja taas tuhansia kirjoituksia. Niiden joukossa Elämän tähdenkin näyttää olevan joillakin mittareilla sadan ensimmäisen joukossa.

Tällä herkellä pohdin John Grishamin sähköistä kirjaa lukiessani, että jos alan kahlata muiden kirjoittamia blogeja lukemalla, en tässä elämässä muuta ehtisi lukemaan. Saapas nähdä mitä tavoilleni tapahtuu, kun saan Grishamin yli 700-sivuisen "On aika tappaa" telakalle ja takaisin älylaitteen kirjahyllyyn. Paperikirjana sivuja saattaa kylläkin olla vähemmän.

Noin 10 000 kirjoitukseeni mahtuu tahattomia ja tahallisia toistoja, sillä en aina keksi uusia aiheita, vaikka pengon niitä ympärillä olevasta elämästä, maailman tapahtumista ja netistä lehtineen sekä mielikuvituksistani. Joskus joku on lisäksi niin mukavasti mallillaan tai perusteellisesti poskellaan, että tulee toistettua jankuttamiseen asti. Toisinaan taas en muista kirjoitinko aiheesta vai suunnittelinko. Joten kirjoitan varmuuden vuoksi uudelleen.

Joulutarina, 25. ekstraluukku

Eilisestä jouluaatosta tuli meille hyvinkin henkilökohtainen juhla, sillä Morakot ja minä menimme kihloihin. Tata siis lakkasi olemasta avovaimo ja hänestä tuli melkein vaimo. Lontoolainen kai voisi sanoa esimerkiksi "almost a wife".  Tämä tapahtui perin vaatimattomassa, mutta täkäläisittän tyypillisessä kanta-aamiaispaikassa, jossa juhlan kunniaksi tarjosimme jokaiselle tulijalle yllätyksenä aamupalan tai mitä nyt itse kukin sattui ottamaan. Talon kissanpentukin, kalan nimen saanut Pläätuu sai tonnikalapurkin ja naapurin koira oman herkkunsa. Kao saattoikin olla porukan smartein, sillä se otti ruokakuppinsa kulmasta hampaillaan ja vei tarjotun ruuan kotipihaansa ehkä ajatellen ihmisten muuten syövän taatusti harvinaisen aamiaisen. 

Päivällä ajoimme PeeCeeX:llä Phatthalungin kaupunkiin enemmän kuin avoparina kihlajaislounaalle paikkaan, jonka etsimme netistä. Sattui olemaan yllätykseksemme jouluhenkinen ja -koristeltu. Puoliksi syömämme pitza jälkiruokineen maksoi enemmän kuin aamusella koko muun väen aamiainen.

Kotiin palatessa pysähdyimme leipomossa ja ostimme pienen kakun. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan oli aamiaisen jälkeen tarkoitus tarjota kotitien väelle tai kuka sattui pihaan tupsahtamaan kakkupalat gingerjuomalla. Kakun haun siirsimme iltapäivään, kun selvisi, että tarjoilu ei onnistu aamupäivällä. Sen selvittämiseen tarvittiin sanakirjaa. Kävi ilmi, että Tatan lempiserkku käy vuorilla joka aamu kello 11 pelaamassa korttia salaa muiden naisten kanssa miesten lähdettyä töihin. Siitä ei kuulemma kukaan luovu yksien kihlajaisten vuoksi.

Kaikki kotipiirin eläimetkin saivat osansa. Kukot, kanat ja kahdeksan pikkutipua, joista yksi on usein mustan lampaan tapaan kateissa. Mamacat sen sijaan ei ole tuonut näytille neljää pientä pentua, jotka se kiikutti pihatuolimme alta turvallisempaan paikkaan. Securitydog sen sijaan oli paikalla, vaikkei siitä arkuutensa vuoksi kyllä oikeastaan tehtävään ole. Lisäksi se on niin vikkelä kintuistaan, että sopivampi nimi voisi olla pakolaiskoira.

Mutta nyt on joulupäivän aamugingerit juotu ja kakku syöty, jonka kanssa meinasi käydä köpelösti. Sillä partyihimme osallistui satapäinen kuokkavieraiden joukko, suurimmillaankin alla millimetrin mittaisten muurahaisten lauma. Joka oli yön aikana murtautunut pahviseen kakkulaatikkoon, vaikka se oli suljettu tiiiviisti muovipussiin. Mutta maassa maan tavalla, joka oli tällä kertaa kakkua elävien muurahaisten kera.

Joulutarina, 24. luukku

Rakkaus- ja joulutarina, osa 3.

Siirin luona käynnistä tuli Kustille tapa ja hän piti huolen, ettei koskaan mennyt sinne päihtyneenä. Toisaalta sen oli tehnyt Siirikin selväksi. Hänen kotiinsa ei ole asiaa silloin, kun on pullolla tullut käytyä.

Kerran heillä tuli puheeksi, kun Siiri oli aina torstai-iltaisin pois, niin missä mahtanet silloin olla, kysyi Kusti. ”Kun sinua ensi kerran kotiini pyysin, lupasin itselleni, etten uskonasioista paasaa.” Mielessään hän ajatteli, että välitän Kristuksen rakkautta teoillani ja Jumala hoitaa loput, jos hyväksi näkee.

Mutta nyt kerron, kun kysyit: "Kuten tiedät, en elä omassa varassa, vaan uskon kaikkivoipaan rakkauteen ja hyvyyteen, joka on tarkoitettu kaikille. Torstaisin käyn hengellisessä kodissani hoitamassa  sielua, johon sinäkin olet Kusti sanonut saaneesi elämänpolulla kolhun, kolhun perään. Ja kaiken uhallakin pyydän, että vien sinut kirkkoon mukanani, jos rohkenet lähteä. Luulenpa hyvinkin, että myös tiesit missä käyn joka viikko ja halusit vaan kuulla sen." Kusti katsoi alta kulmien todeten, että alat tuntea minut liiankin hyvin, mutta mennään vaan ensi torstaina.

Iltasella Siiri vei Kustia Taivaan Isälle, kuten oli tehnyt vuosien ajan monen muunkin oman tiensä kulkijan kohdalla. Levollisin mielin Siiri kävi nukkumaan ja sydämen täytti rauha ja tyyneys. Siirin elämä oli mielestään hyvin, vaikka hän olikin jo jonkin aikaa torjunut sydämestään jotain outoa tyhjyyttä ja kaipausta. Ennen nukahtamistaan hän pohti hengelliseen tilaisuuteen menoa, että onkohan tämä sitä kristillisen päihdehoidon tarjoamista? Ja totesi, että ei, vaan tämä on myös lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Torstai koitti ja he astelivat kohti kirkkoa. Kusti istui Siirin viereen aivan ovensuuhun että varmasti pääsee lähtemään, jos ”jotkut vallat tai voimat” alkavat uhata. Toisaalta oli varmasti pahemmissakin paikoissa henki säilynyt. Nyt oli musiikkia, kahvia, lämpimiä puheita ja ihmisiä, joiden katseissa oli lämpöä ja välittämistä. Kusti otettiin vastaan kuin vanha ystävä ja hänen oli hyvä olla.

Tilaisuus päättyi ja Siiri astui Kustin kanssa pimenevään Helsingin yöhön. He astuivat Karhupuistoon ja istahtivat syksyiselle penkille. Rauha ympäröi heidät ja molempien oli ihmeen hyvä olla. Siinä Siiri kysyi, että uskotko, että Kristus on kuollut ristillä meidän molempien vuoksi. Kusti totesi, että kyllä hän on niin ehkä usein toivonut, mutta maailma on vaan vienyt ja vienyt ja että eihän se nyt tällaista, pahan piiskaamaa puliukkoa enää koske. Siiri tarttui Kustia ensi kerran kädestä, että kyllä vaan, taivas on sinuakin varten ja haluaisitko antaa koko elämäsi Hänelle. Siiri rukoili Kustin puolesta ja Kusti otti Vapahtajan vastaan, ei viiden tähden hoitokodissa vaan Taivaan Isän tuhansien tähtien hoitokodissa paljaan taivaan alla. Missä kaikki olemme tasa-arvoisia.

On jouluyö, joulupukki tallaa askelta toisen eteen tyhjän lahjasäkin kanssa takaisin kohti Korvatunturia. Aaton työt on tehty ja lapset saaneet sen mitä he tänään olivat odottaneet enemmän kuin mitään muuta maailmassa.  Miljoonat tähdet tuikkivat taivaalla ja Vapahtaja on syntynyt.

Siiri ja Kusti istuvat Kinaporinkadun kodissa toisiaan vastapäätä, kynttilä tuo valoa elämään ja he ottavat toisiaan kädestä kiinni. Molemmat ovat saaneet toisiltaan lupauksen yhteisestä tulevaisuudesta. Ja kun yö koittaa, Siiri ajattelee itsekseen, että tämä ainakaan ei ole päihdetyötä vaan rakkautta ja painaa päänsä hellästi Kustin kainaloon.

Joulutarina, 23. luukku

Rakkaus- ja joulutarina, osa 2.

Ajan saatossa vuosien satunnainen Kustin kohtaaminen oli muuttanut muotoaan, tullut säännöllisemmäksi. Ehkä mukaan oli tullut ystävyyttäkin tai jotain erityistä välittämistä tai luottamista puolin ja toisin. 

Siiri ei ollut koskaan hävittänyt mitään miesvainajansa tavaroita, sillä ne olivat tärkeitä, täynnä tunnetta, muistoja ja rakkaita hetkiä. Joku ääni hänen sisällään oli kuitenkin koventanut äänenpainojaan. Usein hän huomasi pohtivansa, mitä oikein tekee miesvainajansa vanhoilla vaatteilla. Eräänä iltana Siiri Angervo rohkaisi mielensä, etsi Kustin ja sanoi: ”En pääse siitä eroon, että Taivaan Isä puhuu minulle. Tiedätkö, olet miesvainajani Taunon kanssa samankokoinen ja haluaisin antaa hänen vaatteitaan sinulle, jos mitenkään voisit ottaa niitä vastaan. Vuosiin ei ole kotonani käynyt yksikään mies, mutta nyt sinua pyytäisin. Kävisit luonani suihkussa, sovittaisit vaatteita ja keittäisin sinulle keiton. Tekisit minut ikionnelliseksi, sillä koen sen Isän tahdoksi.”

Kusti katsoi tuimasti ja sanoi, että en varmasti tule, en tarvitse kenenkään armopaloja, enkä varsinkaan naiselta. Teenkin olen juonut vain mieliksesi, kun tänne asti nyssyköines aina kävelet. Itkien mieli täynnä murhetta Siiri meni kotiinsa ja uni ei tullut koko yönä. Mutta niin oli valvonut Kustikin. Mitä hän sillä lailla meni sanomaan? Ainoalle ihmiselle, joka hänestä oli pitkiin aikoihin välittänyt.

Sen verran Kusti oli vuosien saatossa aikansa kuluksi Siiriä seuraillut, jotta tiesi missä hän asui. Outo hiippailija, kuten alussa Siiriä mielessään nimitteli. Kun Siiri sitten astui raskain mielin päivällä kodistaan Kinaporinkadulla, oli Kusti kadulla ovipielessä vastassa.

Katse alaspainettuna sai sanottua: ”Anna anteeksi. Sen verran on vuosien saatossa tullut kolhuja kadulla ruumiiseen, mutta varsinkin sieluun ja mieleen, että on vaikea hyväksyä, jos joku pitää ihmisenä. Tottahan toki ottaisin vaatteet mielelläni, mutta että suihkuunkin. Oletkohan nyt ajatellut loppuun saakka, tällainen puliukko, tai ainakin melkein, sillä korvikkeita en ole juonut vuosiin? Että jotakin hyötyä on ollut halvasta viinastakin, sillä korvikkeiden juonti vie viimeisenkin palasen itsetunnosta. Kusellakaan ei voinut käydä missä muut, kun haju on niin kauhea.”

Siihen katosi Siirin alakulo, kun he peräkanaa menivät portaita ylös kolmanteen kerrokseen. Siirin hyysäämisellä ei ollut rajaa ja Kusti tunsi olonsa kiusaantuneeksikin. Toisaalta hän koki olevansa kuin kuningas, kun sovitteli Tauno-vainaan paitaa, housuja ja palttoota päälleen ja kauhoi Siirin lihakeittoa urakalla vatsaansa.

Kun Kusti lähti matkoihinsa, koki Siiri sydämessään ennenkokemattoman, Taivaan Isän sinne laittaman hyvän olon ja ajatteli, että onkohan tämä nyt sitten päihdehuoltoa? Ei, päätti Siiri, vaan tämäkin on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Joulutarina, 22. luukku

Rakkaus- ja joulutarina, osa 1.

Siiri Angervo oli suomalainen nainen. Ehkä kovin tavallinen, ehkä ei. Ainutlaatuinen kuitenkin. Kuten me kaikki. Hän oli jo vuosia, vuosikymmeniäkin elellyt yksin. Kantakaupungin alueella, Helsingissä, tarkemmin Kalliossa tai ehkä oikeammin Sörnäisissä. Sillä kuitenkaan ei ole suurtakaan merkitystä.

Yksinäinen Siiri Angervo ei kuitenkaan ollut. Ei oikeastaan koskaan. Yksin, muttei yksinäinen, näin hän oli usein todennut. Jo vuosia hän oli kulkenut omia reittejään ja tutuksi tulleita paikkoja, iltasella, aamusella ja milloin mitenkin. Keitti kahvia, teetä, välillä mehua ja osti rinkeleitä. Teki joskus leipiäkin, pakkasi ne reppuunsa ja lähti kierroksilleen. Tapaamaan laitapuolen kulkijoita, kuten hän itse asian ilmaisi.

Siiri piti sanasta laitapuolen kulkija, mutta hän ymmärsi sen toisin. Toisin kuin me muut. Hän oli jo Kekkosesta sanonut, että laitapuolen kulkija hänkin, samoin Koivisto ja Halonen sekä monet muut. Kuten Bill Gates ja Marilyn Monroekin, niin hän sanoi. Laidalla kulkivat hekin, tosin toisella kuin Arska, Tyyne ja monet muut. ”Ei ollut heistä kestään keskellä kulkijaksi, laitapuolen kulkijoita kaikki”, jatkoi Siiri. Ja oli oikeassa. Itseään piti keskitien kulkijana, tuiki tavallisena.

Monet miehet kadulla, myöhemmin myös yhä useammin naiset, tulivat Siirille tutuiksi ja rakkaiksi, kuten Siirikin heille. Erityisiä ovat kaikki, sanoi Siiri, mutta kohtaloksi koitui Kusti. Kusti piti majaansa varsinkin talvisin Verkkosaaressa, joskus roskiksessa, joskus merikontissa. Kesäisin hän viiletti pitkin stadia ja sanoi, että kengät ovat kulkurin koti. Silloin häntä ei aina löytänyt Siirikään, mutta talvisin kyllä. Tutusta roskiksesta, ilmanvaihtokanavan aukon edestä lämmittelemästä tai joskus yökahvila Kalkkersista. Kaikista kadun kansalle tutuista paikoista.

Usein Siiri sanoi kuumaa juomaa ja rinkeleitä tarjotessaan Kustille ja monille muille, että ehkä tuntuu sopimattomalta sanoa, mutta Taivaan Isä rakastaa kaikkia. Vaikka se ei varmasti jossain laatikossa, yksin yön hiljaisina, kylminä hetkinä siltä tunnu. Kotona Siiri ajatteli, että onkohan tämä sitä päihdehoivaa? Päätti, että ei, vaan tämä on lähimmäisen rakkautta ja välittämistä, jota ilman ei kenenkään ole hyvä olla.

Joulutarina, 21. luukku

Tänään lauantaina 21. joulukuuta on vuoden lyhin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla. Talvipäivänseisauksen jälkeen talvi kääntyy kohti kevättä ja valoa on vähitellen yhä kauemmin. Päivän piteneminen alkoi lauantaina kello 11.21.

Vaikka jouluihini on mahtunut maallista menoa melkoisesti ja alkoholin käyttöä, on se ollut ensisijaiseti Vapahtajamme syntymäpäivä. Yksi rakkaimmista hengellisistä muistoista onkin aiemmin mainittu, joulujuhlissa laulamani Heinillä härkien kaukalon. Laulu on alkujaan ranskalainen kansanlaulu ”Entre le bœuf et l’âne gris” 1600-luvulta, josta Googlen kääntäjä sanoo: "Härän ja harmaan aasin välissä". 

Se on ainut tietämäni joululaulu, joka alkaa Vapahtajamme syntymästä ja päättyy Hänen kuolemaansa. Sanat kuvaavat ensin jouluyön tapahtumia ”Enkelparven tie / kohta luokse vie / rakkautta suurinta katsomaan” ja päättyvät pääsiäisen tapahtumiin ”Ristillä rinnalla ryövärin / nukkuu uhri puhtahin.” Monelle joulun pääosassa ovatkin kuolleet eikä keskuuteemme syntynyt Jeesus-lapsi. 

Lähes jouluna, 22. päivä on syntynyt hyvin rakas osaomistuskoira Niilo ja 25. päivä isäni. Hänen sekä äidin ja siskon haudoilla minäkin käyn jouluaattoina, jos olen Suomessa. Hautausmaat valtavine kynttilämerineen ovat hyvin kauniita ja puhuttelevia jouluyössä. On maa saanut valkoisen lumipeitteen tai ei. 

Tulevana jouluaattona joulu saa uuden, henkilökohtaisen merkityksen, sillä pujotan Morakotin nimettömään sormeen kultaisen, sileän kihlasormuksen. Saman toivon ja odotan hänen tekevän minulle. Silloin tällöin nukkumista tai touhuamista katsellessa ja muulloinkin ajattelen herkin mielin Tatan kiipeämistä Siaminlahden toisen puolen chattikaverista sydämeni tärkeimmäksi ja rakkaimmaksi ihmiseksi. 

Jos muistisairaus syö joskus osan mielestäni, toivon, ettei se pysty nakertamaan muistoani, kun Tata astui alas lentokenttäbussista Jomtienin linja-autoasemalla. Sinä hetkenä päätin pitää pääni, aloittaa alusta taas kerran ja opetella uudelleen rakastamaan ihmisen rakkaudella toista ihmistä.

Hyvin tärkeä minulle on myös jo monena vuonna julkaisemani Siiri Angervon ja Kustin joulu- ja rakkaustarina, jota muokkaan jokaisen joulun alla vahvalla tunteella ydintä hukkaamatta. Tänä jouluna jaan sen kolmeen osaan ja aloitan huomenna lopettaen jouluaattoon. Joulupäivänä päätän pikkujoulukalenterini ekstraosaan ja vähintään yhteen kihlajaispäivän valokuvaan. 

Joulutarina, 20. luukku

Niin monta joulua vietin Päiviksen kanssa, että adventtikalenterini ansaitsee hänen 2. joulupäivän kirjoituksen ensimmäisestä yhteisestä joulusta Merikonttikodissamme 9 vuoden takaa:

Kauniisti ruostunut lyhty
koristaa Jokilaakson pihaa,
jossa joulusta ei ole tietoakaan.

"päivis: Taisimme juuri viettää ensimmäistä joulua Merikonttikodissa. Kaksi edellistä joulua olemme olleet Thaimaassa. Ilmankos meille ei ole syntynyt minkäänlaisia Merikontti-joulutraditioita. Jospa nyt vietetystä tai edelleenkin meneillään olevasta joulusta jää jotain, jonka myöhemmin voi ajatella olevan sellaisia.

Mitähän perinteeksi päätyvää tänä jouluna sitten onkaan tullut tehtyä?

Jouluruokaa olen vääntänyt enemmän kuin ehkä juuri koskaan. Jos on jotain joulua pitänyt aikaisemmin laittaa, niin aika herkästi olen tarttunut kauppojen einestarjontaan. Tänä jouluna taisin ylittää itseni paistamalla lanttu- ja porkkanalaatikkoa sekä kasvismaksalaatikkoa. Viimeksi mainittu on braavuurini, jota en olekaan aikaisemmin tehnyt jouluksi.

Sen verran lintsasin, että ostin valmista lanttu- ja porkkanasosetta. Luomua molemmat.
Osa porkkanalaatikosta paistuu Anna-mummun perintönä saamassani astiassa.

Myös kinkku meillä paistettiin, vaikka ensin näytti siltä, että tarjolla on vain neljän kilon tai sitä suurempia kinkkuja. Kannatti käydä Lahelan lähikaupassa, jossa myytiin noin 1,5 kilon pikkukinkkuja, jonka sitten itse paistoimme. Vaikka Jorma söi sinappihunnuttamaansa kinkkua jo ennen aattoa, sitä näkyy edelleen olevan jäljellä. On siis ollut pienestä koostaan huolimatta melkoisen riittoisa.

Meitä oli neljä ihmistä joulupöydässä. Se joka tietää, minkälainen kotimme on, saattaa ihmetellä, että miten tuo ruokailu tapahtui. Ei ihan tavanomaisesti, sillä ruokapöytänämme oli Merikonttikodin olkkarissa oleva myllynkivi. Pöytäliina vain kiven päälle ja siinä se oli. Kiven alla on tietysti jalat, joten emme sentään ihan lattian tasolla ruokailleet.

Toivoa sopii, että Sininauha ei
unohtaisi Olga Hjelmmania ja
hänen testamenttilahjoitustaan.

Joulusaunan jälkeen kävimme hautausmailla. Ensin Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla, jonne on haudattu meille merkitykselliseksi käynyt ihminen, jota emme kumpikaan ole koskaan edes tavanneet. Olga Hjelmman testamenttasi merkittävän omaisuutensa Sininauhaliitolle ja sen kautta olemme molemmat saaneet olla siivun verran osana tuota perintöä, jolla muun muassa ostettiin asuntoja asunnottomille. Hyrylässä kävimme viemässä kynttilän Paijalan hautausmaalle, jonne on haudattu Jorman läheisiä.

Hautausmailla meillä oli mukana Niilo. Joku koiranomistaja kävi nimittäin oikeutta koiran viemisestä hautausmaalle ja sen tuloksena on olemassa ennakkopäätös siitä, että seurakunnat eivät voi koirien käyntejä kieltää. Koiran pitää tietysti käyttäytyä korrektisti ja niinhän Niilo tekee. Hietaniemessä oli Niilon lisäksi muitakin nelijalkaisia.

Joulukierroksemme päättyi Santtu Ahlgrenin Päämaja-ravintolaan, jossa joimme alkoholittomat oluet ja katselimme kun ravintoloitsija asensi karaokelaitteita alkavaa iltaa varten."

Joulutarina, 19. luukku

Itselläni on ollut useampikin säätilojen ennustusohjelma käytössä kämmenen kokoisessa älylaitteessani ja Tatalla samoin. Yhteistä niille on väärinennustamisen lahja tai muu totuudenvastainen tiedottaminen. Varmaa näyttää olevan ainoastaan jos sataa, ne ennustavat poutasäätä ja päinvastoin. Sen vuoksi ne ovat saaneet meiltä nimen "Big liar".

Luulen, että entisten ja miksei nykyistenkin aikojen ennustajaeukot sekä -ukot sammakoineen ja muine luonnon havaintokykyineen pärjäävät vähintään yhtä hyvin. Kun esimerkiksi pääskyset lentävät matalalla, lähellä jokien, järvien ja ojien vedenpintaa, lentää siellä hyttysten tapainen ruokakin. Sitä en tiedä miksi hyönteiset tekevät niin.

Myös etanat ennustavat varsinkin lapsille aurinkoa tai sadetta kesäisin. Sellaiseen, tulitikkulaatikon kokoiseen törmäsin toissapäivänä pyykinkuivausnarumme alla. Se tuntui olevan oudompi ilmestys myös Morakotille. Otin sen käteeni sateenvarjon alle ja loruttelin vanhempieni opettamalla tavalla: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa". Ja kas, ehkä se ymmärsi yllättäen suomea koska työnsi otsastaan ulos komeat, sentin mittaiset sarvet".

Tässä vaiheessa Tata putosi kuvainnollisesti betonitiellämme kulkevasta kuvan muoviveneestä kuten eno kotimaassani konsanaan. Häntä tosin kumautti kaveri airolla otsaan, kun ei suostunut juomaan riittävästi soutumatkan eväskiljua. Joten etanan ennustuksen mukaisesti eilinen oli pitkästä aikaa kunnollinen aurinkopäivä ja naapurit nostelivat vesikulkuneuvojaan telakoille. Vesitieksi muuttunut, kohdallamme jouluinen kotitie on palautunut yön aikana jalkahenkilöiden ja maakulkuneuvojen käyttöön. Lehmätkin taitavat päästä jouluksi lähilaitumilleen. Luulen myös välillä kotiloon kätkeytyvän etanankin nousseen kotikulmillamme ennustajien arvostettuun joukkoon. 

Pienene poikana logiikka äidin leningin helmoissa ja isän pussihousujen lahkeissa oli aivan toista kuin nykyisin. Joulun vain alustava ennustus oli luettavissa adventtikalenterista, jonka luukkuja siskoni ja veljeni kanssa vuoronperään availimme. Aamu aamulta avoimia ovia oli yhä enemmän, kunnes jäljellä oli vain yksi suljettu, kaikista suurin jouluaaton pahvinen ikkuna.

Elävästi muistan jouluaaton, kun maa oli musta ja paljas ilman lunta. Koin, että avoimista kalenterin luukuista huolimatta joulu ei voi nyt tulla. Koska Joulupukki ei pääse poroineen lahjareen kanssa kulkemaan eikä savupiipusta tai mistään kautta kotiimme. Hiljaa surumielin mielessäni pyysin iltarukoukseni Levolle lasken Luojaltani, että antaisi lumen ja sen myötä joulun meille. Kuinka ollakaan, jonkun ajan kuluttua taivas oli täynnä suuria, valkoisia lumihiutaleita. Kiitin Taivaallista Isääni siellä jossain pilviverhon takana ja olin entistä vakuuttuneempi, että Hän todellakin kuulee minua ja päättää Joulupukin rekikeleistäkin.

Vaikka joskus on aattona satanut lunta, en muista ainuttakaan vesisateista joulua. Näyttää siltä, että thaijoulummekin vietämme kuivissa keleissä. Kihlajaisilmoistamme kiittämisen osoitteeni on Luojani ja Hänen samana päivänä tai oikeataan yönä syntyvä Poikansa. Sillä luulen, että Buddha ei kristittyjen joulukeleistä paljoakaan perusta. Tämä päätelmä varauksin, sillä ikä on karsinut omavoimaisuutta yhtä matkaa joulun jälkeen karisevan joulupuun havunneulasten kanssa.

Kun en tiedä vienkö joskus jotain mukanani tuonpuoleiseen tai lähteekö osakaan minusta ylipäätään minnekään, yritän vain tavallani kerätä lisää uskoa ja vankistaa olemassa olevaa. Sillä haluan yrittää uskoa, että jos jossain on Taivaan ja Tuonelan portit luukkuineen joulukalenterini tapaan ja kysytään pääsylippua, oletan sen olevan siellä missä uskoni.

Sen vaappumisen hetkinä näen ja koen itseni yhä Ruotsinlaivasta aikoinaan rannalle jääneenä matkamiehenä, sillä olin Katajanokanpuistoon sammuneena kadottanut laiva- ja pääsylippuni maaotteluun. Kun viimein pääsin vuorokautta myöhemmin Tukholman stadionin ravintolaan, kukaan ei vastannut koko katsomolle kuulutettuun suomenkieliseen huutooni: "Jorma Soini odottaa Kellotornin ravintolassa!" Joskus pelkään, että elämän ja kuoleman valtiaatkaan eivät minua enää tai varsinkaan aina kuule.

Joulutarina, 18. luukku

Tänä aamuna on viikon verran jouluaattoon. Sääennusteiden mukaan Suomeen saadaan pääosin valkoinen joulu, joita on elämääni mahtunut monia. Joillekin tuleva, valkoinen joulu on ensimmäinen ja täällä Etelä-Thaimaan Phatthalungissa ei sellaista ole koskaan. Ei ensimmäistäkään lumihiutaletta.

Kun näyttelen talvisia kuvia Suomesta, ovat ihmiset innoissaan lumesta. Mutta nyt on vettä Morakotin ja vähän minunkin Thaikotini kotitiellä tulviksi asti. Omanlaisensa erikoisuuden näin eilen, kun paikalliset asukkaat kalastivat betonilla päällystetyllä tiellä erilaisin pyydyksin. Täällä onkin jokavuotista, että sadekauden aikaan, usein juuri ennen joulua joet tulvivat kaloineen ja muine veden eläjineen pelloille, teille, pihoihin, talojen sisään ja aivan joka paikkaan.

Silti sadekauttakaan en vaihtaisi Etelä-Suomen talveen, jonka olen viimeksi kokenut korona-aikaan.

Kun kotini oli Kalliomäen puolimatkankodissa, oli vieressä suurehko Kolun vanhainkoti Jyväskylän maalaiskunnan Puuppolassa. Seinänmittaisen juuttipussisen joulukalenterin lisäksi tapoihimme kuului Kalliomäen Joulupukin vierailu aattoiltana jokaisen vanhuksen luona. Isossa ruokasalissa tai heidän luona huoneissa, jotka eivät usein iän mukanaan tuomien rajoitteiden vuoksi päässeet toisten joukkoon.

Pukilla tonttuineen oli kaikille pieni lahja. Henkilökunta kertoi, että moni vanhus valvoi koko edellisen yön Joulupukkia odottaen. Ja lisäsi, että on iso asia, kun Kolun jouluterveisten tuojalla on joka kertaa aikaa halauksineen jokaiselle. Tästäkään joulutraditiosta en selvinnyt ilman kosteita silmiä. Mutta kosteuden lisäksi tai sijaan tarkat silmät oli joillakin senioreillakin. Sillä kerran eräs sanoi lahjaa antaessani, että Joulupukilla on Soinin Jorman huopatossut.

Jouluja olen asunut ja viettänyt monessa paikassa. Yksi oli Helsingin Sörnäisten kupeessa elämisen yhteisö Topi Katti ja Karvinen. Siellä vietimme koko väen kanssa aina yhteisen joulun kirkoksi vihityssä ja siunatussa korkeassa salissa. Vuosikymmenten saatossa tila ehti olla monessa mukana, myös Pertti Metsärinteen orkesterin harjoitustilana.

Niistä jouluista on jäänyt erityisesti mieleen kaksi muslimitaustaista nuorta miestä samoilta seuduilta kuin seimen ääreen matkanneet Itämaan tietäjätkin. He kuuntelivat hartaina muiden joukossa jouluevankeliumin. Mutta lähtivät salista ja yhteisestä joulunvietosta, kun joulukinkut kannettiin pöytään. Tänä päivänä minun on helppo ymmärtää heitä sian suhteen, sillä eihän minunkaan syömälautaselle koiranliha hevin mahdu. Vaikka se monessa paikassa Thaimaan ympärillä ihmisten syötävää onkin.

Joulutarina, 17. luukku

Vaikka maailma hiljentyy jouluun, kaikki eivät niin tee meillä eikä muualla. Monet toisin uskovat sekä uskomattomat eivät vietä joulua, mutta saattavat silti juhlia, On niitäkin, jotka välttelevät perinteisiin kaavoihin kangistumista ja jättävät siksi lanttulaatikot syömättä tai kulkuslaulut laulamatta.

Jehovan todistajatkaan eivät joulusta perusta, koska Raamattu ei siihen heidän mukaansa kehota. Vaan sanovat, että joulu ei ole raamatullinen juhla ja sen alkuperä on pakanallinen, joka on sittemmin valjastettu kristilliseen uskoon.

Myöskään juutalaiset eivät vietä joulua, koska heille Jeesus ei ole lainkaan jumalan poika. Sen sijaan juhla on marras–joulukuun hanukka Jerusalemin temppelin uudelleen vihkimisen muistoksi. Jokaisena kahdeksana iltana ikkunalle sytytetään yksi kynttilä lisää.

Mutta ei joulu istu Buddhaan uskoville thaimaalaisillekaan tai kiinalaisille. Yhdysvalloissa asuville juutalaisille ja kiinalaisille syntyikin 1800-luvulla yhteinen jouluperille. Kun jouluna olivat avoinna vain kiinalaiset ravintolat, kokoontuivat juutalaiset niihin syömään. Ehkä näin tapahtuu edelleen.

Raamatussa on paljon tapahtumia, joita ihmisjärki ei käsitä. Ja mitä emme ymmärrä, selitämme mielikuvituksella höystetyllä symboliikalla tai toteamalla "ei voisi vähempää kiinnostaa". Maistiaisia vedenpaisumuksesta voi kuitenkin kokea tämän joulunalusen blogikuvani tulvista Morakotin ja vähän minunkin Thaikotitiellä.

Tosiuskovaisena itseään pitävällä on omat, mieleiset tulkinnat ja uskomuksensa. Hän saattaa tuomita samaa sukupuolta olevat rakastavaiset Manalaan, mutta katsoo itse olevansa etuokeutettu Paratiisiin eronneena tai uudelleen avioituneena.

Historia kertoo, että Jeesuksen äiti Maria oli harras juutalainen, joka ei nykyaikana olisi voinut juhlia jouluna Poikansa syntymäpäivää. Tosiasia onkin, että kukaan ei tietäne todellista syntymäaikaa. Vaan juhlimiseen on kaapattu maallinen juhla, jolla on perin mielenkiintoinen historiansa.

Omana elinaikanani on Suomessakin ollut kausi, jolloin aattoiltana eikä joulupäivänäkään mitkään paikat olleet avoinna. Kokemuksesta tiedän, että niihin aikoihin jouluaatto oli yksinäisille ihmisille vuoden yksinäisin ilta.

Parina, kolmena vuonna aattoyönä kuljin kyynelsilmin kotikyläni raitteja. Katselin ihmisten kotien ikkunoissa palavia jouluisia valoja ja kaipasin yhteyttä heidän jouluihinsa. Minnekään en itse voinut menna ja olin niin yksin, sillä joulu oli ja on yhä hyvin perhekeskeinen juhla. Aaton ja sielun yksinäisyys ei poistu nykyisinkään, jos osallistuu yksinäisten joulujuhlaan tai nappailee drinksuja ravintolassa tonttulakki päässä valomerkkiin saakka.

Kun jouluyössä viimein tallustaa kotiaan kohden, jo matkalla yksinäisyys kuiskii korvalehdellä: "Hän mistä tulee, minne menee, taivas yksin ties. On musta kissa seuranaan. Mut kylmä alkaa ahdistella miestä hilpeää. Hän kaipaa varmaan kotia ja lieden lämpimää..."

Joulutarina, 16. luukku

Vapahtajan seimen luokse saapuneista tietäjistä ei ole säilynyt varmaa tietoa. Legendanomaisia piirteitä eri maissa sen sijaan on paljon, joista osa elää ja voi hyvin. Esimerkiksi suomalainen tiernapoikaperinne perustuu kertomukseen itämaan tietäjistä, jota on käyty esittämässä talosta taloon. Varhaisimmat maininnat siitä ovat 1700-luvun lopulta. Nykyäänkin kuvaelmaa esitetään kotien lisäksi erilaisissa joulujuhlissa. Jotkut koulumme ovat tosin nyt poistaneet sen joulujuhlien ohjelmistosta.

Balthasar-nimellä kulkenut afrikkalaiskuningas muovautui Suomessa Tiernapoikien Murjaanien kuninkaaksi. Suomalainen käsitys rasismista ja syrjinnästä on, että afrikkalaisen kuninkaan kasvoja ei saa enää näytelmässä mustata, vaan hän on valkoihoinen. 

Se on sääli, sillä se kertoo katajaisen kansamme onnettomasta itsetunnosta sekä henkisestä pienuudesta. Tarpeesta tehdä maastamme joka suuntaan hajuton ja mauton, jossa ei kristinuskollakaan saa olla edes symbolista osaa.

Tietäjien tunnuksena etenkin Keski-Euroopassa käytetään kolmea kuninkaan kruunua, josta Ruotsin kuningas Albrekt Mecklenburgilainen kopioi sen itselleen Ruotsin vaakunaksi. En tiedä onko naapurimaassamme ilmennyt tarvetta vaihtaa vaakunaa tai kruunua, kuten meillä afrikkalaisen kuninkaan ihonväriä. 

Lahjojen lukumäärän perusteella on ajateltu, että tietäjiä olisi ollut kolme, sillä Raamatussa ei kerrota tietäjien lukumäärää eikä nimiä. Joita he ovat kylläkin saaneet monia maasta riippuen. Määräkin vaihtelee ehkä kolmen ja kahdeksan välillä.

Sangen yksimielisiä ollaan siitä, että perille seimen ääreen he saapuivat vasta syntymän jälkeen. Matkaa taitettavaksi oli sen verran, joten eivätköhän liene jo nyt kamelitien päällä. Ehkä tietäjät lähtivät silloisesta Persiasta. Kuningas Herodes joka tapauksessa pelästyi valtansa puolesta ja koki syntyneen vauvan tulevaksi kilpailijakseen. Ensin hän tarkisti ennustusten paikkansa pitävyyden omilta kirjoitusten tutkijoiltaan ja yritti sen jälkeen kieroillen saada itämaan viisaat kertomaan paluumatkalla Jeesus-lapsen tarkan olinpaikan hänelle.

Tältäkään osin ihminen ei ole vuosituhansissakaan muuttunut tai oppinut mitään. Vaan tänä päivänäkin valtaa pitävät surmaavat vallantavoittelijoita, laittavat vankilaan tai väärentävät vaalituloksia sekä kieroilevat monin eri tavoin. Puoli Eurooppaa saa hepulin, kun Unkarin päämies tapaa Venäjän vastaavan, jolle ei myöskään tunnu mikään riittävän. 

Tähän oli sanansa sanottavana Suomessakin presidentivaalien alla kuin isoilla kansoilla konsanaan. Alexander Stubb sanoi: "Jos Putin yrittäisi soittaa onnittelusoiton, en vastaisi." Ja jatkoi, että Vladimir tulisi vaan käyttämään sitä jonkinlaisena propagandana. Toisin kuin Stubb, Pekka Haavisto nostaisi luurin: "Aina, kun jonkun valtion päämies soittaa, niin vastaan, enkä antaisi puhelinta presidentinlinnan siivoojalle." On siinä meille kaikille ohjenuoraa valtakunnan ylimmältä tasolta joulurauhan saavuttamiseksi ja sen toivotteluun.

Joulutarina, 15. luukku

Kolmannen adventin kirjoituksessa on paljon muilta kaapattua, sillä parin vuosituhannen takaisista tapahtumista on vain toisten kirjoittamaa, tallentamaa ja säilyttämää. Joulun odotusaika on adventti tai adventtiaika. Sanaa käytti jo Mikael Agricola kirjoituksissaan. Sinne se lienee kulkeutunut ruotsin kielen kautta latinan kielestä, jossa adventus tarkoittaa muun muassa Kristuksen tulemista.

Maria oli Nasaretista kotoisin oleva juutalainen neitsyt, joka oli kihloissa Joosefin kanssa. Marian ja Joosefin kuvataan asuneen yhdessä, mikä oli tuon ajan tapa, sillä kihlaus – avioliittosopimus – oli ratkaiseva. Enkeli Gabriel ilmoitti Marialle, että tämä tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Messiaan. Maria suostui tehtäväänsä ilmoittaen olevansa ”Herran palvelijatar”. Pian sen jälkeen hän tapasi sukulaisensa Elisabetin, joka Pyhän Hengen vaikuttamana kutsui häntä ”naisista siunatuimmaksi” ja ”Herransa äidiksi”.

Messias on aramean ja heprean kielen sana, jonka merkitys on 'Voideltu'. Uudessa testamentissa Jeesusta kutsutaan Kristukseksi, joka on kreikan kielen vastine sanalle Messias.

Jeesuksella oli Raamatun mukaan neljä veljeä ja useampi kuin yksi sisar. Koska Maria oli neitsyt, on syytä ajatella Jeesuksen veljien ja sisarten olleen Joosefin aiemmista naissuhteista. Tavalliseen mieskeskeiseen tapaansa evankelistat mainitsevat kyllä veljet nimeltä, mutta sisarille riittää sivumaininta.

Veljet olivat Jaakob, Joosef tai Jooses, Juudas ja Simon. Heistäkään ei tiedetä paljon. Lukuun ottamatta Jeesuksen vanhinta veljeä, Jaakobia, joka pian Jeesuksen kuoleman jälkeen kohosi Jerusalemin alkuseurakunnan johtajaksi. Ehkä hänen verisukulaisuutensa oli hyödyksi uralla etenemiselle. Perimätieto kertoo, että Jaakob kivitettiin kuoliaaksi noin vuonna 62. Toinen perimätieto nimeää Jeesuksen sisaret Mariaksi ja Salomeksi.

Joulua vietetään Jeesuksen syntymän muistoksi. Jeesus syntyi ihmiseksi ihmisten keskuuteen. Keskelle vuoden pimeintä aikaa, jossa pimeyteen syttyvä valo sytyttää toivon. Suomen kielen sana joulu tulee sanasta yule, joka on muinainen germaanien talvijuhla. Antiikin Roomassa oli ennen tapana juhlia joulukuussa aurinkojumalaa ja maanviljelyn jumalaa. Kristinuskon myötä Rooman keisari halusi, että ihmiset unohtavat muut jumalat ja alkavat juhlia Jeesusta.

Haluan pitää jouluni Jeesuksen syntymäjuhlana riippumatta siitä mihin uskon tai en mihinkään elämäni haltijaan. Ja vaikka kaikki olisi vain suurta sattumaa syntymisineen, kuolemisineen ja elämimisineen. Tosin varsinkaan siihen en usko. Joskaan en tiedä sitäkään. Mutta juhliahan voi melkein mitä tahansa surujuhlineen. Itse nostan esimerkiksi kesäisin minilippuni minisalkoon Jokilaakson juhlapaikalla "Tänään en tee mitään" päivänä. Siinä ei kyllä ole mitään erityistä juhlittavaa, sillä en tee oikeastaan muulloinkaan juuri mitään.

Joulutarina, 14. luukku

Phattahalungissa ei joidenkin liikkeiden koristelun lisäksi joulu näy. Ja vielä vähemmän sen kristillinen merkitys, kun ei ole kristillisiä yhteisöjäkään tai ei ainakaan ole sattunut silmiini. Sen sijaan jossain kauppapaikassa saattavat kansainväliset joululaulut tarttua korviin. Joukossa ei kyllä ole Topeliuksen Sylvian joululaulua eikä Varpusta jouluaamuna. Mutta Jingle Bells sen sijaan soi ja kuuluu muunkielisenä.

Joulu voi silti pompata Thaimaassakin esiin yllättävällä tavalla yllättävissä paikoissa. Sillä "kello 12.30 joulukuun 12. päivänä toimittajat huomasivat joulupukiksi pukeutuneen miehen myymässä seppeleitä ajoneuvoille. Jotka pysähtyivät punaisiin valohin moottoritien ylikulkusillan alla Sukhumvit Roadilla Pattayalla. Kyseistä miestä haastatteli The Pattaya News -lehti. Mr Kritsada Boonsopa sanoi olevansa seppelemyyjä, ja koska joulu sekä uusi vuosi lähestyvät, hän halusi tuoda loman iloa autoilijoille.

Hän paljasti myös kohdanneensa myynnin laskun äskettäin ja päätti siksikin pukeutua punaiseen pukuun kiinnittääkseen tienkäyttäjien huomion. Se onkin yllättäen lisännyt myyntiä. Mies oli joulupukin asuisena tehnyt myyntityötä kaksi päivää ja aikoi jatkaa uuteen vuoteen asti."

Varsinkin turistikohteissa joulu näkyy monin eri tavoin. Kaupallisuuden lisäksi siihen tuovat oman mausteensa kristilliset seurakunnat jouluevankeliumineen ja joulukirkkoineen. Saatetaanpa joululauluja laulaa Pattayan Jomtienin rannalla ja muuallakin. Phatthalungissa, Siaminlahden toisella puolella ei ole joulukinkkuja eikä oikeastaan mitään muutakaan mitä suomalaiset pitävät jouluruokina. Turistikaupungeista löytyy myös valmiita jouluaterioita monesta ravintolasta monen maan makuun. 

Yhtään yksityiskotia ei ole Morakotin vähän minunkin Thaikotikulmilla tai juuri mitään muutakaan mistä joulu näkyisi millään muotoa. Niinpä pihamme pieni muovikuusi, jo kolmatta vuotta öisin palavine jouluvaloineen ja muine koristeineen, on edelleen ilon sekä ihmetyksen aihe. Täällä eivät ole myöskään Lady Lionsit tai muutkaan hyväntekeväisyystoimijat käärimässä ostoksia joulupapereihin. Eipä taida olla tontun kuvilla papereitakaan. Ja miksi olisikaan? Jos ei vietetä joulua, ei taidata antaa joululahjojakaan.

Joulu on yhdessäolon, perheen ja hiljentymisen aikaa. Kaikki eivät kuitenkaan kokoonnu perheensä pariin aattona. Kolme ihmistä tämän linkin takana kertoo, kuinka he ovat viettäneet joulua.

Joulutarina, 13. luukku

Olen kohta kaksi viikkoa pinnistellyt ja puristellut henkisiä muistionkaloitani löytyisikö lapsuuden jouluista kodissani tai muuten vanhempien kertomana jotain hengellistä. Mutta heikko on ollut anti Pietarin kalansaaliiseen verrattuna. Hyvin rakas hetki oli iltaisin, kun äitini istui vuoteeni reunalle ja yhdessä lausuimme iltarukouksen: "Levolle lasken luojani, armias ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi."

Usein vuosikymmenten aikana olen ihmetellyt, että äitikö minuun valoi lapsenuskon, jonka lienen kadottanut ikuisiksi ajoiksi? Yläkertaan rukoillessani ymmärsin, että yön aikana voin kuolla. Silti nukahdin levollisin mielin, koska silloin olen taivaassa, Jeesuksen luona ja odotan vain milloin vanhempani ja sisareni tulevat. Tänä päivänä yksi osani on kuoleman pelko. Kun se valtaa mielen iltasella, saattaa uni olla tipotiessään tuntitolkulla. Siltikin, vaikka kerran sen vallatessa hetkeni näin selvästi vuoteeni päädyssä vitivalkoisen enkelin, joka sanoi: "Älä pelkää, onhan sinulla minut."

Varsin hengettömistä lapsuuden jouluista muistan kristillisyydestä sen, että 1. joulupäivänä ei saanut mennä ulos. Kielto löystyi myöhemmin aamupäivän mittaiseksi ja siitäkin vielä tunnin verran. Ehdotonta oli, että jumalanpalveluksen jälkeen omalle pihalle, muttei naapuriin. Sinne kuitenkin livahdin kadehtimaan muiden saamia joulahjoja sekä Harsusten joulukuusta, jonka isä-Väiski varasti nokkani edestä. Hieno kuusihan se oli koristeltuna, mutta mielestäni väärän keittiön lattialle. Eniten taisikin harmittaa, että se oli ensimmäinen joulu mikä perheeni piti viettää naapurimetsästä yksin varastamani joulupuun ympärillä. 

Nykyisin valvon aattoyönä juuri syntyneen Jeesus-lapsen seimen äärellä ihmetellen elämän ihmettä, josta en ymmärrä mitään. Pidän myös omasta, suurelta osin salatusta hengellisyydestäni kiinni. Vaikka lähes aina rinnallani on kulkenut ihmisiä, joita olen rakastanut, jouluaatot öineen ovat olleet vuoden yksinäisimmät vuorokaudet.

Eläinsuojassa katselen rakkaudella vuokseni syntynyttä uutta elämää. Ja ajattelen, että miksi jotkut taipaleella tapaamani ihmiset sanovat osani olevan Tuonela, jos en usko kuten he. Jos näin on, en tahdokaan heidän joukkoonsa, sillä siellä ei silloin ole monikaan perheestäni eikä ystävistä. 

Mutta yhtä lailla kuin he sanovat "tieni väärä on", ajattelen heistä samoin. Sillä Joulun Lapseni luokse kelpaa jokaisen ihmisen ja ihmisen eläimen sielu uskosta ja tavoista riippumatta. Hekin, jotka sanovat tulevana jouluaattona kihlaamani Morakotin viettävän ikuisuutensa eri paikassa koska hän kanssani siunautti skootterinsa Buddhan temppelin munkilla. 

Joulutarina, 12. luukku

Kun aloitin keskimäärin adventti- tai joulukalenterin mittaista, noin 24-osaista Joulun tarinaani kuun ensimmäinen päivä, ajattelin kirjoittaa vain Korvatunturin Joulupukin elämän ympäriltä. Vaan toisin kävi, sillä noin kymmenennen luukun kohdalla huomasin kaipaavani Joulun hengellistä sanomaa. Vaikkei sitä muiden toimesta hevin Etelä-Thaimaan kapinoivien, ehkä enemmän muslimivetoisten maakuntien naapuri Phatthalungista löydykään.

Mutta joissakin kaipoissa se näkyy, vaikka kristillisyys ja länsimainen turisti on lähes yhtä harvinainen kuin thaimaalainen lumihiutale. Mutta jotain Makro tavaratalon kultaliikkeen muovikuusi kuitenkin minussa herätteli. Eikä se ollut Joulupukki Petteri Punakuonoineen eikä Joulumuori tonttukatraineen. Vaan kristillisyys jouluseimineen sekä pian talliin syntyvä Jeesus-lapsi.

Kun 11-vuotiaana lauloin kouluni joulujuhlissa soolona Heinillä härkien kaukalon jne. oppilaiden, vanhempien ja opettajien kuunnellessa, ajattelin villi kun olin, että silloin itseni lisäksi vanhempani olivat ylpeitä minusta. Meni kauan ennen kuin yksikään uuden ajan joululaulu sytytti minussa mitään joulun tunnelmaa. Siihen tarvittiin vuosien kolmen miehen tekemän laulun kuuntelu, joka kertoi ymmärrettävällä tavalla, miksi Joulun lapsi voi syntyä meille kaikille joka vuosi uudelleen. On sitten kristitty tai ei. 

Sydämeeni Joulun teen punaisen linkin takana on suomalainen joululaulu, jonka on säveltänyt Kassu Halonen, sanoittanut Vexi Salmi ja levyttänyt Vesku Loiri. Heistä vain Kassu on enää viettämässä Joulua kanssamme. Kappale syntyi Flamingo-levy-yhtiön toimistolla marraskuussa 1988, kun Vexi Salmi huomasi, että Vesa-Matti Loirin tekeillä olleelta joululevyltä puuttui yksi kappale. Salmi kirjoitti nopeasti tekstin ja vei sen viereisessä huoneessa istuneelle säveltäjä Haloselle antaen ohjeeksi, että mieluiten Bachia kunnioittaen fuugatyyppisesti.

Kassu luki tekstin kolme kertaa ja hänen päässään alkoi soida. Hän lauloi kappaleen nauhalle katkaisematta nauhoitusta kertaakaan. Taustaksi hän soitti syntetisaattoria. Kun Salmi palasi huoneeseen muuttaakseen tekstistä muutaman sanan, Halonen soitti kappaleen hänelle. Vexi totesi, ettei muutoksia tarvita ja kappale on valmis virsikirjaan. Koko kappaleen tekemiseen ei kulunut puoltakaan tuntia. Kappale äänitettiin seuraavana päivänä, jolloin Loiri lauloi sen levylle yhdellä ainoalla otolla. Levy myi enemmän kuin yksikään toinen joululevy. 

Laulua on vastustettu epäkristillisenä, koska kriitikot pitävät sitä harhaoppisena. Salmen mukaan "ahdasmieliset" saivatkin laulun vuonna 2005 pois Suomen Lähetysseuran julkaisemasta vihkosesta Kauneimmat joululaulut. Musiikintekijät ry:n toiminnanjohtaja Martti Heikkilä on myöhemmin huomannut laulua laulettavan usein väärin ja todennut syyksi sen, että Suureen toivelaulukirjaan on päässyt aikoinaan hieman virheellinen sanoitus. Toivelaulukirjasta virheet ovat levinneet muihinkin julkaisuihin, kuten Kauneimmat joululaulut -vihkoon.

Joulutarina, 11. luukku

Joskus saan sydäntälämmittävän palautteen. Joka antaa ja valaa uskoa siihen, että jokaisella kirjoituksella voi olla kirjoittajan lisäksi merkitystä myös jollekin toiselle tai peräti muille. Kun sellainen tuli eilen, arvatenkin Joulutarinasta, olkoon se myös osa tämän joulun odotuksen kertomusta. 

Moritz Turunen: "Olen Faijacebook-kaverisi, emmekä ehkä muuten tunnekaan. Taivaltasi olen kuitenkin seurannut, kulkenut kanssasi ja sydämessäni tiedän kaiken olevan isossa, taivaallisessa ikkunassa täydellisesti ja hyvin ikuisesti. Olet näyttänyt esimerkilläsi jakaa elosi ehkä Facebookin kauneimman ja sosiaalisen median tärkeimmän puolen. Opettanut, että vain yksi päivä on varattu lähtemiseen ja kaikki muut elämiseen ajan vankina. Kerran vielä taivaanrannan tuolla puolen paiskaamme kättä ja heitämme "ylävitoset".

Siellä jossain taivaanrannan ylisten tuolla puolen loistaa myös edelleen Betlehemin tähti, joka 2000 vuotta sitten johdatti Itämään tietäjiä eläinsuojan seimen luokse. Ehkä sama tähti ohjasi minut Bogotan slummeihin, mutta myös Jyväskylän Roninmäen kaatopaikalle. Siellä ihmiselämän mittanauhalla mitattuna asui kauan sitten itse tekemissään asumuksissa ihmisiä. Muistan Tanen ja toisen miehen koko nimeltä. Kariniemen Veijon, jonka sija oli millä mitalla tahansa vaatimaton. Joku sanoisi, että ihmisarvoton. Mutta Veijolle se oli koti ja kaikki mitä oli muistojen lisäksi elämästä jäljellä.

Siellä kävin välillä yksin, mutta jouluisin Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoniajohtaja Veijo Pesosen tai diakoni Markku Laukkasen kanssa. Joka joulu olimme odotettuja vieraita sydämestä annetun kahvipaketin tai muun joululahjan kanssa. Kariniemen Veijo, tai olisiko ollut Kari Niemi (?) sanoi kotiaan koijaksi, johon mahtui puukamina, laverisänky sekä pieni pöytä ja sen alle likasanko. Pöydän kulmalla oli mennessämme aina virsikirja, josta lauloimme yhdessä virren 21, Enkeli taivaan...

Kukaan ei ole laulanut sitä koskaan kauniimmin tai ainakaan enemmän tunteisiini menevästi. Kun Pesosen Veijo luki jouluevankeliumin, koimme sydämissämme, että Hän syntyy tänäkin jouluna meitä jokaista varten. Ehkä tärkein viestimme oli tuoda siihen hetkeen joulun sanoman lisäksi toivoa jokaisen yhtä suuresta ja mittaamattomasta ihmisarvosta. 

Perheeni kanssa meillä oli lisäksi tapana hankkia jokunen pieni joululahja. Ne jaoimme ihmisille, jotka tiesimme yksinäisiksi ja joille ei ehkä muuten olisi tullut joulun tuntua lainkaan. En koskaan selvinnyt aattoillan kierroksestamme ilman kyyneliä. Niin paljon ne merkitsivät ja opettivat ymmärtämään mitä tarkoittaa, että olisi "hyvä antaa niin, että tuntuu..." Lähtemättömästi mieleen on jäänyt mökissään asunut kaimani Jorma. Hän vaali kuin kalleinta aarretta jouluaattonakin talvikärpästään, jonka sanoi olevan ainoan elävän, joka hänestä välittää.

Joulutarina, 10. luukku

Verkko- eli internetkaupalla tarkoitetaan ostamista tai tilaamista internetin kautta kuluttajan omaan tai kotitalouden käyttöön riippumatta siitä, tuleeko lasku maksettavaksi myöhemmin vai maksetaanko ostokset välittömästi verkkopankin, luottokortin, verkkomaksun tai vastaavan kautta.

En osaa jäsentää pitäisikö Joulupukin alihankkijoiksi nimittää ihmisiä, jotka hankkivat etupäässä lapsille lahjoja pukinkonttiin? Vai liikkeitä, jotka tavaroita myyvät? Tai tuotantolaitoksia, jotka tuotteita tekevät? Vai niitä kaikkia? Luulen, että kaikkia. Ehkä jotkut ovat Joulupukin yhteistyökuppaneitakin?

Isosta jouluikkunasta katsottuna ehkä eniten hämärän peitossa on niiden lahjojen synty, joita hankimme alati kasvavasta verkkokaupasta. Siitä on kaukana mahdollisen joululahjan hypistely fiilistelyineen etukäteen, kun edes valmistusmaata ei voi tietää. Silti voin keinutuolistani ostaa ja saada vaikka kotini ulko-ovelle toimitettuna jossain maapallon kolkalla tehdyt kuvan jouluvaatteet tai akryylisen joulukakun. Jonka lumiukko on ehkä keinoälyn tai automaattikääntäjän tuoteselosteessa muuttunut lumimieheksi. 

Mutta kaikki Joulupukin tuotantolaitokset eivät ole kasvun tiellä. Kerran olin Bogotan hyvin köyhällä slummialueella vierailemassa etuoikeutetun perheen luona. Etuoikeutetun siksi, että heillä oli oma tehdas. Kolmenkymmenen neliön peltisessä huoneessa asui mummo, kaksi lasta ja heidän vanhempansa. Yhdessä nurkassa valmistettiin ruokaa, toisessa nukuttiin sekä tehtiin lapsia. Kolmannessa käytiin pesulla ja tarpeilla. Neljännessä oli heidän tehtaansa, jossa alle kymmenvuotiaat lapset tekivät Niken piraattitossuja. Jokaisen koulupäivän jälkeen he haistelivat niitä tehdessään tuntitolkulla kontaktiliiman höyryjä.

Kun he kuulivat minun olevan kaukaisesta Suomesta, jossa oli myös vaimo, he sanoivat olevan kunnia-asia, jos saisimme tehdä Päivikselle lenkkikengät. Valmistuneita tossuja ja tekijöitä, kuten vanhempiakin mummuineen kuvattiin sen jälkeen monta kertaa. Suomeen tuomani jalkineet ovat niin arvokkaat, ettei niitä raaski tai voi käyttää lainkaan. Lienevätkö Päiviksellä tallessa? 

Minusta kokemus teki vankkumattoman piraattituotteiden kannattajan. Olen nähnyt tai tiedän, kuinka lapsi kuolee nälkään äidin syliin imiessään tyhjää rintaa. Jossain katkotaan pienokaiselta raaja, jotta kerjääminen olisi tuottoisampaa. Tiedän kodeissa käytävät yölliset, hiljaisen keskustelut vanhempien kesken, joissa päätetään kuka omista lapsista, tyttö tai poika myydään rikkaalle valkoiselle miehelle, jotta muut saisivat ruokaa.

Jos ei Luojani ja Hänen parin viikon kuluttua Neitsyt Mariasta syntyvä Poika istu minulle ihmisten tekemiin muotteihin, niin ei niihin istu toisten kauppaama pukkikaan, sillä oma Joulupukkini kulkee köyhilläkin alueilla todella köyhien keskuudessa. Ja hän ymmärtää vanhempia, jotka ovat valinneet perheelleen olemassa olevista vaihtoehdoista sen ainoan, joka tuo ruokaa pöytään. 

Yksinäinen Joulupukkini tallustaa alas Kolumbian vuorelta aattoyönä kohti kaupungin sykettä ja yltäkylläisyytä. Olallaan tyhjä lahjasäkki, joka oli melkein tyhjä ylöskiivetessäkin. Yhtä asiaa kyynel silmäkulmassa hän ei ymmärrä. Sitä, kun jotkut, lähes rahassa kylpevät sanovat nälkäiselle ja tyhjävatsaiselle katulapselle, että emme osta piraattituotteita.

Joulutarina, 9. luukku

Ennen ja ehkä jossain määrin edelleen oli aivan erityinen päivä tai useampi, kun lähdettiin joululahjaostoksilla. Huipentuma oli, jos ohjelmassa oli linja-autolla meno Helsinkiin katsomaan liikkeiden jouluikkunoita ja -valoja. Erityistä oli Stockmannin tavaratalo, jota pidimme kalliina, mutta myös ehdottomasti valtakunnan hienoimpana kauppana. Katseltiin ja kosketeltin mahdollisia joululahjoja, jonka jälkeen mentiin vieressä olevalta Sokokselta ostamaan edullisemmilla hinnoilla.

Mutta nykyaika on pyyhkäissyt Stockan loistonpäivät historiaan. Sitä ei lehtien palstoilla yksi tavaratalon hallituksen jäsen kyennyt ymmärtämään, vaan kysyi: "Kuinka valtakunnan parhaalla paikalla olevasta kaupasta on voinut tulla kannattamaton?" Se oli ja on monelle  Stockmannin omistajalle kirvelevä tosiasia: "Kuinka voi pienen Tuurin Keskisen Kyläkaupalla olla suurempi myynti?"

Ehkä varsinkin kasvuhakuisen yrityksen operatiivisen johdon tärkein tehtävä on aistia ja toteuttaa strategiset valinnat, jotka pitävät aluksen menestyksen aalloilla. Stockmann putosi veneestä, sillä se ei uskonut ajoissa nettikaupan tulevaisuuteen. Vähän saman tapaisesti kävi Nokian puhelimille, vaikka ne seilasivat eturivissä Comminicatorilla, joka mahdollisti kaupankäynnin vaikka vuoteesta. Virhe tuli kai siinä, että Nokia luotti liian kauan manuaalinäppäimistöönsä kosketusnäytön sijaan. Siitä uppotukin asemasta sitä ei nostanut dollareillaan edes Microsoft. 

Mutta kyllä ihmiset alati kasvavasta nettikaupasta huolimatta haluavat hypistellä tavaroita pukinkonttiinkin laitettavaksi. Siitä osoituksena on väkilukuun nähden mittava määrä ostoskeskuksia ja halpahalleja, joista suurimmalla, Tokmannilla on vuositasolla miljardimyynti. 

Samaa tietä kulkee Puuilokin, jonka nimi oli alkujaan X. Kuten Elon Muskin Twitterkin nykyisin. Ennen Puuiloa ja sen aikaankin perustajilla oli Risto-isä, joka teki Puolangan puusepänverstaassaan sivutöinään puisia leluja, josta myös firman nimi. Voi olla että sain lapsena itsekin puuilon joululahjaksi. Ainakin sain isäni tekemät puisen hevosen rattaineen sekä kippaavan kuorma-auton.

Kuvan Puuilo on Tuusulan Hyrylässä samassa paikassa ja ehkä osin rakennuksessakin missä oli aikoinaan muovitehdas. Siellä olin tekemässä Neuvostoliittoon jouluaiheisia muovikasseja. Ruskeapahvisissa pakkauslaatikoissakaan ei saanut olla sanaakaan suomenkieltä.

Nykyisin Puuilo myy tee-se-itse-tuotteita. Kuten työkaluja, tuotteita rakentamiseen, sähkö- ja lvi-tarvikkeita, puutarhatarvikkeita, autotarvikkeita, kodintarvikkeita, lemmikkituotteita sekä vapaa-ajan tuotteita. Puuiloissa on myös pieni elintarvikevalikoima. Niin kauas on juuriltaan nykyinen pörssiyhtiö kulkenut, että minkään sorttiset lelut eivät ole Wikipediassa maininnan arvoisia, sillä valikoimassa on 30 000 muuta tuotetta, noin 50 myymälässä eri puolilla Suomea.

En osaa sanoa, mitä mieltä on Joulupukki kasvusuunnasta, mutta itse pidän kuvan Hyrylän myymälästä paljon, sillä jo paikkakin herättää nostalgisia muistoja. Lisäksi aivan upea henkilökunta on kuin perhettäni. Joskus aamulla saatan Merikonttikodissani pohtia, että mitähän tarvitsisin, jotta voisin mennä luontevasti Puuiloon vaihtamaan kuulumisia. 

Joulutarina, 8. luukku

Yöllä Thaimaan tähtitaivaan alla ajattelin joulua, Joulupukkia ja kuinka markkina- ja muutkin voimat ottavat yhä enemmän joulurauhaa haltuunsa. Mutta omat metkunsa oli jouluissa jo 70 vuotta sitten. Itse olin myöhemmin aikuisena yksi Pukin luotettavista apupukeista. Vähän samaan tapaan Venäjän presidentti Putinillakin sanotaan olevan apu-Putineja, jotka tuuraavat tiukan paikan tullen päämiestään.

Valepukkeja tai ei pukkia lainkaan oli myös jo ollessani lapsi, jotka horjuttivat uskoani. Silloin vanhempani kertoivat Joulupukin saattavan käydä ollessamme saunassa. Vaikka pihan perällä olleesta joulusaunasta tultuamme ei eteisen lahjasäkin lisäksi lumessa näkynyt edes rekiporon jälkiä, oli Pukki tonttuineen käynyt, sanoivat äiti ja isä. Mutta ei sen ollut silloin niin väliä, sillä tärkeintä oli joulupapereihin käärityt paketit. 

Yhtenä jouluna pukin naama näytti aivan pahviselta, jota isä selitti parhain päin Petteri Punakuonon reen kovalla vauhdilla. Ja lisäsi, että pakkanen oli ehkä jättänyt jäljet myös kasvoihin. Tai sitten se oli suojus lumipyryjen vuoksi. Mitään ei voinut kyseenalaistaa, sillä pelkona oli, että Pukki hakee lahjat pois ja jättää tilalle vain risukimpun. 

Luulen, että luvatta kopioitu väritystehtävä ei ole tarkoitettu lapsille. 

Toisena jouluna pukki puhui niin huonosti, etten saanut mitään selvää hänen lukiessa nimiä joululahjojen päältä. Vaan äitini ja isäni oli tulkattava kuka oli minkäkin paketin saaja. Pukki huojuikin kävellessään sinne tänne ja Korvatunturin miehen piti istua oikeastaan koko ajan. Sitä isä selitti matkaväsymyksellä. Kun pukki viimein lähti, oli hän hakannut kotipihastamme tullessa ottamallaan rottinkisen suksisauvan piikillä keittiön korkkimaton reikiä täyteen. Sitä ei isä enää selitellyt. Vaan tuuppi pukin matkoihinsa ja oli koko aattoillan kiukkuinen. 

Kerran varaslähdön lahjojen jakoon otti saksanpaimenkoiramme Jeri syömällä saunassa ollessamme kinkun joulupöydästä. Siitä hermostuneena äiti pudotti lipeäkalan likasankoon. Se isää vain nauratti, sillä joulujuomapullo oli tallessa ja lapsilta huonossa piilossa tuolinjalan juuressa. 

Yöllä löysin kuin löysinkin virtuaalimaailmasta ainakin yhden infon Joulupukin tärkeistä yhteiskumppaneista. Ne näkee klikkaamalla tästä. Sen lisäksi on lukematon määrä alihankkijoita, joilta joulua viettävät ihmiset hankkivat joululahjoja pukinkonttiinkin. Tämän kaiken kanssa on Joulupukki pulassa, sillä joskus Korvatunturin väkeä yritetään laittaa vastuuseen, vaikka asialla ovat mitä ilmeisemmin olleet rahanahneet ihmiset huonolaatuisine tuoteineen ja Joulupukin jäljitelmineen. Huomisen luukun takana saattaa olla siitä jotain.

Joulutarina, 7. luukku

Joulupukin yhteistyökuppaneita on niin paljon, etten tiedä enkä edes yritä kertoa kaikista yhden joulun 24-osaisessa tarinassa. Mukaan olen poiminut muutamia, jotka olen löytänyt kohtuudella nettimaailmasta, joilla on itselleni merkitystä ja jotka osaltaan luovat omaa joulutunnelmaani.

Joulusauna on yksi niistä ja yksi vahvimmista suomalaisista perinteistä, jonka harva jättää kokematta. Sillä monelle ilman sitä joulu ei tunnu joululta. Mutta sattuneesta syystä se jää aina väliin aaton yhdeltä päähenkilöltä, vaikka muuten Joulupukki onkin kova löylyttelijä. Hän suorittaa jouluaattona tärkeää tehtäväänsä vierailemalla kaikkien maailman lasten luona kuljettaen lahjasäkkejä pitkienkin matkojen päähän. Toki apuna on taikapölyä matkojen nopeuttamiseksi, mutta joulusaunaan Pukki ehtii vasta joulupäivänä. 

Kerrotaankin, että kun Joulupukki lähestyy Napapiiriä, hän lähettää revontulien avulla viestin Saunatontulle, jolloin siellä tiedetään käydä laittamassa sauna valmiiksi. Ja Pukki pääsee heti saunan lämpöön kiireisen urakan jälkeen. Tästä eteenpäin hän sitten saunookin vuoden kaikkina muina päivinä kotimaisen kiukaan löylyissä. Tuo kiuas on IKI, jonka Joulupukki on valinnut viralliseksi kiukaakseen. Kotimainen käsityö, kestävät materiaalit sekä tietenkin ikimuistoiset löylyt ovat asioita, joita Korvatunturilla suuresti arvostetaan.

Vaikka Joulupukin sauna- ja joulujuoman valmistaja saattaa saada liiankin suuren huomion, en malta olla tuomatta esiin Joulurekkaa, joka on kiertänyt maatamme monena jouluna. Luulen kuvan olevan vuoden 2018 vierailusta Joulupukin kotikaupungissa Rovaniemeltä. Siinä on samalla kyydillä mennyt eräskin tölkki virvokkeita koko Joulumaan väelle. Siitä ei ole tietoa onko Suomea kiertävä Joulurekka ainoa laatuaan, vai onko muitakin muissa maissa. 

Mutta ennen kuin kaikki joululahjat on aattona jaettu ympäri maailmaa, tarvitaan valtavasti yhteiskumppaneita jo pelkästään joulukirjeiden ja -lahjojen kuljettamiseen. Mutta myös tekemiseen, sillä Joulupukinpaja ei ehdi nykyisin valmistamaan kaikkia. Vaan tarvitaan alihankkijoita sekä muita yhteistyökumppaneita tekijöiksi ja liikkeitä sekä kauppoja, joista esimerkiksi aikuiset voivat hankkia lapsenmielisille joululahjoja pukinkonttiin.

Joulutarina, 6. luukku

Joulutarinen kuudes osa koostuu mistäpä muusta kuin Itsenäisyyspäivästä. Silti on jotenkin outua, että Suomi ikäänkuin sai alkunsa vasta itsenäisyyden myötä vuonna 1917, vaikka Suomen kansa suuriruhtinaineen on ollut olemassa ainakin 1500-luvulta. Kattava tietopaketti kansan myöhemmistä vaiheista ja varsinaisesta Suomen suuriruhtinaskunnasta löytyy tämän linkin takaa.

Päivän luukusta paljastui muutakin juhlittavaa, sillä on osaomistuskoira Niilon nimipäivä, joka on suomenkielinen vastine Nikolauksesta. Tänään on myös hänen ja Niklaksenkin nimipäivä, joka vastaavasti on friisiläis-saksalainen lyhentymä nimestä Nikolaus. Suremiseenkin löytyy hyvä syy, koska on Pyhän Nikolaoksen kuolinpäivä. Joulupukki eli Santa Claus on äänneasultaankin hyvin lähellä Pyhän Nikolaoksen samankielistä St. Nicholas nimeä. Joten historiallisten tosiasioiden valossa on perusteltua sanoa, että kristinuskon Vapahtaja ja Joulupukki ovat kulkeneet käsi kädessä pitkän matkan, vaikkei se kaikkien maailmaan istukaan.

Monenlainen maallinen markkinahumu on vallannut joulua yhä enemmän. On silti hyvä muistaa, että myös Isän jäljessä kulkenut Poika on toisen sukupolven kauppias. Heiltä eivät kylläkään saaneet aikuiset eivätkä lapset ostaa rahalla mitään. Vaikka moni yhä yrittääkin sujauttamalla kolehtihaaviin tai muihin tuonpuoleisen nimissä tehtyihin keräyksiin merkittäviäkin summia. Mutta kerrotun ja kirjoitetun mukaan Taivaassa eikä Tuonelassakaan ole maallisen rahan taivaallisen valuutan vaihtoautomaatteja eikä ikuisen elämän myyntipisteitä. Vaan maksuvälineeksi käy ainastaan oma henki. On siis käytävä kauppaa henkensä kaupalla. Sen antamalla Luojan käsiin on vaihtotarjouksena iankaikkinen elämä. Senkin ja varsinkin sen vuoksi juhlimme joulua. Jotain saattaa kylläkin olla osanamme ilman kauppojakin, tosin kuumemmalla osastolla.

Joten kyllä vain, joulu on kauppiaiden juhla, jossa jokaisella on ostettavaa sekä myytävää, vaikkei olisi dinaariakaan rahamassissa eikä taskussa. Jouluna on hyvä myös muistaa Juudas Iskariot, joka myi myöhemmin koko miehen ihmisille surmattavaksi 30 hopeakolikosta. 

Joulutarina, 5. luukku

Legendaarinen ja sympaattinen Joulupukki on monelle tuttu. Sitä vastoin moni ei tiedä, että punanuttuisen joululahjojen tuojan juuret ovat Korvatunturin lisäksi muun muassa Ahvenanmaalla.

Vuonna 1931 Coca-Cola Company palkkasi Sunblomin luomaan joulumainonnalleen uutta taiteellista ilmettä. Hän päätti muuttaa siihen asti harmaana ja tylsänä pidetyn joulupukkihahmon iloiseksi mieheksi, jolla on punaiset posket, iso vatsa ja muhkea parta. Taiteilija käytti hahmonsa mallina pirteää, vanhempaa ystäväänsä, eläkkeellä olevaa myyntimiestä Lou Prentissiä. Hänen kuoltua Sunblom lisäsi Joulupukin kasvoihin itsestään löytämiä pohjoismaisia piirteitä. 

Virvoitusjuomajätin Joulupukki esiteltiin yleisölle ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa Saturday Evening Postin, Ladies Home Journalin ja National Geographicin sivuilla osana joulukampanjaa. Sittemmin luomuksesta on tullut niin suosittu, että Sundblomin on todettu olevan nykyaikaisen Joulupukin luonut taiteilija. Valkopartainen ja punapukuinen mies ison vyön kanssa on tuttu ympäri maailmaa.

Coca-Colan Joulupukin tehnyt kuvittaja Haddon ”Sunny” Sundblom oli Amerikan siirtolainen, joka teki Korvatunturin Joulupukista sellaisen kuin me nykyään tunnemme. Sunny itse syntyi Michiganissa ja kasvoi Chicagossa, mutta hänellä oli vahvat pohjoismaalaiset juuret, sillä isä oli kotoisin Föglön saarelta Suomesta ja äiti Ruotsista. Ei ole lainkaan perusteetonta puhua Pukin suomalaisuudesta, vaikka Skotlannissakin on oma Joulumaansa. 

Coca-Colan mukaan ennen maailmalla ei ollut kansainvälistä yksimielisyyttä siitä miltä Joulupukki näyttää. Hahmosta oli liikkeellä lukuisia eri versioita ja hänet kuvattiin muun muassa porona ja pelottavana maahisena. Syntyi kaikkien aikojen Joulupukki, joka levisi maailmalle ja josta kasvoi kansainvälinen ikoni.

Vaikka eilen sanoin, etten hevin kirjoita toisten tekstiä omanani, on tämän päiväisessä paljon Coca Colan julkaisemaa. Sillä itselläni ei ole intoa eikä liene hyväksikään muuttaa muuksi Joulupukin yhteistyökumppaneiden kertomaa. Voi myös sanoa, että Pukin juoman nykyisyys Suomessa on entistä Tuusulaa ja nykyistä Keravaa, sillä siellä valmistetaan kaikki Suomen Coca Colat. Tämä päivä ja eilinenkin ovat tuoneet Colaperheeseen jäseneksi lasipullon rinnalle sokerittoman Zeron alumiinitölkissä. Sinebrychoffin tehtaan pihalla, Lahden moottoritien varressa on siitä osoituksena kauas näkyvä jättitölkki.

Joulutarina, 4. luukku

Sähköisestä nettimaailmasta löytyy monta tarinaa, joissa kerrotaan Korvatunturin väestä, joten en lähde kirjoittamaan toisten tekstejä omikseni. Sen sijaan jaan yhden, Joulupukin itsensä hyväksymän esittelyn. Sen pääset lukemaan klikkaamalla tästä. Ajan saatossa saattaa käydä niin, että jotkut joulutarinaan linkitetyt sivut katoavat ja sisällöt jäävät lukijoille ikuisiksi arvoituksiksi. Mutta ehkä on hyvä niin, silloin lapsenmielisille jää tilaa mielikuvitukselle.

Tonttuväki on ihmisen ajatuksia vikkelämpää. Eikä Joulupukki yksin saakaan aikaan nykyistä joulua monine erilaisine tapoineen. Häntä pyydetään esiintymään lukuisiin tilaisuuksiin, joista ei ole soveliasta kieltäytyä, vaikka niihin aikaa tuhraantuukin. Sellaisia ovat Helsingin Aleksanterin joulukatu tuhansine valoineen ja sen varrella Stockmannin jouluikkuna avaamisineen. Niitä tulevat lapset ja aikuiset ihailemaan pitkin maailmaa.

En osaa edes kuvitella kuinka moni lapsi istuu joulua odotellessa ja jännittäessä Pukin sylissä supatellen korvaan joululahjasalaisuuksia. Punanuttuisella on valtavasti aikaa eikä hänen kellonsa kävele muiden kanssa yhtä matkaa. Petterikin kulkee omaa aikaansa, valoa nopeammin taikapölyn avulla ilmojen halki. Siinä reessä ei lahjoineen pysyisi kukaan ilman Korvatunturin pajassa tehtyjä erikoisturvavöitä.

Petteri Punakuono nimestä huolimatta kaikki rekiporot ovat naaraita. Nimiltä tiedän Ailun, Suivakan, Mutsikin, Valkkon, Tilkun, Sipsun, Täpyn, Turpon, Pyryn, Kipinän, Maskotin, Saukin, Pallen ja Pokun. Englanniksi muistan nimet Dasher, Dancer, Prancer, Vixen, Comet, Cupid, Donner ja Blitzen.

Joulupukilla on myös valtava määrä yhteistyökumppaneita, joita ilman hän ei seviäisi yhä hektisemmmäksi käyvässä maailmassa. Outoa, sillä kiire ei oikeastaan aitoon jouluun eikä varsinkaan tunnelmaan kuulu. Vaikka porot kulkevat ilmojen halki lentokonetta nopeammin, pitää niidenkin nukkua ja levätä. Siihen antaa apuaan Finnair kuljettamalla lahjojen kuljettajia syömäjäkälineen joululentojen poro-osastolla ympäri maailmaa. Tästä kokemuksesta oli merkittävä hyöty, kun samalla osastolla lensivät jouluksi takaisin kotiin Kiinaan ruokabambuineen Ähtarin Lumi ja Pyry jättiläispandat.

Joulutarina, 3. luukku

Korvatunturi on myyttinen paikka, jonka korkeimman huipun rinteessä Joulupukin ja puolisonsa Joulumuorin sekä joulutonttujen sanottiin asustavan. Myytti levisi, kun Markus-setä kertoi Lastentunti-radio-ohjelmassaan Yleisradiossa 1927 Pukin asuinpaikan. Kielitieteilijä Osmo Ikola kirjoitti vuonna 1984 artikkelissaan Kanava-lehdessä, että Markus Rautio ei keksinyt Korvatunturia Joulupukin asuinpaikaksi omasta päästään, vaan vahvisti vanhemman uskomuksen. Ikola muisteli kuulleensa tarinoita Joulupukin kotipaikasta jo lapsuudessaan 1920-luvun alussa vieraillessaan isovanhempiensa luona Loimaan pappilassa. Zachris Topeliuksen vuonna 1867 kirjoittaman sadun Peikkojen joulu mukaan Joulupukki asusti "kaukana pohjoisessa", tarkemmin määrittelemättömässä paikassa.

Joulupukin koti sijaitsee yhä Korvatunturilla, joka ennen sotien alueluovutuksia kuului kokonaan Suomelle. Nykyisin sen keskimmäisen huipun halkaisee Suomen ja Venäjän välinen raja. Korkein huippu on itänaapurin puolella. Joulupukin salaiset arkiston antavat viitteitä siitä, että Pukin alkuperäinen koti olisi tosiaan sijainnut korkeimman rinteen uumenissa. Joten Pukistakin tuli evakko, kun hän pakeni väkensä kanssa Suomen puolelle matalamman rinteen korvanjuureen, salaiseen paikkaan. 

Usein joulun tietämissä jouluväen keskuudessa keskustellaan siitä, että Venäjä joululahjana palauttaisi Joulupukille sotakorvauksena Suomelta saamansa osan tunturista. Idea kuulostaa perin erikoiselta, ja paljon hyvää tahtoa tarvittaisiin, jotta tämä joulutoive toteutuisi. Pakkasukolta ja Putinilta ei kysellä Karjalaa, käsivartta tai Suomenlahden saaria, vaan kanta-asukkaiden alkuperäistä asuinsijaa.

Mutta Joulupukin historia ei ala Lapista eikä Korvatunturilta, vaan Pyhästä Nikolauksesta, jonka nimiin on tehty entinen Suurkirkkommekin Helsingin Senaatintorilla. Suomessa tätä pyhää miestä muistetaan erityisesti Itsenäisyyspäivänämme. Se on oikein hyvä päivä muistella myös sodan vuoksi Pukin perheen synnyinkodin menetystä. Koska joulun tarinani on faktaa sekä fiktiota, siihen istuu oivallisesti punaisen linkin takaa Nikolaus.

Joulutarina, 2. luukku

Eilen sai jokavuotisen paikkansa ja jouluvalonsa Thaikotimme terassin pieni muovipuu. Luulen sen olevan vesitieksi muuttuneen kotitiemme ainut muistutus joulusta. Kuusipöydän alla asuu ja mahdollisesti odottaa jouluakin tänä vuonna Mamacat neljän, vielä silmättömän pentunsa kanssa. Ehkä äitee ei pidä paikkaa kissalapsilleen täysin turvallisena, sillä se kantaa hampailla pentujaan milloin mihinkin pyykkikoriin tai vaatekasaan. Ymmärrän vaarat. Aivan sen silmien edessä saattaa Securitydog käydä katsomassa kymmenenkin kertaa päivässä olisiko ilmestynyt jotain joulunalusruokaa hänellekin. 

Vaikka Joulupukki paiskoo hartiavoimin töitä lahjoja jakaen koko jouluaaton yömyöhään saakka, ei hän ehdi jokaiseen kotiin. Vaan pukilla on iso joukko Korvatunturin valtakirjalla toimivia apulaisia jakamassa lapsille lahjoja. Lisäksi aikuisten keskuudessa kulkee valepukkeja, joiden lahjojen laatu eikä jako kuulu tähän tarinaan. Itse kuitenkin olen kiertänyt monena vuonna koteja aidon joulupukin apuna. Irmelikin oli joskus mukana tyttötonttuna.

Lähtemättömästi on mieleen jäänyt hento tyttö, joka sujautti käteeni kerran pienen paperilapun lahjoja jakaessani. Sanoen surullisin silmin, että hänen ainutta toivetta pukki ei saa näyttää koskaan kenellekään. En näyttänyt enkä voinut. Lapussa luki: "Toivon, että isä ja äiti eivät juo tänä jouluna viinaa" 😥. 

Suomalaisen Joulupukin venäläisen sukulaisen, Pakkasukon sanotaan asuvan Luoteis-Venäjällä Veliki Ustjugin kaupungissa. Valko-Venäjällä ollessaan Pakkasukko asustaa Belavežskajan aarniometsän kansallispuistoon perustetulla Pakkasukon tilalla. Tähän palaan tarinassani myöhemmin, sillä saattaa hyvinkin olla, että Suomen sotien seurauksena meidän joulupukkimme joutui lähtemään evakkoon. Punaisen linkin takana on oiva tarina siitä mitä tiedetään Joulupukin nykyisestä kodista Korvatunturilla. 

Joulutarina, 1. luukku

Jo monena vuonna olen joulun alla halunnut kirjoittaa jouluisen tarinan, joka olisi 24 osan mittainen, kuten joulukalenterikin. Aloittanutkin olen useamman kerran, mutta aina se on jäänyt kesken. Tänä vuonna yritän taas uudella tarmolla ja ajattelen nyt saavani sen päätökseen. Mukaan ainakin 24 vuorokauden matkalle otan faktaa ja fiktiota ja kauan sitten Taivaan valtakuntaan muuttaneen pikkusiskoni Anne Irmelin. Tässä joulun kertomuksessa hän palaa luokseni toviksi kuin Topeliuksen Varpunen jouluaamuna.

Lapsena uskoin siskoni kanssaan lujasti Taivaan Isään, Jeesukseen ja Joulupukkiin. Yleensä olen blogeissani lihavoinut keltaisella ne sanat, joita klikkkaamalla aukeaa linkki jonnekin... Nyt joulusanoman luomiseksi käytän kirjainten pohjana punaista väriä. Joten kun oikeastaan aloitin  jouluni tekemisen jo eilisessä blogissani kertomalla adventtikalentereista, niin sen voi palata lukemaan tästä.

Joulupukki tarvitsee vankan ja tunnollisen tonttujoukon joulumuorin ja itsensä avuksi Korvatunturin ja Joulumaan lisäksi ympäri maailmaa. Sillä vaikka elämme sähköistä e-kirje ja postikorttiaikaa, kuljettavat erilaiset kulkuvälineet lentokokoneineen paljon edelleen paperisia joulukirjeitä ja kortteja Lapinportilla sijaitsevaan Pukin konttoriin. 

Finnair on ollut joulupukin virallinen lentoyhtiö vuodesta 1983. Se lennättää myös Pukkia ympäri maailmaa hänen kotimaastaan Suomesta, mikä on tehnyt Suomea tunnetuksi ja mikä vieläkin tärkeämpää, tuonut jouluiloa tuhansille lapsille – ja aikuisille. Pukki siis lentää lentokoneella välillä, kuten kuvasta voi nähdä. Vaikka Petteri Punakuono onkin vikkelä sorkistaan lentotaitoineen, sen kyyditsemänä Joulupukki ei ehtisi aattona enää kaikkiin niihin koteihin missä lapset ja aikuisetkin häntä odottavat. 

Kun Irmelin kanssa olimme lapsia, teimme monena iltana keppi- eli tikkukirjaimin pukille joulukirjettä, jossa haaveilimme ja esitimme toivomuksiamme. Mieleen on siskoni joululahjoista jäänyt erityisesti ihmeellinen nukke, joka sulki silmänsä, kun hänet laittoi omaan vuoteeseen nukkumaan. Taisipa osata itkeäkin. On oikeastaan pakko sanoa hän, sillä niin varmasti Anne Irmelin hyvin rakkaalla nukkelapsella oli sielu.

Joulukirjeemme perille menon Korvatunturille takasivat vanhempamme, jotka toimittivat ainutlaatuisen tärkeän postin kotien nurkissa kilttejä lapsia etsiville tontuille. Näistä salaperäisistä joulusesongin työntekijöistä näimme joskus pimeän tultua jalan ja huopikkaan vilauksen oven raossa tai tonttulakin ikkunan kulmassa. Siihen aikaan ei joulupukin lahjatavaroiden toimittajilla ja tekijöillä ollut keskenään kilpailua, sillä Korvatunturin väellä oli luotettavat yhteistyökumppanit, jotka kaikki halusivat kaikille ainoastaan jouluiloa ja -rauhaa.